Lady Alicen haaksirikko
Seuraavana aamuna oli Tarzanin paikka suuruspöydässä tyhjä. Neiti Strong oli hiukan utelias, sillä herra Caldwell oli aina pitänyt huolta, että oli saanut syödä aamiaisensa hänen ja hänen äitinsä seurassa. Kun hän myöhemmin istui kannella, pysähtyi herra Thuran vaihtamaan muutaman hilpeän sanan hänen kanssaan. Mies näytti olevan oivallisella tuulella, hänen sävynsä oli äärettömän herttainen. Kun hän astui edelleen, tuntui neiti Strongista, että herra Thuran oli perin miellyttävä mies.
Päivä kului raskaasti. Neiti Strong kaipasi herra Caldwellin tyyntä seuraa. Hänessä oli ollut jotakin, mikä alusta pitäin oli voittanut tytön myötätunnon. Hän oli niin hupaisesti jutellut paikoista, joissa oli käynyt, kansoista ja niiden tavoista sekä villieläimistä. Ja hänellä oli aina ollut kummallinen kyky tehdä vertailuja kesyttömien eläinten ja sivistyneiden ihmisten välillä, mikä osoitti edellisten melkoista tuntemista ja jälkimäisten terävää, vaikka joskus ivallista arvostelemista.
Kun herra Thuran jälleen pysähtyi juttelemaan hänen kanssaan iltapuolella, tervehti neiti Strong sitä hauskana vaihteluna päivän yksitoikkoisuuteen. Mutta häntä oli alkanut vakavasti huolestuttaa herra Caldwellin jatkuva poissaolo. Tavalla tai toisella yhdisti hän sen yhä eilisiltaiseen säikähdykseensä, jolloin tumma esine oli hänen hytinikkunansa ohi pudonnut mereen. Nyt hän mainitsi asiasta herra Thuranille. Oliko tämä nähnyt herra Caldwellia tänään? Ei ollut. Miksi?
"Hän ei ollut aamiaisella kuten tavallista enkä ole nähnyt häntä sitten eilisen", selitti tyttö.
Herra Thuran oli tavattoman huolehtivainen. "Minulla ei ollut iloa läheisesti tuntea herra Caldwellia", sanoi hän. "Mutta hän näytti perin kunnioitettavalta herrasmieheltä. Voikohan hän pahoin ja on sen vuoksi jäänyt hyttiinsä? Se ei olisi ihmeellistä."
"Ei", vastasi tyttö, "eihän se ihmeellistä olisi; mutta jostakin selittämättömästä syystä tunnen hupsua naisellista aavistusta, että tässä asiassa on jotakin hullusti. Minulla on niin omituinen tunne — ikäänkuin tietäisin, että hän ei ole laivassa."
Herra Thuran nauroi herttaisesti. "Hyväinen aika, paras neiti Strong", sanoi hän. "Missäpä ihmeessä hän sitten olisi? Emme ole nähneet maata päiväkausiin."
"Tietenkin tämä on naurettavaa", myönsi tyttö. "Mutta minä en salli asian itseäni kauemmin kiusata; aion ottaa selvän siitä, missä herra Caldwell on", sanoi hän sitten ja viittasi ohimenevää tarjoilijaa luokseen.
"Se saattaa olla vaikeampaa kuin luuletkaan, rakas tyttöseni", ajatteli herra Thuran, mutta ääneen hän virkkoi: "Niin, juuri niin."
"Hakekaahan herra Caldwell, olkaa hyvä", sanoi hän tarjoilijalle, "ja ilmoittakaa hänelle, että hänen jatkuva poissaolonsa huolestuttaa hänen ystäviään".
"Olette kovin kiintynyt herra Caldwelliin", huomautti herra Thuran. "Minusta hän on mainio", vastasi tyttö. "Ja äiti on häneen ihan hullaantunut. Hän on niitä miehiä, joiden parissa tuntee olevansa täysin turvassa, — kukaan ei voisi olla luottamatta herra Cadwelliin."
Hetkistä myöhemmin palasi tarjoilija ilmoittamaan, että herra Caldwell ei ollut hytissään. "En voi löytää häntä, neiti Strong, ja" — hän epäröitsi — "olen kuullut, että hänen vuoteessaan ei viime yönä ole maattu. Kaiketi on parasta ilmoittaa asia kapteenille."
"Kaikin mokomin", huudahti neiti Strong. "Minä lähden itse kanssanne kapteenin luo. Tämä on kauheaa. Minä tiedän, että jotakin hirveätä on tapahtunut. Aavistukseni eivät sittekään olleet joutavia."
Kovin säikähtyneenä oli nuori nainen ja kiihoittuneena tarjoilija, kun he astuivat kapteenin eteen muutamaa minuuttia myöhemmin. Hän kuunteli äänettömänä heidän kertomustaan ja huolestunut ilme kuvastui hänen kasvoillaan, kun tarjoilija vakuutti hänelle, että oli etsinyt kadonnutta matkustajaa kaikkialta laivassa, missä matkustajan saattoi olettaa käyvän. "Ja oletteko varma, neiti Strong, että eilen illalla näitte jotakin putoavan mereen?" kysyi hän.
"Siitä ei ole pienintäkään epäilystä", vastasi tyttö. "En voi sanoa, että se oli ihmisruumis — mitään huutoa ei kuulunut. Se olisi saattanut olla, kuten arvelinkin, joku rojukimppu. Mutta jollei herra Caldwell ole laivassa, jään alati siihen uskoon, että hänen minä näin putoavan hyttini ikkunan ohitse." Kapteeni määräsi heti ja täydellisesti tarkastettavaksi koko laivan perästä keulaan — ei mitään loukkoa eikä lovea saisi unohtaa. Neiti Strong odotteli hänen kajuutassaan tarkastuksen tuloksia. Kapteeni teki monta kysymystä, mutta hän ei voinut kertoa hänelle kadonneesta miehestä muuta kuin mitä itse oli nähnyt lyhyen tuttavuutensa aikana laivalla. Ensi kertaa hän todella havaitsi, kuinka vähän herra Caldwell oikeastaan oli kertonut hänelle menneestä elämästään. Hän oli syntynyt Afrikassa ja saanut kasvatuksensa Pariisissa, siinä melkein kaikki, mitä neiti Strong tiesi, ja nämä laihat tiedonannot olivat olleet seurauksena hänen ihmettelystään, että englantilainen puhui kieltänsä niin huomattavan ranskalaisella korostuksella.
"Mainitsiko hän koskaan mistään vihollisista?" kysyi kapteeni.
"Ei koskaan."
"Oliko hän kenenkään muun matkustajan tuttava?"
"Vain siinä määrin kuin minunkin — tilapäisten kohtausten tuloksena laivan matkustajain kesken."
"Tuota noin… luuletteko, neiti Strong, että hän joi liiaksi?"
"Tuskinpa hän joi laisinkaan — ainakaan hän ei ollut maistellut puolta tuntia aikaisemmin kuin näin möykyn putoavan mereen", vastasi tyttö, "sillä minä olin siihen asti hänen kanssaan kannella".
"Perin omituista", sanoi kapteeni. "Hän ei minusta näyttänyt mieheltä, jota vaivasivat pyörtymyskohtaukset tai sen tapaiset. Ja jos niin olisikin ollut, on tuskin uskottavaa, että hän olisi pudonnut kokonaan laidan yli, jos olisi saanut kohtauksen nojatessaan kaidetta vasten, — pikemmin hän olisi horjahtanut sisäpuolelle, kannelle. Jollei hän ole laivassa, neiti Strong, niin hänet on heitetty laidan yli — ja se, että te ette kuullut mitään huutoa, johtaisi otaksumaan, että hän jo sitä ennen oli kuollut, että hänet oli — murhattu."
Tyttöä puistatti. Kokonaista tuntia myöhemmin palasi ensimmäinen perämies ilmoittamaan etsinnän tuloksista.
"Herra Caldwell ei ole laivassa, kapteeni", sanoi hän.
"Pelkään, että tämä on jotakin vakavampaa kuin tapaturma, herra Brently", lausui kapteeni. "Käsken teidän itse tarkastaa — ja hyvin huolellisesti — herra Caldwellin kapineet, saadaksemme selville, onko mitään syytä otaksua joko itsemurhaa tai murhaa. — Tutkikaa kaikki perin pohjin."
"Kyllä, kyllä", vastasi Brently ja lähti aloittamaan tutkimistansa.
Hazel Strong oli masentuneena. Kahteen päivään hän ei lähtenyt hytistään ja vihdoin kannelle saapuessaan hän oli kovin riutunut ja kalpea ja hänellä oli isot mustat renkaat silmien alla. Oli kuin hän valvoessaan tai nukkuessaan yhäti näkisi tumman ruumiin nopeasti ja äänettömästi putoavan kylmään, julmaan mereen.
Pian sen jälkeen kun hän taas ilmestyi kannelle, liittyi herra Thuran hänen seuraansa ystävällisesti ilmaisten pahoittelunsa.
"Oh, se oli kauheaa, neiti Strong", sanoi hän. "En voi saada sitä mielestäni."
"Enkä minä", vastasi tyttö väsyneesti. "Minusta tuntuu että hänet olisi voitu pelastaa, jos olisin antanut hälytyksen."
"Ette saa moittia itseänne, paras neiti Strong", pyysi herra Thuran. "Se ei suinkaan ollut teidän syynne. Jokainen muu olisi menetellyt niinkuin tekin. Kuka olisi tullut ajatelleeksi havaitessaan jotakin putoavan laivasta mereen, että sen ehdottomasti täytyi olla ihminen? Eikä tulos olisi ollut toisenlainen, vaikka olisitte hälyttänytkin. Jonkun aikaa olisi epäilty teidän kertomustanne, pidetty vain hermostuneen naisen harha-aistimuksena. Ja jos olisitte itsepintaisesti pysynyt päätöksessänne, olisi jo ollut liian myöhäistä pelastaa hänet silloin, kun laiva olisi ehditty pysähdyttää, pelastusveneet laskea ja soutaa niillä kilometrittäni taaksepäin etsimään paikkaa, missä murhenäytelmä tapahtui. Ei, ette saa moittia itseänne. Olette tehnyt enemmän kuin kukaan meistä poloisen herra Caldwellin hyväksi — olitte ainoa, joka häntä kaipasitte. Tehän panitte etsinnän toimeen."
Tyttö ei voinut olla tuntematta kiitollisuutta häntä kohtaan hänen ystävällisistä ja rohkaisevista sanoistaan. Herra Thuran oli hänen seurassaan usein — melkein alati — tästäpuoleen matkan loppuun asti ja tyttö alkoi pitää hänestä tosiaankin varsin paljon. Herra Thuran oli saanut tietää, että kaunis neiti Strong Baltimoresta oli ameriikkalainen perijätär — kovin varakas tyttö jo itsessäänkin ja myöhemmin perivä niin suuren omaisuuden, että näiden mahdollisuuksien ajatteleminen sai herra Thuranin pidättelemään henkeänsä, — ja koska hän vietti suurimman osan ajastaan noissa hauskoissa mielikuvissa, oli siis ihme, että hän ollenkaan hengitti.
Herra Thuranin aikomus oli ollut lähteä laivasta ensimmäisessä satamassa, johon he laskivat Tarzanin katoamisen jälkeen. Eikö hänellä ollut lakkarissaan se, mitä varten hän oli lähtenyt matkalle juuri tällä laivalla? Mikään ei enää pidätellyt häntä täällä. Hän ei voinut kyllin nopeasti palata mannermaalle, astuakseen ensimmäiseen. Pietariin vievään pikajunaan.
Mutta nyt oli toinen tuuma herännyt ja tunki nopeasti hänen alkuperäiset aikomuksensa tieltään. Tuolle ameriikkalaiselle omaisuudelle ei saattanut nyrpistää nenäänsä eikä ollut sen omistajatarkaan suinkaan vähemmän viehättävä.
Sapristi!Hänpä vasta herättäisi huomiota Pietarissa. — Ja niin Rokoff itsekin herättäisi hänen omaisuutensa avulla.
Sittenkun herra Thuran oli mielikuvituksessaan tuhlannut muutamia miljoonia dollareita, havaitsi hän sen homman niin peräti mieleisekseen, että tahtoi jatkaa matkaa Kap-kaupunkiin asti, äkkiä tullen siihen päätökseen, että hänellä oli siellä tärkeitä tehtäviä, joiden hoitamiseen saattoi kulua jonkun aikaa.
Neiti Strong oli hänelle kertonut, että hän äitineen kävisi siellä viimemainitun veljeä tervehtimässä, — eivät olleet määränneet oleskelunsa aikaa, mutta luultavasti sitä jatkuisi kuukausia.
Hän oli mielissään kuullessaan, että myöskin herra Thuran jäisi sinne.
"Toivoakseni voimme jatkaa tuttavuuttamme", sanoi hän. "Teidän pitää käydä tervehtimässä äitiä ja minua niin pian kun olemme ehtineet asettua."
Herra Thurania viehätti tämä mahdollisuus eikä hän ollut hidas sitä tunnustamaan. Rouva Strongiin hän ei tehnyt aivan yhtä edullista vaikutusta kuin tyttäreen.
"Mikä hänessä lienee", sanoi hän Hazelille, kun he kerran hänestä puhuivat. "Hän näyttää joka suhteessa oikealta herrasmieheltä, mutta joskus välähtää hänen silmissään jotakin — joku ohimenevä ilme, jota en voi kuvailla, mutta joka herättää minussa kovin kaamean tunteen."
Tyttö nauroi. "Oletpa sinä hupsu, äiti-kulta", sanoi hän.
"Niin kai, mutta olen pahoillani, että meillä ei sensijaan ole herraCaldwellia seuranamme."
"Niin olen minäkin", vastasi hänen tyttärensä.
Herra Thuran alkoi käydä ahkerasti Hazel Strongin enon luona Kap-kaupungissa. Hänen huomaavaisuutensa oli hyvin silmäänpistävä, mutta se oli niin hyvin järjestetty tytön kaikkien toivomusten mukaan, että tämä tuli hänestä yhä riippuvaisemmaksi. Jos hän tai äiti tai joku serkku tarvitsi saattajaa, jos oli joku ystävällinen palvelus tehtävä, oli herttainen ja kaikkialla läsnäoleva herra Thuran aina käytettävissä. Tytön eno perheineen alkoi pitää hänestä hänen ehdottoman kohteliaisuutensa ja palvelevaisuutensa vuoksi. Herra Thuran alkoi käydä korvaamattomaksi. Vihdoin hän arvellen sopivan ajan tulleen kosi Hazelia. Neiti Strong hätkähti. Hän ei tiennyt mitä sanoa.
"En ollut laisinkaan aavistanut, että piditte minusta sillä tavalla", sanoi hän. "Olen aina pitänyt teitä erittäin rakkaana ystävänä. En anna teille vastaustani nyt. Unohtakaa, että olette pyytänyt minua vaimoksenne. Jatkakaamme entiseen tapaan — sitten voin katsella teitä jonkun aikaa toiselta näkökannalta. Mahdollisesti huomaan, että tunteeni teitä kohtaan ovat enemmän kuin ystävyyttä. En tosiaan ole hetkeksikään ajatellut, että teitä rakastin."
Tämä järjestely tyydytti täydellisesti herra Thurania. Hän oli kovin pahoillaan, että oli ollut niin hätäinen, mutta hän oli muka rakastanut häntä niin kauan aikaa ja niin hartaasti, että arveli jokaisen voivan sen huomata.
"Ensi hetkestä asti, kun teidät näin, Hazel", sanoi hän, "olen teitä rakastanut. Olen valmis odottamaan, sillä olen varma, että niin suuri ja puhdas rakkaus kuin minun tulee palkituksi. Haluan ainoastaan tietää, että te ette rakasta ketään muuta. Tahdotteko sen minulle sanoa?"
"En ole ikinä ollut rakastuneena", vastasi tyttö, ja toinen oli aivan tyytyväinen. Kotimatkallaan sinä iltana hän kuvitteli ostavansa komean höyryaluksen ja rakentavansa miljoonan dollarin huvilan Mustanmeren rannikolle.
Seuraavana päivänä Hazel Strongilla oli yksi elämänsä hauskimpia yllätyksiä. Hän sattui vastatusten Jane Porterin kanssa, joka tuli ulos jalokivikauppiaan myymälästä.
"Kah, Jane Porter!" huudahti hän. "Mistä ihmeestä sinä olet tänne tipahtanut!? Voinko uskoa edes silmiäni!"
"No, hyväinen aika!" vastasi yhtä kummastunut Jane. "Ja minä kun olen tuhlannut monta nidosta ensiluokkaista mielikuvitusta maalaillessani itselleni sinun elämääsi ja hommiasi Baltimoressa — niin juuri!" Ja hän syleili taaskin ystävätärtään ja suuteli häntä kymmenenkin kertaa.
Sitten kun molemminpuoliset selitykset oli saatu, tiesi Hazel, että loordi Tenningtonin huvipursi oli poikennut Kap-kaupunkiin vähintäänkin viikon ajaksi ja että sen sitten oli määrä jatkaa matkaansa — tällä kertaa länsirannikkoa pitkin ja niin takaisin Englantiin. "Jossa", lopetti Jane puheensa, "minä menen naimisiin".
"Et siis vielä ole naimisissa?" kysyi Hazel.
"En vielä", vastasi Jane ja lisäsi sitten omituisen irrallisesti:"Toivoisin Englannin olevan täältä miljoonan penikulman päässä."
Huvialuksen matkustajat ja Hazelin sukulaiset kävivät vuoroin vierailulla toistensa luona. Päivällisiä järjestettiin ja retkeilyjä ympäristölle vieraiden hauskutukseksi. Herra Thuran oli tervetullut jokaiseen tilaisuuteen. Hän antoi itse päivälliset seurueen herroille ja osasi monilla pienillä vieraanvaraisuuden osoituksilla voittaa loordi Tenningtonin suosion.
Herra Thuran oli sattumalta kuullut vihjaistavan jostakin, mikä saattoi olla seurauksena tästä loordi Tenningtonin huvialuksen odottamattomasta vierailusta, ja hän halusi olla siinä mukana. Kerran, kun hän oli yksinään englantilaisen kanssa, käytti hän tilaisuutta tehdäkseen aivan selväksi, että hänen kihlauksensa neiti Strongin kanssa julkaistaisiin heti kun olivat palanneet Ameriikkaan. "Mutta ei sanaakaan siitä, paras loordi, ei sanaakaan siitä!"
"Olkaa huoleti, minä kyllä käsitän, hyvä ystävä", oli Tennington vastannut. "Mutta teitä täytyy onnitella — repäisevä tyttö, niin, tosiaan."
Seuraavana päivänä se tapahtui. Rouva Strong, Hazel ja herra Thuran olivat loordi Tenningtonin vieraina hänen huvialuksessaan. Rouva Strong oli kertonut heille, kuinka hauskaa hänellä oli ollut Kap-kaupungissa oleskellessaan ja kuinka ikävää oli, että hän oli juuri saanut asianajajiltaan Baltimoresta kirjeen, joka pakoitti hänet lopettamaan vierailunsa ennemmin kuin oli aikonut.
"Milloin te lähdette?" kysyi Tennington.
"Viikon ensimmäisenä päivänä luullakseni", vastasi rouva.
"Niinkö?" huudahti herra Thuran. "Onpa minulla hyvä onni. Minullekin on käynyt tarpeelliseksi heti palata, ja nyt minulla on kunnia seurata ja palvella teitä."
"Te olette kovin ystävällinen, herra Thuran", vastasi rouva Strong."Olemme oikein iloiset saadessamme asettua teidän suojaukseenne."Mutta sydämensä pohjalla hänellä oli toivomus, että hänestäpääsisivät. Miksi — sitä hän ei itsekään tiennyt.
"Jumaliste!" huudahti loordi Tennington hetkistä myöhemmin. "Veikeä tuuma, jumaliste!"
"Niin, Tennington, tietysti", rohkeni Clayton huomauttaa; "täytyyhän sen olla veikeä, koska se on sinun keksimäsi, mutta mikä hiidessä se sitten on? Aiotko purjehtia etelänavan kautta Kiinaan?"
"Oh, kuulehan, Clayton", vastasi Tennington, "älä viitsi olla niin tyly toverille siksi, että et tullut tätä retkeä itse ehdottaneeksi. Olet jurotellut ihan matkan alusta asti.
"Ei, herraseni", jatkoi hän, "se on veikeä tuuma, kuten kaikki myöntänette. Aion viedä rouva Strongin ja neiti Strongin ja Thuranin myös, jos hän tahtoo tulla, Englantiin asti meidän kanssamme huvialuksella. No, eikö se ole oiva tuuma?"
"Suo anteeksi, Tenny, vanha veikko", huudahti Clayton. "Se on kyllä oiva tuuma, jota tosiaan en olisi sinulta odottanut. Oletko aivan varma, että se on omintakeinenkin?"
"Ja me lähdemme matkalle viikon ensimmäisenä päivänä tai milloin muutoin teille vain sopii, rouva Strong", päätti jalomielinen englantilainen, ikäänkuin asia olisi jo kokonaan järjestetty, lähtöpäivä vain vielä määräämättä.
"Hyväinen aika, lordi Tennington, ettehän ole antanut meille tilaisuutta edes kiittää teitä, vielä vähemmin päättää, onko meille mahdollista vastaanottaa jalomielinen kutsunne", sanoi rouva Strong.
"Tietysti te tulette", vastasi Tennington. "Teille tulee yhtä hauskaa kuin konsaan matkustajalaivassa ja aivan yhtä mukava olo, ja kaikkihan me teitä toivomme mukaamme emmekä pidä kieltoa vastauksena."
Ja niin päätettiin, että he lähtisivät satamasta seuraavana maanantaina.
Kahta päivää myöhemmin istuivat tytöt Hazelin hytissä katsellen muutamia kuvia, jotka hän oli Kap-kaupungissa viimeistellyt. Siinä oli kaikki valokuvat, jotka hän oli ottanut siitä asti kun lähti Ameriikasta, ja neitosille ne olivat hyvin mielenkiintoisia. Jane teki monta kysymystä, ja Hazel lateli tulvanaan huomautuksiaan ja selityksiään eri paikoista ja henkilöittä.
"Ja tässä", sanoi hän äkkiä, "tässä on mies, jonka sinä tunnet. Olen niin usein aikonut kysellä sinulta siitä poloisesta, mutta en ole koskaan joutunut sitä ajattelemaan, kun olemme olleet yhdessä." Hän piti kädessään pientä kuvaa niin, että Jane ei nähnyt miehen kasvoja, jota se esitti.
"Hänen nimensä oli John Caldwell", jatkoi Hazel. "Muistatko häntä?Hän sanoi tavanneensa sinut Ameriikassa. Hän oli englantilainen."
"En voi muistaa nimeä", sanoi Jane. "Näytähän minulle kuva."
"Mies-parka putosi laivasta risteillessämme rannikkoa pitkin etelään päin", sanoi Hazel antaessaan kuvan Janelle.
"Putosi laivasta… Hazel, Hazel, — älä sano minulle, että hän onkuollut, hukkunut mereen! Hazel! Miksi et sano, että laskit leikkiä!"Ja ennenkuin kummastunut neiti Strong voi hänet tavoittaa, oli neitiPorter lysähtänyt pyörtyneenä lattialle.
Sitten kun Hazel oli palauttanut toverinsa tajuihinsa, istui hän katsellen häntä pitkän aikaa ennenkuin kumpikaan puhui.
"En tiennyt, Jane", virkkoi Hazel väkinäisellä äänellä, "en tiennyt sinun tunteneen herra Caldwellia niin läheisesti, että hänen kuolemansa sinua noin järkyttäisi".
"John Caldwellia?" kysyi neiti Porter. "Ethän aikone sanoa minulle, että et tiedä, kuka tämä mies oli, Hazel?"
"Oho, Jane; minä tiedän varsin hyvin kuka hän oli — hänen nimensä oli John Caldwell, hän oli Lontoosta."
"Oi, Hazel, toivoisin voivani sen uskoa", voivotteli tyttö. "Toivoisin voivani sen uskoa, mutta nuo piirteet ovat syöpyneet niin syvälle muistiini ja sydämeeni, että tuntisin ne kaikkialla maailmassa tuhansien joukosta, jotka saattaisivat näyttää samanlaisilta kaikista muista paitsi minusta."
"Mitä tarkoitat, Jane?" huusi Hazel nyt aivan hätääntyneenä. "Keneksi hänet luulet?"
"Minä en luule, Hazel. Minätiedän, että tuo on Apinain Tarzanin kuva."
"Jane!"
"En ole voinut erehtyä. Oi, Hazel, oletko varma, että hän on kuollut?Eikö tässä voi olla mitään erehdystä?"
"Pelkään, että ei, rakas ystävä", vastasi Hazel surullisesti. "Soisin voivani luulla sinun erehtyneen, mutta nyt juolahtaa mieleeni monen monta pientä todistavaa seikkaa, jotka eivät merkinneet minulle mitään niin kauan kuin luulin, että hän oli John Caldwell Lontoosta. Hän sanoi syntyneensä Afrikassa ja saaneensa kasvatuksensa Ranskassa."
"Niin, se on totta", jupisi Jane Porter alakuloisesti.
"Ensimmäinen perämies, joka tarkasti hänen matkakapineensa, ei löytänyt mitään, josta olisi käynyt selville, että hän oli John Caldwell Lontoosta. Miltei kaikki hänen tavaransa olivat valmistetut tai ostetut Pariisissa. Kaikki, missä oli hänen alkukirjaimensa, oli merkitty joko pelkällä T:llä tai kirjaimilla J. C. T. Ajattelimme, että hän matkustiincognitokahdella ensimmäisellä nimellään — J. C. olisi tarkoittanut John Caldwellia."
"Apinain Tarzan otti itselleen nimen Jean C. Tarzan", sanoi Jane yhtä elottoman yksitoikkoisesti. "Ja hän on kuollut! Oi Hazel, se on kauheaa! Hän kuoli yksinään tähän hirveään valtamereen! On uskomatonta, että se urhea sydän on lakannut sykkimästä — että nuo mahtavat lihakset ovat iäksi jäykistyneet ja kylmenneet! Että hän, joka oli elämän, terveyden ja miehuudenvoiman perikuva, nyt on limaisten, matelevien elukkain saaliina, että…" Mutta hän ei voinut jatkaa ja hiukan voihkaisten hän kätki kasvonsa käsiinsä ja vaipui nyyhkyttäen lattialle.
Päiväkausia oli neiti Porter sairaana eikä halunnut nähdä ketään muita kuin Hazelin ja uskollisen Esmeraldan. Kun hän vihdoin tuli kannelle, hämmästyivät kaikki surullisesta muutoksesta, joka oli hänessä tapahtunut. Hän ei enää ollut reipas, eloisa ameriikkalainen kaunotar, joka oli tenhonnut ja riemastuttanut kaikkia ympärillään. Sensijaan hän oli hyvin tyyni ja alakuloinen tyttönen, kasvoilla toivoton kaihonilme, jonka syyn vain Hazel Strong tajusi.
Koko seurue teki kaikkensa ilahduttaakseen ja huvittaakseen häntä, mutta tuloksetta. Silloin tällöin sai lystikäs loordi Tennington viekoitelluksi vaisun hymyn hänen huulilleen, mutta enimmäkseen hän istui silmät avoinna ja tuijotti ulos merelle.
Jane Porterin sairauden mukana kohtasi huvialusta onnettomuus toisensa jälkeen. Ensiksi särkyi yksi koneista ja he olivat kaksi päivää tuuliajolla, sillävälin kun vika tilapäisesti korjattiin. Sitten iski heihin äkillinen tuulenpyörre, joka pyyhkäisi kannelta mereen melkein kaikki, mikä oli irrallista. Myöhemmin joutui kaksi merimiestä tappeluun keulakannella sillä seurauksella, että toinen sai pahan puukoniskun ja toinen oli pantava rautoihin. Onnettomuuksien huipuksi putosi toinen perämies mereen ja hukkui ennenkuin hänelle ehdittiin avuksi. Huvialus risteili paikalla kymmenen tuntia, mutta mitään merkkiä ei miehestä nähty, sen jälkeen kun hän, oli kannelta mereen molskahtanut.
Jokainen laivan miehistöstä ja kaikki vieraat olivat synkkiä ja alakuloisia näiden toisiaan seuraavien onnettomuuksien jälkeen. Kaikki pelkäsivät, että jotakin pahempaa oli tulossa, ja näin oli varsinkin merimiesten laita, he kun muistelivat kaikenlaisia matkan alkupuolella sattuneita enteitä ja varoituksia, jotka he nyt saattoivat selvästi huomata jonkun tulossa olevan kauhean murhenäytelmän airuiksi.
Eikä pahan ilman lintujen tarvinnutkaan kauan odottaa. Toisena yönä perämiehen hukkumisen jälkeen tärähti laiva äkkiä perästä keulaan asti. Kello yhdeltä aamulla tuntui kauhea sysäys, joka suisti uinailevat vieraat ja miehistön hyteistään ja lavereiltaan. Valtava vavahtelu tärisytti heikkoa alusta, se oli kovin kallistunut oikealle; koneet pysähtyivät. Muutaman minuutin riippui se siten neljänkymmenen viiden asteen kulmassa, — sitten se vaipui vihaisella mäiskähdyksellä takaisin mereen ja ojentausi.
Heti hyökkäsivät miehet kannelle, naiset kintereillä. Vaikka yö oli pilvinen, oli vähän tuulta, eikä ollut niin pimeä, ettei olisi voitu eroittaa mustaa röykkiötä, joka vähän matkaa laivan vasemmasta kupeesta ajelehti matalalla vedessä.
"Laivahylky", selitti vartiovuorolla oleva perämies lyhyesti.
Samassa riensi koneenkäyttäjä kannelle kapteenia etsimään.
"Paikka, jonka panimme silinterin päähän, on singahtanut pois", toimitti hän, "ja laiva vuotaa kovin vasemmalta, keulan puolelta".
Hetkistä myöhemmin ryntäsi muuan merimies kannelle. "Herra Jumala!" huusi hän. "Aluksen koko kirottu pohja on revennyt. Se ei voi pysyä veden päällä kahtakymmentä minuuttia."
"Älkää soittako suutanne!" ärjäisi Tennington; "menkööt naiset, alas ja ottakoot tavaroitaan mukaansa. Ehkei se ole niin vaarallista, mutta kenties meidän täytyy astua veneisiin. Parasta olla varuillaan. Lähtekää heti, olkaa hyvät. Ja kapteeni Jerrold, lähettäkäähän joku kykenevä mies alas ottamaan selkoa vamman suuruudesta. Sillä välin kehoittaisin teitä varustamaan veneet ruokavaroilla."
Omistajan tyyni, matala ääni rauhoitti suuressa määrin koko seuruetta, ja tuossa tuokiossa puuhasivat kaikki niiden velvollisuuksien täyttämisessä, joihin hän oli heitä kehoittanut. Kun naiset palasivat kannelle, olivat veneet nopeasti laitetut valmiiksi, ja hetkistä myöhemmin palasi alasmennyt perämies antamaan selostuksensa. Mutta hänen mielipidettään tuskin tarvittiin vakuuttamaan kerääntyneelle mies- ja naisryhmälle, ettäLady Alicenloppu oli käsissä.
"No niin?" virkkoi kapteeni, kun perämies epäröitsi.
"En halua säikähdyttää naisia, kapteeni", vastasi tämä, "mutta minun käsittääkseni alus pysyy veden päällä tuskin kymmentä minuuttia. Siinä on repeämä, josta voisi ajaa sisälle lehmän, kapteeni."
Lady Aliceoli nopeasti vajonnut keulasta päin viiden minuutin ajan. Sen perä oli jo korkealla ilmassa ja jalansija oli käynyt perin täpäräksi. Sillä oli neljä venettä, ja kaikki täytettiin ja laskettiin turvallisesti. Kun he nopein aironvedoin soutivat pieneltä haaksirikkoutuneelta alukselta, katsahti Jane Porter vielä kerran jälkeensä. Juuri silloin kuului kova jymähdys ja laivan sisus rytisi ja paukkui turmiota ennustavasti. Sen koneisto oli murtautunut irti ja syöksyi keulaa kohti riuhtaisten väliseiniä ja laipioita mennessään. Perä kohosi nopeasti heidän yläpuolellaan. Hetkiseksi näkyi laiva pysähtyvän siihen — kohtisuorana valtameren povesta kohoavaksi keilaksi, ja sitten se sukelsi nopeasti pää edellä aaltoihin.
Eräässä venheistä kuivasi urhea loordi Tennington kyyneleen silmännurkastaan, — hän ei nähnyt vaipuvan iäksi meren pohjaan kalliin laivan, vaan rakkaan, kauniin ystävän, johon hän oli sydämestään kiintynyt.
Vihdoin hälveni pitkä yö, ja troopillinen aurinko loi säteensä aaltoilevaan veteen. Jane Porter oli vaipunut oikulliseen uneen, josta hänen ylöspäin käännetyille kasvoilleen lankeava huikaiseva valo hänet herätti. Hän katsahti ympärilleen. Veneissä oli hänen kanssaan kolme merimiestä, Clayton ja herra Thuran. Sitten hän etsi muita veneitä, mutta silmänkantamiin hän ei voinut eroittaa mitään, joka olisi katkaissut vesiaavikon kamalan yksitoikkoisuuden. He olivat yksinään pienessä veneessä laajalla Atlantilla.
Takaisin luontoon
Kun Tarzan putosi veteen, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa uida pois laivan kuohuista ja potkurien ehkä vaarallisesta läheisyydestä. Hän tiesi, ketä hänen oli nykyisestä tilastaan kiitettävä, ja hänen kelluessaan vedenpinnalla ja kannatellessaan itseään vain hiukan melomalla häntä kiukutti enimmin se, että Rokoff oli hänet niin helposti voittanut.
Hän makasi siten jonkun aikaa katsellen höyrylaivan haipuvia valoja, eikä hänen päähänsä hetkeksikään juolahtanut huutaa apua. Hän ei ollut eläissään huutanut apua, joten ei ole ihmeellistä, että hän ei nytkään tullut sitä ajatelleeksi. Aina hän oli saanut luottaa omaan urheuteensa ja neuvokkuuteensa eikä Kaalan kuoleman jälkeen ollut ketään, joka olisi hänen avunpyyntöönsä vastannutkaan. Kun avun kutsumisen mahdollisuus vihdoin juolahti hänen mieleensä, oli se myöhäistä.
Oli yksi mahdollisuus sadastatuhannesta, ajatteli Tarzan, että hänet korjattaisiin merestä, ja vielä pienempi mahdollisuus, että hän pääsisi rantaan, ja siksi hän päätti yhdistää ne vähäiset mahdollisuudet, mitä hänellä oli, ja uida verkalleen rantaa kohti, — laiva oli saattanut olla lähempänä rannikkoa kuin hän luulikaan.
Hänen otteensa olivat pitkiä ja keveitä, — kestäisi monta tuntia, ennenkuin nuo jättiläislihakset alkaisivat tuntea väsymystä. Uidessaan tähtien johdolla itää kohti hän havaitsi kenkiensä painavan ja riisui ne. Housut saivat tehdä seuraa; ja hän olisi samalla riisunut takkinsakin, jollei sen taskussa olisi ollut noita kallisarvoisia papereita. Varmistuakseen, että ne vielä olivat tallella, hän sujautti kätensä niitä tunnustelemaan, mutta huomasi tyrmistyen, että ne olivat poissa.
Nyt hän tiesi, että muukin kuin pelkkä kosto oli kannustanut Rokoffin paiskaamaan hänet mereen. Venäläisen oli onnistunut saada käsiinsä paperit, jotka Tarzan oli häneltä Bu Saadassa riistänyt. Apinamies noitui hiljaa ja päästi takkinsa ja paitansa uppoamaan Atlanttiin. Ennenkuin oli montakaan tuntia kulunut, oli hän riisunut loputkin vaatteensa ja ui keveästi ja hankaluuksitta itää kohti.
Aamunkoiton ensimäinen heikko kajo vaalensi hänen edessään välkkyvät tähdet, ja silloin kohosivat näkyviin matalan mustan möhkäleen ääriviivat ihan hänen matkansa suunnalta. Muutamat voimakkaat vedot kuljettivat hänet sen viereen. Se oli aaltojen huuhtoman laivahylyn pohja. Tarzan kiipesi sille — hän aikoi levätä siellä ainakin päivänvaloon asti. Hän ei mielinyt jäädä sinne toimettomaksi — nälän ja janon saaliiksi. Jos hänen täytyi kuolla, kuoli hän mieluummin ponnistellessaan edes näön vuoksi itsensä pelastamiseksi.
Meri oli tyyni, joten haaksihylky keinui vain vienosti aaltoilevin liikkein, mikä oli tyynnyttävää uimarille, joka ei ollut vuorokauteen nukkunut. Apinain Tarzan sijoittausi limaisille palkeille ja vaipui pian uneen.
Auringon helle herätti hänet aikaisin aamupuolella. Hänen ensimäinen tietoinen aistimuksensa oli janon tunne, joka kävi sitä kipeämmäksi, mitä täydellisemmin hän valveutui; mutta hetkistä myöhemmin se unohtui kahden melkein samanaikaisen havainnon herättämään riemuun. Ensiksikin hän huomasi haaksihylyn vieressä uiskentelevien pirstaleiden joukossa kumoon kaatuneen pelastusveneen kellumassa aallokossa ja toiseksi etäisen rannikon heikkona hämäränä juovana häämöittävän itäisellä taivaanrannalla.
Tarzan sukelsi veteen ja ui hylyn ympäri pelastusveneen luo. Vilpoinen merikylpy virkisti häntä melkein yhtä paljon kuin kulaus vettä, ja niin hän uudistuneella tarmolla toi veneen laivahylyn viereen, ja hänen onnistui monen jättiläisponnistuksen jälkeen kiskoa se laivan limaiselle pohjalle. Siellä hän käänsi sen oikein päin. Vene oli aivan tyhjä, ja hetkistä myöhemmin se lipui valmiina hylyn sivulla. Sitten Tarzan valitsi muutamia pirstaleita, joita saattoi käyttää meloina, ja kiiti ennenpitkää hyvää vauhtia etäistä rannikkoa kohti.
Oli myöhäinen iltapäivä, kun hän saapui kyllin lähelle eroittaakseen esineitä maalla ja rannikon ääriviivat. Hänen edessään näkyi olevan ikäänkuin pienen, melkein kokonaan suljetun sataman suu. Metsäinen niemeke pohjoisessa oli omituisen tutunomainen. Oliko mahdollista, että kohtalo oli heittänyt hänet oman rakkaan viidakkonsa kynnykselle! Mutta kun hänen veneensä keula solui sataman suusta sisälle, hävisi viimeinenkin epäilyksen häivä, sillä siellä etäisemmällä rannalla oli aarniometsän siimeksessä hänen oma hökkelinsä;— se, jonka jo ennen hänen syntymäänsä oli omin käsin rakentanut hänen kauan sitten kuollut isänsä John Clayton, loordi Greystoke.
Jättiläislihaksiensa pitkillä otteilla kiidätti Tarzan pientä alusta rannikkoa kohti. Tuskin oli kokka koskettanut rantatöyrääseen, kun apinamies hyppäsi maalle, sydän pamppaillen rajusta riemusta vanhojen tuttujen esineiden osuessa hänen silmäänsä. Siellä oli hökkeli, rannikko, pieni puro, tiheä viidakko, ja tumma läpitunkematon ikimetsä. Kymmenettuhannet loistavasulkaiset linnut, uhkeat troopilliset kukkaset suurina kiehkuramaisina silmukkoina jättiläispuista riippuvilla köynnöskasveilla, kaikki oli hänelle tuttua.
Apinain Tarzan oli palannut kotiseudulleen, ja jotta koko maailma tietäisi hänen tulonsa, kallisti hän nuoren päänsä taaksepäin ja karjaisi heimonsa hurjan uhmanhuudon. Hetkisen vallitsi viidakossa äänettömyys, ja sitten kuului matalana ja kaameana vastahaaste, — se oli Numan, leijonan, syvää karjuntaa; ja etäältä pitkän matkan päästä kajahti heikosti urosapinan pelottava vastamölähdys.
Tarzan meni ensin purolle ja sammutti janonsa. Sitten hän lähestyi hökkeliänsä. Ovi oli vielä suljettu ja salpa päällä niinkuin hän ja D'Arnot olivat sen jättäneet. Hän nosti salpaa ja astui sisälle. Mihinkään ei oltu koskettu: siinä oli pöytä, vuode, hänen isänsä laittama pieni kehto, hyllyt ja kaapit aivan niinkuin ne olivat olleet kaksikymmentäkolme vuotta — niin kuin hän ne oli jättänyt lähes kaksi vuotta sitten.
Kun Tarzan oli tyydyttänyt silmänsä, alkoi hänen vatsansa naukua, — nälän tuska pakotti ravinnon etsintään. Hökkelissä ei ollut mitään, eikä hänellä ollut aseita, mutta seinällä riippui yksi hänen ruohoköysistään. Se oli monta kertaa katkennut ja jatkettu, kunnes hän jo kauan sitten oli hylännyt sen ja vaihtanut parempaan. Tarzan toivoi, että hänellä olisi ollut veitsi. No, jollei hän pahoin pettynyt, hän hankkisi sen sekä keihään, jousia ja nuolia ennenkuin toinen päivä oli mennyt mailleen, — köysi pitäisi siitä huolen, ja sillä välin sitä oli käytettävä ravinnon hankkimiseksi. Hän vyyhti sen huolellisesti ja viskasi olalleen lähtien ruuan etsintään, suljettuaan ensin oven jälkeensä.
Hökkelin läheltä alkoi viidakko ja sinne Apinain Tarzan sukelsi varovaisesti ja hiljaa hiipien, jälleen metsän petona, joka pyydystää itselleen ravintoa. Vähän aikaa hän pysytteli maassa, mutta vihdoin hän havaitessaan jäljet, jotka osoittivat riistaa olevan lähellä, ponnahti puiden oksille. Ensimmäisellä huimalla heilahduksella puusta puuhun huumasi hänet vanha elämisen riemu. Turhat kaipuut ja tympäisevä sydämenkipu unohtuivat. Nyt hän eli. Nytpä hänellä oli täydellisen vapauden tosionni. Ken palaisi sivistyneiden ihmisten tukehduttaviin, häijyihin kaupunkeihin, kun kerran suuren viidakon valtavat alueet tarjosivat rauhaa ja vapautta? Ei maar hän.
Oli vielä valoisaa, kun Tarzan tuli juomapaikalle puron partaalle. Siinä oli kaalamo, ja lukemattomat sukupolvet metsän eläimiä olivat siellä käyneet juomassa. Täällä saattoi öisin aina tavata joko Saborin tai Numan kyyristyneenä ympäröivän viidakon tuuheaan lehvistöön, odottamassa antilooppia tai vesikaurista eineekseen. Tänne saapui Horta, metsäkarju, sammuttamaan janoansa, ja tänne tuli Apinain Tarzan kaatamaan saaliin, sillä hänen vatsansa oli tyhjä.
Matalalla oksalla hän kyyhötti polun yläpuolella. Odotti tunnin verran. Alkoi tulla pimeä. Vähän matkaa kaalamosta sivullepäin hän kuuli tiheästä metsästä heikkoa pehmeiden käpälien liikettä ja ison ruhon hipaisua pitkää ruohoa ja toisiinsa sekaantuneita köynnöksiä vasten. Kukaan muu kuin Tarzan ei ehkä olisi sitä eroittanut; mutta apinamies kuuli ja tajusi sen: siellä oli Numa, leijona, samoilla asioilla kuin hän itsekin. Tarzan hymyili.
Samassa hän kuuli eläimen lähestyvän varovaisesti juomapaikalle vieviä jälkiä pitkin. Hetkinen vielä, ja se tuli näkyviin. Se oli Horta, metsäkarju. Siinä oli herkullista ruokaa — ja Tarzanille tuli vesi suuhun. Pitkä ruoho, jossa Numa väijyi, oli nyt hyvin hiljaa — pahaa ennustavan hiljaa. Horta kulki Tarzanin alitse. Muutama askel vielä, ja se olisi Numan hyppäyksen ulottuvilla. Tarzan saattoi kuvitella, kuinka Numan tutut silmät kiiluivat — kuinka se jo veti sisään henkeänsä, kerätäkseen keuhkoihinsa ilmaa kauheaa karjaisua varten, joka tyrmistyttäisi sen saaliin lyhyeksi hetkiseksi loikkauksen ja sen silmänräpäyksen välillä, jolloin se upottaisi hirveät raateluhampaansa murskautuviin luihin.
Mutta Numan kyyristyessä hyökkäykseen lentää suhahti ohut köysi ilmassa läheisen puun alimpain oksain välitse. Silmukka kiertyi Hortan kaulaan. Kuului säikähdyksen mörähdys, kiljahdus, ja hypätessään Numa näki saaliinsa laahautuvan taaksepäin pitkin polkua. Metsäkarju kohosi ylöspäin sen kynsien ulottuvilta puuhun, ja ilkkuvat kasvot nauroivat Numalle vasten naamaa.
Silloin leijona vasta karjui. Vihaisena, uhkaavana, nälkäisenä se tassutteli edestakaisin härnäävän apinamiehen alapuolella. Nyt se pysähtyi ja kohoten takajaloilleen vihollistaan suojaavan puun runkoa vasten teroitti valtavia kynsiään sen kuoreen, repien siitä isoja laikkoja, niin että valkoinen pinta kuoren alta paljastui.
Sillä välin oli Tarzan kiskonut rimpuilevan Hortan viereiselleen oksalle. Jäntevät sormet päättivät työn, jonka kuristussilmukka oli aloittanut. Apinamiehellä ei ollut veistä, mutta luonto oli varustanut hänet repäisemään ruokansa saaliin vapisevasta kyljestä, ja välkkyvät hampaat upposivat mehukkaaseen lihaan, raivoavan leijonan katsellessa alhaalta, kuinka toinen nautti päivällistä, jota eläinten kuningas jo oli pitänyt omanaan.
Oli jo ihan pimeä, kun Tarzan oli syönyt kylläkseen. Ah, mutta sepä oli maistunut hyvältä! Koskaan hän ei ollut täysin tottunut siihen tärveltyyn lihaan, jota sivistyneessä yhteiskunnassa oli hänelle tarjoiltu, ja hänen villin sydämensä pohjalla oli alati tuntunut äsken kaadetun otuksen lämpimän lihan ja punaisena pulppuavan veren kaipuuta.
Hän kuivasi veriset kätensä lehvätukkoon, heitti saaliinsa jäännökset olalleen ja heilahdutteli itseänsä metsän keskitasanteella hökkeliänsä kohti samaan aikaan, kun Jane Porter ja William Cecil Clayton nousivat upealta päivälliseltäLady Alisellatuhansien kilometrien päässä idempänä Intian valtamerellä.
Tarzanin alapuolella käveli Numa, leijona, ja milloin apinamies viitsi katsoa alaspäin, näki hän silloin tällöin vilahduksia murhanhimoisista silmistä, jotka häntä pimeyden läpi seurasivat. Numa ei karjunut nyt — se liikkui päinvastoin hiipien kuin suuren kissan varjo. Mutta sittenkin kuulivat apinamiehen herkät korvat sen jok'ainoan askeleen.
Tarzan mietti, mahtaisiko se väijyä häntä mökille asti. Sitä hän ei toivonut, sillä silloin hän olisi saanut nukkua oksan tyveen kiertyneenä, ja hänestä oli paljoa hauskempi levätä ruohovuoteella omassa majassa. Mutta hän tiesi tarkoin puun ja mukavimman makuuhaarukan, jos ulkona nukkuminen kävi välttämättömäksi. Sata kertaa oli menneisyydessä joku iso viidakon kissa saatellut häntä kotiin ja pakottanut hänet etsimään suojaa tuosta samasta puusta, kunnes väijyvä vihollinen oli väsynyt odotteluun tai nouseva aurinko sen karkoittanut. Mutta tällä kertaa Numa luopui ajosta ja päästäen sarjan karmivia mörähdyksiä ja karjaisuja kääntyi kiukuissaan etsimään toisaalta helpommin saatavaa ateriaa. Niinpä saapui Tarzan saattajatta kojuunsa, ja muutamaa minuuttia myöhemmin hän oikaisihe entisen ruohovuoteen homeisille jätteille. Näin helposti loi monsieur Jean C. Tarzan keinotekoisen sivistyksensä ohuen keden ja vaipui onnellisena ja tyytyväisenä kylläiseksi syöneen pedon sikeään uneen. Kuitenkin olisi naisen myöntymys sitonut hänet iäksi tuohon toiseen olotilaan ja tehnyt villielämän ajattelemisen hänelle vastenmieliseksi.
Tarzan nukkui myöhään seuraavaan aamupäivään, sillä hän oli kovin väsynyt valtameren povella vietetyn pitkän vuorokauden vaivoista ja ponnistuksista; ja viidakkohyppely oli askarruttanut hänen lihaksiaan tavalla, jota ne eivät olleet lähes kahteen vuoteen kokeneet. Herättyään hän riensi ensin purolle juomaan. Sitten hän sukeltaa molskautti mereen uiskennellen neljännestunnin ajan. Senjälkeen hän palasi hökkeliinsä ja nautti aamiaisekseen Hortan lihaa. Sen tehtyään hän hautasi lopun raatoa pehmeään maahan hökkelinsä ulkopuolelle ilta-ateriaansa varten.
Vielä kerran hän otti köytensä ja hävisi viidakkoon. Tällä kertaa hän pyydysti jalompaa riistaa — ihmistä; vaikkakin hän kyllä, jos olisi kysytty hänen omaa mielipidettään, olisi maininnut tusinan verran muita viidakon asukkaita, joita hän piti jaloudessa paljoa etevämpinä kuin metsästämiänsä ihmisiä. Tänään Tarzan oli aseiden etsinnässä. Hän mietti, olisivatko ehkä naiset ja lapset jääneet Mbongan kylään senjälkeen kun ranskalaisen risteilijän lähettämä rankaisuretkikunta oli tappanut kaikki sotilaat kostoksi D'Arnotin otaksutusta surmasta. Hän toivoi tapaavansa siellä sotilaita, sillä vaikeaa oli sanoa, kuinka kauan hän saisi etsiä aseita, jos kylä oli jätetty autioksi.
Apinamies samosi nopeasti metsän läpi ja saapui keskipäivän tienoissa kylälle, mutta pettymyksekseen hän havaitsi viidakon kasvaneen plataanikentille ja ruohokattoisten majojen ränstyneen. Ihmisistä ei näkynyt jälkeäkään. Hän kompuroi puolen tuntia raunioiden keskellä toivoen löytävänsä jonkun unohtuneen aseen, mutta hänen etsintänsä oli turhaa, ja niinpä hän jatkoi matkaansa seuraten kaakkoiselta suunnalta juoksevan joen vartta ylöspäin. Hän tiesi, että hän raikkaan veden läheisyydestä melkein varmaan löytäisi toisen asutuksen.
Matkatessaan hän metsästeli, kuten oli ennen muinoin metsästänyt apinaheimonsa kanssa ja niinkuin Kaala oli häntä opettanut, käännellen lahonneita pölkkyjä jonkun maukkaan madon löytääkseen, kiiveten korkealle puihin ryöstämään lintujen pesiä tai hyökäten ketterästi kuin kissa jonkun hennon nakertajan kimppuun. Söipä hän vielä muutakin, mutta mitä vähemmän seikkaperäisesti apinan ruokalistaa selostamme, sitä parempi,— ja Tarzan oli jälleen apina, joksi Kaala oli hänet opettanut ja jona hän oli ollut elämänsä ensimmäiset kaksikymmentä vuotta.
Silloin tällöin hän hymyili muistellessaan jotakuta tuttavaa, joka juuri sillä hetkellä saattoi istua tyynenä ja siistinä pariisilaisen mieliklubinsa suojissa — aivankuin Tarzan oli istunut vain muutama kuukausi sitten. Ja senjälkeen hänen oli tapansa pysähtyä, ikäänkuin äkkiä kivettyneenä, kun tuulonen toi hänen sieramiinsa lemua jostakin uudesta saaliista tai peloittavasta vihollisesta.
Sinä yönä hän nukkui sisämaassa kaukana hökkelistään, turvallisesti kiilautuneena jättiläispuun oksahaarukkaan, riippuen sata jalkaa maanpinnan yläpuolella. Hän oli jälleen syönyt kyllältä, tällä kertaa Baran, metsäkauriin lihaa, — eläin oli joutunut hänen nopsan heittosilmukkansa uhriksi.
Aikaisin seuraavana aamuna hän ryhtyi jatkamaan matkaansa yhä seuraten virran vartta. Kolme päivää hän pitkitti etsintäänsä, kunnes oli saapunut sellaiseen kohtaan viidakkoa, missä ei ollut koskaan ennen käynyt. Väliin oli metsä, korkeammilla paikoilla, paljoa karumpaa, ja puiden välitse hän saattoi etäältä eroittaa mahtavia vuorijonoja, joiden edustalla oli laajoja tasankoja. Täällä oli avoimilla kohdilla uutta riistaa, lukemattomia antilooppeja ja suuria seebralaumoja. Tarzan oli haltioissaan, — hän tekisi pitkän vierailun tähän uuteen maailmaan.
Neljännen päivän aamuna tuoksahti hänen sieramiinsa äkkiä joku uusi haju. Hän vainusi ihmisen, mutta se oli vielä pitkän matkan takana. Apinamies vavahti mielihyvästä. Jokainen aisti oli valveilla, kun hän viekkaan varovaisena hiipi vikkelästi puiden lomitse vastatuuleen saalistaan kohti. Vihdoin hän saavutti sen — yksinäisen sotilaan, joka asteli hiljalleen viidakon läpi.
Tarzan seurasi läheltä saalistansa, odottaen aukeampaa kohtaa singahduttaakseen köytensä. Apinamiehen väijyessä mitään pahaa aavistamatonta miestä heräsi hänessä uusia ajatuksia — hienostuttavan sivistyksen ja sen julmuuksien vaikutuksen synnyttämiä ajatuksia. Hänen mieleensä muistui, että sivistynyt ihminen harvoin, jos koskaan, surmasi lähimmäistään ilman jotakin veruketta, olipa se sitten kuinkakin vähäinen. Tosin Tarzan halusi tuon miehen aseita ja koristuksia, mutta oliko silti välttämätöntä riistää häneltä henkeä? Mitä kauemmin hän tätä mietti, sitä vastenmielisemmältä hänestä tuntui ihmisolennon tarpeeton tappaminen; ja niinpä tapahtui, että hänen yrittäessään ratkaista, mitä oikeastaan oli tehtävä, he olivat saapuneet pienelle aukeamalle, jonka toisella puolella sijaitsi paaluaidalla ympäröity kylä mehiläispesiä muistuttavine hökkeleineen.
Sotilaan astuessa ulos metsästä näki Tarzan vilahduksen keltaisen ruskeasta turkista, joka pujottelihe takkuisen viidakkoruohon välitse. Se oli Numa, leijona. Sekin väijyi mustaa miestä. Samalla hetkellä kun Tarzan havaitsi alkuasukkaan vaaran, muuttui hänen kantansa hänen äskeistä saalistaan kohtaan täydellisesti, — nyt tämä oli yhteisen vihollisen uhkaama lähimmäinen.
Numa oli hyökkäämäisillään. Oli vain vähän aikaa erilaisten menettelytapojen vertaamiseen tai niiden mahdollisten tulosten harkintaan. Ja sitten sattui joukko seikkoja melkein yht'aikaa — leijona hyökkäsi väijytyspaikastaan tuota poistuvaa neekeriä kohti, Tarzan huusi varoituksen, ja musta mies kääntyi juuri ajoissa nähdäkseen Numan pysähtyvän keskellä hyppäystään hennon ruohoköyden pidättämänä, jonka silmukka oli pudonnut aivan osuvasti sen kaulaan.
Apinamies oli toiminut niin nopeasti, ettei ehtinyt valmistautua vastustamaan Numan ison ruhon painoa ja tempausta, ja niinpä sattuikin, että vaikka köysi pysähdytti pedon ennenkuin sen mahtavat kynnet iskeytyivät neekerin lihaan, horjutti nykäys Tarzanin tasapainon, ja hän pudota pyllähti maahan kuuden askeleen päähän raivostuneesta eläimestä. Salaman nopeudella Numa kääntyi uutta vihollistansa päin, ja aivan aseettomana ollen katsoi Apinain Tarzan kuolemaa lähemmältä silmiin kuin koskaan ennen. Mutta neekeri riensi hänet pelastamaan. Afrikalainen käsitti silmänräpäyksessä, että hän sai hengestään kiittää valkoista miestä, ja näki myöskin, että vain ihmeen kautta saattoi hänen pelastajansa välttää nuo hurjat kellervät torahampaat, jotka olivat olleet niin lähellä hänen omaa lihaansa.
Nopeasti kuin välähtävä ajatus hänen asetta pitelevä käsivartensa vetäytyi taaksepäin ja työntyi sitten eteenpäin kiiltävän eebenpuun värisen ihon alla liikkuvien jänteiden koko voimalla. Tarkkaan tähdätty rautakärkinen keihäs lensi maaliinsa lävistäen Numan sileän ruumiin oikeasta kupeesta vasemman olan alapuolelle. Kamalalla raivon- ja tuskankiljahduksella kääntyi peto jälleen neekeriä vastaan. Se oli astunut noin kaksitoista askelta, kun Tarzanin köysi sen jälleen pysähdytti. Sitten se pyörsi taas apinamiestä kohti, mutta tunsi samassa väkäisen nuolen tuskallisen pistoksen vaikutusta sen puolelta mitaltaan upotessa vavahtelevaan lihaan. Se pysähtyi jälleen, mutta nyt oli Tarzan ehtinyt kiertää köytensä kahteen kertaan ison puunrungon ympärille ja kiinnittää sen pään.
Neekeri huomasi kujeen ja irvisti, mutta Tarzan tiesi, että Numa oli nopeasti lopetettava, ennenkuin mahtavat hampaat olivat keksineet ja katkaisseet sitä pidättävän ohuen köyden. Häneltä kului vain silmäräpäys, kun hän hypähti neekerin viereen ja veti hänen pitkän veitsensä tupesta. Sitten hän viittasi neekeriä yhä ammuskelemaan nuolia otukseen, sillä välin kun hän itse puukko kädessä koetti päästä sitä lähelle. Toisen näin härnätessä toiselta puolen hiipi toinen varovaisesti esiin vastakkaiselta puolelta. Numa oli raivoissaan. Se korotti äänensä vimmatuksi karjunnaksi, mörinäksi ja kamalaksi voihkinaksi, samalla kun se nousi takajaloilleen turhaan yrittäen tavoittaa ensin toista ja sitten toista kiusaajistaan.
Vihdoin ketterä apinamies havaitsi sopivan tilaisuuden hyökätäkseen pedon vasempaan kylkeen mahtavan olan taakse. Jättiläiskäsivarsi kiertyi keltaisen ruskeaan kaulaan ja pitkä terä vaipui kerrassaan suoraan ja varmasti leijonan hurjana sykkivään sydämeen. Sitten Tarzan nousi, ja musta ja valkoinen katsoivat toisiaan silmiin kaatamansa otuksen yli. Neekeri teki rauhaa ja ystävyyttä osoittavan merkin, johon Tarzan samalla tavalla vastasi.
Apinasta villi-ihmiseksi
Numan kanssa käydyn ottelun melu oli viekoitellut joukon villejä läheisestä kylästä, ja hetkinen leijonan kuoleman jälkeen ympäröitsivät notkeat, kiiltävän mustat, elehtivät ja puhua parpattavat soturit nuo kaksi miestä tehden tuhansia kysymyksiä, joihin kaikki yritetyt vastaukset hukkuivat.
Ja sitten saapuivat naiset ja lapset — innokkaina, uteliaina ja Tarzanin äkätessään entistä kyseliäämpinä. Apinamiehen uuden ystävän onnistui vihdoin saada äänensä kuuluville, ja hänen puhuttuansa kilpailivat kylän naiset ja lapset toistensa kanssa kunnianosoituksissa omituiselle olennolle, joka oli pelastanut heidän toverinsa ja yksin taistellut raivokasta Numaa vastaan.
Vihdoin he veivät hänet kyläänsä, missä toivat hänelle lahjaksi lintuja, vuohia ja keitettyä ruokaa. Kun hän osoitti heidän aseitansa, riensivät soturit tuomaan keihään, kilven, nuolia ja jousen. Hänen taistelutoverinsa lahjoitti hänelle veitsen, jolla hän oli Numan surmannut. Koko kylässä ei ollut mitään, jota hän ei olisi voinut pyytää ja saada.
Kuinka paljoa helpompaa tämä olikaan, ajatteli Tarzan, kuin murhalla ja ryöstöllä hankkia, mitä tarvitsi! Kuinka vähällä hän oli ollutkaan tappaa miehen, jota ei ollut koskaan ennen nähnyt ja joka nyt kaikilla alkuperäisillä keinoilla parhaansa mukaan koetti osoittaa ystävyyttä ja kiintymystä murhan aikeita hautonutta muukalaista kohtaan. Apinain Tarzania hävetti. Tästälähin hän toki odottaisi, kunnes tietäisi, olivatko ihmiset ansainneet tulla surmatuiksi.
Tämä miete toi Rokoffin hänen mieleensä. Hän toivoi, että saisi venäläisen muutamiksi minuuteiksi käsiinsä tässä hämärässä viidakossa. Se mies ansaitsi kuoleman, jos kukaan. Ja jos hän olisi voinut nähdä Rokoffin sillä hetkellä, miehen ollessa hartaassa ja hauskassa hommassa, yrittäessään kaikin tavoin päästä kauniin neiti Strongin suosioon, olisihan entistä enemmän halunnut tuottaa hänelle ansionsa mukaisen kohtalon.
Tarzanin ensimmäinen ilta villien parissa kului hänen kunniakseen toimeenpannuissa hurjissa kemuissa. Riemuittiin ja remuttiin, sillä metsästäjät olivat taitonsa näytteenä tuoneet antiloopin ja seebran, ja nautittiin kannuittain heikkoa alkuasukasten olutta. Soturien tanssiessa nuotion valossa kiintyi Tarzanin huomio taaskin heidän vartalonsa sopusuhtaisuuteen ja kasvonpiirteiden säännöllisyyteen. Afrikan länsirannikon asukkaiden tyypillisistä litteistä nenistä ja paksuista huulista ei näkynyt merkkiäkään. Lepotilassa oli miesten kasvoilla älykäs ja arvokas ilme ja naisten piirteet tekivät usein miellyttävän vaikutuksen.
Vasta tämän tanssin aikana apinamies havaitsi, että joillakuilla miehistä ja monilla naisilla oli kultakoristuksia — varsinkin hyvin raskaita, nähtävästi täysipitoisesta metallista taottuja nilkka- ja rannerenkaita. Kun hän ilmaisi toivomuksen tarkastaa yhtä näistä, irroitti omistajatar sen ja vaati merkkien avulla, että Tarzan ottaisi sen lahjaksi. Lelun lähempi tarkastelu sai apinamiehen vakuutetuksi, että kapine oli puhdasta kultaa; ja hän kummastui, sillä tämä oli ensi kerta, kun hän näki kultakoruja Afrikan villeillä, paitsi niitä vähäpätöisiä kapineita, joita nämä rannikon lähettyvillä olivat eurooppalaisilta ostaneet tai varastaneet. Hän koetti kysellä heiltä, mistä metalli oli kotoisin, mutta ei voinut saada heitä ymmärtämään tarkoitustansa.
Kun tanssi oli päättynyt, ilmaisi Tarzan aikovansa jättää heidät, mutta he melkein rukoilivat häntä käyttämään hyväkseen vieraanvaraisuutta isossa majassa, jonka kyläkunnan päällikkö luovutti hänen yksinään asuttavaksensa. Hän koetti selittää palaavansa aamulla, mutta he eivät kyenneet häntä ymmärtämään. Kun hän vihdoin käveli heistä poispäin porttia vastapäätä olevalle kylän sivulle, joutuivat he vielä enemmän ymmälle hänen aikomustensa suhteen.
Tarzan tiesi kuitenkin hyvin mitä teki. Menneinä aikoina hänellä oli ollut kokemusta siitä, kuinka nakertajat ja syöpäläiset ovat jokaisen alkuasukaskylän vitsauksena, ja vaikka hän ei sellaisissa asioissa ollut kovin tarkka, oli hänestä huojuvien puiden raikas ilma kuitenkin paljoa miellyttävämpää kuin hökkelien löyhkä.
Alkuasukkaat seurasivat häntä paikalle, missä iso puu riippui paaluaidan yli, ja kun Tarzan hyppäsi yhdelle alemmista oksista ja hävisi ylhäälle lehvien joukkoon aivan kuin apina Manu, kuului äänekkäitä hämmästyksen ja kummastuksen huudahduksia. Puoli tuntia he huutelivat häntä palaamaan, mutta kun hän ei vastannut heille, luopuivat he vihdoin yrityksestään ja menivät kojuihinsa makuumatoilleen nukkumaan.
Tarzan palasi jonkun matkaa metsään, kunnes löysi alkeellisiin tarkoituksiinsa sopivan puun, ja sitten hän kiertyi isoon oksanhaarukkaan ja vaipui pian sikeään uneen.
Seuraavana aamuna hän ilmestyi kylän kujalle yhtä äkkiä kuin edellisenä yönä oli hävinnyt. Hetkiseksi joutuivat alkuasukkaat hämilleen ja säikähtyivät, mutta kun tunsivat eilisiltaisen vieraansa, tervehtivät he häntä huudoilla ja naurulla. Sinä päivänä hän seurasi soturijoukkuetta läheiselle tasangolle suurella eräretkellä, ja niin taitavaksi he havaitsivat tämän valkoisen miehen heidän omien karkeiden aseittensa käyttelyssä, että siitä punoutui uusi kunnioituksen ja ihailun side.
Viikkokausia eleli Tarzan uusien villien ystäviensä keskuudessa metsästellen ravinnokseen puhveleita, antilooppeja ja seebroja sekä elefantteja norsunluun vuoksi. Nopeasti hän oppi heidän yksinkertaisen kielensä, heidän kotoiset tapansa ja heimokunnan villin, alkuperäisen elämän siveyssäännöt. Hän havaitsi, että he eivät olleet kannibaaleja, vaan arvostelivat inholla ja halveksien sellaisia, jotka söivät ihmislihaa.
Busuli, soturi, jonka perästä hän oli hiipinyt kylään, kertoi hänelle paljon heimon perinnäistavoista — kuinka hänen kansansa monta vuotta sitten oli monet pitkät taipaleet vaeltaen saapunut pohjoisesta, kuinka he kerran olivat olleet suuri ja voimakas heimo ja kuinka orjanmetsästäjät olivat surmaa tuottavilla pyssyillään tehneet niin paljon tuhoa heidän keskuudessaan, että he olivat huvenneet vain vähäiseksi jäännökseksi entisestä lukumäärästään ja voimastaan.
"He ajoivat meitä kuin villejä petoja", sanoi Busuli. "Eivät osoittaneet mitään armoa. Milloin eivät etsineet orjia, etsivät norsunluuta, mutta useimmiten molempia. Meikäläiset miehet tapettiin ja naiset ajettiin pois kuin lampaat. Taistelimme heitä vastaan monet vuodet, mutta nuolemme ja keihäämme eivät tehonneet tulta, lyijyä ja kuolemaa syytäviä putkia vastaan, joiden vaikutus ulottui monta kertaa kauemmaksi kuin mahtavinkaan soturimme saattoi nuolen singahduttaa. Vihdoin, siihen aikaan kun isäni oli nuori mies, tulivat arabialaiset jälleen, mutta soturimme huomasivat heidät pitkän matkan päästä ja Chowambi, joka silloin oli päällikkönä, käski kansansa kerätä tavaransa kokoon ja lähteä pois hänen mukanaan, luvaten opastaa heimon kauaksi etelään, kunnes löytäisivät seudun, johon arabialaiset rosvoilijat eivät saapuneet.
"He noudattivat hänen neuvoaan ja sälyttivät mukaansa kaikki tavaransa, niiden joukossa monta norsunluuhammasta. Kuukausimääriä he vaelsivat kärsien sanomattomia vaikeuksia ja puutteita, sillä suuri osa tiestä vei tiheän viidakon läpi ja mahtavien vuorten yli, mutta vihdoin he saapuivat tälle paikalle, ja vaikka he lähettivät osastoja kauemmaksikin etsimään vielä parempia asuinsijoja, ei sellaista ole koskaan löydetty."
"Ja eivätkö rosvoretkeilijät ole teitä täältä koskaan keksineet?" kysyi Tarzan.
"Noin vuosi sitten karkasi päällemme joukko arabialaisia ja Manyuema-heimon miehiä, mutta me ajoimme heidät pois tappaen monta. Päiväkausia me seurasimme heitä väijyen kuin villipetoja konsaan, kaataen heidät yhden erältään, kunnes vain pieni kourallinen pääsi pakenemaan käsistämme."
Puhuessaan Busuli hypisteli raskasta kulta-rannerengasta, joka ympäröi vasemman käsivarren kiiltävää nahkaa. Tarzan oli silmäillyt koristetta, mutta hänen ajatuksensa olivat toisaalla. Hän muisti nyt kysymyksen, jonka oli koettanut tehdä, kun ensiksi saapui heimon luo, mutta jota silloin ei ollut voinut saada heitä ymmärtämään. Viikkokausiksi hän oli unohtanut sellaisen mitättömän asian kuin kullan, sillähän oli kaiken aikaa elänyt todellisena alkuihmisenä, huomista päivää ajattelematta. Mutta äkkiä herätti kullan näkeminen hänessä uinuvan sivistyksen ja samalla varallisuuden himon. Sen läksyn Tarzan oli hyvin oppinut lyhyen kokemuksensa aikana sivistyneiden ihmisten parissa. Hän tiesi, että kulta merkitsi valtaa ja nautintoja. Hän osoitti lelua.
"Mistä on kotoisin tuo keltainen metalli, Busuli?" kysyi hän.
Neekeri viittasi kaakkoiseen.
"Kuun matkan päästä — ehkä kauempaakin", vastasi hän.
"Oletko ollut siellä?" kysyi Tarzan.
"En, mutta jotkut kansastamme kävivät siellä vuosia sitten, jolloin isäni oli nuori mies. Joku ryhmä meikäläisiä oli etsinyt etäämpää asuinpaikkaa heimollemme, silloin kun se ensiksi tänne asettui, ja tapasi omituista kansaa, jolla oli paljon keltaisesta metallista valmistettuja koristeita. Heidän keihäänkärkensä olivat siitä, samoin kuin nuolensakin päät, ja he keittivät samanlaisesta puhtaasta metallista tehdyissä astioissa kuin mistä minun rannerenkaani on taottu.
"Ne asuivat isossa kylässä ja niiden hökkelit olivat rakennetut kivestä ja korkealla vallilla ympäröidyt. Ne olivat kovin rajuja ja hyökkäsivät soturiemme kimppuun ennenkuin edes tiedustivat, olivatko meikäläiset rauhan asioilla. Miehiämme oli vain muutama, mutta he pitivät puolensa pienen kukkulan huipulla, kunnes hurja kansa päivänlaskussa palasi ilkeään kaupunkiinsa. Sitten soturimme astuivat alas kukkulalta ja riistettyään monta keltametallista valmistettua koristetta surmaamiensa ruumiilta he marssivat pois laaksosta, jonne kukaan meikäläinen ei sittemmin ole palannut.
"Ne ovat pahaa kansaa — eivät valkoisia kuin sinä eivätkä mustia kuin minä, vaan karvaisia kuin Bolgani, gorilla. Niin, ne ovat tosiaan kovin häijyä kansaa, ja Chowambi oli iloinen päästessään pois heidän maastansa."
"Ja eikö ketään niistä ole elossa, jotka olivat Chowambin mukana ja näkivät nuo kummalliset ihmiset ja heidän ihmeellisen kaupunkinsa?" kysyi Tarzan.
"Waziri, päällikkömme, oli siellä", vastasi Busuli. "Hän oli siihen aikaan hyvin nuori, mutta hän seurasi Chowambia, joka oli hänen isänsä."
Niinpä Tarzan sinä iltana kyseli asiaa Wazirilta, ja Waziri, joka nyttemmin oli vanha ukko, selitti, että sinne oli pitkä matka, mutta tie ei ollut vaikea. Hän muisti sen varsin hyvin:
"Kymmenen päivää seurasimme tätä kylämme ohi juoksevaa jokea. Samosimme sen vartta ylöspäin, kunnes kymmenentenä päivänä tulimme pienelle lähteelle ylhäälle korkean vuorijonon rinteelle. Siitä pienestä lähteestä saa jokemme alkunsa. Seuraavana päivänä astuimme harjun yli ja sen toisella puolen tapasimme pienoisen puron, jota seurasimme isoon metsään. Monta päivää samoilimme puron kiemurtelevan uoman äyräitä; mutta se oli nyt muuttunut joeksi, ja niin saavuimme isolle virralle, johon se laski ja joka juoksi laajan laakson keskellä.
"Sitten seurasimme tätä isoa virtaa sen lähteitä kohti, toivoen saapuvamme avonaisemmalle seudulle. Kaksikymmentä päivänmatkaa marssittuamme siitä asti kun olimme menneet vuorten yli ja poistuneet oman maamme alueelta, saavutimme toisen vuorijonon. Vuorten sivulla seurasimme sitä isoa virtaa, joka nyt oli kutistunut pieneksi puroksi, kunnes tulimme lähellä vuoren huippua sijaitsevaan luolaan. Siinä luolassa oli virran emo.
"Muistan leiriytyneemme sinne yöksi ja että siellä oli aika kylmä, sillä vuoret olivat korkeita. Seuraavana päivänä päätimme nousta huipulle tähystääksemme seutua vuoriston toisella puolen. Jollei se näyttäisi paremmalta kuin jo samoilemamme tienoot, oli aikomuksemme palata kyläämme ja ilmoittaa meikäläisille, että he olivat jo löytäneet maailman parhaan paikan asuakseen.
"Ja niin me kiipeilimme kivisten kallioitten seinämiä, päästen vihdoin huipulle, ja siellä näimme tasaiselta kukkulan laelta vähän matkaa alapuolellamme matalan, hyvin ahtaan laakson. Sen etäisemmällä sivulla oli iso, kivestä rakennettu kylä, josta suuri osa oli ränstynyt ja raunioittunut."
Loppu Wazirin kertomuksesta oli oleellisesti sama, jonka Busuli oli jutellut.
"Haluaisin käydä siellä ja nähdä sen omituisen kaupungin", sanoi Tarzan, "ja saada sen villeiltä asukkailta muutaman palasen niiden keltaista metallia".
"Sinne on pitkä matka", vastasi Waziri, "ja minä olen jo vanha mies; mutta jos odotat siksi kun sadekausi on ohi ja virrat alentuneet, niin otan muutamia sotureitani ja lähden mukaasi".
Ja Tarzanin täytyi tyytyä tähän järjestelyyn, vaikka olisi kernaasti lähtenyt matkalle jo seuraavana aamuna; — hän oli kärsimätön kuin lapsi. Tositeossa Apinain Tarzan olikin vain lapsi tai alkuihminen, mikä on tavallaan samaa.
Kahta päivää myöhemmin palasi kylään pieni joukko metsästäjiä etelästä ilmoittaen ison norsulauman liikuskelevan tunnin, parin matkan päässä. Puihin kiivettyänsä he olivat nähneet varsin hyvin tuon lauman, johon heidän sanojensa mukaan kuului useita isohampaisia uroselefantteja, suuri joukko lehmiä, vasikoita ja täysikasvuisia härkiä, joista saatava norsunluu maksaisi pyytäjän vaivan.
Loppu päivää ja ilta käytettiin ison ajon valmisteluun. Keihäitä laitettiin kuntoon, nuolikontteja täytettiin, jousiin pantiin uusia jänteitä, ja kaiken aikaa liikkui kylän poppamies hääräilevässä joukossa jaellen erilaisia loihtuja ja taikakaluja, jotka varjelisivat omistajansa tapaturmilta tai tuottaisivat hyvän eräonnen huomisen päivän metsästykseen.
Päivän koittaessa läksivät metsästäjät retkelleen. Heitä oli viisikymmentä kiiltävän mustaa soturia, ja heidän keskellään harppasi Apinain Tarzan notkeana ja ripeänä kuin nuori metsänjumala; hänen ruskea ihonsa välkkyi omituisena vastakohtana kumppanien eebenpuun väriselle pinnalle. Ihonväriä lukuunottamatta hän oli yksi heistä. Hänen koristuksensa ja aseensa olivat samat kuin heidän, hän haastoi heidän kieltänsä, nauroi ja laski leikkiä heidän kanssaan, hyppi ja kirkui siinä lyhyessä tanssissa, jonka he suorittivat ennen kylästä lähtemistänsä, ja oli esiintymisessään ja tavoissaan täydellinen villi villien joukossa. Eikä hän, jos olisi sattunut sitä itseltään kysymään, sainkaan olisi kieltänyt olevansa lähempää sukua näille ihmisille ja lähempänä heidän elämäänsä kuin pariisilaisten ystäviensä heimolainen, joiden tapoja hän jonkun lyhyen kuukauden oli menestyksellä apinamaisesti matkinut.
Mutta hän ajatteli D'Arnotia, ja hänen vahvat hampaansa paljastuivat lystikkäästä irvistyksestä, kun hän kuvitteli moitteettoman ranskalaisen ilmettä, jos tämä sillä hetkellä olisi jollakin keinoin voinut nähdä Tarzanin. Paul-parka, joka oli ylpeillyt siitä, että muka oli kitkenyt ystävänsä viimeisetkin kesyttömän villeyden juuret. "Kuinka nopeasti olenkaan langennut!" mietti Tarzan; mutta sydämessään hän ei pitänyt sitä lankeemuksena — pikemminkin sääli poloisia pariisilaisia, jotka olivat vankien tavoin kahlehdittuina tyhmiin vaatteisiinsa ja joita poliisit vartioivat kätkyestä hautaan, joten eivät voineet tehdä mitään, joka ei ollut aivan keinotekoista ja väsyttävää.
Kahden tunnin vaelluksen jälkeen he saapuivat lähelle sitä paikkaa, missä norsut oli edellisenä päivänä nähty. Sieltä he liikkuivat eteenpäin varsin hiljaa, etsien noiden isojen otusten jälkiä. Vihdoin he keksivät selvästi tallatun polun, jota pitkin lauma oli kulkenut jokunen tunti sitten. Peräkanaa astuen seurasivat he sitä puolisen tuntia. Ensimmäisenä kohotti Tarzan kätensä merkiksi, että saalis oli saavutettu, — hänen herkkä nenänsä ilmaisi hänelle, että norsut eivät olleet kaukana heidän edellään.
Neekerit epäilivät, kun hän ilmoitti heille, mistä hän sen tiesi.
"Tulkaa mukaan", kehoitti Tarzan, "niin näemme".
Ketteränä kuin orava hän hyppäsi puuhun ja kiipesi vikkelästi sen latvaan. Yksi neekereistä seurasi, mutta hitaammin ja varovammin. Kun hän oli päässyt korkealle oksalle apinamiehen viereen, osoitti viimemainittu etelää kohti, ja siellä muutaman sadan metrin päässä neekeri näki joukon isoja, mustia selkiä keinumassa edestakaisin pitkän viidakkoruohon latvojen yläpuolella. Hän näytti alhaalla odottaville suunnan ja osoitti sormillaan, kuinka monta elukkaa hän saattoi laskea.
Heti ryntäsivät metsästäjät elefantteja kohden. Neekeri riensi alas puusta, mutta Tarzan harppaili omaan tapaansa keskitasanteen lehvätietä.
Villien norsujen metsästäminen alkuasukasten karkeatekoisilla aseilla ei ole lapsenleikkiä. Tarzan tiesi, että harvat sikäläiset heimot sitä koskaan yrittivätkään, ja se seikka, että hänen heimonsa oli siihen kyllin uljas, sai hänen rintansa paisumaan ylpeydestä — hän kun jo alkoi pitää itseään tähän pieneen yhteiskuntaan kuuluvana.
Liikkuessaan äänettömästi puiden välitse Tarzan näki soturien alhaalla hiipivän puoliympyrässä vielä mitään aavistamattomia norsuja kohden. Vihdoin he saivat suuret eläimet näkyviinsä. Nyt he valitsivat maalitaulukseen kaksi isohampaista urosnorsua ja annetusta merkeistä nousivat nuo lymytäkseen maahan heittäytyneet miehet ja singahduttivat raskaat sotakeihäänsä molempia eläimiä kohti. Ainoakaan keihäs ei lentänyt harhaan: niitä oli kaksikymmentäviisi kummankin jättiläiseläimen kyljessä. Toinen näistä ei hievahtanut paikaltaankaan, missä seisoi, kun keihästuisku siihen iski, sillä kaksi tarkoin tähdättyä oli lävistänyt sydämen, ja se tupertui polvilleen ja kierähti maahan sätkimättä.
Toinen, joka seisoi miltei päin metsästäjiä, ei ollut osoittautunut yhtä hyväksi maalitauluksi, ja vaikka jokainen keihäs oli osunut, ei ainoakaan ollut lävistänyt mahtavaa sydäntä. Hetkisen seisoi suuri uros raivosta ja tuskasta mölyten ja mulkoillen pienillä silmillään ympärilleen, keksiäkseen haavoittajansa. Neekerit olivat kaikonneet viidakkoon ennenkuin hirviön heikot silmät olivat heitä keksineet, mutta nyt se kuuli heidän pakenevien askeltensa töminän ja murskaten ja rytistäen pohjapensaikkoa ja oksia hyökkäsi hurjana ääntä kohti.
Sattumalta se joutui Busulia kohden, jota se läheni niin nopeasti, että näytti siltä kuin neekeri olisi seisonut paikallaan eikä kiitänyt täyttä vauhtia varmana uhkaavaa kuolemaa pakoon. Tarzan oli läheisen puun oksilta nähnyt koko toimituksen, ja kun hän nyt havaitsi ystävänsä vaaran, riensi hän äänekkäästi kirkuen raivostunutta eläintä kohti toivoen kääntävänsä sen huomion toisaalle.
Mutta yhtä hyvin hän olisi voinut säästää keuhkojaan, sillä vimmainen eläin oli sokea kaikelle muulle paitsi raivonsa erikoiselle esineelle, joka turhaan pakeni sen edeltä. Ja nyt näki Tarzan, että ainoastaan ihme saattoi pelastaa Busulin, ja yhtä häikäilemättä kuin hän kerran oli ajanut juuri tätä samaa miestä hän paiskautui elefantin polulle pelastaakseen mustan soturin hengen.
Hänellä oli vielä keihäs kädessään, ja kun Tantor oli enää vain kuuden tai kahdeksan jalan päässä saaliistaan, tipahti jäntevä valkoinen soturi kuin taivaasta melkein suoraan sen reitille. Sivuharppauksella norsu kääntyi oikealle tehdäkseen lopun tästä uhkarohkeasta vihollisesta, joka uskalsi tulla hänen ja hänen aiotun uhrinsa väliin. Mutta eläin ei ollut ottanut lukuun sitä salamannopeutta, jolla nuo teräksiset lihakset saattoivat pingoittua niin ihmeellisen ripeään toimintaan, että se olisi pettänyt tarkemmatkin silmät kuin Tantorin.
Ja niinpä tapahtui, että ennenkuin elefantti huomasi uuden vihollisensa hypänneen pois ladulta, Tarzan oli työntänyt rautakärkisen keihäänsä valtavan olkapään takaa suoraan sen hurjaan sydämeen ja paksunahkainen kellahti kuolleena apinamiehen jalkojen juureen.
Busuli ei ollut nähnyt millä tavoin hänet pelastettiin, mutta vanha päällikkö Waziri oli sen nähnyt ja jotkut muut sotureista, ja he tervehtivät riemuiten Tarzania kerääntyessään hänen ja hänen kaatamansa otuksen ympärille. Kun hän hyppäsi mahtavalle raadolle ja kajahdutti kaamean huudon, jolla hänen tapansa oli ilmoittaa suuresta voitosta, peräytyivät neekerit säikähtyneinä, sillä heille se merkitsi raa'an Bolganin läsnäoloa, jota he pelkäsivät aivan yhtä paljon kuin Numaa, leijonaa; mutta pelkoon sekaantui eräänlaista kaameata kunnioitusta miehuullisen urotyön vuoksi, jota he pitivät yliluonnollisten voimain tekona.