The Project Gutenberg eBook ofTarzan ja Oparin aarteet: Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistäThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Tarzan ja Oparin aarteet: Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistäAuthor: Edgar Rice BurroughsTranslator: A. J. SalonenRelease date: January 31, 2021 [eBook #64424]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARZAN JA OPARIN AARTEET: SEIKKAILUROMAANI AFRIKAN AARNIOMETSISTÄ ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Tarzan ja Oparin aarteet: Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistäAuthor: Edgar Rice BurroughsTranslator: A. J. SalonenRelease date: January 31, 2021 [eBook #64424]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tapio Riikonen
Title: Tarzan ja Oparin aarteet: Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä
Author: Edgar Rice BurroughsTranslator: A. J. Salonen
Author: Edgar Rice Burroughs
Translator: A. J. Salonen
Release date: January 31, 2021 [eBook #64424]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARZAN JA OPARIN AARTEET: SEIKKAILUROMAANI AFRIKAN AARNIOMETSISTÄ ***
Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä
Kirj.
8. englantilaisesta painoksesta ("Tarzan and the Jewels of Opar") suomentanut
A. J. Salonen
Kariston nuorisonkirjoja 45
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1923.
I. Belgialainen ja arabialainenII. Matkalla OpariinIII. Viidakon kutsuIV. Ennustus ja sen täyttyminenV. Liekehtivän jumalan alttariVI. Arabialaisten rosvoretkiVII. Oparin aarrekammioVIII. Pako OparistaIX. Jalokivet varastetaanX. Ahmet Zek näki jalokivetXI. Tarzanista tulee jälleen eläinXII. La tahtoo kostaaXIII. Kidutukseen ja kuolemaan tuomittunaXIV. Papitar ja kuitenkin vain nainenXV. Werperin pakoXVI. Tarzan johtaa taas manganejaXVII. Jane Clayton kuolemanvaarassaXVIII. Taistelu aarteestaXIX. Jane Clayton ja viidakon pedotXX. Jane Clayton taas vankinaXXI. Pako viidakkoonXXII. Tarzanin muisti elpyyXXIII. Kauhun yöXXIV. Kotiin
Belgialainen ja arabialainen
Luutnantti Albert Werper sai kiittää vain tahraamansa nimen mainehikkuutta siitä, että hän töin tuskin välttyi tulemasta erotetuksi sotapalveluksesta. Alussa hän oli ollut nöyrästi kiitollinen, että hänet oli lähetetty tälle Jumalan hylkäämälle Kongon sotilasasemalle sen sijaan että hänet olisi asetettu sotaoikeuden eteen, kuten hän oli täydellä syyllä ansainnut. Mutta nyt oli kuuden kuukauden yksitoikkoinen elämä, kauhea eristys ja yksinäisyys saanut aikaan muutoksen. Nuori mies mietti alituisesti kohtaloansa. Hänen päivänsä kuluivat sairaalloisessa itsesurkuttelussa, ja tämä herätti lopuksi hänen heikossa ja horjuvassa mielessään vihaa niitä vastaan, jotka olivat lähettäneet hänet tänne — juuri niitä miehiä vastaan, joita hän alussa oli sydämestään kiittänyt siitä, että he olivat pelastaneet hänet upseeriarvon häpeällisestä menetyksestä.
Hän kaipasi suuresti Brysselin iloista elämää, — paljon enemmän kuin koskaan oli katunut niitä syntejä, jotka olivat temmanneet hänet pois tästä iloisimmasta pääkaupungista, ja päivien vieriessä hän alkoi kohdistaa vihantunteitaan sen viranomaiseen edustajaan Kongossa, joka oli ajanut hänet maanpakoon — omaan kapteeniinsa ja lähimpään esimieheensä.
Tämä upseeri oli kylmä, harvapuheinen mies ja herätti vain vähän rakkautta alaisissaan, mutta hänen pienen joukkonsa mustat soturit kunnioittivat ja pelkäsivät häntä.
Werperillä oli tapana istua tuntikausia tuijottamassa esimiestään, kun he kumpikin yhteisen asuntonsa kuistikolla polttelivat iltasavukkeitaan hiljaisuuden vallitessa, jota ei kumpikaan näyttänyt haluavan rikkoa. Luutnantin mieletön viha kasvoi lopulta jonkinlaiseksi vimmaksi. Kapteenin luontaisen vaiteliaisuuden hän selitti tahalliseksi yritykseksi häväistä häntä aikaisempien hairahdustensa vuoksi. Hän kuvitteli esimiehensä halveksivan häntä, ja näin ollen hän raivosi ja oli kiihtynyt sydämessään, kunnes eräänä iltana hänen hulluutensa äkkiä puhkesi murhanhimoksi. Hän hypisteli kupeellaan riippuvan revolverin päätä, hänen silmänsä kapenivat ja hänen otsansa rypistyi. Vihdoin hän alkoi puhua.
"Nyt te olette herjannut minua viimeisen kerran!" hän huudahti hypähtäen pystyyn. "Olen upseeri ja herrasmies, enkä aio tätä enää kärsiä, vaan vaadin teiltä selitystä, te sika!"
Kapteeni kääntyi alaistaan kohti hämmästyksen ilme kasvoillaan. Hän oli ennenkin nähnyt miehiä viidakkohulluuden uhreina — yksinäisyyden ja loputtoman mietiskelyn aiheuttaman hulluuden, johon ehkä sekoittui hieman kuumetta.
Hän nousi ja ojensi kätensä laskeakseen sen toisen olkapäälle. Hänen huulillaan oli tyynnyttäviä sanoja, mutta hän ei saanut niitä enää lausua. Werper käsitti esimiehensä liikkeen yritykseksi käydä hänen kimppuunsa. Hänen revolverinsa oli kapteenin sydäntä kohti suunnattuna, ja tämä oli tuskin astunut askeleen, kun Werper veti liipaisimesta. Yhtään valitusääntä päästämättä mies vaipui kuistikon karkeatekoiselle lattialle, ja hänen kaatuessaan hajautui Werperin aivoja verhonnut sumu, niin että hän näki itsensä ja juuri tekemänsä teon samassa valossa kuin nekin, jotka tulisivat hänet tuomitsemaan.
Hän erotti kiihtyneitä huudahduksia sotamiesten asunnolta päin ja kuuli miesten juoksevan häntä kohti. He ottaisivat hänet kiinni, ja jolleivät he tappaisi häntä, veisivät he hänet Kongo-virtaa pitkin paikkaan, jossa asetusten mukainen sotaoikeus tekisi saman teon yhtä tehokkaasti, vaikkakin säännöllisemmällä tavalla.
Werperillä ei ollut halua kuolla. Hän ei ollut milloinkaan ennen niin suuresti halunnut elää kuin tällä hetkellä, jolloin hän oli niin täydellä syyllä menettänyt elämisoikeutensa. Miehet lähestyivät häntä. Mitä hänen piti tehdä? Hän katsahti ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin kouraan tuntuvan pätevää syytä rikokseen, mutta näki vain sen miehen ruumiin, jonka oli niin aiheettomasti ampunut.
Hän kääntyi epätoivoissaan ja pakeni lähestyvien sotamiesten tieltä. Hän juoksi pihan poikki, revolveri yhä tiukasti käteen puristettuna. Portilla hänet pysähdytti vahti. Werper ei jäänyt neuvottelemaan hänen kanssaan eikä käyttänyt hyväkseen virka-asemansa suomia etuja — kohotti vain aseensa ja ampui syyttömän neekerin kuoliaaksi. Hetkeä myöhemmin pakolainen oli temmannut portin auki ja kadonnut viidakon pimeyteen, otettuaan kuitenkin ensin haltuunsa kuolleen vahdin pyssyn ja patruunavyöt.
Koko sen yön Werper pakeni yhä kauemmaksi aarniometsän syvyyksiin. Kerran toisensa jälkeen sai leijonan ääni hänet pysähtymään ja kuuntelemaan, mutta sitten hän läksi taas eteenpäin, pyssy laukaisuun valmiina, sillä hän pelkäsi enemmän takanaan tulevia inhimillisiä vainoojia kuin villejä petoja edessään.
Päivä sarasti vihdoin, mutta mies ponnisteli yhä eteenpäin. Kaikki nälän ja väsymyksen tunne katosi hänen ajatellessaan mahdollisen kiinnijoutumisen kauhuja. Hän saattoi ajatella vain pakenemista. Hän ei uskaltanut pysähtyä lepäämään tai syömään ennenkuin kaikki takaa-ajon vaara olisi ohi, ja niin hän hoiperteli eteenpäin, kunnes lopulta kaatui eikä jaksanut enää nousta. Hän ei voinut sanoa, kuinka pitkälle oli paennut, eikä koettanutkaan saada sitä tietoonsa. Kun hän ei enää päässyt kauemmaksi, ei hän tietänyt voimiensa loppumisesta, sillä hän oli tajuttomana pelkästä uupumuksesta.
Tässä tilassa hänet löysi arabialainen Ahmet Zek. Ahmetin seuralaiset olisivat tahtoneet syöstä keihään perivihollisensa ruumiiseen, mutta Ahmet tahtoi toista. Hän aikoi ensin kuulustella belgialaista. Helpompaa oli kuulustella miestä ensin ja tappaa hänet sitten kuin tappaa hänet ensin ja kuulustella jälkeenpäin.
Niinpä hän kuljetti luutnantti Albert Werperin omaan telttaansa, ja siellä orjat antoivat vangille viiniä ja ruokaa vähissä erin, kunnes hän lopulta tuli tuntoihinsa. Avatessaan silmänsä hän näki vieraiden mustien miesten kasvoja ympärillään, ja juuri teltan ulkopuolella näkyi arabialaisen hahmo. Hänen omien sotamiestensä univormuja ei näkynyt missään.
Arabialainen kääntyi ja nähdessään vangin avoimet silmät itseensä suunnattuina astui telttaan.
"Minä olen Ahmet Zek", hän ilmoitti. "Kuka olet sinä ja mitä teet maassani? Missä ovat sotamiehesi?"
Ahmet Zek! Werperin silmät kävivät suuriksi, ja hänen rohkeutensa lannistui. Hän oli kaikkein pahamaineisimman murhamiehen kynsissä — sellaisen, joka vihasi kaikkia eurooppalaisia ja etenkin belgialaisessa univormussa olevia. Vuosikausia olivat Belgian Kongon sotavoimat käyneet hyödytöntä sotaa tätä miestä ja hänen seuralaisiaan vastaan, eikä siinä milloinkaan ollut kummallakaan puolella pyydetty tai odotettu armoa.
Mutta nyt Werper näki juuri miehen belgialaisvihassa heikon toivonsäteen. Arabialainen oli itsekin henkipatto ja lainsuojaton. Siinä suhteessa heillä ainakin oli yhteisiä etuja valvottavina, ja Werper päätti käyttää tätä asiain tilaa hyväkseen mahdollisimman edullisesti.
"Olen kuullut teistä", hän vastasi, "ja olin etsimässä teitä! Kansalaiseni ovat kääntyneet minua vastaan. Minä vihaan heitä. Nytkin heidän sotilaansa etsivät minua tappaakseen minut. Tiesin, että te suojelisitte minua heiltä, sillä tekin vihaatte heitä. Korvaukseksi ryhdyn palvelukseenne. Olen harjaantunut soturi. Osaan tapella, ja teidän vihollisenne ovat minun vihollisiani."
Ahmet Zek silmäili eurooppalaista ääneti. Hänen mielessään liikkui monia ajatuksia, ja etualalla oli se, että tuo uskoton valehteli. Tietystikin oli mahdollista, että hän ei valehdellut, ja jos hän puhui totta, oli hänen ehdotuksensa kylläkin harkitsemisen arvoinen, koska sotureita ei ollut koskaan liikaa — erittäinkin valkeita miehiä, joilla olisi niin hyvä harjaantuminen ja sota-asiain tuntemus kuin jokaisella eurooppalaisella upseerilla.
Ahmet Zek katseli synkästi eteensä, ja Werperin rohkeus lannistui. Mutta Werper ei tuntenut Ahmet Zekiä, joka kykeni katselemaan synkästi siinä, missä toinen hymyili, ja hymyilemään siinä, missä toinen katseli synkästi.
"Ja jos olet valehdellut minulle", sanoi Ahmet Zek, "tapan sinut milloin tahansa. Mitä muuta korvausta kuin henkesi odotat palveluksistasi?"
"Alussa ainoastaan elatukseni", vastasi Werper. "Myöhemmin, jos huomaatte minun ansaitsevan enemmän, sovimme kyllä helposti asiasta."
Werperin ainoa toive sillä hetkellä oli henkensä säilyttäminen. Näin saatiin aikaan sopimus, ja luutnantti Albert Werperistä tuli jäsen pahamaineisen Ahmet Zekin rosvojoukkioon, joka ryösti norsunluuta ja orjia.
Kuukausimääriä ratsasteli belgialainen luopio villien rosvojen kanssa. Hän tappeli rajun hillittömänä ja pahanilkisen julmana samoin kuin uskalikot toverinsakin. Ahmet Zek tarkkasi oppilastaan terävin silmin ja yhä tyytyväisempänä, mikä lopuksi ilmeni suuremmassa luottamuksessa häntä kohtaan. Ja seurauksena oli, että Werper sai toimia yhä itsenäisemmin.
Kun Ahmet Zek näin oppi luottamaan belgialaiseen, ilmaisi hän vihdoin mielisuunnitelmansa, jota oli kauan hautonut, mutta ei ollut vielä päässyt toteuttamaan. Eurooppalaisen avulla sen kuitenkin voisi helposti suorittaa. Hän otti sen varovasti puheeksi Werperin kanssa.
"Oletko kuullut eräästä miehestä, jota sanotaan Tarzaniksi?" hän kysyi.
Werper nyökkäsi. "Olen kuullut, mutta en tunne häntä."
"Jollei häntä olisi olemassa, voisimme harjoittaa 'kauppaamme' turvassa ja hyvin menestyksellisesti", jatkoi arabialainen. "Vuosikausia hän on taistellut meitä vastaan, ajaen meidät pois maan rikkaimmasta osasta, vainoten meitä ja aseistaen alkuasukkaat, että he karkottaisivat meidät, kun tulemme tekemään 'kauppaa'. Hän on hyvin rikas. Jos voisimme keksiä jonkun tavan pakottaa hänet maksamaan meille monta kultakolikkoa, saisimme hänelle kostetuksi, ja lisäksi meille tulisi korvausta paljosta, mitä hänen takiaan emme ole voittaneet hänen suojeluksessaan olevilta alkuasukkailta."
Werper otti jalokivillä koristetusta kotelosta savukkeen ja sytytti sen.
"No, onko sinulla suunnitelma, jonka avulla saat hänet maksamaan?" hän kysyi.
"Hänellä on vaimo", vastasi Ahmet Zek, "jota sanotaan hyvin kauniiksi. Hänestä maksettaisiin hyvä hinta kauempana pohjoisessa, jos huomaamme olevan liian vaikeata saada lunnaita Tarzanilta."
Werper taivutti päätänsä miettiväisenä. Ahmet Zek seisoi odottaen hänen vastaustaan. Albert Werperiin vielä jääneet jalot tunteet nousivat vastustamaan ajatusta, että valkoinen nainen myytäisiin muhamettilaiseen haaremiin orjuuteen ja häpeään. Hän katsahti Ahmet Zekiin. Hän näki arabialainen silmien kapenevan ja arvasi, että toinen oli huomannut hänet vastahakoiseksi tähän aikeeseen. Mitä hänelle merkitsisi kieltäytyminen? Hänen elämänsä oli tämän puoliraakalaisen käsissä, joka piti uskottoman henkeä vähemmässä arvossa kuin koiran. Werper rakasti elämää. Mitä tuo nainen oikeastaan häntä liikutti? Nainen oli epäilemättä eurooppalainen, järjestetyn yhteiskunnan jäsen. Hän itse, Werper, oli lain ulkopuolella. Jokaisen valkoisen miehen käsi oli häntä vastassa. Tarzanin vaimo oli hänen luonnollinen vihollisensa, ja jos hän kieltäytyisi avustamasta tämän tuhoamisessa, tappaisi Ahmet Zek hänet itsensä.
"Sinä epäröit", mutisi arabialainen.
"Harkitsen vain menestyksen mahdollisuuksia", valehteli Werper, "ja palkintoani. Eurooppalaisena minä voin päästä heidän kotiinsa ja seuraansa. Sinulla ei ole ketään muuta siihen pystyvää. Vaarani on silloin suuri. Tahtoisin hyvän maksun, Ahmet Zek."
Helpotuksen hymy häilähti rosvoretkeilijän kasvoilla.
"Hyvin sanottu, Werper." Ahmet Zek taputti apuriaan olkapäälle. "Sinun pitäisi saada hyvä maksu, ja sinä saatkin sen. Istukaamme nyt neuvottelemaan, miten asian voi parhaiten suorittaa."
Ja he kyyristyivät pehmeälle matolle Ahmetin muinoin upean teltan haalistuneiden silkkiverhojen alle ja puhelivat matalalla äänellä myöhään yöhön. Molemmat miehet olivat pitkiä ja parrakkaita, ja auringon ja tuulen vaikutus oli antanut melkein arabialaisen ihonvärin eurooppalaisen kasvoille. Pukunsa jokaisessa yksityiskohdassakin Werper jäljitteli päällikköänsä, joten hän oli ulkonaisesti yhtä hyvä arabialainen kuin toinenkin. Vasta myöhään hän nousi ja vetäytyi omaan telttaansa.
Seuraavan päivän Werper vietti belgialaisen univormunsa tarkastamisessa, poistaen siitä kaikki jäljet, jotka olisivat osoittaneet sen sotilaallista tarkoitusta. Ahmet Zek haki kirjavasta saalisvarastosta hellekypärän ja eurooppalaisen satulan ja valitsi mustista orjistaan ja seuralaisistaan joukon kantajia, askareita ja telttapoikia vaatimattomaksi safariksi, saattueeksi, suurelle metsästäjälle. Tämän seurueen etunenässä Werper lähti leiristä.
Matkalla Opariin
Kaksi viikkoa myöhemmin näki John Clayton, Greystoken loordi, ratsastaessaan laajoille afrikkalaistiluksilleen tekemältänsä tarkastusmatkalta, miesjoukon alkupään tulevan tasangon poikki, joka oli hänen huvilansa ja pohjoisessa ja lännessä leviävän metsän välillä.
Hän pidätti hevostaan ja silmäili pientä seuruetta sen noustessa erään noron kätköstä esiin. Hänen terävät silmänsä näkivät auringon heijastuvan ratsastavan miehen valkoiseen kypärään, ja ollen varma siitä, että vaeltava eurooppalainen metsästäjä aikoi pyytää hänen vieraanvaraisuuttaan, hän käänsi hevosensa ja ratsasti hitaasti tulijaa vastaan.
Puoli tuntia myöhemmin hän nousi huvilansa kuistikolle vieviä portaita ylös ja esitteli lady Greystoken ja herra Jules Frecoultin.
"Olin eksyksissä", selitti herra Frecoult. "Safarini johtaja ei ole milloinkaan ennen ollut tässä osassa maata, ja oppaat, joiden piti viedä meitä eteenpäin viimeksi kohtaamastamme kylästä, tunsivat maata vielä vähemmän kuin me. Lopuksi he karkasivat luotamme kaksi päivää sitten. Olen tosiaan onnellinen saadessani niin äkkiarvaamatta apua ikäänkuin kohtalon sallimasta. En tosiaan tiedä, mitä olisin tehnyt, jollen olisi tavannut teitä."
Päätettiin, että Frecoult jäisi seurueineen maatilalle useiksi päiviksi, kunnes kaikki täydelleen toipuisivat, ja sitten loordi Greystoke hankkisi oppaita viemään heidät turvallisesti takaisin sellaiselle seudulle, jonka Frecoultin safarin johtaja varmasti tuntisi.
Werperin oli jokseenkin helppo joutilaan ranskalaisen herrasmiehen valepuvussa pettää isäntäänsä ja päästä sekä Tarzanin että Jane Claytonin suosioon. Mutta mitä pitemmäksi ajaksi hän jäi, sitä enemmän vähenivät hänen toiveensa aikeittensa helposta toteuttamisesta.
Lady Greystoke ei ratsastanut milloinkaan yksinään kauas huvilalta, ja rajujen waziri-soturien uskollisuus, — nämä olivat suurena osana Tarzanin seurueessa, — näytti tekevän mahdottomaksi väkivaltaisen ryöstöyrityksen, saatikka wazirien lahjomisaikeen.
Viikko kului, eikä Werper ollut oman arvostelunsa mukaan lähempänä aikeensa täyttymistä kuin tulopäivänäkään, mutta juuri sillä hetkellä sattui jotakin, mikä antoi hänelle uutta toivoa ja sai hänet odottamaan vielä suurempaa palkintoa kuin naisen lunnaita.
Huvilaan oli saapunut juoksija, mukanaan viikon posti, ja loordi Greystoke oli viettänyt iltapäivän työhuoneessaan lukien ja vastaten kirjeisiin. Päivällisellä hän näytti hämmentyneeltä, ja aikaisin illalla hän pyysi anteeksi ja vetäytyi huoneeseensa, lady Greystoken seuratessa häntä hyvin pian. Istuessaan kuistikolla saattoi Werper kuulla heidän vakavaa pohdintaa ilmaisevat äänensä, ja havaittuaan, että oli tekeillä jotakin tavattoman tärkeätä, hän nousi rauhallisesti tuoliltaan ja pysytellen huvilan ympärillä kasvavan rehevän pensaikon varjossa hiipi äänettömästi sen huoneen ikkunan alle, joka oli hänen isäntänsä ja emäntänsä makuusuoja.
Tänne hän jäi kuuntelemaan, vieläpä hyvin tuloksin, sillä jo ensimmäiset hänen kuulemansa sanat kiihdyttivät hänen mieltään. Lady Greystoke puhui silloin, kun Werper alkoi erottaa sanoja.
"Olen aina pelännyt yhtiön vakavaraisuutta", sanoi hän, "mutta näyttää uskomattomalta, että he olisivat hävinneet niin äärettömän summan; paitsi jos on tehty jotakin häpeällisiä temppuja."
"Sitä minä juuri epäilen", vastasi Tarzan, "mutta olkoon syy mikä tahansa, tosiasiallisesti olen nyt menettänyt kaikki, eikä ole muuta keinoa kuin palata Opariin hakemaan lisää."
"Oi, John", huudahti lady Greystoke, ja Werper saattoi tuntea väristyksen hänen äänessään, "eikö asiaa voi selvittää toisin? En voi kestää sitä ajatusta, että sinä palaisit tuohon kauheaan kaupunkiin. Mieluummin tahtoisin aina elää köyhyydessä kuin panna sinut Oparin hirveille vaaroille alttiiksi."
"Sinun ei tarvitse pelätä", vastasi Tarzan nauraen. "Kykenenhän hyvin huolehtimaan itsestäni, ja jollen kykenisikään, niin minua seuraavat wazirit suojelisivat minua kaikelta pahalta."
"He karkasivat kerran Oparista ja jättivät sinut oman onnesi nojaan", muistutti Jane.
"He eivät tee sitä uudelleen", vastasi Tarzan. "He häpesivät suuresti ja olivat takaisin tulemassa, kun tapasin heidät."
"Mutta varmasti on olemassa jokin muukin keino", väitti rouva.
"Mikään muu keino ei ole puoleksikaan niin helppo uuden omaisuuden saavuttamiseksi kuin mennä Oparin aarreholveihin ja tuoda se sieltä", vastasi Tarzan. "Lupaan olla hyvin varovainen, Jane, ja mahdollista on, etteivät Oparin asukkaat milloinkaan saa tietää minun käyneen siellä toistamiseen ja riistäneen heiltä taas osan aarteesta, jonka olemassaolosta he ovat yhtä tietämättömiä kuin sen arvostakin."
Hänen äänensävynsä päättäväisyys näytti saavan lady Greystoken uskomaan, että pitemmästä väittelystä ei olisi apua, ja siksi hän jätti asian.
Werper jäi vielä lyhyeksi ajaksi kuuntelemaan, ja sitten hän arvellen kuulleensa kaiken tarpeellisen ja peläten joutuvansa ilmi palasi kuistikolle, missä ennen makuulle menoa poltti useita savukkeita perätysten.
Seuraavana aamuna Werper aamiaisella ilmoitti aikovansa lähteä liikkeelle aikaisin ja pyysi Tarzanilta lupaa metsästää matkalla suuria otuksia waziri-alueella. Siihen loordi Greystoke helposti suostuikin.
Belgialainen kulutti kaksi päivää varusteittensa täydentämisessä, mutta poistui vihdoin safareineen yhden ainoan waziri-oppaan seuraamana, jonka loordi Greystoke oli hänelle lainannut. Seurue oli edennyt vain yhden lyhyen päivämatkan kun Werper teeskenteli sairautta ja ilmoitti aikovansa jäädä paikalleen, kunnes tulisi täysin terveeksi. Koska matkue oli päässyt ainoastaan vähän matkaa Greystoken huvilalta, päästi Werper waziri-oppaan pois, sanoen soturille lähettävänsä hakemaan häntä sitten kun taas kykenisi etenemään. Wazirin lähdettyä belgialainen kutsui telttaan erään Ahmet Zekille uskollisen neekerin ja määräsi hänet tarkkaamaan Tarzanin lähtöä, käskien miehen palata heti ilmoittamaan, milloin ja mihin suuntaan englantilainen oli mennyt.
Belgialaisen ei tarvinnut odottaa kauan, sillä seuraavana päivänä hänen lähettinsä palasi ilmoittaen, että Tarzan ja viisikymmentä waziri-soturia olivat aikaisin aamulla lähteneet kaakkoa kohti.
Werper kutsui safarin päällysmiehen luokseen kirjoitettuaan pitkän kirjeen Ahmet Zekille. Tämän kirjeen hän antoi päällysmiehelle.
"Lähetä kirje heti juoksijan mukana Ahmet Zekille", hän selitti neekerille. "Jää tänne leiriin odottamaan lähempiä määräyksiä häneltä tai minulta. Jos englantilaisen huvilalta tulee joku, niin sano, että olen teltassani pahoin sairaana enkä voi ottaa vastaan ketään. Anna minulle nyt kuusi kantajaa ja kuusi askaria — safarin vahvimmat ja rohkeimmat miehet — niin lähden englantilaisen jälkeen saadakseni selville, mihin hänen kultansa on kätketty."
Näin ollen, kun Tarzan, yllään ainoastaan lanneverhonsa, ja aseistettuna sillä alkeellisella tavalla, josta hän eniten piti, vei uskollisia wazirejaan Oparin kuollutta kaupunkia kohti, seurasi Werper-luopio hänen jälkiään pitkinä, kuumina päivinä ja leiriytyi yöllä hänen likelleen.
Ja heidän edetessään Ahmet Zek ratsasti koko seurueineen etelää kohtiGreystoken maatilalle päin.
Apinain Tarzanista tämä retki tuntui sunnuntai-huvimatkalta. Hänen sivistyksensä oli lopultakin vain pintasilausta, jonka hän ilomielin karisti päältään epämukavien eurooppalaisten vaatteittensa mukana heti kun tuli sopiva syy. Naisen rakkaus sai Tarzanin ulkonaisesti pitämään kiinni sivistyksestä — tilasta, jota kohtaan hän, lähemmin siihen tutustuessaan oli alkanut tuntea ylenkatsetta. Hän vihasi sen petollisuutta ja ulkokultaisuutta, ja hänen turmeltumattoman mielensä selvä näkemys oli päässyt perille sen mädästä sydämestä — kaikki oli vain raukkamaista halua säilyttää rauha, levollisuus ja omistusoikeuden koskemattomuus. Hän vastusti kiivaasti sitä mielipidettä, että elämän hienoimmat puolet — taide, musiikki ja kirjallisuus — olivat menestyneet sellaisten heikontavien ihanteiden pohjalla, väittäen, että ne pikemmin olivat säilyneet sivistyksestä huolimatta.
"Näyttäkää minulle sellainen lihava, varakas pelkuri", oli hänellä tapana sanoa, "joka on esittänyt kauniin ihanteen. Aseiden kalskeessa, taistelussa elämästä ja kuolemasta nälän, tuhon ja vaaran keskellä, Jumalan kasvojen edessä, sellaisina kuin ne ilmenevät luonnon pelottavimpien voimien ilmauksissa, on syntynyt kaikki, mikä on hienointa ja parasta ihmissydämessä ja sielussa."
Ja sitten Tarzan tuli aina takaisin luontoon, tuntien samaa kuin rakastaja, joka vihdoin kohtaa rakastettunsa, oltuaan pitkän aikaa vankilan seinien takana. Hänen wazirinsa olivat sisimmässään sivistyneempiä kuin hän. He keittivät ruokansa ennen syöntiä ja välttivät monenlaista, heidän mielestään saastaista ravintoa, jota Tarzan oli halukkaasti syönyt koko elämänsä ajan. Ja teeskentelyn myrkky on niin salakavalasti tarttuvaa, että uskalias apinamieskin epäröi antaa valtaa luonnollisille haluilleen miestensä nähden. Hän söi paistettua lihaa, vaikka mieluummin olisi nauttinut sen raakana ja pilaamattomana, ja hän tappoi riistansa nuolella tai keihäällä, vaikka olisi paljon mieluummin hypännyt väijyksistä sen niskaan ja iskenyt vahvat hampaansa sen kurkkuun. Mutta lopulta alkoi villin äidin maito, jota hän oli imenyt lapsuudessaan, kiihkeästi vaatia oikeuksiaan — hän kaipasi vereksen saaliin kuumaa verta, ja hänen lihaksensa tahtoivat otella villiä viidakkoa vastaan siinä taistelussa olemassaolon puolesta, joka oli ollut hänen ainoa esikoisoikeutensa ensimmäisinä kahtenakymmenenä elinvuotena.
Viidakon kutsu
Näiden hämärien, mutta kuitenkin ylivoimaisten pyrkimysten valtaamana apinamies makasi eräänä yönä valveilla sen pienen okaisen aitauksen, boman, sisäpuolella, joka jossakin määrin suojeli hänen seuruettaan viidakon suurten petojen hävitykseltä. Yksinäinen soturi vartioi unisena tulen ääressä, jota leirin ulkopuolelta pimeästä näkyvät keltaiset silmät pakottivat pitämään vireillä. Suurten kissaeläinten valittavat ja yskivät äänet sekoittuivat viidakon pienempien asujamien lukemattomiin ääniin ja kiihdyttivät villiä leikkiä tämän villin englantilaisen loordin rinnassa. Hän heittelehti tunnin ajan unettomana ruohovuoteellaan ja nousi sitten äänettömästi kuin haamu. Wazirin ollessa selin häneen hän hyppäsi boman seinän yli siitä, missä liekehtivät silmät näkyivät, heilautti itsensä meluttomasti suureen puuhun ja oli kadonnut.
Hän kiiruhti hetken aikaa nopeasti eteenpäin metsän keskitasanteen läpi, tuntien ylenmääräistä elinvoimaa, heilautti itsensä uhkarohkeasti ammottavien aukkojen yli viidakon toisesta jättiläisestä toiseen ja kiipesi sitten ylöspäin ylemmän tasanteen heiluville, heikommille oksille, missä kuu paistoi suoraan häneen, pienet tuulenhenkäykset kävivät ilmassa ja kuolema väijyi jokaisella hauraalla oksalla. Tänne hän pysähtyi ja nosti kasvonsa Goroa, kuuta, kohti. Hän seisoi käsivarsi koholla, urosapinan huuto melkein huulillaan, mutta pysyi kuitenkin vaiti, ettei herättäisi uskollisia wazirejaan, joille heidän herransa uhmahuuto oli liiankin tuttu.
Ja sitten hän jatkoi matkaansa hitaammin, äänettömämmin ja varovammin, sillä nyt Apinain Tarzan etsi saalista. Hän laskeutui maahan asti likekkäisten puunrunkojen ja yllä kaareutuvan vehreyden täydelliseen pimeyteen. Silloin tällöin hän kumartui ja lähensi nenänsä ihan likelle maata. Hän etsi riistapolkua ja löysikin leveän uran, ja lopulta hänen sieraimiinsa tuli Bara-kauriin tuoreen jäljen haju. Tarzanin suu vettyi, ja hänen jalomuotoisilta huuliltaan pääsi matala murahdus. Hänestä oli irtautunut keinotekoisten luokkatunnuksien viimeinenkin jäännös — hän oli taas alkuajan metsästäjä — ensimmäinen ihminen — ihmissuvun korkeimman tyypin edustaja. Kulkien tuulta vasten hän seurasi tuskin huomattavia jälkiä, luottaen havaitsemiskykyynsä, joka oli niin paljon tavallisen ihmisen mahdollisuuksia ylempänä, ettemme voi sitä käsittääkään. Lihansyöjistä lähtevän voimakkaan löyhkän vastavirtojen lävitsekin hän tunsi Baran hajun; Horta-metsäsian suloinen ja huumaava lemu ei voinut hävittää hänen saaliinsa jälkiä — kauriin jalan läpitunkevaa, mieluisaa myskintuoksua.
Pian ilmaisi kauriin ruumiista lähtevä eritys Tarzanille, että hänen saaliinsa oli likellä. Se pani hänet menemään taas puihin — alatasanteelle, jolta hän voi katsella maata allaan ja saada korvillaan ja nenällään ensitiedoituksen varsinaisesta kosketuksesta saaliinsa kanssa. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin apinamies havaitsi Baran seisovan valppaana kuun valaiseman aukean reunalla. Tarzan hiipi äänettömästi puiden läpi, kunnes oli suoraan kauriin yläpuolella. Apinamiehen oikeassa kädessä oli hänen isänsä pitkä metsästysveitsi, ja hänen sydämessään oli lihansyöjäeläimen verenhimo. Vain hetken ajaksi hän pysähtyi pahaa aavistamattoman Baran yläpuolelle ja syöksähti sitten eläimen sileälle selälle. Hänen painonsa sysäys rutisti kauriin polvilleen, ja ennenkuin eläin kykeni pääsemään jaloilleen, oli veitsi käynyt sen sydämeen. Kun Tarzan nousi seisomaan saaliinsa ruumiin viereen, kohottaakseen kauhean voittohuutonsa kuuta kohden, toi tuuli hänen sieraimiinsa jotakin, mikä pakotti hänet liikkumattomaksi ja äänettömäksi kuin patsas. Hänen villit silmänsä katselivat leimuten siihen suuntaan, josta tuuli oli tuonut hänelle varoituksen, ja hetkeä myöhemmin taipuivat ruohot aukeaman toisella sivulla, ja Numa-leijona tuli majesteetillisesti näkyviin. Sen vihreänkeltaiset silmät olivat kiintyneet Tarzaniin, joka juuri seisoi aukeaman rajalla, ja tuijottivat kateellisesti onnekkaaseen metsästäjään, sillä Numalla ei ollut tänä yönä ollut menestystä.
Apinamiehen huulilta kuului kumeata, varoittavaa murinaa. Numa vastasi siihen, mutta ei tullut likemmäksi. Sensijaan se seisoi paikallaan heilutellen häntäänsä hiljaa sinne tänne, ja pian kyyristyi Tarzan saaliinsa viereen ja leikkasi muhkean palan sen reidestä. Numa silmäili häntä paheksumisen ja raivon yhä kasvaessa, kun apinamies syönnin välillä murahteli villejä varoituksiaan. Tämä leijona ei ollut milloinkaan ennen joutunut tekemisiin Apinain Tarzanin kanssa ja oli nyt pahasti ymmällä. Olennolla oli ihmisen ulkomuoto ja haju ja Numa oli maistanut ihmisenlihaa ja havainnut, että vaikka se ei ollut kaikkein maukkainta, oli se ainakin helpommin saatavissa. Mutta omituisen olennon villi murina sai sen muistelemaan kauheita vastustajia ja pakotti pysähtymään, vaikka nälkä ja Baran lämpimän lihan haju ärsytti sitä melkein hulluuteen asti. Tarzan tarkkasi leijonaa yhtä mittaa, arvaten mitä lihansyöjän pienissä aivoissa liikkui, ja hyvä olikin, että hän niin teki, sillä lopulta ei Numa voinut kestää kauemmin. Eläimen häntä kohosi äkkiä pystyyn, ja samassa hetkessä tarttui varuillaan oleva apinamies, joka tiesi liiankin hyvin, mitä tämä merkki ilmaisi, hampaillaan kauriin reiden jäännökseen, Numan hyökätessä häntä kohti yhtä nopeasti kuin pikajuna ja nähtävästi yhtä painavanakin.
Tarzanin peräytyminen ei ollut mikään pelon merkki. Viidakon elämä on järjestynyt eri suuntaan kuin meidän elämämme, ja siellä on käytännössä erilainen mittapuu. Jos Tarzan olisi ollut nälissään, olisi hän epäilemättä jäänyt paikalleen ja ottanut vastaan leijonan hyökkäyksen. Hän oli ennenkin niin tehnyt useamminkin kuin kerran, samoin kuin hän menneinä aikoina oli itse käynyt leijonan kimppuun. Mutta tänä yönä hän ei ollut nälissään, ja hänen mukaansa ottamassaan reidessä oli enemmän raakaa lihaa kuin hän jaksoi syödä.
Silti hän ei katsellut lainkaan tyynin mielin, kuinka Numa repeli hänen saaliinsa lihaa. Tämän vieraan Numan röyhkeyttä täytyi rangaista! Ja heti Tarzan alkoi katkeroittaa suuren kissaeläimen oloa. Likellä oli monta puuta, joissa oli suuria, kovia hedelmiä, ja apinamies heilautti itsensä erääseen niistä ketteränä kuin orava. Sitten alkoi pommitus, joka sai Numan karjumaan maatajärisyttävästi. Tarzan viskeli kovia hedelmiä leijonan niskaan toisen toisensa perästä niin nopeasti kuin vain ehti koota ja singota niitä. Keltaisenruskean kissaeläimen oli mahdotonta syödä sellaisessa raekuurossa — se voi ainoastaan karjua, murista ja vältellä uhkaavia hedelmiä, ja lopuksi sen oli pakko kokonaan paeta Bara-kauriin ruumiin luota. Se lähti karjuen ja kostonhimoisena, mutta aukeaman keskellä kiljunta loppui äkkiä, ja Tarzan näki, kuinka suuri pää painui ja kallistui maahan, ruumis meni kyyryyn ja pitkä, häntä värisi eläimen hiipiessä varovasti puita kohti aukeaman toiselle puolelle.
Tarzanin mielenkiinto heräsi heti. Hän nosti päätään ja nuuski viidakon hiljaista tuulenhenkeä. Mikä oli kiinnittänyt itseensä Numan huomion ja vienyt sen kevyin askelin ja vaiteliaana pois tappionsa näyttämöltä? Juuri kuin leijona katosi puiden joukkoon aukeaman toiselle puolelle, pääsi Tarzan sieltä puhaltavan tuulen avulla selville, mikä oli uudestaan herättänyt sen mielenkiintoa — apinamiehen herkkiin sieraimiin tuli voimakkaana ihmisen haju. Laskien kauriin reiden jäännökset oksan haarukkaan Tarzan pyyhki tahraiset kämmenensä alastonta lonkkaansa vasten ja heilautti itsensä oksalta, lähtien vainoamaan Numaa.
Leveä, hyvin tallattu norsun polku vei aukeamalta metsään. Numa hiipi polun suuntaan, ja Tarzan eteni sen yläpuolella puissa aaveentapaisena varjona. Villi kissaeläin ja villi mies näkivät saaliin melkein yhtaikaa, vaikka kumpikin oli tietänyt jo ennenkuin se tuli heidän silmiensä näkyviin, että siellä oli musta mies. Heidän herkät sieraimensa olivat sen sanoneet, ja Tarzan tiesi lisäksi, että haju tuli vieraasta ihmisestä — miespuolisesta ja vanhasta, sillä joka rodulla, sukupuolella ja ikäkaudella on oma erikoinen hajunsa. Vanha mies marssi yksin synkän viidakon läpi, ryppyinen ja kuivettunut pieni vanha mies, kauhean arpinen, tatuoitu ja omituisissa pukineissa — hänellä oli hyenan talja hartioillaan ja sen kuivattu päänahka harmaalla päälaellaan, Tarzan havaitsi miehellä poppamiehen korvamerkit ja odotti Numan hyökkäystä mielihyvän tuntein, sillä apinamies ei pitänyt poppamiehistä. Mutta samalla hetkellä kun Numa hyökkäsi, muisti valkoinen mies äkkiä, että leijona oli varastanut hänen otuksensa muutamia minuutteja aikaisemmin ja että kosto on suloinen.
Ensi tiedon uhkaavasta vaarasta sai musta mies silloin, kun oksat räiskyivät Numan syöksyessä pensaiden läpi riistapolulle vain kahdenkymmenen metrin päässä hänestä. Silloin hän kääntyi ja näki suunnattoman, mustaharjaisen leijonan syöksähtävän ihan kohti, ja juuri hänen kääntyessään Numa tavoitti hänet. Samalla hetkellä apinamies pudottausi yläpuolella riippuvalta oksalta suoraan leijonan selkään ja päästyään siihen survaisi veitsensä keltaisenruskeaan kylkeen oikean lavan taakse, tarrautui oikealla kädellään pitkään harjaan, iski hampaansa Numan niskaan ja kiersi voimakkaat jalkansa eläimen vartalon ympäri. Tuskasta ja raivosta karjuen Numa nousi takajaloilleen ja kaatui taaksepäin apinamiehen päälle. Mutta mahtava ihmisolento piti yhä kiinni, ja pitkä veitsi upposi nopeasti tavan takaa eläimen kylkeen.
Numa-leijona vieritteli itseään puolelta toiselle, raapien ja haukkoen ilmaa, karjuen ja muristen kammottavasti, koettaessaan rajulla tavallaan päästä kiinni selkäänsä takertuneeseen olentoon. Useammin kuin kerran oli Tarzan vähällä luiskahtaa irti. Hän sai kuhmuja ja haavoja, ja oli kauttaaltaan Numan veren ja polun lian tahraama, mutta hän ei vähentänyt hetkeksikään raivoisan hyökkäyksensä hillittömyyttä eikä hellittänyt puristavaa otettaan vastustajansa selästä. Jos hän olisi tuokioksikin irrottanut kätensä, olisi hän samassa joutunut raatelevien kynsien ja torahampaiden ulottuville, ja viidakossa syntyneen englantilaisen loordin vaivaloinen elämänjuoksu olisi päättynyt ainiaaksi. Poppamies makasi nyt siinä, mihin oli kaatunut leijonan hypätessä. Kykenemättä laahautumaan pois hän katseli raadeltuna ja verta vuotavana viidakon kahden herran kauhistavaa ottelua. Hänen kuoppaiset silmänsä kimaltelivat, ja hänen ryppyiset huulensa liikkuivat hampaattomien ikenien kohdalla, kun hän mumisi aaveellisia rukouksia palvomilleen henkiolennoille.
Jonkun aikaa hän oli varma taistelun tuloksesta — vieraan valkoisen miehen täytyi varmasti sortua taistelussa hirmuista Numaa vastaan — kuka oli kuullut, että yksinäinen mies olisi pelkästään veitsellä aseistettuna voittanut niin mahtavan pedon! Mutta pian vanhan neekerin silmät kävivät suuremmiksi, ja hänen mielessään heräsi epäilyksiä ja aavistuksia. Mikä ihmeellinen olento olikaan tämä, joka taisteli Numaa vastaan ja piti puolensa välittämättä eläinten kuninkaan mahtavista lihaksista! Syvissä silmissä, jotka loistivat niin kirkkaina arpisesta ja ryppyisestä naamasta, sarasti hiljalleen heräävän muiston valo. Muisto etsi haparoiden menneitä vaikutelmia ja sai vihdoin esiin heikon kuvan, joka vuosien vieriessä oli haalistunut ja kellastunut. Kuvassa näkyi notkea, valkoinen nuorukainen, joka heilautti itseään puusta toiseen, mukanaan joukko mahtavia apinoita. Vanhat silmät räpyttelivät ja niissä kuvastui suurta pelkoa — taikauskoista pelkoa, kun ihminen uskoo aaveisiin, henkiin ja paholaisiin.
Vihdoin tuli hetki, jolloin poppamies ei enää epäillyt taistelun tulosta. Hänen ensi arvostelunsa muuttui, sillä nyt hän tiesi, että viidakon jumala tappaisi Numan. Vanha neekeri kauhistui vielä enemmän sitä kohtaloa, joka häntä uhkaisi voittajan puolelta, kuin varmaa ja äkillistä kuolemaa, jonka voitokas leijona olisi hänelle suonut. Hän näki leijonan heikontuvan verenvuodosta, mahtavien jäsenten värisevän ja horjuvan ja lopulta eläimen vaipuvan maahan, josta se ei enää noussut. Hän näki metsänjumalan tai -haltian nousevan voitetun vastustajansa äärestä, painavan jalkansa yhä värisevälle raadolle, kohottavan kasvonsa kuuhun päin ja päästävän ilmoille kaamean huudon, joka suorastaan hyyti veren poppamiehen suonissa.
Ennustus ja sen täyttyminen
Sitten Tarzan käänsi huomionsa mieheen. Hän ei ollut tappanut Numaa pelastaakseen neekerin — hän oli tehnyt sen vain kostaakseen leijonalle; mutta nyt, kun hän näki vanhan miehen makaavan avuttomana ja nääntyvänä edessään, kosketti hänen villiä sydäntään jokin säälintapainen tunne. Nuoruudessaan hän olisi tappanut poppamiehen ilman pienintäkään tunnonvaivaa, mutta sivistys oli vaikuttanut hillitsevästi häneen samoin kuin niihin kansoihin ja rotuihin, jotka tulevat sen piiriin, vaikka se ei ollut vielä muuttanut Tarzania niin paljon, että hän olisi käynyt pelkurimaiseksi tai veltostuneeksi. Hän näki vanhan miehen kärsivän ja tekevän kuolemaa, kumartui, tunnusteli hänen haavojaan ja pysäytti verenvuodon.
"Kuka olet?" kysyi vanha mies vapisevalla äänellä.
"Olen Tarzan — Apinain Tarzan", vastasi apinamies, äänessä yhtäläinen ylpeyden sävy kuin jos hän olisi sanonut: "Olen John Clayton, Greystoken loordi."
Noitalääkäri vavahteli kouristuksentapaisesti ja sulki silmänsä. Kun hän avasi ne taas, kuvastui niissä alistumista kaikkeen siihen kauheaan, mitä hänellä oli odotettavissa tämän pelätyn metsänhaltian puolelta. "Miksi et tapa minua?" hän kysyi.
"Miksi tappaisin sinut?" kysyi Tarzan puolestaan. "Et ole tehnyt minulle pahaa, ja joka tapauksessa olet jo kuolemaisillasi. Numa-leijona ehti iskeä sinua pahasti."
"Sinä et tahtoisi tappaa minua?" Vanhassa vapisevassa äänessä oli hämmästystä ja epäuskoa.
"Minä pelastaisin sinut, jos voisin", vastasi Tarzan, "mutta se on mahdotonta. Miksi luulet, että tappaisin sinut?"
Vanha mies oli hetken vaiti. Kun hän alkoi puhua, täytyi hänen ilmeisesti hieman ponnistaa kootakseen rohkeutta. "Tunsin sinut vanhastaan", hän sanoi, "kun vaeltelit pitkin viidakkoa Mbonga-päällikön maassa. Olin poppamiehenä jo silloin kun surmasit Kulongan ja muut ja ryöstit majamme ja myrkkypatamme. Ensin en muistanut sinua, mutta lopulta sain sinut mieleeni — valkeaihoisen apinan, joka oli karvaisten apinoiden joukossa ja teki elämän sietämättömäksi Mbongan-päällikön kylässä — muistin metsänjumalan — Munango-Kiwatin, jolle me veimme ruokaa porttimme ulkopuolelle ja joka tuli sen syömään. Sano minulle ennenkuin kuolen — oletko ihminen vai paholainen?"
Tarzan nauroi. "Olen ihminen", hän sanoi.
Vanha mies huokasi ja pudisti päätänsä. "Olet koettanut pelastaa minut Numalta", hän sanoi. "Siitä minä palkitsen sinua. Kuule minua, valkoinen mies! Näen pahoja päiviä edessäsi. Se on kirjoitettu omaan vereeni, jota olen sivellyt kämmenelleni. Sinuakin suurempi jumala nousee ja kukistaa sinut. Käänny, Munango-Kiwati! Käänny, ennenkuin on myöhäistä. Vaara on edessäsi, ja vaara väijyy takanasi, mutta edessäpäin on suurempi vaara. Näen —". Hän pysähtyi, hengähti syvään ja läähätti. Sitten hän lysähti pieneksi ryppyiseksi mykkyräksi ja kuoli. Tarzan ihmetteli, mitä hän vielä oli nähnyt.
Oli hyvin myöhä, kun apinamies palasi bomaan ja asettui makuulle mustien soturiensa joukkoon. Kukaan ei ollut nähnyt hänen menevän eikä kukaan nähnyt hänen palaavan. Hän ajatteli vanhan poppamiehen varoitusta ennen uneen vaipumistaan ja ajatteli sitä taas herättyään. Mutta hän ei kääntynyt takaisin, sillä hän ei pelännyt. Kuitenkin, jos hän olisi tiennyt, mikä kohtalo uhkasi sitä olentoa, jota hän rakasti eniten maailmassa, olisi hän lentäen rientänyt puiden välitse hänen suojakseen ja antanut Oparin kullan jäädä ikuisiksi ajoiksi unohdetun varastohuoneen kätköön.
Hänen jäljessään samoava toinen valkoinen mies punnitsi samana aamuna mielessään jotakin, mitä oli kuullut yöllä, ja hän oli vähällä luopua suunnitelmastaan ja lähteä pois. Tämä mies oli Werper, murhaaja, joka oli yön hiljaisuudessa kuullut edestäpäin tieltä kaukaisen äänen. Se oli täyttänyt hänen raukkamaisen mielensä kauhulla — hän ei ollut milloinkaan ennen kuullut sellaista ääntä eikä uneksinutkaan, että niin kaamea huuto voi tulla Jumalan luoman olennon keuhkoista. Hän oli kuullut urosapinan voittohuudon, jonka Tarzan oli kohottanut Goroa, kuuta, kohden, ja silloin hän oli vavissut ja kätkenyt kasvonsa. Nyt, uuden päivän kirkkaassa valossa, hän vapisi taas sitä muistellessaan ja olisi paennut sitä nimetöntä vaaraa, jota kammottavan äänen kaiku tuntui ennustavan, jollei olisi vielä enemmän pelännyt Ahmet Zekiä, herraansa.
Ja niin Apinain Tarzan ponnisteli tarmokkaasti Oparin raunioisia valleja kohti, ja hänen takanaan hiipi Werper sakaalin tavoin; Jumala yksin tiesi, mitä kummallakin oli edessään.
Tarzan pysähtyi aution laakson reunaan katsellakseen Oparin kultaisia kupukattoja ja minaretteja. Yöllä hän menisi yksinään aarreholviin tiedustelumatkalle, sillä hän oli päättänyt noudattaa retkellään varovaisuutta kaikissa toimissaan.
Yön tullessa hän lähti liikkeelle, ja Werper, joka oli yksin kiipeillyt kallioita apinamiehen seurueen takana ja piileksinyt päivisin vuorenhuipun korkeiden onkaloiden suojassa, hiipi varovasti hänen jälkeensä. Kalliojärkäleiden peittämä tasanko laakson reunan ja kaupungin muurien ulkopuolella kohoavan mahtavan graniittikummun välillä, jossa oli aarreholviin vievän käytävän suu, antoi belgialaiselle mainiota turvaa hänen seuratessaan Tarzania Opariin päin.
Hän näki jättiläiskokoisen apinamiehen kapuavan reippaasti suuren kallion laelle. Werper tarrautui pelokkaasti kiviseinämään vaarallisen nousun aikana ja hikoili kauhun valtaamana ja pelosta miltei lamautuneena, mutta seurasi yhä ahneuden kannustaessa kunnes oli lopulta kallionkummun huipulla.
Tarzania ei näkynyt missään. Hetken ajan Werper piili erään sellaisen pienehkön järkäleen takana, joita oli hajallaan kukkulalla, mutta kun hän ei nähnyt eikä kuullut englantilaista, ryömi hän piilopaikastaan ja ryhtyi järjestelmällisesti tutkimaan ympäristöä siinä toivossa, että keksisi aarrekätkön kyllin ajoissa päästäkseen pakoon ennen Tarzanin paluuta. Belgialainen halusi näet vain saada selville kullan säilytyspaikan, jotta Tarzanin lähdettyä voisi tulla rauhassa seuralaisineen ja viedä pois niin paljon kuin jaksaisi kuljettaa.
Hän huomasi kapean halkeaman, jossa oli kallion sisäosaan vievät kuluneet graniittiportaat. Hän meni tunnelin mustalle suuaukolle asti, jonne hänen takaa-ajettavansa oli kadonnut. Mutta siihen hän pysähtyi, peläten astua sisään, ettei kohtaisi Tarzania tämän palatessa.
Apinamies oli kaukana hänen edellään ja tunnusteli tietään kalliokäytävässä, kunnes tuli vanhalle puuovelle. Hetkeä myöhemmin hän oli aarrekammiossa. Ammoin kuolleet ihmiset olivat aikoja sitten latoneet sinne korkeiksi riveiksi kallisarvoisia harkkoja sen suuren mantereen hallitsijoiden käytettäväksi, joka nyt on uponneena Atlantin laineiden alla.
Yksikään ääni ei häirinnyt maanalaisen holvin hiljaisuutta. Ei näkynyt mitään merkkiä, että joku toinen olisi löytänyt unohdetun aarteen sen jälkeen kun apinamies viimeksi oli käynyt sen kätköpaikalla.
Tarzan kääntyi hyvillään ja lähti taas kummun huipulle. Werper tarkkasi esiinpistävän graniittilohkareen kätköstä, kuinka hän tuli portaitten varjosta ja eteni laaksonreunassa olevan kukkulan juurelle, missä wazirit odottivat herransa merkkiä. Sitten Werper livahti varovasti piilopaikastaan, pujahti sisäänkäytävän synkkään pimeyteen ja hävisi.
Pysähtyen kukkulan reunalle Tarzan kohotti äänensä, päästäen leijonan jyrisevän kiljunnan. Hän uudisti huudon kahdesti, säännöllisen väliajan päästä, seisoen tarkkaavan hiljaisena useita minuutteja sen jälkeen kun kolmannen huudon kaiku oli häipynyt. Ja sitten kuului kaukaa laakson toiselta puolen heikko vastaushuuto — kerran, kahdesti, kolmasti. Busuli, wazirien päällikkö, oli kuullut ja vastasi.
Tarzan kääntyi taas aarreholvia kohti tietäen, että muutamassa tunnissa hänen mustansa tulisivat hänen luokseen valmiina jälleen viemään kokonaisen omaisuuden Oparin omituisen muotoisina kultaharkkoina. Sillä välin hän kuljettaisi kummun huipulle niin paljon kallisarvoista metallia kuin voisi.
Hän suoritti tämän matkan kuudesti viiden tunnin aikana, ennenkuin Busuli ehti kummulle, ja siihen mennessä hän oli tuonut kahdeksanviidettä harkkoa suuren vierinkiven reunalle, kantaen joka kerta taakan, joka olisi pannut kaksikin tavallista miestä horjumaan. Mutta hänen jättiläisvoimissaan ei näkynyt väsymyksen merkkiäkään hänen auttaessaan mustia sotureitaan kummulle köyden avulla, jonka oli sitä varten tuonut.
Kuusi kertaa hän oli mennyt aarrekammioon ja kuusi kertaa belgialainen Werper oli kyyristynyt mustiin varjoihin pitkän holvin kaukaisimmassa päässä. Taas tuli apinamies, ja tällä kertaa oli hänen mukanaan viisikymmentä soturia. Nämä olivat ryhtyneet kantajiksi rakkaudesta siihen ainoaan olentoon, joka voi vaatia heidän rajua ja ylpeätä luonnettaan alistumaan sellaiseen halpaan tehtävään. Holvista ilmestyi vielä kaksikuudetta harkkoa, ja kaikkiaan niitä oli sata, jonka määrän Tarzan aikoi viedä mukanaan.
Kun viimeiset wazirit olivat tulleet kammiosta, kääntyi Tarzan viime kerran katsomaan satumaisia rikkauksia, joita hänen kaksi ryöstöretkeänsä ei ollut paljonkaan vähentänyt. Ennenkuin hän sammutti sen kynttilän, jonka oli tuonut mukanaan ja jonka lepattava valo oli luonut umpinaisen kammion läpitunkemattomaan pimeyteen ensimmäiset vienot säteet sen jälkeen kun ihmiset ammoin olivat sen unohtaneet, muistui hänen mieleensä se kerta, jolloin hän ensin oli tullut aarreholviin; hänhän oli joutunut sinne sattumalta silloin kun pakeni temppelinalaisista holveista, minne hänet oli kätkenyt La, auringonpalvelijain ylipapitar.
Hän muisti kohtauksen temppelissä, jolloin hän oli ollut pitkällään uhrialttarilla ja La seisonut tikari koholla hänen vieressään, pappien ja papitarten rivien odottaessa kiihkoisan ja hysteerisen hurmion vallassa uhrinsa lämpimän veren ensi pulpahdusta, täyttääkseen sillä kultaiset maljansa ja juodakseen liekehtivän jumalansa kunniaksi.
Than, hullun papin, törkeä ja verinen keskeytys kuvastui eloisana apinamiehen muistissa, samoin toisten pappien pako kauhean olennon mielettömän verenhimon tieltä, raaka hyökkäys Lan kimppuun ja hänen oma osansa synkässä murhenäytelmässä, kun hän oli tapellut raivostuneen oparilaisen kanssa ja jättänyt hänet kuolleena sen papittaren jalkojen juureen, jota mies oli tahtonut häväistä.
Tämä ja moni muu seikka muistui Tarzanin mieleen hänen tuijottaessaan tummankeltaisten metallilaattojen pitkiin riveihin. Hän aprikoitsi, hallitsiko La vielä temppeliä tässä raunioituneessa kaupungissa, jonka murenevat muurit kohosivat niin lähellä. Oliko La lopuksi pakotettu suostumaan avioliittoon jonkun eriskummaisen papin kanssa? Se oli tosiaan katkera kohtalo niin kauniille naiselle. Tarzan astui päätänsä pudistaen lepattavan kynttilän luo, sammutti sen heikon valon ja kääntyi ovea kohti.
Hänen takanaan odotti vakoilija hänen menoaan. Werper oli nyt päässyt selville salaisuudesta, jota varten oli tullut, ja voisi sopivassa tilaisuudessa palata odottavien seuralaistensa luo, tuoda heidät aarreholviin ja kuljettaa pois kaiken kullan, minkä he suinkin jaksoivat kantaa.
Wazirit olivat ehtineet käytävän toiseen päähän ja astuivat jo kiemurtelevaa tietä pitkin raitista ilmaa ja kummun huipulta näkyvää tervetullutta tähtien valoa kohti, ennenkuin Tarzan riistäytyi unelmien pidättävistä siteistä ja lähti hitaasti heidän jälkeensä.
Vielä kerran ja — niin hän ajatteli — viimeisen kerran hän sulki aarreaitan tukevan oven. Werper nousi pimeässä hänen takanaan ja ojenteli turtuneita lihaksiaan. Hän kurotti kättään ja hyväili lempeästi kultaharkkoa lähimmässä rivissä. Hän nosti sen pitkälliseltä lepopaikaltaan ja punnitsi sitä käsissään. Hän puristi sitä rintaansa vasten ahneuden huumassa.
Tarzan uneksi edessään olevasta onnellisesta kotiintulosta, rakkaista käsivarsista kaulansa ympärillä ja pehmeästä poskesta, joka painuisi hänen poskeaan vasten. Mutta sitten hänen mieleensä nousi muisto vanhasta poppamiehestä ja hänen varoituksestaan ja hävitti unelman. Ja silloin, muutaman lyhyen sekunnin kuluessa, kummankin miehen toiveet menivät pirstaksi. Toinen unohti ahneutensakin silmittömässä kauhussaan — toinen unohti menneisyyden kokonaan, kun särmikäs kallionlohkare iski syvän haavan hänen päähänsä.
Liekehtivän jumalan alttari
Tämä tapahtui hetkellä, jolloin Tarzan kääntyi suljetulta ovelta jatkaakseen matkaansa ulkomaailmaan. Muutos tuli varoituksetta. Hetken oli kaikki hiljaa ja järkkymättä — seuraavalla hetkellä koko maailma huojui, ahtaan käytävän sijoiltaan vääntyneet seinät halkeilivat ja murenivat, suuria graniittilohkareita irtautui katosta ja putoili ahtaaseen solaan tukkien sen, ja seinät taipuivat sisäänpäin raunioiden yli. Katosta irtaantuneen järkäleen iskusta Tarzan hoippui taaksepäin aarrehuoneen ovea kohti. Hän työnsi sen painollaan auki ja hänen ruumiinsa vieri kammion lattialle.
Suuressa huoneessa, johon aarre oli sijoitettu, aiheutti maanjäristys vähemmän vahinkoa. Muutamia harkkoja suistui pinon yläosasta alas, kivikatosta irtautui yksi palanen ja murskautui lattiaan, ja seinät rakoilivat, vaikka eivät luhistuneet.
Tärähdyksiä oli vain yksi; toista ei tullut täydentämään ensimmäisen aiheuttamaa vahinkoa. Werper, joka oli ryskeen äkillisyydestä ja rajuudesta lentänyt selälleen, nousi pystyyn, kun huomasi olevansa vahingoittumaton. Haparoidessaan huoneen toista päätä kohti hän etsi kynttilää, jonka Tarzan oli jättänyt jälkeensä, kiinnitettyään sen sulattamallaan vahalla erään harkon esiinpistävään reunaan.
Raapien useita tulitikkuja belgialainen löysi lopulta etsimänsä esineen, ja kun kalpeat säteet hetkeä myöhemmin hälvensivät sysimustaa yötä hänen ympärillään päästi hän hermostuneen helpotushuokauksen sillä läpitunkematon pimeys oli lisännyt hänen tilanteensa kauheutta.
Kun hänen silmänsä tottuivat valoon, käänsi hän katseensa ovea kohti — nyt oli hänen ainoana ajatuksenaan päästä pakoon tästä kaameasta haudasta — ja silloin hän näki alastoman jättiläisen ruumiin pitkällään lattialla juuri oviaukon edessä. Werper vetäytyi taaksepäin, peläten tulevansa ilmi, mutta toinen silmäys sai hänen arvelemaan, että englantilainen oli kuollut. Miehen päässä olevasta ammottavasta haavasta oli sementtilattialle vuotanut verta kokonainen lätäkkö.
Belgialainen hyppäsi nopeasti entisen isäntänsä pitkällään viruvan hahmon yli, ja ajattelemattakaan auttaa miestä, jossa hänen tietämänsä mukaan vielä saattoi olla henkeä, hän syöksyi käytävää ja pelastusta kohti.
Mutta hänen uudistuneet toiveensa pettyivät pian. Kohta oviaukon toisella puolen hän huomasi läpipääsemättömiä kiviröykkiöitä, jotka täydelleen sulkivat ja salpasivat tien. Hän kääntyi taas ja astui uudelleen aarreholviin. Ottaen kynttilän käteensä hän alkoi järjestelmällisesti tutkia huonetta eikä ollutkaan päässyt pitkälle, ennenkuin keksi huoneen vastakkaisessa päässä toisen oven, joka naristen avautui hänen ruumiinsa painosta. Oven takana oli uusi kapea sola. Tähän Werper harppoi, sitten nousten kiviportaita toiseen käytävään, joka oli kaksikymmentä jalkaa korkeammalla kuin ensimmäinen. Lepattava kynttilänvalo osoitti hänelle tietä, ja hetkeä myöhemmin hän oli kiitollinen, että hänellä oli tämä karkea ja vanhanaikainen valaistuskeino, jota hän muutamia tunteja aikaisemmin oli katsellut halveksien; sillä se osoitti hänelle viime hetkellä ammottavan kuilun; siihen ilmeisesti päättyi tunneli, jota pitkin hän eteni.
Hänen edessään oli pyöreä kaivosaukon tapainen onkalo. Hän piti kynttilää sen yläpuolella ja kurkisteli alaspäin. Alhaalla hän näki pitkän matkan päässä valon heijastuvan vesilammikon pinnasta. Hän oli tavannut lähteen. Hän kohotti kynttilän päänsä yli ja tähysti mustan aukon yli, nähden tunnelin jatkuvan vastakkaiselle puolelle. Mutta kuinka hän pääsisi kuilun yli?
Kun hän seisoi siinä mittaillen välimatkaa toiselle puolelle ja aprikoiden, uskaltaisiko ryhtyä niin pitkään loikkaukseen, kajahti hänen korvissaan äkkiä läpitunkeva kirkaisu, joka vähitellen häipyi päättyen surkeisiin valitushuutoihin. Ääni tuntui puolittain inhimilliseltä, mutta kuitenkin niin kammottavalta, että se hyvinkin saattoi tulla helvetin tulessa vääntelehtivän, perikatoon joutuneen sielun kidutetusta kurkusta.
Belgialaista värisytti, ja hän silmäili pelokkaasti ylöspäin, sillä huuto oli tuntunut tulevan hänen yläpuoleltaan. Katsoessaan hän näki korkealla päänsä päällä aukon ja siitä hiukan taivasta ja loistavia tähtiä.
Kauhistava kirkaisu oli hävittänyt hänen puolinaisen aikomuksensa huutaa apua — siellä ei voinut asua ihmisolentoja, missä oli sellaisia ääniä. Hän ei uskaltanut paljastaa itseään yläpuolellaan olevan paikan asujamille. Hän kirosi itseään, kun oli ollenkaan ryhtynyt tällaiseen tehtävään. Hän toivoi pääsevänsä taas turvallisesti Ahmet Zekin leiriin ja olisi miltei suostunut antautumaan Kongon sotilasviranomaisille, jos siten olisi suoriutunut nykyisestä kauheasta tilastaan.
Hän kuunteli pelokkaana, mutta huuto ei toistunut, ja lopulta hän, turvautuen epätoivoiseen keinoon, kokosi rohkeutensa hypätäkseen kuilun poikki. Mennen takaisinpäin kaksikymmentä askelta hän otti vauhtia ja hyppäsi lähteen reunalta ylöspäin ja eteenpäin, koettaen päästä vastakkaiselle puolelle.
Kädessään hän puristi lepattavaa kynttilää ja hänen hypätessään ilmavirta sammutti sen. Hän lensi avaruuden halki pilkkopimeässä, tavoitellen käsillään jotakin, mihin tarttuisi, jolleivät hänen jalkansa osuisi kuilun näkymättömään toiseen reunaan.
Hän paiskautui polvilleen lattian reunaan kalliotunnelin vastakkaiselle puolelle, luiskahti taaksepäin, haparoiden hetken ajan epätoivoisesti tukea ja jäi lopuksi riippumaan puoleksi tunneliaukon sisä- ja puoleksi ulkopuolelle. Mutta hän oli kuitenkin turvassa. Hän ei uskaltanut liikkua moneen minuuttiin, vaan riippui heikkona ja hikoillen siinä, mihin oli jäänyt. Lopulta hän veti itsensä varovasti tunneliin ja makasi taas pitkällään lattialla, koettaen tointua hermojensa järkytyksestä.
Kun hänen polvensa olivat osuneet tunnelin reunaan, oli hän pudottanut kynttilän. Toivoen kaikesta huolimatta, että se oli pudonnut käytävän lattialle eikä kaivon syvyyksiin, hän nousi pian käsiensä ja jalkojensa varaan ja alkoi huolellisesti etsiä pientä tulipuikkoa, joka nyt tuntui hänestä äärettömän paljon arvokkaammalta kuin Oparin kaikkien kultaharkkojen satumaiset rikkaudet.
Ja kun hän lopulta löysi sen, puristi hän sitä rintaansa vasten ja vaipui lattialle nyyhkyttäen ja uupuneena. Monen minuutin ajan hän makasi siinä vavisten ja murtuneena. Mutta lopulta hän kohottautui istumaan ottaen tulitikun taskustaan, sytytti jäljellejääneen kynttilänpätkän. Saatuaan valoa hän huomasi helpommaksi tyynnyttää hermonsa, ja pian hän taas eteni pitkin tunnelia, etsien pääsytietä. Hirveä kirkaisu, joka oli kuulunut ylhäältä vanhasta kaivosaukosta, vaivasi häntä yhä, niin että hän vapisi kauhuissaan, kun kuuli oman varovaisen kulkunsa aiheuttamia ääniä.
Hän oli päässyt eteenpäin vain vähän matkaa, kun hänen mielipahakseen tuli vastaan muurattu seinä, joka esti hänen etenemisensä, se kun sulki tunnelin täydellisesti kaikille tahoille. Mitähän se saattoi merkitä? Werper oli sivistynyt ja älykäs mies. Hänen sotilaallinen kasvatuksensa oli opettanut häntä käyttämään järkeään siihen tarkoitukseen, johon se oli aiottu. Tämäntapainen umpinainen tunneli oli järjettömyyttä. Tunnelin täytyi jatkua seinän toisella puolen. Joku oli joskus menneisyydessä tukkinut sen syystä, jota oli mahdoton arvata. Mies alkoi tarkastella muuria kynttilän valossa. Hän huomasi ilokseen, että kivestä hakatut ohuet tiilet, joista se oli tehty, liittyivät toisiinsa höllästi ilman muurilaastia tai sementtiä.
Hän kiskaisi erästä kiveä ja huomasi riemukseen, että se oli helposti liikutettavissa. Hän irrotti kivet toisen toisensa jälkeen, kunnes oli saanut syntymään niin suuren aukon, että siitä mahtui hänen ruumiinsa, ja ryömi sitten suureen matalaan huoneeseen. Sen toisessa päässä sulki ovi taas hänen tiensä, mutta sekin avautui hänen ponnistuksistaan, sillä se ei ollut lukossa. Hänen eteensä tuli nyt pitkä pimeä käytävä, mutta ennenkuin hän oli päässyt kauaksikaan, paloi hänen kynttilänsä loppuun, kärventäen hänen sormiaan. Päästäen kirouksen hän pudotti sen lattialle, missä se lepatti hetken ja sammui.
Hän haparoi hitaasti eteenpäin, tunnustellen käsillään tunnelin seiniä ja siirtäen varovasti jalkojaan lattialla, ennenkuin uskalsi astua yhtään askelta. Hän ei voinut sanoa, kuinka pitkälti hän hiipi sillä tavoin, mutta lopulta, tuntiessaan, että tunneli oli loppumattoman pitkä, ja väsyneenä ponnistuksistaan, kauhusta ja unen puutteesta hän päätti laskeutua pitkäkseen ja levätä, ennenkuin taas lähtisi kauemmaksi.
Hänen herätessään ei ympäröivässä pimeydessä näkynyt mitään muutosta.Hän oli ehkä maannut sekunnin tai koko päivän — hän ei tiennyt sitä.Mutta se seikka, että hän tunsi itsensä virkistyneeksi ja nälkäiseksi,osoitti hänen tosiaan nukkuneen jonkun aikaa.
Hän alkoi taas hapuilla eteenpäin, mutta tällä kertaa hän oli edennyt vain lyhyen matkan, kun joutui huoneeseen, johon pääsi valoa katossa olevasta aukosta. Tästä aukosta ulottuivat sementtiportaat huoneen lattialle.
Pyöriöstä saattoi Werper nähdä auringon heijastuvan tukeviin pylväisiin, joiden ympärillä oli kiemurtelevia viiniköynnöksiä. Hän kuunteli, mutta ei kuullut muuta ääntä kuin tuulen suhinaa lehtevissä oksissa, lintujen käheitä huutoja ja marakattien rupatusta.
Hän nousi rohkeasti portaita ylöspäin ja huomasi olevansa pyöreällä pihamaalla. Juuri hänen edessään oli kivialttari, jossa oli ruosteenruskeita pilkkuja. Sillä hetkellä ei Werper edes koettanut selittää näiden tahrojen alkuperää — myöhemmin niiden merkitys tuli liiankin kaamealla tavalla ilmi.
Lukuunottamatta juuri alttarin takana olevaa aukkoa lattiassa, josta belgialainen oli tullut pihamaalle alhaalta maanalaisesta kammiosta, hän näki useita ovia, jotka veivät pihalta pois, ollen lattian tasalla. Ylhäällä oli joka taholla pyöreän pihamaan ympärillä joukko avonaisia parvekkeita. Apinoita hyppeli autioiden raunioiden joukossa, ja loistavanvärisiä lintuja lenteli sinne tänne pylväiden ja parvekkeiden välitse korkealla hänen päänsä yllä, mutta ihmisten läsnäolosta ei näkynyt merkkiäkään. Werper tunsi huojennusta. Hän huoahti ikäänkuin suuri paino olisi poistettu hänen hartioiltaan. Hän astui askeleen erästä ovea kohti ja pysähtyi sitten, silmät hämmästyksestä ja kauhusta selällään, sillä melkein samalla hetkellä avautui tusina ovia pihan seinässä ja lauma kauhistavia miehiä syöksyi hänen kimppuunsa.
Ne olivat Oparin liekehtivän jumalan pappeja, samoja takkuisia, kyhmyisiä ja rumia pikku miehiä, jotka vuosi sitten olivat laahanneet Jane Claytonin uhrialttarille juuri tässä samassa paikassa. Heidän pitkät käsivartensa, heidän likekkäiset ilkeät silmänsä ja matalat, taaksepäin kaltevat otsansa tekivät heidät niin eläimellisen näköisiksi, että lamauttavan kauhun kouristus värisytti belgialaisen järkytettyjä hermoja.
Päästäen huudahduksen hän kääntyi paetakseen niiden synkkien käytävien ja huoneiden vähemmän kauhistavaan suojaan, josta hän oli juuri tullut, mutta hirveät miehet estivät hänen aikeensa. He salpasivat tien ja tarttuivat häneen, ja vaikka hän lankesi maahan ja polvillaan ryömien heidän edessään rukoili heitä säästämään hänen henkeään, sitoivat he hänet ja viskasivat sisemmän temppelin lattialle.
Loppu oli vain sen kertausta, mitä Tarzan ja Jane Clayton olivat kokeneet. Papittaret tulivat ja heidän mukanaan ylipapitar La. Werper nostettiin maasta ja pantiin alttarille. Kylmää hikeä pursui hänen joka huokosestaan, kun La kohotti julman uhriveitsensä hänen ylitseen. Kuolemanlaulu kuului hänen kidutettuihin korviinsa, ja hänen tuijottavat silmänsä siirtyivät kultaisiin kuppeihin, joista hirveät uhrimenojen viettäjät pian sammuttaisivat epäinhimillisen janonsa hänen omalla lämpimällä sydänverellään.
Hän toivoi, että hänelle suotaisiin lyhyt tiedottomuuden hetki, ennenkuin terävä veitsenterä lopullisesti iskisi — sitten kuului äkkiä kaameata karjuntaa, joka kajahti melkein hänen korvassaan. Ylipapitar laski tikarinsa alemmaksi. Hänen silmänsä laajenivat kauhusta. Papittaret, hänen palvelijattarensa, kiljuivat ja pakenivat hulluina ovia kohti. Papit huusivat raivoissaan tai kauhuissaan, mikäli kullakin oli rohkeutta. Werper käänsi kaulaansa nähdäkseen heidän pakokauhunsa syyn, ja kun hän lopulta huomasi sen, värisytti pelko häntäkin, sillä hänen silmänsä kohtasivat suunnattoman leijonan hahmon, joka seisoi keskellä temppeliä — yksi uhri makasi jo raadeltuna sen julmien kynsien välissä.
Erämaan valtias karjaisi taas, kääntäen pahaa ennustavan katseensa alttaria kohti. La hoiperteli eteenpäin, horjahti ja kaatui pyörtyneenä Werperin päälle.