Apinaleirillä
Vuosi oli kulunut siitä, kun molemmat ruotsalaiset olivat kauhun vallassa paenneet maasta, jossa sheikki hallitsi. Pikku Miriam leikitteli yhä Gikan kanssa, tuhlaten lapsellista rakkauttaan nukke-rievulleen, joka ei loistopäivinäänkään omannut vähäisintäkään herttaisuutta. Mutta Miriamille oli Gika kaikki, mikä oli suloista ja ihailtavaa. Hän vuodatti kolhitun norsunluisen pään kuuroihin korviin kaikki surunsa, kaikki toiveensa ja kaikki haaveensa, sillä kaikessa toivottomuudessakin, pelätyn mahdin kynsissä, joista ei mitään pakomahdollisuutta ollut, toivoi ja odotti pikku Miriam kumminkin. Tosin olivat hänen pyrkimyksensä jokseenkin usvamaisia, yhtyen pääasiallisesti haluksi paeta Gikan kanssa johonkin etäiseen, tuntemattomaan paikkaan, jossa ei ollut sheikkejä eikä mustia syöjättäriä — johon eiel adreapäässyt ja jossa hän voisi leikitellä kaiken päivää ainoastaan kukkien, lintujen ja puunlatvoissa kisailevien pienten apinain ympäröimänä.
Tänään istua kyyhötti Miriam ison puun juurella, joka kasvoi vaajavarustuksen sisäpuolella kylän laidassa. Hän muovaili lehvätelttaa Gikalle. Teltan edessä oli muutamia puunpalasia, pieniä lehtiä ja joitakuita kiviä. Ne olivat talousesineitä. Gika keitti päivällistä. Leikkiessään rupatteli tyttönen alati toverilleen, joka parin oksan avulla oli tuettu istuvaan asentoon. Hän oli kokonaan kiintynyt Gikan taloushommiin — niin täydellisesti, ettei huomannut yläpuolellaan leviäväin oksien hiljaista huojuntaa, kun ne taipuivat olennon painosta, joka oli sinne salavihkaa sujahtanut viidakosta.
Onnellisen tietämättömänä jatkoi tyttönen leikkiään, sillä välin kun ylhäällä tuijotti häneen kaksi silmää — vilkkumatta, värähtämättä. Ei ollut ketään muita kuin tuo pieni tyttö tässä osassa kylää, joka oli jäänyt melkein autioksi, kun sheikki monta kuukautta sitten oli lähtenyt matkalleen pohjoista kohti.
Ja viidakossa, tunnin matkan päässä kylästä, johti sheikki palaavaa karavaaniansa kotiin päin.
Vuosi oli kulunut siitä, kun valkoiset miehet olivat koettaneet ampua poikaa ja ajaneet hänet takaisin viidakkoon jatkamaan niiden olentojen etsimistä, joilta hän vielä saattoi odottaa toveruutta, nimittäin isojen apinain. Kuukausimääriä olivat nuo kaksi vaeltaneet itäänpäin yhä syvemmälle aarniometsään. Tämä vuosi oli paljon kehittänyt poikaa — muuttanut hänen vahvat lihaksensa teräsjänteiksi, hionut hänen metsäntuntemuksensa miltei kaamean tarkaksi, varmentanut hänen vaistonsa ja ketteryytensä puissa kiipeilemisessä ja harjaannuttanut häntä sekä luonnollisten että keinotekoisten aseiden käytössä.
Hänestä oli viimein tullut ruumiillisesti ihmeellisen voimakas ja sielunlahjoiltaan ihmeen ovela. Vaikka hän vielä oli vain poika, oli hän niin väkevä, että tukeva ihmisapina, jonka kanssa hän usein ryhtyi leikkiotteluun, ei vetänyt hänelle vertoja. Akut oli opettanut hänet taistelemaan urosapinan tavoin, eikä konsaan ollut tavattu opettajaa, joka paremmin kykeni antamaan ohjausta alkuihmisen villissä sodankäynnissä, tai oppilasta, joka oli nopsempi käyttämään mestarinsa opastuksia hyväkseen.
Toverusten etsiessä sen melkein sukupuuttoon hävinneen apinalajin laumaa, johon Akut kuului, elelivät he viidakon parhaista herkuista. Antilooppi ja seebra kaatuivat pojan keihäästä tai kellistyivät näiden kahden voimakkaan petoeläimen hyökkäyksestä, jotka karkasivat niiden niskaan joltakin riippuvalta oksalta tai väijytyspaikasta, juomarapakolle vievän polun ääressä kasvavasta pensaikosta.
Leopardin talja peitti pojan alastomuutta; mutta mikään kainoudentunne ei ollut kannustanut häntä sitä käyttämään. Hänen korvissaan viuhuneet valkoisten miesten luodit olivat herättäneet hänessä meidän kaikkienkin povessa uinuvan pedon, mutta se villi vaisto riehui voimakkaampana tässä pojassa, jonka isän oli petoeläin kasvattanut. Hän käytti leopardintaljaansa aluksi halusta näytellä sitä urhoollisuutensa merkkinä, sillä hän oli käsikähmässä tappanut pedon veitsellään. Hän huomasi taljan kauniiksi, se soveltui hänen villiin koristeluvaistoonsa, ja kun se jäykistyi ja myöhemmin alkoi murentua, koska hän ei osannut sitä valmistaa tai parkita, luopui hän siitä haikein mielin. Myöhemmin, kun hän tapasi yksinäisen, mustan soturin, jolla oli samanlainen talja, mutta pehmeä, joustava ja kaunis, koska se oli oikealla tavalla valmistettu, tarvitsi poika vain silmänräpäyksen hypätäkseen ylhäältä puunoksalta mitään pahaa aavistamattoman neekerin niskaan, upottaakseen terävän veitsensä hänen sydämeensä ja anastaakseen hyvin valmistetun vuodan.
Hän ei tuntenut mitään omantunnon kaivelua. Viidakossa on voima oikeutta, eikä kestä kauan ennenkuin se perusohje syöpyy jokaisen sen asukkaan mieleen, olkoonpa hän aikaisemmin saanut minkälaisen kasvatuksen tahansa. Että mustanaama olisi hänet tappanut, jos olisi saanut siihen tilaisuuden, sen nuorukainen hyvin tiesi. Ei hän eikä neekeri olleet sen pyhempiä kuin leijona tai puhveli, seebra tai kauris tai mikä hyvänsä niistä lukemattomista olijoista, jotka samoilivat, hiipivät, lensivät tai luikertelivat metsän tummissa sokkeloissa. Kullakin oli vain yksi ainoa henki, jota tuhannet väijyivät. Mitä enemmän vihollisia sai surmansa, sitä paremmat mahdollisuudet elellä edelleen. Niinpä poika hymyili, puki ylleen voitettunsa komeuden ja jatkoi matkaansa Akutin kanssa, heidän etsiessään, alati etsiessään vältteleviä ihmisapinoita, jotka ottaisivat heidät avosylin vastaan. Vihdoin he löysivät. Syvällä viidakossa, kätkettynä kauas ihmisten katseilta, he tapasivat sellaisen pienen luonnollisen voittelo-kentän, jolla villi tappojuhla-rummutus oli rämissyt pojan isän ammoin ollessa moisessa mukana.
Ensiksi kuulivat he pitkän matkan päästä isojen apinain rummutuksen. He nukkuivat ison puun turvissa, kun kumea ääni saapui heidän korviinsa. Molemmat havahtuivat heti. Akut oli ensimmäinen tulkitsemaan tuon omituisen poljennon.
"Isot apinat!" mörähti se. "Ne tanssivat tappojuhlaa. Tule, Korak,Tarzanin poika, menkäämme kansamme luo."
Kuukausia sitten oli Akut antanut pojalle oman valitsemansa nimen, koska se ei oppinut lausumaan ihmisten antamaa nimeä Jack. Korakilta se kuulosti, sikäli kuin se oli ihmiskielen äännemerkeillä esitettävissä. Apinain kielessä se merkitsee "tappajaa." Ja Tappaja nousi nyt pystyyn makuupuunsa oksalle, tukien selkänsä sen runkoa vasten. Hän ojenteli norjia nuoria lihaksiaan, kuutamon tunkeutuessa lehvien välitse ja täplitellessä hänen ruskean ihonsa pienillä valopilkuilla.
Apinakin nousi seisaalleen puolikyykkyyn, kuten niiden tapana on. Matalaa murinaa kuului sen syvän rinnan pohjalta — innostuneen odotuksen murinaa. Poika mörisi yhteen sointuun apinan kanssa. Akut livahti pehmeästi maahan. Aivan lähellä rummutuksen suunnalla oli iso aukeama, jonka yli heidän oli astuttava. Kuu valeli sitä hopeisella hohteellansa. Puolikumarassa laahusti iso apina kuutamon täyteen kumotukseen. Sen sivulla keinui sirosti harppaillen poika silmäänpistävänä vastakohtana kömpelölle toverilleen. Toisen musta pörröinen turkki harjasi toisen silkoista heleää ihoa. Poika hyräili iäksi jättämänsä englantilaisen oppikoulun luokkahuoneisiin eksynyttä operettisäveltä. Hän oli onnellinen ja toivehikas. Hetki, jota hän niin kauan oli odottanut, oli saapumaisillaan. Hän oli tulossa omiensa luo. Hän oli tulossa kotiin. Kuukausien kuluessa hitaasti tai vauhdikkaasti, ikävystyttävän pitkinä tai laukkaavan kannustettuina, sikäli kuin puute tai seikkailut olivat etualalla, olivat — tosin usein palaavat — ajatukset hänen omasta kodistaan käyneet värittömämmiksi. Entinen elämä oli alkanut tuntua pikemmin unelta kuin todellisuudelta, ja vastoinkäymiset hänen tiellään, kun hän yritti saavuttaa rannikon ja palata Lontooseen, olivat vihdoin vaimentaneet hänen päätöksensä ja siirtäneet tuuman toteutumisen niin etäiseen tulevaisuuteen, että se nyttemmin tuskin tuntui muulta kuin hauskalta, mutta toivottomalta haaveelta.
Nyt olivat kaikki ajatukset Lontoosta ja sivistyksestä tungetut niin kauas hänen aivojensa taustalle, että niitä saattoi pitää olemattominakin. Paitsi ulkomuotoansa ja henkistä kehitystään hän oli apina yhtä hyvin kuin iso hurja otus hänen vieressään.
Riemunsa ylenpalttisuudessa hän sivalsi toveriaan rajusti poskelle. Puolittain vihaisena, puolittain leikillä kääntyi apina häntä kohti kiiltävät hampaat paljastettuina. Pitkät, karvaiset käsivarret kurottuivat häntä tavoittamaan ja, kuten nämä kaksi olivat tehneet tuhat kertaa ennen, he ryhtyivät leikkiotteluun, kieriskellen nurmikolla, antaen iskuja, muristen ja purren, vaikkeivät koskaan puristaneet hampaitaan muuta kuin kipeään nipistykseen. Se oli oivaa harjoitusta heille molemmille. Poika käytti hyväkseen koulussa oppimiansa painitemppuja, ja monia niistä oppi myöskin Akut käyttämään ja väistämään. Apinalta taas poika oppi menettelytapoja, jotka Akutille olivat periytyneet joltakulta siihen aikaan maata samoilleelta molemmille yhteiseltä esi-isältä, jolloin sen sikiävästä elämästä kuhisevalla kamaralla kasvoi puiden korkuisia sanajalkoja ja krokotiilit lentelivät lintuina ilmassa.
Pojalla oli sentään yksi keino, jota Akut ei kyennyt täydellisesti oppimaan, vaikkakin apinaksi saavutti siinä melkoista etevyyttä, nimittäin nyrkkeilytaito. Akutia aina kummastutti, kun sen härkämäiset hyökkäykset pysähdytettiin ja torjuttiin kuononpäähän äkkiä isketyllä nyrkillä tai kipeällä työkkäyksellä lyhyiden kylkiluiden väliin. Kyllä se häntä suututtikin, ja silloin hänen mahtavat leukansa puristivat ystävän pehmeätä lihaa syvempään kuin muulloin, sillä hän oli yhä apina, hänellä oli apinan äkkipikaisuus ja raa'at vaistot; mutta raivoisan riehuntansa aikana hänen oli vaikea tavoittaa kiusanhenkeään, sillä menettäessään malttinsa ja hyökätessään hurjasti käsikähmään pojan kanssa huomasi hän itseensä tähdättyjen kirveltäväin iskujen rakeiden aina osuvan maaliinsa ja pysähdyttävän hänet tehokkaasti — tehokkaasti ja kipua tuottaen. Silloin hän tavallisesti vetäysi pois vihaisesti möristen, käveli loitommalle, irvistelevä kita avoinna, ja meni tunnin ajaksi murjottelemaan.
Tänä yönä he eivät nyrkkeilleet. Tuokion he vain painivat ilakoiden, kunnes Sheetan, pantterin, haju kavahdutti heidät pystyyn valppaina ja varovaisina. Iso kissa harppoi viidakon läpi heidän etupuoleltaan. Hetkiseksi he pysähtyivät kuuntelemaan. Poika ja apina mörisivät varoittavasti yhteen ääneen, ja peto jatkoi matkaansa. Sitten toverukset alkoivat jälleen pyrkiä tappojuhlarummutusta kohti. Yhä äänekkäämpänä kuului rummun kumea pärrytys. Nyt he vihdoin voivat erottaa tanssivien apinain mölyn, ja niiden erikoishaju tunki voimakkaana heidän sieraimiinsa. Poika vapisi innostuksesta. Akutin selkäkarvat kangistuivat, — onnellisuuden ja suuttumuksen oireet ovat usein samanlaisia.
Hiljalleen he hiipivät viidakon läpi, lähestyessään apinain kokouspaikkaa. Nyt he olivat metsässä, luikerrellen eteenpäin, vartijoita varoen. Jopa lehväverhon raosta vilahtikin näyttämö pojan teräviin silmiin. Akutille se oli tutunomaista, mutta Korakille oli kaikki uutta. Hänen hermojaan kutkutti tämä villi näytelmä. Isot urokset tanssivat kuutamossa, hyppien epäsäännöllisessä kehässä yläpinnaltaan litteän savirummun ympärillä, jonka ääressä kolme vanhaa naarasta kumahdutteli sitä pitkästä käytöstä sileiksi kuluneilla palikoilla.
Tuntien heimolaistensa luonteen ja tavat oli Akut liian viisas ilmoittaakseen omaa ja toverinsa läsnäoloa ennenkuin tanssin hullu huumaus oli ohitse. Sitte kun rummutus lakkaisi ja apinaveikkojen vatsat olivat hyvin ravitut, huutaisi hän niille. Seuraisi neuvottelu, jonka jälkeen hän ja Korak otettaisiin yhteiskunnan jäseniksi. Saattaisi olla niitä, jotka panisivat vastaan, mutta sellaiset olisivat taivutettavissa lihasvoimilla, joita hänellä ja pojalla oli yllin kyllin. Viikkojen, ehkä kuukausienkin aikana heidän läsnäolonsa mahdollisesti herättäisi alati vähenevää epäluuloa toisissa heimon jäsenissä, mutta lopuksi heistä tulisi vieraille apinoille yhtä hyvät ystävät kuin jos olisivat saman emon maitoa imeneet.
Akut toivoi, että he olivat tulleet niiden pariin, jotka olivat tunteneet Tarzanin, sillä se olisi auttanut pojan esittelyssä ja edistänyt Akutin hartaimman toivomuksen toteutumista eli Korakin pääsemistä apinain kuninkaaksi. Kuitenkin sai Akut pojan vain vaivoin pidätetyksi ryntäämästä tanssivien eläinten keskelle — mikä olisi tiennyt heidän molempien välitöntä tuhoa, koska hysteerinen vimma, johon isot apinat kummallisia menojansa suorittaessaan yltyvät, on laadultaan sellaista, että julmimmatkin petoeläimet niitä silloin kaukaa kiertävät.
Kuun vaipuessa verkalleen amfiteatterin korkean, lehväisen taivaanrannan taakse, vaimeni rummun räminä ja tanssivain ponnistukset tulivat hillitymmiksi, kunnes loppusävel lyötiin ja isot eläimet kävivät käsiksi ateriaan, jonka olivat tänne remuista juhlaansa varten raastaneet.
Siitä, mitä oli kuullut ja nähnyt, tiesi Akut selittää Korakille, että näillä juhlamenoilla julistettiin uuden kuninkaan valitsemista, ja hän näytti pojalle pörröturkkisen itsevaltiaan mahtavaa ruhoa. Kaiketi se oli tullut kuninkaaksi kuten monet inhimillisetkin hallitsijat — edeltäjänsä murhaamalla.
Kun apinat olivat ahmineet vatsansa täyteen ja monet niistä vetäytyneet puuntyville, kiertyäkseen nukkumaan, nykäisi Akut Korakia käsivarresta.
"Tule", kuiskasi hän. "Tule verkalleen. Seuraa minua. Tee niinkuin Akut tekee."
Sitten hän pujottelihe hiljaa puiden välitse, kunnes seisoi amfiteatterin yli riippuvalla oksalla. Siihen hän äänetönnä pysähtyi. Sitten hän mörähti. Heti hyppäsi parikymmentä apinaa jaloilleen. Niiden villit pienet silmät kiitivät nopeasti pitkin aukeaman kehää. Kuningasapina näki ensimmäisenä molemmat olennot puun oksalla. Se mölähti pahaaennustavasti. Sitten se astua köntysti muutaman askeleen tungettelijoita kohti. Sen karvat olivat pystyssä. Koivet olivat kankeat, minkä vuoksi sen käynti näytti ontuvalta ja tempovalta. Sen kintereillä astui joukko urosapinoita.
Se pysähtyi hiukan ennen kuin ehti puussa olevien kohdalle — juuri riittävän matkan päähän, ollakseen heidän harppauksensa ulottumattomissa. Varovainen kuningas! Siinä se seisoi keinutellen itseään edestakaisin lyhyillä säärillään, paljastaen hampaansa kamalaan irvistykseen, mylvien mylvimistään, yhä äänekkäämmin, kunnes se verkalleen, mutta alati vahvistuen oli yltynyt karjunnaksi. Akut tiesi, että ruhtinas kiihoitti itseänsä tarpeelliseen raivomäärään, jotta se riittäisi hyökkäykseen heitä vastaan.
Vanha apina ei halunnut taistella. Hän saapui pojan kanssa yhdistääkseen kohtalonsa heimon kohtaloihin.
"Olen Akut", sanoi hän. "Tämä on Korak. Korak on Tarzanin, Apinain entisen kuninkaan poika. Minä taas olin niiden apinain kuninkaana, jotka asuivat isojen vetten varsilla. Olemme tulleet metsästämään teidän kanssanne. Olemme suuria metsästäjiä. Olemme mainioita taistelijoita. Sallikaa meidän saapua rauhassa!"
Kuningas lakkasi keinuttelemasta itseänsä. Se vilkaisi pariin synkeänä tuuheiden kulmiensa alta. Sen silmät veristivät, niiden ilme oli villi ja ovela. Sen kuninkuus oli perin uutta, ja se oli siitä hyvin arka. Se pelkäsi kahden vieraan apinan anastuksia. Pojan sileä, ruskea, karvaton iho oli ilmaissut ihmisen, ja ihmistä se kammosi ja vihasi.
"Menkää tiehenne!" murisi se. "Menkää tiehenne, taikka minä tapan teidät."
Innokas poika, joka seisoen isoruhoisen Akutin takana oli hehkunut odotuksesta ja onnesta, oli mielinyt hypätä alas noiden karvaisten hirviöiden joukkoon ja osoittaa niille olevansa niiden ystävä ja yksi niistä. Hän oli otaksunut niiden ottavan hänet avosylin vastaan, mutta nyt täyttivät kuningasapinan sanat hänen sydämensä suuttumuksella ja surulla. — Neekerit olivat karanneet hänen kimppuunsa ja ajaneet. hänet pois. Sitten hän oli kääntynyt valkoisten miesten, omain heimolaistensa, puoleen, vain kuullakseen luotien vinkunaa odottamainsa tervehdyssanojen asemesta. Isot apinat olivat olleet hänen viimeisenä toivonaan. Niiltä hän odotti toveruutta, jonka ihmiset olivat häneltä kieltäneet. Äkkiä valtasi hänet raivo.
Kuningasapina oli melkein suoraan hänen alapuolellaan. Toiset olivat asettuneet puoliympyrään muutaman metrin päähän ruhtinaansa taakse. Ne tarkkasivat perin uteliaina tapausten kulkua. Ennenkuin Akut saattoi arvata pojan aikomusta tai estää häntä siitä, hyppäsi tämä suoraan kuninkaan eteen, jonka nyt oli onnistunut ärsyttää itsensä raivokkaaseen vimmaan.
"Minä olen Korak!" huusi poika. "Minä olen Tappaja. Minä tulin elääkseni ystävänä joukossanne. Te mielitte ajaa minut pois. Hyvä on, kyllä minä lähden; mutta ennen lähtöäni näytän teille, että Tarzanin poika on herranne, kuten hänen isänsä oli ennen häntä — että hän ei pelkää kuningastanne enempää kuin teitä muitakaan."
Hetkisen seisoi apinain kuningas hämmästyksestä liikkumattomana. Se ei ollut odottanut niin ruttoa toimintaa kummaltakaan tungettelijalta. Samaten oli Akut kummissaan. Hän huuteli nyt kiihkeästi Korakia takaisin, tietäen, että tuolla pyhitetyllä tanterella tulisivat toiset urokset otaksuttavasti kuninkaan avuksi sivullista vastaan, vaikka olikin vähän luultavaa, että kuningas apua tarvitsisi. Kun nuo mahtavat leuat kerran puristuisivat yhteen pojan kaulassa, tulisi loppu väleen. Hypätä pojalle avuksi olisi varma kuolema Akutille itselleenkin; mutta urhea vanha apina ei epäröinyt silmänräpäystäkään. Karvat pystyssä ja möristen pudottausi hän nurmikolle juuri kun kuningasapina hyökkäsi.
Eläimen kädet koukistuivat tarttuakseen kiinni sen karatessa pojan kimppuun. Sen julmat leuat olivat ammollaan upottaakseen isot kellervät hampaat pojan ruskeaan ihoon. Myöskin Korak loikkasi eteenpäin ottaakseen hyökkäyksen vastaan; mutta hän loikkasi köyristyen, pedon ojennettujen käsivarsien alitse. Kosketuksen hetkellä pyörähti poika toisella jalallaan ja iski koko ruumiinsa painolla ja harjaantuneiden lihaksiensa voimalla nyrkkinsä uroksen vatsaan. Parahtaen haukkasi kuningasapina ilmaa ja tuupertui, samalla kun se turhaan tavoitti ketterää, alastonta olentoa, joka vikkelästi livahti sen käsistä.
Raivon ja kauhun mylvähdykset pääsivät kaatuneen kuninkaan takana seisovilta uroksilta, kun ne murhan himo villissä pienessä sydämessään ryntäsivät eteenpäin Korakia ja Akutia vastaan; mutta vanha apina oli liian viisas antautuakseen sellaiseen epätasaiseen otteluun. Neuvoa poikaa peräytymään olisi nyt ollut turhaa, ja sen Akut tiesi. Sekunninkin tuhlaaminen kehoituksiin olisi sinetöinyt heidän kummankin kuolemantuomionsa. Oli vain yksi ainoa keino, ja sitä Akut käytti. Tarttuen poikaan vyötäisistä hän nosti hänet ilmaan, kääntyi ja vilisti toista puuta kohti, jonka oksat riippuivat matalalla kentän yläpuolella. Aivan heidän kintereillään parveili kamala joukko; mutta vaikka Akut olikin vanha ja hänellä oli kannettavanaan rimpuileva Korak, oli hän kuitenkin vainoojiansa nopeampi.
Yhdellä hyppäyksellä apina tavoitti matalan oksan ja ketterästi kuin marakatti se kiepautti itsensä ja pojan turvaan. Eikä se täälläkään vitkastellut, vaan riensi öisen viidakon läpi kantaen kuormaansa turvalliseen paikkaan. Jonkun aikaa ajoivat urokset heitä takaa; mutta kun nopeammat pääsivät hitaammista edelle ja havaitsivat joutuneensa tovereistaan erilleen, luopuivat ne ajosta ja pysähtyivät karjumaan ja kiljumaan, kunnes viidakko värähteli niiden hirveästä mölystä. Sitten ne kääntyivät ja palasivat amfiteatteriin.
Kolmisin
Onnettomana samoili Korak ilman päämäärää viidakossa päivää jälkeen, kun oli isoilta apinoilta saanut niin tylyn vastaanoton. Hänen sydämensä oli pettymyksestä raskas. Tyydyttämätön kostonhimo kyti hänen povessaan. Hän katseli vihantuntein viidakkomaailman asukkaita, paljasti uhkaavasti terävät hampaansa ja murisi niille, jotka tulivat hänen aistiensa ulottuville. Hänen isänsä varhaisen elämän vaistot olivat hänessä voimakkaina ja niitä oli tehostanut kuukausien seurustelu luontokappalten kanssa, joilta nuorukaisen matkimiskyky oli omaksunut lukemattomia erämaan petoeläinten pikku ominaisuuksia.
He liikkuivat tuulen suuntaan verkalleen ja varovasti, koska jokainen eläin, joka mahdollisesti metsästeli heidän etupuolellaan, oli heitä edullisemmassa asemassa, keveä viima kun löyhytteli heidän hajunsa sen sieraimiin. Äkkiä pysähtyivät molemmat yhteen aikaan. Kaksi päätä kuunteli kallellaan. He seisoivat siinä liikkumattomina kuin kovasta kalliosta hakatut kuvapatsaat. Ei lihaskaan värähtänyt. Muutaman silmänräpäyksen he pysyivät siinä asennossa, mutta sitten astui Korak hiljaa muutaman metrin eteenpäin ja hyppäsi vikkelästi puuhun. Akut seurasi hänen kintereillään. Kumpikaan ei ollut aiheuttanut mitään melua tai rasahdusta, jonka ihmiskorva olisi erottanut kahdentoista askeleen päähän.
Pysähtyen usein kuuntelemaan he hiipivät eteenpäin puiden välitse. Että molemmat olivat kovin ymmällä, ilmeni kysyvistä katseista, joita he tuon tuostakin loivat toisiinsa. Vihdoin näki poika vilahduksen satakunnan metrin päässä olevasta vaajavarustuksesta, jonka takaa kohosi muutamain vuohennahkaisten telttojen huiput ja alkuasukas-majojen olkikattoja. Hänen huulensa venähti julmaan irvistykseen. Mustia! Kuinka hän niitä vihasikaan! Hän viittasi Akutia jäämään paikoilleen siksi aikaa kun hän meni vakoilemaan.
Onnettomia ne poloiset kyläläiset, joiden kimppuun Tappaja nyt karkaisi! Pujotellen itsensä puiden alioksien välitse, hypäten ketterästi toisesta viidakon jättiläisestä toiseen, missä välimatka ei ollut liian pitkä, tai kiepauttaen itsensä toiselta kädenkannattimelta toiselle, hiipi Korak hiljaa kylään päin. Hän kuuli ääntä vaajavarustuksen takaa, ja sitä kohti hän suuntausi. Iso puu riiputti oksiaan aitauksen puolelle, juuri sillä kohtaa, mistä ääni kuului. Siihen hiipi Korak. Keihäs oli valmiina hänen kädessään. Hänen korvansa kertoivat hänelle ihmisolennon läsnäolosta. Hänen silmänsä tarvitsivat vain yhden ainoan vilkaisun näyttääkseen hänelle hänen maalitaulunsa, jolloin heittoase singahtaisi kohti kuin salama. Keihäs kohotettuna hän ryömi puun oksilla, tuijottaen alaspäin, etsiäkseen äänen omistajan.
Vihdoin hän näki ihmisen selän. Keihästä pitelevä käsi ponnahti asentoon, kerätäkseen voimia rautakärkisen heittoaseen syöksemiseksi mitään aavistamattoman uhrin ruumiin lävitse. Ja sitten Tappaja pysähtyi. Hän kumartui hiukan eteenpäin nähdäkseen maalitaulunsa paremmin. Varmempaa tähtäystä vartenko? Vai oliko pienen ruumiin siroissa viivoissa ja lapsekkaissa muodoissa tuolla hänen alapuolellaan ollut jotakin hillitsemässä murhanviettiä, joka hänen suonissaan riehui?
Hän laski keihäänsä varovasti alemmaksi, niin että se ei kahistelisi lehtiä tai rasahtelisi oksia vastaan. Hiljaa hän kyyristyi mukavaan asentoon isolle puunhaaralle ja siinä hän loikoi, silmät suurina katsellen ja ihmetellen olentoa, jota surmaamaan hän oli hiipinyt — pientä tyttöstä, pähkinänruskeaa pikkuneitoa. Irvistys oli hävinnyt hänen huuliltaan. Hänen ilmeensä kuvasti vain mielenkiintoista tarkkaavaisuutta — hän koetti saada selville, mitä tyttönen hommaili. Äkkiä ilmestyi leveä virnistys hänen kasvoilleen, sillä tytön kääntäessä ruumistaan oli tullut näkyviin Gikan norsunluinen pää ja rotannahkainen vartalo — Gikan puupuikoista tehdyt jäsenet ja sen kurja ulkoasu. Tyttönen kohotti kolhitut kasvot omiaan kohti ja keinutellen itseään edestakaisin hymisi nukelleen valittavaa arabialaista kehtolaulua. Hempeämpi valo kirkasti Tappajan silmät. Pitkän hetken, joka hänestä kului varsin nopeasti, loikoi Korak, katse kiinnitettynä leikkivään lapseen. Kertaakaan hän ei ollut nähnyt tyttöä suoraan kasvoihin. Enimmäkseen hän näki vain kasan aaltoilevaa mustaa tukkaa, pienen ruskean olkapään pilkistämässä sivulta, siltä kohtaa, jossa hänen ainoa hameensa oli kiinnitetty kainalon alle, ja siron polven pistämässä esiin puvun alta tytön istuessa jalat ristissä maassa. Kun pää kallistui hänen korostaessaan jotakuta äidillistä kehoitustaan välinpitämättömälle Gikalle, vilahti joskus näkyviin pyöreä poski ja viehättävä pikku leuka. Milloin hän heristi nuhtelevasti pientä sormeaan Gikalle, milloin taas puristi rintaansa vasten tämän ainoan olennon, jolle saattoi tuhlata lapsellisen hellyytensä mittaamatonta rikkautta.
Hetkiseksi unohtaen verisen tehtävänsä salli Korak keihästä pitelevien sormiensa hiukan heltyä pelottavan aseen varresta. Se luisui, melkein putosi; mutta siitä Tappaja havahtui. Hän muisti tarkoituksensa hiipiessään salavihkaa ääntä kohti, joka oli kiinnittänyt hänen kostonhimoisen huomionsa. Hän vilkaisi keihääseen, sen kuluneeseen kädensijaan ja julmaan, väkäiseen kärkeen. Sitten hän jälleen loi silmänsä; edessään olevaan siroon olentoon. Mielikuvituksessaan hän näki raskaan aseen viuhahtavan alaspäin. Hän näki sen lävistävän pehmeän lihan, tunkeutuvan syvälle nuorteaan ruumiiseen. Hän näki naurettavan nuken putoavan omistajattarensa sylistä ja viruvan hajasäärin ja surkeana tyttösen vavahtelevan ruumiin vieressä. Tappajaa puistatti, hän muljautti vihaisen katseen keihään elottomaan rautaan ja puuhun, ikäänkuin ne olisivat olleet osana tajullisesta häijymielisestä olennosta.
Korak tuumi, mitä tyttö tekisikään, jos hän äkkiä pudottautuisi oksalta hänen viereensä. Kaiketikin se juoksisi parkuen tiehensä. Sitten tulisivat kylän miehet keihäineen ja pyssyineen ja hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Ne joko tappaisivat hänet tai ajaisivat pois. Pala nousi pojan kurkkuun. Hän ikävöi oman lajinsa seuraa; vaikka tuskin aavisti kuinka suuresti. Hän olisi mielellään livahtanut alas tyttösen viereen ja puhutellut häntä, vaikka kuulemistansa sanoista käsittikin, että hän puhui outoa kieltä. Olisivathan he voineet haastaa merkeillä. Se olisi ollut parempi kuin ei mitään. Ja tytön kasvotkin hän olisi halunnut nähdä. Ja noista vähäisistä vilahduksista arvasi Jack hänet kauniiksi. Mutta voimakkaammin vaikutti häneen tytön hellä luonne, joka ilmeni tämän niin äidillisesti vaaliessa nukenkuvatustansa.
Vihdoin hän keksi keinon. Hän kiinnittäisi tytön huomion ja rauhoittaisi hänet hymyilevällä tervehdyksellä pitemmän välimatkan päästä. Ääneti pujottelihe hän takaisin etäämmälle puuhun. Hänen aikomuksensa oli huutaa tytölle vaajavarustuksen takaa, suoden hänelle sen turvallisuuden tunteen, jonka hän arvelisi tukevan väliaidan tuottavan.
Hän oli tuskin lähtenyt paikaltaan puusta, kun hänen huomiotaan herätti äänekäs melu kylän toisella laidalla. Hiukan siirryttyään hän saattoi nähdä portin pääkujan äärimmäisessä päässä. Joukko miehiä, naisia ja lapsia oli juoksemassa sitä kohti. Se lensi auki ja vastakkaiselta sivulta tuli näkyviin karavaanin alkupää. Portista sisälle tulvi kirjava jono — mustia orjia ja pohjoisten erämaiden tummaihoisia arabialaisia, noituvia kameelinajajia, jotka hoputtivat oikuttelevia juhtiansa, liiaksi kuormitettuja aaseja, jotka, korvat surkeasti lotkossa, stoalaisen kärsivällisesti alistuivat isäntiensä julmaan kohteluun, vuohia, lampaita ja hevosia. Kylään ne kaikki saapuivat kookkaan, juron vanhuksen perästä, joka ratsasti, tieltään kaikkoavia tervehtimättä, suoraan ison vuohennahkaisen kylän keskustassa sijaitsevan teltan eteen. Siellä hän puhutteli ryppyistä ämmää.
Mukavalta tähystyspaikaltaan näki Korak sen kaiken. Hän havaitsi vanhan miehen tekevän kysymyksiä neekeriakalle, ja sitten hän näki viimemainitun osoittavan kylän syrjäiseen nurkkaan sen puun suuntaan, jonka alla tyttönen leikki. Paikan kätkivät pääraitilla seisovilta välillä olevat arabialaisten teltat ja alkuasukkaiden hökkelit. Mies oli varmaan tytön isä, ajatteli Korak. Ukko oli ollut poissa ja kotiin palattuaan ajatteli hän ensimmäiseksi pientä tytärtään. Kuinka iloiseksi tyttönen tulisikaan hänet nähdessään! Kuinka se juoksisikaan heittäytymään isän syliin, joka puristaisi lapsen rintaansa vasten ja peittäisi suudelmilla. Korak huokasi. Hän ajatteli omaa isäänsä ja äitiänsä, jotka olivat kaukana Lontoossa.
Hän palasi paikalleen puuhun tytön yläpuolelle. Jollei hänelle itselleen ollutkaan tarjolla tämänlaatuista onnea, tahtoi hän toki nauttia muiden onnesta. Kenties hän tutustuttamalla vanhuksen itseensä saisi luvan silloin tällöin saapua ystävänä kylään. Maksaisi vaivan sitä yrittää. Hän tahtoi odottaa kunnes vanha arabialainen oli tervehtinyt tytärtään, jolloin hän rauhanmerkillä ilmaisisi läsnäolonsa.
Arabialainen asteli hiljaa tyttöä kohti. Tuossa tuokiossa hän olisi tyttärensä vieressä, ja kuinka tämä siitä hämmästyisi ja riemastuisikaan. Korakin silmät säteilivät odotuksesta — ja siinä jo seisoikin vanha mies pienen tytön takana. Hänen ankarat vanhat kasvonsa olivat yhä jäykkinä. Lapsi ei vielä ollut huomannut hänen saapumistansa. Se leperteli vain äänettömälle Gikalle. Vanha mies yskäisi. Säpsähtäen vilkaisi tyttö nopeasti olkansa yli. Korak näki nyt täydellisesti hänen kasvonsa. Ne olivat hyvin kauniit suloisessa ja viattomassa lapsellisuudessaan — kaikki piirteet pehmeitä ja herttaisia. Poika näki hänen isot, tummat silmänsä. Hän odotti onnellista rakkaudenvälähdystä, jonka jälleennäkeminen virittäisi; mutta sitä ei niihin tullut. Sensijaan kuvastui silmissä, suun ilmeessä ja ruumiin jännittyneessä, lyyhistyvässä asennossa kauhua, mykkää jähmetyttävä kauhua. Synkkä hymy värähti arabialaisen ohuilla, tylyillä huulilla. Tyttö yritti hiipiä pois; mutta ennenkuin hän ehti vanhuksen ulottuvilta, potkaisi tämä häntä raa'asti, niin että lapsi lensi suin päin ruohikkoon. Sitten mies astui luo tarttuakseen häneen ja piestäkseen häntä tapansa mukaan.
Puussa väijyi peto heidän yläpuolellaan, missä hetkistä aikaisemmin oli ollut poika, — peto, jonka sieraimet avartuivat ja hampaat paljastuivat, — raivosta vapiseva peto.
Sheikin kumartuessa tavoittamaan tyttöä pudottausi Tappaja maahan hänen viereensä. Keihäs oli vielä hänellä vasemmassa kädessään, mutta hän oli sen unohtanut. Sensijaan oli oikea käsi puristettu nyrkkiin, ja kun sheikki astahti taaksepäin, aivan kuin ilmasta tiivistyneen ilmestyksen ihmetyttämänä, jymähti raskas nyrkki suoraan hänen suutansa vasten tavattoman rotevan nuorukaisen koko painolla ja hänen enemmän kuin inhimillisten lihastensa voimalla.
Verta vuotaen ja tajutonna vaipui sheikki maahan. Korak katsahti lapseen. Tämä oli päässyt jaloilleen ja seisoi silmät suurina ja kauhistuneena, vilkaisten ensin pojan kasvoihin ja sitten sheikin kellistyneeseen ruumiiseen. Vaistomaisin suojeluksen elein laski Tappaja käsivartensa tytön hartioille ja seisoi odottaen arabialaisen tointumista. Heidän seisottuaan siten tuokion puhui tyttö.
"Kun se palaa tajuihinsa, tappaa se minut", sanoi hän arabiankielellä.
Korak ei ymmärtänyt häntä. Poika pudisti päätänsä ja puhutteli häntä ensin englanniksi ja sitten isojen apinain kielellä; mutta molemmat olivat tytölle käsittämättömiä. Hän kumartui eteenpäin ja kosketti arabialaisen vyössä riippuvan pitkän puukon kahvaa. Sitte hän kohotti kämmenensä päänsä yli ja työnsi kuvitellun säilän rintaansa sydämen yläpuolelle. Korak ymmärsi. Vanha mies tappaisi tytön. Tämä tuli jälleen hänen viereensä ja seisoi siinä vavisten. Lapsi ei pelännyt poikaa. Miksikä hän olisikaan? Nuorukainenhan oli pelastanut hänet sheikin hirveältä pieksemiseltä. Hän ei muistanut kenenkään muun osoittaneen hänelle sellaista ystävyyttä. Hän katsoi muukalaisen kasvoihin. Ne olivat poikamaiset, sirot ja pähkinänruskeat kuten hänen omansakin. Hän ihaili täplikästä leopardintaljaa, joka kiersi pojan notkeaa ruumista toiselta olkapäältä polviin. Nuorukaista koristavat metalliset nilkka- ja rannerenkaat herättivät hänessä kateutta. Aina oli hän halunnut jotakin senlaatuista; mutta koskaan ei sheikki ollut suonut hänelle muuta kuin yhden ainoan puuvillahamosen, joka töintuskin peitti hänen alastomuutensa. Turkiksia, silkkiä tai jalokiviä ei pieni Miriam ollut milloinkaan saanut.
Ja Korak katseli tyttöä. Hän oli aina tuntenut tyttöjä kohtaan jonkinlaista halveksumista. Pojat, jotka lyöttäytyivät niiden pariin, olivat hänen mielestään lellikkejä. Hän aprikoi, mitä hänen tulisi tehdä. Saattoiko hän jättää tytön tänne häijyn arabialaisen kiusattavaksi, ehkä murhattavaksi? Mutta saattoiko hän ottaa hänet mukaansa viidakkoonkaan? Mihin hän kykenisi, kun hänellä olisi taakkanaan heikko, säikähtynyt tyttö? Se voisi pelästyä omaa varjoansa ja parkaista, kun kuu nousisi viidakon yön yli ja isot pedot samoilisivat ulisten ja karjuen tiheikköjen hämärässä.
Hän oli tovin mietteisiinsä vaipuneena. Tyttö tarkkasi hänen kasvojansa, koettaen arvata, mitä pojan mielessä liikkui. Hänkin ajatteli tulevaisuutta. Häntä peloitti jäädä kärsimään sheikin kostoa. Ei ollut ketään muuta maailmassa, jonka turviin hän voisi paeta, kuin tuo puolialaston muukalainen, joka niin ihmeellisesti oli pudonnut pilvistä, pelastaakseen hänet sheikin tavanmukaiselta kuritukselta. Aikoiko hänen uusi ystävänsä nyt jättää hänet? Kaihoten tuijotti hän tämän ajatusponnistusta ilmaiseviin kasvoihin. Hän siirtyi vähän lähemmäksi poikaa, laskien hennon ruskean käden hänen käsivarrelleen. Kosketus havahdutti Tappajan mietteistään. Hän vilkaisi tyttöön, ja sitten hänen kätensä sujahti toistamiseen hänen kaulaansa, sillä hän näki kyyneliä hänen silmäripsissään.
"Tule", sanoi hän. "Viidakko on ystävällisempi kuin ihmiset. Sinä saat asua siellä; ja Korak ja Akut suojelevat sinua."
Tyttö ei ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta pojan käsivarren puristus, kun tämä veti häntä poispäin maassa viruvasta arabialaisesta ja teltoista, oli täysin tajuttavissa. Pieni käsivarsi kietoutui hänen vyötäisilleen, ja yhdessä he kävelivät vaajavarustusta kohti. Ison puun alla, jossa Korak oli piillyt tytön leikkiä katsellessaan, hän otti tämän syliinsä ja heittäen hänet keveästi olalleen hyppäsi ketterästi alemmille oksille. Tytön käsivarret olivat hänen kaulassaan ja toisesta pienestä kätösestä riippui Gika pojan suoralla, nuorella selällä.
He olivat ehtineet vain lyhyen matkan päähän kylästä, kun tyttö äkkäsi valtavan Akutin. Puolittain tukahdetuin parahduksin puristi hän tiukemmin Korakia ja osoitti pelokkaasti apinaa.
Arvellen Tappajan palaavan vanki mukanaan, tuli Akut heitä vastaan, — pieni tyttö ei herättänyt elukan sydämessä enempää myötätuntoa kuin täysikasvuinen apinauros olisi herättänyt. Se oli muukalainen ja siis surmattava. Akut paljasti keltaiset hampaansa heitä lähestyessään ja kummastuksekseen näki hän Tappajankin paljastavan omansa; mutta hän paljasti ne Akutille ja murisi uhkaavasti.
— Ai, — ajatteli Akut. — Tappaja on ottanut elämänkumppanin, — ja niin se totellen heimonsa perinnäislakeja jätti heidät rauhaan ja kiinnitti äkkiä huomionsa hääräilevään toukkaan, joka näytti erikoisen mehevältä. Sen ahmaistuaan apina vilkaisi salavihkaa Korakiin. Nuorukainen oli laskenut taakkansa isolle oksalle, josta tyttö epätoivoisesti piteli kiinni, peläten putoavansa.
"Hän liittyy seuraamme", sanoi Korak Akutille nykäyttäen peukaloaan tyttöä kohden. "Älä tee hänelle pahaa, meidän on suojattava häntä."
Akut kohautti niskojansa. Sille ei ollut mieluista saada ihmisenpenikoita rasituksekseen. Se saattoi nähdä tyttösen ilmeisestä hätäännyksestä hänen oksalla istuessaan ja hänen Akutiin luomistansa säikähtyneistä katseista, että hän oli toivottoman kykenemätön. Akutin opitun ja perityn siveysopin mukaan olivat kykenemättömät raivattavat pois tieltä; mutta jos Tappaja halusi pitää tämän naaraksen, niin ei ollut muuta neuvoa kuin sitä sietää. Akut ei suinkaan mokomaa halunnut — siitä hän oli aivan varma. Tuon ihmissikiön iho oli liian sileä ja karvaton, ihan kuin käärmeennahkaa, ja kasvot olivat kaikkea viehätystä vailla. Se ei ollenkaan muistuttanut muuatta ihastuttavaa naarasta, jonka Akut oli erikoisesti pannut merkille apinain joukossa amfiteatterissa edellisenä yönä. Ah, sillä vasta oli tosinaisellista kauneutta! Iso lempeä suu, ihastuttavat, keltaiset hampaat ja mitä siroimmat, pehmeimmät turpajouhet. Akutilta pääsi huokaus. Sitten se nousi, pullisti ison rintansa laajaksi ja astella tepsutti edestakaisin vankalla oksalla, sillä saattoihan sellainenkin hintelä olento kuin tämä Korakin naaras ihailla hänen hienoa turkkiansa ja soreaa ryhtiänsä. Mutta pieni Miriam-rukka vain lyyhistyi lähemmäksi Korakia ja melkein toivoi olevansa jälleen sheikin kylässä, jossa elämän kauhut olivat inhimillistä alkuperää ja siis enemmän tai vähemmän tutunomaisia. Kamala apina pelotti häntä. Se oli niin iso ja hurjan näköinen. Sen liikkeet saattoi tyttö tulkita vain uhkailuksi, sillä kuinka saattoi hän arvata, että se pöyhisteli herättääkseen ihailua? Eikä hän aavistanut ison elukan ja hänet sheikin käsistä pelastaneen jumalaisen nuorukaisen välillä vallitsevaa toveruussuhdetta.
Miriam vietti illan ja yön lieventymättömässä kauhussa. Korak ja Akut kuljettivat häntä huimaavia teitä pitkin, ruokaa etsiessänsä. Kerran ne kätkivät hänet puunoksille, kun vaanivat lähelle tullutta kaurista. Hänen luontainen pelkonsa tulla jätetyksi yksikseen kammottavaan viidakkoon vaihtui vielä suuremmaksi kauhuksi, kun hän näki ihmisen ja petoeläimen hyökkäävän yhtä haavaa saaliin kimppuun ja raastavan sen maahan, — kun näki suojelijansa kasvot vääntyneinä eläimelliseen irvistykseen, valkoisten hampaiden uppoavan kaadetun saaliin pehmeään lihaan.
Pojan palatessa Miriamin luo olivat hänen kasvonsa, kätensä ja rintansa verellä tahratut; ja tyttöä hirvitti, kun hän tarjosi ison kimpaleen lämmintä raakaa lihaa. Poika näkyi nolostuvan kovin, kun Miriam kieltäytyi syömästä, ja kun hän hetkistä myöhemmin loikki pois metsään palatakseen tytölle hedelmiä tuoden, täytyi tämän vielä kerran muuttaa mielipiteensä hänestä. Tällä kertaa ei Miriam väistänyt ja epäröinyt, vaan tunnusti kiitollisuutensa hymyllä, joka, jos hän olisi sen vain tiennyt, oli hellyyttä ikävöivälle pojalle enemmän kuin riittävä palkkio.
Nukkumiskysymys tuotti Korakille päänvaivaa. Hän tiesi, ettei tyttönen nukkuessaan voinut pysytellä tasapainossa oksanhaarukassa; ja yhtä vähän turvallista oli sallia hänen nukkua tanterella kaikkien rosvoilevien petoeläinten hyökkäyksille alttiina. Oli vain yksi mahdollinen ratkaisu — Korakin täytyi pidellä häntä sylissään kaiken yötä. Ja niin hän tekikin. Akut lepäsi tytön toisella puolella ja Korak toisella, niin että molempain ruumiit lämmittivät häntä.
Miriam ei nukkunut paljoa ennenkuin yö oli puoliväliin kulunut; mutta vihdoin luonto voitti alhaalla ammottavan mustan kuilun ja toisella sivulla lepäävän villieläimen karvaisen ruumiin herättämän pelon, ja hän vaipui syvään uneen, jota kesti vielä päivännousun jälkeenkin. Kun hän avasi silmänsä, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Aluksi hän ei voinut uskoa asemaansa todeksi. Hänen päänsä oli kierähtänyt Korakin olkapäältä, niin että silmät osuivat apinan karvaiseen selkään. Sen nähdessään hän säpsähti. Sitten hän huomasi, että joku piteli häntä, ja kääntäessään päätänsä hän havaitsi pojan katselevan häntä hymyilevillä silmillään. Hänen hymyillessään ei tyttönen voinut häntä pelätä, ja nyt hän lyöttäysi lähemmäksi poikaa, tuntien luonnollista inhoa vieressään toisella puolen lepäävää pörröturkkista eläintä kohtaan.
Korak haastoi hänelle apinain kieltä; mutta tyttö ravisti päätänsä ja puhui vuorostaan arabialaisten kieltä, joka oli yhtä käsittämätöntä pojalle kuin apinain kieli hänelle itselleen. Akut istui katsellen heitä. Hän kykeni ymmärtämään mitä Korak sanoi; mutta tyttö päästeli suustansa ainoastaan hupsuja ääniä, jotka olivat aivan käsittämättömiä ja naurettavia. Akut ei voinut ymmärtää, mitä viehätystä Korak tuossa lapsukaisessa näki. Se katseli tyttöä kauan ja kiinteästi, arvosteli häntä huolellisesti ja raapaisi sitten päätänsä, nousi ja ravisti itseänsä.
Se liikahdus sai tyttösen säikähtämään, — hän oli hetkiseksi unohtanut Akutin. Jälleen häntä pöyristytti. Eläin näki, että tyttö pelkäsi sitä, ja elukkana se nautti eläimellisyytensä herättämästä kammosta. Kyyristyen ojensi se ison kätensä salavihkaa tyttöä kohti ikäänkuin tarttuakseen häneen. Tämä väistyi vielä kauemmaksi. Akutin vilkkuvat silmät nauttivat kovin tilanteen lystillisyydestä — se ei havainnut pojan siihen tähdättyjä kapenevia silmiä eikä lyhenevää kaulaa leveiden olkapäiden kohotessa hyökkäysasentoon. Juuri kun apinan sormet olivat tarttumaisillaan tytön käsivarteen, nousi nuorukainen äkkiä, vihaisesti murahtaen. Nyrkkiin puristettu käsi vilahti Miriamin silmien ohitse mäiskäyttämään nasevan nenäpiuvin ällistyneen Akutin kuonoon. Päästäen ölisevän mylvähdyksen tuupertui ihmisenmuotoinen taaksepäin ja kierähti puusta.
Korak seisoi tuijottaen alas häneen, kun samassa äkillinen sujahdus läheisissä pensaissa kiinnitti hänen huomionsa. Tyttökin katsoi alaspäin, mutta hän ei nähnyt muuta kuin vihaisen apinan kompuroimassa jaloilleen. Sitten välähti kuin jousesta ammuttu vasama vanuke täplikästä keltaista turkkia suoraan Akutin selkää kohti. Se oli Sheeta, leopardi.
Vaarallisia vieraita
Leopardin loikatessa isoa apinaa kohti huohotti Miriam hämmästyksestä ja kauhusta — ei Akutia uhkaavan vaaran tähden, vaan tuon nuorukaisen menettelyn vuoksi, joka vastikään oli vihaisesti iskenyt omituista toveriansa. Sillä tuskin oli peto tullut näkyviin, kun poika paljastettu veitsi kädessä hyppäsi kauas aivan sen päälle, niin että juuri kun Sheeta oli iskemäisillään hampaansa ja kyntensä Akutin leveään selkään, putosi Tappaja leopardin hartioille.
Kissaeläin pysähtyi ilmassa, sivuutti apinan vain hitusen verran ja kierähti kamalasti kiljuen selälleen. Reuhtoen ja kynsien ponnisteli se tavoittaakseen ja ravistaakseen kimpustansa vihollisen, joka hampaillaan raateli sen niskaa ja veitsellään viilteli sen kylkeä.
Hämärää vaistoa totellen ponnahti Akut, heti kun oli kuullut takaansa tuon äkillisen ryntäyksen, puuhun tytön viereen niin ketterästi, että se moisessa raskaassa eläimessä oli miltei ihmeteltävää. Mutta kääntyessään ja nähdessään mitä alhaalla tapahtui riensi se yhtä nopeasti jälleen maahan. Yksityiset riidat unohtuivat pian vaaran uhatessa sen inhimillistä toveria, eikä se ollut rahtuakaan vähemmän kerkeä panemaan omaa turvallisuuttaan alttiiksi ystävänsä puolesta, kuin Korak oli ollut sitä auttaakseen.
Tuloksena oli, että Sheeta pian näki kimpussaan kaksi raivokasta olentoa repimässä sitä riekaleiksi. Ulvoen, kiljuen ja möristen kierähtelivät kaikki kolme sinne tänne vesakossa, tämän ruhtinaallisen kamppailun ainoan, tuijottavan katselijan vavisten kyyröttäessä puussa heidän yläpuolellaan ja vimmatusti puristaessa Gikaa rintaansa vasten.
Pojan puukko taistelun lopullisesti ratkaisi, ja kun hurja kissansukuinen vavahti henkitoreissaan ja kellahti toiselle kyljelleen, nousivat nuorukainen ja apina ja katsoivat toisiinsa maassa viruvan raadon yli. Korak nytkäytti päätänsä puuhun päin tyttöstä kohti. "Jätä hänet rauhaan; hän on minun", sanoi nuorukainen. Akut murahti, vilkutti veristyneillä silmillään ja kääntyi Sheetan ruumiiseen päin. Seisoen sen päällä hän pullisti laajan rintansa, kohotti katseensa taivasta kohti ja kajahdutti niin kauhean parkaisun, että pientä tyttöä taaskin puistatti. Se oli urosapinan voitonhuuto, kun se on kaatanut vihollisen. Poika vain katseli hetkisen äänetönnä; sitten hän hyppäsi jälleen puuhun tytön viereen. Pian saapui myöskin Akut heidän luokseen. Muutaman minuutin puuhaili hän haavojensa nuoleskelemisessa ja lähti sitten pyydystämään itselleen aamiaista.
Monet kuukaudet jatkui tämä elämä kolmisin, mitään erikoisempaa tapahtumatta. Ainakaan ei tapahtunut sellaista, mikä nuorukaisen tai apinan mielestä olisi ollut tavallisuudesta poikkeavaa; mutta pienelle tytölle oli tämä elämä päivä- ja viikkokausia kuin alituista kauhulla täytettyä painajaisunta, kunnes hänkin tottui katselemaan kuoleman terättömiin silmäkuoppiin ja karaistui ohuen mekkonsa läpi purevaa viimaa vastaan. Hitaasti hän oppi sen ainoan yhteisen ajatustenvaihdon välineen alkeet, joka hänen tovereillaan oli, — hän oppi käyttämään isojen apinain kieltä. Nopeammin hän saavutti mestaruutta viidakon viisaudessa, niin että pian tuli aika, jolloin hän oli tärkeä tekijä metsästyksessä, vartioiden toisten nukkuessa tai auttaen heitä keksimään otuksen jäljet, mitä milloinkin ajoivat. Akut seurusteli hänen kanssaan yhdenvertaisuutta lähentelevään tapaan, milloin heidän oli välttämätöntä tulla läheisiin kosketuksiin; mutta enimmäkseen hän karttoi tyttöä. Poika oli hänelle aina ystävällinen, ja vaikka hän monissa tilaisuuksissa tunsi holhokkinsa hoivailun rasittavaksi taakaksi, kätki hän sen tytöltä.
Huomatessaan, että yön kosteus ja kylmyys tuottivat tälle epämukavuutta ja kärsimystäkin, rakensi Korak tiiviin pienen suojuksen korkealle jättiläispuun huojuville oksille. Siellä pieni Miriam nukkui verraten lämpimästi ja turvallisesti, sillaikaa kun Tappaja ja apina valitsivat yöpuukseen läheisiä oksia, edellinen aina korkealla riippuvan majan aukon edessä, mistä paraiten voi varjella sen asukasta puissa asustavilta vihollisilta. He olivat liian korkealla, jotta heidän juuri olisi tarvinnut pelätä Sheetaa; mutta kaikkiallahan hiipi Histah, käärme, herättäen kauhua mielissä, ja lähellä asustivat isot paviaaniapinat, jotka eivät tosin koskaan hyökänneet kimppuun, mutta aina hampaat irvissä haukkuivat, milloin vain joku kolmikosta ohimennen sattui niin lähelle.
Suojuksen rakentamisen jälkeen paikallistui kolmen metsäläisemme toiminta. He samoilivat vähemmin laajalti, kun oli pakko aina yöksi palata kotipuulle. Puro juoksi siinä lähellä. Metsänriistaa ja hedelmiä oli yllin kyllin, samoin kuin kalaakin. Elämä oli kiteytynyt villi-ihmisen yksitoikkoiseksi jokapäiväisyydeksi — ruuan etsinnäksi ja täysin vatsoin nukkumiseksi. He eivät ajatelleet päivää pitemmälle, eivät huolehtineet huomisesta. Jos nuorukainen joskus miettikin menneisyyttä ja muisteli niitä, jotka häntä etäisessä maailmankaupungissa kaipailivat, tapahtui se hajanaisesti ja tuskin omakohtaisesti, ikäänkuin tuo toinen elämä olisi ollut jonkun muun henkilön elämää. Hän oli hylännyt toivon palata sivistyneeseen yhteiskuntaan, sillä niin useasti koettuaan tylyyttä niiden puolelta, joilta oli ystävyyttä odottanut, oli hän samoillut niin kauas sisämaahan, että käsitti olevansa iäksi eksynyt aarniometsän sokkeloihin.
Sitäpaitsi oli hän Miriamin tulon jälkeen saanut tytöstä sen, mitä villissä viidakkoelämässään siihen asti oli enimmin kaivannut — inhimillisen toverin. Hänen suhteessansa tyttöön ei ollut havaittavissa mitään tietoista sukupuolitunnetta. He olivat ystävyksiä — toveruksia — siinä kaikki. Molemmat olisivat saattaneet olla poikia, paitsi että Korakin sävyssä esiintyi puolihellä ja aina isännöivä, suojeleva vaisto.
Tyttönen jumaloi häntä, kuten olisi saattanut jumaloida hellää, hemmottelevaa veljeä, jos hänellä olisi sellainen ollut. Lempi oli kummallekin tuntematon käsite; mutta täytyihän sen tunteen välttämättömästi herätä pojan lähestyessä miehuutta, kuten se herää jokaisessa villissä viidakon uroksessa. Liikkumisalueellaan viidakossa he olivat tutunomaista väkeä. Pienet apinat tunsivat heidät hyvin ja tulivat usein lähelle, rupattelemaan ja ilakoimaan heidän ympärillään. Kun Akut oli saapuvilla, pysyttelivät nuo pikkueläimet loitommalla, mutta Korakia ne kaihtoivat vähemmän; ja kun molemmat urospuoliset olivat poissa, tulivat ne ihan Miriamin luo nykien hänen koristuksiaan tai leikkien Gikan kanssa, joka oli niille ehtymättömänä rattoisuuden lähteenä. Tyttö leikitteli niiden kanssa ja ruokki niitä, ja hänen ollessaan yksikseen ne tuottivat hänelle ajanviettoa pitkinä hetkinä, kunnes Korak palasi.
Gikan asussa oli tapahtunut muutos siitä ajasta, jolloin sen pieni äiti poistui sheikin kylästä. Sen puku oli nyt pienoiskuva Miriamin omasta. Pieni tilkkunen leopardintaljaa peitti sen rotannahkavartaloa olkapäältä puusta vuoltuun polveen asti. Ruohoista punottu side kulmilla kiinnitti otsaan muutamia heleitä pienen papukaijan sulkia, kun taas toisista ruohonpätkistä oli mukailtu metallirenkaita muistuttavia koristeita käsivarsiin ja sääriin. Gika oli ilmetty pieni villitär; mutta sielultaan se oli sama kuin ennenkin, sama kaikkiahmiva kuuntelija. Oivallinen piirre Gikassa oli, että se ei koskaan keskeyttänyt puhetta, haastellakseen itsestänsä. Tänäänkään se ei tehnyt poikkeusta. Puun runkoa vasten tuettuna se oli tuntikauden tarkkaavaisesti kuunnellut Miriamin lavertelua, sillävälin kun sen notkea nuori emäntä loikoi kissamaisen mukavasti sen edessä huojuvalla oksalla.
"Pikku Gika", sanoi Miriam, "meidän Korak viipyy tänään kauan poissa. Me kaipaamme häntä, pikku Gika, kaipaammehan me. On ikävää ja yksinäistä isossa viidakossa, kun meidän Korak on poissa. Mitähän Korak meille tällä kertaa tuo? Uuden kiiltävän metallirenkaanko Miriamin nilkkaan! Vai pehmeän kauriinnahkaisen nivusvaatteen mustan naarasihmisen lanteilta? Hän sanoo, että on vaikeampi riistää naarasten omaisuutta; sillä hän ei huoli tappaa niitä, kuten tappaa urokset, ja ne taistelevat vimmatusti, kun hän hyökkää niiden kimppuun, anastaakseen niiden koristukset. Sitten tulevat urokset keihäineen ja jousineen ja Korak pakenee puihin. Joskus hän ottaa naaraan mukaansa ja siellä korkealla oksien seassa riistää siltä ne kapineet, jotka haluaa tuoda kotiin Miriamille. Hän sanoo, että mustat pelkäävät häntä nyt ja että naiset ja lapset jo ensi näkemältä rientävät parkuen hökkeleihinsä; mutta hän seuraa niitä sinne; eikä hän usein palaa tuomatta nuolia itselleen ja lahjaa Miriamille. Korak on mahtava viidakkolaisten joukossa, se meidän Korak — ei,minunKorakini!"
Miriamin haastelun keskeytti pieni kiihtynyt apina, joka hypähti naapuripuusta hänen hartioilleen.
"Kiipeä!" huusi se. "Kiipeä! Manganit tulevat."
Miriam vilkaisi kiihtyneeseen rauhanhäiritsijäänsä velttona olkansa yli.
"Kiipeä itse, pikku Manu", virkkoi hän. "Ainoat manganit viidakossamme ovat meidän Korak ja Akut. Niiden sinä olet nähnyt palaavan metsästykseltä. Jonakuna päivänä sinä näet oman varjosi, pikku Manu, ja silloin säikähdyt kuoliaaksi."
Mutta apina vain kirkui varoitustaan entistä kimakammin, ennenkuin riensi turvallista korkeata tasannetta kohti, jonne mangani, iso apina, ei voinut seurata. Nyt kuuli Miriam jo puiden välitse heilahtelevien ruumiiden lähenemistä. Hän kuunteli tarkkaavaisesti. Niitä oli kaksi, ja ne olivat isoja apinoita — Korak ja Akut. Hänestä oli Korak apina — mangani, — sillä nimellä he kolme aina itseänsä mainitsivat. Ihminen oli vihollinen, eivätkä he siis enää lukeutuneet samaan lajiin. "Tarmangani" eli ison valkoihoisen nimitys heidän kielellään ei soveltunut heihin kaikkiin. "Gomangani" — iso musta apina, neekeri — ei ollut kuvaava nimitys kellekään heistä, ja niinpä he sanoivat itseänsä pelkiksi manganeiksi. Miriam päätti olla nukkuvinaan, kiusoitellakseen Korakia. Senvuoksi hän pysytteli aivan hiljaa, silmät tiukasti suljettuina. Hän kuuli noiden kahden tulevan yhä lähemmäksi. Ne olivat nyt naapuripuussa ja varmaankin olivat hänet huomanneet, koskapa olivat pysähtyneet. Mutta miksi ne olivat niin hiljaa? Miksei Korak huutanut hänelle tavallista tervehdystänsä? Tuo äänettömyys tuntui pahaaennustavalta. Mutta nyt kuuluikin jo hyvin salavihkainen rasahdus, — toinen niistä hiipi häntä kohti. Suunnitteliko Korak kepposta omasta puolestaan? No, kyllä hän nuorukaisen nolaisi! Varovaisesti raotti hän hitusen verran silmiään, ja silloin hänen sydämensä jähmettyi. Hiljaa hiipimässä häntä kohti oli iso urosapina, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Sen takana oli toinen samanlainen.
Vikkelästi kuin orava nousi Miriam seisomaan, ja samassa hetkessä ryntäsi uros häntä kohti. Hyppien oksalta oksalle pakeni tyttö viidakon läpi noiden kahden ihmisapinan seuratessa hänen kintereillään. Niiden yläpuolella kirmasi parvi kirkuvia, rupattelevia marakatteja, jotka ilkkuen sinkauttelivat hämäyksiä manganeille ja koettivat rohkaista ja neuvoa tyttöä.
Puusta puuhun sujahteli Miriam ponnistellen yhä ylöspäin, hennommille oksille, jotka eivät kannattaisi hänen vainoojiansa. Yhä nopeammin ja nopeammin tulivat urosapinat hänen perässään. Etumaisen käyristyvät sormet olivat tuon tuostakin hänet tavoittaa, mutta tyttö vältti ne äkkinäisillä vauhdinponnistuksilla ja huimilla loikkauksilla, heitellessään itseänsä vaarallisen pitkien välimatkojen poikki pyörryttävän korkealla ilmassa.
Verkalleen lähestyi tyttö ylempiä oksia, missä turvallisuus odotti, kunnes hän uhkarohkean hyppäyksen jälkeen joutui notkuvan oksan varaan, joka taipui syvälle hänen painostansa eikä ponnahtanutkaan takaisin ylös, niinkuin sen olisi pitänyt. Jo ennenkuin kuului risahdustakaan, tiesi hän, että oli väärin arvioinut oksan kestävyyden. Se myötäsi ensin verkalleen. Sitten se ryskähti, ikäänkuin olisi eronnut rungosta. Irroittaen kätensä pudottausi Miriam alemmaksi lehvistöön tavoitellen uutta tukea. Hän löysi sellaisen toistakymmentä jalkaa murtuneen oksan alapuolella. Siten hän oli pudottautunut monta kertaa ennen eikä putoaminen häntä erikoisesti säikyttänyt. Viivästyminen häntä enimmin kauhistutti ja syystä, sillä tuskin oli hän kiivennyt turvapaikkaan, kun apinan raskas ruho mätkähti hänen viereensä ja iso karvainen käsivarsi kietoutui hänen vyötäisilleen.
Melkein heti ehti toinen apina toverinsa viereen. Se hyökkäsi Miriamia kohti; mutta tytön kaappaaja heilautti tämän sivummalle, paljasti irvistäen isot hampaansa ja murisi pahaaennustavasti. Miriam ponnisteli vapautuakseen. Hän iski karvaista rintaa ja parrakasta poskea. Hän puri vahvat valkoiset hampaansa pörrökarvaiseen kyynärvarteen. Apina sivalsi tyttöä nyrkillään häijysti kasvoihin, mutta sitten sen täytyi kiinnittää huomionsa toveriin, joka ilmeisesti halusi saalista omakseen.
Kaappaaja ei voinut edukseen taistella notkuvalla oksalla, kun se oli kuormitettu kiemurtelevalla ja sätkyttelevällä vangilla, minkä vuoksi se nopeasti pudottausi alas maahan. Toinen seurasi sitä ja sitten ne kamppailivat silloin tällöin luopuen rynnistelystään, tavoittaakseen uudestaan tytön, joka käytti hyväkseen ahdistajainsa taisteluhommia riuhtautuakseen niiden käsistä ja yrittääkseen pakoon; mutta aina ne hänet tavoittivat, ja ensiksi omisti hänet toinen ja sitten toinen noista kilpailevista eläimistä, jotka koettivat repiä toisensa palasiksi.
Monesti sai tyttö iskuja, jotka olivat aiotut karvapeitteiselle vastustajalle, ja kerran hänet kaadettiin ja hän makasi tajutonna, jolla välin apinat vapautuneina tyttöä väkisin pidättämästä hyökkäsivät hurjina ja pelottavina toistensa kimppuun.
Niiden yläpuolella parkuivat pikkuapinat kirmaten sinne tänne puolihulluina kiihtymyksestä ja raivosta. Edestakaisin taistelukentän yläpuolella lenteli lukemattomia loistavasulkaisia lintuja, kirkuen käheitä vimman- ja uhmanhuutojaan. Etäällä karjui leijona.
Isompi uros repi vastustajaansa vähitellen kappaleiksi. Ne kierivät maassa pureskellen ja huitoen toisiaan. Taas ne olivat pystyssä takajaloillaan, raastoivat ja reuhtoivat kuin inhimilliset painijat; mutta molemmat taistelijat ja maa niiden ympärillä punoitti hurmeesta.
Kaiken aikaa virui Miriam yhä tajutonna maassa. Vihdoin sai toinen apinoista ratkaisevasti isketyksi hampaansa toisen niskasuoneen, ja niin ne painuivat tantereelle viimeisen kerran. Muutaman minuutin ne makasivat siinä melkein potkiskelematta. Vain isompi uros yksinään nousi tästä viimeisestä syleilystä. Se ravisti itseänsä. Syvä murahdus vyöryi sen karvaisesta kurkusta. Se hoippui edestakaisin tytön ja voitetun vihollisensa ruumiin välillä. Sitten se nousi viimemainitun päälle ja karjaisi kauhean voitonhuutonsa. Pienet apinat hajaantuivat kirkuen kaikille haaroille, kun tuo pelottava ulvahdus kajahti niiden korviin. Komeasulkaiset linnut lehahtivat lentoon ja pakenivat. Taas kuului leijonan karjunta, tällä kertaa kauempaa.
Iso apina vaappui vielä kerran tytön viereen. Se käänsi hänet selälleen ja kumartui nuuskimaan kasvoja ja rintaa ja kuuntelemaan hänen hengitystään. Tyttö eli. Marakatit palasivat. Niitä tuli parvittain ja ne syytivät ylhäältä herjauksia voittajalle.
Ihmisapina osoitti suuttumustaan paljastamalla hampaansa ja mörisemällä niille. Sitten se kumartui ja nostaen tytön hartioilleen hoippui pois viidakkoon. Sen perässä seurasi äkäinen mölyjoukko.
Neidonryöstö
Metsästämästä palatessaan kuuli Korak kiihtyneiden marakattien pärpätyksen. Hän tiesi siitä, että jotakin varsin vakavaa oli tapahtunut. Varmaankin oli Histah, käärme, kiertänyt niljakat kiemuransa jonkun varomattoman manun ruumiin ympäri. Nuorukainen kiirehti eteenpäin. Pienet apinat olivat Miriamin ystäviä. Korak auttaisi niitä, jos voisi. Hän samosi joutuisasti keskitasanteen lehvätietä pitkin. Puuhun, jossa Miriamin suojus sijaitsi, laski hän riistansa ja kutsui ääneensä tyttöä. Ei kuulunut mitään vastausta. Hän pudottausi nopeasti alemmalle lehvätasanteelle. Kenties tyttö piileili häneltä.
Isolla oksalla, jolla Miriam usein keinui huolettoman mukavasti, näki hän Gikan tuettuna puun paksua runkoa vasten. Mitähän se merkitsi? Miriam ei koskaan ennen ollut jättänyt Gikaa noin yksikseen. Korak otti nuken ja työnsi sen vyöhönsä. Hän kutsui uudestaan ja äänekkäämmin; mutta Miriam ei vastannut hänen huhuntaansa. Etäällä kävi kiihtyneiden manujen mölinä vähemmän selväksi.
Oliko niiden kiihtymyksellä ehkä jotakin yhteyttä Miriamin katoamisen kanssa? Pelkkä ajatuskin oli kylliksi. Odottamatta Akutia, joka tuli verkalleen jonkun matkan päässä hänen takanaan, riensi Korak nopeasti mölyjoukkoa kohti. Muutamassa minuutissa hän ehtikin takimmaisten luo. Hänet nähdessään ne alkoivat kirkua ja osoitella eteensä alaspäin, ja hetkistä myöhemmin saapui Korak paikalle ja näki, mikä niiden raivon aiheutti.
Nuorukaisen sydän jähmettyi kauhusta hänen nähdessään tytön ruumiin riippuvan ison apinan hartioilla. Että Miriam oli kuollut, sitä hän ei epäillytkään, ja sillä hetkellä heräsi hänessä jotakin, mitä hän ei yrittänyt itselleen selvittää eikä olisi voinut selvittää, vaikka olisi yrittänytkin. Mutta yhtäkkiä tuntui koko maailma keskittyneen tuohon pehmeään, siroon ruumiiseen, tuohon hentoon, pieneen ruumiiseen, joka niin surkean velttona ja avuttomana riippui luontokappaleen vankoilta olkapäiltä.
Nyt hän tiesi, että pikku Miriam oli hänen maailmansa — hänen aurinkonsa, kuunsa ja tuikkivat tähtensä. Tytön menetyksessä oli häneltä sammunut kaikki valo, kylmennyt kaikki lämpö, kadonnut kaikki onni. Voihkaus pääsi hänen huuliltaan ja senjälkeen sarja kamalia karjahduksia, petojen karjuntaa petomaisempina, kun hän mittausluodin lailla laskeusi vimmatusti alas ja riensi tämän inhoittavan rikoksen tekijää kohti. Urosapina käännähti uuden ja uhkaavan äänen kuullessaan, ja sen kääntyessä leimahti uutta liekkiä Tappajan raivoon ja vihaan, sillä hän näki, että eläin hänen edessään ei ollut kukaan muu kuin kuningasapina, joka oli ajanut hänet pois isojen ihmisenmuotoisten yhteiskunnasta, hänen sieltä etsiessään ystävyyttä ja turvapaikkaa.
Heittäen tytön maahan kääntyi apinauros jälleen taistelemaan kalliin saaliinsa omistuksesta; mutta tällä kertaa se odotti helppoa voittoa. Sekin puolestaan tunsi Korakin. Eikö se ollut karkoittanut häntä apinaleiristä hampaan iskemättä tai käpälän koskematta? Pää kumarassa ja kaartuvin hartioin se vyöryi sileäihoista olentoa vastaan, joka rohkeni vastustaa sen oikeutta saaliiseen.
He kohtasivat toisensa kallo kalloa vasten, kuin kaksi hyökkäävää härkää, tuupertuakseen tantereelle huitoen ja repien toisiansa. Korak unohti veitsensä. Sellaista raivoa ja verenhimoa, jonka vallassa hän oli, saattoi tyydyttää vain lämpöisen lihan tuntu raatelevissa hampaissa, tuoreen sydänveren pirskoittuminen hänen paljaalle iholleen; sillä sitä itse tietämättänsä taisteli Korak, Tappaja, suuremmasta kannustuksesta kuin vihan ja koston — hän taisteli väkevänä urospuolena toista urosta vastaan omaan lajiinsa kuuluvan naaraan omistamisesta.
Niin raju oli apinaihmisen hyökkäys, että hän pääsi kiinni vastustajaansa, ennenkuin tämä ehti ehkäistä, ja iski vahvat leukansa pullistuneeseen kaulasuoneen; ja siinä hän riippui, ummessa silmin, samalla kun sormet hapuilivat kiinni karvaisesta kurkusta.
Silloin Miriam raotti silmänsä, jotka tämä näky sai avartumaan.
"Korak!" huudahti hän. "Korak! Minun Korakini! Tiesinhän minä, että sinä tulisit. Tapa se, Korak! Tapa se!" Ja salamoivin silmin ja kohoavin povin nousi tyttö jaloilleen ja riensi Korakin viereen häntä rohkaisemaan. Tappajan keihäs oli siinä lähellä, mihin hän oli sen paiskannut hyökätessään apinaa vastaan. Tyttö näki sen ja sieppasi käteensä. Hän ei tuntenut mitään huimaavaa heikkoutta tätä jalkojensa juuressa taisteltua alkuaikojen kamppailua katsellessaan. Hän ei tuntenut mitään hysteeristä jälkivaikutusta hermojännityksestä, jonka hänen oma seikkailunsa uroksen kanssa oli aiheuttanut. Hän oli kiihtynyt, mutta tyyni ja aivan peloton. Hänen Korakinsa taisteli toisen manganin kanssa, joka oli mielinyt ryöstää hänet; mutta hän ei etsinyt turvaa riippuvalta oksalta, sieltä matkan päästä tarkatakseen ottelua, kuten joku manganinaaras olisi tehnyt. Sen sijaan hän suuntasi Korakin keihään terävän kärjen urosapinan kylkeen ja työnsi sen syvälle pedon sydämeen. Korak ei olisi tarvinnut hänen apuansa, sillä iso uros oli jo henkitoreissaan ja veri pulppusi sen revitystä kaulasuonesta; mutta Korak nousi hymyillen ja lausui tunnustuksen auttajalleen.
Kuinka solakka ja siro tuo tyttö olikaan! Oliko hän äkkiä muuttunut muutaman tunnin kuluessa nuorukaisen poissa ollessa vai oliko taistelu apinan kanssa vaikuttanut hänen näköhermoihinsa? Hän katseli Miriamia ikäänkuin uusilla silmillä, sillä niin monta hämmästyttävää ja ihmeellistä yllätystä ilmeni hänen katseelleen. Kuinka kauan oli kulunut siitä, kun hän oli tavannut hänet isänsä kylästä pienenä arabialaistyttönä, sitä hän ei tiennyt, sillä aika ei viidakossa merkitse mitään eikä hän siis ollut päiviä laskenut. Mutta katsellessaan häntä nyt hän tajusi, että Miriam ei enää ollut sama pikku tyttö, jonka hän oli nähnyt leikkimässä Gikan kanssa suuren puun alla juuri vaajavarustuksen sisäpuolella. Muutoksen oli täytynyt olla hyvin verkallinen, koska se tähän asti oli jäänyt häneltä huomaamatta. Ja miksi hän sen nyt näin äkkiä oli tullut todenneeksi? Hänen katseensa siirtyi tytöstä kuolleen apinauroksen ruumiiseen. Ensi kertaa välähti hänen mielikuvitukseensa syy, miksi tyttöä oli yritetty ryöstää. Korakin silmät lensivät suuriksi, ja sitten ne kapenivat raivoa osoittaviksi raoiksi, kun hän kiiluvin katsein tarkkasi jalkainsa juuressa viruvaa peikkomaista otusta. Kun hänen katseensa sitten kohosi Miriamin kasvoihin, nousi hänen omilleen hillitty puna. Nyt hän tosiaan katseli häntä toisilla silmillä —- neitoa tähystävän miehen silmillä.
Akut oli saapunut juuri kun Miriam oli keihästänyt Korakin vastustajan. Vanhan apinan riemastus oli raju. Se asteli kankeakoipisena ja hirveän näköisenä kaatuneen vihollisen ympärillä. Se murisi ja kohotti ylöspäin pitkän, liikkuvan huulensa. Sen niskakarvat nousivat pystyyn. Se ei kiinnittänyt mitään huomiota Korakiin ja Miriamiin. Etäällä sen pienien aivojen sisimmissä sopukoissa liikkui jotakin — jotakin, minkä ison uroksen haju oli herättänyt. Tämän itävän ajatuksen ulkonainen ilmaus oli eläimellistä raivoa; mutta sisempi tunne oli mitä mieluisin. Ison uroksen haju ja sen kookkaan, karvaisen ruhon näkeminen oli herättänyt Akutin sydämessä omaan lajiinsa kuuluvan toverin kaipausta. Niinpä ei Korak yksinään ollut muuttumassa.
Entä Miriam? Hän oli nainen. Naisen jumalaisena oikeutena on rakastaa. Ja hän oli aina rakastanut Korakia. Korak oli hänen iso veljensä. Ainoastaan Miriamissa ei siis tapahtunut muutosta. Hän oli yhä onnellinen Korakinsa toverina. Hän rakasti yhä Korakia — niinkuin sisar rakastaa hellää veljeä — ja oli hänestä hyvin, hyvin ylpeä. Koko viidakossa ei ollut toista niin voimakasta, niin komeata tai niin uljasta.
Korak tuli hänen lähelleen. Katsahtaessaan pojan silmiin näki tyttö niissä uuden valon; mutta hän ei ymmärtänyt sitä. Hän ei käsittänyt, kuinka lähellä kypsymystä he olivat, eikä mitään kaikesta siitä muutoksesta heidän elämässään, mitä Korakin ilme saattoi merkitä.
"Miriam", kuiskasi nuorukainen, ja hänen äänensä kuulosti käheältä, kun hän laski ruskean käden tytön paljaalle olalle. "Miriam!" Äkkiä hän puristi tytön rintaansa vasten. Tämä vilkaisi nauraen hänen kasvoihinsa, ja sitten nuorukainen kumartui suutelemaan häntä suoraan huulille. Vielä silloinkaan ei tyttö käsittänyt. Hän ei voinut muistaa, että häntä koskaan ennen oli suudeltu. Se oli hyvin suloista. Miriam piti siitä. Hän ajatteli, että Korak sillä tavoin tahtoi osoittaa, kuinka iloissaan oli siitä, että ison apinan ei ollut onnistunut raahata häntä pois. Hänkin oli iloissaan. Ja siksi hän kietoi käsivartensa Tappajan kaulaan ja suuteli häntä yhä uudelleen. Sitte hän huomatessaan nuken nuorukaisen vyössä siirsi sen omaan haltuunsa, suudellen sitä, niinkuin oli suudellut Korakia.
Korak mieli sanoa jotakin. Hän halusi sanoa tytölle, kuinka suuresti hän häntä rakasti; mutta hänen rakkautensa kuohunta tukehdutti häntä, ja manganien kielen sanasto oli rajoitettu.
Tapahtui äkillinen keskeytys. Kuului matalaa mörinää — Akut mörisi, ei äänekkäämmin kuin äsken, kun se teikaroi kuolleen uroksen ruumiilla, ei tosiaan puoleksikaan niin äänekkäästi; mutta sävel tehosi Korakissa uinuvan viidakkopedon huomiokykyyn. Se oli varoitus. Korak nosti nopeasti katseensa häntä niin lähellä olevista säteilevistä kasvoista. Nyt heräsivät hänen muut aistinsa. Hänen korvansa, hänen sieraimensa herkistyivät. Jotakin oli tulossa!
Tappaja siirtyi Akutin viereen. Miriam oli ihan heidän takanaan. Nuo kolme olivat kuin veistettyjä kuvapatsaita, jotka tuijottivat viidakon lehväiseen sotkuiseen tiheikköön. Melu, joka oli herättänyt heidän huomionsa, paisui, ja samassa ryntäsi esille iso apina vesakosta muutaman askeleen päästä heidän seisomapaikaltaan. Eläin pysähtyi heidät nähdessään. Se mörähti varoittavasti hartiainsa yli, ja hetkistä myöhemmin tuli toinen apina arastellen esille. Sitten seurasi muita — uroksia ja naaraksia pentuineen, kunnes parikymmentä karvaista hirviötä seisoi näihin kolmeen tuijottamassa. Siinä oli kaatuneen apinakuninkaan heimo. Akut puhui ensimmäiseksi. Se osoitti kuolleen uroksen ruumista.
"Korak, mahtava taistelija, on tappanut kuninkaanne", mörisi hän. "Viidakossa ei ole suurempaa kuin Korak, Tarzanin poika. Nyt Korak on kuningas. Kuka uros on Korakia mahtavampi?"
Se oli taisteluhaaste jokaiselle urokselle, joka mielisi vastustaa Korakin oikeutta kuninkuuteen. Apinat supattivat möristen keskenään jonkun aikaa. Vihdoin asteli verkalleen esille nuori uros hoippuen lyhyillä koivillaan, harjakset pystyssä ja kauheasti muristen.
Eläin oli tavattoman kookas ja parhaissa voimissaan. Se kuului siihen melkein sukupuuttoon kuolleeseen lajiin, jota valkoiset miehet ovat alkuasukasten tiedonantojen mukaan, kauan etsineet viidakkojen vaikeimmista, läpitunkemattomista sopukoista. Harvoin tapaavat alkuasukkaatkaan näitä isoja, karvaisia "alkuaikojen ihmisiä."
Korak astui hirviötä vastaan. Hänkin mörisi. Mielessään hän hautoi suunnitelmaa. Antautua rynnistelyyn tuon väkevän eläimen kanssa, joka ei ollut väsyttänyt voimiansa, kun hän itse sitävastoin juuri oli suoriutunut kauheasta ottelusta toisen samanlaisen kanssa, olisi ollut tappion tavoittelua. Hänen oli keksittävä helpompi keino voittoon. Kyyristyen hän valmistausi ottamaan vastaan hyökkäyksen, jonka tiesi pian tapahtuvan, eikä hänen tarvinnutkaan pitkälti odottaa. Hänen vastustajansa pysähtyi vain sikäli, että ehti kuulijainsa valistukseksi ja Korakin hämmentämiseksi mölytä lyhyen yhteenvedon entisistä voitoistaan, uljuudestaan ja siitä, mitä tekisi mokomalle hintelälle tarmanganille. Sitten se hyökkäsi. Sormet käyrinä ja kita ammollaan se ryntäsi odottavaa Korakia kohti pikajunan vauhdilla. Korak ei liikahtanut ennenkuin isot käsivarret ojentuivat häntä syleilemään, jolloin hän kumartui niiden alitse, antoi oikealla nyrkillään kamalan survaisun pedon leukaan, sivuuttaessaan sen maahan romahtavan ruhon, ja kiepahtaen nopeasti ympäri kumartui taisteluvalmiina tuon tanterella hajasäärin sätkyttelevän apinan yli.
Perin ällistyneenä koetti ihmisenmuotoinen kompuroida pystyyn. Vaahto valui sen inhoittavilta huulilta. Sen pienet silmät punottivat. Verta hyydyttävää mylvinää kuului sen syvästä rinnasta. Mutta se ei päässyt jaloilleen. Tappaja odotti sen yläpuolella, ja heti kun karvainen leuka kohosi uuden, härkäänkin tehoavan iskun ulottuville, paiskattiin apina nurin taaksepäin.
Yhä uudelleen ja uudelleen yritti apina pystyyn, mutta joka kerralla oli mahtava tarmangani odottamassa, nyrkki ojossa, navakalla iskulla kellistääkseen sen jälleen. Yhä heikommiksi kävivät uroksen ponnistukset. Veri tahrasi sen kasvot ja rinnan. Punainen juova virtasi nenästä ja suusta. Joukko, joka kirkunallaan oli sitä kiihoittanut taisteluun sen ensimmäiset hurjat karjahdukset kuullessaan, ivaili sitä nyt, — hyväksymishuudot kohdistuivat nyttemmin tarmanganiin. "Ka-go-da?" kysyi Korak nujertaessaan uroksen vieläkin kerran.
Taas yritti itsepintainen elukka kömpiä jaloilleen. Taas antoi Tappaja sille kauhean iskun. Ja taas kysyi hänka-go-da— joko riittää?
Hetkisen virui uros liikkumatonna. Sitten se mörähti kolhittujen huultensa välitse: "Ka-go-da!"
"Nouse sitten ja mene takaisin kansasi luo", käski Korak. "Minä en halua olla kuninkaana teillä, jotka kerran ajoitte minut pois. Pitäkää omat tapanne, ja me pidämme omamme. Olkaamme ystäviä, toisemme kohdatessamme, mutta yhdessä me emme elä."
Eräs vanha uros astui verkalleen Tappajaa kohti. "Olet tappanut kuninkaamme", sanoi hän. "Olet lyönyt hänet, joka pyrki kuninkaaksemme. Olisit voinut hänet tappaakin, jos olisit tahtonut. Mistä me saamme kuninkaan?" Korak kääntyi Akutiin. "Tuossa on kuninkaanne", lausui hän.
Mutta Akut ei tahtonut erota Korakista, vaikka se oli kylläkin halukas jäämään oman rotunsa luo. Hän tahtoi, että myös Korak olisi jäänyt. Ja niin hän sanoikin.
Nuorukainen ajatteli Miriamia — mikä olisi tytölle parasta ja turvallisinta. Jos Akut lähtisi apinain mukaan, olisi vain yksi Miriamia vartioimassa ja suojelemassa. Mutta jos he taas liittyisivät heimoon, niin hän ei koskaan voisi turvallisesti jättää Miriamia leiriin, kun itse lähtisi metsästämään, sillä apinakansan halut eivät ole helposti hillittyjä. Jossakussa naaraksessakin saattaisi herätä hentoa valkoista tyttöä kohtaan sairaloista vihaa, joka ärsyttäisi sen surmaamaan hänet Korakin poissaollessa.
"Me elelemme teidän lähettyvillänne", sanoi hän vihdoin. "Kun te vaihdatte pyydystysaluettanne, siirrymme mekin. Miriam ja minä, pysyäksemme aina lähellänne; mutta me emme tule asumaan teidän keskuuteenne."