Kääntyen juoksi Malbin nopeasti takaisin veneittensä luo, esimies hänen kintereillänsä. Heittäytyen ruuheen hän kehoitti soutajiaan ponnistamaan kaikki voimansa. Ruuhet solahtivat jokeen ja kiitivät myötävirtaan, pakenevaa saalista tavoittamaan. Miriam oli melkein soutanut yli, kun ne tulivat hänen näkyviinsä. Samassa kun hän näki takaa-ajajansa, ponnisti hän kaksin verroin, ehtiäkseen maihin, ennenkuin hänet tavoitettaisiin. Kahden minuutin etumatka oli Miriamille ihan riittävä. Kerran puihin päästyänsä hän kyllä jättäisi heidät jälkeensä ja livistäisi. Hänellä oli hyvät toiveet; nyt he eivät voisi häntä saada kiinni: niin kaukana hän jo oli.
Malbin, joka kamalalla kiroustulvalla ja takoen nyrkeillään miestensä naamoja pakotti heidät ponnistamaan eteenpäin, käsitti, että tyttö oli taaskin pääsemässä hänen kynsistään. Etumainen ruuhi, jonka keulassa hän seisoi, oli vielä satasen metriä pakenevasta Miriamista jälessä, kun tämä jo työnsi aluksensa kokan rannalla kasvavien puiden varjostavain oksien alle. Malbin huusi hänelle kehoittaen häntä pysähtymään. Mies näkyi tulleen hulluksi raivosta huomatessaan, että oli mahdotonta saada tyttöä kiinni, ja sitten hän kohotti kiväärin olkapäätänsä vasten, tähtäsi tarkasti solakkaan, puihin hapuilevaan olentoon ja laukaisi.
Malbin oli oivallinen ampuja. Näin lyhyen matkan päästä hän ei todella koskaan ampunut harhaan eikä olisi tehnyt sitä nytkään, jollei juuri silloin, kun hänen sormensa vetäisi liipaisinta, olisi sattunut jotakin — mitä sattumaa Miriam sai kiittää hengestään. Vedessä oli nimittäin puunrunko, jonka toinen pää oli uponnut joenpohjan liejuun ja toinen kellui ihan vedenpinnan alapuolella, ja Malbinin veneen keula survaisi siihen juuri hänen laukaistessaan. Vähäinen poikkeama ruuhen suunnasta riitti kääntämään kiväärinpiipun tähtäimen linjalta. Luoti suhahti tehottomana Miriamin pään ohi, ja hetkistä myöhemmin oli tyttö hävinnyt puun peittävien lehvien suojaan.
Hänen huulillaan väreili hymy, kun hän laskeutui maahan juostakseen pienen aukeaman poikki, jolla ennen oli ollut alkuasukaskylä vainioittensa ympäröimänä. Raunioittuneet majat olivat vielä jälellä ränstyneinä ja murenevina. Viidakon raisu kasvullisuus oli peittänyt viljellyn maan. Pieniä puita oli jo versonut kylän entiselle raitille; mutta autius ja yksinäisyys kattoi näyttämöä kuin paarivaate. Miriamille se kuitenkin oli vain isoista puista tyhjä ala, jonka yli hänen oli kiidettävä nopeasti, päästäkseen sen toisella puolella alkavaan viidakkoon, ennenkuin Malbin ehtisi nousta maihin.
Autiot hökkelit olivat hänestä sitä parempia juuri siksi, että ne olivat autioita, — hän ei nähnyt valppaiden silmien tarkkaavan itseään kymmeneltäkin kohdalta, vinoon vääntyneistä oviaukoista ja kallistuvien aittojen takaa. Aavistamatta vaaran läheisyyttä hän ryntäsi kylätanhuaa pitkin, koska se tarjosi esteettömimmän tien viidakkoon. —
Parinkymmenen kivenheiton päässä idän puolella oli repeilleihin khakivaatteisiin puettu mies — likainen, kampaamaton ja riutunut. Hän oli ponnistellut viidakon läpi seuraten latua, jota pitkin Malbin oli saapunut tuodessaan Miriamin leiriinsä. Mutta nyt hän äkkiä pysähtyi, kun Malbinin kiväärinlaukaus kajahti heikkona sotkuisen metsän läpi. Neekeri, joka astui ihan hänen edellään, pysähtyi myöskin.
"Olemme melkein perillä, bwana", sanoi hän. Villin ääni ja sävy ilmaisivat pelkoa ja kunnioitusta.
Valkoinen mies nyökkäsi ja viittasi mustaa opastansa vain jatkamaan matkaansa. Hän oli jalosukuinen herra Morison Baynes — nirso, hienon hieno Morison Baynes. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat naarmuissa ja kuivuneella verellä tahrautuneet, jota oli tihkunut hänen okapensaisissa tiheiköissä saamistaan haavoista. Vaatteet olivat repaleina. Mutta veren, lian ja ryysyjen alta oli sukeutumassa uusi Baynes, entistä keikaria ja itserakasta narria kauniimpi.
Jokaisella naisensynnyttämällä on sielussaan miehuuden ja kunnian itu. Katumus kurjasta teosta ja rehellinen halu sovittaa vääryytensä naista kohtaan, jota hän nyt tiesi todella rakastavansa, oli kiihoittanut nämä idut nopeasti versomaan Morison Baynesissa — ja muutos oli tapahtunut.
Molemmat kompuroivat eteenpäin sitä paikkaa kohti, josta tuo ainoa kiväärinlaukaus oli kuulunut. Neekeri oli aseeton. Epäillen hänen uskollisuuttansa Baynes ei ollut rohjennut antaa hänelle edes kivääriään kannettavaksi, vaikka hän pitkällä taipaleella monesti olisi mielellään luopunut sen raahaamisesta, mutta heidän nyt lähestyessään matkansa päämäärää ojensi Baynes kiväärinsä kumppanilleen, sillä hän tiesi, mikä viha Malbinia kohtaan hehkui neekerin aivoissa. Hän näet arvasi että pian tulisi ottelu ja se oli hänen tarkoituksenakin sillä hän oli tullut kostamaan. Oivallisena revolverinkäyttäjänä hän itse luotti vyöstään riippuvan pienemmän aseen tehoon.
Miesten tunkeutuessa eteenpäin päämääräänsä kohti hätkähdytti heitä siltä suunnalta kuulunut yhteislaukaus. Sitten ammuttiin muutamia hajalaukauksia, kuului joku hurja ulvahdus, ja kaikki oli hiljaa. Baynes oli kiihkeä kuin mielipuoli pyrkiessään yhä nopeammin eteenpäin, mutta tällä kohtaa näytti viidakko tuhat kertaa sotkuisemmalta ja tiheämmältä kuin ennen. Toistakymmentä kertaa hän kompastui ja kaatui. Kahdesti kääntyi neekeri umpiladulle, jolta heidän oli palattava entisille jäljilleen; mutta vihdoin he saapuivat pienelle aukeamalle leveänafinlähistölle — aukeamalle jolla kerran oli ollut kukoistava kylä, mutta joka nyt oli synkkänä ja autiona raunioiksi ränstymässä. Kylän entiselle pääkadulle nousseessa viidakkoruohossa virui neekerin vielä lämmin ruumis, rinta luodin lävistämänä Baynes ja hänen toverinsa silmäilivät kaikille suunnille; mutta he eivät keksineet merkkiäkään elävistä olennoista. He seisoivat ääneti ja kuuntelivat tarkkaan.
Mitä se oli? Ääniä ja melomista virralla! Baynes juoksi kuolleen kylän läpi joen partaalla kasvavaan pensaikkoon Neekeri oli hänen vieressään. Yhdessä raivasivat he tiensä verhoavan kasvullisuuden läpi, kunnes saivat joen näkyviinsä ja siellä, jo toiselle rannalle saapumassa, kiitivät Malbinin ruuhet nopeasti leiriä kohti. Neekeri tunsi heti toverinsa.
"Kuinka pääsemme tästä yli?" kysyi Baynes.
Neekeri pudisti päätänsä. Ei ollut mitään alusta, ja krokotiilien vuoksi olisi ollut samaa kuin itsemurha, jos astuisi virtaan ja yrittäisi uida sen poikki. Juuri silloin' sattui neekeri vilkaisemaan alaspäin. Siellä, kiilattuna puun haarojen väliin, oli se ruuhi, jolla Miriam juuri oli paennut. Hän tarttui Baynesin käsivarteen ja osoitti löytöänsä. Hänen jalosukuisuutensa Morison saattoi tuskin hillitä riemuhuudahdusta.
Nopeasti lipuivat molemmat riippuvien oksien varassa alas veneeseen. Neekeri tarttui melaan, ja Baynes survaisi veneen irti puun juurelta. Sekuntia myöhemmin oli ruuhi jo menossa suuntautuen vastapäistä rantaa ja ruotsalaisten leiriä kohti. Baynes kyyrötti keulassa ponnistaen näköhermojansa eroittaakseen miehet, jotka paraillaan kiskoivat toisia ruuhia vastapäiselle rannalle. Hän näki Malbinin sitten nousevan ensimmäisen ruuhen keulasta maihin ja vielä kerran kääntyvän vilkaisemaan taakseen virran poikki. Samassa näkyi mies säpsähtävän kummastuksesta, kun hänen katseensa osui takaa-ajavaan ruuheen, ja huomauttavan siitä seuralaisilleen.
Sitten Malbin jäi odottamaan. Olihan siellä vain yksi ruuhi ja kaksi miestä — siis vähän vaaraa hänelle ja hänen seuralaisilleen. Mutta hän oli ymmällä. Kuka oli tuo valkoinen mies? Hän ei tuntenut Baynesia, vaikka ruuhi oli nyt keskivirralla ja molempien siinä istuvien piirteet voi selvästi eroittaa rannalle asti. Muuan Malbinin neekereistä tunsi ensiksi Baynesin kumppanin mustaksi toverikseen. Silloin Malbin arvasi, kuka valkoisen miehen täytyi olla, vaikka hän tuskin saattoi uskoa omaa päätelmäänsä. Vilkkaimmallekin kuvittelulle tuntui mahdottomalta se otaksuma, että jalosukuinen herra Morison Baynes oli seurannut häntä viidakon läpi, yksi ainoa kumppani mukanaan, — ja sittenkin se oli totta. Ryvettyneenä ja likaisenakin hän vihdoin selvisi Malbinille, ja kun tämän oli pakko myöntää asia todeksi, ei hän voinut olla käsittämättä, mikä kiihoitin oli ajanut Baynesin, tuon hemmoitellun pelkurin, samoilemaan villin viidakon läpi hänen jäljissään.
Mies oli tullut vaatimaan häntä tilille ja kostamaan. Se tuntui uskomattomalta, mutta mikään muukaan selitys ei ollut mahdollinen. Malbin kohautti olkapäitänsä. Heheh! Olivathan muutkin etsineet häntä samanlaisissa tarkoituksissa hänen pitkän ja kirjavan uransa aikana. Hän hypisteli kivääriänsä ja odotti. Nyt ruuhi oli ehtinyt mukavan haastelumatkan päähän rannasta.
"Mitä haluatte?" kirkaisi Malbin kohottaen uhkaavasti asettansa.
Hänen jalosukuisuutensa Baynes hypähti pystyyn.
"Te kirottu lurjus!" huusi hän siepaten revolverinsa ja laukaisten melkein samaan aikaan kuin ruotsalainen.
Kuului kaksi pamausta, ja Malbin pudotti kiväärinsä, kouraisi hurjasti rintaansa, hoippui, painui ensin polvilleen ja lysähti sitten kasvoillensa. Baynes jäykistyi. Hänen päänsä nytkähti taaksepäin. Hetkisen hän vielä seisoi ja lyyhistyi sitten hyvin hiljaa veneen pohjalle.
Musta soutaja oli neuvoton. Jos Malbin todella oli kuollut, sai hän pelotta liittyä tovereihinsa; mutta jos ruotsalainen oli vain haavoittunut, oli hänelle turvallisempaa pysytellä toisella rannalla. Senvuoksi hän epäröitsi, pidätellen ruuhta keskivirralla. Hän oli alkanut melkoisesti kunnioittaa uutta isäntäänsä, minkä vuoksi tämän kuolema koskikin häneen. Istuessaan tuijottaen rentoon ruumiiseen, joka lojui veneen keulassa, hän näki sen liikahtavan. Hyvin heikosti yritti Baynes kääntyä. Hän eli vielä. Neekeri siirtyi keulaan päin ja kohotti hänet istuvaan asentoon. Hän seisoi mela kädessä Baynesin edessä tiedustellen, mihin luoti oli osunut, kun samassa kuului rannalta toinen laukaus ja neekeri putosi päistikkaa veneenlaidan yli, vielä kuolleenakin puristaen melaa kourassaan. Häneltä oli ammuttu otsa puhki.
Baynes kääntyi heikkona rantaan päin ja näki Malbinin kyynärpäilleen kohottautuneena ojentavan kiväärinsä häntä kohti. Englantilainen painautui ruuhen pohjalle, ja luoti viuhahti hänen ylitseen. Vaikeasti haavoittuneelta Malbinilta kului tähtäämiseen tavallista enemmän aikaa, eikä hänen tähtäyksensä ollut enää yhtä varma kuin ennen. Vaivaloisesti kierähti Baynes vatsalleen ja tarttuen oikealla kädellä revolveriinsa kohotti itseään sen veran, että saattoi kurkistaa veneenlaidan yli.
Malbin näki hänet heti ja laukaisi; mutta Baynes ei vavahtanut eikä väistynyt. Erinomaisen huolellisesti hän tähtäsi maalitauluunsa rannalle, josta virta nyt kuljetti häntä yhä kauemmaksi. Hänen sormensa kosketti liipasinta: leimaus ja pamaus, ja Malbinin jättiläisruho nytkähti toisen luodin sattumisesta.
Mutta hän ei vielä ollut kuollut. Taaskin hän tähtäsi ja laukaisi, ja luoti pirstasi veneenpartaan läheltä Baynesin kasvoja. Jälkimäinen laukaisi jälleen, hänen ruuhensa ajautuessa edemmäksi myötävirtaan, ja Malbin vastasi rannalta, jossa hän virui omassa veressään. Ja näin nuo kaksi haavoitettua miestä jatkoivat itsepintaisesti kaameaa kaksintaisteluaan, kunnes mutkikas Afrikan virta kuljetti hänen jalosukuisuutensa Morison Baynesin pois näkyvistä metsäisen niemekkeen taakse.
Neidon tähden
Miriam oli ehtinyt puoliväliin kylänraittia, kun parikymmentä valkoviittaista neekeriä ja sekarotuista hyökkäsi hänen kimppuunsa ympäröivien hökkelien pimeästä piilosta. Hän kääntyi paetakseen, mutta raskaat kädet tarttuivat häneen, ja kun hän vihdoin aikoi puhutella heitä, osuivat hänen silmänsä pitkään, julmannäköiseen ukkoon, joka tuijotti häneen burnuusinsa poimuista.
Hänet nähdessään Miriam horjahti taaksepäin hämmästyneenä ja kauhuissaan. Se oli sheikki!
Heti palasi hänen mieleensä kaikki lapsuusajan entinen kauhu ja pelko. Hän seisoi vavisten tämän hirveän, vanhan miehen edessä kuin murhaaja tuomarin edessä, joka on langettamassa kuolemantuomion. Hän tiesi, että sheikki tunsi hänet. Vuodet ja erilainen puku eivät olleet muuttaneet häntä niin paljoa, ettei se, joka niin hyvin oli tuntenut hänen piirteensä lapsena, olisi häntä vieläkin muistanut.
"Olet siis palannut kansasi luo, häh?" ärjäisi sheikki. "Tullut anomaan ruokaa ja suojelusta, häh?"
"Päästäkää minut menemään", huudahti tyttö. "En pyydä mitään muuta kuin että pääsen takaisin suuren Bwanan luo."
"Suuren Bwanan?" sanoi sheikki melkein kiljaisten, ja sitten seurasi tulva arabialaisia kirouksia ja herjauksia valkoista miestä vastaan, jota kaikki viidakon pahantekijät pelkäsivät ja vihasivat. "Haluaisit palata suuren Bwanan luo, niinkö? Sielläkö olet siis ollut siitä asti, kun minun luotani karkasit? Ja kuka tulee tuolta joen yli sinua noutamaan — suuri Bwanako?"
"Ruotsalainen, jonka kerran ajoitte maastanne, kun hän ja hänen toverinsa vehkeilivät Mbeedan kanssa varastaakseen minut teiltä", vastasi Miriam.
Sheikin silmät iskivät tulta, ja hän käski miehiänsä menemään rannalle ja kätkeytymään pensaisiin väijyäkseen Malbinia ja tuhotakseen hänet joukkoineen. Mutta Malbin oli jo astunut maihin ja ryömien viidakkoreunuksen läpi katseli juuri sillä hetkellä, tuskin uskoen kummastuneita silmiään, aution kylän raitilla esitettyä näytelmää. Hän tunsi sheikin samassa silmänräpäyksessä kuin hänet huomasi. Oli kaksi miestä maailmassa, joita Malbin pelkäsi kuin paholaista. Toinen oli suuri Bwana, ja toinen oli sheikki. Hän vilkaisi vain kerran tuohon laihaan, tutunomaiseen olentoon, ja sitten hän kääntyi ja riensi takaisin ruuhelleen, komentaen väkensä seuraamaan. Ja niin tapahtui, että joukkue oli jo hyvän matkan päässä virralla, ennenkuin sheikki ehti rantaan; ja muutamien lähtölaukausten jälkeen, joihin veneistä vastattiin, kutsui tämä miehensä pois ja ottaen vangitun Miriamin mukaansa läksi etelään päin.
Yksi Malbinin luodeista oli osunut kylän raitilla seisovaan neekeriin, joka oli jätetty sinne toisten miesten kanssa Miriamia vaanimaan, eivätkä hänen toverinsa olleet viitsineet korjata kaatunutta, olivat vain ottaneet hänen pukunsa ja kapineensa. Juuri hänen ruumiinsa oli Baynes nähnyt kylään saavuttuansa.
Sheikki oli joukkoineen marssinut etelään päin pitkin virran vartta, jolloin yksi heistä oli poikennut vettä noutamaan ja nähnyt Miriamin epätoivoisesti melovan sinne päin toiselta rannalta. Mies oli kiinnittänyt sheikin huomion ihmeelliseen näkemäänsä — valkoihoiseen naiseen Afrikan sydämessä, — ja vanha arabialainen oli kätkenyt miehensä autioon kylään ottamaan maihinnousijan kiinni; sillä sheikin mielessä leikki aina lunnaiden toivo. Useammin kuin kerran olivat hänen sormensa laskeneet samanlaisilla keinoilla ansaittua kultaa. Se oli vähällä vaivalla ansaittua rahaa, eikä sheikillä ollut liian viljalti kolikoita helposti hankittavissa, kun suuri Bwana nyttemmin oli niin rajoittanut hänen entisen toiminta-alueensa, ettei hän edes uskaltanut anastaa norsunluuta alkuasukkailta kolmensadankaan kilometrin päästä suuren Bwanan duarista. Ja kun nainen sitten oli todellakin pujahtanut hänelle viritettyyn ansaan ja sheikki oli hänet tuntenut samaksi pieneksi tytöksi, jota hän edesmenneinä vuosina oli yrminyt ja rääkännyt, oli hänen tyytyväisyytensä ollut suuri. Viipymättä hän uudistikin vanhat isyyssuhteensa neitoon, selittäen hänet tyttärekseen, kuten entiseen aikaan. Heti ensi tilaisuudessa hän sivalsi tyttöä navakasti kasvoihin. Hän pakotti Miriamin kävelemään, vaikka sensijaan olisi voinut käskeä jonkun miehistään astua satulasta maahan ja ottaa hänet lautasille. Sheikki näkyi nauttivan uusien keinojen keksimisestä, joilla sai häntä kiduttaa ja nöyryyttää, eikä Miriamilla ollut hänen seuralaistensa joukossa ainoatakaan, joka olisi osoittaunut hänelle myötätuntoa tai tohtinut häntä puolustaa, jos olisikin halunnut.
Kaksipäiväisen matkan jälkeen he vihdoin saapuivat hänen lapsuutensa tutuille seuduille, ja ensimmäiset kasvot, jotka hän näki, kun hänet ajettiin kylän portista vahvan paalutuksen sisäpuolelle, olivat hänen entisen hoitajattarensa, hampaattoman, inhoittavan Mabunun. Miriamista tuntui siltä kuin olisivat kaikki tällä välin vierineet vuodet olleet vain unta. Jollei hänen pukunsa olisi ollut toisenlainen ja hän itse kasvanut pitemmäksi, olisi hän hyvinkin voinut niin luulla.
Ne sheikin kylän asukkaat, jotka eivät olleet ottaneet osaa retkeen, huvittelivat kotvan aikaa tarkastelemalla oudosti puettua valkoista tyttöä, jonka jotkut heistä olivat lapsena tunteneet. Mabunu oli olevinaan kovin iloissaan hänen palaamisestaan ja paljasti hampaattomat ikenensä kamalaan irvistykseen muka riemunsa osoitukseksi. Mutta Miriamia vain puistatti, kun hän muisti kammottavan ämmän julmuudet entisiltä vuosilta.
Miriamin poissaolon aikana saapuneiden arabialaisten joukossa oli nuori, kaksikymmenvuotias, synkännäköinen mies, joka tuijotti tyttöön peittelemättömän ihailevasti, kunnes sheikki käski hänen poistua. Ja Abdul Kamak läksi, otsa rypyssä.
Kun he vihdoin olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa, jäi Miriam yksikseen. Kuten ennenkin, hän sai vapaasti liikkua kylässä, sillä paaluvarustus oli korkea ja vahva, ja sen ainoalla portilla seisoivat valppaat vartijat yötä päivää; mutta hän ei välittänyt enempää kuin ennenkään sheikin joukkueeseen kuuluvien julmien arabialaisten ja raakamaisten neekerien seurasta, minkä vuoksi hän, niinkuin hänen tapansa oli ollut surullisina lapsuudenpäivinäänkin, hiipi erääseen paaluaitauksen autioon nurkkaan, jossa niin usein oli leikkinyt talosilla rakkaan Gikansa kanssa ison puun siimeksessä suojavarustuksen yli leviävien oksien alla. Mutta nyt oli puu poissa, ja Miriam arvasi syyn siihen. Siitä puusta oli Korak laskeutunut sinä päivänä, kun hän iski sheikin tantereeseen ja pelasti Miriamin kurjuudesta ja kidutuksesta, joita hän oli saanut niin kauan kärsiä, ettei enää muuta muistanutkaan.
Paaluaidan sisäpuolella kasvoi kuitenkin matalia pensaita, ja niiden siimekseen Miriam istahti miettimään. Pieni onnenvälähdys lämmitti hänen sydäntänsä, kun hän muisti ensimmäisen kohtauksensa Korakin kanssa ja sitten ne pitkät vuodet, joina metsäläinen oli häntä hoivannut ja suojellut hartaasti ja puhtain tuntein kuin vanhempi veli. Kuukausiin ei Korak ollut niin kiinnittänyt hänen ajatuksiansa kuin tänään. Hän tuntui nyt läheisemmältä ja rakkaammalta kuin koskaan ennen, ja Miriam ihmetteli, että hänen sydämensä oli harhaillut niin kauas uskollisuudesta, johon tämä muisto velvoitti. Ja sitten häilähti hänen mieleensä hienonhienon, jalosukuisen Morisonin kuva, ja Miriam hätääntyi. Rakastiko hän todellakin tuota moitteetonta nuorta englantilaista? Hän ajatteli Lontoon loistoa, josta Baynes oli hänelle niin hehkuvin sanoin kertonut. Hän koetti kuvitella itseänsä ihailtuna ja kunnioitettuna suuren pääkaupungin iloisimmissa seurapiireissä. Kuvat, jotka hän maalasi, olivat Morisonin hänelle loihtimia kuvia. Ne olivat kiehtovia, mutta niiden kaikkien lävitse tunkeutui itsepintaisesti esille jäntevä, puolialaston jättiläinen, viidakon uljas Adonis.
Miriam painoi kädellä sydäntänsä, samalla kun hän tukahdutti huokauksen, ja silloin hän tunsi Malbinin teltasta hiipiessään poveensa kätkemänsä valokuvan kovat syrjät. Nyt hän veti sen esille ja alkoi uudestaan tarkata sitä huolellisemmin kuin ennen oli ehtinyt. Hän oli varma, että lapsukaisen kasvot olivat hänen omansa. Hän tutki kuvan jokaista piirrettä. Puoliksi kätkettynä siron puvun pitseihin oli ketju ja medaljonki. Miriam rypisti kulmiansa. Mitä kiusoittelevia muistonhäiviä se herättikään! Saattoiko tämä ilmeinen kulttuurikukka olla pieni beduiini-Miriam, sheikin tytär? Se oli mahdotonta, mutta tuo medaljonki?… Miriam tunsi sen. Hän ei voinut kieltää muistinsa todistusta. Hän oli nähnyt tuon medaljongin ennen, ja se oli ollut hänen. Mikä merkillinen salaisuus olikaan hänen menneisyyteensä kätkettynä?
Kuvaa katsellessaan hän äkkiä huomasi, että hän ei ollut yksinään, että joku seisoi ihan hänen takanaan, hiivittyään hiljaa häntä yllättämään. Ikäänkuin syyllisenä hän työnsi kuvan takaisin puseronsa poveen. Käsi laskeutui hänen olallensa. Hän oli varma, että hänen takanaan oli sheikki, ja odotti mykkänä kauhusta iskua, jonka tiesi saavansa.
Mitään iskua ei tullut, ja hän vilkaisi olkansa yli Abdul Kamakin, nuoren arabialaisen, silmiin.
"Minä näin kuvan, jonka juuri kätkit", sanoi nuorukainen. "Se kuvaa sinua lapsena — hyvin nuorena lapsena. Saanko sen vielä nähdä?"
Miriam vetäysi hänestä poispäin.
"Minä annan sen takaisin", sanoi arabialainen. "Olen kuullut sinusta ja tiedän, että sinä et rakasta sheikkiä, isääsi. En minäkään. Minä en petä sinua. Salli minun nähdä kuva."
Ystävittä julmien vihollisten joukossa Miriam tarttui oljenkorteen, jonka Abdul Kamak hänelle heitti. Ehkäpä hän tästä nuoresta miehestä saisi ystävän, jota tarvitsi. Kuinka tahansa, mutta olihan mies nähnyt kuvan, ja jollei hän ollut ystävä, voisi hän siitä kertoa sheikille ja kuva riistettäisiin häneltä. Yhtä hyvin hän siis saattoi suostua nuorukaisen pyyntöön toivoen, että hän oli puhunut rehellisesti ja menettelisi rehellisesti. Hän otti valokuvan kätköstään ja ojensi sen arabialaiselle.
Abdul Kamak tarkkasi sitä huolellisesti, verraten sitä piirre piirteeltä maassa istuvaan tyttöön, joka katseli häntä kasvoihin. Hän nyökkäsi hitaasti.
"Niin", sanoi hän. "Sinä se olet, mutta missä se on otettu? Miten ihmeessä on sheikin tytär puettu uskottomien malliin?"
"En tiedä", vastasi Miriam. "Näin kuvan ensi kertaa vasta pari päivää sitten, jolloin löysin sen ruotsalaisen, Malbinin, teltasta."
Abdul Kamak kohotti kulmakarvojaan. Hän käänsi kuvan nurinpäin, ja kun hänen silmänsä osuivat vanhaan sanomalehtileikkeleeseen, laajenivat ne kummastuksesta. Hän osasi lukea ranskaa, tosin vaivaloisesti, mutta osasi kumminkin. Hän oli käynyt Pariisissa, viipynyt siellä kuusi kuukautta näyttelyssä, johon oli saapunut beduiiniryhmän, erämaantoveriensa, keralla ja ottanut ajastaan vaarin, oppien paljon sikäläisiä tapoja, jonkun verran kieltä ja useimmat voittajainsa paheista. Nyt hän pani taitonsa täytäntöön. Hitaasti, työläästi hän luki kellastuneesta paperista. Hänen silmänsä eivät enää olleet suuret. Sensijaan ne kapenivat kahdeksi rakoseksi, jotka ilmaisivat viekkautta. Luettuaan hän vilkaisi tyttöön.
"Oletko lukenut tämän?" kysyi hän.
"Se on ranskaa", vastasi neitonen, "enkä minä osaa lukea ranskaa."
Abdul Kamak seisoi kauan hiljaa, katsellen tyttöä, joka hänestä oli hyvin kaunis. Hän himoitsi Miriamia omakseen, kuten olivat himoinneet monet muutkin miehet, jotka olivat hänet nähneet. Vihdoin hän lankesi toiselle polvelleen tytön eteen.
Ihmeellinen ajatus oli juolahtanut Abdul Kamakin mieleen. Sen voisi ehkä toteuttaa, jos tyttö jäisi tietämättömäksi sanomalehden palasen sisällyksestä, mutta jos se hänelle selviäisi, ei menestyksestä olisi mitään toivoa.
"Miriam", kuiskasi mies, "vasta tänään ovat silmäni sinut nähneet, ja kuitenkin ne lähettivät sydämeeni heti viestin, että olen iäksi tuomittu orjaksesi. Sinä et tunne minua, mutta minä pyydän, että luotat minuun. Minä voin auttaa sinua. Sinä vihaat sheikkiä — niin minäkin. Salli minun viedä sinut pois hänen luotaan. Tule mukaani, niin palaamme aavaan erämaahan, jossa minun isäni on sinun isääsi mahtavampi sheikki. Tahdotko tulla?"
Miriam istui ääneti. Hän ei olisi suinkaan tahtonut loukata sitä ainoata, joka tarjosi hänelle suojelusta ja ystävyyttä, mutta hän ei välittänyt Abdul Kamakin rakkaudesta. Hänen äänettömyydestään erehtyneenä tarttui mies häneen ja veti häntä luokseen; mutta Miriam ponnisteli irroittautuakseen.
"Minä en rakasta sinua", huudahti hän. "Älä pakota minua itseäsi vihaamaan. Sinä olet ainoa, joka on ollut minua kohtaan ystävällinen, ja minä tahtoisin pitää sinusta, mutta en voi sinua rakastaa."
Abdul Kamak suoristausi täyteen mittaansa. "Sinä opit minua rakastamaan", sanoi hän, "sillä minä otan sinut, josko tahdot tai et. Sinä vihaat sheikkiä, etkä siis kerro hänelle, sillä jos sen teet, niin näytän hänelle kuvan. Minä vihaan sheikkiä ja…"
"Vai vihaat sinä sheikkiä?" ärjäisi ruma ääni heidän takaansa.
Molemmat kääntyivät ja näkivät sheikin seisovan muutaman askeleen päässä. Abdulilla oli vielä kuva kädessään. Nyt hän työnsi sen burnuusinsa poveen.
"Niin", sanoi hän, "minä vihaan sheikkiä", ja samassa hän hyökkäsi vanhempaa miestä vastaan, iski hänet kumoon ja ryntäsi kylän läpi vaajariville, missä hänen hevosensa oli kytkettynä ja valmiiksi satuloituna, sillä Abdul Kamak oli ollut aikeissa ratsastaa metsästämään, kun oli nähnyt vieraan tytön yksinään pensaiden luona.
Hypättyään satulaan karautti Abdul Kamak kylän porttia kohti. Sheikki, jonka isku oli hetkeksi huumannut, kompuroi nyt jaloilleen ja kirkui täyttä kurkkua seuralaisilleen, että nämä pysähdyttäisivät arabialaisen. Tusinan verta neekerejä riensi katkaisemaan ratsastajalta pakotietä, mutta joutuivat vain hevosen jalkoihin, tai Abdul Kamak pyyhkäisi heidät syrjään pitkällä musketillaan, jolla hän huimi oikealla ja vasemmalle, kannustaessaan ratsuaan porttia kohti. Mutta siellä olisi kaiketi pitänyt voitaman estää hänen pääsynsä. Kaksi sitä vartioimaan määrättyä neekeriä työnsikin jo raskasta ovilevyä. Silloin kohosi karkulaisen pyssyn piippu. Suitset höllällä ja hevonen hurjassa laukassa, erämaan poika laukaisi kerran — kahdesti; ja molemmat vartijat kaatuivat paikalleen portin viereen. Riemusta kiljahtaen ja heiluttaen muskettiansa korkealla ilmassa kääntyi Abdul Kamak satulassaan, nauraakseen takaa-ajajilleen vasten naamaa; sitten hän hävisi viidakon verhoon.
Raivosta kuohuen käski sheikki heti ryhtyä takaa-ajoon ja harppasi sitten nopeasti takaisin tytön luo, joka vielä istua kyyhötti pensaiden luona.
"Kuva!" tiuskasi hän. "Mistä kuvasta se koira puhui? Missä se on? Anna se heti minulle!"
"Hän otti sen", vastasi Miriam apeasti.
"Mitä se esitti?" kysyi sheikki jälleen, tarttuen raa'asti tytön hiuksiin, kiskaisi hänet pystyyn ja ravisti häntä äkäisesti. "Mitä se esitti?"
"Minua", sanoi Miriam, "siltä ajalta, kun olin pieni tyttö. Minä sieppasin sen Malbinilta, siltä ruotsalaiselta, — kuvan takana oli vanhasta sanomalehdestä leikattu palanen."
Sheikki kalpeni raivosta.
"Mitä siihen oli painettu?" kysyi hän niin matalalla äänellä, että tyttö töin tuskin erotti hänen sanansa.
"En tiedä. Se oli ranskaa enkä minä osaa lukea ranskaa."
Sheikki näkyi tuntevan helpotusta. Hän melkein hymyili eikä enää lyönytMiriamia sillä kertaa, vaan kääntyi ja harppasi pois, lähtiessäänvaroittaen tyttöä tämän erän perästä puhuttelemasta ketään muita kuinMabunua ja häntä itseänsä.
Ja karavaanilatua pitkin ajoi Abdul Kamak laukkaavalla hevosella pohjoista kohti.
* * * * *
Kun hänen jalosukuisuutensa Morisonin ruuhi ajelehti pois haavoittuneen ruotsalaisen näkyvistä ja tähdättävistä, vaipui hän raukeana sen pohjalle ja makasi siinä monta tuntia puolihorroksissa.
Oli yö, ennenkuin hän tuli täydellisesti tajuihinsa. Ja sitten hän virui pitkän ajan katsellen tähtiä ja koettaen muistella, missä oli, miettien, mikä kumma niin vienosti keinutteli hänen makuupaikkaansa ja miksi tähtien asennot muuttuivat niin nopeasti ja ihmeellisesti. Hetkisen hän arveli näkevänsä unta, mutta kun hän yritti ravistautua valveille, palautti hänen haavansa kivistely hänen mieleensä tapaukset, jotka olivat johtaneet hänet nykyiseen tilaan. Silloin hän käsitti ajelehtivansa alkuasukkaiden ruuhessa isoa afrikkalaista virtaa alaspäin — yksinään, haavoitettuna ja turmaan tuomittuna. — Tuskallisesti hän ponnistausi istuvaan asentoon. Hän tunsi haavaansa nyt kivistävän vähemmän kuin oli pelännyt. Hän tunnusteli sitä hellävaroen, — verenvuoto oli tyrehtynyt. Ehkä se olikin vain lihanaarmu eikä mitään vakavampaa. Jos se muutamaksikin päiväksi teki hänet ihan kyvyttömäksi liikkumaan, oli kuolema edessä, sillä siihen mennessä hän olisi ehtinyt liiaksi heikontua nälästä ja kärsimyksistä, voidakseen hankkia itselleen ravintoa.
Omista huolista kääntyivät hänen ajatuksensa Miriamiin. Baynes oli luonnollisesti siinä käsityksessä, että tyttö oli ollut ruotsalaisen hallussa silloin, kun hän yritti päästä leiriin, mutta hän aprikoi, kuinka tytön nyt kävisi. Jos Hanson menehtyisikin haavoihinsa, paranisiko siitä Miriamin tila? Hän jäisi yhtä lurjusmaisten miesten — raakojen, mitä alhaisimpien villien — käsiin. Baynes kätki kasvot kämmeniinsä ja keinutteli itseään edestakaisin, kun neitosen kohtalon kamala kuva syöpyi hänen tietoisuuteensa. Ja hän oli siihen kaikkeen syypää! Pahalla kiihkollaan hän oli temmannut puhtaan ja viattoman tytön niiden suojeluksesta, jotka häntä rakastivat, paiskatakseen hänet petomaisen ruotsalaisen ja tämän roistomaisten seuralaisten kynsiin! Ja vasta sitten, kun jo oli myöhäistä, hän oli tajunnut rikoksen suuruuden, jota itse oli miettinyt ja suunnitellut. Vasta sitten, kun oli jo myöhäistä, hän oli käsittänyt, että hänen haluansa, hänen himoansa, kaikkea hänen entisen elämänsä tunteita voimakkaampi oli äsken herännyt rakkaus, joka hehkui hänen povessaan tyttöä kohtaan. Ja saman tytön hän oli tahtonut turmella!
Hänen ainoana ajatuksenaan oli sovitus. Hän tahtoi päästä Miriamin luo ja tarpeen tullessa uhrata henkensäkin hänen puolustuksekseen. Silmillään hän etsi ruuhesta melaa, sillä hänessä oli vakiintunut päätös, heikkoudesta ja haavasta huolimatta, ryhtyä välittömään toimintaan. Mutta mela oli poissa. Hän käänsi silmänsä rantaa kohti. Kuuttoman yön pimeyden läpi häämöitti hämärästi viidakon kaamea tummuus, mutta se ei saanut hänen sydäntänsä pelosta vavahtamaan, kuten ennen. Hän ei edes ihmetellyt olevansa nyt peloton, sillä hänen ajatuksiaan askarrutti yksinomaan toisen vaara.
Kohoten vaivaloisesti polvilleen hän kumartui veneenlaidan yli ja alkoi tarmokkaasti meloa kämmenellään. Vaikka se väsytti ja teki kipeää, jatkoi hän uutterasti tätä itselleen määräämäänsä urakkaa tuntikausia. Vähitellen liikkui ajelehtiva vene yhä lähemmäksi rantaa. Hänen jalosukuisuutensa Morison kuuli leijonan karjuvan ihan vastapäätä ja niin lähellä, että sen täytyi olla melkein joen reunalla. Hän veti kiväärinsä lähemmäksi; mutta melomasta hän ei lakannut.
Lyhyen tuokion kuluttua, joka uupuneesta miehestä tuntui iäisyydeltä, hän kuuli alasriippuvien oksien rasahtelua ruuhta vasten ja veden roisketta niiden ympärillä. Hetkistä myöhemmin hän kurotti kätensä ja sai kiinni tuuheasta oksasta. Taaskin karjaisi leijona — nyt arvatenkin ihan läheltä, ja Baynes mietti, olisiko peto seurannut häntä rantaa pitkin odotellen hänen maihinnousuansa.
Hän koetteli oksan vahvuutta, johon oli tarttunut. Se tuntui kyllin tukevalta kannattaakseen montakin miestä. Sitten hän kumartui nostamaan kiväärinsä ruuhen pohjalta ja sujautti olkahihnan hartioilleen. Taaskin hän koetteli oksaa ja sitten, tavoittaen siitä kiinni mahdollisimman korkealta, saadakseen varman kädensijan, laahasi itseänsä vaivaloisesti ja hitaasti ylöspäin, kunnes hänen jalkansa heiluivat ilmassa ruuhen yläpuolella, joka irti päässeenä lipui hiljalleen hänen altansa, iäksi kadotakseen tummiin varjoihin myötävirran suuntaan.
Hän oli nyt polttanut takanaan kaikki siltansa. Hänen täytyi joko kiivetä ylöspäin tai pudottautua takaisin jokeen; mutta eihän hänelle ollut jäänyt muuta keinoa. Hän ponnisteli nostaakseen toisen säärensä oksalle, mutta tunsi, että hänellä tuskin oli siihen voimia, sillä hän oli perin heikko. Jonkun aikaa hän riippui siinä, tuntien vaipuvansa yhä alemmas. Hän tiesi, että hänen oli heti päästävä ylemmälle oksalle, tai muutoin se olisi myöhäistä.
Äkkiä karjaisi leijona melkein hänen korvaansa. Baynes vilkaisi sinne päin. Hän näki kaksi liekehtivää täplää lyhyen matkan päässä edessään. Leijona seisoi rantatöyräällä tuijottaen häneen ja odottaen. "Hm", ajatteli aatelisherra Morison, "vartokoon vain! Leijonat eivät voi kiivetä puihin, ja jos minä pääsen tähän, olen siltä kyllin turvassa."
Nuoren englantilaisen riippuvat jalat ulottuivat melkein vedenkalvoon, lähemmäksi sitä kuin hän aavisti, sillä samoin hänen ala- kuin yläpuolellaankin oli pimeää kuin haudassa. Äkkiä hän kuuli heikkoa liikehtimistä virralla päin, jokin tölmäsi hänen toiseen jalkaansa, ja melkein samassa kuului napsahdus, jonka merkityksen hän luuli hyvinkin ymmärtävänsä: valtavat leuat olivat kalskahtaneet yhteen.
"Lempo soikoon!" noitui hänen jalosukuisuutensa ääneensä. "Se ruoja oli vähällä kaapata minut", ja heti hän ponnisti jälleen, kiivetäkseen korkeammalle, missä olisi verrattain turvassa; mutta tästä lopullisesta ponnistuksesta hän käsitti, että se oli turhaa. Toivo, joka itsepintaisesti oli elänyt tähän asti, alkoi nyt pettää. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, jähmettyneiden sormien ote hölleni, hän oli putoamaisillaan takaisin virtaan — siellä odottavan hirvittävän kuoleman kitaan.
Mutta silloin hän kuuli yläpuolellaan oksien rasahtelevan jonkun olennon liikkeistä. Oksa, josta hän piti kiinni, taipui lisääntyneestä painosta, eikä paino ollutkaan vähäinen, koska se sitä niin notkutti; mutta yhä piti Baynes epätoivoisesti kiinni. Hän ei halunnut vapaaehtoisesti antaa perään ylhäältä enempää kuin alhaaltakaan uhkaavalle kuolemalle.
Hän tunsi pehmeän, lämpimän painalluksen toisen kätensä sormiin, jotka olivat kiertyneet oksan ympärille, sitten kurottautui jokin ylhäältä pimennosta ja veti hänet ylös puun oksistoon.
Tantorin kosto
Milloin loikoen Tantorin selässä, milloin samoillen viidakon yksinäisyydessä, jatkoi Korak matkaansa verkalleen länttä ja etelää kohti. Hän liikkui vain joitakuita kilometrejä päivässä, sillä hänellä oli koko elinkausi aikaa eikä mitään varsinaista matkan määrää. Kenties hän olisi liikkunut sukkelammin, mutta häntä kiusasi alituisesti se ajatus, että jokainen taival siirsi hänet yhä kauemmaksi Miriamista — tosin ei enää hänen Miriamistansa, mutta hänelle yhtä rakkaasta kuin konsaan.
Näin hän joutui sheikin joukkueen ladulle, joka johti virran vartta alaspäin siltä kohdalta, missä sheikin väki oli Miriamin kaapannut hänen omaan paaluaidalla varustettuun kyläänsä. Korak tiesi varsin hyvin kuka siitä oli matkannut, sillä suuressa viidakossa oli vähän sellaisia, joita hän ei tuntenut, vaikka oli kulunut vuosikausia siitä, kun hän oli saapunut näin kauas pohjoiseen. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään asiaa vanhalle sheikille, joten hän ei aikonut tätä seurata. Mitä etäämmällä ihmisistä hän voisi pysyä, sitä paremmin hän viihtyisi, eikä hän halunnut enää koskaan nähdä ihmiskasvoja. Ihmiset tuottivat hänelle aina surua ja kärsimystä. Joki tarjosi tilaisuutta kalastukseen, ja niinpä hän kuljeskeli sen partaalla, pyytäen kaloja itse suunnittelemallaan tavalla ja syöden niitä raa'altaan. Yön tullen hän nousi suureen puuhun virran rannalle — samaan, josta oli iltapäivällä harjoittanut kalastustansa — ja oli pian sikeässä unessa. Hänen alapuolellaan karjuva Numa herätti hänet. Hän oli juuri ärjäisemäisillään meluiselle naapurilleen, kun joku muu seikka kiinnitti hänen huomionsa. Hän kuunteli. Oliko puussa joku muukin kuin hän? Kyllä, hän eroitti rahinaa alapuoleltaan, kuuli jonkun yrittävän kavuta ylöspäin. Samassa hän kuuli krokotiilin leukain raksahduksen alhaalta vedestä ja sitten hiljaa, mutta selvästi sanat: "Lempo soikoon! Se ruoja oli vähällä minut kaapata." Ääni oli tuttu.
Korak vilkaisi alas puhujaa kohti. Veden heikkoa hohtoa vasten hahmoittuneena hän näki ääriviivat miehestä, joka riippui kiinni alemmassa oksassa. Hiljaa ja nopeasti solui apinamies alaspäin. Hän tunsi käden jalkapohjaansa. Hän kurotti itseään, tarttui alapuolella riippuvaan olentoon ja veti sen ylös oksille. Se vastusteli heikosti ja löi häntä; mutta Korak ei siitä piitannut enempää kuin Tantor muurahaisesta. Hän kiskoi taakkansa turvallisempaan ja mukavampaan paikkaan leveän oksan tyveen ja tuki hänet siellä runkoa vasten istumaan. Numa karjui yhä heidän alapuolellaan kaiketi vihoissaan siitä, että siltä oli riistetty saalis. Korak kirkui sille herjaten sitä isojen apinain kielellä "vanhaksi vihreäsilmäiseksi raadonsyöjäksi", Dangon, hyeenan, veljeksi ja muilla valituilla viidakkoväen haukkumanimillä.
Tätä kuunnellessaan hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes piti varmana, että häneen oli tarttunut gorilla. Hän tunnusteli revolveriansa ja veti sitä juuri salavihkaa kotelosta, kun ääni kysyi häneltä puhtaalla englanninkielellä: "Ken te olette?"
Baynes säpsähti niin, että oli pudota puusta.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "Onko siellä ihminen?"
"Miksi minua sitten luulitte?" kysyi Korak.
"Gorillaksi", vastasi Baynes rehellisesti.
Korak nauroi.
"Ken te olette?" toisti hän.
"Olen englantilainen, nimeltä Baynes; mutta kuka hiidessä olette te?" kysyi hänen jalosukuisuutensa Morison.
"Minua nimitetään Tappajaksi", vastasi Korak tulkiten englanninkielelle nimen, jonka Akut oli hänelle antanut. Ja sitten hän lyhyen vaitiolon jälkeen, jonka aikana hänen jalosukuisuutensa Morison yritti katseillaan tunkeutua pimeyden läpi, nähdäkseen vilahduksen omituisen olennon piirteistä, jonka käsiin oli joutunut, sanoi: "Tehän olette sama, jonka näin suutelevan tyttöä suuren tasangon laidassa idän puolella silloin, kun leijona karkasi kimppuunne."
"Niin", myönsi Baynes.
"Mitä te täällä teette?"
"Tyttö varastettiin — minä koetan häntä pelastaa."
"Varastettiin!" Sana pamahti kuin luoti kanuunan suusta. "Kuka hänet varasti?"
"Ruotsalainen kauppias Hanson", vastasi Baynes.
"Missä hän on?"
Baynes kertoi Korakille kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun hän saapui Hansonin leiriin. Ennenkuin hän oli lopettanut, oli ensimmäinen harmaa kajastus ohentanut pimeyttä. Korak auttoi englantilaisen mukavaan asentoon puussa, täytti hänen matkaleilinsä joesta ja nouti hänelle hedelmiä syötäväksi. Sitten hän sanoi hänelle hyvästi.
"Minä menen ruotsalaisen leiriin", selitti hän. "Tuon tytön teille takaisin tänne."
"Minä lähden sitten myöskin", väitti Baynes. "Se on minun oikeuteni ja velvollisuuteni, sillä hänestä piti tulla vaimoni."
Korak kävi yrmeän näköiseksi.
"Te olette haavoittunut ettekä jaksaisi tehdä sitä matkaa", sanoi hän."Yksinäni ehdin nopeammin."
"Menkää sitten", vastasi Baynes; "mutta minä tulen perästä. Se on minun oikeuteni ja velvollisuuteni."
"Kuten tahdotte", vastasi Korak kohauttaen olkapäitänsä. Jos mies halusi surmansuuhun, ei se häntä liikuttanut. Hänellä oli itselläänkin halu tappaa englantilainen, mutta Miriamin tähden hän ei niin tehnyt. Jos tyttö rakasti tätä miestä, täytyi hänen tehdä voitavansa suojellakseen kilpailijaansa, mutta hän ei voinut estää toista seuraamasta, vaan ainoastaan neuvoa olemaan sitä tekemättä, ja sen neuvon hän antoi vakavasti.
Niin lähti Korak ripeästi pohjoista kohti, ja liikaten hitaasti ja vaivaloisesti eteenpäin, pian jääden paljon jälkeen, tuli uupunut ja haavoitettu Baynes. Korak oli päässyt virran partaalle Malbinin leiriä vastapäätä ennenkuin Baynes oli taivaltanut kolmea kilometriä. Myöhään iltapäivällä ponnisteli englantilainen yhä väsyneesti eteenpäin, pakostakin pysähtyen usein lepäämään, ja sitten hän kuuli nelistävän hevosen kavioiden töminää takaansa. Vaistomaisesti hän vetäysi vesakon suojaavaan verhoon, ja hetkistä myöhemmin ajaa karautti valkoviittainen arabialainen ohitse. Baynes ei huutanut ratsastajalle. Hän oli kuullut niiden arabialaisten luonteesta, jotka tunkeutuvat näin etäälle etelään, ja kuulemastansa hän tiesi, että käärme tai pantteri olisi pikemmin auttanut häntä kuin joku noista pohjoisten seutujen jumalattomista, uskontonsa käskyt unohtaneista miehistä.
Kun Abdul Kamak oli poistunut näkyvistä pohjoiseen suuntaan, alkoi Baynesin vaivaloinen vaellus jälleen. Puolta tuntia myöhemmin hänet taas yllätti erehtymättömän selvä nelistäväin hevosten töminä. Tällä kertaa oli ratsastajia monta. Taaskin hän etsi piilopaikkaa, mutta kun hän sattui olemaan menossa aukeaman poikki, ei hänellä ollut paljoa tilaisuutta kätkeytyä. Hän pisti hitaaksi hölkäksi — mikäli heikontuneessa tilassaan kykeni; mutta se ei riittänyt saattamaan häntä turvaan, ja ennenkuin hän oli ehtinyt aukeaman toiselle laidalle, karautti joukko valkoviittaisia ratsastajia esille hänen takaansa.
Hänet huomatessaan he huusivat arabiankielellä, jota hän ei tietenkään ymmärtänyt, ja sitten he saartoivat hänet uhkaavina ja vihaisina. Heidän kysymyksensä olivat hänelle käsittämättömiä, eivätkä hekään kyenneet tulkitsemaan hänen englanninkieltänsä. Vihdoin, kun heidän kärsivällisyytensä kaiketikin oli lopussa, käski päällikkö kahden miehistään tarttua häneen, jonka tehtävän ne viipymättä suorittivatkin. He ottivat häneltä aseet ja käskivät hänen kiivetä yhden hevosen lautasille, minkä jälkeen kaksi häntä vartioimaan määrättyä miestä kääntyi ja ratsasti takaisin etelään, toisten jatkaessa Abdul Kamakin takaa-ajoa.
Kun Korak pääsi joen rannalle, josta saattoi nähdä Malbinin leirin, joutui hän ymmälle siitä, miten pääsisi ylitse. Hän erotti miehiä kävelemässä hökkelien ympärillä boman sisäpuolella; kaiketikin oli Hanson vielä siellä. Korak ei tiennyt, kuka Miriamin ryöstäjä oikein oli.
Kuinka hän pääsisi ylitse? Ei edes hän tohtinut uhmailla virran vaaroja — melkein varmaa kuolemaa. Hän mietti hetkisen, kääntyi sitten, riensi pois viidakkoon ja kirkaisi omituisen kimeästi ja läpitunkevasti. Silloin tällöin hän pysähtyi kuuntelemaan, ikäänkuin odottaen vastausta kaameaan kutsuunsa, ja tunkeutui sitten taas eteenpäin yhä kauemmaksi metsään.
Vihdoin palkittiin hänen kuuntelevat korvansa äänellä, jota ne kaipasivat — urosnorsun toitotuksella; ja vähää myöhemmin työntyi Korak puiden välitse Tantorin näkyville, joka seisoi kärsä kohotettuna ja vaaputellen isoja korviansa.
"Nopeasti, Tantor!" huusi apinamies, ja eläin heilahdutti hänet päälaellensa. "Riennä!" Ja mahtava paksunahkainen vyöryi viidakon läpi nuorukaisen ohjatessa sitä mätkimällä sen poskia paljailla kantapäillänsä.
Korak ohjasi isoa ratsuaan luoteeseen päin, kunnes saapuivat joen partaalle parin kilometrin päähän ruotsalaisen leiristä, millä kohdalla Korak tiesi olevan norsujen kahlauspaikan. Pysähdyttämättä ratsuansa ajoi apinamies sen heti virtaan, ja kärsä koholla porhalsi Tantor vakaasti toista rantaa kohti. Kerran hyökkäsi varomaton krokotiili sen kimppuun, mutta kiemurainen kärsä sukelsi vedenpinnan alle, tarttui matelijan keskiruumiiseen, kiskoi sen päivänvaloon ja paiskasi sadan jalan päähän alavirtaan. Ja niin pääsi Korak, istuen korkealla, turvallisesti ja kuivana virran vyöryjen yli toiselle rannalle.
Sitten liikkui Tantor takaisin etelää kohti varmasti ja hellittämättä, keinuvin askelin, väistämättä mitään muita esteitä kuin viidakon isoja puita. Toisinaan täytyi Korakin poistua sen leveältä päälaelta ja turvautua puihin yläpuolella, kun oksat liian läheltä haravoivat elefantin selkää. Mutta vihdoin he saapuivat sen ahon reunalle, jolla ruotsalaisheittiön leiri sijaitsi, eivätkä vieläkään epäröineet tai pysähtyneet. Portti oli leirin itäpuolella vastapäätä jokea. Tantor ja Korak tulivat pohjoisesta käsin. Sillä puolella ei ollut mitään porttia. Mutta mitäpä Tantor tai Korak porteista?
Apinamiehen lausuttua sanasen kohotti Tantor herkän kärsänsä korkealle orjantappuroiden yläpuolelle ja puhkaisi rinnallaan boman, astuen sen läpi kuin sitä ei olisi ollutkaan. Kymmenkunta hökkelien edessä kyyröttävää neekeriä kohotti katseensa kuullessaan melun, jota eläin lähestyessään aiheutti. Huudahtaen kauhusta ja hämmästyksestä ne hypähtivät äkkiä pystyyn ja pötkivät avonaista porttia kohti. Tantor aikoi seurata. Se vihasi ihmisiä ja luuli Korakin tulleen niitä ahdistamaan; mutta apinamies hillitsi sen ja ohjasi aukeaman keskelle pystytettyä isoa piikkokankaista telttaa kohti. Siellähän kaiketi olivat tyttö ja hänen ryöstäjänsä.
Malbin makasi riippumatossa suojakatoksen alla telttansa edustalla. Hänen haavansa kirvelivät kovasti, ja verenvuoto oli ollut runsas. Hän oli hyvin heikko. Hän vilkaisi kummastuneena ääntä kohti, kuullessaan miestensä parkunan, ja näki niiden juoksevan portille. Ja sitten vyöryi teltan nurkan takaa mahtava ruho: Tantor, iso urosnorsu, kohosi hänen eteensä. Malbinin palvelusneekeri, joka ei tuntenut isäntäänsä kohtaan kiintymystä eikä uskollisuutta, hätääntyi ja pötki tiehensä, heti kun näki vilahduksenkin eläimestä, joten Malbin jäi yksikseen ja avuttomaksi.
Norsu pysähtyi muutaman askeleen päähän haavoitetun riippumatosta. Malbin vapisi ja voihki… Hän oli liian heikko paetakseen. Hänen täytyi virua siinä, kauhistuneena muljottaen verestäviin, vihaisiin, pieniin silmiin, jotka tuijottivat häneen, ja odottaa kuolemaansa.
Sitten solahti hänen kummastuksekseen mies norsun selästä. Melkein heti tunsi Malbin tuon omituisen olennon samaksi, joka seurusteli apinain ja paviaanien kanssa, — viidakon valkoiseksi soturiksi, joka oli vapauttanut paviaanien kuninkaan ja johtanut koko tuon vihaisen parven karvaisia paholaisia häntä ja Jönssonia vastaan.
Malbin lyyhistyi vielä alemmaksi.
"Missä on tyttö?" kysyi Korak englanninkielellä.
"Mikä tyttö?" sanoi Malbin. "Ei täällä ole mitään tyttöä — ainoastaan neekerieni naisia. Haetko jotakuta niistä?"
"Minä tarkoitan valkoista tyttöä", vastasi Korak. "Älä valehtele minulle, — sinä viekoittelit hänet ystäviensä luota. Hän on sinulla. Missä hän on?"
"En minä häntä viekoitellut", huudahti Malbin. "Eräs englantilainenpalkkasi minut varastamaan hänet. Mies tahtoi viedä hänet mukanaanLontooseen. Tyttö oli halukas lähtemään. Englantilaisen nimi oliBaynes. Mene kysymään häneltä, jos haluat tietää, missä tyttö on."
"Tulen juuri hänen luotansa", selitti Korak. "Hän lähetti minut tänne. Tyttö ei ole hänellä. Lopeta nyt lorusi ja kerro minulle totuus. Missä hän on?" Korak astahti uhkaavasti lähemmäksi ruotsalaista.
Malbin vavahti nähdessään toisen vihaiset kasvot.
"Minä kerron sinulle!" huudahti hän. "Älä tee minulle pahaa, niin kerron sinulle kaikki, mitä tiedän. Tyttö oli minulla täällä; mutta Baynes suostutteli hänet lähtemään ystäviensä luota — oli luvannut naida hänet. Baynes ei tiedä, kuka hän on, mutta minä tiedän, ja tiedän myöskin, että on luvattu iso palkinto sille, joka toimittaa hänet takaisin omaisilleen. Sitä palkintoa minä vain havittelin. Mutta hänen onnistui livistää käsistäni ja päästä toiselle rannalle yhdellä ruuhistani. Minä seurasin häntä, mutta sheikki oli siellä, Jumala ties miksi, ja hän tavoitti tytön, hyökkäsi minua vastaan ja ajoi minut pois. Sitten tuli Baynes suutuksissaan neitosen menettämisestä ja ampui minua. Jos haluat tytön saada, mene sheikin luo ja pyydä häneltä, — sitä on pidetty sheikin tyttärenä lapsuudestaan asti."
"Eikö hän ole sheikin tytär?" kysyi Korak.
"Ei ole", vastasi Malbin.
"Kuka hän sitten on?"
Tässä Malbin näki pelastusmahdollisuuden. Ehkä hän sittenkin saattoi käyttää hyväkseen tietojansa — ehkäpä maksaa niillä henkensä lunnaat. Hän ei ollut niin herkkäuskoinen, että olisi kuvitellut tämän villin apinamiehen siekailevan hänen tappamisessaan.
"Kun löydät hänet, niin kerron sinulle", sanoi hän, "jos lupaat säästää henkeni ja jakaa palkkion kanssani. Jos tapat minut, et saa sitä koskaan tietää; sillä ainoastaan sheikki sen tietää, eikä hän suinkaan ilmoita. Tyttö itse ei aavista alkuperäänsä."
"Jos olet kertonut minulle totuuden, niin säästän sinut", sanoi Korak. "Minä menen nyt sheikin kylään, ja jollei tyttö ole siellä, palaan sinut tappamaan. Mitä taas muihin tietoihisi tulee, niin jos tyttö, hänet löydettyämme, niitä haluaa, on meillä kyllä keinoja ne sinulta ostaa."
Tappajan katse ja hänen korostuksensa sanalla "ostaa" eivät olleet Malbinista kovin rauhoittavia. Jollei hänen onnistuisi paeta, riistäisi tuo paholainen häneltä varmaankin sekä salaisuuden että hengen, ennenkuin hänet jättäisi. Malbin toivoi, että hän lähtisi tiehensä ja veisi häijysilmäisen toverinsa mukanaan. Elefantin huojuva ruho, joka kohosi korkealle hänen yläpuolelleen, ja hänen jokaista liikettänsä tarkkaavat inhat pienet silmät saivat Malbinin levottomaksi.
Korak astui ruotsalaisen telttaan varmistuakseen, että Miriam ei ollut siellä. Kun hän poistui Tantorin näkyvistä, astahti eläin, yhä Malbiniin tuijottaen, hiukan lähemmäksi miestä. Norsun näkö ei ole tarkimpia, mutta ilmeisesti oli iso uros alusta pitäin katsellut tätä keltapartaista valkoista miestä epäluuloisesti. Nyt se ojensi käärmemäisen kärsänsä ruotsalaista kohti, joka hädissään painausi yhä syvemmälle riippumattoonsa.
Herkkätuntoisella jäsenellään se kosketteli ja nuuski säikähtyneen Malbinin ruumista yltä yleensä. Tantor päästi matalan, möyryävän äännähdyksen. Sen pienet silmät kiiluivat. Vihdoinkin se oli tuntenut miehen, joka vuosikausia sitten oli surmannut siltä puolison. Tantor, elefantti, ei koskaan unohda eikä koskaan anna anteeksi. Julmista kasvoista yläpuolellaan luki Malbin eläimen murha-aikeet. Hän kirkaisi huikeasti Korakille. "Apuun, apuun! Se pahus aikoo tappaa minut."
Korak juoksi teltasta juuri ajoissa nähdäkseen raivostuneen norsun kärsän kiertyvän uhrin ympärille, ja sitten lennähtivät riippumatto, suojakatos ja mies korkealle Tantorin pään yli. Korak hyppäsi eläimen eteen, käskien sitä laskemaan saaliinsa irti ehein nahoin, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut käskeä ikivirran kääntää juoksunsa. Tantor pyörähti kuin kissa, paiskasi Malbinin maahan ja polvistui ketterästi hänen ruumiilleen. Sitten hän puhkoi maassa viruvaa läjää mahtavilla torahampaillaan, toitottaen ja mylvien raivosta, kunnes se vihdoin varmana, ettei pienintäkään elonkipinää enää ollut raadellussa ja survotussa lihassa, nosti muodottomaksi möykyksi käyneen Sven Malbinin korkealle ilmaan ja sinkautti verisen röykkiön, joka yhä oli suojakatokseen ja riippumattoon takertuneena, risuaidan yli viidakkoon.
Korak seisoi katsellen surumielin murhenäytelmää, jonka kernaasti olisi ehkäissyt. Hän ei rakastanut ruotsalaista — päinvastoin vihasi, mutta olisi tahtonut säästää miehen sen salaisuuden tähden, joka oli hänen hallussaan. Nyt se salaisuus oli iäksi kätkössä, jollei saisi sheikkiä sitä ilmoittamaan; mutta siihen mahdollisuuteen Korak ei paljon luottanut.
Kavahtamatta mahtavaa Tantoria, ikäänkuin ei olisikaan juuri ollut pöyristyttävän miestapon todistajana, antoi apinamies sille merkin lähestyä ja nostaa hänet päälaelleen. Tantor teki työtä käskettyä tottelevaisena kuin kissanpoika, heilauttaen Tappajan varovaisesti niskaansa.
Turvallisesta piilopaikastaan viidakossa olivat Malbinin "pojat" nähneet isäntänsä surman, ja nyt he kauhusta laajentunein silmin katselivat, kuinka outo valkoinen soturi nousi hurjan ratsunsa päälaelle ja hävisi viidakkoon samalle kohtaa, mistä oli heidän säikähtyneiden silmiensä eteen ilmestynyt.
Sheikin kylässä
Sheikki mulkoili vankia, jonka kaksi hänen miehistään oli tuonut pohjoisesta. Hän oli lähettänyt osaston ajamaan Abdul Kamakia takaa ja oli äkeissään, että hänelle entisen apurin asemesta oli tuotu haavoitettu ja arvoton englantilainen. Mikseivät olleet heti löydettyään antaneet hänelle armoniskua? Hän oli tietenkin joku pennitön kauppamies, joka oli harhaillut omalta alueeltaan ja eksynyt. Siis arvoton. Sheikki rypisti hänelle synkästi otsaansa.
"Kuka olet?" kysyi hän ranskaksi.
"Olen parooni Morison Baynes Lontoosta", vastasi hänen vankinsa.
Arvonimi kuulosti lupaavalta, ja heti välähti vanhan ovelan rosvon mielessä lunnaat. Hänen aikeensa, ellei juuri sävynsä, vankia kohtaan muuttui. Hän tahtoi tiedustella enemmän.
"Miksi olette luvattomasti hiipinyt minun maahani?" murisi hän.
"Minä en tiennyt teidän omistavan Afrikkaa", vastasi hänen jalosukuisuutensa Morison. "Olin etsimässä nuorta neitosta, joka oli ryöstetty erään ystäväni kodista. Ryöstäjä haavoitti minua, ja minä ajelehdin ruuhessa virtaa alaspäin. Olin matkalla takaisin hänen leiriinsä, kun miehenne ottivat minut kiinni."
"Nuorta neitosta?" kysyi sheikki. "Tuotako?" ja hän viittasi vasemmalle, vaajavarustuksen vieressä kasvavaan pensasryhmään.
Baynes vilkaisi osoitettuun suuntaan, ja hänen silmänsä suurenivat, sillä siellä, istuen maassa jalat ristissä ja selkä heihin käännettynä, oli Miriam.
"Miriam!" huusi Baynes rynnäten neitosta kohti; mutta yksi vartijoista tarttui hänen käsivarteensa ja tuuppasi hänet takaisin. Tyttö hyppäsi pystyyn nimensä kuullessaan ja kääntyi englantilaiseen päin.
"Morison!" huudahti hän.
"Ole hiljaa ja pysy paikoillasi", kivahti sheikki ja sanoi sitten Baynesille: "Vai olette te se kristitty koira, joka varasti minulta tyttäreni?"
"Tyttärenne?" huudahti Baynes ihmeissään. "Onko hän teidän tyttärenne?"
"Hän on minun tyttäreni", mörähti arabialainen, "eikä häntä anneta kellekään uskottomalle. Olette ansainnut kuoleman, englantilainen, mutta jos voitte maksaa henkenne lunnaat, niin saatte elää."
Baynesin silmät olivat vielä levällään kummastuksesta, kun hän näin odottamatta oli nähnyt Miriamin täällä arabialaisen leirissä, vaikka luuli hänen olevan Hansonin vallassa. Mitä oli tapahtunut? Miten neitonen oli päässyt ruotsalaisen käsistä? Oliko arabialainen riistänyt häneltä tytön väkivallalla vai oliko tämä päässyt karkaamaan ja vapaaehtoisesti palannut sen miehen turviin, joka nimitti häntä "tyttärekseen"? Baynes olisi antanut paljon sanasta, jonka olisi saanut vaihtaa tytön kanssa. Jos Miriam oli täällä turvassa, niin kenties hän vain vahingoittaisi tyttöä suututtamalla vastustajaansa, arabialaista, yrityksellä viedä hänet pois ja palauttaa hänet englantilaisille ystävilleen. Hänen jalosukuisuudellaan Morisonilla ei enää ollut mitään aikeita vietellä tyttöä Lontooseen.
"No?" kysyi sheikki.
"Oh", huudahti Baynes, "pyydän anteeksi — minä ajattelin jotakin muuta. Niin tietysti, maksanhan minä kernaasti. Paljonko arvoisena minua pidätte?"
Sheikki mainitsi summan, joka oli melkein kohtuullisempi kuin hänen jalosukuisuutensa Morison oli odottanut. Jälkimäinen nyökkäsi täydellisen myöntyväisyytensä merkiksi. Hän olisi ollut valmis yhtä auliisti lupaamaan summan, joka olisi melkoisesti ylittänyt hänen maksukykynsä, sillä hänellä ei ollut aikomusta suorittaa mitään; — ainoa syy, miksi hän näennäisesti suostui vaatimukseen, oli se, että lunnasrahoja odotellessa hän saisi aikaa ja tilaisuutta vapauttaakseen Miriamin, jos huomaisi tytön sitä haluavan. Sheikin selitys, että hän oli tytön isä, teki tietysti Morisonin mielestä epävarmaksi, olisiko Miriam oikeastaan taipuvainen koettamaan täältä karata. Tosin tuntui nurinkuriselta, että tämä kaunis ja herttainen nuori nainen mieluummin jäisi sivistymättömän arabialaisen likaiseen duariin kuin palaisi vieraanvaraisen afrikkalaisen uutiskartanon mukavuuteen, ylellisyyteen ja miellyttävään seurapiiriin, josta hänen jalosukuisuutensa Morison oli hänet viekoitellut pois. Mies punehtui ajatellessaan vilpillisyyttänsä, jota nämä mietteet hänelle muistuttivat. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa sen enempää muistella, sillä sheikki käski hänen jalosukuisuutensa Morisonin kirjoittaa Britannian konsulille Algieriin. Kirjeen sisällön hän saneli niin täsmällisesti ja sujuvasti, että hänen vankinsa hyvin huomasi vanhan roiston jo monesti ennenkin hieroneen kauppaa englantilaisten omaisten kanssa jonkun sukulaisen lunnaista. Baynes epäröi nähdessään kirjeen osoitetuksi konsulille Algieriin ja sanoi, että kuluisi lähes vuosi, ennenkuin rahat saapuisivat hänelle. Mutta sheikki ei ottanut korviinsa Baynesin ehdotusta, että piti lähettää sanansaattaja vain lähimpään rannikkokaupunkiin, sieltä ilmoittaa lähimmälle kaapeliasemalle ja toimittaa Morisonin rahanpyyntö suoraan hänen omille asianajajilleen. Ei, sheikki oli varovainen ja viisas. Hän tiesi, että hänen oma suunnitelmansa oli ennenkin johtanut hyviin tuloksiin. Toiseen vaihtoehtoon liittyi liian paljon sellaista, mistä hänellä ei ollut kokemusta. Rahojen saamisella ei ollut kiirettä — hän saattoi tarpeen tullen odottaa vuoden, parikin; mutta asia ei vaatisikaan kuutta kuukautta pitempää aikaa. Hän kääntyi erään takanaan seisovan arabialaisen puoleen ja antoi miehelle ohjeita, kuinka vankia oli kohdeltava.
Baynes ei voinut ymmärtää näitä arabiankielellä lausuttuja sanoja, mutta häntä kohti ojennettu peukalo osoitti, että juuri hänestä oli puhe. Sheikin puhuttelema arabialainen kumarsi herralleen ja viittaisi Baynesia seuraamaan. Englantilainen vilkaisi sheikkiin, varmentuakseen asiasta. Jälkimäinen nyökkäsi kärsimättömästi, ja hänen jalosukuisuutensa Morison nousi ja seurasi opastansa alkuasukasmajalle, joka oli lähellä erästä ulommista vuohennahkateltoista. Tähän pimeään ja ummehtuneeseen hökkeliin vartija hänet vei, astahti sitten oviaukolle ja kutsui pari oman hökkelinsä vieressä kyyröttävää neekeriä. Ne tulivat viivyttelemättä ja sitoivat arabialaisen käskystä Baynesin ranteet ja nilkat aika lujasti. Englantilainen vastusteli kiivaasti; mutta kun neekerit tai arabialainenkaan eivät ymmärtäneet yhtään sanaa hänen puheestansa, oli hänen turha väitellä heidän kanssaan. Sidottuaan hänet he lähtivät majasta. Hänen jalosukuisuutensa Morison virui pitkän aikaa miettien kamalaa kohtaloa, joka odotti häntä pitkien kuukausien kuluessa, ennenkuin hänen ystävänsä ehtisivät kuulla hänen tukalasta tilastaan ja toimittaa hänelle apua. Nyt hän toivoi, että he lähettäisivät lunnaat, — hän maksaisi kernaasti koko summan, johon hänet oli arvioitu, kunhan vain pääsisi tästä loukosta. Ensin hän oli aikonut sähköttää asianajajilleen, etteivät lähettäisi mitään rahoja, vaan ilmoittaisivat brittiläisen Länsi-Afrikan hallintoviranomaisille ja vaatisivat lähettämään retkikunnan hänen avukseen.
Hän nyrpisti inhosta ylimysnenäänsä, kun hänen sieraimiinsa tunkivat hökkelin kamalat lemut. Likaisista ruohoista, joilla hän virui, erittyi hikisten ruumiiden, mädäntyneen eläimellisen aineen ja kaikenlaisten jätteiden hajua. Mutta pahin oli tulossa. Hän oli virunut vain muutaman minuutin epämukavassa asennossa, johon hänet oli heitetty, kun hän alkoi selvästi tuntea äkeää syyhymistä käsissään, kaulassaan ja päälaellaan. Hän väänsi itsensä istuvaan asentoon kauhistuneena ja inhoissaan. Kihelmöiminen levisi nopeasti muihin ruumiinosiin, — se oli kiduttavaa, ja hänen kätensä olivat lujasti köytetyt selän taakse!
Hän kiskoi ja tempoi siteitään, kunnes uupui; mutta hänen toiveensa eivät olleet ihan turhat, sillä hän tiesi vähitellen venyttävänsä silmua siksi paljon, että vihdoin kykenisi vetämään toisen kätensä vapaaksi. Sitten tuli yö. Hänelle ei tuotu ruokaa eikä juomaa. Odotettiinko hänen elävän vuosikauden tyhjästä? Syöpäläisten puremat kävivät vähemmän ärsyttäviksi, vaikkeivät vähälukuisemmiksi. Hänen jalosukuisuudelleen pilkahti toivonsäde tästä turtumuksen oireesta, joka ennusti hänen ihonsa pian käyvän tunnottomaksi. Hän tempoi vielä heikosti siteitänsä, ja sitten tuli rottia. Jos syöpäläiset olivat inhoittavia, olivat rotat suorastaan kauheita. Ne vilistivät hänen ruumiinsa yli, piipittivät ja tappelivat. Vihdoin alkoi yksi nakertaa hänen korvaansa. Noituen ponnistausi Morison istualleen. Rotat kaikkosivat. Hän sai työnnetyksi toisen säärensä alleen ja pääsi polvilleen ja siitä yli-inhimillisellä ponnistuksella pystyyn. Siinä hän seisoi hoiperrellen kuin juopunut, ja kylmä hiki valui hänen otsaltansa. "Hyvä jumala!" jupisi hän. "Mitä olen tehnyt ansaitakseni…" Hän vaikeni. Mitäkö hän oli tehnyt? Hän ajatteli tyttöä, joka oli toisessa teltassa samassa kirotussa kylässä. Hän, Baynes, sai palkan ansioistaan. Sen käsittäessään hän puri leukansa lujasti yhteen. Hän ei enää koskaan valittaisi.
Sillä hetkellä hän erotti vihaisesti korostettuja ääniä vuohennahkateltasta ihan läheltä sitä, jossa hän itse oli. Joukosta kuului naisenkin ääni. Saattoiko se olla Miriamin? Kieli oli luultavasti arabiaa, — hän ei ymmärtänyt siitä sanaakaan, mutta äänensävy oli Miriamin.
Hän koetti keksiä jotakin keinoa vihjaistakseen tytölle olevansa näin lähellä. Jos Miriam pääsisi irroittamaan hänen siteensä, voisivat he yhdessä karata — mikäli tyttö niin halusi. Se ajatus sai hänet hämille. Hän ei ollut varma Miriamin asemasta kylässä. Jos hän oli mahtavan sheikin hellitty lapsi, niin hän luultavasti ei haluaisi karata. Siitä oli saatava varma selvyys.
Huvilassa hän oli usein kuullut Miriamin laulavan englantilaistakansallishymniäGod Save the King, My Dearin säestäessä pianolla.Korottaen ääntänsä hyräili Baynes nyt sen säveltä. Heti hän kuuliMiriamin äänen teltasta. Tyttö puhui nopeasti.
"Hyvästi, Morison", huusi hän. "Jos Jumala on armollinen, niin kuolen ennen aamua; sillä jos tämän yön jälkeen vielä elän, olen kuollutta kurjempi."
Sitten hän kuuli miehen äänen huutavan vihaisesti, senjälkeen temmellyksen rytinää. Baynes kalpeni kauhusta. Hän tempoi jälleen vimmatusti kahleitansa. Ne höllenivät. Hetkistä myöhemmin oli toinen käsi vapaa. Toisen käden irroittaminen oli vain silmänräpäyksen työ. Kumartuen hän päästi köyden nilkoistaan, suoristausi ja hyökkäsi hökkelin ovea kohti, ehtiäkseen Miriamin luo. Hänen astahtaessaan ulos yöhön kohosi iso neekerinretkale sulkemaan häneltä tien.
* * * * *
Milloin vaadittiin vauhtia, ei Korak luottanut muihin kuin omiin lihaksiinsa, ja niinpä hän, heti kun Tantor oli turvallisesti vienyt hänet maihin samalle puolen virtaa, jolla sheikin kylä sijaitsi, jätti ison toverinsa ja kiepsahtaen puihin alkoi vinhasti kiitää etelään päin sille suunnalle, missä ruotsalainen oli arvellut Miriamin olevan. Oli jo pimeä hänen saapuessaan vaajavarustukselle, jota oli melkoisesti lujitettu sen jälkeen, kun hän oli pelastanut Miriamin viheliäisestä elämästä sen julmassa kehässä. Jättiläispuu ei enää levittänyt oksiaan puisen suojavarustuksen yli; mutta tavallisia ihmiskätten rakentamia puolustuslaitteita Korak tuskin pitikään esteinä. Irroittaen köyden vyötäisiltään hän heitti silmukan erääseen varustuksen teräväkärkisistä paaluista. Hetkistä myöhemmin kohosivat hänen silmänsä esteen yli ja tarkkasivat kaikkea näköpiirissään. Ketään ei ollut lähettyvillä, ja hinaten itsensä harjalle pudottausi Korak keveästi maahan aitauksen sisäpuolelle.
Sitten hän alkoi salavihkaa etsiä kylässä. Ensiksi hän kääntyi arabialaisteltoille nuuskien ja kuunnellen. Hän hiipi niiden taakse vainuten jotakin merkkiä Miriamista. Eivät edes villit beduiinikoirat kuulleet hänen käyntiänsä, niin hiljaa hän liikkui — varjona varjojen lomitse. Tupakanhajusta hän arvasi arabialaisten polttelevan telttainsa edustalla. Hänen korviinsa kuului naurunremakkaa ja sitten kylän vastapäiseltä sivulta ennen tutunomaisen hymnin sävel:God Save the King. Korak pysähtyi hämmästyneenä. Kukahan siellä oli? Ääni oli selvästi miehen. Hän muisti nuoren englantilaisen, jonka oli jättänyt samoamaan pitkin rantaa ja joka oli hävinnyt ennen hänen palaamistansa. Hetkistä myöhemmin kuului vastaukseksi naisen ääni — Miriamin ääni, — ja toimintahalun kiihdyttämänä suhahti Korak nopeasti näitä kahta ääntä kohden.
Kun ilta-ateria oli syöty, oli Miriam mennyt olkivuoteelleen sheikin teltan vaimolaosastoon, pieneen, parilla arvottomalla persialaisella matolla eristettyyn peränurkkaan. Siellä hän oli ennen asunut yksinään Mabunun kanssa, sillä sheikillä ei ollut vaimoja. Eivätkä olosuhteet nytkään, hänen oltuaan vuosikausia poissa, olleet muuttuneet, — hän oleskeli taaskin kaksistaan Mabunun kanssa vaimojen osastossa. Sitten saapui sheikki ja työnsi verhot sivulle. Hän tuijotti suojan hämärään valoon.
"Miriam!" huusi hän. "Tule tänne."
Tyttö nousi ja tuli etutelttaan. Sen sisustaa valaisi tulen loimu. Hän näki Ali ben Kadinin, sheikin velipuolen, istua kyyhöttävän matolla, tupakoiden. Sheikillä ja Ali ben Kadinilla oli ollut sama isä, mutta jälkimäisen äiti oli ollut orjatar — neekerinainen länsirannikolta. Ali ben Kadin oli vanha, ruma ja melkein musta. Tauti oli syönyt hänen nenänsä ja osan toista poskea. Hän kohotti päätänsä ja irvisti, kun Miriam astui sisälle.
Sheikki viittasi peukalolla Ali ben Kadinia kohti ja sanoi Miriamille:
"Alan käydä vanhaksi. Minä en elä enää kauan. Senvuoksi olen antanut sinut veljelleni Ali ben Kadinille."
Siinä kaikki. Ali ben Kadin nousi ja astui tyttöä kohti. Miriam kavahti kauhistuneena. Mies tarttui häneen vyötäisiltä.
"Tule!" käski hän ja laahasi hänet sheikin teltasta omaansa.
Heidän mentyänsä sheikki päästi röhönaurun. "Kun lähetän tytön muutaman kuukauden perästä pohjoiseen", jupisi hän itsekseen, "niin tietävät, mikä on palkka Amor ben Khadurin sisarenpojan tappamisesta."
Ali ben Kadinin teltassa Miriam uhkasi ja rukoili, mutta turhaan. Hirveä vanha sekarotuinen puhui ensin hyväileviä sanoja, mutta kun Miriam purki hänelle kaiken kauhunsa ja inhonsa, raivostui hän, hyökkäsi tyttöön käsiksi ja kaappasi hänet syliinsä. Kahdesti Miriam riuhtaisihe hänestä irti, ja yhdellä niistä väliajoista, jolloin hänen onnistui välttää hätyyttäjäänsä, hän kuuli Baynesin hyräilevän säveltä, jonka tiesi olevan aiotun hänen korviensa kuultavaksi. Miriamin siihen vastatessa hyökkäsi Ali ben Kadin jälleen hänen niskaansa. Tällä kertaa hän raahasi tytön telttansa peräsuojaan, jossa kolme neekeritärtä tylsän välinpitämättömästi katseli heidän silmiensä edessä esitettävää murhenäytelmää.
Kun hänen jalosukuisuutensa Morison näki mustan jättiläisen suuren ruhon tukkivan häneltä tien, täytti hänen pettymyksensä hänet eläimellisellä raivolla, joka muutti hänet villipedoksi. Kiroten hän karkasi miehen kimppuun paiskaten hänet ruumiinsa painolla tantereelle. Siinä he kamppailivat; neekeri yritti vetää veistänsä tupesta, valkoihoinen taas koetti kuristaa neekeriä hengiltä.
Baynesin sormien puristus tukehdutti avunhuudon, jonka toinen olisi kernaasti päästänyt ilmoille; mutta sitten onnistui neekerin paljastaa aseensa, ja hetkistä myöhemmin tunsi Baynes teräksen viiltävän olkapäätänsä. Musta mies iski iskemistänsä. Valkoihoinen irroitti toisen kätensä neekerin kurkusta. Hän hapuili jotakin heitto- tai lyömäasetta tanterelta vierestään, ja vihdoin hänen sormiinsa osui kivi, jonka hän kaappasi kouraansa. Kohottaen sen vastustajansa pään yli mäjäytti jalosukuinen Morison hirvittävän iskun. Heti herpautui neekeri huumaantuneena. Baynes antoi sille vielä kaksi iskua. Sitten hän hypähti pystyyn ja juoksi vuohennahkaista telttaa kohti, josta oli kuullut hätääntyneen Miriamin äänen.
Mutta hänen edellään oli jo toinen. Puettuna ainoastaan leopardinnahkaansa ja nivusvaatteeseensa sujahti Korak, Tappaja, varjoon Ali ben Kadinin teltan taustalle. Sekarotuinen oli juuri raahannut Miriamin peräkammioon, kun Korakin terävä veitsi viilsi kuutta jalkaa pitkän raon teltan seinään ja apinamies kookkaana ja voimakkaana ryntäsi sisälle hämmästyneiden henkilöiden silmien eteen.
Miriam näki ja tunsi hänet samassa silmänräpäyksessä kun hän astui sisälle. Neidon sydän sykähti ilosta ja ylpeydestä, kun hän sai jälleen nähdä ylvään, jaloryhtisen olennon, jota oli niin kauan kaivannut.
"Korak!" huudahti hän.
"Miriam!" Nuorukainen lausui tämän ainoan sanan hyökätessään kummastuneen Ali ben Kadinin kimppuun. Kaikki kolme neekeritärtä karkasivat parkuen yömatoiltaan. Miriam koetti estää niitä lähtemästä, mutta ennenkuin hän siinä onnistui, olivat säikähtyneet neekerinaiset syöksyneet Korakin teltan seinään tekemästä halkeamasta ja juosseet kirkuen kylälle.
Tappajan sormet puristuivat kerran inhoittavan Alin kurkkuun, kerran upposi hänen puukkonsa miehen saastaiseen sydämeen — ja Ali ben Kadin virui kuolleena telttansa lattialla Korak kääntyi Miriamia kohti, ja samalla hetkellä hyppäsi esille verinen, repaleinen ja pörröinen hahmo.