Lisääntynein toivein hän ponnisti eteenpäin niin nopeasti kuin uskalsi, kunnes puolen tunnin päästä tuli toisille ylöspäin vieville portaille. Alipäästä ne olivat sementtiä, mutta niitä noustessaan hän tunsi paljaisiin jalkoihinsa äkillisen muutoksen polkemassaan pinnassa. Sementtiportaat olivat vaihtuneet graniittiaskelmiksi. Tunnustellen käsillään apinamies huomasi, että viimemainitut kaiketikin olivat hakatut kallioon, koska ei ollut mitään rakoa liitosta ilmaisemassa.
Sata jalkaa kiersivät portaat spiraalimaisesti ylöspäin, kunnes Tarzan äkkiä eräässä kulmassa tuli ahtaaseen rotkoon kahden kallioseinän väliin. Hänen yläpuolellaan välkkyi tähtikirkas taivas, ja hänen edessään oli jyrkkä kaltevuus portaitten sijasta, jotka päättyivät sen juurelle. Tätä polkua pitkin riensi Tarzan ja joutui sen yläpäässä ison graniittimöhkäleen epätasaiselle huipulle.
Puolentoista kilometrin päässä näkyi Oparin raunioittunut kaupunki kupukattoineen ja harjatorneineen troopillisen kuun pehmeässä valossa. Tarzan vilkaisi harkkoon, jonka oli tuonut mukanaan. Hetkisen hän tarkkasi sitä kuun kirkkaissa säteissä ja kohotti sitten päänsä katsellakseen vanhoja riutuvan suuruuden raunioita.
"Opar", mietiskeli hän, "Opar, kuolleiden ja unohtuneen entisyyden lumottu kaupunki. Kauneuden ja petojen kaupunki. Kauhun ja kuoleman kaupunki; mutta — satumaisten aarteiden kaupunki!" Harkko oli täysipitoista kultaa.
Kivimöhkäle, jolla Tarzan seisoi, oli ulkona aukealla tasanteella kaupungin ja niiden etäisten kallioiden välillä, joiden yli hän mustine sotureineen oli edellisenä aamuna kiivennyt. Laskeutua alas sen karheaa ja jyrkkää sivua pitkin oli perin vaivaloista ja melkoisen vaarallista apinamiehellekin; mutta vihdoin hän tunsi laakson pehmeätä maata jalkojensa alla ja vilkaisematta taakseen Opariin kääntyi vartijakallioita kohti lähtien ripeästi juoksemaan alanteen poikki.
Aurinko oli juuri nousemassa kun hän saavutti laakean vuorenkukkulan laakson länsipäässä. Kaukaa alapuoleltaan hän näki savua kohoavan puunlatvojen yli etukukkulain juurella olevasta metsästä.
"Ihmisiä!" jupisi hän. "Minua takaa ajamaan lähtikin viisikymmentä miestä. Nekö siellä lienevät?"
Hän astui nopeasti alas kallion sivua pitkin, ja painuen syvään rotkoon, joka johti alas metsään, hän riensi eteenpäin savua kohti. Kohdaten metsän syrjän noin kolmanneskilometrin päässä siitä paikasta, josta ohut savujuova tuprusi, hän nousi puihin. Varovaisesti hän lähestyi, kunnes hänen näkyviinsä äkkiä ilmestyi karkeatekoinenbomaeli varustettu leiri, jonka keskellä istui pienten nuotioitten ääressä hänen viisikymmentä waziriansa. Hän huusi heille heidän omalla kielellään:
"Nouskaat, lapseni, ja tervehtikäät kuningastanne!"
Hämmästyksestä ja pelosta parahtaen hypähtivät soturit pystyyn tuskin tietäen, pakenisivatko vai jäisivät paikoilleen. Sitten Tarzan pudottausi yläpuolella riippuvalta oksalta ketterästi heidän keskellensä. Kun he huomasivat, että siinä tosiaan oli heidän päällikkönsä ilmielävänä eikä mikään ruumiillistunut henki, olivat he ilosta suunniltaan.
"Olimme pelkureita, oi Waziri!" huudahti Busuli. "Juoksimme tiehemme ja jätimme sinut oman onnesi nojaan. Mutta kun pakokauhumme oli ohitse, vannoimme me palaavamme tai ainakin kostavamme sinun murhaajillesi. Juuri valmistauduimme kiipeämään vielä kerran kukkulain yli ja marssimaan aution laakson poikki siihen kauhun kaupunkiin."
"Oletteko nähneet viittäkymmentä hirveää miestä laskeutumassa kallioilta tähän metsään, lapseni?" kysyi Tarzan.
"Kyllä, Waziri", vastasi Busuli. "Ne sivuuttivat meidät myöhään eilen, kun olimme kääntymäisillämme sinua etsimään. He eivät olleet taitavia metsänkävijöitä. Kuulimme heidän saapumisensa lähes kahdentuhannen askeleen päästä eli paljoa aikaisemmin kuin heidät näimme, ja koska meillä oli muuta hommaa, vetäydyimme metsään ja päästimme heidät ohitsemme. Ne taapersivat nopeasti eteenpäin lyhyillä säärillä, ja silloin tällöin joku liikkui nelinryömin niinkuin Bolgani, gorilla. Tosiaankin viisikymmentä hirveää miestä, Waziri."
Kun Tarzan oli kertonut seikkailunsa ja maininnut löytämästään keltaisesta metallista, ei ainoakaan epäröinyt hänen tehtyään suunnitelman, miten palata yöllä tuodakseen täydet kantamukset noita äärettömiä aarteita. Ja niinpä hämärän verhotessa Oparin aution laakson riensi jono kiiltävän mustia sotilaita ripeää juoksua kuivan ja tomuisen tantereen poikki kaupungin edustalla häämöittävää jättiläiskiveä kohti.
Jos Tarzanista oli ollut vaikeata laskeutua alas kallion sivua pitkin, huomasi hän pian, että oli melkein mahdotonta saada nuo viisikymmentä soturia huipulle. Vihdoin suoritettiin tehtävä apinamiehen jättiläisponnistusten avulla. Kymmenen keihästä sidottiin päistä toisiinsa, ja toinen pää tästä merkillisestä ketjusta kiinnitettynä vyötäisille, onnistui Tarzanin vihdoin kiivetä huipulle. Kerran sinne päästyään hän veti sinne ylös yhden neekereistään, ja tällä tavoin koko joukkue lopuksi saatiin turvallisesti kivimöhkäleen päälle. Heti vei Tarzan heidät aarreaittaan, jossa kullekin kuormattiin kaksi kultaharkkoa, kumpikin noin kahdeksankymmenen naulan painoinen.
Puoliyön aikaan koko joukkue seisoi taaskin kallion juurella, mutta raskaine kuormineen kului heiltä aika iltapäivän puoliväliin, ennenkuin taas pääsivät kallioiden huipulle. Sieltä oli matka kotiinpäin hidasta, koska nämä ylväät sotijat olivat tottumattomia kantajan tehtäviin. Mutta he kantoivat taakkojansa valittamatta ja saapuivat kolmenkymmenen päivän päästä omaan maahansa.
Täällä Tarzan ei jatkanutkaan matkaa luoteeseen ja heidän omaan kyläänsä, vaan opasti heidät melkein suoraan länteen, kunnes hän kolmannenneljättä päivän aamuna käski heidän purkaa leirinsä ja palata omaan kyläänsä jättäen kullan siihen, mihin sen olivat edellisenä iltana pinonneet.
"Entä sinä, Waziri?" kysyivät he.
"Minä jään tänne muutamiksi päiviksi, lapseni", vastasi apinamies."Rientäkää nyt vaimojenne ja lastenne luo."
Heidän mentyänsä Tarzan otti kaksi kultaharkkoa ja hypäten puuhun kiiti keveästi sotkuisen ja läpitunkemattoman pohjapensaikon yläpuolella parin sadan metrin päähän, sukeltaakseen äkkiä esille pienelle pyöreälle aukeamalle, jonka ympärillä aarniometsän jättiläiset kohosivat kuin vartijasotilaat. Tämän luonnollisen amfiteatterin keskellä oli pieni laakeapäinen, kovamultainen kumpu.
Satoja kertoja ennen oli Tarzan ollut tällä eristetyllä paikalla, jota ympäröivät niin tiheästi okaiset pensaat ja toisiinsa kietoutuneet laajalle versovat köynnökset ja kiertokasvit, ettei edes Sheeta, leopardi, voinut pujotella siitä lävitse eikä Tantor jättiläisvoimallaan kyennyt murtamaan esteitä, jotka suojelivat isojen apinain neuvottelusalia kaikilta muilta, paitsi villin viidakon vaarattomilta asujilta.
Tarzan teki viisikymmentä retkeä, ennenkuin oli sijoittanut kaikki kultaharkot amfiteatterin sisäpuolelle.
Sitten hän otti vanhan, ukkosen runteleman puun onkalosta juuri saman lapion, jolla oli kaivanut esille professori Archimedes Q. Porterin kirstun, senjälkeen kun kerran oli sen tähän samaan paikkaan apinamaisesti haudannut. Tällä hän kaivoi pitkän kuopan, johon pani neekerien Oparin kaupungin unohdetuista aarreholveista tuoman kullan.
Sinä iltana hän nukkui amfiteatterissaan ja läksi aikaisin seuraavana aamuna käymään hökkelissään ennenkuin palaisi waziriensa luo. Nähdessään kaiken olevan koskemattomana hän meni viidakkoon metsästämään aikoen tuoda saaliin majaansa, jossa voisi rauhassa aterioida ja viettää yönsä mukavalla vuoteella.
Hän samoili viisi englanninpenikulmaa etelään päin leveähkön joen rantoja kohti, joka laski mereen noin kuuden penikulman päässä majasta. Hän oli kulkenut sisämaahan vajaan kilometrin verran, kun hänen tottuneisiin sieraimiinsa äkkiä lemahti se haju, joka panee koko villin viidakon vavahtamaan, — Tarzan haistoi ihmisen.
Tuuli puhalsi valtamereltä, joten Tarzan tiesi, että ne, joista haju lähti, olivat hänestä länteen. Ihmisen hajuun sekaantui Numan haju. Ihminen ja leijona. "Parasta, että riennän", ajatteli apinamies, sillä hän oli tuntenut valkoisten tuoksun. "Numa saattaa olla metsästämässä."
Kun hän puiden lävitse saapui viidakon syrjään, näki hän naisen polvistuneena rukoukseen, ja tämän edessä seisoi villin alkuihmisen näköinen valkoinen mies, kasvot kätkettyinä käsivarsiin. Miehen takana hiipi kapinen leijona verkalleen helppoa saalista kohti. Tarzan ei voinut nähdä kummankaan piirteitä.
Numa oli jo hyppäämäisillään. Ei saanut tuhlata sekuntiakaan. Tarzan ei voinut edes irroittaa joustansa ja sovittaa vasamaa kyllin ajoissa, lähettääkseen kuolettavan, myrkyllisen esineen keltaiseen turkkiin. Hän oli liian kaukana ajoissa tavoittaakseen petoa veitsellään. Jäljellä oli vain yksi toivo — yksi ainoa vaihtoehto, ja apinamies toimi ajatuksen nopeudella.
Vahvalihaksinen käsivarsi työntyi taaksepäin — lyhykäisen murtosekunnin viipyi keihäs jättiläisen olalla — ja sitten mahtava käsivarsi työntyi eteenpäin, ja nopea kuolema viuhui eteen sattuvien lehvien lävitse hautautuakseen loikkaavan leijonan sydämeen. Äännähtämättä se kierähti aiottujen uhriensa eteen — hengetönnä.
Hetkiseksi ei liikahtanut mies eikä nainen. Sitten jälkimäinen avasi silmänsä ihmetellen katsellakseen kuollutta petoa toverinsa takaa. Kauniin pään kohotessa Apinain Tarzan haukkasi ilmaa epäuskoisessa kummastuksessa. Oliko hän hullu? Eihän se voinut olla se nainen, jota hän rakasti. Mutta kukaan muu se ei tosiaan ollut.
Ja sitten nainen nousi, ja mies kaappasi hänet syliinsä suudellakseen häntä, ja äkkiä näki apinamies punaista murhan verisen usvan läpi, vanhan arven hänen otsallaan polttaessa tulipunaisena hänen ruskeaa ihoansa.
Hänen villeillä kasvoillaan oli peloittava ilme, kun hän sovitti myrkytetyn vasaman jouseensa. Julma valo kiilui noissa harmaissa silmissä hänen tähdätessään suoraan alapuolella olevan, mitään aavistamattoman miehen selkään.
Hetkiseksi hän vilkaisi kiilloitettua vasamaa pitkin, vetäen jousen jänteen kauaksi taaksepäin, jotta nuoli lävistäisi sydämen, johon se oli tähdätty.
Mutta hän ei päästänyt turmiollista sanansaattajaa. Verkalleen vaipui nuolen kärki, arpi haihtui ruskealta otsalta, jousen jänne höltyi, ja pää kumarassa kääntyi Apinain Tarzan surumielin viidakkoon wazirien kylää kohti.
Viisikymmentä hirveätä miestä
Muutamia pitkiä minuutteja seisoivat Jane Porter ja William Cecil Clayton ääneti katsellen pedon kuollutta ruumista, sittenkun olivat juuri viimeisessä silmänräpäyksessä sen kynsistä pelastuneet.
Tyttö puhui ensimmäiseksi äskeisen sisällisestä pakosta tekemänsä tunnustuksen jälkeen.
"Ken se saattoi olla?" kuiskasi hän.
"Jumala tietää!" vastasi mies vain.
"Jos hän on ystävä, niin miksei hän näyttäydy?" jatkoi Jane. "Eikö pitäisi kutsua häntä ja edes kiittää?"
Konemaisesti totteli Clayton, mutta ei kuulunut mitään vastausta.
Jane Porteria puistatti. "Salaperäinen viidakko", jupisi hän. "Kauhea viidakko. Se toistaa ystävyydenilmaisutkin kamalin keinoin."
"Meidän olisi parasta palata suojaan", sanoi Clayton. "Siellä olet toki hiukan paremmin turvassa. Minusta ei ole minkäänlaista turvaa", lisäsi hän katkerasti.
"Älä puhu niin, William", pyysi tyttö kiireesti, kovin pahoillaan haavasta, jonka oli sanoillaan iskenyt. "Sinä teit minkä voit. Olet ollut jalo, uhrautuva ja urhea. Ei ole sinun syysi, että et ole yli-ihminen. Olen tuntenut vain yhden ainoan miehen, joka olisi voinut tehdä enemmän kuin sinä. Sanani olivat vastavaikutuksen tuottamassa kiihtymyksessä huonosti valitut, — en halunnut sinua haavoittaa. Toivon ainoastaan meidän molempain kerta kaikkiaan käsittävän, että minä en koskaan mene kanssasi naimisiin… Sellainen avioliitto olisi huono teko."
"Luulen käsittäväni", vastasi Clayton. "Älkäämme puhuko siitä enää — ainakaan ennenkuin olemme jälleen sivistyneessä maailmassa."…
Seuraavana päivänä Thuranin tila paheni. Hän houraili melkein lakkaamatta. He eivät voineet tehdä mitään auttaakseen häntä eikä Clayton ollut kovin halukas mitään yrittämäänkään Tytön puolesta hän pelkäsi venäläistä — sydämensä pohjasta hän toivoi, että mies kuolisi. Ajatus, että hänelle itselleen tapahtuisi jotakin, mikä jättäisi tytön kokonaan tuon pedon armoille, herätti hänessä suurempaa levottomuutta kuin mahdollisuus, että Janea odotti melkein varma kuolema, jos jäisi aivan yksikseen julman aarniometsän liepeille.
Englantilainen kiskoi raskaan keihään leijonan ruumiista, joten hän sinä aamuna mennessään viidakkoon metsästämään liikkui paljoa turvallisemmin tuntein kuin koskaan ennen tälle villille rannikolle joutumisensa jälkeen. Senpä vuoksi hän eteni kauemmaksi kuin ennen milloinkaan.
Ollakseen mahdollisimman kaukana kuumeesta hulluna hourailevasta venäläisestä Jane Porter oli astunut suojasta puun juurelle — kauemmaksi hän ei uskaltanut lähteä. Täällä hän Claytonin häntä varten rakentamain karkeiden tikkaiden ääressä katseli meren ulapalle alituinen toivonkipinä rinnassaan, että joku laiva tulisi näkyviin.
Hänen selkänsä oli viidakkoon käännettynä, joten hän ei nähnyt ruohon väistyvän eikä sen välitse kurkistavia villejä kasvoja. Pienet, veristyneet, lähekkäiset silmät vaanivat kiinteästi tyttöä, silloin tällöin pälyillen avonaiselle rannikolle tarkastellakseen, oliko muita saapuvilla kuin hän.
Sitten ilmestyi toinen pää, sitten vielä yksi ja vieläkin. Suojassa lepäävä mies alkoi uudestaan houria, ja päät hävisivät jälleen yhtä kiireesti kuin olivat ilmestyneetkin. Mutta pian ne pistäytyivät taas esille, kun tyttö ei osoittanut mitään hämmentymisen merkkejä puussa makaavan miehen alituisen vaikerruksen johdosta.
Yksi erältään sukelsi viidakosta eriskummaisia hahmoja hiipiäkseen salavihkaa mitään aavistamatonta naista kohti. Heikko ruohonkahina kiinnitti hänen huomionsa. Hän kääntyi, ja edessä oleva näky sai hänet hoippumaan jaloilleen pelosta parahtaen. Sitten ne piirittivät hänet äkkihyökkäyksellä. Nostaen hänet kokonaan maasta pitkillä gorillankäsivarsillaan kääntyi yksi olennoista kantamaan häntä viidakkoon. Likainen käpälä peitti hänen suunsa tukahduttaakseen hänen huutonsa. Monien kiduttavien viikkojen riuduttama tyttö oli liian heikko vastustaakseen tätä järkytystä. Tärvellyt hermot herpaantuivat, ja hän meni tainnoksiin.
Kun hän jälleen tuli tajuihinsa, huomasi hän olevansa aarniometsän syvyydessä. Oli yö. Iso nuotio loimusi pienellä aukeamalla, missä hän virui. Sen ympärillä kyyrötti viisikymmentä hirveää miestä. Niiden päitä ja kasvoja verhosi takkuinen karva. Pitkät käsivarret lepäsivät notkistetuilla polvilla, ja sääret olivat lyhyet ja väärät. Kuin metsän eläimet kalusivat ne saastaista ruokaa. Nuotion syrjällä kiehui pata, ja siitä joku noista olennoista silloin tällöin veti lihankappaleen teroitetulla kepillä. Kun he huomasivat vankinsa tulleen tajuihinsa, paiskasi lähellä seisova olento likaisella kädellään kimpaleen tätä iljettävää moskaa hänellekin. Se kierähti aivan hänen viereensä, mutta hän vain sulki silmänsä tuntien kuvotusta.
Monta päivää he matkustivat tiheän metsän läpi. Tyttöä, joka oli uuvuksissa ja jonka jalat olivat hellinä, puolittain laahattiin, puolittain työnnettiin pitkät, kuumat, tuskalliset päiväkaudet. Toisinaan, kun hän kompastui ja kaatui, töykkäsi ja potkaisi häntä lähin noista kauheista miehistä. Kauan ennen kuin he saapuivat matkansa perille, oli hän heittänyt pois kenkänsä, joiden anturoista ei enää ollut tietoa. Hänen vaatteensa olivat repeilleet pelkiksi risoiksi ja rihmoiksi, ja kurjien rääsyjen raoista vilkkui hänen ennen valkoinen ja hentoinen ihonsa sieroittuneena ja verisenä tuhansien armottomien okaiden ja piikkipensaiden kosketuksesta, joiden välitse häntä oli laahattu.
Matkan kahtena viimeisenä päivänä hän oli niin näännyksissä ettei häntä millään potkimisella eikä pahoinpitelyllä voitu saada nousemaan vaivaisille, verta vuotaville jaloilleen. Ylen kiusattu luonto oli saavuttanut kestävyytensä äärimmäisen rajan, ja tyttö oli ruumiillisesti kykenemätön kohottautumaan edes polvilleen.
Sillaikaa kun nuo ihmispedot ympäröivät häntä äännellen uhkaavasti, samalla kun ärsyttivät häntä sauvoillaan, löivät ja potkivat häntä nyrkeillään ja jaloillaan, virui hän silmät ummessa rukoillen avukseen laupiasta kuolemaa, jonka hän tiesi ainoaksi, mikä voisi pelastaa hänet näistä kärsimyksistä. Mutta se ei tullut. Ja vihdoin nuo viisikymmentä hirmuista miestä käsittivät, että uhri ei enää kyennyt kävelemään, minkä vuoksi he nostivat hänet maasta ja kantoivat häntä lopun päivää.
Myöhään eräänä iltapäivänä hän näki mahtavan kaupungin raunioiden häämöittävän edessään, mutta niin heikko ja sairas hän oli, että se ei herättänyt hänessä vähäisintäkään mielenkiintoa. Kantoivatpa he häntä minne tahansa, hänen vankeutensa saattoi loppua vain yhdellä tavalla näiden ihmispetojen vallassa.
Vihdoin he menivät kahden ison muurin läpi ja tulivat raunioittuneeseen kaupunkiin. He kantoivat hänet ränstyneeseen rakennukseen, ja täällä tulvi esille sadoittain muita samanlaisia olentoja kuin hänen tuojansa; mutta joukossa oli myöskin naispuolisia, jotka näyttivät vähemmän kauheilta. Hänen huomatessaan heidät välähti ensimmäinen toivonsäde hänen kurjuuttansa lievittämään. Mutta se toivo oli lyhytaikainen, sillä naiset eivät osoittaneet hänelle myötätuntoa, jos kohta eivät tehneet hänelle pahaakaan. Kun hänet oli tarkastettu rakennuksessa olijain täydeksi tyydytykseksi, vietiin hänet pimeän kammion alla oleviin holveihin, mihin hänet jätettiin paljaalle lattialle, ja hänen viereensä laskettiin metallinen vesikulho ja toinen ruualla täytetty.
Viikkokauteen hän näki ainoastaan naisia, joiden velvollisuutena oli tuoda hänelle ruokaa ja vettä. Vähitellen palasivat hänen voimansa — pian hän olisi leimuavalle jumalalle uhrattavassa kunnossa. Oli tosiaan onni, että hän ei tiennyt, mikä kohtalo häntä odotti.
* * * * *
Kun Apinain Tarzan liikkui verkalleen viidakon läpi, sitten kun oli heittänyt keihään, joka pelasti Claytonin ja Jane Porterin Numan hampaista, oli hänen mielensä täynnä kaikkea sitä surua, jonka äsken avattu sydämenhaava tuottaa.
Hän oli iloinen, että oli kyllin ajoissa hillinnyt kätensä suorittamasta tekoa, jota hän mustasukkaisuuden ensi puuskassa oli ajatellut. Vain murtosekunti puuttui, että Clayton olisi saanut surmansa apinamiehen kädestä. Siinä lyhyessä hetkisessä, joka oli kulunut senjälkeen, kun hän tunsi tytön ja hänen toverinsa, siihen asti, kunnes englantilaisen sydämeen tähdättyä vasamaa pitelevät lihakset olivat höltyneet, oli Tarzan ollut eläimellisten vaistojen rajun ja villin vimman vallassa.
Hän oli nähnyt toivomansa naisen — oman — puolisonsa — toisen syleilyssä. Hänellä oli vain yksi mahdollisuus avoinna viidakon julman lain mukaan, joka häntä tässä toisessa olotilassa johti; mutta juuri ennenkuin vielä oli liian myöhäistä, olivat hänen luontaisen ritarillisuutensa jalommat tunteet taltuttaneet hänen intohimonsa loimuavat liekit ja pelastaneet hänet. Tuhat kertaa hän kiitti kohtaloa, että ne olivat saaneet voiton, ennenkuin hänen sormensa olivat lennättäneet kiilloitetun nuolen.
Hänen ajatellessaan paluuta wazirien luo tuntui se hänestä vastenmieliseltä. Hän ei halunnut nähdä ihmisolentoa. Vähintäänkin hän tahtoi yksinään samoilla viidakossa, kunnes hänen murheensa ota oli tylsynyt. Eläintoveriensa lailla hän kärsi mieluummin yksinään ja hiljaisuudessa.
Sen yön hän nukkui jälleen apinain amfiteatterissa, ja useita päiviä hän metsästeli sieltä käsin palaten aina yöksi. Kolmannen päivän iltapuolella hän palasi aikaisin. Hän oli loikonut pyöreän aukeaman pehmeässä ruohossa vain muutamia minuutteja, kun kuuli etelästä tutun äänen. Joukko isoja apinoita oli kulkemassa viidakon läpi — siitä hän ei voinut erehtyä. Hän kuunteli muutamia minuutteja. Ne olivat tulossa amfiteatteria kohti.
Tarzan nousi veltosti ja ojensihe. Hänen tarkat korvansa seurasivat lähestyvän lauman jokaista liikettä. Ne olivat tuulen puolella, ja nyt hän tunsi niiden hajun, vaikkei olisi kaivannutkaan lisätodistusta siitä, että oli oikeassa.
Kun ne tulivat lähemmäksi amfiteatteria, pujahti Apinain Tarzan kentän toisella puolella puiden oksiin. Siellä hän odotti tarkatakseen tulijoita. Eikä hänen tarvinnutkaan kauan odottaa. Pian ilmestyivät karvaiset kasvot matalampien oksien sekaan häntä vastapäätä. Julmat, pienet silmät tähystivät aukeamaa yhdellä vilkaisulla, ja sitten eläin haukahteli tiedonannon takanaan oleville. Tarzan eroitti sanat. Vakoilija ilmoitti heimonsa muille jäsenille, että väylä oli vapaa ja että ne voivat turvallisesti tulla aukeaman sisäpuolelle.
Ensiksi harpata pöllähti johtaja ketterästi pehmeälle ruohomatolle ja hänen jälkeensä yksi erältään lähes sata ihmisenmuotoista apinaa. Siinä oli isoja täysikasvuisia eläimiä ja useita poikasia. Muutamat imevät lapset pysyttelivät villien emojensa pörröisessä niskassa.
Tarzan tunsi monta heimon jäsenistä. Se oli sama, jonka joukkoon hän pienoisena lapsena oli tullut. Monet aikuisista olivat olleet pikkuapinoita hänen poikana ollessaan. Hän oli leikkinyt ja ilakoinut niiden kanssa tässä samassa viidakossa niiden lyhyen lapsuuden aikana. Hän aprikoi, tuntisivatko ne hänet — eräiden apinain muisti ei ulotu kovin pitkälle, ja kaksi vuotta voi niille olla iäisyys.
Siitä keskustelusta päättäen, jonka hän kuuli, hän käsitti, että ne olivat tulleet valitsemaan uutta kuningasta, — niiden edellinen päällikkö oli pudonnut katkenneelta oksalta sadan jalan korkeudesta ja joutunut ennenaikaisen kuoleman uhriksi. Tarzan astui kentän yli riippuvan oksan latvaan aivan heidän näkyviinsä. Erään naaraksen vilkkuvat silmät äkkäsivät hänet ensiksi. Haukuntaa muistuttavilla kurkkuäänteillä se kiinnitti toisten huomion havaintoonsa. Muutamat isot urokset nousivat pystyyn paremmin nähdäkseen tungettelijan. Paljastetuin torahampain ja niskakarvat pystyssä ne tulivat hitaasti häntä kohti murahdellen pahaaennustavasti syviä kurkkuääniä.
"Karnath, minä olen Apinain Tarzan", lausui apinaihminen heimonsa äidinkielellä. "Etkö muista minua? Yhdessä me ärsytimme Numaa heittelemällä sitä varvuilla ja pähkinöillä korkeiden oksien turvista, kun vielä olimme pikkuapinoita." Elukka, jota hän oli puhutellut, pysähtyi, villeillä kasvoillaan puolittain tajuava typerän ihmettelyn ilme.
"Ja Magor", jatkoi Tarzan kääntyen toisen puoleen, "etkö muista entistä kuningastanne — häntä, joka tappoi mahtavan Kerchakin? Katso minuun! Enkö minä ole sama Tarzan — mainio metsästäjä — voittamaton taistelija, jonka te kaikki ennen tunsitte?"
Kaikki apinat kerääntyivät nyt lähemmäs, mutta pikemmin uteliaisuudesta kuin uhkaavina. Ne mutisivat keskenään muutaman silmänräpäyksen.
"Mitä sinä nyt meidän keskuudestamme etsit?" kysyi Karnath.
"Rauhaa vain", vastasi apinamies.
Taaskin apinat neuvottelivat.
"Tule sitten rauhassa, Apinain Tarzan", sanoi hän.
Ja niin hyppäsi apinain Tarzan ketterästi ruohikkoon tämän hurjan ja kamalan lauman keskelle. Hän oli läpikäynyt kehityksen sarjan ja palannut jälleen elukaksi elukkain joukkoon. Ei siinä lausuttu mitään sellaisia tervehdyksiä kuin olisi vaihdettu ihmisten kesken kahden vuoden eron jälkeen. Useimmat apinat jatkoivat pieniä hommiaan, jotka apinamiehen tulo oli keskeyttänyt, kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota kuin jos hän ei olisi koskaan heimosta poistunutkaan.
Pari urosta, jotka eivät olleet kyllin iäkkäitä muistaakseen häntä, kömpivät nelinryömin hänen viereensä haistellakseen häntä, ja yksi paljasti hampaansa ja mörisi uhkaavasti, — se olisi heti tahtonut sijoittaa Tarzanin oikeaan paikkaansa. Jos Tarzan olisi ulisten perääntynyt, niin nuori uros olisi luultavasti ollut aivan tyydytetty, mutta sittemmin olisi Tarzanin asema apinatoverien parissa aina ollut alempi kuin hänen syrjäyttäjänsä.
Mutta Apinain Tarzan ei perääntynyt. Sensijaan hän heilahdutti jättiläiskämmentään mahtavien lihaksiensa koko voimalla ja sivaltaen nuorta urosta pitkin päätä paiskasi hänet lentämään koivet harallaan kentän yli. Apina nousi ja hyökkäsi uudestaan häntä vastaan samassa tuokiossa, ja tällä kertaa he iskivät toisiinsa repivin kynsin ja raatelevin hampain — tai ainakin oli se ollut nuoren uroksen aikomus. Mutta tuskin he olivat kaatuneet maahan möristen ja puuskuen, kun apinamiehen sormet tapasivat vastustajansa kurkun.
Sitten nuori uros lakkasi ponnistelemasta ja oli ihan hiljaa. Tarzan päästi otteensa ja nousi — hän ei tahtonut surmata, vaan ainoastaan opettaa nuorelle apinalle ja mahdollisille katselijoille, että Apinain Tarzan oli vieläkin mestari.
Läksyllä oli tarkoitettu tulos — nuoret apinat pysyttelivät poissa hänen tieltään, kuten nuorten apinain pitääkin väistää parempiansa, eivätkä vanhat urokset yrittäneet riistää hänen etuoikeuksiaan. Muutaman päivän olivat pienokaisiaan imettävät emoapinat epäluuloisia häntä kohtaan, ja kun hän uskaltausi liian lähelle niitä, hyökkäsivät ne häntä kohti kidat avoinna ja kamalasti karjuen. Silloin Tarzan pujahti varovaisesti loitommalle, sillä sekin oli tapana apinoiden keskuudessa vain hullut urokset hyökkäävät äidin kimppuun. Mutta vähän ajan päästä ne tottuivat häneen.
Hän metsästi niiden kanssa niinkuin entisinä aikoina, ja kun ne huomasivat, että hän heitä itseänsä älykkäämpänä opasti aina parhaille ruokapaikoille ja että hän ovelasti heitetyllä köydellään pyydysti herkullista riistaa, jollaista he harvoin tai eivät koskaan olleet maistaneet, alkoivat he jälleen katsella häntä niinkuin olivat katselleet ennenvanhaan, sittenkun hän oli tullut heidän kuninkaakseen. Ja niin tapahtui, että he, ennenkuin lähtivät amfiteatterista vaelluksilleen, olivat jälleen valinneet hänet päällikökseen.
Apinamies oli aivan tyytyväinen uuteen osaansa. Hän ei ollut onnellinen — sitä hän ei enää koskaan voisi olla, mutta hän oli ainakin mahdollisimman kaukana kaikesta, mikä voisi muistuttaa hänen entisestä kurjuudestansa. Kauan sitten hän oli luopunut kaikesta aikomuksesta palata sivistyneeseen maailmaan, ja nyt hän oli päättänyt enää olla menemättä mustien wazirilaisystäviensäkään luo. Hän oli ikiajoiksi kieltäytynyt ihmisen olotilasta. Apinana hän oli elämänuransa aloittanut ja apinana hän kuolisi.
Hän ei kuitenkaan voinut karkoittaa muististaan, että se nainen, jota hän rakasti, oli vain päivämatkan päässä hänen heimonsa liikkumisalueelta, eikä myöskään ahdistavaa pelkoa, että tämä saattoi olla alituisessa vaarassa. Että tyttö oli huonossa turvassa, sen hän oli nähnyt sinä lyhyenä hetkenä, kun oli katsellut Claytonin kykenemättömyyttä. Mitä enemmän Tarzan sitä ajatteli, sitä enemmän hänen omatuntonsa pisteli häntä.
Vihdoin hän alkoi inhota itseänsä senvuoksi, että salli oman itsekkään surunsa ja kateutensa olla Jane Porterin ja turvallisuuden välillä. Mikäli päivät kuluivat, sikäli kiusasi tämä ajatus yhä enemmän hänen mieltänsä, ja hän oli jo päättämäisillään palata rannikolle asettuakseen Jane Porterin ja Claytonin vartijaksi, kun hänen korviinsa tuli uutinen, joka muutti kaikki hänen suunnitelmansa ja sai hänet hullun tavoin ryntäämään itää kohti, turmiosta ja kuolemasta vähääkään välittämättä.
Ennenkuin Tarzan oli palannut heimonsa luo, oli eräs nuori koiras, kykenemättä hankkimaan aviokumppania oman kansansa keskuudesta, tavan mukaan samoillut villin viidakon läpi, kuin entiset vaeltavat ritarit, hankkiakseen itselleen kauniin kainaloisen jostakin naapuriyhteiskunnasta.
Hän oli juuri palannut morsiamineen ja kertoi nopeasti seikkailuistaan, ennenkuin ne unohtaisi. Muun muassa sanoi nähneensä ison lauman kummallisen näköisiä apinoita.
"Ne olivat kaikki karvakasvoisia uroksia, paitsi yksi", selitti hän, "ja se oli naaras, tätä muukalaistakin vaaleampi väriltään", ja hän napautti hiljaa peukalollaan Tarzania.
Apinamies kävi silmänräpäyksessä kovin tarkkaavaiseksi. Hän teki kysymyksiä niin nopeasti kuin nuo hidasälyiset ihmisen irvikuvat voivat niihin vastata.
"Olivatko kaikki koirakset lyhyitä ja käyräsäärisiä?"
"Olivat."
"Oliko niillä lanteittensa ympärillä Numan ja Sheetan taljoja ja aseina kepit ja veitset?"
"Oli."
"Ja oliko niillä paljon keltaisia renkaita käsivarsissaan ja säärissään?"
"Kyllä."
"Oliko naaras — oliko se pieni ja hento ja hyvin valkoinen?"
"Oli."
"Näkyikö hän kuuluvan heimoon vai oliko hän vanki?"
"Ne laahasivat sitä eteenpäin — joskus käsivarresta, joskus pitkästä karvasta, joka kasvoi hänen päässään, ja aina ne sitä potkivat ja pieksivät. Niitä oli aika hupaista katsella."
"Hyvä Jumala!" mutisi Tarzan. "Missä ne olivat silloin, kun ne näit, ja mitä tietä ne kulkivat?" jatkoi apinamies.
"Ne olivat toisen veden varrella tuolla takana", ja apina näytti etelään päin. "Kun ne menivät ohitseni, vaelsivat ne aamua kohti, ylöspäin pitkin veden syrjää."
"Milloin se tapahtui?" kysyi Tarzan.
"Puoli kuuta sitten."
Enempää kysymättä hyppäsi apinamies puihin ja kiiti kuin ruumiistansa erkaantunut henki itäänpäin, Oparin ammoin unohdettua kaupunkia kohti…
Tarzan jälleen Oparissa
Kun Clayton palasi suojaan ja huomasi Jane Porterin olevan poissa, oli hän nääntyä pelosta ja surusta. Hän tapasi herra Thuranin aivan järjissään, sillä kuume oli jättänyt hänet ihmeellisen nopeasti, mikä on yksi sen omituisuuksia. Heikko ja uupunut venäläinen lepäsi vielä ruohovuoteella heidän majassaan. Kun Clayton kysyi häneltä tyttöä, näkyi hän kummastelevan, että Jane ei ollut saapuvilla.
"En ole kuullut mitään tavallisuudesta poikkeavaa", sanoi hän. "Mutta minähän olen suuren osan ajasta ollut tajutonna."
Jos mies ei olisi ollut niin ilmeisesti heikko, olisi Clayton epäillyt hänellä olevan kaameita tietoja tytön olinpaikasta; mutta hän näki hyvin, että Thuranilta puuttui riittävää tarmoa omin avuin edes laskeutuakseen suojasta maahan. Hän ei nykyisessä ruumiillisessa tilassaan olisi voinut tyttöä vahingoittaa eikä kiivetä karkeita tikkaita pitkin takaisin suojaan.
Hämärään asti etsi englantilainen läheisestä viidakosta kadonneen jälkiä tai merkkiä hänen ryöstäjästään. Mutta vaikka noiden viidenkymmenen hirveän miehen jäljet, tottumattomia metsänkävijöitä kun olivat, olisivat olleet yhtä selvät tyhmimmällekin viidakon asukkaille kuin suurkaupungin katu englantilaiselle, astui hän niiden yli yhä uudelleen parikymmentä kertaa huomaamatta pienintäkään viittausta, että niin monta miestä oli niitä kulkenut vain jokunen tunti sitten.
Etsiessään Clayton huuteli yhä tytön nimeä, mutta ainoana tuloksena oli, että hän herätti Numan, leijonan, huomion. Onneksi hän näki kyllin ajoissa varjoisen hahmon hiipien pujottelevan häntä kohti ehtiäkseen kiivetä puun oksille, ennenkuin peto oli tarpeeksi lähellä häntä tavoittaakseen. Tämä seikka lopetti hänen etsintänsä siksi päivää, koska leijona asteli edestakaisin hänen alapuolellaan pimeän tuloon asti.
Senkään jälkeen, kun peto oli poistunut, ei Clayton tohtinut laskeutua pimentoon, joka oli hänen alapuolellaan, ja niin hän vietti peloittavan ja kamalan yön puussa. Seuraavana aamuna hän palasi rannalle luopuen viimeisestäkin toivostaan, että voisi auttaa Jane Porteria.
Seuraavan viikon aikana monsieur Thuranin voimat palasivat nopeasti hänen levätessään suojassa, sillä välin kun Clayton pyydysti ruokaa kummallekin. Nämä miehet eivät koskaan haastelleet, ellei se ollut välttämätöntä. Clayton asui nyt Jane Porterille varatussa osassa suojaa ja näki venäläisen vain viedessään hänelle ravintoa tai vettä tai suorittaessaan muut ystävälliset palvelukset, joita tavallinen ihmisyys vaati.
Kun Thuran jälleen kykeni kapuamaan alas ja lähtemään ruuan etsintään, joutui Clayton kuumeen kouriin. Päiväkausia hän heittelehti houreissaan ja kärsi, mutta kertaakaan ei venäläinen tullut hänen luokseen. Mitään ravintoa ei englantilainen olisi voinutkaan nauttia, mutta jano vaivasi ja kidutti häntä kauheasti. Yhä uudestaan palaavain hourailukohtausten väliajoilla hän kykeni heikkoudessaankin kerran päivässä hoipertelemaan läheiselle purolle täyttämään pienen läkkikannun, joka oli ollut pelastusvenheen harvalukuisten esineiden joukossa.
Thuran tarkkasi häntä tällöin häijyn riemun ilme kasvoillaan — näkyi tosiaan nauttivan sen miehen kärsimyksistä, joka oikeutetusta halveksimisestaan huolimatta oli hoivaillut häntä parhaansa mukaan silloin, kun hän kärsi samoja tuskia.
Vihdoin Clayton kävi niin heikoksi, ettei kyennyt tulemaan suojasta alas. Päiväkauden hän kärsi veden puutetta turvautumatta venäläiseen, mutta vihdoin hän ei jaksanut sitä kauemmin kestää, vaan pyysi Thurania tuomaan hänelle juotavaa.
Venäläinen tuli Claytonin kammion ovelle vesikulho kädessään. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet ilkeään irvistykseen.
"Tässä on vettä", sanoi hän. "Mutta sallikaa minun ensin muistuttaa teille, että panettelitte minua tytölle — että piditte hänet yksinänne ettekä suostunut jakamaan häntä minun kanssani…"
Clayton keskeytti hänet. "Vaiti!" huudahti hän. "Vaiti! Mikä rakki te olettekaan, kun solvaisette kunnon naisen mainetta hänen otaksuttavan kuolemansakin jälkeen! Hyvä Jumala! Hupsu olin säästäessäni teidän henkenne. Te ette ole kelvollinen elämään edes tässä kurjassa maassa."
"Tässä on vetenne", sanoi venäläinen. "Enempää ette saa", ja hän kohotti maljan huulilleen ja joi. Loput hän heitti ulos tantereelle. Sitten hän kääntyi jättäen sairaan miehen.
Clayton kääntyi toiselle kyljelleen ja kätkien kasvonsa käsivarsillaan luopui taistelusta.
Seuraavana päivänä Thuran päätti lähteä rannikkoa pitkin pohjoista kohti, sillä hän tiesi, että hänen lopuksi täytyi saapua sivistyneiden ihmisten asuinsijoille — ainakaan ei mihinkään pahempaan kuin täällä, ja sitäpaitsi alkoivat kuolevan englantilaisen hourailut häntä hermostuttaa.
Niinpä hän varasti Claytonin keihään ja lähti matkalleen. Hän olisi sitä ennen surmannut potilaan, ellei hänen mieleensä olisi juolahtanut, että se oikeastaan olisi ollut laupeudentyö. Samana päivänä hän tuli pienelle rannikolla sijaitsevalle majalle, ja elpynyt toivo täytti hänen rintansa, kun hän näki tämän todistuksen sivistyksen läheisyydestä, sillä hän ei osannut muuta otaksua kuin että se oli läheisen siirtolan ulkoasema. Jos hän olisi tiennyt, kelle se kuului, ja että sen isäntä oli sillä hetkellä vain moniaan kilometrin päässä sisämaassa, niin hän olisi paennut sitä paikkaa kuin ruttoa. Mutta Nikolas Rokoff ei tiennyt, ja niin hän jäi muutamiksi päiviksi nauttimaan majan turvaa ja suhteellista mukavuutta. Sitten hän ryhtyi taas jatkamaan matkaansa pohjoista kohti.
Loordi Tenningtonin leirissä tehtiin valmistuksia pysyväisten asuntojen rakentamiseksi, minkä jälkeen aiottiin lähettää muutama mies retkelle pohjoiseen päin apua etsimään.
Kun päivät olivat kuluneet ikävöidyn avun saapumatta, alkoi toivo siitä, että Jane Porter, Clayton ja herra Thuran olivat pelastuneet, raueta. Kukaan ei enää puhellut asiasta professori Porterille, ja hän oli niin syventynyt tieteelliseen haaveiluunsa, ettei huomannut ajan kulumista. Toisinaan hän huomautti, että jonkun päivän päästä he varmaan näkisivät laivan ankkuroivan heidän rantamansa edustalle ja että he sitten kaikki pääsisivät onnellisesti yhteen. Joskus hän mainitsi avuksi rientävästä junasta ja arveli, että lumimyrskyt olivat sitä ehkä viivästyttäneet.
"Jollen jo tuntisi vanhaa kunnon herrasmiestä niin hyvin", huomautti Tennington neiti Strongille, "olisin aivan varma, että hänellä… hm, ei kaikki ruuvit ole ihan — käsitättehän."
"Jollei se olisi niin haikean surullista, olisi se naurettavaa", sanoi neiti alakuloisesti. "Minä, joka olen tuntenut hänet koko ikäni, tiedän, kuinka hän jumaloi Janea; mutta muista täytyy näyttää, että hän on aivan välinpitämätön tytön kohtalosta. Se johtuu vain siitä, että hän on ihan liian epäkäytännöllinen käsittääkseen mitään niin todellista kuin kuolema, jollei hän saa siitä melkein varmoja todisteita."
"Ette voisi arvata, missä puuhissa hän eilen oli", jatkoi Tennington. "Olin tulossa kotiin yksinäni pieneltä metsästysretkeltä, kun näin hänen kävelevän ripeästi otusten polkua pitkin, jota myöten palasin leiriin. Hänen kätensä olivat yhteen liitettyinä pitkän mustan takin liepeitten alla ja korkea hattu oli lujasti painettuna päähän, kun hän silmät maahan luotuina riensi eteenpäin, luultavasti jotakin äkillistä surmaa kohti, jollen olisi häntä pysäyttänyt.
"'Kah, mihin ihmeessä te olette matkalla, professori?' kysyin häneltä. 'Menen kaupunkiin, loordi Tennington', vastasi hän mahdollisimman totisesti, 'menen valittamaan postimestarille maaseutupostin säännöttömästä jakelusta, josta täällä kärsimme. Minä nähkääs en ole saanut minkäänlaista postilähetystä viikkokausiin. Pitäisi olla saapunut useitakin kirjeitä Janelta. Asiasta on heti tehtävä ilmoitus Washingtoniin.'
"Ettekä uskoisi, neiti Strong", jatkoi Tennington, "mikä hiton työ minulla oli saadakseni sen vanhan herran käsittämään, että täällä ei ole mitään maaseutupostin jakelua eikä edes kaupunkia, että hän ei ollut samalla mantereellakaan kuin Washington, eikä samalla pallonpuoliskolla.
"Sitten kun hän sen tajusi, alkoi hän olla huolissaan tyttärestänsä — mikä luullakseni oli ensi kerta, kun hän todella käsitti täkäläisen asemamme ja sen mahdollisuuden, että neiti Porteria ei oltu pelastettu."
"Sen ajatteleminen kiusaa minua", virkkoi tyttö, "enkä kuitenkaan voi ajatella mitään muuta kuin seurueemme puuttuvia jäseniä".
"Toivokaamme parasta", vastasi Tennington. "Te itse olette antanut meille kaikille loistavan esimerkin urhoollisuudesta, sillä teidän menetyksenne on tavallaan ollut suurin."
"Niin", vastasi hän; "en olisi voinut rakastaa Jane Porteria enemmän, vaikka hän olisi ollut oma sisareni".
Tennington ei ilmaissut tuntemaansa kummastusta. Hän ei ollut laisinkaan sitä tarkoittanut. Hän oli ollut paljon tämän Marylandin kauniin tyttären kanssaLady Alicenhaaksirikon jälkeen ja vastikään tehnyt sen havainnon, että hän olikin kiintynyt tyttöön paljoa enemmän kuin olisi hänen sielunrauhalleen terveellistä, sillä nyttemmin hän muisteli melkein alituisesti, mitä herra Thuran oli luottavaisesti hänelle vihjaissut kihlauksestaan neiti Strongin kanssa. Hän aprikoi, oliko Thuranin ilmoitus sittenkään ollut aivan tarkka. Hän ei ollut tytön puolelta koskaan havainnut vähäisintäkään merkkiä muusta kuin tavallisesta ystävyydestä.
"Ja herra Thuranin menetys, jos he ovat hukkuneet, tuottaisi teille katkeran surun", rohkeni hän tunnustella.
Tyttö vilkaisi häneen nopeasti. "Herra Thuranista oli tullut oikein hyvä ystävä", sanoi hän. "Minä pidin hänestä varsin paljon, vaikken ole tuntenut häntä kuin vasta niin lyhyen ajan."
"Ettekö siis ollutkaan kihloissa hänen kanssaan?" sopersi ioordi.
"Laupias taivas!" huudahti neiti Strong. "En, tunteeni häntä kohtaan eivät olleet laisinkaan sitä laatua."
Jotakin halusi loordi Tennington lausua neiti Strongille — kovin hän halusi sanoa ja sanoa sen heti; mutta miten olikaan, sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Hän yritti kömpelösti pari kertaa, rykäisi, karahti kasvoiltaan punaiseksi ja huomautti lopuksi vain toivovansa, että majat saataisiin valmiiksi ennen sadekauden alkua.
Mutta aavistamattaan hän oli toimittanut tytölle juuri aikomansa tiedonannon ja tehnyt hänet onnelliseksi — onnellisemmaksi kuin Hazel vielä koskaan oli ollut.
Juuri silloin keskeytti enemmän keskustelun kummallisen ja peloittavan olennon näkeminen sen tullessa esille viidakosta juuri leirin eteläpuolelta. Tennington ja tyttö näkivät sen samaan aikaan. Englantilainen tavoitti revolveriansa, mutta kun puolialaston, parroittunut olento ääneen mainitsi hänen nimensä ja tuli juoksujalkaa heitä kohti, antoi hän kätensä vaipua ja astui tulijaa vastaan.
Kukaan ei olisi tätä likaista, kovin laihtunutta, yhdellä ainoalla, pienistä turkisnahoista tehdyllä vaatekappaleella verhottua olentoa tuntenut moitteettomaksi monsieur Thuraniksi, jonka seurue oli viimeksi nähnytLady Alicenkannella.
Ennenkuin pienen seurueen muut jäsenet saivat tiedon hänen saapumisestaan, kyselivät Tennington ja neiti Strong häneltä muiden veneessä olleiden kohtaloa.
"Ne ovat kaikki kuolleet", vastasi Thuran. "Kolme merimiestä kuoli, ennenkuin pääsimme maihin. Neiti Porterin sieppasi joku viidakon villi eläin, sillä välin kun minä viruin kuumehoureissa. Clayton kuoli samaan kuumeeseen vain muutama päivä sitten. Ja ajatelkaa, että kaiken tämän ajan on meitä eroittanut vain muutaman penikulman taival — tuskin päivämatka. Se on kauheata!"
* * * * *
Kuinka kauan Jane Porter virui holvissa Oparin vanhan kaupungin temppelin alla, sitä hän ei tiennyt. Jonkun aikaa hän oli kuumehoureissa, mutta taudin taltuttua hän alkoi vasta nyt vähitellen palata voimiinsa. Joka päivä viittasi ruokaa tuova nainen häntä nousemaan, mutta moneen päivään kykeni tyttö vain pudistamaan päätänsä ilmoittaakseen, että hän oli siihen liian heikko.
Mutta vihdoin hän jaksoi nousta jaloilleen ja sitten horjua muutamia askeleita, tukien itseään toisella kädellään seinään. Hänen kiinniottajansa tarkkasivat häntä nyt yhä uteliaammin. Päivä lähestyi, ja uhri voimistui.
Sitten se päivä tuli, ja nuori nainen, jota Jane Porter ei ollut ennen nähnyt, astui useiden toisten kanssa hänen vankiluolaansa. Täällä suoritettiin jonkinlainen uskonnollinen meno, — sen uskonnollisesta laadusta tyttö oli varma, ja niinpä hän sai uutta rohkeutta ja iloitsi siitä, että oli joutunut ihmisten pariin, jotka ilmeisesti olivat uskonnon hienostuttavan ja miedontavan vaikutuksen alaisia. Ne kohtelisivat häntä inhimillisesti — siitä hän nyt oli aivan varma. Ja kun hänet sitten vietiin vankiluolastaan pitkien, pimeiden käytävien kautta ja sementtiportaita ylös uhkeaan pihaan, meni hän kernaasti, jopa iloisestikin — sillä olihan hän Jumalan palvelijain seurassa. Mahdollisesti niiden käsitys korkeimmasta olennosta ei kylläkään ollut hänen oman vakaumuksensa mukainen, mutta että niillä oli jumala, se oli hänelle riittävä todistus ystävällisyydestä ja hyvänsuopaisuudesta.
Mutta nähdessään pihan keskellä kivialttarin ja sillä sekä sementtilattialla sen läheisyydessä tummanruskeita täpliä Jane Porter alkoi ihmetellä ja epäillä. Kun nuo olennot kumartuivat köyttämään hänen nilkkansa ja sitoivat ranteet selän taakse, muuttui hänen epäluulonsa peloksi. Ja kun hänet hetkistä myöhemmin nostettiin ja laskettiin selälleen alttarin poikki, jätti toivo hänet kokonaan, ja hän vapisi hirveän pelon tuskassa.
Tulenpalvojain eriskummaisen tanssin aikana, joka senjälkeen seurasi, hän lepäsi kauhusta jähmettyneenä, eikä hänen tarvinnut nähdä ylipapittaren kädessä verkalleen kohoavaa terää, käsittääkseen jo, mihin kohtaloon hänet oli tuomittu.
Kun käsi alkoi laskeutua, sulki Jane Porter silmänsä ja lähetti hiljaisen rukouksen luojalleen, jonka kasvojen eteen hän niin pian joutuisi. Sitten hän uupui väsyneiden hermojensa jännityksestä ja meni tainnoksiin.
* * * * *
Yöt päivät kiiti Apinain Tarzan aarniometsän läpi raunioitunutta kaupunkia kohti, jossa varmasti otaksui rakastettunsa viruvan joko vankina tai kuolleena.
Vuorokaudessa hän samosi saman taipaleen, johon viideltäkymmeneltä hirveältä mieheltä oli kulunut lähes viikko, sillä Apinain Tarzan vaelsi pitkin ylängön lehvätietä korkealla toisiinsa kietoutuneiden köynnösten yläpuolella, jotka tekevät liikkumisen maanpinnalla vaikeaksi.
Nuoren urosapinan kertomasta tarinasta oli hänelle selvinnyt, että vangittu tyttö oli juuri Jane Porter, koska viidakossa ei ollut mitään muuta pientä valkoista "naarasta". "Koirakset" hän oli apinan kömpelöstä kuvauksesta tuntenut Oparin raunioissa asustaviksi epämuotoisiksi ihmisten irvikuviksi. Ja tytön kohtalon hän saattoi kuvailla yhtä selvästi kuin olisi ollut silminnäkijänä. Milloin he laskisivat hänet julmalle alttarilleen, sitä hän ei voinut arvata, mutta että rakas, hento ruumis sille lopuksi joutuisi, siitä hän oli varma.
Vihdoin levoton apinamies saavutti iäisyydeltä tuntuvan retken päästä autiota laaksoa sulkevain rajakallioiden huiput, ja hänen alapuolellaan olivat nyttemmin niin kamalaksi muuttuneen Oparin kaupungin synkät ja kaameat rauniot. Hän alkoi nopeasti ravata kuivan, pölyisen ja mukulakivisen laakson poikki toivomustensa päämäärää kohti.
Ehtisikö hän ajoissa pelastamaan? Hän toivoi toivotontakin. Kostaa hän kumminkin voisi, ja raivoissaan hän tunsi kykenevänsä pyyhkäisemään tuon kauhean kaupungin koko asujamiston maan pinnalta. Oli melkein puolipäivä, kun hän saapui ison kiven luo, jonka huipulle päättyi kaupungin alla oleviin komeroihin vievä salainen käytävä. Kissan tavoin hän kiipesi tylyn graniittikukkulan sivuja. Hetkistä myöhemmin hän juoksi pitkän, suoran-, aarreholviin vievän tunnelin pimeydessä. Sen läpi hän kiiti ja sitten yhä eteenpäin, kunnes vihdoin tuli kaivomaiseen onkaloon, jonka vastakkaisella sivulla oli vankiluola valeseinineen.
Pysähtyessään hetkiseksi kaivon äyräälle hän kuuli ääntä ylhäältä aukosta. Hänen terävät korvansa eroittivat ja tajusivat sen — se oli kuolemantanssi uhritoimituksen edellä ja ylipapittaren loilotusta. Hän saattoi tuntea naisen äänenkin.
Tiesiköhän tuo juhlameno juuri sitä, mitä hän niin oli rientänyt ehkäisemään? Kauhun väristys puistatti häntä. Saapuisiko hän sittenkin juuri silmänräpäystä liian myöhään? Kuin säikähtynyt kauris hän hyppäsi kapean kuilun yli sen takana jatkuvalle käytävälle. Kuin paholaisen riivaamana hän repi valeseinää hävittääkseen esteen tieltään — jättiläislihaksilla hän raivasi aukon, työnsi päänsä ja hartiansa sisään heti kun oli tehnyt pienen reiän ja tempasi lopun muuria mukanaan, niin että kivet pudota kumahtelivat vankiluolan sementtilattialle.
Yhdellä ainoalla harppauksella hän oli lattian toisella puolella ja työntäytyi vanhaa ovea vasten. Mutta siihen hänen täytyi pysähtyä. Vankat teljet tekivät sen toisella puolella tenän hänenkin jännevoimilleen. Hetkisen ponnistus riitti varmistamaan hänet, että oli turha yrittää murtaa noin voittamatonta estettä. Oli vain yksi vaihtoehto, oli palattava pitkien tunnelien kautta kalliomöhkäleelle runsaan kilometrin päähän kaupungin muureista ja sitten tultava takaisin aukeaman yli, kuten oli menetelty, kun hän ensi kertaa saapui kaupunkiin waziriensa kanssa. Hän käsitti, että sinne palaaminen ja kaupunkiin saapuminen maanpinnan yläpuolelta tietäisi, että hän tulisi liian myöhään pelastaakseen tytön, jos tämä todellakin lepäsi uhrialttarilla hänen yläpuolellaan. Mutta ei näkynyt olevan mitään muuta keinoa, ja niin hän kääntyi juoksemaan nopeasti käytävään särjetyn muurin taakse. Kaivolla hän taas kuuli ylipapittaren yksitoikkoisen äänen ja vilkaistessaan ylöspäin kahdenkymmenen jalan korkeudessa olevaan aukkoon hän tunsi olevansa niin lähellä, että hänen teki mieli yrittää hypätä sitä kohti hurjalla ponnistuksella, päästäkseen sisäpihalle.
Kunpa hän voisi saada ruohoköytensä toisen pään kiinnitetyksi johonkin ulkonemaan tuon viekoittelevan aukon päällä! Hänen pysähtyessään hetkiseksi miettimään juolahti hänen mieleensä tuuma. Hän yrittäisi sitä. Kääntyen sortunutta seinää kohti hän otti yhden sen isoista litteistä kivistä. Nopeasti kiinnittäen köytensä pään graniitinkappaleeseen hän palasi onkaloon ja kiertäen lopun köyttä lattialle viereensä tarttui raskaaseen kivilaattaan molemmin käsin. Heilutettuaan sitä useita kertoja saadakseen etäisyyden ja suunnan määrätyksi hän lennätti painon hiukan vinoon, niin että se ei pudonnut suoraan takaisin, vaan hipaisten äärimmäistä reunaa vierähti takana olevaan pihaan.
Tarzan kiskoi hetkisen irtopäästä, kunnes tunsi, että köysi oli varsin lujasti tarttunut aukon huippuun, ja sitten hän heilautti itsensä sen varaan alhaalla ammottavan mustan kuilun yläpuolelle. Heti kun hänen täysi painonsa vaikutti köyteen, tunsi hän sen soluvan ylhäältä päin. Hän odotti sitten kauheassa jännityksessä, kun se pienin nytkähdyksin myötäsi. Kivi kiskoutui ylöspäin onkalonhuippua ympäröivän muurauksen ulkopintaa pitkin. Tarttuisiko se kiinni itse reunaan vai vetäisikö hänen painonsa sen siitäkin yli, putoamaan hänen niskaansa, samalla kun hän suistuisi jalkojensa alla avautuvaan tuntemattomaan syvyyteen?
Aarniometsän läpi
Lyhyen, karmivan hetken Tarzan tunsi riippuköytensä solumista ja kuuli ylhäältä kivilaatan kahnausta muurausta vastaan.
Sitten köysi äkkiä asettui, — kivi oli tarttunut ihan aukon syrjään. Varovaisesti kiipesi apinamies heikkoa nuoraa pitkin. Tuossa tuokiossa oli hänen päänsä onkalon syrjän yläpuolella. Piha oli tyhjä. Oparin asukkaat olivat uhritoimitusta katselemassa. Tarzan eroitti Lan äänen läheisestä uhripihasta. Tanssi oli loppunut. Veitsi oli varmaankin jo miltei putoamaisillaan; mutta samalla, kun hän näitä mietti, hän juoksi nopeasti ylipapittaren ääntä kohti.
Sallimus opasti hänet ihan tuon ison, katottoman kammion ovikäytävään. Hänen ja alttarin välillä oli pappien ja papitarten pitkä rivi, kultakupit kädessä odottamassa uhrinsa lämpimän veren vuodattamista.
Lan käsi vaipui verkalleen kovalle kivelle ojennetun hennon, liikahtamattoman olennon rintaa kohti. Tarzan huohotti, ikäänkuin olisi nyyhkinyt, tuntiessaan rakastamansa tytön piirteet. Ja sitten arpi hänen otsallaan muuttui leimuavaksi, tulipunaiseksi juovaksi, punaista usvaa ui hänen silmiensä edessä, ja raivostuneen urosapinan tavoin päästäen kauhean karjahduksen hän hyökkäsi ison leijonan lailla tulenpalvojain keskelle. Siepaten palikan ensimmäiseltä papilta hän huitoi ympärilleen kuin ilmetty paholainen nopeasti tunkiessaan alttaria kohti. Lan käsi oli pysähtynyt, kun hän kuuli ensimmäisen häiritsevän äänen. Ja kun hän näki, kuka sen oli aiheuttanut, kävi hän liidun valkeaksi. Hän ei ollut koskaan kyennyt käsittämään valko-ihoisen muukalaisen pakoa vankiluolasta, johon oli hänet sulkenut. Hän ei ollut aikonut häntä milloinkaan päästää Oparista, sillä hän oli katsahtanut hänen jättiläisvartaloonsa ja kauniisiin kasvoihinsa naisen eikä papittaren silmillä.
Ovelassa mielessään hän oli keksinyt tarinan ihmeellisestä ilmoituksesta itse leimuavan jumalan huulilta, jolloin häntä oli käsketty vastaanottamaan tämä valkoinen muukalainen jumalan kansalleen maan päälle lähettämänä sanansaattajana. Hän tiesi, että se tyydyttäisi Oparin asukkaita, ja siitäkin hän tunsi itsensä varmaksi, että mies ennemmin suostuisi jäämään hänen puolisokseen kuin palaamaan uhrialttarille.
Mutta kun tyttö oli mennyt selittämään miehelle suunnitelmaansa, oli tämä hävinnyt, vaikka ovi oli ollut tiukasti lukittuna, kuten hän oli sen jättänyt. Ja nyt tuo mies oli palannut kuin ohuesta ilmasta hahmottunut henki — ja tappoi hänen pappejaan kuin ne olisivat olleet lampaita. Siksi hetkeksi hän unohti uhrinsa, ja ennenkuin hän ehti malttaa mieltään seisoi iso valkoinen mies hänen edessään, alttarilla levännyt nainen sylissä.
"Sivulle, La!" huusi hän. "Sinä pelastit minut kerran, ja sen vuoksi en tahtoisi tehdä sinulle pahaa; mutta älä tule väliin tai yritä seurata, muutoin minun täytyy surmata sinutkin."
Puhuessaan hän astui papittaren ohi maanalaisten holvien ovea kohti.
"Kuka hän on?" kysyi papitar osoittaen tajutonta naista.
"Hän on minun", vastasi apinain Tarzan.
Hetkisen seisoi Oparin neito silmät ammollaan tuijottaen. Sitten tuli hänen silmiinsä toivottoman tuskan ilme — niihin kumpusi kyyneliä, ja heikosti parahtaen hän vaipui kylmälle lattialle, juuri kun joukko hirveitä miehiä ryntäsi hänen ohitseen apinamiehen kimppuun.
Mutta Apinain Tarzan ei ollut siellä, kun he ehtivät ulos häntä tavoittaakseen. Keveällä harppauksella hän oli hävinnyt alhaalla oleviin luoliin vievään käytävään, jonne hänen takaa-ajajansa tulivat varovaisemmin sittenkun olivat huomanneet huoneen tyhjäksi. Mutta he nauroivat ja supattivat toisilleen, sillä he tiesivät, että luolista ei ollut muuta ulospääsyä kuin se, josta mies oli astunut sisään. Jos hän laisinkaan tuli ulos, täytyi hänen tulla sitä tietä, ja he odottaisivat ja vaanisivat häntä siellä ylhäällä.
Näin Apinain Tarzan, kantaen tajutonta Jane Porteria, pääsi Oparin luolien läpi, jotka olivat liekehtivän jumalan temppelin alla, kenenkään häntä ahdistamatta. Mutta kun Oparin miehet pohtivat asiaa tarkemmin, muistivat he, että tämä sama mies oli kerran ennenkin paennut noihin luoliin eikä tullut sieltä esille, vaikka he olivat sisäänkäytävää vartioineet. Ja kuitenkin hän tänään oli hyökännyt heidän kimppuunsa ulkopuolelta. He lähettäisivät jälleen viisikymmentä miestä laaksoon tavoittaakseen tämän temppelinhäpäisijän.
Sittenkun Tarzan oli saapunut onkalon särkyneen seinän taakse, tunsi hän itsensä niin varmaksi pakonsa onnistumisesta, että pysähtyi sijoittamaan paikalleen pois vierähtäneet kivet, sillä hän ei halunnut, että kukaan asukkaista keksisi tämän unohdetun käytävän ja sen kautta löytäisi tien aarreaittaan. Hänen aikomuksensa oli palata Opariin kuljettaakseen sieltä pois suuremman omaisuuden kuin mitä jo oli kätkenyt apinain amfiteatteriin.
Hän riensi eteenpäin käytävää pitkin ensimmäisen oven ohi ja aarreholvin läpi, toisen oven ohi ja sitten pitkään, supisuoraan tunneliin, joka johti korkealle, kätketylle pääsyaukolle kaupungin tuolle puolelle. Jane Porter oli vielä tainnoksissa. Ison kivimöhkäleen harjalla hän pysähtyi vilkaistakseen taakseen kaupunkiin. Tasangon yli hän näki tulevan joukon Oparin hirveitä miehiä. Hetkisen hän epäröi. Laskeutuisiko hän alas ja kiitäisi kilvassa etäisiä kallioita kohti vai lymyisikö tänne yöhön asti? Mutta vilkaisu tytön kalpeihin kasvoihin sai hänet tekemään päätöksensä. Hän ei voinut pitää häntä täällä ja sallia vihollisten katkaista heiltä tietä vapauteen. Oli hyvinkin mahdollista, että heitä oli seurattu tunnelienkin kautta, ja kun vihollisia olisi edessä ja takana, olisi vangitseminen melkein varma, koska hän tajuttomalla tytöllä kuormitettuna ei voinut raivata tietä vihollisen läpi.
Laskeutua jyrkkää kallionsivua pitkin Jane Porterin kanssa ei ollut mikään helppo tehtävä, mutta sidottuaan hänet hartioilleen ruohoköydellä hänen onnistui päästä turvallisesti maahan, ennenkuin oparilaiset saapuivat ison graniittimöhkäleen luo. Kun hän laskeutui kaupungista poispäin käännettyä sivua pitkin, ei etsijä joukko nähnyt mitään eikä aavistanut saaliinsa olevan niin lähellä.
Pitämällä kalliota itsensä ja vainoojain välillä ehti Apinain Tarzan noin kilometrin päähän, ennenkuin Oparin miehet kaarrettuaan graniittivartijan näkivät pakolaiset edessään. Äänekkäin ja hurjin riemuhuudoin ne ryhtyivät vimmatusti juoksemaan, kaiketikin arvellen, että pian tavoittaisivat kuormitetun pakolaisen; mutta he eivät ainoastaan arvioineet apinamiehen voimia liian vähäisiksi, vaan myös omien käyrien sääriensä liikuntamahdollisuuden liian suureksi.
Pysytellen keveässä hölkässä piti Tarzan välimatkaa aina samana. Silloin tällöin hän vilkaisi kasvoihin, jotka olivat niin lähellä hänen omiansa. Jollei hänen omaa rintaansa vasten painettu sydän olisi heikosti sykkinyt, ei hän olisi tiennyt tytön elävänkään, sillä niin kalpeat ja vääntyneet olivat poloisen väsyneet kasvot. Ja niin he saapuivat laakealakiselle vuorelle ja rajakallioille. Viime taipaleella Tarzan oli pannut parastaan juosten kuin kauris, jotta hänellä olisi kylliksi aikaa laskeutua kallion kuvetta pitkin ennenkuin oparilaiset pääsisivät huipulle ja vierittäisivät kivimöhkäleitä heidän päälleen. Ja niinpä hän oli vajaan kilometrin päässä vuoresta, ennenkuin hurjat pikkumiehet läähättäen saapuivat sen harjalle.
Raivon ja pettymyksen huudoin nämä kiersivät kukkulalla heiluttaen palikoitaan ja hyppien hurjassa vihan vimmassa. Mutta tällä kertaa he eivät jatkaneet takaa-ajoansa oman maansa rajoja ulommaksi. Senkö vuoksi, että muistivat edellisen pitkän ja työlään etsintänsä hyödyttömyyden, vai siksikö, että nähtyään apinamiehen keveän, keinuvan juoksun ja viime vauhdinponnistuksen, on vaikeata sanoa; mutta Tarzanin päästessä rajakallioita reunustavien matalain kukkulain juurella alkavaan metsään, kääntyivät he jälleen Opariin päin.
Aivan metsän reunassa, missä vielä saattoi pitää silmällä kallionhuippuja, laski Tarzan taakkansa ruohikkoon ja mennen läheiselle purolle toi vettä, jolla huuhteli tytön kasvoja ja käsiä. Mutta tämäkään ei neitosta elvyttänyt, ja kovin huolissaan Tarzan otti hänet jälleen vahvoille käsivarsilleen ja riensi itää kohti.
Myöhään iltapäivällä Jane Porter tuli tajuihinsa. Hän ei heti avannut silmiään, vaan koetti muistella äsken näkemiään tapauksia. Ah, nyt hän muisti — muisti alttarin, peloittavan papittaren, laskeutuvan veitsen. Häntä puistatti hiukan, sillä hän luuli, että tämä oli joko kuolema tai että veitsi oli tunkeutunut hänen rintaansa ja hän nyt oli kuolonhoureissa.
Ja kun hän vihdoin rohkeni avata silmänsä, varmisti se, mitä hän näki, hänen pelkonsa, sillä hän havaitsi itseänsä kannettavan kuolleen rakastajansa käsivarsilla lehväisessä paratiisissa. "Jos tämä on kuolema", jupisi hän, "niin kiitos Jumalalle, että olen kuollut".
"Sinä puhuit, Jane!" huudahti Tarzan. "Palaat tajuihisi!"
"Niin, Apinain Tarzan", vastasi tyttö, ja ensi kertaa kuukauden aikaan valaisi rauhan ja onnen hymy hänen kasvojansa.
"Jumalan kiitos!" huudahti apinamies soluen puusta maahan pienelle ruohoiselle aukeamalle puron partaalle. "Ehdin sittenkin ajoissa."
"Ajoissa? Mitä tarkoitat?" kysyi tyttö.
"Ajoissa pelastaakseni sinut alttarilla kuolemasta, rakkaani", vastasi toinen. "Etkö muista?"
"Pelastaaksesi minut kuolemasta?" kysyi tyttö hämillään. "Emmekö molemmat ole kuolleita, rakas Tarzan?"
Apinamies oli nyt laskenut hänet ruoholle tukien hänen selkänsä ison puun runkoa vasten. Tämän kysymyksen kuullessaan hän astahti taaksepäin voidakseen paremmin nähdä tytön kasvot.
"Kuolleita!" toisti hän ja nauroi. "Sinä et ole kuollut, Jane, ja jos palaisit Oparin kaupunkiin ja kysyisit siellä asuvilta, kertoisivat he sinulle, etten minä myöskään ollut kuollut vielä jokunen tunti sitten. Ei, rakkaani, me olemme molemmat hyvin eläviä."
"Sekä Hazel että herra Thuran kertoivat minulle sinun pudonneen mereen monen penikulman päässä maasta", intti tyttö ikäänkuin vakuuttaakseen hänelle, että hänen tosiaan täytyi olla kuollut. "Sanoivat, että siitä ei ollut epäilystäkään ja että vieläkin vähemmin oli toivoa sinun eloonjäämisestäsi tai pelastumisestasi."
"Kuinka voin saada sinut uskomaan, että minä en ole aave?" kysyi Tarzan naurahtaen. "Minut juuri se herttainen herra Thuran tyrkkäsi mereen, mutta minä en hukkunut — kerron sen kaikki sinulle vähän myöhemmin — ja tässä minä nyt olen jotakuinkin samana villinä kuin minuun ensi kertaa tutustuessasi, Jane Porter."
Tyttö nousi verkalleen seisaallensa ja astui häntä kohti.
"En voi sitä vieläkään uskoa", mutisi hän. "Sellainen onni ei voi olla todellista kaikkien niiden kamalien asiain jälkeen, joita olen kokenut näinä kauheina kuukausina, sittenkunLady Aliceupposi."
Hän astui Tarzanin luo ja laski pehmeän ja vapisevan kätensä hänen käsivarrelleen.
"Minä näen varmaankin unta ja hetkisen perästä minun on herättävä ja saan nähdä kauhean veitsen laskeutuvan rintaani kohti, — suutele minua, rakkaani, edes kerran, ennenkuin unennäköni katoaa ainiaaksi."
Apinain Tarzan ei tarvinnut toista kehoitusta. Hän otti rakastamansa tytön vahvoille käsivarsilleen eikä suudellut häntä ainoastaan kerran, vaan sata kertaa, kunnes tyttö läähätti hengästyneenä. Mutta kun Tarzan lopetti, kietoi neitonen käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänen huulensa vieläkin omiansa vasten.
"Olenko minä todellakin elossa vai olenko minä vain uni?" kysyi apinamies.
"Jollet sinä ole elossa, oma armaani", vastasi tyttö, "niin rukoilen, että saan tässä kuolla ennenkuin herään viimeisten valveellisten hetkieni kauheaan todellisuuteen".
Hetkisen olivat molemmat ääneti, katsellen toisiaan silmiin ikäänkuin kumpikin vielä olisi epäillyt saavuttamansa ihmeellisen onnen todellisuutta. Menneisyys kaikkine kamaline pettymyksineen ja kauhuineen oli unohdettu, tulevaisuus ei kuulunut heille, mutta nykyisyys — ah, se oli heidän, eikä kukaan voinut sitä heiltä riistää! Tyttö katkaisi ensimmäisenä tämän suloisen äänettömyyden.
"Mihin olemme matkalla, rakkaani?" kysyi hän. "Mitä me nyt teemme?"
"Mihin sinä mieluimmin haluaisit mennä?" kysyi Tarzan. "Mitä sinä mieluimmin tahtoisit tehtävän?"
"Mennä sinne, mihin sinä menet, oma armaani; tehdä, mitä sinä parhaaksi näet", vastasi tyttö.
"Entä Clayton?" kysyi Tarzan. Hetkiseksi hän oli unohtanut, että maan päällä oli muitakin kuin he kaksi. "Me olemme unohtaneet sinun puolisosi."
"Minä en ole naimisissa, Apinain Tarzan!" huudahti Jane, "enkä ole enää kihloissakaan. Päivää ennen kuin ne kauheat olennot kaappasivat minut, puhuin Claytonille rakkaudestani sinuun, ja silloin hän käsitti, että minä en voinut pitää hänelle antamaani kelvotonta lupausta. Se tapahtui senjälkeen, kun meidät oli ihmeellisesti pelastettu hyökkäävän leijonan kynsistä." Hän pysähtyi äkkiä ja vilkaisi Tarzaniin kysyvä välkähdys silmissä. "Apinain Tarzan", huudahti hän, "sinä kai sen teitkin? Se ei voinut olla kukaan muu."
Tarzan loi silmänsä hetkiseksi alas, sillä hän oli häpeissään.
"Kuinka sinä saatoit mennä pois ja jättää minut?" kysyi tyttö moittien.
"Älähän, Jane!" rukoili toinen. "Älähän huoli! Et tiedä, kuinka paljon sitten olen kärsinyt tuon julman teon vuoksi ja kuinka minä sain kärsiä silloin, ensiksi mustasukkaisesta raivosta ja sitten katkerasti nuristen kohtaloa vastaan, jota en ollut ansainnut. Sen jälkeen minä palasin apinain luo, Jane, enkä aikonut milloinkaan enää nähdä ihmisolentoa."
Hän kertoi nyt tytölle elämästään senjälkeen, kun oli palannut viidakkoon, — kuinka oli sivistyneestä pariisilaisesta pohjaluodin lailla vaipunut villiksi wazirilaissoturiksi ja siitä edelleen takaisin siksi luontokappaleeksi, joksi hänet oli kasvatettu.
Jane teki hänelle monta kysymystä ja tiedusti vihdoin arasti sitä, mitä herra Thuran oli hänelle kertonut — pariisilaisesta naisesta. Tarzan selosti yksityiskohdittain koko sivistyneen elämänsä jättämättä pois mitään, sillä hän ei tuntenut häpeää, koska hänen sydämensä aina oli pysynyt Janelle uskollisena. Lopetettuaan hän istui ja katseli tyttöä ikäänkuin odottaen tämän päätöstä ja omaa tuomiotansa.
"Minä tiesin, että hän ei puhunut totta", sanoi tyttö. "Voi, mikä kauhea ihminen hän on!"
"Et siis ole minulle vihainen?" kysyi Tarzan.
Ja tytön vastaus, vaikka näennäisesti asiaan kuulumaton, oli laadultaan tosinaisellinen.
"Onko Olga de Coude hyvin kaunis?" tiedusti hän. Tarzan nauroi ja suuteli häntä jälleen. "Ei kymmenettä osaakaan niin kaunis kuin sinä, rakkaani", sanoi hän.
Neitonen huoahti helpotuksesta ja antoi päänsä vaipua hänen olkaansa vasten. Apinamies tiesi saaneensa anteeksi. Sinä iltana Tarzan rakensi sievän pienen lehtimajan jättiläispuun huojuville oksille, ja siinä nukkui tyttö, kun taas apinamies asettautui oksan tyveen hänen alapuolelleen, valmiina unessakin häntä suojelemaan.
Heidän matkansa rannikolle kesti monta päivää. Missä tie oli helppo, he kävelivät käsi kädessä mahtavan metsän kaartuvain oksain alla, kuten etäisessä muinaisuudessa lienevät kävelleet heidän historiantakaiset esivanhempansa. Milloin pohjapensaikko oli sotkuista, otti Tarzan tytön väkevään syliinsä, kantaen häntä keveästi puiden lomitse. Ja päivät tuntuivat aivan liian lyhyiltä, sillä he olivat hyvin onnelliset. Jolleivät he niin levottomina olisi tahtoneet rientää Claytonin avuksi, olisivat he rajattomasti pitentäneet tämän ihmeellisen matkan ihanaa iloa.
Viimeisenä päivänä ennen heidän rannikolle saapumistaan Tarzan vainusi edeltään ihmisiä — neekereitä. Hän ilmoitti sen tytölle ja varoitti häntä pysymään ääneti. "Viidakossa on harvoja ystäviä", huomautti hän kuivasti. Puolessa tunnissa he saapuivat hiipien pienen mustan soturijoukon pateille, joka marssi jonossa länteen päin. Kun Tarzan näki heidät, huudahti hän ilosta, — ne olivat hänen omia wazirejansa. Busuli oli siellä ja muita, jotka olivat seuranneet häntä Opariin. Hänet nähdessään he tanssivat ja kaiuttivat riemuhuudon. Sanoivat viikkokausia häntä etsineensä.
Mustat ilmaisivat melkoista kummastusta nähdessään valkoisen tytön hänen seurassaan, ja kun kuulivat, että siitä oli tuleva hänen naisensa, koettivat he kilvassa osoittaa tytölle kunnioitusta. Onnellisten wazirien nauraessa ja tanssiessa ympärillään he saapuivat rannikon karkeatekoiselle majalle.
Ei näkynyt mitään merkkiä elämästä, eikä kuulunut vastausta heidän kutsuihinsa. Tarzan kiipesi nopeasti pieneen lehvämajaan ilmestyäkseen sieltä silmänräpäystä myöhemmin tyhjä tinatuoppi kädessä. Heittäen sen alas Busulille hän käski tämän noutaa vettä, ja sitten hän viittasi Jane Porteria tulemaan puuhun.
Yhdessä he kumartuivat kuihtuneen hahmon yli, joka ennen oli ollut englantilainen aatelismies. Kyyneleet kumpusivat tytön silmiin hänen nähdessään poloisen painuneet posket, ontot silmät ja kärsimyksen piirtämät juovat ennen niin nuorekkailla ja kauniilla kasvoilla.
"Hän elää vielä", sanoi Tarzan. "Teemme hänen hyväkseen voitavamme, mutta pelkään tulleemme liian myöhään."
Kun Busuli oli tuonut vettä, pakotti Tarzan muutamia tippoja halkeilleiden ja paisuneiden huulien välitse. Hän kostutti kuumaa otsaa ja hautoi kuihtuneita jäseniä.
Nyt avasi Clayton silmänsä. Heikko varjomainen hymy välähti hänen kasvoillaan, kun hän näki tytön kumartuneena ylitseen Tarzanin näkeminen muutti hänen ilmeensä ihmettelyksi.
"Kaikki on hyvin, vanha veikko", sanoi apinamies. "Pääsimme ajoissa luoksenne. Kaikki muuttuu nyt hyväksi, ja me toimitamme teidät jalkeille ennenkuin aavistattekaan."