Akut vastusteli tätä suunnitelmaa. Hän ei tahtonut erota Korakista. Ensiksi hän kieltäytyi jättämästä inhimillistä ystäväänsä oman rotunsa seuran vuoksi; mutta kun hän näki lauman viimeiset vaeltamassa takaisin viidakkoon ja hänen katseensa osui kuningas-vainajan nuoren vaimon notkeaan vartaloon tämän luodessa ihailevia silmäyksiä herransa ja puolisonsa seuraajaan, ei verenvietti enää sietänyt kieltoja. Vilkaisten jäähyväisiksi rakkaaseen Korakiinsa hän kääntyi seuraamaan naarasta metsän sokkeloihin.
Kun Korak oli viime rosvoretkellään lähtenyt neekerikylästä, olivat hänen uhrinsa ja toisten naisten ja lasten huudot keränneet soturit koolle metsästä ja joelta. Suuri kiihtymys ja tulinen vimma valtasi miehet, kun he kuulivat, että valkoinen paholainen oli jälleen tunkeutunut heidän koteihinsa, säikäyttäen heidän naisensa ja varastanut nuolia, koristuksia ja ruokaa.
Taikauskoinen pelkokin tätä ison urosapinan kanssa metsästelevää kaameata olentoa kohtaan väistyi heidän kostonhimonsa tieltä, ja he tahtoivat kerta kaikkiaan vapautua tuon viidakkoeläjän uhkaavasta läsnäolosta.
Niinpä lähtikin parikymmentä heimon nopsajalkaisinta ja urhoollisinta soturia tavoittamaan Korakia ja Akutia vain muutama minuutti senjälkeen kun nämä olivat poistuneet Tappajan monien rosvouksien näyttämöltä.
Nuorukainen ja apina olivat vaeltaneet verkalleen, laisinkaan pelkäämättä menestyvää takaa-ajoa tai sen varalta varustautumatta. Eikä heidän huoleton välinpitämättömyytensä neekereistä ollut mitenkään ihmeteltävä. Niin monta samanlaista rosvoiluretkeä oli jäänyt rankaisematta, että toverukset olivat alkaneet halveksia mustia. Paluumatka kävi suoraan vastatuuleen, joten vainoojain haju haipui heistä poispäin, ja he samosivat tietään vähääkään aavistamatta, että joukko väsymättömiä väijyjiä, vain hiukan vähemmän kokeneita salaperäisessä metsäntuntemuksessa kuin he itse, hurjan itsepintaisesti vainusi heidän jälkiään.
Pientä soturiosastoa johti Kovudu, kylän päällikkö, keski-ikäinen villi, joka oli harvinaisen ovela ja urhea. Hänpä ensimmäisenä saikin näkyviinsä saaliin, jota he olivat seuranneet tuntikausia, noudattaen salaperäisiä menettelytapojaan ja käyttäen melkein velhomaista havainto- ja aavistuskykyään, jopa hajuaistiaankin.
Kovudu saavutti miehineen Korakin, Akutin ja Miriamin sitte kun apinakuningas oli tullut surmatuksi. Taistelun melu oli lopuksi opastanut heidät suoraan saaliinsa luo. Solakan, valkoisen tytön nähdessään oli villipäällikkö kummastunut ja katsellut kolmikkoa kotvan aikaa, ennenkuin komensi soturinsa hyökkäämään uhrien kimppuun. Samalla hetkellä saapuivat isot apinat, ja taaskin jäivät neekerit keskustelun hämmästyneinä kuulijoina paikoilleen ja katselivat pelokkaasti ihmetellen Korakin ja nuoren urosapinan kamppailua. Mutta nyt olivat apinat lähteneet; valkoinen nuorukainen ja valkoinen neito olivat kahden viidakossa. Muuan Kovudun miehistä kumartui kuiskaamaan päällikkönsä korvaan. "Katso!" sanoi hän ja osoitti tytön lanteelta riippuvaa esinettä. "Kun veljeni ja minä olimme orjina sheikin kylässä, teki veljeni tuon kapineen sheikin pienelle tyttärelle — se leikki sillä aina ja nimitti sitä veljeni mukaan Gikaksi. Juuri vähää ennen karkaamistamme tuli joku kylään, iski sheikin tajuttomaksi ja varasti hänen tyttärensä. Jos tämä on sama tyttö, maksaa sheikki takaisintuomisesta runsaan palkkion."
Korakin käsivarsi oli jälleen hiipinyt Miriamin hartioille. Rakkaus hehkui palavana hänen nuorissa suonissaan. Sivistys oli puolittain unohtunut olotila — Lontoo yhtä etäällä kuin entinen Rooma. Koko maailmassa olivat vain he kaksi — Korak, Tappaja, ja Miriam, hänen naisensa. Taas puristi hän tytön rintaansa vasten ja peitti hänen halukkaat huulensa kuumilla suudelmilla. Ja silloin rähähti hänen takaansa kamala hornankuoro villejä sotahuutoja, kun parikymmentä neekeriä karkasi kirkuen heidän kimppuunsa.
Korak kääntyi taistelemaan. Oma keveä keihäs kädessään seisoi Miriam hänen vieressänsä. Lumivyöryn tavoin humahti ropsahdus väkäisiä heittoaseita heidän ympärilleen. Yksi lävisti Korakin olkapään, toinen hänen säärensä, ja hän vaipui maahan.
Miriam oli vahingoittumatta, sillä mustat olivat ehdoin tahdoin häntä säästäneet. Nyt ne ryntäsivät esille antaakseen Korakille kuoliniskun ja siepatakseen tytön vangikseen; mutta samalla kun he tulivat, saapui viidakosta vastapäiseltä taholta iso Akut ja hänen kintereillään uuden kuningasvallan isot urokset.
Möristen ja karjuen hyökkäsivät ne mustia sotureita kohti nähdessään tuhon, jonka nämä olivat tehneet. Käsittäen kuinka vaarallista oli joutua käsikähmään noiden voimakkaiden apinapetojen kanssa, kaappasi päällikkö Miriamin ja kutsui sotilaansa peräytymään. Jonkun aikaa seurasivat apinat heitä ja yksi ruhjottiin pahanpäiväisesti ja toinen tapettiin, ennenkuin he pääsivät pakoon. Eivätkä he olisi selviytyneet näinkään helpolla, jollei Akutia olisi enemmän huolestuttanut haavoitetun Korakin tila kuin tytön kohtalo, hän kun aina oli katsellut tätä pikemminkin asiattomana tungettelijana ja eittämättömänä rasituksena.
Korak virui verissään ja tajutonna, kun Akut ehti luo. Iso apina riuhtaisi raskaat keihäät lihasta, nuoli haavat ja kantoi sitten ystävänsä korkealle suojukseen, jonka Korak oli Miriamille rakentanut. Mihinkään enempään ei eläin pystynyt. Luonnon täytyi huolehtia lopusta tai Korakin kuolla.
Hän ei kuitenkaan kuollut. Päiväkausia hän lepäsi avuttomana kuumeessa Akutin ja apinain metsästellessä lähettyvillä, jotta samalla voisivat suojella häntä raatelulinnuilta ja sellaisilta petoeläimiltä, jotka kykenivät kiipeämään hänen korkeaan turvapaikkaansa. Vähän väliä toi Akut hänelle mehukkaita hedelmiä, joilla hän sammutti janonsa ja jotka lievensivät hänen kuumettaan; ja vähitellen voitti vahva ruumiinrakenne keihäänpistojen vaikutuksen. Haavat paranivat ja voimat palasivat. Kaikkina selvinä hetkinään hän oli Miriamin pesää sisustavilla pehmeillä sanajaloilla viruessaan kärsinyt enemmän pelostaan Miriamin vuoksi kuin omien haavojensa tuottamasta tuskasta. Mitä olivat neekerit tytölle tehneet? Vieläkö hän eli vai olivatko ne uhranneet hänet kidutusta ja ihmislihaa haluavalle himolleen? Korak melkein vapisi kauhusta, kun tytön kohtalon kaameimmat mahdollisuudet kuvastuivat hänen mieleensä sen mukaan, mitä hän tiesi Kovudun heimon tavoista.
Päivät tuntuivat väsyttävän pitkiltä, mutta vihdoin hänen voimansa olivat kylliksi palanneet, jotta hän kykeni ryömimään ulos suojamastaan ja avustamatta laskeutumaan maahan. Nyt hän jo nautti etupäässä raakaa lihaa, josta sai kiittää yksinomaan Akutin pyydystystaitoa ja jalomielisyyttä. Liharuuasta hän vahvistui, voimat palasivat ja vihdoin hän tunsi kykenevänsä lähtemään matkalle neekerikylään.
Neekerikylässä
Kaksi pitkää parrakasta valkoista miestä liikkui varovasti viidakon läpi leveän joen partaalla olevalta leiriltään. Ne olivat Karl Jönsson ja Sven Malbin. Miehet olivat ulkonäöltään vain vähän muuttuneet siitä päivästä, jolloin Korak ja Akut vuosia sitten olivat niin pahoin säikähdyttäneet heidät ja heidän safarinsa, kun edellinen etsi seuraa heistä.
Joka vuosi he olivat tulleet viidakkoon tehdäkseen kauppaa alkuasukkaiden kanssa tai rosvotakseen heitä, metsästääkseen ja pyydystääkseen ansoilla tai opastaakseen muita valkoihoisia maassa, jonka niin hyvin tunsivat. Siitä päivin, kun olivat joutuneet tekemisiin sheikin kanssa, olivat he kokemuksestaan viisastuneina aina pysytelleet turvallisen välimatkan päässä hänen alueeltansa.
Nyt he olivat lähempänä hänen kyläänsä kuin olivat olleet vuosikausiin, mutta välillä olevan viidakon asumattomuuden vuoksi kyllin turvassa ilmitulolta, varsinkin kun Kovudun kansa pelkäsi ja vihasi sheikkiä, joka entisinä aikoina oli tehnyt rosvoretkiä heimon keskuuteen ja sen miltei kokonaan tuhonnut.
Tänä vuonna he olivat tulleet pyytämään eläviä yksilöitä eräälle eurooppalaiselle eläintieteelliselle puutarhalle, ja parhaillaan he olivat menossa satimelle, jonka olivat virittäneet vangitakseen jonkun seudulla asustavista isoista paviaaniapinoista. Sadinta lähestyessään he käsittivät sen kohdalta kuulemistaan äänistä, että heidän yrityksensä oli menestynyt. Satojen paviaanien haukunta ja kirkuna ei voinut merkitä muuta kuin että yksi tai useampi niiden joukosta oli joutunut viekoittelevan syötin uhriksi.
Saapuessaan paikan lähettyville he näkivät, että oli käynyt aivan heidän odotuksensa mukaan. Iso uros takoi vimmatusti vankihäkkinsä teräslankoja. Häkin ulkopuolella oli satamäärin toisia paviaaneja riuhtomassa ja tempomassa sen apuna, ja kaikki kiljuivat, mölysivät ja haukkuivat täyttä kurkkua.
Mutta eivät ruotsalaiset eivätkä paviaanitkaan huomanneet läheisen puun lehviin kätkeytynyttä puolialastonta poikaa. Hän oli saapunut paikalle melkein samaan aikaan kuin Jönsson ja Malbin; paviaanien hommat olivat kaikesta päättäen herättäneet hänessä suurta mielenkiintoa.
Korakin suhde paviaaneihin ei ollut koskaan ollut kovin ystävällinen. Jonkinlainen aseistettu rauha oli vallinnut, kun he tilapäisesti olivat kohdanneet toisensa. Paviaanit ja Akut olivat astelleet jäykin säärin ja murahdellen toistensa ohitse Korakin noudattaessa paljashampaista puolueettomuutta. Eikä tämä niiden kuninkaan tukala tila häntä siis suuresti surettanut. Vain uteliaisuudesta hän hetkiseksi viivähti, ja silloinpa hänen terävät silmänsä äkkäsivät molempain ruotsalaisten puvun oudon värityksen pensaan takaa, joka ei ollut kaukana hänestä. Nyt hän tuli perin valppaaksi. Keitä olivat nuo tungettelijat? Mitä tekemistä niillä oli manganien viidakossa? Korak kiersi hiipien paikalle, mistä voisi heidät vainuta ja paremmin nähdäkin, ja melkein samassa hän tunsi heidät — tunsi miehiksi, jotka vuosikausia sitten olivat häntä ampuneet. Hänen silmänsä leimahtivat. Hän tunsi hiustenjuurien pääkamarassaan jäykistyvän. Hän katseli heitä tarkkaavasti kuin pantteri, joka aikoo hyökätä saaliinsa niskaan.
Hän näki heidän nousevan ja häkkiä lähestyessään yrittävän huutamalla säikyttää pois paviaaneja. Sitten toinen heistä kohotti kiväärinsä ja laukaisi hämmästyneen ja äkäisen parven keskelle. Hetkiseksi jäi Korak siihen luuloon, että paviaanit aikoivat hyökätä; mutta kaksi uutta laukausta valkoisten pyssyistä sai ne hajaantumaan läheisiin puihin. Sitten molemmat eurooppalaiset astuivat häkin luo. Korak arveli niiden tappavan kuninkaan. Hän ei välittänyt rahtuakaan kuninkaasta, mutta noiden valkoisten miesten henki oli hänestä vieläkin halvempi. Paviaanikuningas ei ollut koskaan yrittänyt häntä tappaa, kuten olivat nuo valkoiset miehet. Kuningas oli hänen oman rakkaan viidakkonsa asukas — valkoiset miehet muukalaisia siellä. Hänen myötätuntonsa kallistui siis paviaanien puolelle ja ihmisiä vastaan. Hän osasi haastaa paviaanien kieltä — se oli samaa kuin isojen apinain. Aukeaman yli hän näki rupattelevan parven odottamassa.
Korottaen äänensä hän huusi heille. Valkoiset miehet kääntyivät tätä takaansa kuuluvaa uutta ääntä kohti. He luulivat siellä taas olevan paviaanin, joka oli kiertänyt heidän taakseen; mutta vaikka he tähystivät puita, eivät he nähneet mitään sinne piiloutuneesta, nyttemmin äänettömästä olennosta. Korak huusi jälleen.
"Minä olen Tappaja", kirkaisi hän. "Nuo miehet ovat minun vihollisiani samoin kuin teidänkin. Tahdon vapauttaa teidän kuninkaanne. Hyökätkää muukalaisten kimppuun, kun näette minun hyökkäävän. Yhdessä ajamme heidät tiehensä ja vapautamme kuninkaanne."
Ja paviaanit vastasivat suuressa kuorossa: "Me teemme niinkuin käsket,Korak."
Pudottautuen puustansa juoksi Korak ruotsalaisia kohti ja samalla hetkellä noudatti kolmesataa paviaania hänen esimerkkiään. Nähdessään omituisen puolialastoman valkoisen soturin hyökkäävän keihäs ojossa heitä kohti kohottivat Jönsson ja Malbin pyssynsä ja laukaisivat tähdäten Korakiin; mutta kiihtyneessä mielentilassaan molemmat ampuivat harhaan, ja silmänräpäystä myöhemmin oli paviaaniparvi heidän kimpussaan. Heidän ainoana pelastuksentoivonaan oli nyt pako, ja riuhtoen sinne tänne ja torjuen pois niskassaan hyppiviä isoja eläimiä he pötkivät viidakkoon. Sittenkin he olisivat olleet kuoleman omat, jollei heidän parinsadan metrin päähän häkistä jättämänsä väki olisi saapunut.
Sitte kun valkoiset miehet olivat livistäneet tiehensä, ei Korak enää kiinnittänyt heihin huomiotansa, vaan kääntyi vangitun paviaanin luo. Oven salvat, jotka olivat olleet liian arvoitukselliset paviaanien älylle, paljastivat heti salaisuutensa Tappajan ihmisjärjelle, ja hetkistä myöhemmin astui paviaanikuningas vapauteen. Se ei tuhlannut keuhkojensa voimaa kiitossanoihin Korakille, eikä nuorukainen kiitoslauseita odottanutkaan. Hän tiesi, että yksikään paviaaneista ei milloinkaan unohtaisi hänen palvelustansa, joskaan hän ei todella välittänyt, vaikka olisivat unohtaneetkin. Tekonsa hän oli tehnyt kostaakseen valkoisille miehille. Paviaaneista ei koskaan voinut olla hänelle mitään apua. Nyt riensivät ne taistelua kohti, jota käytiin niiden toverien ja ruotsalaisten seurueen välillä, ja kun kahakan melske häipyi etäisyyteen, kääntyi Korak jatkamaan matkaansa Kovudun kylään. Tiellään hän tapasi norsulauman seisomassa metsän aukeamalla. Täällä kasvoivat puut liian harvassa, jotta Korak olisi voinut samota oksien kautta — jota matkaamistapaa hän piti mukavimpana ei ainoastaan siksi, että silloin ei tuuhea pensaikko ollut esteenä ja että siten tarjoutui laajempi näköala, vaan myöskin puussaliikkumistaidostansa ylpeilläkseen. Oli niin reipastuttavaa heilauttaa itsensä puusta puuhun, koetella vahvojen lihaksien pätevyyttä, poimia vaivaloisesti hankitun ketteryyden suloisia hedelmiä. Korak tunsi huumaavaa riemua aarniometsän korkeilla ylätasanteilla, missä hän estämättä saattoi mielin määrin ilvehtiä alhaalla liikkuville isoille eläimille, joiden täytyi alati pysytellä ummehtuneen maanpinnan tummassa hämärässä.
Mutta tällä avoimella paikalla, missä Tantor lepahdutteli jättiläiskorviaan ja keinutti isoa ruhoaan puolelta toiselle, täytyi apinamiehen kävellä maan pinnalla kääpiönä jättiläisten joukossa. Iso urosnorsu kohotti kärsäänsä rätistääkseen matalan varoituksen, kun havaitsi tungettelijan saapuvan. Sen heikot silmät tirkistelivät sinne tänne, mutta sen terävä vainu ja tarkka kuulo ensiksi keksivät missä apinamies oli. Lauma liikahti hermostuneesti, valmistautuen pakoon, sillä vanha uros oli vainunnut ihmisen.
"Hiljaa, Tantor", huusi Tappaja, "minähän täällä olen — olen tarmangani Korak."
Uros laski kärsänsä alas, ja lauma jatkoi häirittyä mietiskelyään. Korak sivuutti ison uroksen jalan matkan päästä. Mutkistuva kärsä luikersi häntä kohti, koskettaen hänen ruskeata ihoaan, ikäänkuin hyväillen. Korak hipaisi ohimennessään hellästi leveää olkapäätä. Vuosikausia hän oli elänyt hyvissä väleissä Tantorin ja sen väen kanssa. Kaikista viidakon asujamista rakasti hän enimmin mahtavaa paksunahkaista — rauhallisinta ja samalla pelottavinta. Lempeä gaselli ei sitä säikähtänyt, mutta Numa, viidakon valtias, kaarsi kaukaa sen ohi. Korak pujottelihe nuorempien härkien, naarasten ja vasikoiden välitse. Silloin tällöin kurottui taaskin kärsä häntä koskettamaan ja kerran tarttui leikkisä vasikka hänen sääriinsä ja keikautti hänet kumoon. Oli tullut pimeä, kun Korak saapui Kovudun kylään.
Pysytellen visusti majojen siimeksessä hän aloitti järjestelmällisen etsinnän kylässä — korvat, silmät ja nenä alati valppaina havaitsemaan ensimmäisen merkin Miriamin läsnäolosta. Hänen täytyi välttämättömästi liikkua hitaasti, koska villien tarkkakorvaiset koiratkaan eivät saaneet aavistaa muukalaisen oloa kylän porttien sisäpuolella. Kuinka lähellä ilmituloa Tappaja monestikin oli, sen hän hyvin tiesi muutamain rakkien hermostuneesta ulinasta. Vasta leveän kylänraitin päässä sijaitsevan mökin taustalle tultuaan keksi Korak jälleen selvästi Miriamin tuoksun. Nenä olkiseinää vasten haisteli Korak innokkaasti rakennusta — jännittyneenä ja pamppailevin sydämin kuin ajokoira. Hän kääntyi majan edustalle ovea kohti, niin pian kun hänen nenänsä oli vakuuttanut hänelle Miriamin olevan siellä sisällä; mutta seinustaa pitkin kierrettyään oven näkyville hän huomasi pitkällä keihäällä varustetun rotevan neekerin kyykistyneenä tytön vankilan kynnykselle. Mies istui selin häneen, ja hänen vartalonsa hahmoutui alempana raitin varrella loimuavien keittonuotioiden hohteessa. Neekeri oli yksinään. Hänen lähimmät toverinsa olivat nuotion ääressä kuusi-, seitsemänkymmentä jalkaa kauempana. Sisälle päästäkseen täytyi Korakin joko mykistyttää mies tai hiipiä salavihkaa hänen ohitseen. Edellisessä vaihtoehdossa oli se vaara, että se varmaankin hälyttäisi lähimmät soturit, jotka karkaisivat kylän muiden asukkaiden kanssa hänen kimppuunsa. Jälkimäinen ehto taas näytti tositeossa mahdottomalta. Teille ja minulle se olisi ollut mahdotonta; mutta Korak, Tappaja, ei ollut meidänlaisiamme. Oli runsaasti kahdentoista tuuman rako neekerin leveän selän ja oven välillä. Saattoiko Korak hiipiä villin sotilaan taitse hänen huomaamattansa? Vartijan mustalle, ebenpuunkiiltoiselie pinnalle lankeava valo osui myöskin Korakin vaaleanruskeaan ihoon. Jos joku raitilla olevista sattumalta vilkaisi sinne päin, täytyi hänen varmaan huomata pitkä, vaaleaverinen liikkuva olento; mutta Korak uskoi, että he olivat niin syventyneinä omaan jutustukseensa, että se edelleen kiinnittäisi heidän huomionsa, ja että tulen liekki heidän lähellään estäisi heitä liian selvästi näkemästä niin pitkältä matkalta pimentoon kylän toiseen päähän, missä hänen oli toimittava. Hökkelin seinää vasten litistyneenä, mutta herättämättä mitään varoittavaa kahinaa sen kuivassa olkikudoksessa hiipi Tappaja yhä lähemmäksi vartijaa. Pian hän oli hänen olkapäänsä takana. Nyt hän oli pujotellut hänen taitseen. Hän tunsi alastoman ruumiin lämmön löyhähtävän polviansa vasten. Hän kuuli miehen hengityksen. Hän ihmetteli, ettei tuo hidastajuinen olento jo kauan sitten ollut hätääntynyt; mutta siinä mies vain istua kökötti tietämättä toisen läsnä olosta ikäänkuin toista ei olisi ollutkaan.
Korak liikahti tuskin tuumaa enempää kerrallaan ja seisoi sitten taas hetkisen hievahtamatta. Näin hän oli hiipimässä neekerin taitse, kun tämä suoristausi, avasi laajan suunsa leveään haukotukseen ja kohotti kädet päänsä yli. Korak seisoi kuin kivettyneenä. Vielä askel, ja hän olisi hökkelissä. Neekeri laski kätensä alas ja herpaantui. Hänen takanaan oli ovenpieli. Usein ennenkin se oli kannattanut hänen unista päätänsä, ja nyt hän nojasi taaksepäin nauttiakseen pienen torkahduksen kielletystä sulosta.
Mutta oven asemesta koskettivatkin hänen päänsä ja hartiansa elävän sääriparin lämmintä lihaa. Hämmästyksenhuudon, joka oli pääsemäisillään hänen huuliltaan, tukehduttivat hänen kurkkuunsa teräsjänteiset sormet, jotka nopeasti kuin ajatus puristuivat hänen äänitorvensa ympärille. Neekeri ponnisteli noustakseen — kääntyäkseen häneen tarttunutta olentoa vastaan, reuhtoakseen itsensä irti sen kynsistä; mutta kaikki turhaan. Kuin mahtaviin rautapihteihin puristettuna hän ei kyennyt hievahtamaan. Ei edes parkaisemaan. Kauheat sormet puristivat kurkkua yhä vain tiukemmin. Hänen silmänsä pullistuivat ulos kuopistaan. Kasvot kävivät tuhansinerviksi. Taaskin hän herpaantui — tällä kertaa viimeiseen raukenemiseen, josta ei enää elvytä. Korak sovitti ruumiin ovea vasten. Siinä se istui hengettömänä hämärässä. Sitte apinamies kääntyi ja livahti hökkeliin, jossa oli pimeää kuin tuonelan virran rannalla.
"Miriam!" kuiskasi hän.
"Korak! Minun Korakini!" kuului tytöltä vastaus heikkona, hänen vangitsijainsa hälyttämisen pelosta hillittynä ja riemullisen tervetulon nyyhkytyksen puoliksi tukahduttamana kirahduksena.
Nuorukainen polvistui leikkaamaan poikki siteet tytön ranteista ja nilkoista. Hetkistä myöhemmin hän oli nostanut Miriamin pystyyn ja tarttuen hänen käteensä talutti ovea kohti. Sen ulkopuolella oli tuonen synkkä vahti kaameassa vartijatoimessaan. Ruumiin jalkoja nuuskien ulisi kapinen alkuasukasten rakki. Nähdessään näiden kahden tulevan hökkelistä murahti eläin vihaisesti, ja hetkistä myöhemmin se vainutessaan valkoisen muukalaisen haukahteli ärtyneesti. Se kiinnitti heti läheisen nuotion luona olevien soturien huomion. Ne käänsivät päänsä hälinää kohti. Mahdotonta oli, että ne eivät eroittaisi pakolaisten valkoista ihoa.
Korak hiipi nopeasti majan seinustan siimekseen laahaten Miriamin mukanaan, mutta liian myöhään. Neekerit olivat nähneet kylliksi, jotta heidän epäluulonsa heräsi, ja tusinan verta miehiä riensi nyt ottamaan asiasta selvää. Luskuttava rakki oli yhä Korakin kintereillä ja varmana oppaana takaa-ajajille. Nuorukainen huitaisi eläintä kohti äkäisesti pitkällä keihäällänsä, mutta ovela koira, jolla oli pitkä tottumus iskujen väistämisessä, oli mitä epävarmin maalitaulu.
Toverien juoksu ja huuto oli hälyttänyt muita neekereitä, ja nyt parveili koko kylän väki raittia ylöspäin, avustaakseen etsinnässä. Ensiksi he huomasivat vartijan kuolleen ruumiin, ja hetkistä myöhemmin oli joku rohkeimmista astunut hökkeliin ja havainnut, että vanki oli poissa. Nämä kummastuttavat tiedot saivat neekerit samalla kertaa sekä säikähtymään että raivostumaan; mutta kun he eivät silmiensä edessä nähneet mitään vihollista, ehti raivo päästä voitolle heidän säikähdyksestään, ja niinpä johtajat taempien työntäminä juoksivat nopeasti hökkelin sivulle, nalkuttavaa rakkia kohti. He keksivät yhden ainoan valkoisen soturin rientämässä pois heidän vankinsa kanssa ja tuntien hänet monien rosvoretkien ja kunnottomuuksien toimeenpanijaksi ja luullen saaneensa hänet ahtaalle ja epäedulliseen asemaan hyökkäsivät hurjasti hänen kimppuunsa.
Nähdessään tulleensa ilmi nosti Korak Miriamin hartioilleen ja juoksi puuta kohti, jonka kautta he voisivat paeta kylästä. Mutta häntä ehkäisi taakkansa paino, tytön jalat kun vaivoin kykenivät häntä kannattamaan kävelyssä, saati siten nopeassa juoksussa, sillä tiukkaan vedetyt siteet, jotka niin kauan olivat puristaneet hänen nilkkojaan, olivat osittain herpaannuttaneet hänen jalkansa.
Jollei näin olisi ollut laita, olisi näiden kahden pako ollut tuokiossa suoritettu, koska Miriam oli tuskin rahtuakaan vähemmän ketterä kuin Korak ja yhtä tottunut puissa liikkumaan. Mutta tyttö hartioillaan ei Korak voinut sekä juosta että taistella edukseen, ja seurauksena oli, että ennenkuin hän oli ehtinyt puoltakaan matkaa puuta kohti oli parikymmentä toverinsa luskutuksen ja isäntiensä huutojen havahduttamaa koiraa tavoittanut pakenevan valkoisen miehen. Ne näykkivät hänen sääriänsä, saaden hänet vihdoin kaatumaan. Ja silloin kävivät nuo hyeenamaiset pedot heti häneen kiinni, ja kun hän ponnisteli jaloilleen, saapuivat jo neekeritkin paikalle.
Pari heistä tarttui kynsivään, pureskelevaan Miriamiin vaimentaen hänet — isku päähän oli riittävä. Apinamiestä vastaan he havaitsivat ankarammat toimenpiteet tarpeellisiksi. Vaikka sekä koirat että soturit painoivat häntä alas, onnistui hänen kuitenkin päästä pystyyn. Oikealle ja vasemmalle hän jakeli musertavia iskuja inhimillisten vastustajainsa kasvoihin, — koirista hän ei välittänyt rahtuakaan, tarttuen vain itsepintaisimpiin ja taittaen niiltä niskat yhdellä ainoalla nopealla ranteensa liikkeellä.
Hänen riuhtaistuaan ryhmysauvan eebenpuunväriseltä Herkuleelta, joka sivalsi sillä häntä kohti, saivat neekerit täysin määrin kokea, mitä kuritusmahdollisuuksia oli joustavissa lihaksissa oudon valkoisen jättiläisen ruskean, sametinpehmeän ihon alla. Hän ryntäsi heidän keskeensä niin hurjana kuin koskaan on vimmastuneen uros-elefantin tapana. Hän iski oikeaan ja vasempaan, kaataen ne harvat, jotka olivat kyllin uhkarohkeita häntä vastustamaan; ja selvää oli, että jollei keihäänheitto sattuisi häntä kaatamaan, kukistaisi hän koko kylän ja anastaisi takaisin tyttönsä. Mutta vanha Kovudu ei antanut niin helpolla riistää itseltään tytöstä saatavia lunnaita; nähdessään että heidän heikkoutensa johtui heidän hyökkäyksensä huonosta kurista, josta tähän asti oli ollut tuloksena vain sarja kaksinotteluja valkoisen soturin kanssa, hän kutsui kylänmiehensä pois ja järjestäen heidät tiiviiksi joukoksi tytön ja kahden tätä vartioivan soturin ympärille käski heidän tyytyä pelkkään apinamiehen hyökkäysten torjumiseen.
Yhä uudestaan hyökkäsi Korak tätä keihäänkärjillä vahvistettua ihmismuuria vastaan. Yhä uudestaan työnnettiin hänet takaisin, ja usein hän sai vakavia haavoja kehoitukseksi suurempaan varovaisuuteen. Hän oli kiireestä kantapäähän punaisena omasta hurmeestansa, ja vihdoin hän verenvuodosta heikontuneena katkerin mielin totesi, ettei hän yksinään voinut tehdä enempää Miriaminsa auttamiseksi.
Silloin juolahti hänen mieleensä muuan ajatus. Hän parkaisi kovalla äänellä tytölle, joka nyt oli toipunut tajuihinsa.
"Korak lähtee", huusi hän; "mutta hän palaa pelastamaan sinut gomanganien käsistä. Hyvästi, Miriamini, Korak tulee jälleen luoksesi."
"Hyvästi!" huusi tyttö vastaukseksi. "Miriam odottaa, kunnes tulet."
Kuin salama ja ennenkuin he saattoivat aavistaa hänen tarkoitustansa ja ehkäistä häntä, kääntyi Korak, kiiti kylän poikki ja hävisi yhdellä hyppäyksellä isoon puuhun, joka oli hänen valtatienään Kovudun kylään. Keihästuisku saattoi häntä, mutta sen ainoana tuloksena oli viidakon pimennosta kajahtava härnäävä nauru.
Miriam myydään
Jälleen sidottuna ja ankarasti vartioituna Kovudun omassa hökkelissä Miriam näki yön kuluvan ja uuden päivän valkenevan, eikä hänen joka hetki odottamansa Korak vielä palannut. Hän ei epäillytkään, että nuorukainen tulisi takaisin, ja vielä varmempi hän oli siitä, että hän vapauttaisi hänet vankeudesta. Miriamista Korak oli miltei kaikkivoipa. Tyttö näki Korakissa toteutuneena kaikki, mikä hänen villissä maailmassaan oli jalointa, väkevintä ja parasta. Hän oli ylpeä Korakin uljuudesta ja palvoi häntä sen hellän huomaavaisuuden vuoksi, jota poika aina oli hänelle osoittanut.
Korakia odotellessaan Miriam uneksi hänestä ja kaikesta, mitä nuorukainen hänelle merkitsi. Hän vertasi tätä sheikkiin, isäänsä, ja ankaraa, harmaantunutta vanhaa arabialaista ajatellessaan hän tunsi puistatusta. Mustat raakalaisetkin olivat olleet hänelle vähemmän tylyjä. Ymmärtämättä heidän kieltään hän ei voinut arvata, missä tarkoituksessa he pitivät häntä vankina. Hän tiesi ihmisten syövän ihmisiä ja oli odottanut joutuvansa villien ruuaksi; mutta nyt hän oli ollut heidän keskuudessaan jonkun aikaa, eikä hänelle ollut mitään pahaa tapahtunut. Hän ei tiennyt, että oli lähetetty viestinviejä sheikin etäiseen kylään hieromaan kauppaa lunnaista. Hän ei tiennyt, eikä tiennyt Kovudukaan, että viestinviejä ei milloinkaan ollut päässyt määräpaikkaansa — että hän oli tavannut Jönssonin ja Malbinin safarin ja alkuasukasten tapaan puheliaana paljastanut saamansa tehtävän ruotsalaisten mustille palvelijoille. Nämä olivat ennen pitkää kertoneet asian isännilleen, ja seurauksena oli, että melkein heti kun viestinviejä oli lähtenyt heidän leiristään jatkamaan matkaansa ja ehtinyt näkyvistä, kuului laukaus, ja mies kellahti hengetönnä vesakkoon, selkä kiväärinluodin lävistämänä.
Vähää myöhemmin asteli Malbin takaisin leiriin, jossa hän koetti selittää tähdänneensä sievää kaurista mutta ampuneensa harhaan. Ruotsalaiset tiesivät, että heidän miehensä vihasivat heitä ja että julkinen vihollisuus Kovudua vastaan heti ensi tilassa kerrottaisiin päällikön korviin. Eikä heillä ollut riittävästi tuliaseita eikä luotettavia seuralaisia rohjetakseen suututtaa ovelaa vanhaa päällikköä.
Tämän välitapauksen jälkeen sattui seikkailu paviaanien ja eläimiin ihmisiä vastaan liittyneen valkoisen villin kanssa. Vain taitavilla manööveritempuilla ja paljon ruutia tuhlaamalla oli ruotsalaisten onnistunut lyödä raivostuneet apinat takaisin, ja vielä tuntikausia jälkeenpäin saartoi heidän leiriänsä monisatainen parvi murisevia, kirkuvia paholaisia.
Pyssyt kädessä torjuivat ruotsalaiset lukuisia rajuja hyökkäyksiä, jotka vain pätevän johdon puutteessa koituivat vähemmän tehokkaiksi seurauksiltaan kuin ne näköjään olivat peloittavia. Tuontuostakin luulivat nämä kaksi miestä nähneensä sileäihoisen, hurjan apinaihmisen liikkumassa paviaanien joukossa metsässä, ja se otaksuma, että juuri hän saattaisi johtaa hyökkäystä heitä vastaan, teki heidät perin levottomiksi. He olisivat antaneet paljon, jos olisivat voineet saada hänet selvästi pyssyjensä maalitauluksi, sillä hänen syykseen he lukivat näyte-eläimen menetyksen ja paviaanien häijyn halun heitä ahdistaa.
"Se on varmaan sama, jota ammuimme useita vuosia sitten", sanoi Malbin."Sillä kertaa hänellä oli seurassaan gorilla. Näitkö hänet selvästi,Karl?"
"Kyllä", vastasi Jönsson. "Hän ei ollut viittä askelta minusta, kun häntä ammuin. Hän näkyy olevan älykäs eurooppalainen — ja melkein vielä poika. Hänen piirteissään ja ilmeessään ei ole mitään merkkejä typeryydestä tai rappeutumisesta, kuten yleensä on laita tällaisissa tapauksissa, jolloin joku mielipuoli karkaa metsään ja ruokottomana ja alastomana eläen hankkii itselleen naapuriston talonpojilta villi-ihmisen nimen. Ei, hän on toista maata — ja juuri senvuoksi monin verroin pelättävämpi. Niin mielelläni kuin hänet ampuisinkin, soisin hänen kuitenkin pysyvän loitolla. Jos hän joskus ryhtyisi harkitusti johtamaan hyökkäystä meitä vastaan, en uskoisi meille jäävän suurtakaan pelastusmahdollisuutta, paitsi jos saisimme hänet kaadetuksi jo ensi ryntäyksessä."
Mutta valkoista jättiläistä ei enää kuulunut johtamaan paviaanien hyökkäystä heitä vastaan, ja vihdoin nämä vihaiset luontokappaleet itsekin kaikkosivat viidakkoon, jättäen säikähtyneen safarin rauhaan.
Seuraavana päivänä lähtivät ruotsalaiset taivaltamaan Kovudun kylää kohti hankkiakseen itselleen sen valkoisen tytön, jonka Kovudun viestinviejä oli kertonut viruvan vangittuna päällikön kylässä.
Heidän suunnitelmansa oli viisaasti valmistettu. Valkoisesta vangista ei hiiskuttukaan, — he eivät olleet tietävinään, että Kovudulla sellaista olikaan. He vaihtoivat lahjoja vanhan päällikön kanssa ja hieroivat hänen valtuutettujensa kanssa kauppaa siitä, mitä ja minkäarvoista heidän oli antimistaan saatava, kuten on tavallista ja luonnollista, milloin ei ole sivuvaikuttimia. Aiheeton anteliaisuus olisi herättänyt epäluuloa.
Tätä seuraavan keskustelun aikana he kertoivat kuulumisia ja juoruja kylistä, joiden läpi olivat matkustaneet, Kovudun heille vastavuoroon jutellessa sellaisia uutisia, mitä hän tiesi. Rupattelu oli pitkällistä ja väsyttävää, kuten nämä alkuasukasten menot aina ovat eurooppalaisille. Kovudu ei maininnut vangistaan, ja siitä päätellen, että hän auliisti tarjosi heille oppaita ja lahjoja, näkyi hän hartaasti toivovan, että hänen vieraansa pian lähtisivät. Keskustelun lopulla Malbin kuin sattumalta mainitsi sheikin kuolemasta. Kovudu ilmaisi mielenkiintoa ja kummastusta.
"Etkö sitä tiennyt?" kysyi Malbin. "Sepä omituista. Viime kuunkierrolla se tapahtui. Hän putosi ratsultaan, kun eläin astui koloon. Hevonen kaatui hänen päällensä. Kun hänen miehensä saapuivat, oli sheikki jo ihan hengetön."
Kovudu raapaisi päätänsä. Häntä oli kohdannut suuri pettymys. Kun ei ollut sheikkiä, ei myöskään ollut valkoisesta tytöstä saatavien lunnaiden toivoa. Tyttö oli nyt arvoton, jollei käyttäisi häntä juhlateuraaksi tai — luovuttaisi jollekulle. Jälkimäinen ajatus havahdutti hänet. Hän sylkäisi pieneen, maassa jalkojensa juuressa ryömivään kuoriaiseen. Hän silmäili tutkivasti Malbiniin. Nämä valkoiset miehet olivat omituisia: vaelsivat kauaksi kotikylistään ilman naisia. Mutta hän tiesi heidän silti välittävän naisista. Oli vain kysymys siitä, kuinka paljon he niistä välittivät, ja se kysymys sai Kovudun ymmälle.
"Minäpä tiedän valkoisen tytön", virkkoi hän äkkiä. "Jos haluatte hänet ostaa, saanette hänet huokealla."
Malbin kohautti olkapäitänsä. "Meillä on tässä ilmankin vastuksia, Kovudu", sanoi hän, "niin ettei meidän kannata ottaa vaivoiksemme ja kiusaksemme vanhaa naarashyeenaa, saati sitten mokomasta maks—"
Malbin napsautti halveksivasti sormiansa.
"Se on nuori", sanoi Kovudu, "ja kaunis katsella."
Ruotsalaiset nauroivat. "Ei ole kauniita valkoisia naisia viidakossa, Kovudu", selitti Jönsson. "Sinun tulisi hävetä yritystäsi tehdä pilaa vanhoista ystävistä."
Kovudu hypähti pystyyn. "Tulkaahan", virkkoi hän. "Näytän teille, että hän on ihan sanojeni mukainen."
Malbin ja Jönsson nousivat seuratakseen häntä, ja samalla heidän katseensa yhtyivät; Malbin loi toisen luomensa hitaasti alas iskien viekkaasti silmää. Yhdessä he seurasivat Kovudua hänen hökkeliinsä. Sen hämäryydessä he eroittivat naisen hahmon sidottuna lepäämässä makuumatolla.
Malbin vilkaisi vain kerran ja kääntyi pois. "Se on varmaan tuhatvuotias, Kovudu", sanoi hän lähtiessään majasta.
"Tyttö on nuori", huudahti villi. "Täällä sisällä on pimeä. Ette voi nähdä. Malttakaas, minä käsken tuoda hänet päivänvaloon", ja hän käski kahden tyttöä vartioivan soturin katkaista siteet hänen nilkoistansa ja taluttaa hänet esille tarkastettavaksi.
Malbin ja Jönsson eivät ilmaisseet mitään innostusta, vaikka molemmat olivat ihan pakahtua — ei tytön näkemisen, vaan omistamisen halusta. He eivät välittäneet, vaikka hänellä olisi ollut marakatin naama tai samanlainen vartalo tynnyrimahoineen kuin Kovudulla itsellään. He eivät halunneet tietää muuta kuin että hän oli sheikiltä useita vuosia sitten varastettu lapsi. He arvelivat tuntevansa hänet siksi, jos hän todella oli sama, mutta muutoinkin oli Kovudun sheikille lähettämä viesti sitä laatua, että he saattoivat varmasti otaksua tytön samaksi, jonka jo kerran olivat yrittäneet ryöstää.
Kun Miriam tuotiin esille hökkelin pimeästä sisustasta, käänsivät molemmat miehet kaikin tavoin välinpitämättömyyttä teeskennellen katseensa häneen. Vaivoin sai Malbin hillityksi kummastelevan huudahduksen. Tytön kauneus salpasi hänen hengityksensä; mutta samassa hän palautti tyynen sävynsä ja kääntyi Kovuduun päin.
"No?" sanoi hän vanhalle päällikölle.
"Eikö hän ole nuori ja hyvännäköinen?" kysyi Kovudu.
"Vanha hän ei ole", vastasi Malbin; "mutta sittenkin hänestä tulisi meille vastusta. Emme saapuneet pohjoisesta tänne vaimoja etsimään, — siellä olisi meille ollut niitä enemmän kuin kylliksi."
Miriam seisoi katsellen suoraan valkoisiin miehiin. Hän ei odottanut heiltä mitään — he olivat hänestä yhtä paljon hänen vihollisiaan kuin mustatkin. Hän vihasi ja pelkäsi niitä kaikkia. Malbin puhutteli tyttöä arabiaksi.
"Me olemme ystäviä", sanoi hän. "Tahtoisitko, että veisimme sinut täältä pois?"
Hitaasti ja hämärästi, ikäänkuin jostakin hyvin etäältä, palasi tytölle tämän ennen tutunomaisen kielen muisto.
"Minä tahtoisin päästä vapaaksi", sanoi hän, "ja palata Korakin luo."
"Etkö tahtoisi lähteä meidän mukaamme?" tiukkasi Malbin.
"En", vastasi Miriam.
Malbin kääntyi Kovudun puoleen. "Se ei halua lähteä meidän kanssamme", selitti hän.
"Olettehan miehiä", vastasi neekeri. "Ettekö voi viedä häntä väkisin?"
"Se vain lisäisi vaivojamme", vastasi ruotsalainen. "Ei, Kovudu, me emme halua häntä; mutta jos toivot hänestä pääseväsi, niin ystävyydestä sinua kohtaan korjaamme hänet pois."
Nyt Kovudu tiesi, että tästä tulisi kauppa. Miehet halusivat tyttöä. Siksi hän alkoi hieroa sopimusta hinnasta, ja lopuksi Miriam joutui mustan päällikön käsistä näille kahdelle ruotsalaiselle kuudesta metristä guttaperka-kangasta, kolmesta messinkisestä patruunakotelosta ja kiiltävästä, uudesta newjerseyläisestä linkkuveitsestä. Ja kaikki muut, paitsi Miriam, olivat kauppaan erittäin tyytyväisiä.
Kovudu pani vain yhden ehdon, sen nimittäin, että eurooppalaisten oli lähdettävä kylästä ja otettava tyttö mukaansa niin aikaisin seuraavana aamuna kuin vain pääsisivät liikkeelle. Nyt kun kauppa oli tehty, hän ei epäröinyt selittää heille syytä vaatimukseensa. Hän kertoi tytön hurjan toverin tekemästä tarmokkaasta yrityksestä vangitun pelastamiseksi ja vihjaisi, että mitä pikemmin he veisivät hänet pois siltä seudulta, sitä luultavammin he saisivat hänet pitää.
Miriam sidottiin jälleen, ja häntä vartioittiin, mutta tällä kertaa hän oli ruotsalaisten teltassa. Malbin puhutteli häntä, koettaen suostutella häntä vapaaehtoisesti seuraamaan heitä. Hän kertoi tytölle, että he veisivät hänet takaisin hänen kotikyläänsä, mutta huomattuaan, että tämä mieluummin kuolisi kuin palaisi vanhan sheikin luo, vakuutteli hän, etteivät he veisi häntä sinne eivätkä oikeastaan koskaan olleet sitä aikoneetkaan. Jutellessaan tytön kanssa ahmi ruotsalainen silmillään hänen kauniita kasvonpiirteitänsä ja vartalon siroja muotoja. Miriam oli kasvanut pitkäksi, soreaksi ja solakaksi ja alkanut kypsyä naiseksi siitä ajasta, kun Malbin kauan sitten oli nähnyt hänet sheikin kylässä. Vuosikausia oli tyttö hänelle merkinnyt jotakin satumaista palkintosummaa ja kangastanut hänen ajatuksissaan vain niiden nautintojen ja sen ylellisyyden vertauskuvana, joita runsaalla frangimäärällä saattoi ostaa. Nyt, kun Miriam seisoi hänen edessään elämää uhkuvana ja herttaisena, hän herätti Malbinin mielessä muita kiehtovia ja viekoittelevia mahdollisuuksia. Hän astui lähemmäksi ja laski kätensä tytön hartioille. Miriam säpsähti. Silloin Malbin tarttui häneen kiinni, ja tyttö antoi hänelle navakan suutillikan, kun hän yritti suudella. Samassa astui Jönsson telttaan.
"Malbin! Oletko hullu?" hän melkein huusi.
Sven Malbin päästi tytön irti ja kääntyi toveriaan kohti. Hänen kasvonsa olivat suuttumuksesta punaiset.
"Mitä hittoa sinä yrittelet?" murisi Jönsson. "Tahdotko hukata kaiken palkkiontoivon? Jos me pitelemme häntä pahoin, emme saa penniäkään, vaan meidät lähetetään vielä vankilaan vaivojemme palkaksi. Luulin sinua järkevämmäksi, Malbin."
"Minä en ole puusta", jupisi Malbin.
"Soisinpa, että olisit", vastasi Jönsson, "ainakin siihen asti, kun olemme luovuttaneet tytön turvaan ja perineet, mitä meille kuuluu."
"Lempo soikoon!" huudahti Malbin. "Mitä hyötyä siitä on? Ne riemastuvat kyllä muutoinkin, saadessaan hänet takaisin, ja sinne päästyämme pitää tyttö hyvinkin mielellään suunsa kiinni. Miksikä ei?"
"Siksi, että minä sen kiellän", ärjäisi Jönsson. "Olen aina sallinut sinun ärhennellä, Sven; mutta tässä tapauksessa minä pidän pääni ja ajan tahtoni perille — koska minä olen oikeassa ja sinä väärässä, kuten molemmat tiedämme."
"Sinusta on äkkiä tulemassa hiton siveellinen", jupisi Malbin. "Ehkä luulet unohtaneeni majatalon isännän tyttären ja pikku Celellan ja sen neekeritytön…"
"Suu kiinni!" katkaisi Jönsson. "Ei tässä ole puhetta siveellisyydestä, sen sinä itse tiedät yhtä hyvin kuin minäkin. En halua riidellä kanssasi, Sven, mutta sinä et jumal'avita tee pahaa tälle tytölle, vaikka minun sitä estääkseni täytyisi sinut tappaa. Olen kärsinyt ja raatanut kuin orja; ainakin neljäkymmentä kertaa olen ollut joutumassa surmansuuhun viimeksi kuluneina yhdeksänä tai kymmenenä vuonna, yrittäessäni saavuttaa, mitä onni vihdoinkin on poimittavaksemme heittänyt; enkä minä nyt salli riistää itseltäni voiton hedelmiä siksi, että sinä satut olemaan pikemmin elukka kuin mies. Varoitan sinua vielä kerran, Sven…" ja hän napautti lanteeltaan riippuvaa, tuppeen pistettyä revolveria.
Malbin katsoa muljautti vihaisesti toveriinsa, kohautti olkapäitänsä ja lähti teltasta. Jönsson kääntyi Miriamin puoleen. "Jos hän vielä kiusaa sinua, niin kutsu minua", sanoi hän. "Minä olen aina lähellä."
Tyttö ei ollut ymmärtänyt omistajainsa keskustelua, sillä he olivat puhuneet ruotsia; mutta sen, mitä Jönsson juuri oli sanonut hänelle arabiankielellä, hän ymmärsi ja käsitti siitä oivallisesti, mitä näiden kahden kesken oli haasteltu. Heidän kasvojensa ilmeet, eleet ja Jönssonin uhkaava liike, revolverin napauttaminen ennenkuin Malbin oli lähtenyt teltasta, olivat kaikki kaunopuheisesti todistaneet heidän torailunsa vakavuutta. Nyt Miriam odotti Jönssonilta ystävyyttä ja heittäytyi nuoressa viattomuudessaan hänen armoilleen, rukoillen vapauttamaan hänet, jotta voisi palata Korakin luo ja viidakkoelämäänsä; mutta hän oli tuomittu toiseen pettymykseen, sillä mies vain nauroi hänelle karkeasti ja sanoi, että jos hän yritti karata, rangaistaisiin häntä juuri sillä, mistä hänet vastikään oli pelastettu.
Pitkin yötä odotti tyttö maatessaan kuulevansa merkkiä Korakilta. Koko viidakon elämä liikkui pimeässä. Hänen herkkiin korviinsa kuului ääniä, joita muut leirissä olijat eivät voineet eroittaa ja jotka hän tulkitsi niinkuin me osaisimme tulkita ystävän puheen, mutta ainoakaan sävel ei kuiskannut Korakin läsnäolosta. Kuitenkin Miriam tiesi, että hän tulisi. Mikään muu kuin kuolema ei estäisi Korakia palaamasta häntä noutamaan. Mikä häntä sitten viivyttikään?
Kun aamu valkeni eikä yön kuluessa ollut kuulunut mitään auttavasta Korakista, oli Miriamin usko ja luottamus vielä horjumaton, vaikka pahat aavistukset hänen ystävänsä turvallisuudesta alkoivat häntä kiusata. Tuntui käsittämättömältä, että olisi sattunut mitään vakavaa onnettomuutta hänen ihmeelliselle Korakilleen, joka päivät pääksytysten samoili mitään onnettomuuksia kokematta viidakon kaikkien kauhujen keskellä. Mutta aamu tuli, aamiainen syötiin, leiri purettiin ja ruotsalaisten huonomaineinen safari oli jo liikkeellä pohjoiseen päin, eikä vielä näkynyt merkkiäkään pelastuksesta, jota tyttö joka hetki odotti.
Koko sen päivän he vaelsivat ja seuraavan ja sitä seuraavan päivän, eikä Korak edes näyttäytynyt pienelle kärsivälliselle odottajalle, joka ääneti ja sievästi astui kovasydämisten vangitsijainsa vieressä.
Malbin oli yhä nyrpeä ja vihainen. Jönssonin ystävällisiin puhutteluihin hän vastasi lyhyillä, yksitavuisilla murahduksilla. Miriamille hän ei haastellut, mutta useinkin tyttö havaitsi miehen tuijottavan häneen ahneesti, puolittain suljettujen silmäluomien alta. Se katse puistatti Miriamia. Hän puristi Gikaa tiukemmin poveansa vasten ja oli kaksin verroin suruissaan, että oli otettu pois hänen veitsensä silloin kun Kovudu hänet vangitsi.
Neljäntenä päivänä alkoi Miriam lopullisesti menettää toivonsa. Jotakin oli tapahtunut Korakille. Hän tiesi sen. Nuorukainen ei enää koskaan saapuisi, ja nämä miehet kuljettaisivat hänet kauas pois. Joskus ne hänet tappaisivat. Hän ei enää milloinkaan saisi nähdä Korakia.
Tänä päivänä lepäsivät ruotsalaiset, sillä he olivat marssineet nopeasti, ja heidän miehensä olivat väsyksissä. Malbin ja Jönsson olivat poistuneet leiristä, mennäkseen metsästämään, ja kääntyneet eri suunnille. He olivat olleet poissa noin puoli tuntia, kun Miriamin teltan ovikaistaletta kohotettiin ja Malbin astui sisälle. Hänen kasvoillaan oli pedon ilme.
Ihmisten ilmoille
Tuijottaen häneen silmät suurina, kuten väijytty eläin ison käärmeen hypnotisoivasta katseesta jähmettyneenä, vartosi kauhistunut tyttö miehen lähestymistä. Hänen kätensä olivat vapaat, sillä ruotsalaiset olivat kytkeneet hänet vanhan orjakahleen pätkällä, joka toisesta päästä oli kiinnitetty tytön kaulaan pantuun rautaiseen kauluslukkoon ja toisesta päästä pitkään, maahan lyötyyn paaluun.
Miriam kavahti tuuma tuumalta teltan takaseinää kohti. Malbin seurasi häntä. Hänen kätensä olivat ojennettuina ja sormet kynsien tavoin puolittain käyristyneet — valmiina tarttumaan kiinni. Hänen huulensa olivat raollaan, ja hän hengitti nopeasti, läähättäen.
Tyttö muisti Jönssonin neuvon, että piti kutsua häntä, jos Malbin yrittäisi tehdä väkivaltaa; mutta Jönsson oli mennyt viidakkoon metsästämään. Malbin oli hyvin valinnut aikansa. Kuitenkin parkaisi tyttö kovaa ja kimakasti kerran, kahdesti, kolme kertaa, ennenkuin Malbin oli ehtinyt hypätä teltan toiselle sivulle ja raaoilla sormillaan puristaen tukehduttaa hänen hätähuutonsa. Sitten Miriam taisteli hätyyttäjäänsä vastaan hampaillaan ja kynsillään, niinkuin kai jokainen viidakon naaras olisi taistellut. Malbin huomasi, että hänellä tässä ei ollutkaan mikään helppo saalis. Solakassa, nuoressa ruumiissa oli pyöreiden muotojen ja hienon, pehmeän ihon alla naarasleijonan lihakset. Mutta eipä ollut Malbinkaan heikko. Hän oli karkea luonteeltansa ja ulkonäöltänsä, ja hänen lihasvoimansa olivat senmukaiset. Hän oli jättiläinen kooltaan ja tavattoman väkevä. Hitaasti hän painoi tytön lattiaan ja löi häntä kasvoihin, milloin hän kovin kipeästi puraisi tai raapaisi. Miriam iski takaisin, mutta kävi yhä heikommaksi kuristavien sormien tukehduttavasta puristuksesta.
Ulkona viidakossa oli Jönsson kaatanut kaksi kaurista. Metsästäessään hän ei ollut joutunut etäälle eikä ollut sitä halunnutkaan. Hän epäili Malbinia. Se, että hänen toverinsa oli kieltäytynyt häntä seuraamasta ja mieluummin mennyt yksin metsästämään toiselle suunnalle, ei tavallisissa oloissa olisi hänessä herättänyt mitään kaameita aavistuksia; mutta Jönsson tunsi Malbinin hyvin, ja siksipä hän, hankittuaan syötävää, kääntyi heti takaisin leiriä kohti, neekerinuorukaisten kantaessa hänen riistaansa.
Hän oli kävellyt noin puolet paluumatkasta, kun hänen korviinsa kuului heikko huuto leiristä päin. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Se toistui kahdesti, ja sitten oli kaikki hiljaa. Mutisten kirouksen lähti Jönsson nopeasti juoksemaan. Hän pelkäsi tulevansa liian myöhään. Mikä hölmö Malbin olikaan, kun tuolla tavoin pani kokonaisen omaisuuden vaaraan!
Etäämpänä leiristä kuin Jönsson ja sen vastakkaisella puolella kuuli Miriamin kirahdukset toinenkin — muukalainen, joka ei aavistanut keitään muita valkoisia olevankaan läheisyydessä, metsästäjä, kourallinen kiiltävän mustia sotilaita mukanaan. Hänkin kuunteli hetkisen tarkkaavaisesti. Hän ei voinut epäilläkään, että parkaisut olivat hätähuutoja, ja niinpä hänkin juoksujalkaa riensi säikähtynyttä ääntä kohti; mutta kun hän oli paljoa etäämpänä kuin Jönsson, ehti tämä ensiksi teltalle. Se, mitä ruotsalainen siellä näki, ei herättänyt mitään sääliä hänen paatuneessa sydämessään, vaan ainoastaan suuttumusta lurjustoveria vastaan.
Miriam torjui yhä hätyyttäjäänsä. Malbin yhä lyödä mäjäytteli tyttöä. Syytäen rumia sadatuksia entistä ystäväänsä vastaan ryntäsi Jönsson telttaan. Keskeytettynä hommastaan Malbin päästi uhrinsa ja kääntyi ottamaan vastaan Jönssonin vimmatun hyökkäyksen. Hän tempasi revolverin kupeeltansa. Mutta arvaten toverinsa käden salamannopean liikkeen paljasti Jönsson melkein samaan aikaan oman aseensa, ja molemmat laukaisivat heti. Jönsson oli vielä hyökkäämässä Malbinia kohti, mutta 'laukauksen leimahtaessa hän pysähtyi. Revolveri putosi hänen hervottomista sormistaan.
Hetkisen hän horjui kuin juopunut. Harkitsevan kylmäverisesti upotti Malbin vielä kaksi luotia toverinsa ruumiiseen lyhyeltä välimatkalta. Kiihtymyksessään ja kauhussaan ihmetteli Miriam haavoitetun miehen sitkeähenkisyyttä. Tämän silmät olivat sulkeutuneet, pää valahti rinnalle, kädet riippuivat velttoina edessä. Mutta kuitenkin hän yhä seisoi pystyssä, vaikkakin kauheasti hoiperrellen. Vasta kolmannen luodin osuttua maaliinsa hän suistui maahan kasvoilleen. Sitten Malbin lähestyi häntä ja potkaisi raa'asti, samalla kiroten. Senjälkeen hän kääntyi jälleen Miriamiin päin. Hän tarttui taas tyttöön, mutta samalla hetkellä avautuivat teltan kaistaleet hiljaa, ja aukkoon ilmestyi pitkä, valkoinen mies. Ei Miriam eikä Malbin nähnyt tulijaa. Jälkimäinen seisoi selin häneen ja verhosi hänet ruumiillaan tytön silmiltä. Hän harppasi nopeasti teltan toiselle sivulle, astuen Jönssonin ruumiin yli. Ensimmäisenä tiedoituksena Malbinille, että hän ei enemmittä häiriöittä saisi panna toimeen aiettansa, oli hänen olkapäällensä laskeutunut raskas käsi. Hän kääntyi ja näki ventovieraat kasvot — kookkaan, mustatukkaisen, harmaasilmäisen, khakivaatteisiin ja leveään hellekypäriin puetun miehen. Malbin kurotti taas revolveriansa, mutta toisen käsi oli ollut hänen omaansa nopeampi, ja hän näki aseensa sinkoavan maahan teltan seinustalle, pois hänen ulottuviltaan.
"Mitä tämä merkitsee?" Muukalainen osoitti kysymyksensä Miriamille kielellä, jota tyttö ei ymmärtänyt. Miriam pudisti päätänsä ja puhui arabiaa. Heti toisti mies kysymyksen sillä kielellä.
"Nämä miehet vievät minua pois Korakilta", selitti tyttö. "Tämä tahtoi tehdä minulle pahaa. Tuo toinen, jonka hän juuri äsken tappoi, koetti häntä siitä estää. Molemmat olivat kovin häijyjä miehiä, mutta tämä on häijympi. Jos Korakini olisi täällä, niin hän tappaisi hänet. Sinä olet kaiketi niiden kaltainen etkä siis tapa häntä."
Vieras hymyili. "Hän ansaitsisi kuoleman, siitä ei epäilystäkään", sanoi hän. "Kerran olisin hänet tappanut; mutta nyt en tapa. Pidän kuitenkin huolen siitä, että hän ei enää sinua hätyyttele."
"On jo kylliksi hupsuteltu", sanoi muukalainen sitten Malbinille. "Te ansaitsette kuoleman, mutta minä en ole laki. Minä tiedän, kuka te olette. Olen kuullut teistä. Teillä ja tuolla toverillanne on mitä rumin maine. Teidänlaistanne emme me siedä maassamme. Tällä kertaa päästän teidät menemään; mutta jos kerrankin palaatte, niin panen korpilain käytäntöön. Ymmärrättekö?"
Malbin sähisi ja uhkaili ja antoi lopuksi perin törkeän haukkumanimen pidättäjälleen. Siitä hän sai sellaisen rytyytyksen, että hampaat kalisivat suussa. Asiantuntijat väittävät, että kipein kuritus, mitä täysikasvuiselle miehelle häntä runtelematta voidaan antaa, on kelpo vanhanaikainen selkäsauna. Ja sen Malbin nyt saikin.
"Pois täältä nyt!" tiuskasi muukalainen. "Kun ensi kerran minut näette, niin muistakaa, ken olen", ja hän kuiskasi ruotsalaisen korvaan erään nimen, mutta se olikin omansa masentamaan roiston tehokkaammin kuin monet pieksemiset olisivat voineet. Sitten hän antoi miehelle sysäyksen, joka ilmassa lennätti hänet teltan oven aukosta ulos nurmikolle kellelleen.
"No", virkkoi hän kääntyen Miriamiin päin, "kellä on tämän niskaasi kierretyn vehkeen avain?"
Tyttö osoitti Jönssonin ruumista. "Hänellä se on aina", sanoi hän.
Muukalainen penkoi ruumiin vaatteita, kunnes löysi avaimen. Hetkistä myöhemmin oli Miriam vapaana.
"Sallitko minun palata Korakini luo?" kysyi hän.
"Minä pidän huolta, että sinut viedään takaisin omaisillesi", vastasi mies. "Keitä ne ovat ja missä on heidän kylänsä?"
Muukalainen oli ihmetellen katsellut hänen omituista raakalaispukuansa. Puheestansa päättäen hän oli arabialaistyttö; mutta mies ei koskaan ollut nähnyt arabialaistyttöä noin puettuna.
"Keitä ovat omaisesi? Kuka on Korak?" kysyi hän jälleen.
"Korak! Ka, Korak on apina. Ei minulla muita omaisia ole. Korak ja minä asumme viidakossa kahden, sittenkun A'ht meni apinain kuninkaaksi." Hän oli aina siten lausunut Akutin nimen, sillä semmoiselta se oli hänestä kuulostanut silloin, kun hän ensin joutui Korakin ja apinain pariin. "Korak olisi päässyt kuninkaaksi, mutta hän ei tahtonut."
Muukalaisen silmiin tuli kysyvä ilme. Hän katseli tyttöä tarkkaavaisesti. "Vai on Korak apina?" virkkoi hän. "Ja entä sinä, mikä sinä olet?"
"Minä olen Miriam. Minä olen myöskin apina."
"Hm-m", oli muukalaisen ainoa kuuluva huomautus tähän hämmästyttävään ilmoitukseen. Mutta hänen ajatuksensa olisi osittain saattanut tulkita hänen silmiinsä välähtänyt säälivä ilme. Hän lähestyi tyttöä ja yritti laskea kätensä hänen otsalleen. Miriam vetäysi taaksepäin, villisti murahtaen. Hymy värähdytti miehen huulia.
"Sinun ei tarvitse minua pelätä", sanoi hän. "Minä en tee sinulle pahaa. Tahdon vain nähdä, onko sinulla kuumetta — oletko aivan terve. Jos olet, niin lähdemme Korakia etsimään." Miriam katsoi suoraan noihin teräviin harmaisiin silmiin. Varmaankin hän havaitsi niissä eittämättömän todistuksen niiden omistajan rehellisyydestä, sillä hän salli vieraan laskea kämmenensä hänen otsalleen ja koettaa valtimoa. Hänellä ei tuntunut olevan kuumetta.
"Kuinka kauan olet ollut apinana?" kysyi mies.
"Jo pienestä tytöstä, monet, monet vuodet, aina siitä asti kun Korak tuli ja vei minut isältäni, joka pieksi minua. Siitä asti olen elänyt puissa Korakin ja A'htin kanssa."
"Missä päin viidakossa Korak asuu?" kysyi muukalainen.
Miriam osoitti suuntaa kädenheilautuksella, jonka kaari kahmaisi auliisti puolet Afrikan mantereesta.
"Osaisitko takaisin hänen luokseen?"
"En tiedä", vastasi tyttö; "mutta hän osaa kyllä minun luokseni."
"Sitten on minulla suunnitelma", sanoi muukalainen. "Minä asun vain muutaman päivämatkan päässä täältä. Vien sinut kotiini, jossa vaimoni pitää sinusta huolta ja hoivaa sinua, kunnes löydämme Korakin tai Korak löytää meidät. Jos hän löytäisi sinut täältä, löytäisi hän sinut kylästänikin, eikö niin?"
Muukalainen viipyi siksi, kunnes Malbin oli joukkoineen hävinnyt viidakkoon pohjoista kohti. Luottavaisena seisoi nyt Miriam hänen vieressään, ja Gika riippui hennosta, ruskeasta kätösestä. He haastelivat keskenään, ja mies ihmetteli tytön hapuilevaa arabiaa, mutta luki sen vihdoin hänen puutteellisten sielunkykyjensä syyksi. Jos hän olisi tiennyt, että oli vierinyt vuosia siitä, kun tyttö oli sitä kieltä käyttänyt, siihen asti, kun ruotsalaiset ostivat hänet, ei hän olisi ihmetellyt, että lapsi oli sen puolittain unohtanut. Oli vielä toinen syy, miksi sheikin kieli oli niin helposti hämärtynyt hänen muistissaan — mutta, sen syyn olemassaoloa ei hän itse saattanut sen paremmin aavistaa kuin hänen pelastajansakaan.
Tämä koetti suostutella Miriamia palaamaan kanssaan hänen kyläänsä eliduariinsa, kuten sitä arabiaksi nimitetään; mutta tyttö halusi kaikin mokomin heti ryhtyä etsimään Korakia. Viimeisenä keinona päätti muukalainen viedä hänet väkisin mieluummin kuin uhrata hänen elämänsä niille sairaloisille houreille, jotka häntä kiusasivat. Mutta älykkäänä miehenä hän päätti ensin tehdä tytön mieliksi ja sitten yrittää johdattaa häntä omalle suunnalleen. Kun he siis lähtivät liikkeelle, samosivat he ensin etelää kohti, vaikka hänen oma uutistilansa sijaitsi melkein suoraan idässä.
Vähitellen hän käänsi suunnan yhä idemmäksi ja totesi suureksi mielihyväkseen, että tyttö ei huomannut mitään poikkeamista alkusuunnasta. Sillä välin kävi Miriam yhä luottavaisemmaksi. Ensiksi hän oli vain vaistomaisesti taipunut uskomaan, että tämä iso tarmangani ei mielinyt tehdä hänelle pahaa; mutta kun päivät kuluivat ja hän sai kokea muukalaisen herkeämätöntä ystävällisyyttä ja huolenpitoa, tuli hän verranneeksi häntä Korakiin ja kiintyi häneen hartaasti, vaikkei hänen uskollisuutensa apinamiestä kohtaan silti laisinkaan heikentynyt.
Viidentenä päivänä he saapuivat äkkiä isolle tasangolle, ja metsänlaidasta näki tyttö aidattuja vainioita ja joukon rakennuksia, jotka sijaitsivat jonkun matkan päässä. Silloin hän hätkähti kummastuneena.
"Missä me olemme?" kysyi hän osoittaen sinnepäin.
"Me emme voineet löytää Korakia", vastasi mies, "ja kun tiemme kävi duarini lähettyviltä, toin sinut tänne odottamaan ja lepäämään vaimoni luona, kunnes mieheni voivat löytää apinasi tai se löytää sinut. Näin on parempi, pienokaiseni. Meidän luonamme olet paremmassa turvassa ja onnellisempi."
"Minua peloittaa, bwana", sanoi tyttö. "Sinun duarissasi ne pieksevät minua niinkuin pieksi sheikkikin, isäni. Päästä minut menemään takaisin viidakkoon. Sieltä löytää Korak minut. Hänen mieleensä ei juolahtaisi etsiä minun valkoisen miehen duarista."
"Kukaan ei piekse sinua, lapsi", vastasi mies. "Olenko minä sinua piessyt? Katso, täällä ovat kaikki minun väkeäni. Ne kohtelevat sinua hyvin. Meillä ei ketään piestä. Vaimoni on sinulle varmasti hyvin ystävällinen, ja vihdoin saapuu Korak, sillä minä lähetän miehiä häntä etsimään."
Tyttö pudisti päätänsä. "Ne eivät voisi tuoda häntä, sillä hän tappaisi ne kuten kaikki ovat yrittäneet häntä tappaa. Minä pelkään. Anna minun mennä, bwana."
"Sinä et osaisi mennä kotiseudullesi. Sinä eksyisit. Leopardit ja leijonat kaappaisivat sinut jo ensi yönä, etkä lopultakaan löytäisi Korakiasi. Parempi on, että jäät meidän luoksemme. Enkö minä pelastanut sinua häijyn miehen käsistä? Etkö siitä ole minulle hiukan kiitollisuudenvelassa? Jää siis luoksemme ainakin muutamiksi viikoiksi, kunnes voimme päättää, mikä on sinulle parasta. Sinä olet vain pieni tyttönen — olisihan väärin päästää sinua yksinäsi viidakkoon."
Miriam nauroi. "Viidakko", sanoi hän, "on minun isäni ja äitini. Se on ollut minulle ystävällisempi kuin ihmiset. En minä metsää pelkää. Enkä pelkää leopardia tai leijonaakaan. Minä kuolen, kun aikani tulee. Mahdollisesti surmaa minut leopardi tai leijona tai ehkä mitätön itikka, joka ei ole isompi kuin pienimmän sormeni pää. Kun leijona karkaa kimppuuni tai se pikkarainen itikka pistää minua, silloin minua pelottaa — voi, pelottaa niin kauheasti, sen tiedän; mutta elämä olisi tosiaan kovin kurjaa, jos minun pitäisi alinomaa pelätä asioita, jotka eivät vielä ole tapahtuneet. Jos leijona minut surmaa, ei kauhuani kestä kauan; mutta jos se pikku itikka pistää minua, täytynee minun kärsiä päiväkausia ennenkuin kuolen. Siksipä pelkäänkin leijonaa kaikkein vähimmin. Hän on iso ja meluisa. Minä voin kuulla tai nähdä tai vainuta hänet kyllin ajoissa ja pelastua; mutta jos milloin satun kädelläni koskettamaan tai jalallani polkaisemaan sitä pientä itikkaa, en aavistakaan sen läsnäoloa, ennenkuin tunnen kuolettavan pistoksen. Ei, minä en pelkää viidakkoa. Minä rakastan sitä. Mieluummin kuolisin kuin iäksi jättäisin sen; mutta sinun kansasi kylä on viidakon liepeillä. Sinä olet ollut minulle ystävällinen. Minä teen niinkuin haluat ja jään tänne vähäksi aikaa, Korakini tuloa odottamaan."
"Hyvä on!" sanoi mies ja astui edellä kukkien verhoamaa huvilaa kohti, jonka takana sijaitsivat hyvin hoidetun afrikkalaisen maatilan aitat ja ulkorakennukset.
Hennoilla sormillaan pitäen kummallakin puolellaan astelevan susikoiran kaulahihnasta käveli Miriam asumusta kohti, jonka eteisessä valkopukuinen nainen heilutti nenäliinaa tervetuloksi palaavalle herralleen. Nyt osoittivat tytön silmät enemmän pelkoa kuin ennen outojen miesten tai villien petojen läsnäollessa. Hän epäröi ja loi vetoavan katseen mieheen.
"Hän on vaimoni", sanoi tämä. "Hän lausun sinut ilomielin tervetulleeksi."
Nainen tuli polkua pitkin heitä vastaan. Mies suuteli häntä ja kääntyen Miriamiin päin esitteli hänet puhuen arabiankieltä, niin että tyttö ymmärsi.
"Tämä on Miriam,my dear", sanoi hän ja kertoi viidakonorvon tarinan, mikäli sen tunsi.
Miriam näki, että nainen oli kaunis. Hän näki myös, että lempeys ja hyvyys olivat poistamattomasti leimatut hänen kasvoihinsa. Miriam ei enää pelännyt häntä, ja kun rouva oli kuullut tytön lyhyen tarinan ja tuli häntä syleilemään ja suutelemaan, nimittäen häntä "pieneksi rakkaaksi poloiseksi", värähti Miriamin pikku sydämessä. Hän kätki kasvonsa uuden ystävänsä povelle tuntiessaan hänen äänessään sen äidillisen säveleen, jota ei ollut kuullut niin moniin vuosiin, että oli sen kokonaan unohtanut. Hän painoi kasvonsa ystävälliselle povelle ja itki niinkuin ei ollut eläissään itkenyt — hänelle itselleen käsittämättömän huojennuksen ja ilon kyyneleitä.
Näin saapui Miriam, villi pikku mangani, rakkaasta viidakostaan sivistyneen ja hienostuneen kodin keskuuteen. "Bwana" ja "My Dear", kuten hän ensin oli kuullut heitä nimitettävän ja itse yhä nimitti, olivat hänelle jo kuin isä ja äiti. Kun hänen villi pelkonsa kerran oli haihdutettu, meni hän luottamuksessaan ja rakkaudessaan toiseen äärimmäisyyteen. Nyt hän oli valmis odottamaan täällä, kunnes Korak löydettäisiin tai Korak löytäisi hänet. Hän ei luopunut siitä ajatuksesta — Korak, hänen Korakinsa, oli aina ensimmäisenä.