Varjojen laakson läpi
Kun Tarzan käveli karua joenuurtoa pitkin Afrikan hohtavan kuun alla, tunsi hän voimakkaana viidakon kutsun. Yksinäisyys ja kesytön vapaus täytti hänen sydämensä elämällä ja kimmoisuudella. Hän oli jälleen Apinain Tarzan, jonka kaikki vaistot olivat valveilla mahdollisen yllätyksen varalta, jonkun viidakkovihollisen puolelta, mutta joka silti asteli kevein mielin ja pää pystyssä, ylpeän tietoisena voimastaan.
Vuorten öiset äänet olivat uusia hänelle, ja kuitenkin ne hivelivät hänen korviaan kuin puolittain unohdetun lemmen vieno sävel. Monet hän vaistomaisesti tunsi — ah, olipa yksi varsin kodikaskin: Sheetan, leopardin, etäinen yskintä. Mutta loppu-ulahduksessa oli outo nuotti, joka teki hänet epäileväksi. Hän kuulikin pantterin äänen.
Samassa uusi ääni — pehmeä, salavihkainen tassutus — tunkeutui esille muiden joukosta. Mitkään muut ihmiskorvat kuin apinamiehen eivät olisi sitä keksineet. Aluksi hän ei sitä tajunnut, mutta vihdoin hän käsitti, että sen saivat aikaan useiden ihmisolentojen paljaat jalat. Ne hiipivät hänen takanaan ja lähestyivät häntä kohti hiljaa. Häntä vaanittiin.
Silmänräpäyksessä hän oivalsi, miksi Gernois oli jättänyt hänet pikku laaksoon. Mutta oli sattunut jokin mutka, — miehet olivat tulleet liian myöhään. Yhä lähempää kuuluivat askeleet. Tarzan pysähtyi kääntyen heitä kohti, kivääri valmiina kädessä. Nyt hän näki pikaisen vilahduksen valkoisesta burnusista. Hän huusi ääneen ranskankielellä, kysyen mitä he hänestä tahtoivat. Vastauksena oli leimahdus pitkästä pyssystä, ja laukauksen pamahtaessa Apinain Tarzan syöksähti eteenpäin, kaatuen kasveilleen.
Arabialaiset eivät hyökänneet heti esille; päinvastoin he odottivat varmistuakseen siitä, että uhri ei noussut. Sitten he tulivat nopeasti piilostaan ja kumartuivat hänen ylitseen. Selvisi pian, että hän ei ollut kuollut. Eräs miehistä painoi pyssynpiippunsa Tarzanin takaraivoon lopettaakseen hänet, mutta toinen viittasi hänet sivulle. "Jos me viemme hänet elävänä, on palkkio suurempi", selitti hän.
Sitten he sitoivat hänen kätensä ja jalkansa ja nostaen hänet ylös sälyttivät hänet neljän miehen hartioille. Matka erämaata kohti jatkui. Vuoristosta ulos päästyään he kääntyivät etelään ja tulivat aamun valjetessa paikalle, missä hevoset seisoivat kahden joukkoon kuuluvan miehen huostassa.
Täältä heidän kulkunsa oli nopeampaa. Tarzan, joka oli tullut tajuihinsa, sidottiin ylimääräisen hevosen selkään, joka nähtävästi oli sitä varten tuotu. Hänen haavansa oli vain vähäinen naarmu, joka oli uurtanut lihaa ohimolta. Verenvuoto oli tyrehtynyt, mutta hänen kasvonsa ja pukunsa olivat tahmean hurmeen tahraamat. Hän ei ollut virkkanut sanaakaan senjälkeen kun oli joutunut näiden arabialaisten käsiin, eivätkä he olleet muulla tavoin häntä puhutelleet kuin joillakuilla lyhyillä käskyillä silloin kun saavuttiin hevosten luo.
Kuuden tunnin ajan he ratsastivat polttavaa erämaata pitkin, välttäen keitaita, joiden lähettyviltä heidän tiensä kulki. Keskipäivän tienoilla he saapuivat parikymmentä telttaa käsittävään duariin. Täällä he pysähtyivät, ja yhden arabialaisen päästellessäalfa-ruohosta tehtyjä köysiä, joilla hän oli sidottu juhtaansa, ympäröi hänet parvi miehiä, naisia ja lapsia. Monet niistä, varsinkin naiset, näkyivät nauttivan vangin herjaamisesta, ja jotkut olivat menneet niinkin pitkälle, että viskelivät häntä kivillä ja löivät kepeillä, mutta silloin saapui paikalle vanha sheikki ja häristi heidät pois.
"Ali-ben-Ahmed kertoi minulle", sanoi hän, "että tämä mies oli yksinään vuoristossa ja tappoi el adrean. Mitä se muukalainen, joka pani meidät häntä väijymään, tarkoittanee, en tiedä, ja mitä hän tälle miehelle tehnee, kun hänet hänelle jätämme, siitä en välitä; mutta vanki on uljas mies, ja niin kauan kuin hän on meidän hallussamme, on häntä kohdeltava sille kuuluvalla kunnioituksella, joka yksinään ja yöllä ajaaisopäistä ruhtinastaja tappaa hänet."
Tarzan oli kuullut, missä määrin arabialaiset kunnioittivat leijonan surmaajaa, eikä hän pahoitellut, että sattuma oli noin suosiollisena tullut hänen avukseen pelastamaan hänet heimon halpamaisesta kidutuksesta. Vähän sen jälkeen hänet vietiin vuohennahkatelttaan leirin yläosaan. Siellä hänelle annettiin ruokaa ja sitten hänet jätettiin sidottuna sinne lepäämään kotitekoisen maton kappaleelle.
Hän näki vartijan istumassa heikon vankilan ovella, mutta kun hän yritti murtaa vahvoja siteitänsä, havaitsi hän, että kaikki ylimääräinen varovaisuus hänen vangitsijainsa taholta oli aivan tarpeetonta. Eivät edes hänen jättiläislihaksensa voineet katkoa noita monisäikeisiä köysiä.
Juuri ennen pimeäntuloa lähestyi useita miehiä telttaa, jossa hän virui, ja he astuivat sisälle. Kaikki olivat arabialaisessa puvussa, mutta piankin muuan joukosta astui Tarzanin luo, ja kun hän antoi kasvojensa alapuolta verhonneen vaatteen poimujen valahtaa sivulle, näki apinamies Nikolas Rokoffin häijyt kasvot. Miehen partaisilla huulilla oli pahanilkinen hymy.
"Ah, monsieur Tarzan", sanoi hän, "tämäpä vasta hauskaa! Mutta miksi ette nouse tervehtimään vierastanne?" Sitten hän raa'asti kiroten karjaisi: "Ylös siitä, koira!" ja vetäen jalkansa taaksepäin potkaisi Tarzania saappaallaan rajusti kylkeen. "Tästä saat vielä, ja tästä ja tästä", jatkoi hän potkiessaan Tarzania kasvoihin ja kylkeen. "Kerran jokaisesta solvauksestasi minua kohtaan."
Apinamies ei vastannut — hän ei viitsinyt edes katsahtaa venäläiseen senjälkeen kun oli hänet tuntenut. Vihdoin sheikki, joka oli otsa rypyssä seisonut tämän halpamaisen hyökkäyksen mykkänä katselijana, tuli väliin.
"Seis!" käski hän. "Tapa hänet, jos tahdot, mutta minä en salli uljasta miestä noin häpeällisesti rääkättävän silmieni edessä. Melkeinpä tekisi mieleni päästää hänet vapaaksi, nähdäkseni, kuinka kauan sinä sitten häntä potkisit."
Tämä uhkaus teki nopeasti lopun Rokoffin raakuudesta, sillä hän ei suinkaan tahtonut nähdä Tarzania kahleistaan päästettynä, niin kauan kuin oli noiden mahtavain käsivarsien ulottuvilla.
"Hyvä on", vastasi hän arabialaiselle; "minä surmaan hänet hetimiten".
"Ei minun duarini piirissä", vastasi sheikki. "Kun hän lähtee täältä, lähtee hän elävänä. Mitä teet hänelle erämaassa, ei liikuta minua, mutta en tahdo ranskalaisen verta heimoni viaksi vieraan riidan vuoksi, — tänne lähetettäisiin sotaväkeä, surmattaisiin monta kansastani, poltettaisiin telttamme ja ajettaisiin karjamme pois."
"Kuten sanotte", murahti Rokoff. "Minä vien hänet erämaahan duarin alapuolelle ja lopetan hänet siellä."
"Sinä viet hänet päivän ratsastusmatkan päähän minun maastani", sanoi sheikki lujasti, "ja jotkut meikäläisistä saattavat teitä, nähdäkseen että tottelet minua. Muutoin saattaa erämaahan kellistyä kaksi ranskalaista."
Rokoff kohautti olkapäitänsä. "Sitten minun täytyy odottaa huomiseen, — on jo pimeä."
"Kuten tahdot", sanoi sheikki, "mutta tuntia jälkeen aamusarastuksen täytyy sinun olla lähtenyt kylästäni. Minä en juuri pidä uskottomista, enkä pelkurista laisinkaan."
Rokoff olisi vastannut jotakin, mutta hän hillitsi itsensä, sillä hän tajusi, että vanhus ei olisi kaivannut suurta veruketta käydäkseen häneen käsiksi. Yhdessä he läksivät teltasta. Ovella Rokoff ei voinut vastustaa kiusausta kääntyä ja vielä hyvästiksi härnäillä Tarzania.
"Nukkukaa hyvin, monsieur", sanoi hän, "älkääkä unohtako rukoilla hartaasti, sillä kun te huomenna kuolette, tapahtuu se niin tuskallisesti, että sadatuksiltanne ette kykene rukoilemaan".
Kukaan ei ollut välittänyt tuoda Tarzanille ruokaa eikä vettä sitten puolipäivän, ja siksi hän kärsi kovaa janoa. Hän mietiskeli, maksaisiko vaivan pyytää vartijalta vettä, mutta pari kolme kertaa anottuaan, saamatta vastausta, hän päätti, että se oli hyödytöntä.
Etäältä vuoristosta hän kuuli leijonan karjuntaa. Kuinka paljoa turvallisempaa olikaan, tuumi hän, petoeläinten tyyssijoilla kuin ihmisten asumuksilla! Viidakkoelämässään ei häntä ollut koskaan armottomammin vainottu kuin mitä oli muutaman kuukauden kuluessa kokenut sivistyneiden ihmisten keskuudessa. Eikä hän ollut koskaan ollut lähempänä kuolemaa.
Taas karjaisi leijona. Se kuului vähän lähempää. Tarzan tunsi vanhan, villin, vaistomaisen halun vastata rotunsa huudolla. Rotunsako? Hän oli melkein unohtanut olevansa mies eikä apina. Hän tempoi kytkeitään. Ah, jospa hän vain voisi saada ne vahvojen hampaittensa ulottuville! Hän tunsi hurjan hulluuden aallon pyyhkäisevän ylitseen, kun hänen vapautumisponnistuksensa eivät menestyneet.
Numa karjui nyt melkein lakkaamatta. Oli selvää, että peto oli tulossa alas erämaahan metsästämään. Karjunta oli nälkäisen leijonan. Tarzan kadehti häntä, koska hän oli vapaa. Tuota eläintä ei kukaan sitoisi köysillä eikä teurastaisi kuin lammasta. Se sapetti apinamiestä. Kuolema ei häntä peloittanut, — ei, vaan tappio nöyryytti kuoleman edellä, kun hänellä ei ollut edes tilaisuutta taistella henkensä edestä.
Puoliyö oli juuri lähestymässä, ajatteli Tarzan. Hänellä oli muutamia tunteja elettävänä. Ehkä hänen vielä onnistuisi temmata Rokoff mukaansa tuolle pitkälle matkalle. Hän saattoi kuulla erämaan villin kuninkaan äänen jo aivan läheltä. Mahdollisesti tuli se etsimään ateriakseen jotakuta duarin karsinoihin suljetuista eläimistä.
Pitkän aikaa vallitsi hiljaisuus. Sitten eroitti Tarzanin harjaantunut korva hiljaa hiipivän olennon lähestymisen. Se tuli vuoria lähimmän teltan taholta — takaapäin. Yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Hän odotti tarkkaavaisesti kuunnellen sen ohimenoa. Hetken aikaa vallitsi ulkona hiljaisuus, niin kaamea hiljaisuus, että Tarzania ihmetytti, kun ei kuullut eläimen hengitystä, vaikka hän oli varma, että se oli kyyristyneenä hänen telttansa takaseinustalle.
Nyt! Se liikkuu jälleen. Hiipii lähemmäksi. Tarzan kääntää päätänsä ääntä kohti. Teltassa on kovin pimeä. Verkalleen kohoaa sen takakaistale maasta pään ja olkapäiden nostamana, ja hahmo näyttää puolihämärässä aivan mustalta. Taempaa kajastaa hämärästi erämaa, jota tähdet heikosti valaisevat.
Synkeä hymy väreilee Tarzanin huulilla. Rokoff tulee ainakin puijatuksi. Kuinka sitä miestä kiukuttaneekaan! Ja Tarzania odottaa armollisempi kuolema kuin hän venäläisen käsissä olisi kokenut.
Nyt teltan takaosa putoaa paikoilleen ja on jälleen pimeä. Mikä tahansa se lieneekin, se on nyt teltassa hänen kanssaan. Hän kuulee sen hiipivän lähemmäksi, — nyt se on hänen vieressään. Hän sulkee silmänsä ja odottaa mahtavaa käpälää. Hänen ylöskäännetyille kasvoilleen osuu pimeässä hapuilevan käden vieno kosketus, ja sitten kuiskaa tytönääni tuskin kuuluvasti hänen nimeänsä.
"Niin, minä se olen", kuiskaa hän vastaukseksi. "Mutta ken taivaan nimessä on se, joka minua kutsuu?"
"Sidi Aissan uled-nail", kuului vastaus. Tytön puhuessa Tarzan tunsi hänen käsittelevän hänen siteitänsä. Silloin tällöin kosketti veitsen kylmä teräs hänen ihoansa. Hetkistä myöhemmin hän oli vapaa.
"Tulkaa!" kuiskasi ääni. Nelinryömin hän seurasi tyttöä ulos teltasta samaa tietä kuin tämä oli tullut. Arabiatar ryömi edelleen pitkin maata, kunnes oli saavuttanut pienen pensaikon. Täällä hän pysähtyi, kunnes Tarzan ehti hänen viereensä. Hetkisen katseli apinamies tyttöä ennenkuin puhui.
"En voi käsittää", sanoi hän vihdoin. "Miksi olet täällä? Mistä tiesit minun olevan vankina tuossa teltassa? Kuinka juuri sinä satuit pelastajakseni?"
Neitonen hymyili. "Olen tullut pitkän matkan tänä iltana", sanoi hän, "ja meillä on pitkä matka edessämme ennenkuin olemme vaarattomassa paikassa. Tulkaa; minä kerron teille kaikki kävellessämme."
Yhdessä he nousivat ja läksivät samoilemaan erämaan yli vuoria kohti.
"Minä en ollut ihan varma, että koskaan pääsisin luoksenne", sanoi tyttö vihdoin, "el adreaoli liikkeellä, ja kun olin jättänyt hevoset, niin hän kaiketi vainusi minua ja seurasi,— olin kauheasti säikähdyksissä".
"Oletpa sinä reipas tyttö!" sanoi Tarzan. "Ja sinä antauduit kaikkeen tuohon vaaraan muukalaisen — uskottoman tähden?"
Tyttö suoristausi hyvin ylpeästi.
"Minä olen sheikki Kadur ben Sadenin tytär", vastasi hän. "En ansaitsisi olla hänen tyttärensä, jollen panisi henkeäni alttiiksi pelastaakseni miehen, joka pelasti minut silloin kun vielä luuli, että minä olin vain tavallinen uled-nail."
"Kuitenkin", intti Tarzan, "olet hyvin reipas tyttö. Mutta mistä tiesit, että olin tuolla vankina?"
"Ahmed-din-Taleb, joka on minun serkkuni isän puolelta, kävi tapaamassa eräitä tuttaviaan siitä heimosta, joka teidät otti kiinni. Hän oli duarissa silloin, kun teidät tuotiin. Kotiin päästyänsä hän kertoi meille isosta frankista, jonka Ali ben Ahmed vangitsi toiselle frankille, ja että tämä tahtoi hänet tappaa. Kuvauksesta tiesin, että sen täytyi olla te. Isä oli poissa. Minä koetin suostutella muutamia miehiä tulemaan teidät pelastamaan, mutta ne eivät tahtoneet, vaan sanoivat: 'Tappakoot uskottomat toisiansa, jos tahtovat. Se ei kuulu meihin; ja jos menemme sekaantumaan Ali ben Ahmedin suunnitelmiin, niin me vain ärsytämme hänen heimonsa taisteluun oman kansamme kanssa.'
"Kun siis tuli pimeä, niin minä tulin yksin, ratsastin hevosella ja toin toisen teitä varten. Ne ovat sidottuina tänne lähelle. Aamulla olemme isäni duarissa. Hänen pitäisi nyt itse olla kotona, — tulkoot sitten yrittämään riistää Kadur ben Sadenilta hänen ystävänsä."
Kotvan aikaa he kävelivät äänettöminä.
"Meidän pitäisi olla hevosten lähellä", sanoi tyttö. "Ihme, että minä en niitä täällä näe."
Hetkistä myöhemmin hän pysähtyi hämmästyksestä huudahtaen.
"Ne ovat poissa!" sanoi hän. "Tänne minä ne kytkin."
Tarzan kumartui tutkimaan tannerta. Hän havaitsi, että iso pensas oli juurineen riuhtaistu maasta. Sitten hän huomasi jotakin muuta. Hänen kasvonsa vääntyivät irvistykseen, kun hän nousi ja kääntyi tyttöä kohti.
"El adrea on näemmä ollut täällä, vaikka saalis on merkeistä päättäen päässyt pakoon. Hiukan etumatkaa saatuaan hevoset kyllä ovat siltä turvassa aukealla."
Ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa jalkaisin. Matka piti matalan etukukkulan yli, mutta tyttö tunsi tien yhtä hyvin kuin äitinsä kasvot. He kävelivät kevyin, keinuvin askelin. Tarzan pysyi kämmenen leveyden taempana tytön hartioista, jotta tämä voisi määrätä nopeuden ja siten välttää väsymistä. Kävellessään he juttelivat ja pysähtyivät silloin tällöin kuuntelemaan, ajettaisiinko heitä takaa. Nyt oli kaunis, kuutamoinen yö. Ilma oli viileää ja virkistävää. Heidän takanaan näkyi erämaan ääretön ulappa, jossa siellä täällä päilyi joku keidas. Heidän juuri jättämänsä pienen hedelmällisen paikan taatelipalmut ja vuohennahkatelttain kehä kuvastuivat terävästi keltaista hiekkaa vasten — aaveparatiisina aavemerellä. Heidän edessään kohosivat jylhät ja äänettömät vuoret. Tarzanin veri kuohahti hänen suonissaan. Tämä oli elämää! Hän vilkaisi vieressään astelevaan tyttöön — erämaan tyttäreen, joka polki kuolleen maan povea rehoittavan viidakon pojan kanssa. Tarzan hymyili tälle ajatukselle. Hän toivoi, että hänellä olisi ollut sisar, ja että se olisi ollut tämän tytön kaltainen. Mikä reipas toveri se olisi ollutkaan!
He olivat nyt ehtineet vuoristoon ja matka joutui hitaammin, sillä polku oli jyrkempi ja kovin kallioinen.
Jonkun aikaa he olivat olleet ääneti. Tyttö mietiskeli, pääsisivätkö he isän duariin ennenkuin takaa-ajajat heidät saavuttaisivat. Tarzan toivoi, että tätä kävelyä kestäisi iän kaiken. Jos tyttö vain olisi mies, niin se voisikin jatkua. Hän ikävöi ystävää, joka rakastaisi samaa villiä elämää kuin hän. Hän oli oppinut kaipaamaan toveruutta, mutta hänen onnettomuudekseen useimmat hänen tuntemistaan miehistä rakastivat enemmän puhtaita liinavaatteita ja kerhojansa kuin alastomuutta ja aarniometsää. Se oli tietenkin vaikeata ymmärtää, mutta kaikesta päättäen he ymmärsivät.
Nuo kaksi olivat juuri kaartaneet kallion, jonka liepeillä polku puikkelehti, kun he äkkiä pysähtyivät. Siellä heidän edessään ihan polun keskellä seisoi Numa,el adrea, musta leijona. Sen vihreät silmät kiiluivat häijysti, se paljasti hampaansa ja pieksi vihaisesti hännällään tummanruskeita kylkiänsä.
Sitten se karjaisi — niinkuin karjaisee kauhea, peloittava leijona, ollessaan kiusaannuksissa nälästä.
"Veitsesi", sanoi Tarzan tytölle ojentaen kätensä. Tämä sujahdutti veitsenpään hänen odottavaan kämmeneensä. Siihen taittuessaan Tarzan veti hänet pois ja tuuppasi hänet taaksensa. "Riennä takaisin erämaahan niin nopeasti kuin voit. Jos kuulet minun kutsuvan, tiedät, että kaikki on hyvin, ja silloin voit palata."
"Se on hyödytöntä", sanoi tyttö kohtaloonsa alistuen. "Nyt tulee loppu."
"Tee niinkuin neuvon", käski toinen. "Nopeasti! Leijona on hyökkäämäisillään."
Tyttö peräytyi muutaman askeleen ja jäi odottamaan kauheaa näytelmää, jonka tiesi pian tapahtuvan.
Leijona lähestyi hitaasti Tarzania, kuono maassa kuin taisteluun haastavan härän, häntä nyt suorana ja vavisten kuin äärettömästä kiihtymyksestä.
Apinamies seisoi puolikumarassa, pitkä arabialaispuukko välkkyen kuutamossa. Hänen takanaan seisoi tyttö jännittyneenä ja liikkumattomana kuin veistokuva. Hän oli hiukan eteenpäin kumartuneena, huulet raollaan, silmät suurina. Hänen ainoa tietoinen ajatuksensa oli tuon miehen urheuden ihmettely, kun tämä hennoin veitsin rohkeni astua isopäistä ruhtinasta vastaan. Hänen oman rotunsa mies olisi polvistunut rukoukseen ja vastustamatta antanut noiden kauheiden torahampaiden itsensä murskata. Kummassakin tapauksessa olisi tulos sama — yhtä vääjäämätön. Mutta tyttö ei voinut vastustaa ihailun väristystä, katsellessaan edessään olevaa sankarillista miestä. Jättiläisruumis ei edes vavahtanut — asento oli yhtä uhkaava ja uhmaava kuin itse Numan.
Leijona oli nyt aivan lähellä häntä — vain muutama askel väliä. Se lyyhistyi ja sitten se loikkasi korvia vihlovin karjahduksin.
John Caldwell, Lontoo
Hyökätessään, käpälät levitettyinä ja raateluhampaat paljaina,el adrealuuli saavansa tästä poloisesta miekkosesta yhtä helpon saaliin kuin paristakymmenestä aikaisemmin kaatamastaan. Hänestä ihminen oli kömpelö, hidasliikkeinen, puolustuskyvytön olento — eikä Numa sellaisen edessä paljoa häikäillyt.
Mutta tällä kertaa hän huomasi joutuneensa tekemisiin yhtä ketterän ja nopean olennon kanssa kuin se itse oli. Kun mahtava käpälä iski kohtaan, missä mies oli ollut, ei tämä enää ollutkaan siinä.
Näytelmää katseleva tyttö pidätti henkeään ihmettelystä, havaitessaan, kuinka ketterästi tuo kumartunut mies vältti hirviön ison käpälän. Ja nyt, oi Allah! Mies oli äkkiä hyökännytel adreanolkapään taakse, ennenkuin peto ehti kääntyä, ja tarttunut sitä harjasta. Leijona kohosi takajaloilleen kuin hevonen. Tarzan tiesi, että se tekisi niin, ja oli valmistautunut. Jättiläiskäsivarsi kiertyi mustaharjaiseen kaulaan ja kerran, kahdesti, kymmenen, kaksitoista kertaa tunkeutui terävä ase tummanruskeaan kylkeen vasemman olkapään takana.
Hurjasti hyppi Numa, karjui raivosta ja tuskasta, — mutta jättiläistä se ei voinut ravistaa selästään tai saada hampaittensa tai kynsiensä ulottuville sinä lyhyenä aikana, joka isopäisellä ruhtinaalla vielä oli elettävää. Se oli aivan kuollut, kun Apinain Tarzan hellitti otteensa ja nousi. Sitten erämaan tytär kuuli jotakin, mikä säikähdytti häntä vielä enemmän kuinel adreanläsnäolo oli säikähdyttänyt. Mies polki kaatamansa otuksen ruumista ja päästi, kauniit kasvot kohotettuina täysikuuta kohti, kauheimman huudon, mikä koskaan oli tytön korvissa kajahtanut.
Pelosta parahtaen tyttö vetäytyi poispäin, — hän luuli kamppailun kauhean ponnistuksen tehneen urhon mielipuoleksi. Kun tuon hornanhuudon viime sävel oli haihtunut etäältä vastaaviin vaimeneviin kaikuihin, loi mies silmänsä alaspäin, kunnes ne kohtasivat tytön.
Heti valaisi ystävällinen hymy hänen kasvonsa aivan riittävänä todistuksena hänen tervejärkisyydestään, ja tyttö hengitti jälleen vapaasti, hymyillen vastaan.
"Mikä mies te olette?" kysyi hän. "Se, mitä teitte, on ennenkuulumatonta. En vieläkään voi uskoa, että yksi ainoa mies, jolla on aseena vain veitsi, on taistellut käsikähmässäel adreankanssa ja voittanutel adreanitse haavoittumatta, — tai ollenkaan voittanut hänet. Ja tuo huuto — se ei ollut ihmishuuto. Miksi te karjaisitte?"
Tarzan punastui. "Karjaisin siksi", sanoi hän, "että joskus unohdan olevani sivistynyt ihminen. Surmatessani olen varmaankin toinen olento."
Hän ei yrittänyt selittää pitemmältä, sillä hänestä tuntui aina, että naisen täytyi inhoten katsella sellaista, joka vielä oli niin lähellä eläintä.
Yhdessä he jatkoivat matkaansa. Aurinko oli tunti sitten noussut, kun he jälleen saapuivat erämaahan vuorten takana. Pienen puron varrelta he löysivät tytön hevoset syömästä. Ne olivat kotimatkallaan tulleet sinne asti ja pysähtyneet syömään ruohoa, kun niiden pelonaihe ei enää ollut saapuvilla.
Vähällä vaivalla Tarzan ja tyttö ottivat ne kiinni ja nousten niiden selkään ratsastivat ulos erämaahan sheikki Kadur ben Sadenin duarille päin.
He eivät nähneet mitään merkkiä takaa-ajosta ja pääsivät turvallisesti määräpaikkaansa noin kello yhdeksältä. Sheikki oli vastikään palannut. Hän oli ollut murheesta suunniltaan tyttärensä poissaolon vuoksi, peläten, että rosvot olivat hänet taas vieneet. Viidenkymmenen miehen kera hän oli jo noussut satulaan lähteäkseen häntä etsimään, kun molemmat ratsastivat duariin.
Hänen ilonsa tyttären onnellisesta paluusta oli verrattavissa vain hänen kiitollisuuteensa Tarzania kohtaan siitä, että tämä yön vaarojen halki toi tytön turvallisesti kotiin, ja mielihyvään siitä, että tytär oli ajoissa ehtinyt pelastamaan miehen, joka kerran oli hänet pelastanut.
Mitään kunnioitusta ei Kadur ben Saden laiminlyönyt osoittaakseen apinamiehelle arvonantoansa ja ystävyyttänsä. Kun tyttö oli kertonutel adreansurmaamisen, ympäröi Tarzanin joukko ihastuneita arabialaisia, — se oli varma tie heidän ihailuunsa ja kunnioitukseensa.
Vanha sheikki kehoitti Tarzania jäämään jatkuvasti hänen vieraakseen. Halusipa hän ottaa hänet heimokunnan jäseneksikin, ja apinamiehen mieltä tenhosi jonkun aikaa puolittain kypsynyt päätös jäädä näiden luonnon lasten luo, joita hän ymmärsi ja jotka näkyivät häntä ymmärtävän. Hänen mieltymyksensä ja kiintymyksensä tyttöön olivat voimakkaina tekijöinä yllyttämässä häntä myönteiseen päätökseen.
Jos tuo toveri olisi ollut mies, tuumi hän, niin hän ei olisi epäröinyt, sillä silloin hän olisi saanut mieluisensa kumppanin, jonka seurassa olisi voinut ratsastaa ja metsästää mielensä mukaan; mutta näin ollen heitä olisivat rajoittaneet sovinnaiset tavat, joita erämaan villit paimentolaiset noudattavat vielä ankarammin kuin niiden sivistyneemmät serkut. Ja jonkun ajan päästä tyttö naitettaisiin jollekulle noista tummista sotureista ja heidän ystävyyssuhteensa loppuisi. Niinpä Tarzan päätti kieltäytyä sheikin ehdotuksesta, vaikka viipyikin viikon hänen vieraanaan.
Hänen lähtiessään ratsasti Kadur ben Saden ja viisikymmentä valkoviittaista soturia häntä saattamaan Bu Saadaan. Heidän noustessaan ratsuilleen Kadur ben Sadeninduarissalähtöpäivän aamuna, tuli tyttö sanomaan jäähyväiset Tarzanille.
"Olen rukoillut, että jäisitte meidän luoksemme", sanoi hän koruttomasti, Tarzanin kumartuessa satulastaan puristamaan hänen kättänsä hyvästiksi, "ja nyt minä rukoilen teidän palaamistanne".
Hänen kauniissa silmissään oli kaihomielinen ilme ja suupielet värähtivät tunteellisesti. Se liikutti Tarzania.
"Ken tietää?" vastasi hän ja ratsasti lähtevien arabialaisten perästä.
Bu Saadan ulkopuolella hän sanoi Kadur ben Sadenille ja hänen väelleen hyvästi, sillä oli olemassa syitä, jotka vaativat häntä saapumaan kaupunkiin mahdollisimman salaisesti, ja kun hän oli ne selittänyt sheikille, yhtyi tämä hänen päätökseensä. Arabialaisten oli ratsastettava kaupunkiin hänen edellään, hiiskumatta mitään siitä, että hän oli ollut heidän parissansa. Myöhemmin saapuisi Tarzan yksinään ja menisi suoraa päätä vähän tunnettuun alkuasukas-yömajaan.
Niinpä, kun hän saapui kaupunkiin vasta pimeän jälkeen, häntä ei nähnyt kukaan, joka hänet tunsi, ja hän pääsi huomaamatta yömajaan. Syötyään päivällistä Kadur ben Sadenin kanssa, joka oli hänen vieraanansa, hän lähti kiertoteitse entiseen hotelliinsa, ja tullen takaovesta sisään etsi isännän, joka kummastui suuresti nähdessään hänen elävän.
Niin, monsieurille oli postia; hän kävisi sen noutamassa. Ei, hän ei mainitsisi monsieurin palaamisesta kellekään.
Sitten hän tuli takaisin, tuoden tukun kirjeitä. Yksi niistä sisälsi määräyksen Tarzanin esimieheltä, että hän jättäisi nykyisen hommansa ja rientäisi Kap-kaupunkiin ensimmäisellä höyrylaivalla, mikä oli saatavissa. Siellä hän saisi enemmän ohjeita toiselta asiamieheltä, jonka nimi ja osoite hänelle annettiin. Siinä kaikki — lyhyesti, mutta selvästi. Tarzan valmistausi lähtemään Bu Saadasta seuraavana aamuna. Sitten hän meni linnueeseen kapteeni Gerardia tapaamaan, jonka hotellin ovenvartija ilmoitti edellisenä päivänä palanneen osastoinensa.
Hän tapasi upseerin hänen asunnossaan. Kapteeni kummastui ja iloitsi nähdessään Tarzanin elävänä ja terveenä.
"Kun luutnantti Gernois palasi ja ilmoitti, ettei ollut teitä löytänyt paikalta, johon olitte halunnut jäädä siksi aikaa kun osasto suoritti etsintänsä, tulin minä kovin levottomaksi. Etsimme päiväkausia vuorilta. Sitten tuli sana, että leijona oli teidät tappanut ja syönyt. Todistukseksi tuotiin meille kiväärinne. Hevosenne oli palannut leiriin toisena päivänä katoamisenne jälkeen. Emme voineet epäillä. Luutnantti Gernois oli murheen vallassa — hän otti koko syyn päälleen. Hän itse tahtoi lähteä etsimistä toimeenpanemaan. Hän tapasikin arabialaisen, jolla oli teidän pyssynne. Hän riemastuu kuullessaan, että olette pelastunut."
"Epäilemättä", sanoi Tarzan synkästi hymyillen.
"Hän on nyt kaupungilla, muutoin kutsuttaisin hänet", jatkoi kapteeniGerard. "Minä ilmoitan hänelle heti, kun hän palaa."
Tarzan antoi upseerin luulla, että hän oli eksynyt ja harhaillessaan joutunut Kadur ben Sadenin kylään, josta sheikki oli saattanut hänet takaisin Bu Saadaan. Niin pian kuin mahdollista hän sanoi kunnon upseerille hyvästi ja riensi takaisin kaupunkiin. Maurilaisessa yömajassa hän oli Kadur ben Sadenin välityksellä kuullut mielenkiintoisia uutisia. Kerrottiin mustapartaisesta valkoisesta miehestä, joka aina liikkui arabialaiseksi puettuna. Jonkun aikaa hän oli hoidellut taittunutta rannettaan. Hiljakkoin oli ollut poissa Bu Saadasta, mutta oli nyt palannut; ja Tarzan tunsi hänen lymypaikkansa. Sinne hän suuntasi askeleensa.
Hän hapuili ahtaita löyhkääviä kujia pitkin, joilla oli pimeää, kuin hornassa, ja nousi sitten ränstyneitä portaita, joiden päässä oli suljettu ovi ja pienoinen, lasittamaton ikkuna. Ikkuna oli korkealla savihökkelin matalan räystään alla. Tarzan saattoi juuri ulottua sen alireunaan. Hän nosti itseänsä verkalleen, kunnes hänen silmänsä olivat ikkunan alireunan yläpuolella. Huone oli sisäpuolelta valaistu, ja pöydän ääressä istuivat Rokoff ja Gernois. Gernois puhui.
"Te Rokoff olette piru!" lausui hän. "Olette ahdistellut minua, kunnes olen menettänyt viimeisenkin riekaleen kunniastani. Olette pakottanut minut murhaan; sillä sen Tarzanin veri on minun vastuullani. Jollei se toinen paholaisen sikiö, Paulvitsh, myöskin tietäisi salaisuuttani, niin tappaisin teidät täällä tänä iltana paljain käsin."
Rokoff nauroi. "Sitä ette tee, rakas luutnantti", sanoi hän. "Sinä hetkenä kun minut löydettäisin murhattuna, lähettäisi kelpo Alexis sotaministerille täydet todistukset jutusta, jota niin hartaasti haluatte salata; ja sitäpaitsi hän syyttäisi teitä minun murhastani. Olkaahan toki järkevä. Minä olen paras ystävänne. Enkö ole puolustanut kunniaanne aivan kuin se olisi omani?"
Gernois irvisti ja päästi sihisevän kirouksen.
"Vielä yksi pieni suoritus", jatkoi Rokoff, "sekä haluamani paperit, ja minä annan teille kunniasanani, etten sittemmin enää koskaan pyydä teiltä ropoakaan enkä muuta tiedonantoa".
"Ja siihen teillä on hyvät syynne", murahti Gernois. "Se, mitä pyydätte, vie minulta viimeisen roponi ja ainoan arvokkaan sotilaallisen salaisuuden, mikä minulla on hallussani. Teidän tulisi minulle tiedosta maksaa eikä sen lisäksi kiristää minulta vielä rahoja."
"Minä maksan teille pitämällä kieleni kahleissa", vastasi Rokoff. "Mutta päättäkäämme! Tahdotteko vai ettekö tahdo? Annan teille kolme minuuttia miettimisaikaa. Jollette myönny, niin lähetän tänä iltana komentajallenne kirjelapun, joka johtaa samaan häväistykseen, minkä Dreyfus kärsi — ainoana eroituksena vain, että hän kärsi syyttömästi."
Hetkisen istui Gernois pää kumarassa. Vihdoin hän nousi. Hän veti kaksi paperia povestaan.
"Tässä", sanoi hän toivottomasti, "ne olivat minulla valmiina, sillä minä tiesin, että tämä olisi ainoa ratkaisu". Hän ojensi ne venäläiselle.
Rokoffin julmia kasvoja valaisi häijy, ahne ilme.
"Teitte viisaasti, Gernois", sanoi hän. "En minä teitä enää häiritse — jollette satu keräämään jälleen rahoja tai tietoja", ja hän irvisti.
"Sitä ette koskaan tee, koira!" sähisi Gernois. "Ensi kerralla minä tapan teidät. Olin vähällä tehdä sen tänä iltana. Tunnin ajan istuin ennen tänne tuloani nämä kaksi paperia edessäni pöydällä. Niiden vieressä oli panostettu revolverini. Koetin ratkaista edellisetkö vai jälkimmäisen ottaisin mukaani. Ensi kerralla valinta on helpompi, sillä minä olen jo tehnyt päätökseni. Läheltä jo hipaisi tänä iltana, Rokoff; älkää kiusatko kohtaloa toistamiseen."
Sitten Gernois nousi lähteäkseen. Tarzanilla oli tuskin aikaa pudottautua sulakkeelle ja häipyä varjoon etäämmälle ovesta. Sentään hän tuskin toivoi välttävänsä ilmituloa. Sillake oli kovin kapea, ja vaikka hän litistäysi seinää vasten sen ulkoreunalla, oli hän tuskin enempää kuin jalan päässä oviaukosta. Melkein heti avautui ovi ja Gernois astui ulos. Rokoff oli hänen takanaan. Kumpikaan ei puhunut. Gernois oli astunut ehkä kolme askelta portaita alaspäin, kun hän pysähtyi ja puoliksi kääntyi ikäänkuin palatakseen huoneeseen.
Tarzan tiesi, että ilmitulo olisi välttämätön. Rokoff seisoi vielä kynnyksellä jalan päässä hänestä, mutta hän katseli vastakkaiseen suuntaan, Gernoisia kohti. Sitten upseeri, kaiketikin muuttaen taas mieltään, jatkoi matkaansa alaspäin. Tarzan saattoi kuulla Rokoffin huokaisevan helpotuksesta. Hetkistä myöhemmin palasi venäläinen huoneeseen ja sulki oven.
Tarzan odotti, kunnes Gernois oli hyvin ehtinyt päästä äänen kantamattomiin, ja astui sitten huoneeseen. Hän oli Rokoffin vieressä ennenkuin mies ehti nousta tuolilta, jolla istui tarkastellen Gernoisilta saamaansa paperia. Kun hän kohotti silmänsä ja äkkäsi apinamiehen kasvot, muuttui hän itse lyijynharmaaksi.
"Tekö!" sopersi hän.
"Minä", vastasi Tarzan.
"Mitä te haluatte?" kuiskasi Rokoff, sillä katse apinamiehen silmissä säikähdytti häntä. "Oletteko tullut minut tappamaan? Ette uskalla. Teidät mestattaisiin giljotiinilla. Te ette tohdi tappaa minua."
"Minä tohdin tappaa teidät, Rokoff", vastasi Tarzan, "sillä kukaan ei tiedä, että olette täällä, tai että minä olen täällä, ja Paulvitsh kertoisi, että teidät surmasi Gernois. Minä kuulin teidän sanovan niin Gernoisille. Mutta se ei minuun vaikuttaisi, Rokoff. En välitä, tietääkö joku, että olen teidät tappanut; teidän tappamisenne olisi minulle nautinto, joka yllin kyllin korvaisi kaiken mahdollisen rangaistuksen. Te, Rokoff, olette halveksittavin, viheliäisin pelkuri, mistä koskaan olen kuullut. Teidät pitäisi tappaa. Minä tappaisin teidät kovin mielelläni", ja Tarzan astui lähemmäksi.
Rokoffin hermot olivat pingoittuneet äärimmilleen. Hän riensi parahtaen viereistä huonetta kohti, mutta apinamies oli hänen niskassaan, kun harppaus oli vasta puoliksi tehty. Rautaiset sormet etsivät hänen kurkkuaan — kurja pelkuri vinkui kuin pistetty sika, kunnes Tarzan oli sulkenut hänen ilmaläppänsä. Sitten apinamies kohotti hänet seisaalle, yhä kuristaen häntä. Venäläinen sätkytteli turhaan — hän oli kuin vauva Apinain Tarzanin mahtavassa puristuksessa.
Tarzan pani hänet tuolille ja, paljoa ennen kuin oli pelkoa miehen kuolemisesta, hellitti otteensa. Kun venäläisen yskänpuuska oli vaimentunut, puhui Tarzan hänelle jälleen.
"Olen antanut teidän maistaa kuoleman tuskia", sanoi hän. "Mutta minä en tapa teitä — tällä kertaa. Minä säästän teidät yksinomaan erittäin kunnollisen naisen vuoksi, jonka suurena onnettomuutena oli syntyä samasta äidistä kuin te. Mutta minä säästän teidät vain tämän kerran hänen tähtensä. Jos joskus kuulen, että olette jälleen häirinnyt häntä tai hänen puolisoansa, jos joskus häiritsette minua jälleen, jos kuulen teidän palanneen Ranskaan tai johonkin Ranskan alusmaahan, niin otan ainoaksi työkseni tavoittaa teidät ja lopettaa tänä iltana aloittamani kuristamisen." Sitten hän kääntyi pöytään, jolla paperit vielä olivat. Hänen ottaessaan ne siitä Rokoff tuijotti kauhistuneena.
Tarzan tutki sekä shekin että toisen paperin. Hän kummastui viimemainitun sisältämistä tiedoista. Rokoff oli osaksi lukenut sen, mutta Tarzan tiesi, että kukaan ei voinut muistaa siinä olevia merkillisiä seikkoja ja numeroita, jotka tekivät sen todella arvokkaaksi Ranskan viholliselle.
"Nämä ovat mielenkiintoisia esikunnan päällikölle", sanoi hän pistäessään paperit taskuunsa.
Rokoff voihki. Hän ei tohtinut kirota ääneensä.
Seuraavana aamuna ratsasti Tarzan pohjoiseen, matkallaan Buiraan ja Algeriin. Hänen ratsastaessaan hotellin ohi seisoi luutnantti Gernois verannalla. Kun hänen silmänsä kohtasivat Tarzanin, muuttuivat hänen kasvonsa valkoisiksi kuin liitu. Apinamies olisi suonut, että tätä kohtausta ei olisi sattunut, mutta hän ei voinut sitä välttää. Hän tervehti upseeria ratsastaessaan ohi. Konemaisesti vastasi Gernois tervehdykseen, mutta nuo kaameat, ammottavat silmät seurasivat ratsastajaa ja niiden ainoana ilmeenä oli kauhu. Oli ikäänkuin kuollut mies olisi katsellut aavetta.
Sidi Aissassa Tarzan tapasi ranskalaisen upseerin, johon oli tutustunut äskeisin kaupungissa oleskellessaan.
"Te lähditte Bu Saadasta aikaisin?" kysyi upseeri. "Ette siis ole kuullut Gernois-poloisesta?"
"Hän oli viimeinen, jonka näin sieltä ratsastaessani", vastasiTarzan. "Mitä hänestä?"
"Hän on kuollut; hän ampui itsensä kello kahdeksan tienoissa tänä aamuna."
Kahta päivää myöhemmin Tarzan pääsi Algeriin. Siellä hän kuuli, että hänen oli odotettava kaksi päivää ennenkuin pääsisi Kap-kaupunkiin lähtevään laivaan. Hän käytti aikansa kirjoittamalla täyden selostuksen toiminnastaan. Rokoffilta riistämiänsä salaisia papereita hän ei liittänyt mukaan, sillä hän ei tohtinut jättää niitä omasta hallustaan ennenkuin oli valtuutettu luovuttamaan ne jollekulle toiselle asiamiehelle tai itse palaisi Pariisiin ja toisi ne mukanaan.
Kun Tarzan nousi laivaansa odotuksen jälkeen, joka hänestä oli ollut mitä ikävin, tarkkasi kaksi miestä häntä yläkannelta. Molemmat olivat muodikkaasti puetut ja sileiksi ajellut. Pitemmällä oli hiekanvärinen tukka, mutta hänen kulmakarvansa olivat hyvin mustat. Myöhemmin päivällä he tapasivat Tarzanin sattumalta kannella, mutta kun toinen kiireellisesti kiinnitti toverinsa huomion johonkin merellä, olivat heidän kasvonsa käännetyt poispäin Tarzanista hänen ohi mennessään, joten hän ei nähnyt heidän piirteitänsä. Hän ei todella kiinnittänyt heihin minkäänlaista huomiota. Noudattaen päällikkönsä ohjeita oli Tarzan matkustajain luetteloon merkinnyt itsensä tekaistulla nimellä John Caldwell, Lontoo. Hän ei käsittänyt sen tarpeellisuutta ja se tuotti hänelle melkoista miettimistä. Mitähän osaa hänen oli näyteltävä Kap-kaupungissa, ihmetteli hän.
"No hyvä", ajatteli hän. "Taivaan kiitos, että olen nyt päässyt Rokoffista. Hän alkoi minua ärsyttää. Olenkohan tosiaan tulossa niin sivistyneeksi, että minulle jo alkaa kehittyä hermosto? Hän minulle sellaisen hankkisi, jos kukaan, sillähän ei taistele rehellisesti. Ei koskaan tiedä, millä uudella keinolla hän iskee. On ikäänkuin Numa, leijona, olisi yllyttänyt Tantorin, norsun, ja Histahin, käärmeen, yhtymään kanssaan liittoon minut surmatakseen. Silloin en koskaan olisi tiennyt, millä hetkellä tai kuka kulloinkin hyökkäisi kimppuuni. Mutta luontokappaleet ovat ihmisiä ritarillisempia — ne eivät alennu halpamaiseen juoneen."
Päivällisellä sinä iltana istui Tarzan nuoren naisen vieressä, jonka paikka oli kapteenin vasemmalla puolella. Kapteeni esitteli heidät.
Neiti Strong! Missä hän oli tuon nimen ennen kuullut? Se oli hyvin tuttu. Ja sitten tytön äiti antoi hänelle vihjeen puhuttelemalla tytärtään Hazeliksi.
Hazel Strong! Mitä mustoja tuo nimi herättikään. Tälle neidille osoitettu, Jane Porterin kauniin käden piirtämä kirje oli tuonut hänelle ensimmäisen sanoman naisesta, jota hän rakasti. Kuinka elävästi hän muistikaan illan, jolloin oli siepannut sen kauan sitten kuolleen isänsä majassa olevan pöydän laatikosta. Jane Porter oli siellä istunut kirjoittamassa sitä myöhään yöhön, hänen kyyröttäessään ulkona pimeässä. Kuinka neitonen tuona yönä olisikaan kauhistunut, jos olisi tiennyt, että villi viidakon elukka oli kyykistyneenä hänen ikkunansa alla tarkaten jokaista hänen liikettänsä.
Ja tämä oli Hazel Strong — Jane Porterin paras ystävätär.
Laivat sivuuttavat toisensa
Siirtykäämme muutama kuukausi ajassa taaksepäin ja palatkaamme pienen pohjois-Wisconsinissa sijaitsevan rautatieaseman tuulenpieksämälle sillalle. Metsäpalojen savu riippuu matalalla seudun yli, ja sen kitkerä katku kirveltää pienen kuusihenkisen ryhmän silmiä, joka seisoo odottamassa junan saapumista, matkustaakseen sillä etelää kohti.
Kädet ristissä pitkän nuttunsa takaliepeiden alla, kävelee professori Archimedes Q. Porter edestakaisin, alati uskollisen sihteerinsä, herra Samuel T. Philanderin, valppaiden silmien häntä tarkatessa. Kahdesti hän oli muutaman viime minuutin aikana hajamielisyydessään lähtenyt raiteiden yli läheistä rämettä kohti; mutta silloin oli väsymätön herra Philander heti pelastanut hänet ja laahannut takaisin.
Jane Porter, professorin tytär, keskustelee väkinäisesti ja elottomasti William Cecil Claytonin ja Apinain Tarzanin kanssa. Lyhyt hetkinen sitten oli pienessä odotushuoneessa tapahtunut rakkaudentunnustus ja itsekieltäymys, tuhoten kahden seurassaolijan elämän ja onnen; mutta William Cecil Clayton, loordi Greystoke, ei ollut toinen näistä henkilöistä.
Neiti Porterin takana häilähteli äidillinen Esmeralda. Hänkin oli onnellinen, sillä eikö hän ollut palaamassa rakkaaseen Marylandiinsa? Hän saattoi jo hämärästi nähdä saapuvan veturin tummana hehkuvan lyhdyn sumuisen savun läpi. Miehet alkoivat koota käsilaukkuja.
Äkkiä huudahti Clayton: "Hyväinen aika! Unohdin ulsterini odotushuoneeseen", ja riensi sitä noutamaan.
"Hyvästi, Jane", virkkoi Tarzan ojentaen kätensä, "Jumala siunatkoon teitä!"
"Hyvästi", vastasi tyttö heikosti. "Koettakaa unohtaa minut… Ei, ei, sillä minä en voisi sietää ajatusta, että olisitte minut unohtanut."
"Siitä ei ole pelkoa, rakas ystävä", sanoi Tarzan. "Kunpa taivas soisi, että voisin unohtaa! Silloin olisi paljoa helpompaa kuin vaeltaa maailman läpi aina muistaen menetettyä mahdollisuutta. Te tulette kuitenkin onnelliseksi, olen varma siitä, — teidän täytyy tulla. Voitte ilmoittaa toisille päätökseni ajaa autollani New Yorkiin, — en tunne kykeneväni sanomaan Claytonille hyvästi. Tahdon aina muistella häntä ystävällisin tuntein, mutta pelkään, että minussa on vielä liian paljon villipetoa, jotta minut voisi uskoa varsin pitkäksi aikaa miehen pariin, joka on minun ja sen ainoan henkilön välillä, jota minä maailmassa haluan."
Kun Clayton kumartui ottamaan takkinsa odotushuoneesta, osuivat hänen silmänsä lattialla olevaan sähkösanomaan. Hän kumartui ottamaan sen ylös ajatellen, että se saattoi olla jonkun pudottama tärkeä tiedonanto. Hän vilkaisi siihen nopeasti ja sitten hän äkkiä unohti takkinsa, lähestyvän junan — kaikki, paitsi tuon pienen keltaisen, hirveän paperinpalan, joka oli hänellä kädessään. Hän luki sen kahdesti ennenkuin saattoi täysin käsittää, kuinka kauhean kohtalokas sen sisältö hänelle oli.
Ennenkuin hän oli ottanut sen maasta, oli hän englantilainen aatelismies, laajojen tiluksien ylväs ja varakas omistaja. Hetkinen senjälkeen kun hän oli lukenut paperin, hän tiesi olevansa arvonimetön ja rovoton kerjäläinen. Se oli D'Arnotin kaapelisähkösanoma Tarzanille ja kuului:
'Sormenjäljet todistavat teidät Greystokeksi. Onnittelen.
D'Arnot.'
Hän horjui kuin olisi saanut kuolettavan iskun. Juuri silloin hän kuuli toisten käskevän häntä rientämään — juna oli pysähtymässä pienen asemasillan luo. Kuin häikäistyneenä hän otti ulsterin kainaloonsa. Hän aikoi kertoa heille sähkösanomasta, kun kaikki olivat junassa. Sitten hän riensi asemasillalle, juuri kun veturi vihelsi kahdesti viimeisenä varoituksena ennen puskurien ensimmäistä tömisevää sysäystä. Toiset olivat ylhäällä kumartuen ulos salonkivaunun sulakkeelta ja hoputtaen häntä rientämään. Hyvinkin viisi minuuttia kului ennenkuin he olivat asettuneet istuimilleen, ja vasta silloin havaitsi Clayton, että Tarzan ei ollut heidän joukossaan.
"Missä on Tarzan?" kysyi hän Jane Porterilta. "Toisessa vaunussako?"
"Ei", vastasi neitonen; "viime hetkessä hän päätti ajaa autollaan takaisin New Yorkiin. Haluaa nähdä Ameriikasta enemmän kuin junan ikkunasta on mahdollista. Hänhän palaa Ranskaan."
Clayton ei vastannut. Hän yritti löytää oikeat sanat selittääkseen Jane Porterille, mikä onnettomuus oli kohdannut häntä — ja Jane Porteria. Hän koetti arvailla, minkä vaikutuksen tämä tieto tekisi tyttöön. Olisiko tämä yhä halukas tulemaan hänen vaimokseen — pelkäksi rouva Claytoniksi? Kamala uhraus, joka jommankumman heistä oli tehtävä, hahmoittui äkkiä suurena hänen mielikuvituksessaan. Sitten tuli kysymys: Vaatiiko Tarzan oikeuksiaan? Apinaihminen oli tiennyt sähkösanoman sisällön jo ennenkuin hän tyynesti kielsi tuntevansa sukuperäänsä! Hän oli myöntänyt, että Kaala, naarasapina, oli hänen äitinsä! Olikohan hän tehnyt sen rakkaudesta Jane Porteriin?
Ei ollut muuta järkevältä näyttävää selitystä. Koska hän siis oli tekeytynyt tietämättömäksi sähkösanoman todistuksesta, niin eikö ollut otaksuttavaa, että hän ei koskaan aikonut vaatia esikoisoikeutensa tunnustamista? Ja jos niin oli, niin mitä oikeutta oli hänellä, William Cecil Claytonilla, vastustaa tämän omituisen miehen toivomuksia ja ehkäistä hänen uhrautumisensa? Jos Apinain Tarzan saattoi tehdä tämän pelastaakseen Jane Porterin onnettomuudesta, niin miksi hän, jonka haltuun tyttö uskoi koko tulevaisuutensa, tekisi mitään hänen edulleen vaarallista?
Ja näin hän aprikoi, kunnes ensimmäinen jalomielinen vaisto julistaa totuus ja luovuttaa arvonimensä ja tiluksensa niiden oikealle omistajalle unohtui itsekkyyden keksimiin viisasteluihin. Mutta koko lopun matkaa ja monta päivää sen jälkeen hän oli ärtynyt ja hajamielinen. Toisinaan tunkeutui esille ajatus, että Tarzan ehkä joskus myöhemmin katuisi jalomielisyyttänsä ja vaatisi oikeuksiaan.
Useita päiviä myöhemmin kun he olivat päässeet Baltimoreen, Clayton mainitsi pian tapahtuvasta vihkimisestä Janelle.
"Mitä tarkoitat pian tapahtuvalla?" kysyi tyttö.
"Aivan ensi päivinä tapahtuvaa. Minun täytyy heti palata Englantiin — haluan, että sinä tulisit mukanani, rakkaani."
"En voi päästä valmiiksi niin pian", vastasi Jane. "Siihen kuluu vähintäänkin kuukausi."
Hän oli iloinen, sillä hän toivoi, että, olipa syy Englantiin palaamiseen mikä tahansa, se saattoi vielä viivyttää häitä. Hän oli tehnyt onnettoman kaupan, mutta hän aikoi esittää osansa uskollisesti katkeraan loppuun saakka — ja kunhan hän vain saisi hiukan hengähdysaikaa, niin hän oli varma menestymisestään siinä. Claytonin vastaus hämmästytti häntä.
"No niin, Jane", sanoi hän. "Se on ikävää, mutta minä siirrän Englannin-matkani kuukaudeksi eteenpäin. Sitten voimme matkustaa yhdessä."
Mutta kun kuukausi läheni loppuaan, keksi tyttö vielä toisen viivyttävän verukkeen, kunnes Claytonin vihdoin allapäin ja epäillen täytyi yksinään palata Englantiin.
Heidän välillään vaihdetut kirjeet eivät tuoneet Claytonia lähemmäksi toiveittensa täyttymistä kuin oli ennen ollut, ja niinpä hän kirjoitti suoraan professori Porterille turvautuen hänen apuunsa. Vanhus oli tätä naimiskauppaa aina suosinut. Hän piti Claytonista, ja ollen vanhaa etelävaltion sukua hän oli liiankin viehättynyt arvonimen etuihin, jotka hänen tyttärelleen merkitsivät vähän tai ei mitään.
Clayton pyysi hartaasti professoria suostumaan hänen kutsuunsa saapua hänen vieraakseen Lontooseen, ja se kutsu käsitti professorin koko pienen perheen — herra Philanderin, Esmeraldan ja kaikki. Englantilainen tuumi, että kunhan Jane vain kerran oli heidän luonaan ja kotisiteet olivat katkenneet, ei tyttö pelkäisi astua askelta, jota oli niin kauan epäröinyt.
Sinä iltana siis, kun professori Porter sai Claytonin kirjeen, hän ilmoitti, että he seuraavalla viikolla matkustaisivat Lontooseen.
Mutta Lontooseen tultuaan Jane Porter ei ollut taipuvaisempi kuin Baltimoressakaan. Hän keksi verukkeen toisensa jälkeen, ja kun loordi Tennington lopuksi kutsui seurueen purjehtimaan huvilaivallaan Afrikan ympäri, ilmaisi Jane sen johdosta mitä suurinta riemua, mutta kieltäytyi ehdottomasti avioliitosta ennenkuin olivat Lontooseen palanneet. Ja risteilyä kestäisi vähintään vuoden, sillä heidän oli määrä pysähtyä määräämättömiksi ajoiksi erinäisiin mielenkiintoisiin paikkoihin. — Mielessään noitui Clayton Tenningtonia, kun tämä oli moista naurettavaa retkeä ehdottanutkaan.
Loordi Tenningtonin suunnitelmana oli purjehtia Välimeren ja Punaisen meren läpi Intian valtamerelle ja sitten pitkin itärannikkoa ja laskea jokaiseen näkemisen arvoiseen satamaan.
Ja niin tapahtui, että eräänä päivänä kaksi alusta sivuutti toisensa Gibraltarin salmessa. Pienempi oli siro valkoinen huvipursi, joka kiiti itää kohti ja jonka kannella istui nuori neitonen surullisin silmin katsellen ja joutessaan hypistellen timanteilla koristettua medaljonkia. Hänen ajatuksensa liikkuivat etäällä hämärän, tuuhean troopillisen aarniometsän povessa — ja hänen sydämensä liiteli ajatusten mukana.
Hän mietiskeli, oliko mies, joka oli antanut hänelle tuon kauniin korun, vaikka se oli merkinnyt antajalleen niin paljoa enemmän kuin sen varsinainen arvo, josta tämä ei ollut edes tiennyt, suinkin saattoi merkitä, jo palannut kotimetsäänsä.
Ja isomman laivan, länteenpäin kulkevan matkustajahöyryn, kannella istui mies toisen nuoren naisen kanssa, ja molemmat katselivat aikansa kuluksi tuota hentoa alusta, joka niin sirosti viilsi hiljaisen meren vienoja aaltoja, ja koettivat arvailla mikä alus se lienee ollut.
Kun huvipursi oli ehtinyt ohitse, jatkoi mies keskustelua, jonka sen ilmestyminen oli keskeyttänyt.
"Niin", sanoi hän, "minä pidän Ameriikasta hyvin paljon. Mikä tietenkin merkitsee, että pidän ameriikkalaisista, sillä maahan on sitä, miksi sen asukkaat sen tekevät. Tapasin siellä ollessani joitakuita hyvin herttaisia henkilöitä. Muistan erään perheen omasta kaupungistanne, neiti Strong, josta erikoisesti pidin — professori Porterin ja hänen tyttärensä."
"Jane Porterin!" huudahti tyttö. "Tarkoitatteko, että tunnetteJane Porterin? Kas, hän on kaikkein paras ystäväni maailmassa.Pikku lapsina kasvoimme yhdessä — olemme tunteneet toisemme monetikäkaudet."
"Ohhoh!" vastasi toinen hymyillen. "Sitä teidän olisi vaikea saada kellekään uskotelluksi joka teistä on jommankumman nähnyt."
"Muunnan sitten lausettani", selitti neitonen nauraen. "Olemme tunteneet toisemme kaksi ikäkautta — hänen ikänsä ja omani. Mutta olemme toisillemme tosiaan yhtä rakkaat kuin sisarukset, ja nyt kun minä menetän hänet, on sydämeni melkein murtunut."
"Menetättekö hänet!" huudahti Tarzan. "Mitä, kuinka niin? Ah, ymmärrän. Tarkoitatte, että kun hän on nyt naimisissa ja elää Englannissa, tapaatte hänet harvoin, jos koskaan."
"Niin", vastasi nuori nainen; "ja surullisinta koko jutussa on, että hän ei mene avioliittoon miehen kanssa, jota rakastaa. Voi, se on kauheaa! Mennä naimisiin velvollisuudentunnosta! Minusta se on ihan jumalatonta, kuten hänelle sanoinkin. Se koski minuun niin kipeästi, että vaikka sukulaisten lisäksi olin ainoa henkilö, joka piti kutsuttaman häihin, en tahtonut sallia hänen minua kutsua, sillä minä en olisi mennyt moisen kauhean ilveilyn todistajaksi. Mutta Jane Porter on omituisen itsepintainen. Hän on varma siitä, että hän tekee ainoan teon, joka tässä asiassa on kunniallinen, eikä mikään maailmassa voi estää häntä ottamasta kreivi Greystokea, paitsi Greystoke itse tai kuolema."
"Säälin häntä", sanoi Tarzan,
"Ja minä säälin miestä, jota hän rakastaa", virkkoi tyttö, "sillä hän rakastaa Janea. En ole koskaan häntä tavannut, mutta ystävättäreni sanoista päättäen hänen täytyy olla hyvin merkillinen henkilö. Hän kuuluu syntyneen Afrikan viidakossa, jossa hurjat, ihmisenmuotoiset apinat ovat hänet kasvattaneet. Ei ollut koskaan nähnyt valkoista miestä tai naista, ennenkuin professori Porter seurueineen heitettiin rannikolle aivan hänen pikku majansa kynnykselle. Hän pelasti heidät kaikennäköisten kauheiden elukkain kynsistä ja suoritti mitä ihmeellisimpiä urotöitä. Kaiken kukkuraksi hän rakastui Janeen ja Jane häneen, vaikkei tyttö sitä koskaan oikein varmasti tiennyt, ennenkuin oli lupautunut loordi Greystokelle."
"Perin merkillistä", jupisi Tarzan takoen aivojaan löytääkseen jonkun verukkeen, millä kääntäisi puheen toisaalle. Hän oli mielissään kuullessaan Hazel Strongin juttelevan Janesta, mutta kun keskustelu kääntyi häneen itseensä, tunsi hän kiusaantumista ja hämmennystä. Mutta hän sai pian hengähdysaikaa, sillä tytön äiti tuli heidän luokseen ja haastelu muuttui ylimalkaiseksi. Seuraavat päivät kuluivat yksitoikkoisesti. Meri oli tyyni. Taivas oli kirkas. Höyrylaiva kynti tasaisesti etelää kohti, pysähtymättä. Tarzan vietti jokseenkin paljon ajastaan neiti Strongin ja hänen äitinsä seurassa. He kuluttivat hetkiänsä kannella lueskelemiseen, juttelemiseen tai valokuvien ottamiseen neiti Strongin kameralla. Auringonlaskun jälkeen he kävelivät. Eräänä päivänä näki Tarzan neiti Strongin juttelemassa oudon miehen kanssa, jota ei ollut ennen laivalla tavannut. Hänen lähestyessään paria kumarsi mies tytölle, kävelläkseen pois.
"Odottakaa, monsieur Thuran", sanoi neiti Strong; "teidän pitää tavata herra Caldwell. Olemme matkatovereita ja meidän tulisi tutustua toisiimme."
Herrasmiehet kättelivät. Vilkaistessaan herra Thuranin silmiin Tarzan kummastui niiden ilmeen omituisesta tutunomaisuudesta.
"Varmaankin minulla on ollut kunnia tavata monsieur joskus ennenkin", sanoi Tarzan, "vaikka en voi muistaa missä tilaisuudessa".
Herra Thuran näkyi joutuvan hämilleen.
"Enpä tiedä, monsieur", vastasi hän, "saattaa kyllä olla niin. Minullakin on vieraan henkilön tavatessani joskus ollut samanlainen tunnelma."
"Herra Thuran on selittänyt minulle muutamia merenkulun salaisuuksia", mainitsi tyttö.
Tarzan kiinnitti vähän huomiota sukeutuvaan keskusteluun, — hän koetti muistella, missä oli herra Thuranin ennen nähnyt. Että se oli tapahtunut merkillisissä olosuhteissa, siitä hän oli varma. Nyt lankesi päivänpaiste heihin ja tyttö pyysi herra Thurania siirtämään hänen tuolinsa varjoon. Tarzan sattui sillä aikaa tarkkaamaan miestä ja huomasi, kuinka kömpelösti hän käsitteli tuolia, — vasen ranne oli jäykkä. Se tuntomerkki riitti. Äkkinäinen ajatusten sarja selvitti lopun.
Herra Thuran oli koettanut löytää veruketta sirosti peräytyäkseen. Heidän paikkojensa siirtoa seuraava pysähdys keskustelussa soi hänelle siihen tilaisuuden. Kumartaen syvään neiti Strongille ja nyökäten päällänsä Tarzanille hän kääntyi jättääkseen heidät.
"Hetkinen", virkkoi Tarzan. "Jos neiti Strong suvaitsee, haluan seurata teitä. Palaan tuossa tuokiossa, neiti Strong."
Herra Thuran näytti hätääntyneeltä. Kun miehet olivat ehtineet tytön näköpiiristä, pysähtyi Tarzan laskien kätensä raskaasti toisen olalle.
"Mitä peliä te nyt pelaatte, Rokoff?" kysyi hän.
"Matkustan pois Ranskan alueilta, kuten teille lupasin", vastasi toinen äreästi.
"Niin näytte tekevän", sanoi Tarzan; "mutta minä tunnen teidät liian hyvin oikein uskoakseni, että ihan sattumalta olette samassa laivassa kuin minä. Jos sen muutoin voisinkin uskoa, niin valepukunne karkoittaisi heti mielestäni sellaiset ajatukset."
"Hm", murahti Rokoff olkapäitään kohauttaen, "en käsitä, mitä se teitä liikuttaa tai mitä te sille voitte. Tämä laiva purjehtii Englannin lipulla. Minulla on sama oikeus matkustaa tässä kuin teilläkin, ja siihen nähden, että olette esittänyt tekaistun nimen, lienee minulla parempikin oikeus."
"Emme siitä väittele, Rokoff. Tahdoin vain sanoa teille, että teidän on pysyteltävä loitolla neiti Strongista. Hän on säädyllinen nainen."
Rokoff karahti tulipunaiseksi.
"Jos ette, niin minä paiskaan teidät mereen", jatkoi Tarzan. "Älkää unohtako, että minä vain odotan jotakin veruketta." Sitten hän kääntyi kantapäällään ja jätti Rokoffin seisomaan hillitystä vimmasta vavisten.
Hän ei tavannut sitten miestä päiväkausiin, mutta Rokoff ei ollut jouten. Istuen ensiluokan hytissään Paulvitshin kanssa hän sähisi ja noitui uhkaillen kostoista kauheimmalla.
"Minä viskaisin hänet mereen tänä yönä", huudahti hän, "jos olisin varma, että ne paperit eivät ole hänellä muassa. En voi sallia, että ne ehkä joutuisivat mereen hänen kanssaan. Jollet sinä, Alexis, olisi moinen hölmö ja pelkuri, niin keksisit keinon päästäksesi hänen loistohyttiinsä asiakirjoja etsimään."
Paulvitsh hymyili. "Sinä muka olet tämän osakeyhtiön neropatti, rakasNikolas", vastasi hän. "Mikset sinä keksi keinoa penkoaksesi herraCaldwellin hyttiä — häh?"
Kahta tuntia myöhemmin oli kohtalo heille suopea, sillä Paulvitsh, joka aina oli vaanimassa, havaitsi Tarzanin lähtevän hytistään sulkematta sen ovea. Viisi minuuttia senjälkeen seisoi Rokoff paikalla, mistä saattoi antaa hälytyksen, jos Tarzan palasi, ja Paulvitsh tutki taitavasti apinamiehen matkatavaroita.
Hän oli juuri epätoivoissaan luopumaisillaan yrityksestä, kun äkkäsi takin, jonka Tarzan oli vastikään riisunut. Silmänräpäystä myöhemmin hänellä oli virallinen kirjekuori kädessään. Pikainen silmäys sen sisältöön toi leveän hymyn venäläisen kasvoille.
Hänen poistuttuaan hytistä ei Tarzan itsekään olisi voinut havaita, että mihinkään kapineeseen oli koskettu senjälkeen kun hän sieltä lähti. Paulvitsh oli mestari alallaan.
Kun hän oli antanut käärön Rokoffille heidän hyttinsä yksinäisyydessä, soitti isompi mies tarjoilijaa ja tilasi puoli pulloa samppanjaa.
"Meidän täytyy juhlia, rakas Alexis", sanoi hän.
"Se oli onnenpotkaus, Nikolas", selitti Paulvitsh. "Kaikesta päättäen hän pitää näitä papereita aina mukanaan, — vain sattumalta hän laiminlöi siirtää ne muuttaessaan takkia muutama minuutti sitten. Mutta tästä tulee hiton hyrinä, kun hän huomaa menetyksensä. Pelkään, että hän heti panee tapauksen sinun tiliisi. Nyt kun hän tietää, että olet laivassa, hänen epäluulonsa kohdistuu heti sinuun."
"Ei ole väliä, ketä hän epäilee — tämän illan perästä", sanoi Rokoff häijysti irvistäen.
Kun neiti Strong sinä iltana oli mennyt alas, nojasi Tarzan laivan kaiteen yli tähystellen etäälle merelle. Joka ilta hän oli niin menetellyt siitä asti kun laivaan tuli. Väliin hän seisoi sillä tavoin kokonaisen tunnin. Ja silmät, jotka olivat vaanineet hänen jokaista liikettään siitä asti kun hän Algerissa astui laivaan, tiesivät, että se oli hänen tapansa.
Hänen seisoessaan siellä tänä iltana väijyivät nuo silmät häntä. Vastikään oli viimeinen viivyttelijä lähtenyt kannelta. Oli sees yö, mutta ilman kuutamoa, — kannella saattoi töin tuskin eroittaa esineet.
Hämärästä hiipi kaksi olentoa apinamiehen taakse. Aaltojen loiske laivan kylkiä vastaan, potkurin surina ja koneiden jyskytys vaimensi heidän melkein äänettöminä lähestyvät askeleensa.
He olivat nyt aivan lähellä häntä ja kumartuivat alas kuin tuulen taivuttamina. Toinen heistä nosti kätensä ja laski sen jälleen ikäänkuin laskien sekunteja — yks' kaks' kolme! Yhtenä miehenä karkasivat molemmat uhrinsa kimppuun, kumpikin tarttui kiinni eri säärestä, ja ennenkuin Apinain Tarzan, vaikka olikin nopea kuin salama, ehti kääntyä pelastuakseen, paiskattiin hänet matalan kaiteen yli ja hän putosi Atlanttiin.
Hazel Strong katseli omasta hämärtyneestä hytinikkunastaan pimeälle merelle. Äkkiä syöksyi möhkäle hänen silmiensä ohi yläkannelta mereen. Se putosi niin nopeasti mustaan veteen, että tyttö ei varmasti eroittanut mitä se oli, — saattoi olla ihminenkin kukaties. Hän kuunteli jonkun aikaa eroittaisiko ylhäältä tuota aina peloittavaa huutoa: "Joku pudonnut mereen!" mutta mitään ei kuulunut. Kaikki oli hiljaista ylhäällä laivassa — kaikki alhaalla meressä.
Tyttö päätti, että oli vain nähnyt laivan miehistön heittävän mereen jonkin roskaröykkiön, ja hetkistä myöhemmin hän meni makuutiloilleen.