Hän tapasi kahdesti alkuasukkaita, ja vaikka hänen oli melkoisen vaikeata lähestyä heitä, onnistui hänen kummassakin tapauksessa hillitä heidän pelkonsa ja sotaiset aikeensa häntä vastaan. Hän sai heiltä tietää yhä olevansa venäläisen jäljillä.
Kulkiessaan edelleen Ugambia ylös tuli hän kaksi päivää myöhemmin suureen kylään. Päällikkö, häijynnäköinen veitikka — hänellä oli teräviksi viilatut hampaat, jotka usein ilmaisevat ihmissyöjää — otti hänet vastaan näennäisen ystävällisesti.
Apinamies oli nyt lopen uupunut ja oli päättänyt levätä kahdeksan tai kymmenen tuntia, ollakseen reipas ja voimakas, kun saavuttaisi Rokoffin — hän oli varma siitä, että se tapahtuisi hyvin lyhyessä ajassa.
Päällikkö kertoi hänelle, että parrakas valkoinen mies oli lähtenyt kylästä juuri edellisenä aamuna ja että Tarzan epäilemättä tavoittaisi hänet pian.
Toista matkuetta ei päällikkö sanonut nähneensä eikä kuulleensa.
Tarzan ei pitänyt miehen ulkomuodosta eikä käytöksestä, sillä vaikka tämä kyllä oli ystävällinen, näytti hän tuntevan jonkinlaista halveksumista puolialastonta valkoista miestä kohtaan, joka tuli ilman seuralaisia eikä antanut lahjoja. Mutta Tarzan tarvitsi lepoa ja ravintoa, jota kylä tarjosi hänelle vähemmällä vaivalla kuin viidakko, ja näin ollen, koska hän ei pelännyt ketään ihmistä, eläintä tai paholaista, kyyristyi hän erään majan varjoon ja oli pian unessa.
Tuskin oli hän lähtenyt päällikön luota, kun tämä kutsui puheilleen kaksi soturia, joille hän kuiskasi muutamia määräyksiä. Hetkeä myöhemmin nuo sileäihoiset mustat hahmot kiitivät pitkin joenvartta ylöspäin itään.
Kylää piti päällikkö ihan hiljaisena. Hän ei sallinut kenenkään lähestyä nukkuvaa vierasta eikä laulaa tai puhua äänekkäästi. Hän oli merkillisesti huolissaan siitä, ettei hänen vierastaan häirittäisi.
Kolme tuntia myöhemmin tuli useita kanootteja näkyviin Ugambin yläjuoksulta päin. Mustien soutajien jäntevät lihakset antoivat niille nopean vauhdin. Päällikkö seisoi joen rannalla pitäen keihästään vaakasuorassa päänsä yläpuolella ikäänkuin jonakin ennakolta sovittuna merkkinä tulijoille.
Ja sellainen tarkoitus olikin hänen asennollaan — se merkitsi, että kylässä oleva valkoinen muukalainen yhä nukkui rauhallisesti.
Kahden kanootin kokassa olivat sanansaattajat, jotka päällikkö oli lähettänyt kolme tuntia takaperin. Heidät oli ilmeisesti pantu hakemaan ja tuomaan tätä seuruetta, ja päällikön samalla antama merkki oli sovittu ennen heidän lähtöään.
Muutaman hetken kuluttua kanootit laskivat vihreälle rannalle. Alkuasukassoturit astuivat maihin, ja heidän mukanaan oli puoli tusinaa valkoisia miehiä. He olivat synkkiä, ilkeännäköisiä veitikoita, mutta voiton kaikista vei heidän johtajansa, kavalalta näyttävä mustapartainen mies.
"Missä on valkoinen mies, jonka sanansaattajasi ilmoittivat olevan kylässäsi?" kysyi hän päälliköltä.
"Tätä tietä, bwana", vastasi alkuasukas. "Olen huolellisesti pitänyt yllä hiljaisuutta kylässä, että hän olisi vielä nukuksissa teidän palatessanne. En tiedä, onko hän etsimässä teitä tehdäksenne teille pahaa, mutta hän kyseli minulta tarkasti tulemistanne ja menemistänne. Hän on sellainen kuin kuvailitte sen miehen olevan, jonka luulitte olevan varmassa tallessa Viidakkosaareksi sanomassanne maassa. Jollette olisi kertonut minulle tarinaa, en olisi tuntenut häntä, ja silloin hän olisi tullut perässänne ja tappanut teidät. Jos hän on ystävä eikä vihollinen, niin ei ole tullut mitään vahinkoa, bwana; mutta jos hän osoittautuu viholliseksi, tahtoisin hyvin mielelläni pyssyn ja vähän ammuksia."
"Sinä olet tehnyt hyvin", vastasi valkoinen mies, "ja sinä saat pyssyn ja ammuksia, olkoonpa hän ystävä tai vihollinen, kunhan vain pysyt puolellani."
"Minä pysyn puolellasi, bwana", sanoi päällikkö. "Tule nyt katsomaan muukalaista, joka nukkuu kylässäni."
Näin sanoen hän kääntyi ja suuntasi matkan sitä majaa kohti, jonka varjossa kaikesta tietämätön Tarzan nukkui rauhallisesti.
Noiden kahden miehen takana tulivat muut valkoiset miehet ja parikymmentä mustaa soturia. Päällikön ja hänen seuralaisensa kohotettu etusormi sai heidät kaikki pysymään aivan hiljaa.
He kääntyivät majan nurkan ympäri hiipien varovasti varpaillaan. Ilkeä hymy väreili valkoisen miehen huulilla, kun hänen silmänsä sattuivat nukkuvan apinamiehen jättiläisvartaloon.
Päällikkö katsoi häneen kysyvästi. Mies nyökkäsi osoittaakseen, ettei päällikkö ollut erehtynyt luulossaan. Sitten hän kääntyi takanaan olevia miehiä kohti ja osoittaen nukkujaa viittasi heitä tarttumaan häneen ja sitomaan hänet.
Hetkeä myöhemmin oli tusinan verran raakoja miehiä hyökännyt ällistyneen Tarzanin kimppuun, ja he tekivät työnsä niin nopeasti, että hän oli sidottu lujasti, ennenkuin saattoi vähääkään yrittää pakenemista.
Sitten he käänsivät hänet selälleen, ja kun hänen silmänsä kääntyivät lähellä olevaan joukkoon päin, kohtasivat ne Nikolas Rokoffin pahanilkiset kasvot.
Ivahymy väreili venäläisen huulilla. Hän astui aivan Tarzanin luo.
"Sika!" huudahti hän. "Etkö ole vielä tarpeeksi viisas pysyäksesi erilläsi Nikolas Rokoffista?"
Sitten hän potkaisi pitkällään olevaa miestä suoraan kasvoihin.
"Siinä on tervetuliaisiksi", sanoi hän. "Tänä iltana, ennenkuin mustat ystäväni syövät sinut, kerron ensin, mitä jo on tapahtunut vaimollesi ja lapsellesi ja mitä suunnitelmia minulla on heidän tulevaisuutensa varalle."
Kuolemantanssi
Suuri notkea olento luikerteli pehmeillä käpälillään aivan äänettömästi pilkkopimeässä yössä viidakon rehevien, toisiinsa kietoutuneiden puiden ja pensaiden läpi.
Vain kaksi hehkuvaa keltaisenvihreätä pistettä heijastui silloin tällöin kuun säteissä, joka joskus tunkeutui yötuulessa vienosti huokailevan lehväkaton läpi.
Aika-ajoin eläin seisahtui ja nuuski etsivästi kuono ylöspäin kohotettuna. Toisinaan nopea, lyhyt käväisy yläpuolella olevilla oksilla viivytti hetken ajan sen keskeytymätöntä matkaa itää kohti. Sen herkkiin sieraimiin tuli monen herkullisen nelijalkaisen olennon hieno, miltei tuntematon haju, saaden sen julmat, riippuvat leukapielet vettymään.
Mutta se jatkoi itsepintaisesti matkaansa, omituisesti välittämättä nälän vaatimuksista, joka jollakin toisella kertaa olisi pannut sen pehmeän turkin peittämät lihakset pullistumaan ja saanut sen syöksymään hampaineen johonkin hentoon kurkkuun.
Koko yön olento kulki yksinäistä tietään ja seuraavana päivänä se pysähtyi vain kerran tappaakseen yhden ainoan otuksen, jonka se repi palasiksi ja hotki suuhunsa muristen kumeasti ja äreästi, ikäänkuin se olisi ollut puolikuollut ruuanpuutteesta.
Oli hämärä, kun se lähestyi paalutusta, joka ympäröi suurta alkuasukaskylää. Nopean ja äänettömän kuoleman varjon tavoin se kierteli kylää kuono maassa ja pysähtyi lopulta aivan lähelle paalutusta, missä tämä melkein kosketti usean majan takaosaa. Siellä eläin nuuski hetken ajan ympäristöään ja kääntäen sitten päätänsä se kuunteli tarkkaavasti korvat pystyssä.
Se, mitä se kuuli, ei ollut mikään ääni ihmiskorvilla arvosteltuna, mutta eläimen hyvin harjaantuneet ja herkät aistimet näyttivät tuovan jonkun sanoman sen villeihin aivoihin. Ihmeellinen muutos tapahtui siinä liikkumattomassa, patsasta muistuttavassa luu- ja lihasyhdistelmässä, joka hetkeä aikaisemmin oli ollut kuin elävästä pronssista valettu.
Aivan kuin ollen teräsvieterien päällä, jotka äkkiä olivat lauenneet, se ponnahti nopeasti ja äänettömästi paalutuksen harjalle ja katosi varovasti kuin kissa puuaidan ja läheisen majan väliseen mustaan solaan.
Toisella puolen olevalla kylätiellä naiset sytyttelivät monia pieniä tulia ja kokosivat vedellä täytettyjä keittoastioita, sillä aiottiin viettää suuri juhla, ennenkuin yö olisi lopussa. Tukevan paalun luona keskellä ympäröiviä tulia seisoi pieni ryhmä mustia sotureita keskustellen. Heidän ruumiiseensa oli maalattu eriskummaisia leveitä juovia, valkoisia, sinisiä ja keltaisia. Silmien ja huulien ympäri, rintaan ja vatsaan oli tehty suuria värikkäitä ympyröitä, ja heidän savella tahratusta tukkalaitteestaan pisti esiin kirjavia sulkia ja pitkiä suoria rautalanganpalasia.
Kylä valmistautui juhlaa varten, samalla kun eräässä majassa hurjan juhlan näyttämön sivulla heidän eläimellisen ruokahalunsa uhri odotti sidottuna loppuansa. Ja millaista loppua!
Apinain Tarzan jännitti mahtavat lihaksensa saadakseen poikki kahleet, jotka sitoivat häntä, mutta niitä oli monta kertaa vahvistettu venäläisen yllytyksestä, joten apinamiehenkään jättiläisvoimat eivät voineet niille mitään.
Kuolema!
Tarzan oli monta kertaa katsonut tätä kolkkoa metsästäjää suoraan kasvoihin ja hymyillyt. Ja hän hymyilisi tänäkin yönä, kun tiesi, että loppu tulisi nopeasti; mutta nyt hän ei ajatellut itseään, vaan noita toisia, niitä rakkaita, joiden täytyi eniten kärsiä hänen poistumisestaan.
Jane ei saisi milloinkaan tietää, miten hän kuoli. Siitä hän kiitti taivasta, ja hän oli kiitollinen siitäkin, että ainakin Jane oli turvassa maailman suurimman kaupungin sydämessä. Turvassa herttaisten ja rakastavien ystävien keskellä, jotka tekisivät parhaansa keventääkseen hänen kuormaansa.
Mutta poika!
Tarzan kiemurteli tuskissaan ajatellessaan häntä. Hänen oma poikansa! Ja nyt hän itse — viidakon mahtava herra — hän, Tarzan, apinain kuningas, ainoa koko maailmassa, joka kykeni löytämään ja pelastamaan lapsen niistä kauhuista, jotka Rokoffin roistomainen mieli oli suunnitellut, — oli joutunut ansaan kuten tyhmä, mykkä eläin. Hän kuolisi muutaman tunnin kuluttua ja hänen mukanaan häviäisi lapsen viimeinen pelastuksen toivo.
Rokoff oli iltapäivällä ollut useita kertoja herjaamassa ja pahoinpitelemässä häntä, mutta ei ollut onnistunut saamaan yhtään vastustavaa sanaa tai tuskanvalitusta jättiläisvangin huulilta.
Sitten Rokoff oli lopulta luopunut yrityksestään, jättäen erikoisen taidokkaasti suunnittelemansa sielullisen kidutuksen viime hetkeen. Silloin, juuri ennenkuin ihmissyöjien julmat keihäät ainiaaksi lopettaisivat hänen vihansa esineen kärsimykset, hän aikoi viholliselleen ilmaista Janen todellisen olopaikan, Tarzanin luullessa hänen olevan turvallisesti Englannissa.
Hämärä oli laskeutunut kylään ja apinamies saattoi kuulla, kuinka hänen kiduttamistaan ja illan juhlaa edelleen valmisteltiin. Hän saattoi ajatuksissaan kuvailla kuolemantanssia — hän oli sen nähnyt monta kertaa ennen. Nyt hän joutuisi kaiken keskukseksi, paaluun kytkettynä.
Häntä ei pelottanut kidutus ja kova kuolema — kun ympärillä tanssivat soturit leikkelisivät hänet palasiksi julman taitavasti, silpoisivat hänet aiheuttamatta ruumiissa tunnottomuutta. Hän oli tottunut kärsimiseen, veren näkemiseen ja julmaan kuolemaan. Mutta elämisen halu oli silti hänessä yhtä voimakkaana, ja kunnes elämänliekki viimeisen kerran leimahtaisi ja sammuisi, olisi koko hänen olemuksensa täynnä toivoa ja päättäväisyyttä. Jos heidän tarkkaavaisuutensa herpautuisi hetkeksikin, keksisivät hänen älykäs mielensä ja jättiläislihaksensa jonkun tavan päästä pakoon — päästä pakoon ja kostaa.
Kun hän makasi siinä harkiten kiihkeästi kaikkia pelastusmahdollisuuksia, tuli tuttu haju heikosti hänen herkkiin sieraimiinsa. Heti paikalla heräsivät hänen kaikki aistinsa täyteen toimintaan. Hänen harjaantuneet korvansa kuulivat pian ulkopuolelta muille kuulumattoman äänen — hänen majansa takana oli joku olento.
Hänen huulensa liikkuivat, ja vaikka ei kuulunut mitään ääntä, jonka ihmiskorva olisi erottanut hänen vankilansa seinien takaa, tiesi hän kuitenkin, että ulkopuolella oleva olento kuulisi hänet. Hän tiesi jo, kuka siellä oli, sillä hänen sieraimensa olivat ilmaisseet sen yhtä selvästi kuin meidän silmämme tuntevat vanhan ystävän, jonka tapaamme kirkkaassa päivänvalossa.
Hetkeä myöhemmin hän kuuli turkispeitteisen ruumiin ja pehmeiden jalkojen hiljaista liikuntaa, kun eläin kiipesi paalutuksen yli majan takaa. Sitten kuului räiskinää niissä paaluissa, joista seinä oli tehty. Pian livahti näin muodostuneesta reiästä suuri eläin, joka painoi kylmän kuononsa hänen kaulaansa vasten. Se oli Sheeta-pantteri.
Eläin nuuski pitkällään olevaa miestä vinkuen hiljaa. Tarzanin ja Sheetan välisellä ajatustenvaihdolla oli rajansa, joten Tarzan ei voinut olla varma siitä, ymmärsikö Sheeta kaikki, mitä hän koetti tälle ilmoittaa. Sheeta saattoi tietystikin nähdä, että mies oli sidottu ja avuton, mutta Tarzan ei voinut sanoa, aiheuttiko tämä seikka pantterin mielessä mitään käsitystä hänen herraansa uhkaavasta vaarasta.
Mikä oli tuonut eläimen hänen luokseen? Se, että Sheeta oli tullut, oli hyvänä enteenä siitä, mitä se saattoi tehdä. Mutta kun Tarzan koetti saada Sheetan kalvamaan siteet poikki, ei tuo suuri eläin näyttänyt voivan käsittää, mitä häneltä odotettiin, vaan nuoleskeli sensijaan vangin ranteita ja käsivarsia.
Pian tuli tässä kaikessa keskeytys. Joku lähestyi majaa. Sheeta murahti kumeasti ja livahti kaukaiseen, pimeään nurkkaan. Tulija ei ollut ilmeisesti kuullut varoittavaa ääntä, sillä hän astui miltei heti majaan — pitkä, alaston, villi soturi.
Hän tuli Tarzanin sivulle ja pisti häntä keihäänsä kärjellä. Apinamiehen huulilta kuului omituinen, kaamea ääni ja siihen vastaukseksi hypähti majan äärimmäisen nurkan pimeydestä esiin turkispeitteinen hahmo salamannopeana kuin kuoleman vasama. Suuri peto iski suoraan neekerin maalattuun rintaan, kaivaen terävät kyntensä mustaan ihoon ja upottaen suuret, keltaisen torahampaansa pikimustaan kurkkuun.
Neekeri päästi hirveän tuskan ja kauhun huudon, johon sekaantui saaliinsa kimpussa olevan pantterin karmiva kiljunta. Sitten tuli hiljaisuus — ei kuulunut muuta kuin verisen lihan repimistä ja ihmisluiden musertumista mahtavien leukojen välissä.
Melu oli saanut äkillisen hiljaisuuden aikaan koko kylässä. Sitte kuului ääniä, jotka tuntuivat neuvottelevan.
Kuului kimeitä, pelokkaita huutoja ja syvällä matalalla äänellä lausuttuja päällikön käskyjä. Tarzan ja pantteri kuulivat monien ihmisten lähestyviä askeleita, ja sitten suuri kissaeläin nousi Tarzanin hämmästykseksi saaliinsa päältä ja livahti äänettömästi majasta pois, samasta aukosta, josta oli tullutkin.
Mies kuuli, kuinka Sheetan ruumis hiljaa viisti paalutusta pedon mennessä sen yli. Sitten tuli hiljaisuus. Majan vastakkaiselta puolelta hän kuuli villien tulevan katsomaan, mitä oli tapahtunut.
Hänellä oli hyvin vähän toivoa, että Sheeta palaisi, sillä jos tämä olisi aikonut puolustaa häntä kaikkia tulijoita vastaan, olisi se jäänyt hänen viereensä kuullessaan villien lähestyvän ulkoapäin.
Tarzan tiesi, kuinka omituisesti viidakon mahtavien lihansyöjien aivot työskentelevät — kuinka villin pelottomia ne saattoivat olla varman kuoleman edessä ja toisaalta kuinka pelokkaita vähimmästäkin aiheesta. Hän oli varma siitä, että jokin pelontunne lähestyvissä villeissä oli aiheuttanut vastaavan vaikutelman pantterin hermostossa ja saanut sen hiipimään häntä koipien välissä viidakkoon.
Tarzan kohautti hartioitaan. No, mitäpä siitä? Hän oli odottanut kuolemaa, ja mitä olisi Sheeta voinut tehdä hänen hyväkseen muuta kuin raastaa kappaleiksi pari hänen vihollistaan, ennenkuin jonkun valkoisen miehen kädessä oleva pyssy olisi tuottanut lopun eläimelle itselleen!
Jospa pantteri olisi voinut vapauttaa hänet! Silloin asia olisi kehittynyt aivan toisin. Mutta se ei ollut Sheetan tajuttavissa, ja nyt eläin oli mennyt ja Tarzanin täytyi lopullisesti luopua toivosta.
Alkuasukkaat olivat nyt majan ovella ja kurkistelivat pelokkaina sisällä vallitsevaan pimeyteen. Kahdella etumaisella oli sytytetty soihtu vasemmassa kädessään ja keihäs valmiina oikeassa. He ponnistelivat arkoina takana olevia vastaan, jotka työnsivät heitä eteenpäin.
Pantterin uhrin huudot, yhtyneinä suuren pedon karjuntaan, olivat suuresti vaikuttaneet heidän pinnistettyihin hermoihinsa, ja nyt tuntui pimeän majan hiljaisuus ennustavan vielä hirveämpää kuin kaamea kiljunta.
Pian toinen niistä, joita väkivalloin työnnettiin sisään, keksi hyvän keinon saada ensin tarkoin selville, minkälainen vaara uhkasi häntä vaikenevasta pimennosta. Hän sinkautti sytytetyn soihtunsa keskelle majaa. Heti paikalla oli koko sisusta lyhyen sekunnin ajan valoisana, ennenkuin soihtu sammui pudotessaan multalattialle.
Majassa näkyi valkoisen vangin hahmo, samalla tavoin lujasti sidottuna kuin he olivat viimeksi nähneet hänet, ja keskellä majaa oli toinen olento yhtä liikkumattomana, kurkku ja rinta kauheasti revittynä ja raadeltuna.
Näky, joka kohtasi etumaisten villien silmiä, tuotti heidän taikauskoisessa rinnassaan suurempaa kauhua kuin Sheetan läsnäolo olisi aiheuttanut, sillä he näkivät ainoastaan toveriaan vastaan tehdyn rajun hyökkäyksen tulokset.
Kun he eivät nähneet syytä, oli heidän pelon lamauttama mielensä valmis pitämään synkkää tekoa yliluonnollisten syiden aiheuttamana, ja tässä ajatuksessa he lähtivät kiljuen majasta ja kaatoivat ylenpalttisessa kauhussaan takana olijat kumoon.
Tunnin ajan Tarzan kuuli vain kiihtyneiden äänien sekasortoa kylän äärimmäisestä päästä. Ilmeisesti neekerit koettivat saada epävakaisen rohkeutensa taas nousemaan niin korkealle, että voisivat toistamiseen hyökätä majaan, sillä silloin tällöin kuului villi kiljaisu, jollaisia soturit päästelevät tukeakseen urheuttaan taistelukentällä.
Mutta kaksi valkoista miestä lopulta kuitenkin ensinnä astui majaan kantaen soihtuja ja pyssyjä. Tarzan ei hämmästynyt huomatessaan, ettei kumpikaan heistä ollut Rokoff. Hän olisi voinut panna sielunsa pantiksi, ettei mikään voima maan päällä olisi saanut tuota suurta pelkuria uhmaamaan majan tuntemattomia vaaroja.
Kun alkuasukkaat näkivät, ettei valkoisia miehiä ahdistettu, kokoontuivat hekin majaan ja katselivat kauhusta äänettöminä toverinsa raadeltua ruumista. Valkoiset miehet koettivat turhaan saada selitystä Tarzanilta; hän pudisti vain päätänsä heidän kyselylleen, ja viekas hymy väikkyi hänen huulillaan.
Lopulta tuli Rokoff.
Hänen kasvonsa kävivät aivan valkoisiksi, kun hänen silmänsä sattuivat veriseen hahmoon, joka irvisteli lattialta häntä vastaan, kuolleilla kasvoilla kiduttavan kauhun leima.
"Tule!" sanoi hän päällikölle. "Ryhtykäämme työhömme ja lopettakaamme tämä paholainen, ennenkuin hänen onnistuu tehdä useammalle alamaisellesi sama temppu."
Päällikkö käski nostaa Tarzanin maasta ja viedä hänet paalun luo. Mutta kului useita minuutteja, ennenkuin hän sai ketään miehistään koskemaan vankiin.
Vihdoin kuitenkin neljä nuorempaa soturia raastoi Tarzanin raa'asti ulos majasta, ja kun he kerran pääsivät hirveästä paikasta pois, näytti kammon tunne häviävän heidän villistä sydämestään. Parikymmentä ulvovaa neekeriä tuuppi ja sysi vankia pitkin kylätietä sitoakseen hänet sitten paaluun pienten tulien ja kiehuvien keittoastioiden piirin keskelle.
Kun hän vihdoin oli köytetty paaluun ja näytti olevan aivan avuton ja ilman mitään pelastuksen toivoa, paisui Rokoffin rohkeus tavalliseen määräänsä, koska ei ollut vaaraa uhkaamassa.
Hän astui aivan apinamiehen viereen ja ottaen keihään eräältä villiltä pisti ensimmäisenä avutonta uhria. Pieni verivirta alkoi vuotaa pitkin jättiläisen sileätä ihoa kyljessä olevasta haavasta, mutta hänen huuliltaan ei kuulunut yhtäkään tuskan valitusta.
Halveksiva hymy hänen kasvoillaan näytti raivostuttavan venäläistä. Päästäen kokonaisen tulvan kirosanoja hän syöksyi avuttoman vangin kimppuun, iski häntä nyrkillään kasvoihin ja potki häntä armottomasti sääriin.
Sitten hän kohotti raskaan keihäänsä syöstäkseen sen vankinsa sydämeen.Apinain Tarzan hymyili hänelle yhä halveksivasti.
Ennenkuin Rokoff ehti iskeä keihäällään, heittäytyi päällikkö hänen kimppuunsa ja veti hänet pois uhrinsa luota.
"Seis, valkoinen mies!" huudahti hän. "Jos riistät meiltä tämän vangin ja kuolemantanssimme, saat itse astua hänen sijaansa."
Uhkaus osoittautui erittäin tepsiväksi. Rokoff ei enää käynyt vangin kimppuun, vaikka hän yhä seisoi likellä ja viskeli ivasanoja viholliselleen. Hän sanoi Tarzanille aikovansa itse syödä apinamiehen sydämen. Hän kuvaili seikkaperäisesti Tarzanin pojan tulevaa kolkkoa elämää ja ilmoitti, että hänen kostonsa kohtaisi Jane Claytoniakin.
"Sinä luulet vaimosi olevan turvallisesti Englannissa", sanoi Rokoff. "Typerä houkkio! Hän on juuri nyt sellaisen miehen käsissä, joka ei ole kovin kunniakasta syntyperää, ja kaukana Lontoon turvallisuudesta ja ystäviensä suojeluksesta. En aikonut sanoa tätä sinulle, ennenkuin olisin voinut tuoda Viidakkosaarelle todisteen hänen kohtalostaan. Nyt kun olet kärsimäisilläsi julmimman kuoleman, mikä on tullut valkoisen miehen osaksi, olkoon tämä tieto vaimosi kohtalosta lisänä niihin kidutuksiin, joita sinun on kärsittävä, ennenkuin villien viimeinen keihäänisku vapauttaa sinut tuskistasi."
Tanssi oli nyt alkanut, ja ympärillä hyppivien soturien kiljaisut hukuttivat meluunsa Rokoffin enemmät yritykset kiusata uhriansa.
Tarzanin mieleen muistui samanlainen näky: hän oli pelastanut D'Arnotin sellaisesta tilasta viime hetkellä, ennenkuin lopullinen keihäänpisto olisi lopettanut hänen kärsimyksensä. Kuka tulisi nyt auttamaan häntä? Koko maailmassa ei kukaan kyennyt pelastamaan häntä kidutukselta ja kuolemalta.
Ajatus, että nämä ihmispaholaiset söisivät hänet tanssin loputtua suuhunsa, ei aiheuttanut hänessä ollenkaan kauhua tai inhoa. Se ei lisännyt hänen kärsimyksiään kuten olisi ollut tavallisen valkoisen miehen laita, sillä Tarzan oli koko elämänsä ajan nähnyt, että viidakon asujamet söivät tappamansa saaliin lihaa.
Eikö hän itse ollut tapellut suuren apinan kauheannäköisestä käsivarresta ammoin menneessä dum-dumjuhlassa, jolloin hän oli voittanut rajun Tublatin ja päässyt osalliseksi Kerchakin apinain kunnioituksesta?
Nyt tanssijat hyppelivät yhä lähempänä häntä. Keihäät alkoivat suuntautua hänen ruumiiseensa vihlaisten kirveleviä naarmuja, jotka olivat enteenä vakavammista pistoista.
Nyt ei tarvitsisi enää kestää kauan. Apinamies kaipasi viimeistä villiä iskua, joka lopettaisi hänen kurjuutensa.
Ja silloin kohosi kaukaa salaperäisen viidakon sokkeloista kimeä huuto.
Tanssijat pysähtyivät hetkeksi, ja näin syntyneen hiljaisuuden aikana kaikui sidotun valkoisen miehen huulilta vastaukseksi huuto, joka oli vielä pelottavampi ja kaameampi kuin viidakon asujamen päästämä oli ollut.
Neekerit epäröivät monen minuutin ajan. Sitten he jatkoivat Rokoffin ja päällikkönsä käskystä jälleen tanssiaan lopettaakseen sen ja surmatakseen uhrinsa. Mutta ennenkuin yksikään keihäs kosketti ruskeata nahkaa, vilahti keltaisenruskea, vihreäsilmäinen hahmo vihaa ja rajuutta uhkuvana sen majan ovesta, jossa Tarzan oli ollut vankina, ja Sheeta-pantteri seisoi muristen herransa vieressä.
Hetken ajan seisoivat mustat ja valkoiset säikyn lamauttamina. Heidän silmänsä olivat kiintyneet metsän pedon paljaisiin torahampaisiin.
Ainoastaan Apinain Tarzan näki, mitä muuta oli tulossa majan pimennosta.
Ritarillisuuttako vai roistomaisuutta?
Jane Clayton oli hytinovestaanKincaidillanähnyt miestänsä soudettavan Viidakkosaaren vihreäpeitteiselle rannalle, ja sitten laiva oli jatkanut taas matkaansa.
Hän ei nähnyt useaan päivään muita kuin Sven Anderssonin,Kincaidinvaiteliaan ja vastenmielisen kokin. Hän kysyi tältä sen rannikon nimeä, jolle hänen miehensä oli viety.
"Mine luule, rupe tuulema, hyvin pian, hyvin kova", vastasi ruotsalainen, ja siinä oli kaikki, mitä Jane sai hänestä irti.
Hän oli tullut siihen päätökseen, ettei kokki osannut hänen kielellään muuta, ja näin ollen hän lakkasi utelemasta mieheltä tietoja, mutta hän ei milloinkaan unohtanut tervehtiä miestä herttaisesti tai kiittää häntä tuomastaan ellottavasta ruuasta.
Kolmen päivämatkan päässä siitä paikasta, johon Tarzan oli jätetty, ankkuroiKincaidsuuren joen suulle, ja pian tuli Rokoff Jane Claytonin hyttiin.
"Olemme tulleet perille, lemmikkini", sanoi hän inhoittavasti hymyillen. "Olen tullut tarjoamaan teille turvaa, vapautta ja mukavaa elämää. Sydämeni on heltynyt teitä kohtaan kärsimystenne takia ja tahtoisin korvata kaikki parhaan kykyni mukaan. Miehenne oli villieläin — te tiedätte sen paraiten, joka löysitte hänet alastomana syntymäviidakostaan, kun hän kuljeskeli villinä toveriensa, rajujen petojen kanssa. Minä olen herrasmies — en ole ainoastaan jalosyntyinen, vaan olen myös saanut hienon kasvatuksen, kuten sopii ylhäiselle miehelle. Teille, rakas Jane, minä tarjoan sivistyneen miehen rakkauden ja sen ohessa sivistyneet ja hienostuneet olosuhteet, joita varmaan olette kipeästi kaivannut ollessanne tekemisissä tuon kurjan apinan kanssa, jonka kera menitte niin ajattelemattomasti naimisiin tyttömäisessä ihastuksessanne. Rakastan teitä, Jane. Sanokaa vain yksi sana, niin ei mitkään surut enää rasita teitä — pienokaisennekin annetaan teille vahingoittumattomana takaisin."
Sven Andersson oli pysähtynyt oven ulkopuolelle päivällisaterioineen, jota hän oli tuomassa lady Greystokelle. Hänen pieni päänsä oli pitkän, suonisen kaulan yllä toiselle sivulle kurotettuna, likekkäiset silmät olivat puoleksi suljetut, hänen korvansa näyttivät tosiaan vääntyneen eteenpäin — siinä määrin hänen koko asentonsa ilmaisi hänen kuuntelevan salaa, — hänen pitkät, keltaiset, harittavat viiksensäkin tuntuivat kiertyvän kavalaan kaarteeseen.
Kun Rokoff lopetti puheensa ja odotti vastausta, muuttui hämmästyksen ilme Jane Claytonin kasvoilla inhoksi. Häntä aivan värisytti, kun hän näki roiston.
"En olisi hämmästynyt, herra Rokoff", sanoi hän, "jos olisitte koettanut väkivalloin pakottaa minut alistumaan pahoihin haluihinne, mutta en olisi milloinkaan voinut kuvitella teitä niin typeräksi, että luulisitte minun, John Claytonin vaimon, tulevan teille vapaaehtoisesti, vaikkapa henkenikin pelastamiseksi. Olen tietänyt teidät lurjukseksi, herra Rokoff, mutta tähän mennessä en ole pitänyt teitä houkkiona."
Rokoffin silmät supistuivat ja suuttumuksen puna karkoitti kalpeuden hänen kasvoiltaan. Hän astui uhkaavasti askeleen nuorta naista kohti.
"Saammepa nähdä, kuka lopulta on houkkio", sähisi hän, "kun olen taivuttanut sinut tahtooni ja olet kehnon amerikkalaisen itsepäisyytesi takia menettänyt kaikki, mitä pidät kalliina — pienokaisesi hengenkin, — sillä pyhän Pietarin luiden nimessä minä luovun kaikista entisistä suunnitelmistani kakaran suhteen ja raastan siltä sydämen rinnasta aivan silmiesi edessä. Saat huomata, mitä Nikolas Rokoffin herjaaminen merkitsee."
Jane Clayton kääntyi väsyneesti poispäin.
"Mitä hyödyttää", sanoi hän, "selitellä, kuinka syvälle kostonhimoinen luonteenne voi vajota? Ette voi taivuttaa minua uhkauksillanne ettekä teoillanne. Pienokaiseni ei voi harkita omasta kohdastaan, mutta minä, hänen äitinsä, voin nähdä, että jos hänen suotaisiin elää miehen ikään, nim hän uhraisi ilolla henkensä äitinsä kunnian puolesta. Vaikka rakastankin häntä sanomattomasti, en tahtoisi ostaa hänen elämäänsä sellaisesta hinnasta. Jos tekisin siten, kiroisi hän muistoani kuolinpäiväänsä asti."
Rokoff oli nyt aivan suunniltaan, koska hänen ei onnistunut saattaa nuorta naista kauhun valtaan. Hän tunsi vain vihaa Jane Claytonia kohtaan, mutta hänen sairaloiseen mieleensä oli johtunut, että jos hän voisi pakottaa Janen suostumaan vaatimuksiinsa omansa ja lapsen elämän pelastamiseksi, täyttyisi hänen kostonsa malja reunoja myöten, kun hän saattaisi Euroopan pääkaupungissa kerskua siitä, että hänellä oli ollut loordi Greystoken puoliso rakastajattarenaan.
Hän astui taas askeleen nuorta naista kohti. Hänen ilkeät kasvonsa olivat vääristyneet raivosta ja kiihkosta. Hän hyppäsi villieläimen tavoin nuoren naisen kimppuun, iski vahvat sormensa hänen kurkkuunsa ja työnsi häntä taaksepäin makuusijaa kohti.
Samassa hetkessä hytin ovi avautui meluisasti. Rokoff hypähti pystyyn ja näki kääntyessään ruotsalaisen kokin.
Miehen tavallisesti viekkaisiin silmiin oli tullut täydellisen typeryyden ilme. Hänen alaleukansa lerpatti tylsästi, ollen sopusoinnussa kasvojen muun sävyn kanssa. Hän järjesteli toimeliaasti lady Greystoken ateriaa pienoiselle pöydälle hytin toisella puolella.
Venäläinen tuijotti häneen raivoisana.
"Mitä tarkoitat, kun tulet tänne ilman lupaa?" huudahti hän. "Mene ulos!"
Kokki käänsi vedensiniset silmänsä Rokoffiin päin ja hymyili ilmeettömästi.
"Mine luule, rupe tuulema, hyvin pian, hyvin kova", sanoi hän ja alkoi taas järjestellä harvalukuisia vatejaan pikku pöydälle.
"Ulos täältä tai heitän sinut menemään, kurja pölkkypää!" karjui Rokoff astuen uhkaavasti askeleen ruotsalaista kohti.
Andersson hymyili hänelle yhä typerästi, mutta hänen ruskea kouransa tarttui varovasti pitkän, kapean veitsen kahvaan, joka pisti esiin tahraista esiliinaa kannattavan likaisen nuoran takaa.
Rokoff näki liikkeen ja pysähtyi äkkiä. Sitten hän kääntyi JaneClaytonin puoleen.
"Annan teille huomiseen asti aikaa miettiä vastausta kysymykseeni", sanoi hän. "Kaikki laivassaolijat lähetetään jollakin tekosyyllä rannalle, teitä ja lasta, Paulvitshia ja minua lukuunottamatta. Sitten voitte häiritsemättä nähdä, kuinka pienokainen kuolee."
Hän puhui ranskaa, jotta kokki ei ymmärtäisi hänen sanojensa synkkää sisältöä. Lopetettuaan puheensa hän meni meluisasti hytistä luomatta enää katsettakaan mieheen, joka oli keskeyttänyt hänet katalassa aikeessaan.
Hänen mentyään Sven Andersson kääntyi lady Greystokeen päin — typerä ilme, joka oli salannut hänen ajatuksensa, oli kadonnut, ja sensijaan kuvastui kasvoissa viekkautta ja kavaluutta.
"Hen luule mine oli hupsu", sanoi hän. "Hen oli itse hupsu. Mine osa franska."
Jane Clayton katsoi häneen hämmästyneenä.
"Sitten ymmärsitte kaikki, mitä hän sanoi?"
Andersson irvisti.
"Juu, frouva", sanoi hän.
"Ja te kuulitte, mitä täällä tapahtui, ja tulitte suojelemaan minua?"
"Te oli hyve minulle", selitti ruotsalainen. "Hen kohtele minu kuin paha koira. Mine auta teite, frouva. Teide pite odotta — mine auta teite. Mine oli monta kerta teelle lensirannikko."
"Mutta kuinka voitte auttaa minua, Sven", kysyi Jane, "kun kaikki nämä miehet ovat meitä vastaan?"
"Mine luule", sanoi Sven Andersson, "rupe tuulema, hyvin pian, hyvin kova." Sitte hän kääntyi ja läksi hytistä.
Vaikka Jane epäili kokin kykyä auttaa häntä todenteolla, oli hän tälle kuitenkin syvästi kiitollinen siitä, mitä hän jo oli tehnyt. Tunne, että hänellä oli näiden vihollisten joukossa ystävä, toi hänelle ensimmäisen lohdutuksen säteen ja huojensi raskaiden aavistusten taakkaa, jotka olivat vaivanneet häntäKincaidinpitkän matkan aikana.
Hän ei nähnyt enää Rokoffia sinä päivänä eikä muitakaan ennenkuin Sven tuli illallista tuomaan. Hän koetti saada kokkia puhumaan auttamissuunnitelmistaan, mutta ei saanut häneltä muuta tietoa kuin tavanmukaisen sääennustuksen. Kokki näkyi äkkiä vaipuneen takaisin tavalliseen typeryyteensä.
Mutta lähtiessään hytistä vähän myöhemmin tyhjine astioineen kuiskasi hän hyvin hiljaa: "Jetteke vaattet peelle ja kierteke filtti koko. Mine tule hakema teite hyvin pian."
Hän olisi heti livahtanut huoneesta, mutta Jane pani kätensä hänen käsivarrelleen.
"Pienokaiseni?" kysyi hän. "En voi lähteä ilman häntä."
"Te teke, mite mine sano", sanoi Andersson äreästi. "Jos mine auta teite, te ei saa olla hupsu."
Hänen mentyään Jane Clayton vaipui makuusijalleen aivan ymmällä. Mitä hänen piti tehdä? Hänen päänsä oli täynnä epäluuloja ruotsalaisen aikeita kohtaan. Eikö hänen kävisi vielä paljon pahemmin, jos hän antautuisi tuon miehen valtaan?
Ei, hän ei olisi paholaisenkaan seurassa pahemmassa asemassa kuin Nikolas Rokoffin kanssa, sillä paholainen on ainakin kunnian miehen maineessa.
Hän vannoi kymmenen kertaa, ettei lähtisiKincaidiltailman pienokaistaan, ja kuitenkin hän oli täysissä pukimissa kauan tavallisen maatamenoajan jälkeen ja hänen huopapeitteensä olivat sievästi kokoonkäärityt ja paksulla nuoralla sidotut, kun hänen oveltaan kuului varovaista raapimista.
Hän meni nopeasti huoneen poikki ja työnsi salvan syrjään. Ovi avautui hiljaa, ja sisään astui ruotsalainen huolellisesti verhottuna. Hänellä oli käsivarrellaan mytty, jossa näköjään oli hänen huopansa. Hänen toinen kätensä oli nostettu käskevästi vaitiolon merkiksi; likainen etusormi oli huulia vasten.
Hän tuli aivan likelle Janea.
"Ottaka teme", sanoi hän. "Te ei saa kirku, kun te neke sen. Se on teide lapsi."
Nopeat kädet tempasivat mytyn kokilta ja innokkaat äidinkädet puristivat nukkuvaa lasta rintaa vasten. Kuumat ilonkyyneleet juoksivat pitkin Janen poskia, ja hänen koko ruumiinsa vapisi hetken aiheuttamasta liikutuksesta.
"Tulka!" sanoi Andersson. "Meille ei on aika hukkaa."
Hän kaappasi Janen huopakäärön ja otti hytinoven ulkopuolelta omansakin. Sitten hän vei Janen laivan sivulle ja tuki häntä hänen astuessaan tikkaita alas ja kantoi lasta, kun Jane kapusi alhaalla odottavaan veneeseen. Hetkeä myöhemmin hän oli katkaissut köyden, joka piteli pientä venettä höyrylaivan kupeella, ja kumartuen mitään puhumatta vaatteisiin kiedottujen airojen puoleen alkoi soutaa mustia varjoja kohti Ugambi-jokea ylös.
Andersson souti ikäänkuin olisi ollut seudusta täysin selvillä, ja kun kuu tuli puolen tunnin kulutta pilvistä esiin, näkyi heidän vasemmalla puolellaan Ugambiin laskevan syrjäjoen suu. Tätä ahdasta väylää kohti ruotsalainen käänsi pienen veneensä keulan.
Jane Clayton aprikoi, mahtoiko mies tietää, minne oli menossa. Hän ei tiennyt, että Andersson oli kokin tehtävissä samana päivänä kulkenut juuri tuota jokea ylös pieneen kylään, jossa hän oli alkuasukkailta vaihtanut ruokatarpeita, ja että hän oli siellä suunnitellut sen seikkailun yksityiskohdat, johon he nyt olivat antautuneet.
Vaikka oli täysikuu, oli pikku joen pinta aivan musta. Jättiläispuut kaartuivat likekkäin olevien rantojen yli, yhtyen suureksi holviksi joen keskipalkalla. Kauniisti kaareutuvilta oksilta riippui tuuheata sammalta, ja äärettömiä köynnöskasveja kiipeili rehevän yltäkylläisesti maasta korkeimmille oksille saakka, laskeutuen kiemurtelevina silmukkoina melkein veden tyyneen pintaan asti.
Silloin tällöin kookas krokotiili pani airojen loiskeen pelottamana veden äkkiä väreilemään heidän edessään tai virtahepoperhe sukelsi korskuen ja puuskuttaen hietasärkältä veden viileihin, turvallisiin syvyyksiin.
Kummaltakin rannalta kuului tiheistä viidakoista petoeläinten aaveenomaisia yöhuutoja — hyenan mieletöntä ulvontaa, pantterin käheätä murinaa ja leijonan kauhistavaa karjuntaa. Ja niiden joukossa kuului omituisia, hirvittäviä ääniä, — sitäkin pelottavampia, koska nuori nainen ei voinut sanoa, mikä yöllisillä rosvoretkillään kulkeva salaperäinen peto ne aiheutti.
Hän istui veneen perään kyyristyneenä painaen pienokaista rintaansa vasten, ja kun hänellä oli tuo pieni, hento, avuton olento sylissään, oli hän tänä yönä paljon onnellisempi kuin monina suruisina päivinä.
Vaikka hän ei tiennyt, mitä kohtaloa vastaan hän oli kulkemassa tai kuinka pian se kohtalo hänet yllättäisi, oli hän kuitenkin onnellinen ja kiitollinen tästä hetkestä, vaikka kuinkakin lyhyestä, jolloin sai sulkea pienokaisen syliinsä. Hän tuskin saattoi odottaa päivän tuloa voidakseen taas katsella pienen mustasilmäisen Jackinsa hymyileviä kasvoja.
Hän koetti yhä uudestaan ja uudestaan pinnistää silmiään viidakon yön pimeydessä nähdäkseen edes vilaukselta nuo rakkaat piirteet, mutta ei erottanut ponnistuksistaan huolimatta muuta kuin kasvojen hämärät ääriviivat. Silloin hän taas puristi lämpimän pikku käärön sykkivää sydäntään vasten.
Kello oli jo varmasti kolme aamuyöllä, kun Andersson käänsi veneen kokan rantaa kohti erään aukeaman kohdalla, jossa näkyi kuun vaalenevassa valossa joukko alkuasukasten majoja okaisen aitauksen —boman— ympäröimänä.
Ruotsalainen sai huutaa monta kertaa, ennenkuin sai vastauksen kylästä ja silloinkin vain sentakia että häntä oli odotettu; niin suuresti pelkäävät alkuasukkaat yön pimeydestä tulevia ääniä. Hän auttoi Jane Claytonin pienokaisineen maihin, sitoi veneen pensaaseen ja ottaen huopapeitteet alkoi astella bomaa kohti.
Kylän portilla heidät päästi sisään muuan alkuasukasnainen, sen päällikön vaimo, jonka Andersson oli palkannut avukseen. Hän vei heidät päällikön majalle, mutta Andersson sanoi, että he nukkuisivat ulkona taivasalla, ja silloin hän tehtävänsä toimittaneena jätti heidät omiin hoteisiinsa.
Selitettyään yrmeällä tavallaan, että majat epäilemättä olivat likaisia ja syöpäläisten vallassa, levitti ruotsalainen Janen huovat ja maahan siitä jonkun matkan päähän omat huopansa ja kävi nukkumaan.
Kului joku aika, ennenkuin nuori nainen sai mukavan asennon kovalla maakamaralla, mutta lopulta hän vaipui uneen pelkästä uupumuksesta, pienokainen käsivartensa suojassa.
Hänen herätessään oli jo täysi päivä.
Hänen ympärillään tungeskeli parikymmentä uteliasta alkuasukasta — enimmäkseen miehiä, sillä luonnonkansojen keskuudessa on tämä luonteenominaisuus kehittynyt miehisellä sukupuolella suurimpaan määräänsä. Jane Clayton veti pienokaista vaistomaisesti likemmäksi itseään, vaikka hän pian sai nähdä, etteivät neekerit ollenkaan tarkoittaneet pahaa hänelle tai lapselle.
Vieläpä muuan heistä tarjosi hänelle kurpitsapullosta maitoa — likaisesta, savuttuneesta kurpitsasta, jonka suulle oli muodostunut kokonaisia kerrostumia vanhaa, hyytynyttä maitoa. Mutta antajan ystävällisyys liikutti häntä syvästi, ja hänen kasvojaan valaisi hetkeksi se miltei unohtunut säteilevä hymy, joka oli tehnyt hänen kauneutensa kuuluisaksi sekä Baltimoressa että Lontoossa.
Hän otti kurpitsan ja nosti sen huulilleen ollakseen loukkaamatta antajaa, vaikkakaan hän ei millään voinut estää kuvottavaa tunnetta, joka valtasi hänet, kun pahalta haiseva esine tuli likelle hänen sieraimiaan.
Andersson tuli hänen avukseen ja ottaen kurpitsan häneltä joi itse osan maidosta ja palautti sitten astian alkuasukkaalle, antaen hänelle samalla lahjaksi sinisiä helmiä.
Aurinko paistoi nyt kirkkaasti, ja vaikka pienokainen yhä nukkui, saattoi Jane tuskin hillitä ääretöntä haluaan nähdä rakastetut kasvot edes vilahdukselta. Alkuasukkaat olivat lähteneet pois päällikkönsä käskystä, joka nyt seisoi vähän matkaa hänestä puhellen Anderssonin kanssa.
Pohtiessaan itsekseen, oliko viisasta häiritä lapsen unta nostamalla huopaa, joka nyt suojasi sen kasvoja auringolta, huomasi Jane, että kokki keskusteli päällikön kanssa neekerien kielellä.
Mikä merkillinen mies kokki tosiaan oli! Vielä eilen oli Jane pitänyt häntä tietämättömänä ja typeränä ja nyt hän oli neljänkolmatta tunnin kuluessa saanut nähdä, ettei kokki puhunut ainoastaan englantia, vaan myöskin ranskaa ja länsirannikon alkeellista murretta. Jane oli pitänyt häntä viekkaana, julmana ja epäluotettavana, ja nyt hän oli, mikäli Janella oli syytä uskoa, osoittautunut joka suhteessa aivan toisenlaiseksi kuin päivää aikaisemmin. Oli vaikea uskoa, että mies saattoi palvella häntä puhtaasti ritarillisista vaikutteista. Kokin aikeitten ja suunnitelmien pohjalla oli varmaan jotakin, mitä hän ei vielä ollut paljastanut. Jane aprikoi tätä, ja kun hän katsoi kokkiin — hänen likekkäisiin, sinne tänne vilkuviin silmiinsä, ja vastenmielisiin piirteisiinsä, niin häntä värisytti, sillä hän oli varma, että niin kehnon pinnan alla ei voinut olla yleviä luonteenominaisuuksia.
Kun hän ajatteli tätä eikä vielä tiennyt, ottaisiko huovan pienokaisen kasvoilta, kuului hänen sylissään olevasta pikku kääröstä hiljaista vikinää ja sitten loruilevaa jokellusta, joka täytti hänen sydämensä ihastuksella.
Lapsi oli hereillä! Nyt hän voisi ihailla pienoistaan kylliksi.
Hän tempasi huovan nopeasti lapsen kasvoilta, Anderssonin katsellessa silloin häntä. Kokki näki hänen nousevan horjuen pystyyn ja pitävän pienokaista käsivarren matkan päässä itsestään, ja nuoren naisen silmät olivat kauhistuneina kiintyneet pieniin pulleihin kasvoihin ja räpytteleviin silmiin.
Sitten kokki kuuli hänen surkean huutonsa, kun hänen polvensa pettivät ja hän vaipui pyörtyneenä maahan.
Ruotsalainen
Kun tiheässä ryhmässä Tarzanin ja Sheetan ympärillä olevat soturit huomasivat, että todellinen, lihaa ja verta oleva pantteri oli keskeyttänyt heidän kuolemantanssinsa, rohkaistuivat he hieman, sillä kaikkien noiden keihäiden keskellä oli mahtavan Sheetankin kohtalo selvä.
Rokoff kiihoitti päällikköä antamaan käskyn, että keihäsmiehet sinkoisivat aseensa, ja neekeri oli vähällä komentaa heidät tähän, kun hänen silmänsä, seuraten apinamiehen katsetta, sattumalta suuntautuivat Tarzanin toiselle puolelle.
Päällikkö kääntyi kauhusta kiljaisten ja pakeni kylän porttia kohti, ja kun hänen alamaisensa katsoivat ympärilleen nähdäkseen hänen pakonsa syyn, pötkivät hekin tiehensä — heitä vastaan näet harppoivat Akutin kauheat apinat, joiden valtavat ruhot näyttivät vieläkin suuremmilta kuunvalossa ja leiritulen hohteessa.
Samassa kun alkuasukkaat lähtivät pakoon, kaikui apinamiehen villi huuto neekerien kiljunnan yli, ja siihen vastaten syöksyivät Sheeta ja apinat karjuen pakolaisten jälkeen. Jotkut soturit kääntyivät taistelemaan raivostuneiden vastustajiensa kanssa, mutta rajujen petojen hillitön hurjuus toi heille verisen kuoleman.
Toiset surmattiin paetessaan, ja vasta sitten kun kylä oli tyhjä ja viimeinen neekeri kadonnut pensaikkoon, saattoi Tarzan kutsua villin joukkionsa takaisin luokseen. Silloin hän huomasi mielipahakseen, ettei hän saanut yhtäkään heistä, ei edes verrattain älykästä Akutia ymmärtämään, että hän halusi vapautua kahleista, jotka sitoivat hänet paaluun.
Jonkun ajan kuluttua mahtuisi tietysti tämä ajatus heidänkin paksuihin kalloihinsa, mutta sillä välin voisi tapahtua paljon — neekerit voisivat palata suurin voimin valtaamaan takaisin kylänsä; valkoiset miehet voisivat pyssyillään helposti ampua läheisistä puista heidät kaikki; vieläpä hän voisi kuolla nälkään, ennenkuin hidasälyiset apinat huomaisivat, että hän tahtoi heitä kalvamaan siteet poikki.
Sheeta taasen käsitti tätä vielä vähemmän kuin apinat, mutta kuitenkaan ei Tarzan voinut olla ihmettelemättä tuon pedon osoittamia erikoisia ominaisuuksia, Ei voinut epäillä, että se osoitti todellista kiintymystä häneen, sillä nyt, kun neekerit oli karkoitettu, käveli se hitaasti edestakaisin paalun luona hieroen kylkiään apinamiehen jalkoihin ja hyrräten kuin tyytyväinen kissa. Myöskään ei Tarzan voinut epäillä, että se oli omasta aloitteestaan lähtenyt hakemaan toisia hänen avukseen. Hänen Sheetansa oli tosiaan villipetojen helmi.
Mugambin poissaolo huolestutti apinamiestä koko joukon. Hän koetti saada Akutilta tietoa, kuinka neekerin oli käynyt, peläten että pedot Tarzanin silmälläpidosta vapautuneina olivat käyneet miehen kimppuun ja syöneet hänet suuhunsa. Mutta vastaukseksi kaikkiin hänen kysymyksiinsä suuri apina vain viittasi viidakkoon sille suunnalle, mistä he olivat tulleet.
Yö kului ja Tarzan oli yhä sidottuna paaluun. Hiukan päivän sarastuksen jälkeen hänen pahat aavistuksensa toteutuivat, kun hän näki alastomia mustia hahmoja liikkuvan varovasti kylän tienoilla aivan viidakon reunalla. Neekerit olivat palaamassa.
Päivän valjettua tulisi heidän rohkeutensa niin suureksi, että he uskaltaisivat käydä sen pienen eläinjoukon kimppuun, joka oli ajanut heidät pois heidän omista asunnoistaan. Ottelun tulos näytti ennakolta selvältä, jos villit voisivat voittaa taikauskoisen kauhunsa, sillä kun otti huomioon heidän valtavan ylivoimansa, pitkät keihäänsä ja myrkytetyt nuolensa, ei voinut odottaa, että pantteri ja apinat elävinä selviäisivät todella päättäväisestä hyökkäyksestä.
Että neekerit valmistivat hyökkäystä, kävi selväksi tuokiota myöhemmin, kun he alkoivat näyttäytyä suurella joukolla aukeaman reunassa. He tanssivat ja hyppivät heilutellen keihäitään ja huutelivat ivasanoja ja villejä sotahuutoja kylään päin.
Tarzan tiesi tämän tempun jatkuvan, kunnes neekerit saisivat kylliksi hysteeristä rohkeutta uskaltaakseen tehdä lyhyen hyökkäyksen kylää vastaan, ja vaikka hän epäilikin, että he valtaisivat sen ensi yrityksellä, uskoi hän, että he toisella tai kolmannella tulisivat portista sisään, ja silloin olisi tuloksena Tarzanin rohkeiden, mutta asestamattomien ja kurittomien puolustajien tuhoutuminen.
Aivan kuten hän oli arvannutkin, etenivät ulvovat soturit ensi hyökkäyksessään vain hiukan matkaa avoimelle kentälle — pelkästään apinamiehen kimeä aaveentapainen huuto sai heidät kiiruhtamaan takaisin pensaikkoon. He harppoivat mahtavina edestakaisin viidakon edustalla ja ulvoivat puolen tunnin ajan saadakseen rohkeutensa nousemaan huippukohtaansa ja yrittivät sitten taas hyökätä.
Tällä kertaa he tulivat aivan kylän portille, mutta kun Sheeta ja julmat apinat hyökkäsivät heidän joukkoonsa, kääntyivät he pois kauhusta kiljuen ja pakenivat taas viidakkoon.
Tanssi ja huutaminen uudistui yhä. Tarzan tunsi, että he tällä kertaa tulisivat kylään ja toteuttaisivat aikeensa, jonka kourallinen päättäväisiä valkoisia miehiä olisi saanut onnelliseen päätökseen ensi yrityksellä.
Tarzanista oli kovin katkeraa olla niin lähellä pelastusta ja sitten pettyä kaikessa vain sen takia, että hän ei voinut saada villejä ystävä-parkojaan täsmällisesti ymmärtämään, mitä heiltä halusi. Mutta hän ei voinut antaa moitteelle sijaa mielessään. He olivat tehneet parhaansa, ja nyt hän oli varma siitä, että he epäilemättä jäisivät kuolemaan hänen kanssaan, koettaessaan turhaan puolustaa häntä.
Neekerit valmistelivat jo ryntäystä. Muutamat heistä olivat edenneet lyhyen matkan kylää kohti ja kehoittivat toisia seuraamaan. Hetken kuluttua koko villi lauma juoksisi aukeaman poikki.
Tarzan ajatteli vain pikku lastaan, joka oli jossakin täällä julmassa säälimättömässä aarniometsässä. Hänen sydämensä oli pakahtua tuskasta poikansa takia, jota hän ei enää voisi etsiä ja pelastaa — pelkästään se tuska ja tieto Janen kärsimyksistä painoi hänen urhoollista mieltään näinä hänen luulonsa mukaan viimeisinä hetkinään. Kaikki apu, mitä hän saattoi toivoa, oli tullut hänen osakseen äärimmäisen hädän hetkellä — ja pettänyt. Nyt ei ollut enää mitään toivottavana.
Neekerit olivat aukeaman puolivälissä, kun Tarzanin huomio kiintyi erään apinan käyttäytymiseen. Eläin tuijotti muuatta majaa kohti. Tarzan katsoi samaan suuntaan. Hän näki suunnattomaksi huojennuksekseen ja ilokseen Mugambin voimakasrakenteisen hahmon kiitävän apuun.
Suurikokoinen neekeri huohotti raskaasti ikäänkuin kovasta ruumiillisesta ponnistuksesta ja mielenliikutuksesta. Hän syöksyi Tarzanin luo, ja kun ensimmäiset villit ehtivät kylän portille, katkaisi hänen veitsensä viimeiset köydet, jotka sitoivat Tarzanin paaluun.
Tiellä virui niiden villien ruumiita, jotka olivat edellisenä iltana saaneet apinoilta surmansa. Eräältä heistä Tarzan sieppasi keihään ja taistelunuijan. Mugambi sivullaan ja muriseva apinajoukko ympärillään hän meni alkuasukkaita vastaan, jotka tulvivat portista.
Taistelu, joka seurasi, oli perin raju, mutta lopulta villit joutuivat tappiolle, ehkä enemmän kauhunsa takia, nähdessään mustan ja valkoisen miehen taistelevan yhdessä pantterin ja Akutin suurten, villien apinain kanssa, kuin sentähden että he eivät olisi kyenneet voittamaan vastassaan olevaa verrattain pientä joukkoa.
Tarzanin käsiin joutui yksi vanki, ja apinamies alkoi kuulustella häntä koettaen saada selville, kuinka Rokoffin ja hänen joukkojensa oli käynyt. Kun neekerille luvattiin vapaus palkinnoksi tiedoista, kertoi hän kaikki, mitä tiesi venäläisen toimista.
Näytti siltä, että neekeripäällikkö oli aikaisin aamulla koettanut saada valkoisia miehiä palaamaan hänen kanssaan kylään ja pyssyillään tuhoamaan villin lauman, joka oli vallannut sen; mutta Rokoff tuntui pelkäävän valkoista jättiläistä ja hänen merkillisiä tovereitaan vieläkin enemmän kuin neekerit itse.
Hän ei tahtonut millään ehdolla suostua palaamaan edes kylän näkyviinkään. Sensijaan hän vei joukkonsa kiireesti joelle, missä he varastivat joukon neekerien kätkemiä kanootteja. Viimeksi oli heidät nähty, kun he tarmokkaasti meloivat jokea ylöspäin, Kavirin kylästä olevien kantajien käytellessä airoja.
Näin ollen Apinain Tarzan rupesi julmine joukkoineen taas etsimään pientä poikaansa ja ajamaan takaa hänen ryöstäjäänsä.
He kulkivat monta väsyttävää päivää melkein asumattoman maan läpi, saadakseen lopuksi tietää olevansa väärillä jäljillä. Pieni joukko oli menettänyt kolme jäsentään, sillä kolme Akutin apinaa oli kaatunut taistelussa kylän luona. Nyt siinä oli viisi suurta apinaa, Akut mukaan laskettuna, Sheeta ja Mugambi sekä Tarzan.
Apinamies ei kuullut enää huhuttavan niistä kolmesta, jotka olivat kulkeneet Rokoffin edellä — valkoisesta miehestä, naisesta ja lapsesta Hän ei voinut arvata, keitä mies ja nainen olivat, mutta ajatus, että lapsi oli hänen, oli riittävä syy jatkamaan takaa-ajoa. Hän oli varma, että Rokoff seurasi näitä kolmea ihmistä, ja luotti siihen, että jos hän vain voisi pysyä venäläisen jäljillä, tulisi se hetki yhä lähemmä, jolloin hän voisi temmata lapsensa niistä vaaroista ja kauheuksista, jotka sitä uhkasivat.
Kun he samosivat taaksepäin kadotettuaan Rokoffin jäljet, tuli Tarzan jälleen oikealle tolalle siinä, missä venäläinen oli poikennut joelta ja lähtenyt pensaikkoon pohjoista kohti. Tämän suunnanmuutoksen hän osasi selittää johtuvan vain siitä, että lapsen haltijat olivat vieneet sen pois joelta.
Mutta hän ei voinut missään matkan varrella saada varmoja tietoja, jotka olisivat saaneet hänet täysin vakuutetuksi siitä, että lapsi oli heidän edellään. Ei yksikään heidän kuulustelemansa alkuasukas ollut kuullut tai nähnyt tätä toista joukkoa, vaikka melkein kaikki olivat itse olleet suoranaisesti tekemisissä venäläisen kanssa tai puhuneet sellaisten kanssa, jotka olivat nähneet hänet.
Vain vaivoin saattoi Tarzan päästä puheisiin alkuasukasten kanssa, koska he pakenivat suin päin pensaikkoon heti kun heidän silmänsä osuivat hänen tovereihinsa. Hänen ainoa mahdollisuutensa oli kulkea joukkonsa edellä ja väijyä jotakuta soturia, jonka hän tapasi yksinään viidakossa.
Eräänä päivänä, kun hän oli tässä puuhassa ja väijyi muuatta pahaa aavistamatonta villiä, kohtasi hän tämän juuri kun neekeri aikoi sinkauttaa keihäänsä haavoittunutta valkoista miestä kohti, joka kyyristeli pensasryhmässä tien sivulla. Tämän valkoisen miehen Tarzan oli usein nähnyt ja tunsi hänet heti.
Nuo vastenmieliset piirteet olivat juurtuneet syvälle hänen muistiinsa — nuo likekkäiset silmät, luihu ilme ja riippuvat keltaiset viikset.
Apinamiehen mieleen tuli heti, että tämä mies ei ollut Rokoffin seuralaisten joukossa siinä kylässä, jossa Tarzan oli ollut vankina. Hän oli nähnyt heidät kaikki, eikä tätä miestä ollut siellä. Asialla oli vain yksi selitys — tämä mies oli paennut venäläistä naisen ja lapsen kanssa — ja nainen oli ollut Jane Clayton. Nyt Tarzan oli varma Rokoffin sanojen merkityksestä.
Apinamiehen kasvot kävivät valkoisiksi, kun hän katseli ruotsalaisen harmaankalpeita, paheitten uurtamia kasvoja. Hänen otsalleen ilmestyi leveä tulipunainen juova — merkki arvesta, joka oli tullut vuosia sitten, kun Terkoz oli reväissyt suuren nahankappaleen apinamiehen kallosta siinä rajussa taistelussa, jossa Tarzan oli osoittanut kelpoisuutensa Kerchakin apinain kuninkaaksi.
Mies oli hänen saaliinsa — neekeri ei saisi häntä. Näin ajatellen hän hyppäsi soturin kimppuun ja löi keihään alas, ennenkuin se saavutti maalinsa. Neekeri tempasi veitsensä ja kääntyi taistelemaan uutta vihollistaan vastaan, ja ruotsalainen, joka makasi pensaassa, joutui todistajaksi kaksintaisteluun, jollaista hän ei ollut uneksinutkaan näkevänsä — puolialaston valkoinen mies taisteli käsikähmässä puolialastonta neekeriä vastaan, ensin alkuihmisen karkeatekoisilla aseilla ja sitten käsin ja hampain kuten alkuajan eläimet, joista heidän esi-isänsä polveutuivat.
Aluksi ei Andersson tuntenut valkoista miestä, ja kun hänelle lopulta selvisi, että hän oli nähnyt tämän jättiläisen ennenkin, kävivät hänen silmänsä suuriksi hämmästyksestä — saattoiko tämä muriseva ja raateleva petoeläin olla sama hieno englantilainen herra, joka oli ollut vankinaKincaidilla!
Englantilainen aatelismies! Paetessaan lady Greystoken kanssa Ugambia ylös hän oli saanut tältä kuulla, keitäKincaidinvangit olivat. Aikaisemmin ei hän tietänyt asianlaitaa, yhtä vähän kuin muutkaan höyrylaivan miehet.
Taistelu oli ohi. Tarzanin oli ollut pakko tappaa vastustajansa, kun mies ei tahtonut antautua.
Ruotsalainen näki valkoisen miehen hypähtävän pystyyn vihollisensa ruumiin vierestä. Laskien toisen jalkansa neekerin taittuneelle niskalle mies päästi voittoisan urosapinan karmivan huudon.
Anderssonia värisytti. Sitten Tarzan kääntyi häntä kohti. Apinamiehen kasvot olivat kylmät ja julmat, ja harmaissa silmissä ruotsalainen näki murhanhimoa.
"Missä on vaimoni?" karjui apinamies. "Missä on lapsi?"
Andersson koetti vastata, mutta äkillinen yskänkohtaus oli vähällä tukehduttaa hänet. Hänen rintansa läpi oli tunkeutunut nuoli, ja hänen yskiessään tulvi haavoitetusta keuhkosta äkkiä verta suun ja sierainten kautta.
Tarzan seisoi odottaen, että kohtaus menisi ohi. Hän kumartui pronssikuvan kaltaisena — kylmänä, kovana ja säälimättömänä — avuttoman miehen yli odottaen, että voisi kiristää häneltä kaikki tarvitsemansa tiedot ja sitten tappaa hänet.
Yskiminen ja verenvuoto lakkasi pian, ja haavoittunut mies koetti taas puhua. Tarzan polvistui hänen viereensä ja kallisti korvansa heikosti liikkuvia huulia kohti.
"Vaimo ja lapsi!" kertasi hän. "Missä he ovat?"
Andersson osoitti polkua ylöspäin.
"Veneleinen — hen otti ne", kuiskasi hän.
"Mitenkä tulitte tänne?" jatkoi Tarzan. "Miksi ette ole Rokoffin mukana?"
"Ne sai meide kii", vastasi Andersson niin heikolla äänellä, että apinamies tuskin saattoi erottaa sanat. "Ne sai meide kii. Mine tappeli, mutta minu miehet juoksi kaikki pois. Sitten se sai minu, kun mine oli haavotettu. Rokoff sano hen jette minu tänne hyenalle. Se oli pahempi kuin heti tappa. Hen otti teide vaimo ja lapsi."
"Mitä te itse teitte heille — mihin te veitte heitä?" kysyi Tarzan ja jatkoi sitten kumartuen aivan miehen yli — villit silmät leimusivat intohimoista vihaa ja kostoa, jota hän vain vaivoin jaksoi pidättää. — "Mitä pahaa teitte vaimolleni ja lapselleni? Puhukaa nopeasti, ennenkuin tapan teidät! Sopikaa välinne Jumalan kanssa! Sanokaa minulle pahimmatkin asiat, muutoin revin teidät palasiksi käsilläni ja hampaillani. Te olette nähnyt, että voin tehdä sen!"
Anderssonin kasvoille levisi äärimmäisen hämmästyksen ilme.
"Mutta", kuiskasi hän, "mine ei loukkanu heite. Mine koetti pelasta heite tuolta veneleiselte. Teide vaimo oli minulle kilttiKincaidilla, ja mine kuuli pikku poika joskus kirkuva. Minulla on itse vaimo ja lapsi Kristianstadissa, ja mine ei ene voinut nehde heite erillä ja Rokoffi vallassa. Se on kaikki. Olenko mine sen neköne ett mine tahtosi tehde paha heille?" jatkoi hän hetken perästä, osoittaen rinnastaan esiinpistävää nuolta.
Miehen äänensävyssä ja ilmeessä oli jotakin, joka sai Tarzanin vakuutetuksi hänen väitteittensä totuudenmukaisuudesta. Painavin todiste oli se tosiasia, että Andersson ilmeisesti näytti enemmän loukkaantuneelta kuin pelästyneeltä. Hän tiesi olevansa kuolemaisillaan, joten Tarzanin uhkaukset vaikuttivat häneen vain vähän. Mutta oli aivan ilmeistä, että hän halusi englantilaisen pääsevän totuuden perille: silloin tämä ei loukkaisi häntä pitämällä hänestä sitä luuloa, jonka hänen sanansa ja käyttäytymisensä olivat ilmaisseet.
Apinamies laskeutui heti polvilleen ruotsalaisen viereen.
"Olen pahoillani", sanoi hän aivan yksinkertaisesti, "Olin odottanut tapaavani vain lurjuksia Rokoffin seurassa. Huomaan olleeni väärässä. Se kaikki on nyt ohi; on paljon tärkeämpää saada teidät turvalliseen ja rauhaisaan paikkaan ja hoitaa haavojanne. Meidän täytyy saada teidät taas jalkeille mahdollisimman pian."
Ruotsalainen pudisti hymyillen päätänsä.
"Te mene hakema vaimo ja lapsi", sanoi hän. "Mine ole niinkuin koollu jo, mutta" — hän epäröi — "minu on paha ajatella hyena. Ettekö te tahdo tehde heti kaikki selve?"
Tarzania värisytti. Hetkeä aikaisemmin hän oli ollut vähällä tappaa tämän miehen. Nyt hän hentoi yhtä vähän ottaa henkeä häneltä kuin parhaalta ystävältäänkään.
Hän nosti ruotsalaisen pään syliinsä muuttaakseen ja helpottaakseen hänen asentoaan.
Taas tuli yskäkohtaus ja kauhea verensyöksy. Kun se oli ohi, makasiAndersson silmät suljettuina.
Tarzan luuli hänen kuolleen, kunnes hän äkkiä avasi silmänsä katsoen apinamieheen. Hän päästi huokauksen ja sanoi — hyvin heikosti ja matalasti kuiskaten:
"Mine luule rupe tuulema, hyvin pian, hyvin kova!" Sitten hänen päänsä vaipui, ja hän oli kuollut.