Tambudza
Tarzan kaivoi matalan haudanKincaidinkokille, jonka vastenmielisen ulkomuodon alla oli sykkinyt ritarillisen miehen sydän. Sen enempää hän ei voinut julmassa viidakossa tehdä miehelle, joka oli antanut henkensä hänen pikku poikansa ja vaimonsa pelastukseksi.
Sitten Tarzan ryhtyi taas ajamaan Rokoffia takaa. Nyt, kun hän oli varma, että hänen edellään kulkeva nainen tosiaan oli Jane ja että tämä taas oli joutunut venäläisen käsiin, tuntui hänestä siltä kuin kulkisi vain etanan vauhdilla, vaikka hän itse asiassa eteni aivan uskomattoman nopeasti.
Hän osasi vain vaivoin pysyä tolalla, sillä tällä kohdalla oli viidakossa monta tietä — ristiin rastiin haarautuen ja eroten kaikkiin suuntiin, ja kaikkia pitkin oli samonnut lukemattomia alkuasukkaita sinne ja tänne. Valkoisten miesten jäljet olivat hävinneet heitä seuranneiden alkuasukas-kantajien jälkiin, ja kaiken päällä oli toisten alkuasukasten ja villieläinten jälkiä.
Tämä kaikki oli kovin ymmälle saattavaa, mutta Tarzan jatkoi kuitenkin uutterasti matkaansa, käyttäen sekä näkö- että hajuaistiaan pysyäkseen varmemmin oikealla tiellä. Mutta kaikesta huolellisuudesta huolimatta yö kohtasi hänet sellaisella paikalla, jossa hän ymmärsi varmasti olevansa kokonaan väärillä jäljillä.
Hän tiesi joukkonsa seuraavan perässään ja näin ollen hän oli huolellisesti koettanut tehdä kulkemansa tien mahdollisimman selväksi: hän riipaisi usein viidakkopolun varrella köynnöksiä ja puista riippuvia kasveja ja jätti täten merkkejä, joista jälessä tulevat saattoivat vainuta hänen tiensä.
Pimeän tullen alkoi sataa rankasti, eikä aikeissaan pettynyt apinamies voinut muuta kuin odottaa aamun tuloa jättiläispuun tarjoamassa huonossa suojassa. Mutta aamun koitto ei tuonut keskeytystä rankkasateelle.
Aurinko oli viikon ajan paksujen pilvien peitossa, ja raju sade sekä tuuli ja myrsky hävittivät viimeisetkin jäännökset jäljistä, joita Tarzan yhä etsi, vaikka turhaan.
Koko tänä aikana hän ei nähnyt merkkiäkään alkuasukkaista eikä omasta joukostaan; hän pelkäsi, että tämän jäsenet olivat kovan myrskyn aikana kadottaneet hänen jälkensä. Kun maa oli hänelle vierasta, ei hän ollut voinut tarkkaan määrätä suuntaansa, koska hänellä ei ollut aurinkoa päivällä ja kuuta tai tähtiä yöllä ohjaajanaan.
Kun aurinko vihdoin seitsemännen päivän aamupuolella pääsi esiin pilvistä, näki se apinamiehen melkein mielipuolena.
Apinain Tarzan oli ensi kerran elämässään eksynyt viidakossa. Ja se, että tällainen kokemus sattui hänelle juuri nyt, oli hänestä sanomattoman julmaa. Hänen vaimonsa ja poikansa olivat hänen perivihollisensa Rokoffin kynsissä jossakin tämän villin maan kolkassa.
Mitä kamalia koettelemuksia heillä olikaan ollut kestettävänään noina seitsemänä kolkkona päivänä, jolloin luonto oli tehnyt tyhjäksi hänen yrityksensä löytää heidät? Tarzan tunsi peräti hyvin venäläisen, jonka vallassa he olivat, eikä voinut epäillä sitä, että tämä, raivoissaan Janen aikaisemmasta pakoonpääsystä ja tietäen Tarzanin mahdollisesti olevan aivan kintereillään, toimittaisi aikaa hukkaamatta uhrilleen sellaisen koston kuin hänen saastainen ajatuksensa saattoi keksiä.
Mutta nyt, kun aurinko paistoi, ei apinamies vieläkään ollut selvillä, mihin suuntaan mennä. Hän tiesi, että Rokoff oli lähtenyt joelta ajaakseen takaa Anderssonia, mutta nyt oli epätietoista, jatkaisiko hän matkaansa sisämaahan vai palaisiko Ugambi-joelle.
Apinamies oli nähnyt, että joki siinä kohdassa, missä hän lähti poispäin, kävi kapeaksi ja vuolaaksi, joten hän päätteli, ettei sitä myöten voinut kanootillakaan kulkea pitkiä matkoja alkujuoksuun päin. Mutta mille taholle Rokoff oli mennyt, jollei hän ollut palannut joelle?
Päätellen siitä suunnasta, johon Andersson oli paennut Janen ja lapsen kanssa, oli Tarzan varma, että miehellä oli ollut tarkoituksena ryhtyä suunnattoman uskaliaaseen yritykseen: samota mannermaan poikki Zanzibariin. Mutta oli epäiltävää, tokko Rokoff uskaltaisi lähteä niin vaaralliselle matkalle.
Pelko voisi ajaa hänet tähän yritykseen nyt, kun hän tiesi, että hänen kintereillään oli raju joukko apinoita ja että Apinain Tarzan seurasi häntä toimittaakseen hänelle ansaitun koston.
Vihdoin apinamies päätti jatkaa matkaa koillista kohti SaksanItä-Afrikkaan päin, kunnes tapaisi alkuasukkaita, joilta saisi tietojaRokoffin olopaikasta.
Toisena päivänä sateen loputtua hän tuli alkuasukaskylään, josta ihmiset pakenivat pensaikkoon heti kun näkivät hänet. Tarzan, joka ei antanut sellaisen esteen ehkäistä aikeitaan, ajoi heitä takaa ja sai lyhyen ponnistelun jälkeen erään nuoren soturin kiinni. Mies oli niin kovasti pelästynyt, ettei voinut puolustaa itseään; hän pudotti aseensa ja heittäytyi maahan ja kiljui kovasti, tuijottaessaan silmät suurina vangitsijaansa.
Apinamiehen oli melkoisen vaikeata tyynnyttää miestä sen verran, että sai häneltä yhtenäisen selostuksen aiheettoman kauhun syystä.
Pitkien suostutusten jälkeen sai Tarzan tietää häneltä, että joukko valkoisia miehiä oli muutamia päiviä aikaisemmin kulkenut kylän läpi. Nämä miehet olivat kertoneet heille julmasta valkoisesta paholaisesta, joka ajoi heitä takaa, ja varoittaneet alkuasukkaita olemaan varuillaan sen ja sitä seuraavan hirviöjoukon suhteen.
Neekeri oli tuntenut Tarzanin valkoiseksi paholaiseksi valkoisten miesten ja heidän mustien palvelijainsa antaman kuvauksen perusteella. Tarzanin takana hän oli odottanut näkevänsä lauman hirviöitä apinain ja ja pantterien hahmossa.
Tässä kaikessa Tarzan huomasi Rokoffin viekkaan toiminnan. Venäläinen koetti tehdä hänen matkansa mahdollisimman vaikeaksi kääntämällä taikauskoisen pelon valtaamat alkuasukkaat häntä vastaan.
Neekeri kertoi Tarzanille edelleen, että äskeistä retkeä johtanut valkoinen mies oli luvannut heille satumaisen palkinnon, jos he tappaisivat valkoisen paholaisen. Heillä olikin täysi aikomus tehdä se tilaisuuden sattuessa. Mutta heti kun he olivat nähneet Tarzanin, oli heidän rohkeutensa tipo tiessään, kuten valkoisia miehiä seuranneet kantajat olivat ennustaneet.
Kun alkuasukas huomasi, ettei apinamies yrittänytkään vahingoittaa häntä, sai hän taas vähän rohkeutta ja seurasi Tarzanin ehdotuksesta valkoista paholaista takaisin kylään ja tullessaan huusi tovereitaankin palaamaan, selittäen: "Valkoinen paholainen on luvannut olla tekemättä teille mitään pahaa, jos tulette heti takaisin ja vastaatte hänen kysymyksiinsä."
Neekerit tallustelivat yksi toisensa jälkeen kylään, mutta heidän pelkonsa ei ollut kokonaan asettunut. Sen huomasi siitä, että useimmilla heistä silmänvalkuaiset pyörivät levottomasti heidän luodessaan alinomaa pelokkaita syrjäsilmäyksiä apinamieheen.
Päällikkö oli ensimmäisiä palaamaan kylään, ja koska Tarzan erikoisesti halusi haastatella juuri häntä, aloitti hän heti kyselemisensä.
Mies oli lyhyt ja paksu; hänellä oli tavatonta mielen alhaisuutta ja paheellisuutta osoittavat kasvot ja apinankaltaiset käsivarret. Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi petollisuutta.
Vain se taikauskoinen kauhu, joka oli syntynyt venäläisen seurassa olleiden valkoisten ja mustien miesten kertomusten johdosta, esti häntä käymästä sotureineen Tarzanin kimppuun ja surmaamasta tätä heti, sillä hän ja hänen alamaisensa olivat pinttyneitä ihmissyöjiä. Mutta pelko, että Tarzan tosiaan oli paholainen ja että hänen villit palvelijansa odottivat viidakossa hänen takanaan merkkiä suorittaakseen hänen käskynsä, esti M'ganwazamia toteuttamasta haluaan.
Tarzan kyseli päälliköltä kaikkea hyvin tarkkaan ja vertaamalla tämän tiedonantoja ensiksi kohtaamansa nuoren soturin selityksiin hän pääsi selville, että Rokoff ja hänensafarinsaperäytyivät kauhun vallassa kaukaista itärannikkoa kohti.
Monet venäläisen kantajista olivat jo karanneet hänen luotaan. Tässäkin kylässä hän oli hirtättänyt viisi heistä varkauden ja karkaamisyrityksen takia. Mutta — päättäen siitä, mitä waganwazamit olivat saaneet kuulla niiltä venäläisen mustilta palvelijoilta, jotka eivät vielä niin suuresti pelänneet raakaa Rokoffia, etteivät olisi uskaltaneet puhua aikeistaan, — oli ilmeistä, ettei venäläinen voisi kulkea pitkällekään ennenkuin hänen viimeisetkin kantajansa, keittäjänsä, telttapoikansa, pyssynkantajansa,askarinsa, vieläpä neekerien päällikkökin lähtisi pensaikkoon, jättäen hänet armottoman viidakon valtoihin.
M'ganwazam sanoi, ettei valkoisten miesten mukana ollut ketään valkoista naista tai lasta, mutta hänen puhuessaan sai Tarzan varmuuden siitä, että hän valehteli. Apinamies kävi useita kertoja tähän asiaan käsiksi eri puolilta, mutta hänen ei onnistunut saada viekasta ihmissyöjää puhumaan ensimmäistä selitystään vastaan, mitä tuli naisen ja lapsen esiintymiseen.
Tarzan pyysi päälliköltä ruokaa ja onnistui lopulta saamaan aterian, kun yksinvaltias ensin oli tehnyt kaikenlaisia esteitä. Sitten hän koetti puhutella heimon muita jäseniä, etenkin pensaikossa kiinni saamaansa nuorta miestä, mutta M'ganwazamin läsnäolo tukki heidän suunsa.
Vihdoin Tarzan, vakuutettuna siitä, että nämä ihmiset tiesivät paljon enemmän venäläisen olopaikasta ja Janen ja lapsen kohtalosta kuin tahtoivat sanoa hänelle, päätti jäädä yöksi heidän luokseen, toivoen keksivänsä vielä jotakin tärkeää.
Kertoessaan päätöksestään päällikölle hämmästyi hän suuresti huomatessaan äkillisen muutoksen miehen käytöksessä häntä kohtaan. Oltuaan ilmeisesti epäystävällinen ja epäluuloinen muuttui M'ganwazam nyt mitä innokkaimmaksi ja huolellisimmaksi isännäksi.
Tarzanin täytyi välttämättä asettua kylän parhaaseen majaan, josta M'ganwazamin vanhin vaimo heti paikalla ajettiin ilman muuta pois, kun päällikkö taas majoittui väliaikaisesti erään nuoremman puolisonsa majaan.
Jos Tarzan olisi sattunut muistamaan, että neekereille oli tarjolla ruhtinaallinen palkinto, mikäli heidän onnistuisi tappaa hänet, olisi hän nopeammin käsittänyt äkillisen muutoksen M'ganwazamin käytöksessä.
Se seikka, että valkoinen jättiläinen nukkuisi rauhallisesti neekerikuninkaan omassa majassa, edistäisi suuresti palkinnon toiveita, ja näin ollen päällikkö kehoitti erittäin innokkaasti Tarzania, että tämä, joka epäilemättä oli hyvin väsynyt matkoistaan, vetäytyisi jo aikaisin nauttimaan tuon kaikkea muuta kuin houkuttelevan palatsin mukavuuksia.
Vaikka apinamies inhosikin suuresti nukkumista alkuasukasmajassa, oli hän päättänyt tänä yönä niin tehdä, toivoen saavansa jonkun heimon nuoremmista miehistä istumaan ja rupattamaan kanssansa savun täyttämän majan keskellä palavan tulen ääressä ja voivansa sitten häneltä udella tarvitsemansa tiedot. Näin ollen Tarzan hyväksyi vanhan M'ganwazamin tarjouksen, esittäen kuitenkin, että paljon mieluummin olisi yhdessä majassa jonkun nuoren miehen kanssa kuin ajaisi päällikön vanhan vaimon kylmään yöhön.
Tuo hampaaton vanha noita-akka irvisteli hyväksyvästi ehdotukselle, ja kun tämä suunnitelma sopi vielä paremmin päällikön tarkoituksiin — hän voisi nyt saartaa Tarzanin valikoidulla salamurhaajajoukolla — suostui hän kernaasti pyyntöön, ja pian Tarzan vietiin erääseen majaan aivan kyläportin likelle.
Koska tänä iltana piti esittää tanssia äskettäin palanneen metsästäjäjoukkueen kunniaksi, jäi Tarzan yksinään majaan; nuorten miesten piti nimittäin M'ganwazamin selityksen mukaan ottaa osaa juhlallisuuksiin.
Heti kun apinamies oli kunnollisesti saatu loukkuun, kutsui M'ganwazam luokseen nuoret soturit, jotka hän oli valinnut viettämään yön valkoisen paholaisen kanssa.
Kukaan heistä ei ollut erikoisen ihastunut suunnitelmaan, sillä syvällä heidän taikauskoisissa sydämissään asusti rajaton pelko merkillistä valkoista jättiläistä kohtaan. Mutta M'ganwazamin sana oli hänen alamaisilleen lakina, joten kukaan ei uskaltanut kieltäytyä velvollisuudesta, joka hänelle nyt annettiin.
Kun M'ganwazam kuiskien selitti suunnitelmaansa ympärillään kyyköttäville villeille, niin vanha hampaaton noita, jolle Tarzan oli pelastanut hänen tavallisen yösijansa, hääri salaliittolaisten ympärillä — näennäisesti lisätäkseen puita tuleen, jonka ääressä miehet istuivat, mutta itse asiassa kuullakseen heidän keskustelustaan mahdollisimman paljon.
Tarzan oli nukkunut ehkä tunnin tai pari juhlijain villistä metelistä huolimatta, kun hänen terävät aistinsa äkkiä huomasivat epäilyttävän varovaista liikuntaa majassa, jossa hän makasi. Tuli oli vaipunut pieneksi hehkuvaksi tuhkakasaksi, joka pikemmin lisäsi kuin vähensi pahalta haisevan huoneen sisällä vallitsevaa pimeyttä. Mutta apinamiehen harjaantuneet aistit ilmaisivat hänelle, että majassa oli joku toinenkin, joka melkein äänettömästi hiipi häntä kohti pimeyden läpi.
Hän ei uskonut, että se olisi joku hänen majatovereistaan, joka palasi juhlasta, sillä hän kuuli yhä tanssijain villejä huutoja ja rumpujen pärinää. Kuka ryhtyi sellaisiin varokeinoihin tulonsa salaamiseksi?
Kun olento tuli apinamiehen ulottuville, hyppäsi tämä keveästi majan toiseen päähän keihäs valmiina sivullaan.
"Kuka siellä", kysyi hän, "hiipii Apinain Tarzanin kimppuun pimeydestä kuin nälkäinen leijona?"
"Hiljaa, bwana!" vastasi vanha särkynyt ääni. "Olen Tambudza — hän, jonka majaa et tahtonut ottaa ja ajaa vanhaa naista kylmään yöhön."
"Mitä Tambudza haluaa Apinain Tarzanilta?" kysyi apinamies.
"Sinä olit ystävällinen minulle, jolle ei kukaan enää ole ystävällinen, ja minä tulin varoittamaan sinua korvaukseksi ystävällisyydestäsi", vastasi vanha akka.
"Mistä varoittamaan?"
"M'ganwazam on valinnut nuoret miehet, joiden tulee nukkua majassa sinun kanssasi", vastasi Tambudza. "Olin lähettyvillä, kun hän puhui heidän kanssaan, ja kuulin hänen antavan määräyksiään heille. Tanssin loputtua aamupuolella yötä on heidän määrä tulla majaan. Jos sinä olet hereillä, sanovat he tulleensa nukkumaan, mutta jos sinä nukut, surmataan sinut M'ganwazamin käskyn mukaan. Jollet nuku vielä silloin, odottavat he rauhallisesti vieressäsi, kunnes vaivut uneen, ja karkaavat sitten kaikki sinun kimppuusi ja tappavat sinut. M'ganwazam on päättänyt saada valkoisen miehen tarjoaman palkinnon."
"En muistanut ollenkaan palkintoa", sanoi Tarzan puoliksi itsekseen ja jatkoi sitten: "Kuinka voi M'ganwazam toivoa saavansa palkinnon, kun minua vihaavat valkoiset miehet ovat lähteneet hänen maastaan, eikä hän tiedä, minne he ovat menneet?"
"Oh, he eivät ole menneet kauaksi", vastasi Tambudza. "M'ganwazam tietää heidän leirinsä. Hänen juoksijansa saavuttaisivat heidät nopeasti — valkoiset miehet etenevät hitaasti."
"Missä he ovat?" kysyi Tarzan.
"Haluatko päästä heidän luokseen?" kysyi Tambudza vastaukseksi.
Tarzan nyökkäsi.
"En osaa selittää sinulle heidän olopaikkaansa niin hyvin, että voisit itse löytää sinne, mutta minä voisin opastaa sinut heidän luokseen, bwana."
Kumpikaan ei ollut innokkaan keskustelun aikana huomannut pientä hahmoa, joka oli hiipinyt pimeään majaan heidän taakseen, eivätkä myöskään havainneet, kun se taas livahti äänettömästi ulos.
Se oli pikku Buulaoo, päällikön ja erään hänen nuoremman vaimonsa poika — kostonhaluinen ja pahantapainen pieni lurjus, joka vihasi Tambudzaa ja etsi aina tilaisuutta väijyä häntä ja ilmoittaa hänen pienimmätkin rikkomuksensa isälleen.
"Tule sitten", sanoi Tarzan nopeasti, "lähtekäämme heti!"
Tätä Buulaoo ei enää kuullut, sillä hän livisti jo pitkin kyläkatua sinne, missä hänen inhoittava isänsä ahmi alkuasukasten panemaa olutta ja katseli hurjistuneiden tanssijain suorituksia, kun nämä hyppelivät korkealle ilmaan ja keikahtelivat sinne tänne hysteerisen villeinä.
Ja niinpä tapahtui, että kun Tarzan ja Tambudza hiipivät varovaisesti kylästä ja hävisivät viidakon sysimustaan pimeyteen, lähti kaksi notkeata juoksijaa samaan suuntaan, vaikka toista polkua pitkin.
Kun Tarzan ja hänen oppaansa olivat päässeet niin kauas kylästä, että saattoivat turvallisesti puhua muutenkin kuin kuiskaamalla, kysyi apinamies vanhalta naiselta, oliko tämä nähnyt valkoista naista ja pientä lasta.
"Kyllä, bwana", vastasi vaimo, "heidän mukanaan oli nainen ja pieni lapsi — pieni valkoinen vauva. Se kuoli täällä meidän kylässämme kuumeeseen ja haudattiin tänne!"
Musta heittiö
Tullessaan tuntoihinsa näki Jane Anderssonin kumartuvan ylitseen pitäen pienokaista sylissään. Kun hänen silmänsä sattuivat heihin, tuli hänen kasvoilleen tuskan ja kauhun ilme.
"Mike nyt on?" kysyi kokki. "Te tuli sairas?"
"Missä on pienokaiseni?" huudahti Jane välittämättä toisen kysymyksistä.
Andersson ojensi pulleaposkista lasta, mutta Jane pudisti päätään.
"Se ei ole minun", sanoi hän. "Te tiesitte, ettei se ole minun. Te olette samanlainen hirviö kuin venäläinenkin."
Anderssonin siniset silmät kävivät hämmästyksestä suuriksi.
"Ei teide!" huudahti hän. "Te sano minulle, ett lapsi sielleKincaidillaoli teide."
"Ei tämä", vastasi Jane raukeasti. "Toinen oli minun. Missä on toinen?Siellä oli varmaan kaksi. En tiennyt mitään tästä lapsesta."
"Ei sielle ollut toinen lapsi. Mine luuli, ett teme oli teide. Mine ole kovi surulline."
Andersson liikahteli rauhattomasti seisoen ensin toisella jalalla ja sitten toisella. Jane huomasi aivan selvästi, että kokki puhui totta vakuuttaessaan tietämättömyyttään lapsen todellisesta alkuperästä.
Pian rupesi pienokainen vikisemään ja heittelehtimään sinne tänne ruotsalaisen sylissä ja kumartui samalla eteenpäin, kurottaen kätösiään nuorta naista kohti.
Jane ei voinut vastustaa tätä vetoamista. Päästäen matalan huudahduksen hän hypähti pystyyn ja sulki pienokaisen syliinsä.
Hän itki jonkun minuutin hiljaa, kasvot kätkettyinä pienokaisen tahraiseen pikku pukuun. Ensimmäinen pettymyksen katkeruus sen johdosta, että pikku olento ei ollutkaan hänen rakas Jackinsa, alkoi väistyä sen hurjan toiveen tieltä, että sittenkin oli tapahtunut jokin ihme, joka oli riistänyt hänen pienokaisensa Rokoffin käsistä viime hetkellä ennenkuinKincaidlähti Englannista.
Sitten tuli lisäksi tämän pienen avuttoman orvon mykkä vetoaminen, joka oli jätetty yksinään ja turvattomaksi keskelle villin viidakon kauhuja. Tämä ajatus se ennen kaikkea oli saanut hänen äidinsydämensä säälimään viatonta pienokaista, vaikka hän yhä kärsi kokemastaan pettymyksestä.
"Ettekö ollenkaan tiedä, kenen lapsi tämä on?" kysyi hän Anderssonilta.
Mies pudisti päätään.
"En ollenkka", sanoi hän. "Jollei se ole teide lapsi, niin mine ei tiede, kenen se on. Rokoff sano, ett se on teide. Mine luule, ette hen usko niin. Mite me nyt teke sille. Mine ei voi menne takasinKincaidi. Rokoff ampuisi minu, mutta te voi menne. Mine vie teide merelle ja sitt joku musta mies vie teide laiva — mite?"
"Ei, ei!" huudahti Jane. "Ei ikimaailmassa. Minä kuolisin mieluummin kuin joutuisin taas sen miehen käsiin. Ei, menkäämme eteenpäin ja ottakaamme tämä pikku raukka mukaamme. Jos Jumala suo, pelastumme tavalla tai toisella."
Näin he jatkoivat taas pakoaan aarniometsien läpi, ottaen mukaansa puoli tusinaa mosulaa kantamaan ruokavaroja ja telttoja, jotka Andersson oli salaa vienyt pieneen veneeseen pakoa valmistellessaan.
Tuskalliset päivät ja yöt, jotka nuorella naisella oli kärsittävänä, sulautuivat yhdeksi ainoaksi pitkäksi ja synkäksi painajaiseksi, niin että hän pian kadotti kaiken ajantiedon. Hän ei voinut sanoa, oliko heidän matkansa laskettava päivissä vai vuosissa. Ainoana valopilkkuna tuossa ikuisessa pelossa ja kärsimyksessä oli pikku lapsi, joka jo aikoja sitten oli hennoilla hapuilevilla käsillään saanut lujan otteen hänestä.
Pikku olento täytti tavallaan sen tyhjän tilan, jonka hänen oman pienokaisensa ryöstäminen oli jättänyt. Tämä lapsi ei tietysti milloinkaan voinut korvata hänen omaansa, mutta hän tunsi päivä päivältä kiintyvänsä äidinrakkaudella yhä enemmän pikku orpoon. Joskus hän istui silmät ummessa vaipuneena sellaisiin suloisiin kuvitelmiin, että pikku olento, jota hän painoi poveansa vasten, oli tosiaan hänen omansa.
Jonkun aikaa oli heidän etenemisensä sisämaahan päin vitkallista. Silloin tällöin he saivat kuulla alkuasukkailta, jotka tulivat rannikolta metsästysretkille, että Rokoff ei vielä ollut selvillä heidän pakonsa suunnasta. Tämä seikka ja halu tehdä matka mahdollisimman helpoksi hennolle naiselle sai Anderssonin etenemään hitaasti; kuljetut taipaleet olivat lyhyitä ja helppoja ja levähdyshetkiä oli paljon.
Ruotsalainen tahtoi kantaa lasta heidän kulkiessaan ja teki lukemattomissa muissakin suhteissa kaiken voitavansa auttaakseen Jane Claytonia pysymään voimissaan. Hän oli ollut onneton ja pahoillaan huomatessaan erehdyksensä pienokaisen suhteen, mutta kun nuori nainen oli tullut varmaksi siitä, että kokin vaikuttimet olivat olleet todella ritarillisia, ei hän sallinut tämän enää soimata itseään erehdyksestä, jota hän ei olisi voinut millään tavoin välttää.
Jokaisen päivämatkan loputtua Andersson piti huolta, että Janelle ja lapselle laitettiin mukava suojapaikka. Janen teltta pystytettiin aina edullisimmalle paikalle. Okainen boma sen ympärillä oli niin vahva ja läpitunkematon kuin mosulat osasivat laittaa.
Hänen ruokansa oli parasta, mitä heidän rajoitetut varastonsa saattoivat tarjota ja ruotsalainen pyssyllään hankkia. Mutta eniten liikutti hänen sydäntään se hieno huomaavaisuus ja kohteliaisuus, jota mies aina osoitti hänelle.
Se, että niin vastenmielisen ulkomuodon alla saattoi olla sellaista luonteen jaloutta, ei lakannut milloinkaan kummastuttamasta ja ihmetyttämästä häntä, kunnes lopulta miehen synnynnäinen ritarillisuus ja hänen lannistumaton ystävyytensä ja myötätuntoisuutensa muuttivat Janen silmissä hänen ulkomuotonsakin toiseksi, niin että nuori nainen näki vain hänen miellyttävän luonteensa kuvastuvan hänen kasvonpiirteissään.
He olivat nyt ruvenneet etenemään hieman nopeammin, kun oli tullut sana, että Rokoff oli vain muutaman päivämatkan päässä heistä ja että hän lopulta oli huomannut heidän pakonsa suunnan. Silloin Andersson lähti joelle ja osti kanootin eräältä päälliköltä, jonka kylä oli vähän matkan päässä Ugambista, erään syrjäjoen varrella.
Senjälkeen pieni pakolaisjoukko kiiruhti leveätä Ugambia ylöspäin, ja heidän pakonsa oli niin nopeata, etteivät he nyt kuulleet mitään takaa-ajajistaan. Kun ei kanootilla enää voinut kulkea joella, jättivät he aluksensa ja lähtivät viidakkoon. Täällä kävi eteneminen sekä vaivaloiseksi että hitaaksi ja vaaralliseksi.
Toisena päivänä Ugambilta lähdettyä sairastui pienokainen kuumeeseen. Andersson tiesi, miten kävisi, mutta hänellä ei ollut sydäntä sanoa totuutta Jane Claytonille, sillä hän oli nähnyt, että nuori nainen oli alkanut rakastaa lasta melkein yhtä intohimoisesti kuin jos se olisi ollut hänen omaa lihaansa ja vertansa.
Kun pienokaisen tila esti etenemisen, vetäytyi Andersson hieman sivulle valtatiestä, jota he olivat kulkeneet, ja rakensi leirin luonnolliselle aukeamalle pienen joen rannalle.
Täällä Jane omisti koko aikansa sairaan pienokaisen hoitamiseen. Ikäänkuin hänen surunsa ja tuskansa ei olisi ollut kyllin suuri, tuli vielä uusi isku, kun muuan mosula-kantaja, joka oli ollut läheisessä viidakossa ruokaa hankkimassa, ilmoitti äkkiä, että Rokoff oli joukkoineen leiriytynyt aivan heidän lähelleen. Venäläinen oli ilmeisesti seurannut heidän jälkiään tähän pikku kolkkaan, jota he kaikki olivat pitäneet niin mainiona piilopaikkana.
Tämä tieto merkitsi vain yhtä: heidän täytyi lähteä leiristään ja paeta eteenpäin välittämättä pienokaisen tilasta. Jane Clayton tunsi kyllin hyvin venäläisen luonteen ollakseen varma siitä, että tämä erottaisi hänet lapsesta heti kun saisi hänet taas kiinni, ja Jane tiesi, että ero merkitsisi lapsen pikaista kuolemaa.
Kun he laahustivat eteenpäin toisiinsa kietoutuneiden puiden ja pensaiden läpi vanhaa ja melkein umpeenkasvanutta riistapolkua pitkin, karkasivat mosula-kantajat yksi toisensa jälkeen.
Miehet olivat olleet uupumattomia uhrautuvaisuudessaan ja uskollisuudessaan niin kauan kuin ei ollut vaaraa, että venäläinen joukkoineen saavuttaisi heidät. Mutta he olivat kuulleet niin paljon Rokoffin julmasta mielenlaadusta, että tunsivat voittamatonta kauhua häntä kohtaan, ja kun he nyt tiesivät hänen olevan aivan kintereillään, ei heidän rohkeutensa auttanut heitä enää, joten he lähtivät mahdollisimman pian pois kolmen valkoisen luota.
Mutta Andersson ja nuori nainen samosivat eteenpäin. Ruotsalainen astui edellä raivatakseen tietä pensaikon läpi, missä polku oli aivan ummessa, ja tällaisella taipaleella täytyi Janen kantaa lasta.
He taivalsivat koko päivän. Myöhään illalla he huomasivat hävinneensä. He kuulivat takanaan suuren kulkueen, safarin, melua, kun se eteni pitkin tietä, jonka he olivat raivanneet takaa-ajajilleen.
Kun kävi aivan selväksi, että heidät saavutettaisiin lyhyessä ajassa, kätki Andersson Janen suuren puun taakse, peittäen hänet ja lapsen oksilla ja lehvillä.
"Nyt on kyle kilometri peesse", sanoi hän Janelle. "Mosulat sano minulle sen paikka, ennenkun lähti pois. Mine koetta johta veneleinen pois teide tielte ja sitten te mene kylä. Minä luule ett peellikkö on hyve Valkosille ihmisille — mosulat sano niin. Ja sitt jonkku aika pereste te antta peellikkö viede teide takasi mosulakyle mere rantta ja sitte tule laiva varmasti Ugambijoen suulle. Sitte on teille kaikki hyvin. Hyvesti ja hyve onni teille, frouva!"
"Mutta minne te menette, Sven?" kysyi Jane. "Miksi ette voi kätkeytyä tänne ja tulla minun kanssani takaisin merelle?"
"Mine meina sano veneleiselle, ette te ole koollu, niin hen ei hae teite ene", sanoi Andersson irvistäen.
"Miksi ette voi tulla kanssani, kun olette sanonut hänelle sen?" vastusteli Jane.
Andersson pudisti päätänsä.
"Mine luule, ett minu ei tarvitse tulla kenenkke kans, kun mine ole sanonu veneleiselle, ett te ole koollu", sanoi hän.
"Ettehän tarkoita, että luulette hänen tappavan teidät?" kysyi Jane, ja kuitenkin hän tiesi sydämessään, että tuo suuri roisto tekisi juuri siten, kostaakseen ruotsalaiselle sen, että tämä oli tehnyt tyhjäksi hänen suunnitelmansa. Andersson ei vastannut muuta kuin varoitti häntä olemaan hiljaa, osoittaen polkua kohti, jota pitkin he olivat juuri tulleet.
"En välitä siitä", kuiskasi Jane Clayton. "En salli teidän kuolla pelastaaksenne minut, jos voin sen jollakin tavoin estää. Antakaa minulle revolverinne. Minä osaan käyttää sitä ja me voimme yhdessä jotenkuten pidättää heitä, kunnes keksimme pelastuskeinon."
"Se ei key, frouva", vastasi Andersson. "He voi saada meide kumpikin kii, ja sitten mine ei voisi ollenkka hyödytte teite. Ajatelkka lasta, frouva, ja kuinka teide kumpiki key, jos te joutu Rokoffin kesi. Lapse takia teide teyty tehde, mite mine sano. Ottaka teste minu pyssy ja patruunat; te voi tarvita niite."
Hän työnsi pyssyn ja patruunavyön pensaikkoon Janen sivulle. Sitten hän lähti.
Jane katseli häntä hänen palatessaan tietä pitkin kohdatakseen venäläisen lähestyvän safarin. Pian hän katosi tien mutkassa näkymättömiin.
Janen ensimmäinen ajatus oli lähteä perässä. Ensiksikin hän voisi pyssyllään auttaa kokkia ja toisekseen hän ei voinut kestää sellaista kauheata ajatusta, että oli jätetty yksin julmaan viidakkoon ilman yhdenkään ystävän apua.
Hän ryhtyi ryömimään piilopaikastaan esim. aikoen juosta Anderssonin perästä niin nopeasti kuin voisi. Kun hän veti lapsen lähemmäksi itseään, katsahti hän sen pikku kasvoihin.
Kuinka punaiset ne olivatkaan! Kuinka luonnottomalta pikku olento näytti! Hän painoi poskensa lapsen poskeen. Se oli polttavan kuumeinen!
Päästäen kammostuneen äännähdyksen Jane Clayton astui viidakkotielle. Pyssy ja patruunavyö olivat unohtuneet piilopaikkaan. Andersson oli unohtunut, samoin Rokoff ja hänen oma suuri vaaransa.
Hänen pelosta tyrmistyneissä aivoissaan myllersi vain se hirvittävä ajatus, että tämä pieni avuton lapsi oli saanut viidakkokuumeen ja että hän ei voinut tehdä mitään vaimentaakseen sen kärsimyksiä — kärsimyksiä, jotka varmasti palaisivat aina kun lapsi tulisi tuntoihinsa.
Hänen ainoa ajatuksensa oli löytää joku, joka voisi auttaa häntä — joku nainen, jolla oli itsellä ollut lapsia — ja tämän ajatuksen mukana muistui hänen mieleensä Anderssonin mainitsema ystävällinen kylä Jospa hän vain ehtisi sinne — ajoissa!
Nyt ei ollut aikaa hukattavana. Hän käännähti säikytetyn antiloopin tavoin ja pakeni pitkin polkua Anderssonin osoittamaan suuntaan.
Kaukaa takaapäin kuului äkkiä miesten huutoja, sitten laukauksia, minkä jälkeen kaikki oli hiljaa. Hän tiesi, että Andersson oli kohdannut venäläisen.
Puoli tuntia myöhemmin hän hoiperteli uupuneena pieneen olkimaja-kylään. Heti paikalla tuli hänen ympärilleen miehiä, naisia ja lapsia. Innokkaat, uteliaat ja kiihtyneet alkuasukkaat ahdistivat häntä sadoilla kysymyksillä, joista hän ei voinut ymmärtää yhtäkään eikä niihin vastata.
Hän saattoi ainoastaan itkien osoittaa pienokaista, joka nyt valitteli surkeasti hänen sylissään, ja toistella yhä uudelleen: "Kuume — kuume — kuume."
Neekerit eivät ymmärtäneet hänen sanojaan, mutta he näkivät hänen huolensa syyn, ja pian oli eräs nuori nainen työntänyt hänet muutamaan majaan ja koetti yhdessä useiden muiden naisten kanssa parastaan tyydyttääkseen lasta ja huojentaakseen sen tuskia.
Noitalääkäri tuli tekemään lapsen eteen pienen tulen, jonka päällä hän keitti jotakin merkillistä sotkua pienessä saviastiassa, tehden samalla omituisia liikkeitä ja mumisten ihmeellisiä yksitoikkoisia lauluja. Sitten hän pisti seebranhännän keitokseen ja yhä mumisten ja loihtien pirskoitti muutamia tippoja liemestä lapsen kasvoille.
Hänen mentyään naiset jäivät istumaan uikuttaen ja valitellen, niin että Jane tuuli tulevansa hulluksi. Mutta tietäessään, että he tekivät täten osoittaakseen ystävällisyyttään, hän kesti mykkänä ja kärsivällisesti kamalat tunnit, jotka muistuttivat hirveätä painajaista.
Oli varmaan melkein puoliyö, kun hän huomasi kylässä äkillistä liikettä. Hän erotti kiisteleviä alkuasukasten ääniä, mutta ei voinut ymmärtää sanoja.
Pian hän kuuli askeleiden lähestyvän sitä majaa, jossa hän oli kyyryssä kirkkaan tulen ääressä pienoinen sylissään. Pikku olento oli nyt hyvin hiljaa; sen silmäluomet olivat puoleksi koholla, ja niiden alta näkyivät luonnottomasti suurentuneet silmäterät.
Jane Clayton katseli kauhistunein silmin pikku kasvoja. Tämä ei ollut hänen pienokaisensa — ei hänen lihaansa ja vertansa — mutta kuinka likeiseksi, kuinka rakkaaksi avuton pikku olento olikaan tullut hänelle! Kun häneltä oli riistetty hänen oma lapsensa, oli hänen sydämensä kiintynyt tähän surkuteltavaan nimettömään pikku orpoon, ja hän oli tuhlannut sille kaiken rakkautensa, jota hän ei ollut voinut kenellekään osoittaa pitkinä katkerina vankeusviikkoinaKincaidilla.
Hän luuli lopun olevan likellä, ja vaikka hän kauhistui ajatellessaan, mitä hän menettäisi, toivoi hän kuitenkin, että se tulisi pian ja päättäisi pikku raukan kärsimykset.
Askelet, jotka hän oli kuullut majan ulkopuolelta, pysähtyivät nyt oven eteen. Kuului kuiskaavaa keskustelua, ja hetkistä myöhemmin M'ganwazam, heimon päällikkö, astui sisään. Jane oli nähnyt neekerikuninkaan vain ohimennen, koska heimon naiset olivat ottaneet hänet huostaansa melkein heti kun hän oli tullut kylään.
Nyt ilmeni, että M'ganwazam oli häijynnäköinen villi, jonka eläimellisillä kasvoilla selvästi kuvastuivat kaikki törkeän paheellisuuden merkit. Jane Claytonista hän näytti pikemmin gorillalta kuin ihmiseltä. Päällikkö koetti keskustella hänen kanssaan, mutta menestyksettä, ja lopuksi neekeri kutsui luokseen jotakuta ulkona olevaa.
Hänen käskystään tuli sisään toinen neekeri — ulkomuodoltaan aivan erilainen kuin M'ganwazam — niin erilainen, että Jane Clayton heti päätti hänen olevan toista heimoa. Tämä mies toimi tulkkina, ja melkein M'ganwazamin ensimmäisestä kysymyksestä lähtien Jane tunsi itsensä vaistomaisesti varmaksi siitä, että villi koetti saada häneltä tietoja jossakin määrätyssä tarkoituksessa.
Hänen mielestään oli omituista, että mies oli niin äkkiä innostunut kyselemään hänen aikeitaan ja etenkin hänen matkansa päämäärää, kun hänen etenemisensä nyt oli keskeytynyt tässä kylässä.
Koska Jane ei huomannut olevan mitään syytä salata tarkoituksiaan, kertoi hän päällikölle kaikki. Mutta kun tämä kysyi häneltä, toivoiko hän kohtaavansa matkan lopussa miehensä, pudisti hän kieltävästi päätään.
Sitten päällikkö ilmoitti hänelle käyntinsä tarkoituksen, puhuen tulkin välityksellä.
"Olen juuri saanut kuulla", sanoi hän, "muutamilta miehiltä, jotka asuvat suuren veden varrella, että miehenne seurasi teitä Ugambia ylös useiden päivämatkojen ajan, kunnes alkuasukkaat lopulta kävivät hänen kimppuunsa ja tappoivat hänet. Puhun asiasta teille senvuoksi, ettette tuhlaisi aikaanne pitkään matkaan, jos toivotte kohtaavanne sen lopussa miehenne. Sensijaan teidän tulee kääntyä takaisin ja pyrkiä jälleen rannikolle."
Jane kiitti M'ganwazamia ystävällisyydestä, vaikka hänen sydämensä kävi surusta turtuneeksi tämän uuden iskun johdosta. Hän, joka oli kärsinyt niin paljon, ei enää tuntenut onnettomuuttaan kaikessa kipeydessään, sillä hänen aistinsa olivat herpaantuneet.
Hän istui pää kumarassa ja tuijotti mitään tajuamattomin silmin sylissään olevan lapsen kasvoihin. M'ganwazam oli lähtenyt majasta. Hetkeä myöhemmin Jane kuuli melua ovelta — joku muu oli tullut sisään. Muuan häntä vastapäätä istuvista naisista työnsi risuja keskellä olevaan hiillokseen.
Tuli lehahti äkkiä taas loimuamaan ja valaisi majan ikäänkuin taikavoimalla.
Liekki ilmaisi Jane Claytonin kauhistuneelle katseelle, että lapsi oli kuollut. Hän ei osannut sanoa, milloin se oli tapahtunut.
Hänen kurkkuunsa nousi tukehduttava tunne, hänen päänsä vaipui hiljaisen alistuvasti pikku käärön yli, jonka hän oli äkkiä painanut rintaansa vasten.
Hetken ajan vallitsi majassa täydellinen hiljaisuus. Sitten alkuasukasnainen puhkesi hirveään valitteluun.
Joku mies yskähti aivan Jane Claytonin edessä ja lausui hänen nimensä.
Jane nosti hätkähtäen silmänsä ja näki Nikolas Rokoffin ivalliset kasvot.
Pako
Jonkun aikaa Rokoff seisoi hiljaa katsellen pilkallisesti Jane Claytonia. Sitten hänen silmänsä osuivat nuoren naisen sylissä olevaan pieneen kääröön. Jane oli vetänyt huovan toisen syrjän lapsen kasvojen yli, niin että sellaisesta, joka ei tietänyt asianlaitaa, lapsi näytti vain nukkuvan.
"Olette nähnyt paljon tarpeetonta vaivaa tuodessanne lapsen tähän kylään", sanoi Rokoff. "Jos olisitte pitänyt huolta vain omista asioistanne, olisin minä itse tuonut sen tänne. Olisitte säilynyt matkan vaaroilta ja rasituksilta. Mutta luullakseni minun täytyy kiittää teitä siitä, että säästitte minulta vaivan huolehtia sylilapsesta matkan aikana. Tähän kylään lapsi oli alusta alkaen määrätty tuotavaksi. M'ganwazam kasvattaa häntä huolellisesti, tehden hänestä hyvän ihmissyöjän, ja jos vielä mahdollisesti joudutte sivistyneeseen maailmaan, tuottaa tämä seikka teille epäilemättä paljon ajatuksen aihetta, kun vertaatte omaa ylellistä ja mukavaa elämäänne siihen elämään, jota poikanne kokee waganwazamien kylässä. Vielä kerran kiitän teitä siitä, että minun puolestani toitte hänet tänne, ja nyt minun täytyy pyytää, että jättäisitte hänet minulle, jotta antaisin hänet kasvatusvanhemmilleen." Päätettyään puheensa Rokoff ojensi kätensä lasta kohti, ja ilkeä kostonhimon hymy näkyi hänen huulillaan.
Hänen hämmästyksekseen Jane Clayton nousi ja antoi pikku käärön hänen syliinsä panematta sanallakaan vastaan.
"Tässä on lapsi", sanoi Jane. "Jumalan kiitos, että te ette voi häntä enää vahingoittaa."
Ymmärtäen hänen sanojensa merkityksen Rokoff tempasi huovan lapsen kasvoilta saadakseen vahvistuksen pahoihin aavistuksiinsa. Jane Clayton katseli tarkkaavasti hänen ilmettään.
Jane oli päiväkausia ollut ymmällä siitä, tiesikö Rokoff, kuka lapsi oli. Jos hän oli ollut ennen epäilyksessä venäläisen suhteen, katosi sellaisesta epätietoisuudesta viimeinenkin häive hänen nähdessään Rokoffin kauhistavan vihan, kun tämä katsoi kuolleen pienokaisen kasvoihin ja huomasi, että korkeampi voima oli viime hetkessä tehnyt tyhjiksi hänen rakkaimmat kostonsuunnitelmansa.
Rokoff miltei viskasi lapsen ruumiin takaisin Jane Claytonin syliin ja alkoi astella tömistellen majassa edestakaisen, puiden nyrkkejään ilmassa ja kiroillen kamalasti. Lopulta hän pysähtyi nuoren naisen eteen ja kallisti kasvonsa aivan likelle Janen kasvoja.
"Te nauratte minulle", kiljaisi hän. "Te luulette voittaneenne minut — mitä? Minä näytän teille kuten olen näyttänyt mieheksenne ottamallenne kurjalle apinalle, mitä Nikolas Rokoffin aikeisiin puuttuminen merkitsee. Olette riistänyt minulta lapsen. En voi tehdä hänestä ihmissyöjäpäällikön poikaa, mutta" — ja hän pysähtyi ikäänkuin paremmin korostaakseen uhkauksensa todellista merkitystä —"voin tehdä äidistä ihmissyöjän vaimon ja sen teenkin — kun olen itse selvittänyt välini hänen kanssaan."
Jos hän oli luullut saavansa Jane Claytonin jotenkin osoittamaan kauhuaan, pettyi hän täydellisesti. Jane ei ollut sellaisten tunteitten saavutettavissa. Hänen aivonsa ja hermonsa eivät tajunneet enää kärsimyksiä ja mielenliikutusta.
Rokoffin hämmästykseksi väikkyi heikko, miltei onnellinen hymy hänen huulillaan. Hän ajatteli kiitollisin sydämin, että tuo pieni ruumis ei ollut hänen oma pikku Jackinsa ja että — mikä oli kaikkein parasta — Rokoff ei ilmeisesti tietänyt asianlaitaa.
Jane olisi mielellään kerskaillen sanonut asian venäläiselle suoraan, mutta ei uskaltanut. Jos Rokoff edelleen uskoisi, että lapsi oli ollut Janen, olisi todellinen Jack sitä paremmin turvassa, missä hän sitten olikin. Jane ei tietystikään arvannut pikku poikansa olopaikkaa — hän ei edes tietänyt, oliko tämä vielä elossa, mutta oli kuitenkin syytä luulla niin.
Oli enemmän kuin mahdollista, että joku Rokoffin liittolaisista oli hänen tietämättään vaihtanut lapset ja että juuri hänen — Janen — lapsi oli turvallisesti ystävien luona Lontoossa. Siellä oli paljon sellaisia, jotka sekä saattoivat että tahtoivat maksaa minkä tahansa lunnaan, jonka petollinen salaliittolainen saattaisi pyytää päästääkseen loordi Greystoken pojan vahingoittumattomana vapaaksi.
Jane oli ajatellut asiaa satoja kertoja senjälkeen kun oli huomannut, että lapsi, jonka Andersson oli tuona yönä pannutKincaidillahänen syliinsä, ei ollut hänen omansa, ja hänelle oli tuottanut yhtämittaista ja yhä kasvavaa onnea se, että sai tätä haavetta kehitellä alusta loppuun kaikkine yksityiskohtineen.
Ei, venäläisen ei pitäisi milloinkaan saada tietää, että pienokainen ei ollut hänen. Hän oivalsi asemansa toivottomaksi — kun Andersson ja hänen miehensä olivat kuolleet, ei koko maailmassa ollut ketään sellaista, joka tietäen lapsen olopaikan olisi tahtonut auttaa häntä sen löytämisessä.
Hän käsitti, ettei Rokoffin uhkaus ollut tyhjänpäiväinen. Hän oli aivan varma siitä, että tämä tekisi tai ainakin koettaisi tehdä kaikki, mitä oli sanonut. Mutta pahimmassakin tapauksessa kaikki merkitsi vain hieman aikaisempaa vapautumista siitä ankarasta tuskasta, jota hän kärsi. Hänen täytyi keksiä jokin keino päättää itse päivänsä, ennenkuin venäläinen voisi tehdä enemmän pahaa hänelle.
Juuri nyt hän tarvitsi aikaa — aikaa ajatella ja valmistautua loppua varten. Hän tunsi, ettei hän voisi astua viimeistä kauheata askelta, ennenkuin oli yrittänyt kaikkia pelastuksen mahdollisuuksia. Hän ei välittänyt elämästä, jollei pääsisi takaisin oman lapsensa luo, mutta vaikka sellainen toivo näytti kovin heikolta, ei hän tahtonut pitää sitä mahdottomana ennenkuin viimeinen hetki olisi tullut ja hänellä olisi edessään se julma todellisuus, että piti lopullisesti valita kahden vaihtoehdon välillä — toisaalta Nikolas Rokoffin ja toisaalta itsensä surmaamisen.
"Menkää pois!" sanoi hän venäläiselle. "Menkää pois ja jättäkää minut rauhaan kuolleen lapseni kanssa. Ettekö ole tuottanut minulle kylliksi kurjuutta ja tuskaa koettamatta enää vahingoittaa minua? Mitä pahaa minä olen tehnyt teille, kun niin itsepintaisesti vainoatte minua?"
"Te kärsitte sen marakatin syntien tähden, jonka valitsitte, kun olisitte voinut saada herrasmiehen — Nikolas Rokoffin — rakkauden", vastasi venäläinen. "Mutta mitä hyödyttää pohtia asiaa? Me hautaamme lapsen tänne, ja te palaatte kanssani heti leiriini. Huomenna tuon teidät takaisin ja annan teidät uudelle miehellenne — rakastettavalle M'ganwazamille. Tulkaa!"
Hän kurottautui ottamaan lasta. Jane, joka nyt oli seisaalla, kääntyi hänestä poispäin.
"Minä hautaan ruumiin", sanoi Jane. "Lähettäkää joitakuita miehiä kaivamaan hautaa kylän ulkopuolelle."
Rokoff halusi kiihkeästi suoriutua asiasta ja päästä takaisin leiriinsä uhrinsa kanssa. Hän luuli näkevänsä toisen välinpitämättömyydessä kohtaloon alistumista. Astuen majasta ulos hän viittasi nuorta naista seuraamaan ja hetkeä myöhemmin hän saattoi miehineen Janea kylän taakse, jonne neekerit kaivoivat matalan haudan suuren puun alle.
Kietoen pikku ruumiin huopaan Jane laski sen hellästi mustaan kuoppaan, ja kääntäen päänsä poispäin, ettei näkisi kostean mullan putoavan pikku käärölle, hän rukoili hiljaa nimettömän orvon haudalla, joka oli kokonaan voittanut hänen sydämensä.
Sitten hän nousi silmät kuivina, mutta kirvelevin sydämin, ja seurasi venäläistä viidakon sysimustan pimeyden läpi pitkin kiemurtelevaa lehväkäytävää, joka vei M'ganwazamin, mustan ihmissyöjän kylästä Nikolas Rokoffin, valkoisen paholaisen leiriin.
Nuori nainen saattoi kuulla suurten petojen varovaisia, hiljaisia askeleita viereltään tietä reunustavista läpitunkemattomista tiheiköistä, jotka kaareutuivat holviksi heidän ylitseen ja estivät kuun valon. Yltympäri kuului metsästysretkillä olevien leijonien huumaavaa kiljuntaa, niin että maa lopulta tärisi tuosta mahtavasta äänestä.
Kantajat sytyttivät nyt soihtunsa ja heiluttelivat niitä kummassakin kädessään karkoittaakseen petoeläimet. Rokoff vaati heitä kulkemaan nopeammin, ja hänen äänensä vapisevasta sävystä Jane Clayton tiesi hänen pelkäävän kovasti.
Viidakkoyön äänet toivat varsin eloisasti Janen mieleen ne päivät ja yöt, jotka hän oli viettänyt samanlaisessa viidakossa metsän jumalansa kanssa — pelottoman ja voittamattoman Apinain Tarzanin suojelemana. Silloin ei hänellä ollut kauhun ajatuksia, vaikka viidakosta kuuluvat huudot olivat hänelle outoja ja leijonan kiljunta oli hänestä tuntunut pelottavimmalta ääneltä koko maan päällä.
Kuinka erilaista nyt olisikaan, jos hän tietäisi, että Tarzan oli jossakin paikassa aarniometsässä etsien häntä! Silloin tosiaan kannattaisi elää ja olisi syytä uskoa, että pelastus oli likellä — mutta hän oli kuollut! Oli uskomatonta, että asianlaita oli siten.
Tuntuihan siltä, ettei kuolema voisi voittaa tuota mahtavaa ruumista ja noita voimakkaita lihaksia. Jos Rokoff olisi sanonut hänelle, että hänen miehensä oli kuollut, olisi hän tiennyt tämän valehtelevan. Mutta hänen mielestään ei ollut mitään syytä, miksi M'ganwazam olisi pettänyt häntä. Hän ei tiennyt, että venäläinen oli puhunut villin kanssa muutamia minuutteja ennenkuin päällikkö oli tullut hänen luokseen kertomaan tietojaan.
Vihdoin he saapuivat alkeellisen boman luo, jonka Rokoffin kantaja-neekerit olivat tehneet venäläisen leirin ympäri. Täällä he huomasivat kaiken olevan sekasorrossa. Jane ei käsittänyt sitä kaikkea, mutta hän näki Rokoffin olevan hyvin vihaisen ja ymmärsi kuulemastaan keskustelusta sen verran, että Rokoffin poissaollessa oli karannut lisää miehiä ja että karkurit olivat vieneet suurimman osan ruokavaroista ja ampumatarpeista mukanaan.
Kun Rokoff oli kylliksi purkanut raivoaan leiriin jääneille, kääntyi hän siihen paikkaan, missä Jane seisoi parin valkoisen merimiehen vartioimana. Rokoff tarttui tiukasti hänen käsivarteensa ja alkoi raahata häntä telttaansa kohti. Nuori nainen taisteli ja ponnisteli vastaan päästäkseen vapaaksi, ja nuo kaksi merimiestä seisoivat vieressä nauraen hauskalle näytelmälle.
Rokoff ei epäröinyt käyttää raakoja menettelytapoja, kun hän huomasi, että hänen oli vaikea toteuttaa suunnitelmiaan. Hän löi useita kertoja Jane Claytonia suoraan kasvoihin, ja lopulta tämä laahattiin puoleksi tiedottomana hänen telttaansa.
Rokoffin palvelija oli sytyttänyt venäläisen lampun ja lähti nyt pois isäntänsä käskystä. Jane oli vaipunut maahan keskelle majaa. Hänen huumaantuneet aistinsa alkoivat hitaasti toimia, ja pian hänen ajatuksensa joutuivat nopeaan liikkeeseen. Hänen silmänsä kiersivät nopeasti pitkin telttaa, ja hän pani merkille jokaisen yksityiskohdan sen sisustuksessa ja kalustuksessa.
Nyt venäläinen nosti hänet pystyyn ja koetti raahata häntä telttavuoteen luo, joka oli majan toisessa päässä. Rokoffin vyössä riippui raskas revolveri. Jane Claytonin silmät kiintyivät siihen. Hänen sormensa syyhyivät halusta tarttua sen paksuun päähän. Hän teeskenteli taas pyörtyvänsä, mutta odotti silmät raollaan sopivaa tilaisuutta.
Se tuli juuri kun Rokoff nosti hänet vuoteelle. Kuullessaan melua takaansa teltan ovelta venäläinen käänsi nopeasti päänsä hänestä poispäin. Revolverin pää ei ollut tuumaakaan Janen kädestä. Yhdellä ainoalla salamannopealla liikkeellä hän tempasi aseen kotelostaan, ja samassa hetkessä Rokoff kääntyi taas häntä kohti ja huomasi uhkaavan vaaran.
Jane ei uskaltanut laukaista peläten, että pamaus toisi venäläisen palvelijoita saapuville; ja kun Rokoff olisi kuollut, ei hän itse olisi joutunut parempaan asemaan, vaan saanut luultavasti vielä pahemman kohtalon kuin venäläinen yksinään olisi voinut tuottaa. Muisto niistä kahdesta roistosta, jotka vain nauroivat, kun Rokoff löi häntä, oli vielä kyllin eloisa. Kun venäläisen raivoa ja pelkoa ilmaisevat kasvot kääntyivät Jane Claytonia kohti, kohotti nuori nainen raskaan revolverin korkealle harmaankalpeiden kasvojen yläpuolelle ja antoi kaikella voimallaan miehelle ankaran iskun silmien väliin.
Rokoff vaipui ääntäkään päästämättä hervottomasti ja tiedotonna maahan. Hetkeä myöhemmin nuori nainen kumartui hänen ylitseen — ollen ainakin hetkeksi turvassa hänen uhaltaan.
Jane kuuli taas teltan ulkopuolelta melun, joka oli kiinnittänyt Rokoffin huomiota. Hän ei tiennyt, mitä se merkitsi, mutta peläten, että palvelija palaisi ja huomaisi hänen tekonsa, hän astui nopeasti telttapöydän luo, jolla öljylamppu paloi, ja sammutti savuavan ja pahanhajuisen liekin.
Hän seisoi pilkkopimeässä majassa hetkisen kootakseen ajatuksiaan ja miettiäkseen, mitä edelleen tekisi saavuttaakseen vapautensa.
Hänen ympärillään oli leiri täynnä vihollisia. Näiden toisella puolen oli villin viidakon pimento, jossa asui julmia petoeläimiä ja vielä julmempia ihmispetoja.
Oli hyvin vähän mahdollista, jollei suorastaan mahdotonta, että hän pysyisi elossa edes muutamia päiviä niiden alituisten vaarojen uhatessa, jotka olisivat siellä häntä vastassa. Mutta tieto siitä, että hän oli jo päässyt niin monesta vaarasta vahingoittumattomana ja että jossakin kaukana maailmalla pikku lapsi juuri sillä hetkellä epäilemättä itki häntä, sai hänet päättämään, että hän ryhtyisi mahdottomalta näyttävään ja koettaisi samota tuon hirvittävän kauhunmaan läpi pyrkien merelle, löytääkseen ehkä pelastuksen mahdollisuuden.
Rokoffin teltta oli melkein keskellä bomaa. Sen ympärillä olivat hänen valkoisten seuralaistensa ja safariin kuuluvien alkuasukkaiden teltat ja suojat. Näiden keskeltä kulkeminen ja pääsytien löytäminen boman läpi näytti niin voittamattoman vaikealta tehtävältä, että sitä tuskin olisi kannattanut ajatella — mutta muuta keinoa ei ollut.
Jos hän jäisi telttaan, kunnes hänet löydettäisiin, olisi kaikki mennyttä, mitä hän oli uskaltanut vapautensa saavuttamiseksi. Kaikki aistit jännitettyinä hän lähestyi varovaisin askelin teltan takaosaa, aloittaakseen seikkailurikkaan matkansa.
Tunnustellessaan kangasseinää hän huomasi, ettei siinä ollut mitään aukkoa. Hän palasi nopeasti tiedottoman venäläisen luo. Tämän vyöstä hänen hapuilevat sormensa tapasivat pitkän metsästysveitsen kahvan, ja veitsellä hän teki aukon takaseinään.
Hän astui hiljaa ulos ja huomasi äärettömäksi huojennuksekseen, että leiri oli ilmeisesti unessa. Sammuvien tulien himmeässä ja lepattavassa valossa hän näki vain yhden ainoan vartijan, ja tämä torkkui kyyryssä leirialueen vastakkaisella puolella.
Edeten siten, että teltta oli vahdin ja hänen itsensä välissä, hän meni alkuasukas-kantajien pikku majojen keskitse leiriaitauksen luo.
Hän saattoi kuulla ulkoapäin tiheän viidakon pimeydestä leijonain kiljuntaa, hyenain kaameata naurua ja keskiyön viidakon muita lukemattomia, nimettömiä ääniä.
Hän pysähtyi hetkeksi vavisten ja epäröiden. Ajatus pimeässä liikkuvista petoeläimistä kauhisti häntä. Sitten hän pudisti äkkiä urheasti päätään ja kävi hennoilla käsillään okaiseen bomaan kiinni. Vaikka ne tulivat täyteen haavoja ja vuotivat verta, jatkoi hän innokkaasti työtään, kunnes oli tehnyt aukon, jonka läpi sai ruumiinsa, ja pääsi vihdoin aitauksen ulkopuolelle.
Hänen takanaan oli kuolemaa pahempi kohtalo — ihmisten suunnittelema. Hänen edessään oli myöskin melkein varma kohtalo, mutta siellä odotti vain kuolema — äkillinen, armelias ja kunniallinen kuolema.
Vapisematta ja ilman kaipausta hän kiiruhti poispäin leiriltä, ja hetkeä myöhemmin oli salaperäinen viidakko sulkeutunut hänen ympärilleen.
Yksin viidakossa
Opastaessaan Apinain Tarzania venäläisen leiriä kohti Tambudza kulki hyvin hitaasti pitkin kiemurtelevaa viidakkopolkua, sillä hän oli vanha ja hänen säärensä olivat luuvalon kangistamat.
Tästä syystä ne juoksijat, jotka M'ganwazam oli lähettänyt sanomaan Rokoffille, että valkoinen jättiläinen oli hänen kylässään ja että hän siellä saisi surmansa sinä yönä, saapuivat venäläisen leirille, ennenkuin Tarzan ja hänen iäkäs oppaansa olivat ehtineet edes matkan puoliväliin.
Sanansaattajat tapasivat valkoisen miehen leirin aivan sekasorrossa. Rokoff oli löydetty teltastaan tiedottomana ja verta vuotavana. Kun hän oli tullut tajuihinsa ja huomannut, että Jane Clayton oli päässyt pakoon, oli hänen raivonsa rajaton.
Juoksennellen pitkin leiriä pyssy kädessä hän oli koettanut ampua alkuasukas-vahdit, jotka olivat antaneet nuoren naisen päästä karkuun, mutta useat toiset valkoiset miehet, jotka käsittivät olevansa nytkin jo tukalassa asemassa niiden lukuisain karkaamistapausten takia, jotka Rokoffin julmuus oli aiheuttanut, ottivat hänet kiinni ja tekivät aseettomaksi.
Silloin tulivat M'ganwazamin lähetit, mutta kun he tuskin olivat kertoneet asiansa ja Rokoff valmistautui lähtemään heidän kyläänsä, syöksyi tulen ääreen toisia juoksijoita, jotka huohottivat hengästyneinä kiidettyään nopeasti viidakon läpi. He huusivat, että suuri valkoinen jättiläinen oli päässyt pakoon M'ganwazamilta ja oli jo matkalla kostaakseen vihollisilleen.
Boman sisäpuolella syntyi heti suuri hämminki. Rokoffin safariin kuuluvat neekerit kauhistuivat ajatuksesta, että likellä oli se valkoinen jättiläinen, joka metsästi viidakossa villi apina- ja pantterilauma kintereillään.
Ennenkuin valkoiset miehet huomasivat, mitä oli tapahtunut, olivat alkuasukkaat pötkineet taikauskoisessa pelossaan pensaikkoon — kantajat samoin kuin M'ganwazamin lähetitkin — mutta kiireessäänkin he olivat muistaneet ottaa mukaansa kaikki arvokkaat esineet, joita käsiinsä saivat.
Siten Rokoff ja hänen seitsemän valkoista merimiestään huomasivat olevansa yksin ja rosvottuina keskellä aarniometsää.
Tavalliseen tapaansa venäläinen soimasi tovereitaan pannen heidän niskoilleen kaiken syyn näistä tapauksista, jotka olivat johtaneet siihen melkein toivottomaan tilaan, missä he nyt olivat. Mutta merimiehillä ei ollut halua sietää hänen herjauksiaan ja kiroilemistaan.
Keskellä hänen sanatulvaansa eräs heistä veti esiin revolverin ja ampui päin venäläistä. Mies oli tähdännyt huonosti, mutta hänen tekonsa pelästytti Rokoffia niin kovasti, että hän kääntyi ja pakeni telttaansa.
Kun hän juoksi sitä kohti, sattuivat hänen silmänsä suuntautumaan boman yli metsän reunaan, ja siellä hän näki vilaukselta jotakin, joka täytti hänen kurjan sydämensä sellaisella pelolla, että se melkein poisti hänen tuntemansa kauhun niitä seitsemää miestä kohtaan, jotka nyt kaikki vihaisina ja kostonhimoisina ampuivat takaapäin hänen pakenevaa hahmoaan.
Hän oli nähnyt jättiläiskokoisen, melkein alastoman valkoisen miehen, joka sukelsi esiin pensaikosta.
Syöksyttyään telttaansa venäläinen ei pysähtynyt paossaan, vaan jatkoi matkaansa takaseinän läpi, käyttäen hyväkseen sitä pitkää halkeamaa, jonka Jane Clayton oli tehnyt edellisenä yönä.
Kauhistunut mies pujahti takaa-ajetun kaniinin tavoin lävestä, joka vielä ammotti boman seinässä sillä kohtaa, mistä hänen oma uhrinsa oli päässyt pakoon, ja kun Tarzan lähestyi leiriä vastakkaiselta puolelta, katosi Rokoff viidakkoon Jane Claytonin tolalle.
Kun apinamies astui boman sisäpuolelle vanha Tambudza käsipuolessaan, kääntyivät nuo seitsemän merimiestä, jotka tunsivat hänet, pakenemaan toiselle suunnalle. Tarzan näki, ettei Rokoff ollut heidän joukossaan, joten hän antoi heidän livistää — hänellä oli asiaa venäläiselle, jonka hän odotti löytävänsä teltasta. Mitä tuli merimiehiin, oli hän varma siitä, että viidakko vaatisi heiltä hyvitystä heidän konnantöistään, ja tässä hän olikin oikeassa, sillä hän oli viimeinen valkoinen mies, joka näki heidät.
Huomatessaan Rokoffin teltan tyhjäksi Tarzan aikoi lähteä etsimään venäläistä, kun Tambudza esitti ajatuksen, että valkoisen miehen lähtö oli epäilemättä aiheutunut M'ganwazamilta saapuneesta tiedosta, että Tarzan oli hänen kylässään.
"Hän on epäilemättä kiiruhtanut sinne", päätteli vanha nainen. "Jos haluat löytää hänet, niin palatkaamme heti."
Tarzan ajatteli itsekin, että näin oli asianlaita, joten hän ei tuhlannut aikaa yrittämällä etsiä venäläisen jälkiä, vaan lähti reippaasti M'ganwazamin kylää kohti, jättäen Tambudzan tallustamaan hitaasti jälessä.
Hänen ainoa toivonsa oli, että Jane oli yhä turvallisesti venäläisen mukana. Jos asia oli näin, kuluisi vain tunti tai hieman enemmän, ennenkuin hän riistäisi vaimonsa venäläiseltä.
Hän tiesi nyt, että M'ganwazam oli petturi ja että hänen oli ehkä ryhdyttävä taisteluun saadakseen vaimonsa takaisin. Hän toivoi, että Mugambi, Sheeta, Akut ja joukon muut jäsenet olisivat olleet mukana, sillä hän käsitti, että hänen olisi yksinään kovin vaikea saada Jane turvallisesti vapaaksi kahden sellaisen roiston kuin Rokoffin ja salakavalan M'ganwazamin kynsistä.
Suureksi hämmästyksekseen hän ei nähnyt kylässä merkkiäkään Rokoffista tai Janesta, ja kun hän ei voinut luottaa päällikön sanaan, ei hän tuhlannut aikaa turhiin kyselyihin. Hänen paluunsa oli ollut aivan äkillinen ja odottamaton ja hän hävisi nopeasti viidakkoon saatuaan tietää, ettei hänen etsimiään henkilöitä ollut waganwazamien joukossa; vanhalla M'ganwazamilla ei ollut aikaa estellä hänen lähtöään.
Heilautellen itsensä puusta toiseen hän kiiruhti autiolle leirille, josta hän oli äsken lähtenyt, sillä hän tiesi, että täällä oli oikea paikka ryhtyä seuraamaan Rokoffin ja Janen jälkiä.
Saavuttuaan boman luo hän kierteli varovasti aitauksen ulkopuolella, kunnes huomasi okaisessa seinämässä olevan aukon kohdalla merkkejä, että jokin oli siitä äskettäin mennyt viidakkoon. Hänen terävä hajuaistinsa ilmaisi hänelle, että kumpikin hänen etsimistään henkilöistä oli paennut leiristä tähän suuntaan, ja hetkeä myöhemmin hän oli keksinyt heidän tiensä ja seurasi näkyvää latua.
Kaukana hänen edellään hiipi kauhistunut nuori nainen pitkin riistapolkua peläten, että hän seuraavalla hetkellä tulisi vastatusten jonkun villin pedon tai yhtä villin miehen kanssa. Juostessaan eteenpäin ja toivoen kaikesta huolimatta kulkevansa siihen suuntaan, että lopulta saapuisi suurelle joelle, hän tuli äkkiä tutulle paikalle.
Polun toisella puolella oli jättiläispuun alla pieni kasa höllästi ladottuja risuja — tuo pikku täplä viidakossa pysyisi kuolinpäivään asti häviämättömästi hänen muistissaan. Sinne Andersson oli kätkenyt hänet — siellä kokki oli uhrannut henkensä turhaan koettaessaan pelastaa häntä Rokoffilta.
Paikan nähdessään Jane muisti pyssyn ja ammukset, jotka mies oli antanut hänelle viime hetkellä. Tähän asti hän ei ollut ollenkaan ajatellut niitä. Hän puristi yhä kädessään revolveria, jonka oli temmannut Rokoffin vyöstä. Mutta siinä saattoi olla korkeintaan kuusi patruunaa — ei siis tarpeeksi hankkimaan hänelle ruokaa ja suojaa pitkän matkan aikana meren rannalle.
Hengitystään pidätellen hän kaiveli pientä kasaa, uskaltaen tuskin toivoa, että aarre oli vielä siinä, mihin hän oli jättänyt sen. Mutta hänen äärettömäksi helpotuksekseen ja ilokseen hänen kätensä osui heti raskaan aseen piippuun ja sitten patruunavyöhön.
Kun hän heitti patruunavyön olkapäälleen ja tunsi suuren metsästyspyssyn painon kädessään, valtasi hänet äkkiä turvallisuuden tunne. Uusin toivein ja melkein varmana menestyksestään hän lähti taas jatkamaan matkaansa.
Sen yön hän nukkui oksahaarukassa, kuten Tarzan oli niin usein kertonut tottuneensa tekemään, ja lähti aikaisin seuraavana aamuna taas liikkeelle. Myöhään iltapäivällä aikoessaan mennä pienen aukeaman poikki hän hämmästyi nähdessään suuren apinan tulevan vastakkaiselta puolelta viidakosta.
Tuuli puhalsi suoraan aukeaman poikki heidän välitsensä ja Jane kiiruhti heti asettumaan niin, että tuuli puhalsi suuresta pedosta häneen päin. Sitten hän kätkeytyi tuuheaan pensaikkoon ja odotti pitäen pyssyä valmiina heti käytettäväksi.
Hirviö eteni hitaasti aukeaman poikki nuuskien silloin tällöin maata, ikäänkuin seuraten vainuamalla jonkun jälkiä. Suuri ihmisapina oli tuskin astunut kymmenisen askelta aukeamalle, ennenkuin toinen samanlainen seurasi, ja sitten yhä uusia, kunnes kauhistuneen nuoren naisen näkyvissä oli viisi villiä petoa hänen kyyröttäessään piilopaikassaan raskas pyssy heti paikalla käyttövalmiina.
Hän huomasi hämmästyksekseen, että apinat pysähtyivät keskelle aukeamaa. Ne kokoontuivat pieneksi ryhmäksi ja katselivat taaksensa ikäänkuin odottaen heimon muitakin jäseniä.
Jane toivoi niiden jatkavan matkaansa, sillä hän tiesi, että millä hetkellä tahansa jokin pieni toisaalle puhaltava tuulenpuuska veisi hajun hänestä heidän sieraimiinsa. Mitä suojaa silloin tarjoisi hänen pyssynsä noita jättiläislihaksia ja mahtavia torahampaita vastaan?
Hänen silmänsä katselivat milloin apinoita, milloin viidakon reunaa, jonne ne tuijottivat, ja lopulta hän keksi elukkain pysähtymisen syyn ja odotetun olennon. Niitä ajettiin takaa.
Hän tuli tästä varmaksi nähdessään pantterin notkean, jäntevän hahmon hiipivän äänettömästi esiin siitä viidakonkohdasta, josta apinat olivat vain hetkeä aikaisemmin sukeltautuneet.
Peto ravasi nopeasti aukeaman poikki ihmisapinoita kohti. Jane ihmetteli niiden ilmeistä välinpitämättömyyttä, ja hetkeä myöhemmin hänen ihmettelynsä muuttui kummastukseksi, kun hän näki suuren kissaeläimen tulevan aivan likelle apinoita, jotka eivät ollenkaan näyttäneet piittaavan sen läsnäolosta. Sitten se kyyristyi niiden keskelle ja alkoi uutterasti nuolla itseään, missä työssä kissaeläinten valveilla vietetyt hetket enimmäkseen kuluvat.
Jos nuori nainen oli hämmästynyt nähdessään näiden toistensa luonnollisten vihamiesten veljeilevän, alkoi hän miltei olla huolissaan omien aistimiensa tilasta, kun hän pian jälkeenpäin näki pitkän, voimakkaan soturin astuvan aholle ja tulevan sinne kokoontuneiden villipetojen joukkoon.
Ensin nähdessään miehen hän oli ollut varma, että eläimet repisivät tämän palasiksi, ja hän oli puolittain noussut suojapaikastaan ja kohottanut pyssyn olalleen tehdäkseen voitavansa miehen kamalan kohtalon torjumiseksi.
Nyt hän näki, että mies näyttikin keskustelevan petojen kanssa — antaen niille käskyjä.
Pian koko seurue jatkoi matkaansa aukeaman poikki ja katosi vastakkaiselle puolelle viidakkoon.
Jane Clayton päästi äännähdyksen, joka ilmaisi helpotusta ja samalla epäuskoisuutta näkemäänsä, ja nousi hoippuen lähteäkseen pakoon juuri ohitse kulkeneelta kauhistavalta joukkiolta. Puoli kilometriä hänen takanaan muuan toinen ihminen, joka kulki samaa polkua kuin hän, piileskeli kammon lamauttamana erään muurahaiskeon takana hirveän joukkion samotessa hänen lähitseen.
Tämä ihminen oli Rokoff, joka oli tuntenut julman parven jäsenet Apinain Tarzanin liittolaisiksi. Tuskin olivat siis eläimet menneet hänen ohitseen, kun hän nousi ja juoksi viidakon läpi niin kovasti kuin voi, saadakseen välimatkan itsensä ja noiden kauheiden petojen välillä mahdollisimman suureksi.
Näin ollen, kun Jane Clayton tuli sille joelle, jota pitkin hän toivoi voivansa edetä kohti valtamerta ja lopullista pelastusta, oli Nikolas Rokoff vain vähän matkaa hänen jälessään.
Joen rannalla nuori nainen näki suuren kanootin, joka oli vedetty puoleksi ylös vedestä ja sidottu tukevasti läheiseen puuhun.
Hän tiesi, että kysymys hänen merelle pääsemisestään oli ratkaistu, jos hän vain voisi saada suuren kömpelön aluksen vesille. Irroittaen köyden, joka kytki kanootin puuhun, Jane työnsi kiihkeästi raskasta venettä, mutta tulos tuntui samanlaiselta kuin jos hän olisi koettanut työntää maata radaltaan.
Hän oli jo hengästynyt yrityksestään, kun hänen mieleensä johtui koettaa saada kanootti veteen panemalla painolastia sen perään ja sitten liikuttamalla kokkaa edestakaisin, kunnes alus lopuksi liukuisi alas.
Janella ei ollut kiviä saatavissaan, mutta hän näki joukon rannalle ajautuneita puita. Nämä hän kokosi ja pinosi veneen perään, kunnes hän lopuksi huomasi äärettömäksi huojennuksekseen, että kokka nousi hitaasti rannan liejusta ja perä ajautui hieman virtaa myöten, pysähtyen muutamia jalkoja alemmaksi.
Jane huomasi, että hän juoksemalla edestakaisin kokan ja perän välillä saattoi ruumiinpainollaan vuorottain nostaa ja laskea veneen kumpaakin päätä sillä seurauksella, että joka kerta kun hän juoksi perään, kanootti liukui muutamia tuumia jokeen.
Kun hänen suunnitelmansa vihdoin oli onnellista päätöstä likellä, kiintyi hän puuhaansa niin suuresti, ettei huomannut miestä, joka seisoi suuren puun alla viidakon reunalla, mistä juuri oli tullut.
Mies katseli häntä ja hänen uurastustaan, tummilla kasvoilla julma ja pahansuopa irvistys.
Lopulta vene oli melkein irti rannan kiinnipitävästä liejusta, joten Jane oli varma siitä että voisi työntää sen syvempään veteen airoilla, jotka olivat karkeatekoisen aluksen pohjalla. Tässä aikomuksessa hän tarttui toiseen airoon ja oli juuri työntänyt sen joen pohjaan likelle rantaa, kun hänen silmänsä sattumalta osuivat viidakon reunaan.
Kun hän näki miehen hahmon rannalla, pääsi hänen huuliltaan kauhistuksen kirahdus. Mies oli Rokoff.
Tämä juoksi nyt häntä kohti ja huusi hänelle, että hän odottaisi, uhaten muutoin ampua — vaikka oli vaikea huomata, miten hän toteuttaisi uhkauksensa, kun hän oli aivan aseeton.
Jane Clayton ei tiennyt mitään niistä erilaisista onnettomuuksista, jotka olivat sattuneet venäläiselle sen jälkeen kun hän oli päässyt pakoon tämän teltasta, joten hän uskoi, että venäläisen toverit olivat lähettyvillä.
Mutta hän ei aikonut joutua uudelleen tuon miehen käsiin. Mieluummin hän kuolisi heti paikalla. Hetki vielä, niin vene olisi irti.
Kun vene vain tulisi virtaan, olisi Rokoffin mahdoton pysäyttää häntä, sillä rannalla ei ollut muuta venettä, eikä kukaan, ainakaan ei pelkurimainen Rokoff, uskaltaisi lähteä uimaan krokotiileja täynnä olevaan jokeen saadakseen hänet kiinni.
Rokoff puolestaan ajatteli enemmän pakoonpääsyä kuin mitään muuta. Hän olisi ilomielin luopunut kaikista suunnitelmistaan Jane Claytonin suhteen, jos tämä vain olisi sallinut hänenkin käyttää hyväkseen keksimäänsä pelastuskeinoa. Hän olisi luvannut mitä tahansa, jos Jane olisi päästänyt hänet kanoottiin, mutta hän luuli, ettei ollut välttämätöntä luvata.
Hän oivalsi voivansa helposti päästä veneen kokkaan ennenkuin se irtautuisi rannalta, ja sitten ei olisi tarpeellista antaa minkäänlaisia lupauksia. Rokoff ei kylläkään olisi tuntenut ollenkaan omantunnontuskia, jos olisi pettänyt kaikki nuorelle naiselle antamansa lupaukset; mutta häntä ei miellyttänyt ajatus, että hänen pitäisi pyytää suosionosoitusta sellaiselta, joka oli niin äsken käynyt hänen kimppuunsa ja päässyt häneltä pakoon.