The Project Gutenberg eBook ofTarzanin poikaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Tarzanin poikaAuthor: Edgar Rice BurroughsTranslator: Valfrid HedmanRelease date: January 23, 2021 [eBook #64377]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARZANIN POIKA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Tarzanin poikaAuthor: Edgar Rice BurroughsTranslator: Valfrid HedmanRelease date: January 23, 2021 [eBook #64377]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tapio Riikonen
Title: Tarzanin poika
Author: Edgar Rice BurroughsTranslator: Valfrid Hedman
Author: Edgar Rice Burroughs
Translator: Valfrid Hedman
Release date: January 23, 2021 [eBook #64377]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARZANIN POIKA ***
Kirj.
Edgar Rice Burroughs
14:sta englantilaisesta painoksesta ("The Son of Tarzan") suomentanut
Valfrid Hedman
Kariston nuorisonkirjoja 37
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1923.
I. Etsivä katseII. Opettaja oppilaan käsissäIII. YstävyksetIV. Salaperäinen tapausV. Pikku MiriamVI. Viidakon opetuksiaVII. Omaa heimoaVIII. ApinaleirilläIX. KolmisinX. Vaarallisia vieraitaXI. NeidonryöstöXII. NeekerikylässäXIII. Miriam myydäänXIV. Ihmisten ilmoilleXV. Taistelu mustien kanssaXVI. Eurooppalaisia vieraitaXVII. ViettelijäXVIII. Yöllinen ratsastusXIX. Korak muisteleeXX. KarkaaminenXXI. Vihaa ja rakkauttaXXII. Pako leiristäXXIII. Neidon tähdenXIV. Tantorin kostoXXV. Sheikin kylässäXXVI. PolttorovioltaXXVII. Kaikki löytävät toisensa
Etsivä katse
Marjorie W:niso vene lipui leveätä Ugambi-jokea alaspäin luoteen ja virran kuljettamana. Sen miehistö nautti joutilaana tästä lepohetkestä, ankaralla työllä vastavirtaan soudettuansa. Vajaan viiden kilometrin päässä oli itseMarjorie W. aivan valmiina lähtemään, heti kun he olivat kiivenneet laivaan ja kiskoneet ison veneen taaveteillensa. Nyt havahtuivat unelmiinsa vaipuneet, rupattelu taukosi, ja jokaisen huomio kääntyi joen pohjoisrantaan. Siellä seisoi särkyneellä piipitysäänellä kirkuva omituinen miehen kuvatus ojennellen luisevia käsivarsiaan heitä kohti.
"Mitä hittoa?" huudahti eräs matruusi.
"Valkoihoinen!" jupisi perämies ja virkkoi sitten: "Airoihin, pojat!Soudammepa katsomaan, mikä hänellä on hätänä."
Rantaan tullessaan he näkivät laihan olennon, jonka harvat valkoiset hapset riippuivat vanukkeisina. Kuihtuneen, kumaran ruumiin verhona oli ainoastaan nivusvaate lanteiden ympärillä. Kyyneleitä valui kuopikkailta, rokonarpisilta poskilta. Mies sopersi heille oudolla kielellä.
"Ryssä", koetti perämies arvata. "Snajuatteko englantia?" kysyi hän muukalaiselta.
Tämä ymmärsi ja puhuen murtamalla ja epävarmasti ikäänkuin olisi kulunut monta vuotta siitä, kun oli sitä kieltä käyttänyt, pyysi hän heitä viemään hänet pois tästä kauheasta maasta. Päästyään sitteMarjorie W:nkannelle kertoi mies pelastajilleen surkean tarinan puutteista, kärsimyksistä ja kidutuksista, joita oli kokenut toistakymmentä vuotta. Kuinka hän oli tullut Afrikkaan, sitä hän ei heille kertonut, vaan antoi heidän otaksua, että oli unohtanut ne elämänsä tapahtumat, jotka olivat sattuneet ennen noita hänen sieluansa ja ruumistaan riuduttaneita koettelemuksia. Hän ei sanonut heille oikeaa nimeänsäkään, joten he saivat tutustua häneen vain Mikael Sabroffina. Myöskään ei ollut mitään yhtäläisyyttä tämän surkean ihmisjäännöksen ja entisen miehekkään, vaikka periaatteettoman Aleksis Paulvitshin välillä.
Oli kulunut kymmenen vuotta siitä, kun venäläinen oli välttänyt ystävänsä, suurroiston, Rokoffin saaman lopun, eikä vain kerran, vaan monta kertaa oli hän kironnut kohtaloa, joka oli suonut Rokoffille kuoleman ja säästänyt hänet kärsimyksistä, mutta määrännyt hänen, Paulvitshin, osaksi sellaisen elämisen kauhut, jotka olivat äärettömästi pahempia kuin häntä itsepintaisesti kartteleva kuolema.
Paulvitsh oli pötkinyt metsään nähdessään Tarzanin eläinten ja niiden villin isännän parveilevanKincaidinkannelle, ja peläten Tarzanin ajavan häntä takaa ja tavoittavan hänet oli hän juosta hölköttänyt, kunnes oli painunut syvälle viidakkoon, vain joutuakseen vihdoin erään villin ihmissyöjäheimon käsiin, joka oli saanut kokea Rokoffin pahansisuisuutta ja julmaa raakuutta. Heimopäällikön kummallinen oikku pelasti Paulvitshin kuolemasta vain syöstäkseen hänet kurjuuteen ja kidutukseen. Kymmenen vuotta hän oli ollut kyläläisten maalitauluna, naiset ja lapset olivat häntä piesseet ja kivittäneet, soturit silponeet, suomineet ja raadelleet; hän oli usein ollut mitä pahanlaatuisimpain kuumeiden uhrina. Mutta hän ei kuollut. Rokko kävi iljettävillä kourillaan häneen kiinni, merkiten hänet kamalilla arvillaan. Taudin runtomana ja heimon vihamielisen huomion alaisena oli Aleksis Paulvitsh niin muuttunut ja hänen kasvonsa niin kuihtuneet, ettei edes hänen oma äitinsä olisi niiden surkeassa naamiossa keksinyt ainoatakaan tuttua piirrettä. Muutamia kellervän valkoisia hiussuortuvia törrötti jälellä tuuheasta mustasta tukasta, joka ennen oli peittänyt hänen päätänsä. Hänen jäsenensä olivat vääntyneet ja solmuiset, hän käveli laahustavasti ja hoippuen, ruumis etukumarassa. Hänellä ei ollut hampaita, — hänen julmat isäntänsä olivat iskeneet ne hänen suustansa. Hänen hengenlahjansakin olivat vain surkea irvikuva entisistä.
Hänet otettiinMarjorie W:nkannelle, missä häntä ruokittiin ja vaalittiin. Hän voimistui hiukan, mutta hänen ulkomuotonsa ei parantunut — hän pysyi samana kolhittuna ja haaksirikkoutuneena ihmisjäännöksenä, jollaisena he olivat hänet löytäneet; haaksirikkoiseksi ja kolhituksi hylkykaluksi hän oli jäävä siihen asti, kun kuolema hänet korjaisi. Vaikka vasta neljännelläkymmenellä, olisi Aleksis Paulvitshia helposti voinut luulla kahdeksankymmenvuotiaaksi. Tutkimaton luonto oli tuominnut kätyrin suurempaan rangaistukseen kuin hänen päämiehensä oli kärsinyt.
Aleksis Paulvitshin aivoissa ei enää ollut mitään kostonajatuksia — ainoastaan tympeää vihaa miestä kohtaan, jota hän ja Rokoff olivat turhaan koettaneet nujertaa. Hän vihasi myöskin Rokoffin muistoa, sillä Rokoff oli saattanut hänet näihin kärsimiinsä kauhuihin. Hän vihasi parinkymmenen suurkaupungin poliiseja, joiden käsistä hänen oli täytynyt paeta. Hän vihasi lakia, vihasi järjestystä, vihasi kaikkea. Tämän miehen jokaisen valveellisen hetken täytti sairaloinen vihantunne. Hän oli tullut sielullisesti, kuten ulkonäöltäänkin oli, vihan tuhoa vain vavahtelujen henkilöitymäksi. Hänellä ei ollut juuri mitään tekemistä miesten kanssa, jotka olivat hänet pelastaneet. Hän oli liian heikko työhön ja liian ärtyisä toveriksi, ja niinpä he pian jättivätkin hänet omiin hoteisiinsa.
Marjorie W:noli vuokrannut varakas tehtailijain rengas. Varustettuna laboratoriolla ja tarpeellisella määrällä tiedemiehiä se oli lähtenyt etsimään jotakin luonnontuotetta. Tehtailijat, jotka yhteisesti suorittivat retken kulut, olivat aikaisemmin tuottaneet sitä äärettömillä kustannuksilla Etelä-Amerikasta. Mitä tuo tavara oli, sitä eiMarjone W:llätiennyt kukaan muu kuin nuo oppineet, eikä sillä ole meille mitään muuta merkitystä, kuin että laiva senvuoksi joutui eräällä Afrikan rantavesillä sijaitsevalle saarelle senjälkeen kun Aleksis Paulvitsh oli siihen otettu.
Laiva oli ankkurissa rannikon lähellä useita viikkoja, ja tämä yksitoikkoinen elämä kävi miehistölle väsyttäväksi He menivät usein maihin, ja vihdoin Paulvitsh pyysi päästä mukaan — häntäkin tuskastutti laivaelämän riuduttava yksitoikkoisuus.
Saari oli kovin metsäinen. Tiheä viidakko ulottui melkein rantaan asti. Tiedemiehet tunkeutuivat syvälle saaren sisäosaan tuota arvoisaa kauppatavaraa etsiäkseen, jota mannermaan alkuasukkailta kuulluista huhuista päättäen saattoi otaksua sieltä löytyvän tuottavia määriä. Laivan miehistö kalasti, metsästi ja tutki seutua. Paulvitsh laahusti edestakaisin rannikolla tai Ioikoi sitä reunustavien isojen puiden siimeksessä. Eräänä päivänä, kun miehet olivat keräytyneet lyhyen matkan päähän hänestä tarkastamaan saaren sisäosissa metsästelleen merimiehen luodin kaatamaa pantteria, nukkui Paulvitsh puunsa alla. Hänet herätti kädenkosketus olkapäähän. Hän nousi säpsähtäen istualleen ja näki ison ihmisenmuotoisen apinan kyyröttävän vieressään ja tarkkaavan häntä kiinteästi. Venäläinen säikähtyi suunniltaan. Hän vilkaisi merimiehiä kohti, — ne olivat parinsadan metrin päässä. Jälleen nykäisi apina häntä olkapäästä, mölisten valittelevasti. Paulvitsh ei nähnyt mitään uhkaa eläimen asennossa tai kysyvässä katseessa. Hän nousi verkalleen pystyyn. Apina hänen vieressään nousi samoin.
Puolikumarassa laahusti Paulvitsh varovasti merimiehiä kohti. Apina asteli hänen rinnallaan pidellen häntä käsivarresta. He olivat jo melkein saapuneet pienen miesryhmän luo, ennenkuin heidät huomattiin, ja nyt oli Paulvitsh tullut varmaksi siitä, että eläin ei aikonut tehdä hänelle mitään pahaa. Se oli nähtävästi tottunut ihmisseuraan. Venäläisen mieleen juolahti, että apina edusti melkoista raha-arvoa, ja ennenkuin he ehtivät merimiesten luo, oli hän päättänyt, että hän yksin hyötyisi siitä. Nähdessään tämän omituisen parin tallustavan heitä kohti kummastuivat miehet ja alkoivat juosta tulijoita vastaan. Apina ei osoittanut mitään pelonmerkkiä. Päinvastoin se kouraisi jokaista merimiestä olkapäähän ja tuijotti kauan ja vakavasti hänen kasvoihinsa. Tarkattuaan heitä kaikkia se palasi Paulvitshin luo haikean pettymyksen ilme kasvoilla ja pettymystä osoittavin elein.
Elukka huvitti miehiä. He kokoontuivat sen ympärille, tehden Paulvitshille monta kysymystä ja tarkaten hänen toveriansa. Venäläinen sanoi heille, että apina oli hänen. Mitään enempää hän ei halunnut kertoa, märehtihän vain yhä samaa lausetta: "Apina on minun. Apina on minun." Väsyneenä Paulvitshiin yritti eräs miehistä pientä pilaa. Kiepahtaen apinan taakse hän pisti ihmisenmuotoista neulalla selkään. Kuin salama kääntyi apina kiusaajaansa kohti ja samassa tuokiossa oli rauhallinen ystävällinen eläin muuttunut vimmatuksi raivohengeksi. Leveä irvistys, joka oli ollut merimiehen kasvoilla hänen kepposta tehdessään, hyytyi kauhun ilmeeksi. Hän yritti väistää kohti ojentuvia pitkiä käsivarsia, mutta, kun ei siinä onnistunut, veti hän tupesta vyössään riippuvan pitkän puukon. Yhdellä nykäisyllä riisti apina aseen miehen kädestä, nakkasi sen syrjään ja upotti sitten keltaiset torahampaansa hänen olkapäähänsä.
Kepit ja puukot kädessä karkasivat miehen toverit elukan kimppuun, Paulvitshin tanssiessa kiroilevan ja sähisevän joukon ympärillä ja ulistessa pyyntöjä ja uhkauksia. Hän näki unelmansa varallisuudesta nopeasti haihtuvan miesten aseiden edessä.
Mutta apina ei ollutkaan mikään helppo uhri ylivoimalle, jonka kohtalo oli määrännyt sen nujertajaksi. Päästäen kynsistään taistelun alkuunpanijan se ravisti jättiläishartioitaan, irroittautuen kahdesta sen selkään tarrautuneesta miehestä, ja kaatoi mahtavien kämmeniensä iskuilla toisen toisensa perään hyökkääjistä, hypiskellen sinne tänne ketterästi kuin pieni marakatti. Ottelun olivat huomanneet kapteeni ja perämies, jotka juuri saapuivat rantaanMarjorie W:stä. Paulvitsh näki heidän molempain juoksevan paikalle revolverit vireessä, kintereillään kaksi merimiestä, jotka olivat soutaneet maihin. Apina seisoi katsellen ympärilleen ja tarkastellen tekemäänsä tuhoa, mutta odottiko se hyökkäyksen uudistumista vai miettikö, kenen vihollisistaan ensimmäiseksi lopettaisi, sitä ei Paulvitsh voinut arvata. Sensijaan hän käsitti, että niin pian kun tulijat saapuisivat ampumamatkan päähän pedosta, he tekisivät siitä pikaisen lopun, jollei sen ehkäisemiseksi yritettäisi mitään ja hyvin pian. Apina ei ollut tehnyt mitään liikettä venäläistä hätyyttääkseen, mutta sittenkään ei tämä ollut varma, mitä saattoi tapahtua, jos menisi hillitsemään villiä eläintä, joka nyt oli ärtynyt petomaiseen raivoon ja jonka sieraimia kutkutti vastavuodatetun veren haju. Hetkisen hän epäröi, ja sitten välähtivät hänen mielikuvituksessaan jälleen kiiltävät kolikot, joiksi tämän ison ihmisapinan epäilemättä voisi muuttaa, jos hän sen kerran saisi turvallisesti kuletetuksi Lontooseen tai johonkin muuhun suureen pääkaupunkiin.
Kapteeni huusi hänelle käskien häntä väistymään, jotta voisi ampua eläintä; mutta sensijaan laahusti Paulvitsh apinan viereen, ja vaikka hänen haivenensa nousivat pelosta pystyyn, rohkaisihe hän kuitenkin laskemaan kätensä apinan käsivarrelle.
"Tule!" käski hän ja yritti kiskoa eläintä pois merimiesten keskeltä, joista monet istuivat nyt tanterella kauhusta muljottavin silmin tai ryömivät kontillaan pois voittajansa ulottuvilta.
Verkalleen salli apina laahata itsensä sivulle eikä osoittanut pienintäkään halua tehdä venäläiselle pahaa. Kapteeni pysähtyi muutaman askeleen päähän omituisesta parista.
"Pois tieltä, Sabroff", komensi hän. "Minä lähetän sen otuksen sinne, missä se ei enää pureskele kelpo merimiehiä."
"Se ei ollut apinan syy, kapteeni", puolusti Paulvitsh. "Älkäähän toki ampuko sitä. Miehet itse aloittivat kahakan — hyökkäsivät ensinnä sen kimppuun. Näettehän, että se on aivan lauhkea, ja — se on minun — se on minun — se on minun! Minä en salli teidän tappaa sitä", lopetti hän, puoliksi tärveltyneiden aivojen jälleen kuvaillessa hänelle nautintoja, joita Lontoossa voisi ostaa rahalla — rahalla, jota hän ei voinut toivoa saavansa muutoin kuin jonkun tällaisen onnenpotkaisun avulla.
Kapteeni laski aseensa alas. "Miehetkö kahakan aloittivat?" tutkaisi hän. "Kuinka sen asian laita on?" Ja sitten hän kääntyi merimiesten puoleen, jotka olivat jo nousseet tanterelta. Kukaan heistä ei ollut seikkailussa saanut pahempia vaurioita, paitsi rähinän alkuunpanija, jonka kaiketikin täytyisi viikon päivät voidella kivistelevää olkapäätä.
"Simpson sen teki", selitti yksi miehistä. "Hän pisti apinaa neulalla takaapäin ja eläin karkasi hänen kimppuunsa — mikä oli hänelle hiton oikein — ja se peittosi meidät toisetkin, mistä en voi sitä moittia, koska kaikki heti hyökkäsimme sen niskaan."
Kapteeni vilkaisi Simpsoniin, joka nolostuneena myönsi syytöksen todeksi. Sitten kapteeni astui apinan luo, ikäänkuin itse ottaakseen selvän, millainen se luonteeltaan oli, mutta hänen nähtiin samalla pitävän revolveriansa vireessä ja ojennettuna. Hän puhutteli kuitenkin lepytellen eläintä, joka istua kökötti venäläisen vieressä katsellen merimiehiä vuoroonsa kutakin. Kapteenin lähestyessä nousi apina puolittain ja hoippui häntä vastaan. Sen kasvoilla oli sama omituinen etsivä ilme, jolla se oli tutkinut jokaista merimiestä heidät ensin tavatessaan. Se tuli jälleen aivan viereen ja laski käpälänsä miehen toiselle olalle tarkaten kiinteästi hänen kasvojansa pitkän tuokion. Sitten tuli elukan kasvoille äskeisen pettymyksen ilme ja sen rinnasta kohosi melkein inhimillinen huokaus, kun se kääntyi pois, tuijottaakseen yhtä uteliaasti perämieheen ja päällystön mukana oleviin kahteen matruusiin. Kussakin tapauksessa se huokasi ja siirtyi edelleen, palaten vihdoin Paulvitshin viereen ja istahtaen taas takajaloilleen. Senjälkeen se osoitti vähän tai ei mitään mielenkiintoa muita miehiä kohtaan ja oli kaikesta päättäen unohtanut äskeisen ottelunsa niiden kanssa.
Kun seurue palasiMarjone W:nkannelle, oli Paulvitshilla mukanaan apina, joka näkyi olevan kovin halukas häntä seuraamaan. Kapteeni ei tätä järjestelyä vastustanut, ja niinpä vaitiollen hyväksyttiin ihmisapina laivakunnan jäseneksi. Laivaan tultuaan se tarkasti huolellisesti kaikkia uusia kasvoja, joka kerralla ilmaisten samaa pettymystä kuin edellisiäkin tutkittuaan. Päällystö ja tiedemiehet haastelivat usein laivalla tästä eläimestä, mutta eivät kyenneet keksimään tyydyttävää selitysti omituiselle menettelylle, jolla se aina tervehti uusia kasvoja. Jos se olisi tavattu mantereella tai jossakin muussa paikassa, eikä melkein tuntemattomalla saarella, joka oli ollut sen kotina, olisivat he päättäneet, että se oli aikaisemmin ollut ihmisellä kesynä; mutta saaren autiuden vuoksi ei sellainen selitys ollut mahdollinen. Se näkyi alati etsivän jotakuta, ja paluumatkan ensimmäisinä päivinä saarelta lähtemisen jälkeen tavattiin se usein nuuskimassa eri paikoissa laivaa; mutta sitte kun se oli nähnyt ja tarkastanut jokaisen laivakuntaan kuuluvan kasvot ja tutkinut aluksen kaikki loukot, ratkesi se aivan välinpitämättömäksi ympäristöstään. Venäläistäkin kohtaan se osoitti vain satunnaista mielenkiintoa, kun tämä toi sille ruokaa. Muulloin näkyi apina ainoastaan sietävän häntä. Se ei milloinkaan ilmaissut kiintymystä häneen eikä kehenkään muuhunkaanMarjorie W:nmatkustajista tai miehistöstä eikä enää osoittanut merkkiäkään rajusta luonteesta, jolla oli ilmoittanut suuttumuksensa merimiesten hyökkäyksestä silloin kun oli heidän keskuuteensa saapunut.
Suurimman osan aikaansa se vietti vitjareikien kohdalla tähystäen edessä olevaa taivaanrantaa, ikäänkuin sillä olisi ollut kyllin järkeä tietääkseen, että laiva oli matkalla johonkin satamaan, missä olisi muita ihmisolentoja sen tutkivan katseen tarkattaviksi. Sanalla sanoen pidettiin Ajaxia, joksi hänet oli ristitty, merkillisimpänä ja älykkäimpänä apinana, mitäMarjorie W:nmiehistö ja matkustajat koskaan olivat nähneet. Eikä sen äly ollut sen merkillisin ominaisuus. Sen koko ja ruumiinrakenne, ollakseen apinan, herättivät pelonsekaista ihmettelyä. Että se oli vanha, oli aivan ilmeistä, mutta ei ollut havaittavissa, että sen ikä oli vähimmässäkään määrin heikontanut sen ruumiin- tai sielunvoimia.
Viimein saapui sittenMarjorie W.Englantiin, ja siellä päällystö ja tiedemiehet, jotka säälivät viidakoista pelastamaansa surkeaa ihmisjäännöstä, antoivat Paulvitshille rahaa ja sanoivat hänelle ja hänen Ajaxilleen hyvästi.
Satamassa ja kaiken matkaa Lontooseen oli venäläisellä täysi työ Ajaxistansa. Jokaiset uudet kasvot niistä tuhansista, jotka joutuivat ihmisenmuotoisen näkyville, oli huolellisesti tutkittava, mikä sen monissa uhreissa herätti kauhua. Mutta vihdoin iso apina, jolla kaiketikaan ei ollut etsinnässään ollut menestystä, vaipui sairaloiseen välinpitämättömyyteen, josta jotkut ohimenevät kasvot sen vain silloin tällöin havahduttivat.
Lontoossa meni Paulvitsh saaliineen suoraa päätä kuuluisan eläintenkesyttäjän luo. Ajax herätti hänessä suurta mielenkiintoa ja niinpä hän suostuikin opettamaan sitä ehdolla, että sai suuremman osan näyttelyn tuloista; ja hän otti sillävälin huolehtiakseen sekä apinan että sen omistajan elatuksesta.
Ja niin joutui Ajax Lontooseen, ja siellä taottiin uusi rengas monien henkilöiden elämään vaikuttavien merkillisten tapausten ketjuun.
Opettaja oppilaan käsissä
Herra Harold Moore oli kellerväkasvoinen, uuttera nuori mies. Hän otti hyvin vakavasti elämän ja tehtävänsä, jona oli brittiläisen aatelismiehen nuoren pojan opettaminen. Hänestä ei hänen huostaansa uskottu nuorukainen edistynyt siinä määrin kuin vanhemmilla oli syytä toivoa, ja nyt hän koetti tunnollisesti selittää asiaa pojan äidille.
"Eipä niin, että nuorukainen ei olisi älykäs", sanoi hän; "jos asianlaita olisikin siten, olisi minulla menestyksen toiveita, kun ponnistaisin kaiken tarmoni voittaakseni hänen typeryytensä. Vaikeus on vain siinä, että hän on ylen älykäs ja oppii niin nopeasti, etten voi keksiä mitään vikaa hänen läksyjensä valmistuksessa. Mutta minua huolestuttaa se, että hänellä kaikesta päättäen ei ole laisinkaan mielenkiintoa mihinkään niistä aineista, joita opiskelemme. Hän vain suorittaa jokaisen tehtävän välttämättömänä pahana, josta on päästävä eroon mahdollisimman pian, ja olen varma, että mitkään läksyt eivät sitten enää muistu hänen mieleensä ennenkuin oppi- ja lukutunnit jälleen palaavat. Hänen ainoana harrastuksenaan näkyy olevan ruumiilliset urotyöt, ja hän lueskelee kaikkea käsiinsä saamaansa, missä vain kerrotaan villeistä pedoista ja sivistymättömäin kansain elämästä ja tavoista; mutta erikoisesti näkyvät eläintarinat häntä tenhoavan. Hän saattaa istua tuntikausia jonkun Afrikantutkijan teoksen ääressä, ja kaksi kertaa olen yllättänyt hänet iltamyöhällä vuoteessaan lukemassa Carl Hagenbeckin kirjaa ihmisistä ja eläimistä."
Pojan äiti kopautteli hermostuneesti jalallaan uuninmattoa.
"Tietenkin koetatte te saada poikaa sellaisesta luopumaan?" rohkaistui hän kysymään. Herra Moore liikahti hämillään.
"Minä… hm… yritin ottaa häneltä kirjan", vastasi hän huoahtaen ja heikon punan noustessa kelmeille poskille; "mutta… hm… poikanne on aika jäntevä niin nuoreksi."
"Hän ei tahtonut antaa sitä?" kysyi äiti.
"Ei", tunnusti opettaja. "Hän käyttäytyi siinä aivan hyväntuulisen hilpeästi; mutta hän väitti itsepintaisesti olevansa gorilla ja minun olevan simpanssin, joka tahtoi varastaa siltä ruokaa. Hän hyökkäsi kimppuuni ulvoen niin hurjasti, etten ole moista ennen kuullut, nosti minut ihan päänsä päälle, paiskasi vuoteelleen, ja suoritettuaan kuoliaaksi tukehduttamista kuvailevan pantomiimin hän nousi siinä venyessäni seisomaan ruumiilleni ja karjaisi mitä kauheimmin, selittäen, että se oli urosapinan voittohuuto. Sitten hän kantoi minut ovelle, tuuppasi eteiseen ja lukitsi oven jälkeeni."
Muutamaan minuuttiin ei kumpikaan virkkanut mitään. Vihdoin keskeytti pojan äiti äänettömyyden.
"On hyvin tarpeellista, herra Moore", sanoi hän, "että teette kaiken voitavanne vaimentaaksenne moisia taipumuksia Jackissa; hän…" mutta rouva ei ehtinyt pitemmälle. Äänekäs "huup!" ikkunasta päin sai heidät molemmat nousemaan seisaalleen. Huone sijaitsi rakennuksen toisessa kerroksessa, ja vastapäätä ikkunaa, johon heidän huomionsa kääntyi, kasvoi iso puu, jonka oksa ulottui muutaman jalan päähän ikkunalaudasta. Tuolta oksalta he nyt molemmat keksivät äskeisen keskustelunsa aiheuttajan, kookkaan, rakenteeltaan sopusuhtaisen pojan huolettomasti keinumassa taipuvalla orrellaan ja iloisesti hoilaamassa, kun näki kuulijansa säikähtyneet kasvonilmeet.
Sekä äiti että opettaja ryntäsivät ikkunaa kohti, mutta ennenkuin olivat päässeet huoneen puoliväliin, hyppäsi poika ketterästi ikkunalaudalle ja tuli sisälle heidän luokseen.
"'Borneon villi on juuri tullut kaupunkiin'" lauloi hän tanssien jonkinlaista sotatanssia säikähtyneen äidin ja nolostuneen opettajan ympärillä ja kietoi lopuksi käsivartensa edellisen kaulaan, suudellen häntä kummallekin poskelle.
"Oi äiti", huusi hän, "eräässä konserttisalissa näytellään ihmeellistä opetettua apinaa. Willie Grimsby näki sen eilen illalla. Sanoo sen osaavan tehdä kaikkea muuta, paitsi ei puhua. Se ajaa polkupyörällä, syö veitsellä ja kahvelilla, laskee kymmeneen ja tekee jos joitakin ihmeellisiä temppuja; ja saanko minä mennä sitä katsomaan? Oi, äiti — salli minun mennä!"
Taputtaen poikaa hellästi poskelle pudisti äiti päätänsä. "Ei, Jack", sanoi hän; "tiedäthän, että minä en pidä sellaisista näytöksistä."
"En käsitä, mikset pidä, äiti", vastasi miehenalku. "Kaikki muut pojat menevät, ja käyvät eläintarhassakin, etkä sinä koskaan päästä minua sinnekään. Jokainen luulisi minua tytöksi tai… tai… sylivauvaksi. Oi, isä", huudahti hän, kun ovi aukeni ja sisään astui kookas, harmaasilmäinen mies. "Oi, isä, enkö minä saa mennä?"
"Minne sitten, poikaseni?" kysyi vastatullut.
"Jack tahtoisi mennä johonkin konserttisaliin katsomaan kesytettyä apinaa", selitti äiti katsahtaen varoittavasti puolisoonsa.
"Sitä Ajaxiako?" kysyi herrasmies.
Poika nyökkäsi.
"Ka, en siinä näe mitään moitittavaakaan, poikani", virkkoi isä; "tekisi minunkin mieleni nähdä se. Sanovat, että se on kovin ihmeellinen, ja ihmisenmuotoiseksi kuuluu olevan tavattoman kookas. Menkäämme kaikin, Jane — mitä sanot?" Ja hän kääntyi vaimoonsa päin, mutta rouva vain pudisti mitä itsepintaisimmin päätänsä ja kysyi kääntyen herra Mooren puoleen, eikö ollut aika, että tämä ja Jack ryhtyisivät aamulukuihinsa. Kun nuo kaksi olivat lähteneet huoneesta, kääntyi hän puolisoaan kohti.
"John", virkkoi hän, "jotakin on tehtävä lannistaaksemme Jackin taipumusta kaikkeen, mikä voi kiihoittaa villin elämän kaipuuta, jonka pelkään hänen sinulta perineen. Tiedät omasta kokemuksestasi, kuinka voimakas erämaan kutsu toisinaan on. Tiedät, että sinun itsesi on monesti täytynyt lujasti ponnistella vastustaaksesi sinut joskus valtaavaa melkein mielipuolista halua jälleen antautua viidakkoelämään, jota olit niin monet vuodet viettänyt, ja samalla tiedät paremmin kuin kukaan muu, kuinka kauhea Jackin kohtalo olisi, jos tie villiin viidakkoon tehtäisiin hänelle joko vietteleväksi tai helpoksi."
"En oikein usko olevan vaaraa, että hän perii viidakon vietin minulta", vastasi puoliso, "sillä en voi käsittää, että sellainen vaisto periytyisi isältä pojalle. Ja välistä tuntuu minusta siltä, Jane, että huolenpidossasi hänen tulevaisuudestansa menet ehkäisevissä toimenpiteissäsi hieman liian pitkälle. Hänen rakkautensa eläimiin — esimerkiksi hänen halunsa nähdä tuo opetettu apina — on varsin luonnollista hänen ikäisessään terveessä, säännöllisesti kehittyneessä pojassa. Se, että hän haluaa nähdä Ajaxin, ei todista, että hän haluaisi naida apinan, ja jos hän tahtoisikin, niin eihän toki sinulla, Jane, ole oikeutta huutaa 'mikä häpeä!'" Ja John Clayton, loordi Greystoke, kietoi käsivartensa vaimonsa vyötäisille, nauraen hilpeästi hänen ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa, ja kumartui häntä suutelemaan. Sitten jatkoi hän vakavammin: "Et ole koskaan kertonut Jackille mitään entisestä elämästäni etkä sallinut minunkaan kertoa, ja siinä olet luullakseni tehnyt erehdyksen. Jos olisin saanut jutella hänelle Apinain Tarzanin kokemuksista, olisin varmaan voinut riistää viidakkoelämältä paljon sitä runohohdetta, joka siihen luonnollisesti liittyy sitä tuntemattomien mielessä. Silloin hän olisi voinut käyttää kokemustani hyväksensä, mutta jos viidakon vietti hänet joskus valtaa, ei hänellä ole nyt muuta opastajaa kuin omat vaikutelmansa, ja minä tiedän, kuinka raisuina ne joskus voivat vetää meitä väärään suuntaan."
Mutta lady Greystoke pudisti vain päätänsä, niinkuin oli tehnyt sata kertaa ennen, milloin tämä kysymys oli kiinnittänyt heidän huomiotansa.
"Ei, John", väitti hän, "minä en koskaan anna suostumustani siihen, että Jackin mieleen istutetaan mitään villielämän haaveita, me kun molemmat haluamme häntä varjella sellaisesta."
Oli ilta, ennenkuin jälleen puhuttiin asiasta, ja silloin sen toi esille Jack itse. Hän oli istuskellut lukemassa isoon nojatuoliin painuneena, kun hän äkkiä katsahti ylös ja alkoi puhutella isäänsä.
"Miksi", kysyi hän käyden suoraan asiaan, "en saa mennä Ajaxia katsomaan?"
"Äitisi ei sitä hyväksy", vastasi isä.
"Entä sinä?"
"Siitä ei ole kysymys", vältteli loordi Greystoke. "Riittää, että äitisi on sitä vastaan."
"Minä menen sitä katsomaan", julisti poika parin minuutin mietiskelevän äänettömyyden jälkeen. "En ole toisenlainen kuin Willie Grimsby tai joku muu niistä pojista, jotka ovat käyneet sitä katsomassa. Ei siitä ollut niille vahinkoa eikä ole minullekaan. Voisin mennä sinulle ilmoittamatta; mutta en tahdo sitä tehdä. Niinpä sanoinkin nyt etukäteen, että menen Ajaxia katsomaan."
Pojan äänessä tai sävyssä ei ollut mitään kunnioitukseni puutetta tai uhmaa. Hän vain esitti kiihkottomasti asianlaidan, Hänen isänsä saattoi tuskin hillitä hymyä tai olla ilmaisematta ihailuaan poikansa miehekkäästä menettelystä.
"Ihailen sinun vilpittömyyttäsi, Jack", sanoi hän. "Salli minunkin olla vilpitön. Jos menet luvattani katsomaan Ajaxia, niin minä rankaisen sinua. En ole koskaan antanut sinulle ruumiillista kuritusta, mutta minä varoitan sinua: jos olet tottelematon äitisi tahdolle, niin tällä kertaa sitä saat."
"Hyvä on, isä", vastasi poika. "Minä ilmoitan sinulle, kun olen käynytAjaxia katsomassa", lisäsi hän sitten.
Herra Mooren huone oli seinätysten hänen nuoren holhottinsa huoneen kanssa, ja opettajan tapana oli kurkistaa pojan suojaan joka ilta, kun tämä oli menossa nukkumaan. Ja tänään hän täytti sen velvollisuutensa erikoisen huolellisesti, sillä hän oli juuri saapunut neuvottelusta pojan isän ja äidin luota, ja siellä oli hänen mieleensä painettu, että hänen täytyi kaikin mokomin estää Jack käymästä konserttisalissa, jossa Ajaxia näyteltiin. Kun hän siis avasi pojan huoneen oven puoli kymmenen tienoissa, näki hän suureksi kiihtymyksekseen, joskaan ei siitä aivan kummastunut, vastaisen loordi Greystoken täysissä pukimissa kadulle mennäkseen ja ryömimässä ulos makuukammionsa avonaisesta ikkunasta. Herra Moore harppasi nopeasti lattian yli, mutta se ponnistus oli tarpeeton, sillä kuullessaan hänen olevan huoneessa ja huomatessaan joutuneensa ilmi kääntyi poika takaisin ikäänkuin luopuen suunnittelemastaan seikkailusta.
"Mihin olit menossa?" läähätti kiihtynyt herra Moore.
"Menen Ajaxia katsomaan", vastasi poika tyynesti.
"Minua kummastuttaa…" huudahti herra Moore. Mutta hetkistä myöhemmin hän kummastui monin verroin enemmän, sillä astuen hänen lähelleen tarttui poika häneen äkkiä vyötäisiltä, nosti ylös ja paiskasi kasvoilleen vuoteelle, työntäen pään syvälle pehmeään pielukseen.
"Olkaa hiljaa", kehoitti voittaja, "tai minä tukehdutan teidät."
Herra Moore ponnisteli, mutta turhaan. Mitä muuta Apinain Tarzan lienee pojalleen perinnöksi antanutkin, oli tämä ainakin saanut melkein yhtä ihmeelliset ruumiinvoimat kuin hänellä itsellään oli sillä iällä ollut. Opettaja oli kuin tahdasta pojan käsissä. Polvistuen hänen ruumiilleen Jack repi suikaleita raidista ja sitoi opettajan kädet selän taakse. Sitten hän käänsi hänet ja sulloi samasta aineesta tehdyn suuntukkeen hänen hampaittensa väliin, lujittaen sen uhrinsa pään taitse kierretyllä suikaleella. Kaiken aikaa hän jutteli matalalla rupatteluäänellä.
"Minä olen Wadsha — wadshien päällikkö", selitti hän, "ja te olette Mohammed Dubn, arabialaissheikki, joka tahtoisi murhata minun kansani ja ryöstää norsunluuni", ja hän kytki herra Mooren kahlehditut nilkat takaapäin ylös, kunnes ne kohtasivat hänen kahlehditut ranteensa.
"Haa, konna! Nyt olet vihdoinkin käsissäni. Minä menen, mutta minä palajan!" Ja Tarzanin poika hyppäsi huoneen lattian yli ja pujahti vapauteen, laskeutuen räystäskourun laskutorvea pitkin alas.
Herra Moore kiemurteli ja ponnisteli vuoteessa. Hän oli varma tukehtumisestaan, jollei apua pian tulisi. Vauhkossa kauhussaan hänen onnistui vierittää itsensä alas vuoteelta. Putoamisen tuottama tuska ja järkytys palautti hänet jokseenkin terveesti miettimään tilaansa. Sensijaan, ettei aikaisemmin ollut hysteerisen pelkonsa vallassa kyennyt järkevästi ajattelemaan, makasi hän nyt aivan tyynenä ja koetti keksiä jotakin keinoa päästäkseen pulasta. Vihdoin hänen mieleensä juolahti, että huone, jossa loordi ja lady Greystoke olivat istuneet, kun hän heidät jätti, oli suoraan sen alapuolella, jonka lattialla hän virui. Hän tiesi, että oli kulunut melko tovi siitä, kun hän oli tullut yläkertaan, ja että he olivat saattaneet lähteä, sillä hänestä tuntui, että hän oli ponnistellut vuoteella iäisyyden yrittäessään vapautua. Mutta paras, mitä hän saattoi tehdä, oli yrittää herättää alhaalla olevien huomiota, ja niinpä hän monien turhien yritysten jälkeen onnistui kohoamaan asentoon, jossa saattoi naputtaa saappaansa kärjellä lattiaan. Tätä hän toisteli lyhyin väliajoin, kunnes hänen vaivansa — hänen mielestään kovin pitkän ajan päästä — palkittiin ja hän kuuli astuntaa portaita ylöspäin ja senjälkeen kolkutuksen ovelta. Herra Moore naputti tarmokkaasti jalkaterällään — hän ei voinut vastata muulla tavoin. Kolkutus uudistui hetkisen äänettömyyden perästä. Jälleen naputti herra Moore. Eivätkö ne koskaan avaisi ovea! Vaivaloisesti kieritti hän itsensä apua kohti. Jos hän saisi selkänsä työnnetyksi ovea vasten, voisi hän silloin naputtaa sen alaosaan, jolloin hänet varmaan kuultaisiin. Kolkutus uudistui vähän äänekkäämpänä ja vihdoin kuului ääni huutavan: "Nuori herra Jack!"
Siellä oli yksi talon palvelijoista — herra Moore tunsi miehen äänen. Hän oli vähällä revähdyttää verisuonen, yrittäessään suuntukkeensa lävitse huutaa: "Tulkaa sisälle!" Hetkisen perästä kolkutti mies jälleen oikein äänekkäästi ja kutsui taaskin poikaa nimeltä. Kun ei saanut mitään vastausta, käänsi hän ovenrivan nuppia, ja samassa valtasi opettajan uusi jähmetyttävä kauhu, — hän oli huoneeseen astuessaan itse lukinnut oven jälkeensä.
Hän kuuli palvelijan useaan kertaa yrittävän avata ovea ja lähtevän sitten pois. Siihen herra Moore pyörtyi.
Sillävälin nautti Jack täysin siemauksin varkain hankittuja riemujaan konserttisalissa. Hän oli päässyt tuohon ilontemppeliin juuri kun Ajaxin esitys alkoi ja ostettuaan aitiopaikan nojasi nyt kaidepuun yli, henkeään pidätellen ja tarkaten, silmät suurina ihmettelystä, ison apinan jokaista liikettä. Kesyttäjä äkkäsi pian pojan kauniit, innostuneet kasvot, ja koska yhtenä Ajaxin loistonumeroista oli pistäytyä esityksensä aikana yhteen tai useampaan aitioon muka kauan kadoksissa ollutta sukulaistaan etsimään, kuten kesyttäjä selitti, arveli mies olevan tehokasta lähettää apina kauniin pojan luo, joka varmaan kovin säikähtyisi pörröturkkisen, voimakkaan eläimen läheisyydestä.
Kun siis tuli aika apinan palata sivuseinämän takaa vastaukseksi yleisön takaisinkutsuun, kohdisti kesyttäjä sen huomion poikaan, joka sattui istumaan yksinänsä aitiossaan. Loikaten hyppäsi iso ihmisapina näyttämöltä pojan lähelle; mutta jos kesyttäjä oli odottanut naurettavaa pelästyskohtausta, niin hän pettyi. Leveä hymy valaisi pojan kasvot, kun hän laski kätensä vieraansa karvaiselle käsivarrelle. Apina tarttui poikaan kummastakin olkapäästä ja tuijotti kauan ja totisena hänen kasvoihinsa, jälkimäisen silitellessä sen päätä ja sitä hiljaa puhutellessa.
Koskaan ei Ajax ollut uhrannut niin pitkää aikaa minkään muun henkilön tarkastamiseen. Se näytti hämmentyneeltä ja melkoisesti kiihtyneeltä, äänteli ja mölisi pojalle ja hyväili häntä niinkuin kesyttäjä ei koskaan ennen ollut nähnyt sen ihmisolentoa hyväilevän. Sitten se kiipesi aitioon ja kyyristyi maahan ihan pojan viereen. Yleisö oli riemuissaan ja riemastui vielä enemmän, kun kesyttäjä näytäntöajan loputtua yritti viekoitella Ajaxia lähtemään aitiosta. Apina ei tahtonut hievahtaa. Johtaja, joka tuskastui viivytyksestä, koetti kiirehtiä kesyttäjää; mutta kun tämä astui aitioon laahatakseen vastahakoisen Ajaxin pois, kohtasivat häntä paljastetut torahampaat ja uhkaava murina.
Yleisö oli riemusta revetä. Hurrattiin apinalle, hurrattiin pojalle, huudettiin ja ilkuttiin kesyttäjälle ja johtajalle, joka onneton oli varomattomasti saapunut paikalle ja yritti auttaa kesyttäjää.
Vihdoin oli kesyttäjä epätoivoissaan, ja käsittäen, että tämä kapinallisuuden näyte kallisarvoisen elätin taholta voisi vastaisuudessa tehdä eläimen näyttelytarkoituksiin kelpaamattomaksi, jollei sitä heti taltutettaisi, oli hän rientänyt noutamaan pukuhuoneestaan paksun ruoskan. Sillä varustettuna hän palasi nyt aitioon; mutta vain kerran uhattuaan sillä Ajaxia näki hän yhden asemesta edessään kaksi raivostumitta vihollista, sillä poika oli hypännyt pystyyn ja siepattuaan tuolin seisoi apinan vieressä valmiina puolustamaan uutta ystäväänsä. Hänen kauniit kasvonsa eivät enää hymyilleet. Harmaissa silmissä oli välke, joka sai kesyttäjän pysähtymään, ja pojan vieressä seisoi iso ihmisapina muristen ja taisteluvalmiina.
Mitä olisi voinut tapahtua, jollei olisi ajoissa sattunut keskeytystä, sitä saattaa vain aavistella. Mutta että kesyttäjä olisi saanut ankaran kurituksen, ellei pahempaa, ilmeni selvästi molempain häntä katselevien vastustajain asennosta.
Säikähdyksestä kalpein kasvoin riensi palvelija Greystoken kirjastohuoneeseen ilmoittamaan, että oli tavannut Jackin oven lukittuna eikä ollut kyennyt saamaan moniin kolkutuksiinsa ja kysymyksiinsä muuta vastausta kuin kummallisen naputtavan äänen ja laahausta, ikäänkuin olisi ruumis liikkunut lattialla.
Harpaten neljä askelmaa kerrallaan nousi John Clayton yläkertaan vieviä portaita. Hänen vaimonsa ja palvelija riensivät hänen perässään. Kerran hän huusi kovalla äänellä poikansa nimeä; mutta kun ei saanut mitään vastausta, paiskasi hän painavan ruhonsa jättiläislihastensa kaikella heikkenemättömällä voimalla raskasta ovea vasten. Rautasaranain paukahdellessa poikki ja puun pirstoutuessa sortui este sisälle päin.
Kynnyksen vieressä virui tunnotonna herra Moore, jonka päälle ovi oli pudota mäjähtänyt. Aukosta hyppäsi Tarzan sisälle, ja hetkistä myöhemmin hohti huoneessa puolentusinan sähköpäärynän valo. Kesti pari minuuttia ennenkuin opettaja huomattiin, niin täydellisesti olivat ovenpirstaleet hänet peittäneet. Mutta vihdoin hänet kiskottiin esille, suukapula poistettiin, siteet katkottiin, ja runsas valelu kylmällä vedellä edisti hänen tajuntansa palaamista.
"Missä on Jack?" oli John Claytonin ensimmäinen kysymys. "Kuka tämän on tehnyt?" tiedusti hän sitten muistaen Rokoffin ja peläten uutta lapsenryöstöä.
Verkalleen kompuroi herra Moore pystyyn. Hänen katseensa harhaili huoneessa. Vähitellen hän sai kerätyksi hämärtyneet ajatuksensa. Hän muisti äskeisen tuskallisen kokemuksensa yksityiskohdat.
"Minä pyydän eroa toimestani, sir, ja haluan jättää sen heti kohta", olivat hänen ensimmäiset sanansa. "Ette tarvitse pojallenne opettajaa, — hän tarvitsee villieläinten kesyttäjän."
"Mutta missä hän on?" huudahti lady Greystoke.
"Meni Ajaxia katsomaan."
Vaivoin sai Tarzan hillityksi hymyn, ja tyydytyksekseen havaittuaan, että opettaja oli pikemmin säikähtynyt kuin loukkaantunut, hän käski noutaa katetun autonsa ja ajoi erästä hyvin tunnettua konserttisalia kohti.
Ystävykset
Kesyttäjän epäröidessä hetkisen ruoska ojossa aition ovella, missä poika ja apina olivat häntä vastassa, tunkeutui hänen ohitseen kookas, leveäharteinen mies ja astui sisälle. Kun pojan silmät osuivat tulijaan, kohosi hänen poskilleen lievä puna. "Isä!" äännähti hän.
Apina vilkaisi englantilaiseen loordiin ja hyppäsi sitten häntä kohti riemusta mölisten. Silmät suurina kummastuksesta pysähtyi vastatullut kuin kivettynyt. "Akut!" huudahti hän.
Poika katsoi ihmeissään ja hämillään apinasta isäänsä ja isästänsä apinaan. Kesyttäjän naama venähti hänen kuunnellessaan, mitä seurasi, sillä englantilaisen huulilta tippui apinainkielen kurkkuäänteitä, joihin häneen kiinni tarrautunut iso ihmisenmuotoinen vastasi samalla tavalla.
Kulissien takaa katseli tätä aitiokohtausta kamalasti käyristynyt ja ruma vanhus, jonka rokonarpiset kasvot vavahtelivat värveentapaisesti niillä vaihtelevista ilmeistä, osoittaen melkein kaikkia tunnelmia mielihyvän ja kauhun välisestä asteikosta.
"Kauan olen sinua etsinyt, Tarzan", puhui Akut. "Nyt kun olen sinut löytänyt, tulen viidakkoosi elääkseni siellä alati."
Mies siveli elukan päätä. Hänen aivoissaan liikkui nopea sarja muistelmia, jotka siirsivät hänet loitolle Afrikan aarniometsäin syvyyksiin, missä tämä iso ihmistä muistuttava eläin oli menneinä vuosina taistellut hänen rinnallaan olka olassa. Hän näki mustan Mugambin heiluttamassa murhaavaa ryhmysauvaansa ja heidän vieressään kauhean Sheetan, iskuhampaat paljaina ja turpajouhet törröllään; ja aivan lähellä pantterin takana parveilivat Akutin kamalat apinat. Mies huoahti. Hänessä kuohahti voimakkaana viidakkovaisto, jonka jo oli luullut kuolleeksi. Ah, kunpa hän voisi palata sinne edes yhdeksi ainoaksi kuukaudeksi, tuntea jälleen lehväisten oksien hipaisevan alastonta ihoaan, vetää sieraimiinsa kuolleen, mädäntyvän kasvullisuuden ummehtunutta hajua — joka on suitsutusta ja myrrhaa viidakossa syntyneelle, — havaita suurten petoeläinten äänettömän hiivinnän jälessään, metsästää ja olla metsästettynä, tappaa! Kuva oli kiehtova. Ja sitten esiintyi toinen kuva — suloiset naisen kasvot, vielä kauniit ja nuoret, ystäviä, koti, poika. Hän kohautti jättiläisolkapäitänsä.
"Se ei käy päinsä, Akut", sanoi hän; "mutta jos sinä tahdot palata, niin minä järjestän sen asian. Sinä et voisi elää onnellisena täällä — minun ei sovi siellä."
Kesyttäjä astui esille. Apina paljasti hampaansa muristen.
"Mene hänen kanssaan", kehoitti Apinain Tarzan. "Minä tulen huomenna sinua katsomaan."
Eläin siirtyi nyrpeillään kesyttäjän viereen. John Claytonin pyynnöstä ilmoitti tämä missä he olisivat tavattavissa. Tarzan kääntyi poikaansa päin.
"Tule!" sanoi hän, ja he lähtivät teatterista. Kumpikaan ei puhunut useaan minuuttiin, sittenkun olivat nousseet autoon. Poika keskeytti ensimmäisenä äänettömyyden.
"Apina tunsi sinut", sanoi hän, "ja te haastoitte yhdessä apinain kieltä. Kuinka se apina sinut tunsi, ja mistä olit oppinut hänen kieltänsä?"
Ja silloin Tarzan ensi kertaa selosti lyhyesti pojalleen aikaisemman elämänsä — syntymisensä viidakossa, vanhempainsa kuoleman ja kuinka Kaala, iso naarasapina, oli imettänyt häntä ja kasvattanut hänet lapsuudesta melkein miehuudenikään asti. Hän kertoi myöskin viidakon vaaroista ja kauhuista, suurista pedoista, jotka öin päivin vaanivat saalista, poutakausista ja rajuista syöksysateista, nälästä, kylmästä, tavattomasta kuumuudesta, alastomuudesta, pelosta ja kärsimyksistä. Hän kertoi kaikista niistä asioista, jotka sivistyneestä ihmisestä tuntuvat hirvittävimmiltä, toivoen sellaisen tiedon karkoittavan pojan mielestä kaiken ehkä synnynnäisen kaipuun viidakkoon. Mutta juuri ne tekivätkin viidakon muiston Tarzanille siksi, mitä se hänelle oli, juuri niissä sykki koko hänen rakastamansa viidakkoelämä. Ja kertoessaan hän unohti yhden asian — pääasian, — nimittäin sen, että innokkaasti kuunteleva nuorukainen hänen vieressään oli Apinain Tarzanin poika.
Sittenkun poika oli toimitettu vuoteeseen — saamatta rangaistusta, jolla häntä oli uhattu, — kertoi John Clayton vaimolleen illan tapahtumasta ja mainitsi tutustuttaneensa pojan oman viidakkoelämänsä vaiheisiin. Äiti, joka oli kauan aavistanut, että hänen poikansa täytyi kerran saada kuulla niistä hirveistä vuosista, jotka isä oli alastomana, villinä petoeläimenä samoillut viidakkoa, pudisti vain päätänsä toivoen toivottomuudessakin, että kiehtova vaisto, jonka hän tiesi elävän vielä voimakkaana isän rinnassa, ei ollut pojalle periytynyt.
Tarzan kävi seuraavana päivänä katsomassa Akutia, mutta vaikka Jack anoi päästä mukaan, ei sitä sallittu. Tällä kertaa näki Tarzan apinan vanhan rokonarpisen omistajan, jota hän ei tuntenut entisten aikojen ovelaksi Paulvitshiksi. Akutin pyyntöjen vaikutuksesta Tarzan kyseli ostaakseen apinaa; mutta Paulvitsh ei maininnut mitään hintaa, vaan lupasi miettiä asiaa.
Kun Tarzan palasi kotiin, oli Jack ylen innokas kuulemaan hänen vierailunsa vaiheista ja ehdotti lopuksi, että isä ostaisi apinan ja toisi sen kotiin. Lady Greystoke kauhistui sellaisesta tuumasta. Poika ei hellittänyt. Tarzan selitti halunneensa ostaa Akutin lähettääksensä sen takaisin viidakkokotiinsa, ja siihen äiti suostui. Jack pyysi lupaa käydä apinaa katsomassa, mutta taaskin sai hän ehdottomasti kieltävän vastauksen. Hän tiesi kuitenkin osoitteen, jonka kesyttäjä oli antanut isälle, ja kahta päivää myöhemmin hän sai vältetyksi uuden opettajansa valvonnan — opettajan, joka oli tullut säikytetyn herra Mooren tilalle — ja melkoisen etsinnän jälkeen sellaisessa Lontoon osassa, jossa ei ollut koskaan ennen käynyt, löysi hän rokonarpisen vanhuksen pienen löyhkäävän asunnon. Ukko itse vastasi koputukseen ja pojan selitettyä tulleensa Ajaxia katsomaan avasi oven ja päästi hänet pieneen huoneeseen, jos hän itse ja iso apina asuivat. Ennen muinoin oli Paulvitsh ollut keikarimainen lurjus; mutta kymmenen kamalaa vuotta Afrikan ihmissyöjäin keskuudessa oli lopen hävittänyt kaiken hienostelun hänen tavoistansa. Hänen pukunsa oli rutistunut ja tahrainen. Kädet olivat pesemättä, harvat tukanhaivenet kampaamatta. Suojassa oli pelkkää likaista epäjärjestystä. Kun poika astui sisään, näki hän ison apinan istua kököttävän vuoteella, jolla oli sotkuinen ja lemuava vanuke likaisia ryijyjä ja sisustettuja peitteitä. Nuorukaisen nähdessään hyppäsi apina lattialle ja tallusti eteenpäin. Mies, joka ei edellisestä näkemästä tuntenut vierastansa ja pelkäsi apinalla olevan pahaa mielessä, astui heidän väliinsä käskien aljun pedon mennä takaisin vuoteelle.
"Se ei tee minulle pahaa", huudahti poika, "me olemme ystäviä; ja ennen se oli isäni ystävä. He tunsivat toisensa viidakossa. Isä on loordi Greystoke. Hän ei tiedä, että minä olen tullut tänne. Äiti kielsi minua tulemasta; mutta minä tahdoin nähdä Ajaxin, ja minä maksan teille, jos sallitte minun usein tulla tänne sitä katsomaan."
Hänen kuullessaan, kuka poika oli, siristyivät Paulvitshin silmät. Siitä asti, kun hän ensi kerran oli jälleen nähnyt Tarzanin teatterin kulissien takaa, oli hänen tylsistyneissä aivoisaan alkanut herätä kostonhalua. Heikoille ja rikollisille luonteenomaista on syyttää muita niistä vastoinkäymisistä, jotka ovat heidän oman häijyytensä tuloksia, ja niinpä nyt Aleksis Paulvitsh johdatteli verkalleen mieleensä menneen elämänsä tapauksia ja luki sen miehen syyksi, jonka tuhoa ja murhaa hän ja Rokoff niin hartaasti olivat yrittäneet, kaikki onnettomuudet, jotka olivat häntä kohdanneet heidän monissa tyhjiin rauenneissa juonissaan.
Hän ei ensin keksinyt mitään keinoa, kuinka voisi oman turvallisuutensa säilyttäen kostaa Tarzanille Tarzanin pojan, välityksellä; mutta että poika toisi hänelle suuria kostonmahdollisuuksia, sen hän tajusi ja siksipä hän päätti kehittää ystävyyttä nuorukaisen kanssa, toivoen että kohtalo tuonnempana osoittaisi hänelle jonkun hyvän tuuman. Hän kertoi pojalle kaikki, mitä tiesi hänen isänsä entisestä viidakkoelämästä; ja kuultuaan, että nuorukaista oli pidetty niin monet vuodet tietämättömyydessä kaikista näistä asioista, jopa kielletty käymästä eläintieteellisessä puutarhassa, ja että tämän oli täytynyt sitoa ja suukapulalla mykistää opettajansa saadakseen tilaisuuden tulla konserttisaliin Ajaxia katsomaan, arvasi hän heti, kuinka suuresti pojan vanhemmat sydämessään pelkäsivät, että poika kaipaisi viidakkoon, kuten hänen isänsä oli sinne kaivannut.
Niinpä Paulvitsh rohkaisi poikaa tulemaan usein häntä katsomaan ja käytti aina hyväkseen nuorukaisen halua kuulla tarinoita siitä villistä maailmasta, jonka Paulvitsh liiankin hyvin tunsi. Hän jätti hänet usein Akutin kanssa kahdenkesken, eikä kestänyt kauan ennenkuin hän kummastuksekseen huomasi pojan voivan tehdä ajatuksensa tuolle isolle eläimelle ymmärrettäviksi — huomasi, että poika todella oli oppinut monta sanaa ihmisapinain alkuperäisestä kielestä.
Tällä ajalla kävi Tarzan useita kertoja Paulvitshin luona. Hän näytti kovin halukkaalta ostamaan Ajaxin ja vihdoin hän sanoi miehelle suoraan, että häntä ei siihen kannustanut yksinomaan hänen oma halunsa palauttaa eläin sen kotiviidakon vapauteen, vaan myöskin hänen vaimonsa pelko, että heidän poikansa jollakin tavoin saisi tietoonsa apinan olinpaikan ja hänen kiintymyksensä eläimeen synnyttäisi hänessä seikkailuvaistoa, joka, kuten Tarzan Paulvitshille selitti, oli perin suuresti vaikuttanut hänen omaan elämäänsä.
Venäläinen saattoi tuskin pidättää hymyä kuunnellessaan loordi Greystoken sanoja, koska tuleva loordi Greystoke oli tuskin puoli tuntia sitten istunut huonosti hoidetulla vuoteella rupatellen Ajaxille yhtä sujuvasti kuin apinana syntynyt.
Tämän haastelun aikana juolahti Paulvitshin mieleen tuuma, ja sen tuloksena hän suostui ottamaan vastaan satumaisen ison summan apinasta ja rahat saatuaan luovuttamaan eläimen laivaan, joka kahta päivää myöhemmin lähti Doverista eteläänpäin, matkalle Afrikkaan. Hänellä oli kaksinainen tarkoitus suostuessaan Claytonin tarjoukseen. Ensiksikin painoi rahasumma paljon hänen vaa'assaan, koska apina ei enää ollut hänelle tulolähteenä, eläin kun johdonmukaisen itsepintaisesti kieltäytyi esittämästä temppuja näyttämöllä senjälkeen kun oli Tarzanin keksinyt. Tuntui siltä kuin se olisi sallinut tuoda itsensä viidakkokodistaan ja alistunut tuhansille uteliaille katselijoille näyteltäväksi vain siksi, että saisi tilaisuuden etsiä ammoin menettämäänsä ystävää ja isäntää, jonka löydettyään se nyt piti enempää kanssakäymistä kaiken maailman ihmisten kanssa tarpeettomana. Mutta olkoon sen asian laita kuinka hyvänsä, totta oli, että apinaa ei millään viekoittelulla voitu taivuttaa edes astumaan näyttämölle, ja sinä ainoana kertana, jolloin kesyttäjä koetti sitä pakottaa, oli seuraus sellainen, että mies-parka kiitti onneansa, kun suoriutui jupakasta hengissä. Hänet pelasti vain Jack Claytonin satunnainen läsnäolo, tämän kun oli sallittu tulla eläimen luo sille varattuun teatterin pukuhuoneeseen, jossa oli heti rientänyt väliin, huomatessaan että hurja eläin aikoi tosissaan tehdä tihutöitä.
Ja rahallisen edun lisäksi tunsi venäläinen sydämessään voimakasta kostonhimoa, joka oli kasvanut hänen alituisesti mietiskellessään elämänsä pettymyksiä ja kärsimyksiä, jotka hän luki Tarzanin syyksi. Viimeinen eikä suinkaan pienin näistä vastoinkäymisistä oli Ajaxin kieltäytyminen ansaitsemasta hänelle rahaa. Apinan itsepäisyyden hän katsoi suorastaan Tarzanin syyksi ja tuli lopulta varmaksi siitä, että apinamies oli neuvonut isoa ihmisapinaa olemaan menemättä näyttämölle.
Paulvitshin muutoinkin ilkeän luonteen teki entistä pahemmaksi se sielullisten ja ruumiillisten kykyjen heikkeneminen ja riutuminen, joka oli kidutuksen ja puutteen aikaansaama. Kylmästä, harkitsevasta, perin nerokkaasta häijyydestä oli se rappeutunut hengenlahjoiltaan puutteellisen miehen sokeaksi, vaaralliseksi uhaksi. Kuitenkin oli hänen suunnitelmansa kyllin ovela tehdäkseen hieman epäluulonalaiseksi väitteen, että hänen sielunkykynsä vähenivät. Se takasi hänelle ensiksikin loordi Greystoken lupaaman korvauksen apinan poisviemisestä ja sitten koston sen hyväntekijälle tämän jumaloitseman pojan kautta. Se osa hänen suunnitelmastaan oli karkea ja raaka — siitä puuttui hienosti harkittu kidutus, mikä oli ollut ominaista entisen Paulvitshin mestariotteille hänen työskennellessään rikostaiteilija Nikolas Rokoffin kanssa; mutta se turvasi Paulvitshin ainakin vastuulta, sälyttäen sen apinan niskoille, joka siten myöskin saisi rangaistuksen siitä, että oli kieltäytynyt kauemmin ylläpitämästä venäläistä.
Kaikki kortit kääntyivät Paulvitshille kuin paholaisen järjestäminä. Sattumalta kuuli Tarzanin poika isänsä kertovan äidilleen, mihin toimenpiteisiin oli ryhtynyt palauttaakseen Akutin turvallisesti sen viidakkokotiin, ja sen kuultuaan pyysi poika, että apina tuotaisiin heille, hänelle leikkitoveriksi. Tarzanilla ei olisi ollut mitään sitä suunnitelmaa vastaan; mutta lady Greystokea kauhistutti jo pelkkä ajatuskin. Jack rukoili äitiänsä, mutta kaikki turhaan. Rouva oli heltymätön, ja vihdoin näkyi poika tyytyvän äitinsä päätökseen, että apina palautettaisiin Afrikkaan ja hänet itse kouluun, josta oli ollut poissa lomalla.
Hän ei yrittänyt enää sinä päivänä käydä Paulvitshin luona, vaan puuhaili muuta. Hänellä oli aina ollut runsaasti käyttövaroja, joten hän tarpeen tullen saattoi helposti kerätä muutaman satapuntasen. Osan näistä rahoista hän pani erilaisiin ostoksiin, jotka hän kenenkään tietämättä kuljetti salaa taloon, palatessaan kotiin myöhään iltapäivällä.
Seuraavana aamuna hän, annettuaan isälleen aikaa ennättää hänen edelleen ja päättää kaupan Paulvitshin kanssa, riensi venäläisen asuntoon. Tietämättä mitään miehen todellisesta luonteesta ei poika tohtinut täydellisesti luottaa häneen pelosta, että ukko ei ainoastaan kieltäytyisi häntä auttamasta, vaan ilmoittaisi koko asian isälle. Sensijaan hän pyysi lupaa saattaa Ajaxia Doveriin. Hän selitti, että vanhus siten säästyisi vaivaloisesta matkasta, samalla kun saisi pistää usean punnan kukkaroonsa, sillä poika lupasi maksaa venäläiselle hyvin.
"Siinä ei edes ole mitään pelkoa ilmitulosta", jatkoi hän, "koska minun otaksutaan matkustavan iltapäiväjunassa kouluun. Sensijaan pujahdankin tänne, sittenkun ne ovat jättäneet minut junaan. Niin voin saattaa Ajaxia Doveriin, nähkääs, ja myöhästyn koulusta vain päivän. Kukaan ei saa siitä mitään vihiä, mitään haittaa ei siitä ole, ja minä saan viettää vielä yhden päivän Ajaxin kanssa ennenkuin sen ainiaaksi menetän."
Suunnitelma soveltui mainiosti Paulvitshin omaan. Jos hän olisi tiennyt, mitä muita tuumia pojalla oli, olisi hän epäilemättä luopunut omasta kostohankkeestaan ja kaikesta sydämestään auttanut poikaa hänen suunnitelmansa toimeenpanemisessa, mikä olisikin ollut Paulvitshille parempi, jos hän olisi kyennyt lukemaan tulevaisuutta vain muutaman lyhyen tunnin eteenpäin.
Sinä iltapäivänä sanoivat loordi ja lady Greystoke pojalleen hyvästi ja saattoivat hänet turvallisesti junaan ensiluokan vaunuosastoon, jossa hän muutamassa tunnissa matkustaisi kouluun. Mutta tuskin he olivat lähteneet hänen luotaan, kun hän keräsi matkalaukkunsa, astui junasta ja meni ajurien odottelupaikalle aseman ulkopuolelle. Täältä hän otti ajurin kyyditsemään hänet venäläisen asunnolle. Sinne hän saapui hämärissä. Paulvitsh jo odotteli häntä. Mies käveli hermostuneesti lattialla. Apina oli vahvalla köydellä kytketty sänkyyn. Ensi kertaa näki Jack Ajaxin siten kytkettynä. Hän vilkaisi kysyvästi Paulvitshiin. Mies mutisi vastaukseksi, että apina kaiketikin oli arvannut joutuvansa poislähetetyksi ja että hän pelkäsi sen yrittävän karata.
Paulvitshilla oli kädessään toinen köydenpätkä. Sen päässä oli silmukka, jota hän alati hypisteli. Hän käveli kävelemistään edestakaisin huoneessa. Hänen rokonarpiset piirteensä värähtelivät hirveästi hänen mumistessaan itsekseen. Poika ei ollut koskaan nähnyt häntä tuollaisena, ja hän kävi levottomaksi. Vihdoin Paulvitsh pysähtyi huoneen vastakkaiselle sivulle kauaksi apinasta.
"Tulehan", sanoi hän pojalle, "niin näytän sinulle, kuinka sinun on köytettävä apina, jos se matkalla osoittaisi kapinan merkkejä."
Poika nauroi.
"Se ei ole tarpeellista", vastasi hän. "Ajax tekee mitä hyvänsä käsken sen tehdä."
Vanhus polki vihaisesti jalkaansa. "Tule tänne, sanon minä", toisti hän. "Jollet tee niinkuin sinua neuvon, niin et saata apinaa Doveriin — minä en ota itselleni vastuuta sen karkaamisesta."
Yhä hymyillen astui poika lattian yli ja seisahtui venäläisen eteen.
"Käänny selin minuun", käski viimemainittu, "jotta voin näyttää sinulle kuinka voit sen nopeasti sitoa."
Poika teki työtä käskettyä ja pani kätensä selkänsä taakse, kun Paulvitsh niin määräsi. Heti livahdutti vanha mies juoksevan silmukan pojan toiseen ranteeseen, kietaisi köyden pariin kertaan hänen toisen ranteensa ympäri ja veti solmuun.
Heti kun poika oli köytetty, muuttui miehen sävy. Vihaisesti kiroten pyöritti hän vankiaan ympärinsä, kamppasi hänet ja paiskasi hurjasti lattiaan, hypäten hänen rintansa päälle, kun hän oli kaatunut. Vuoteelta mörisi apina ja tempoi kahleitansa. Poika ei huutanut — se piirre oli peritty villiltä isältä, jolle monivuotinen kokemus viidakossa kasvatusemonsa Kaalan, ison apinan, kuoleman jälkeen oli opettanut, että kukaan ei tullut sortunutta auttamaan.
Paulvitshin sormet etsivät pojan kurkkua. Hän irvisti kamalasti vasten uhrinsa kasvoja.
"Isäsi saattoi minut turmioon", mutisi hän. "Tästä hän saa palkan. Hän luulee apinan tehneen sen. Minä sanon hänelle, että apina sen teki. Sanon jättäneeni sen yksikseen muutamiksi minuuteiksi, jolloin sinä hiivit sisälle ja apina tappoi sinut. Minä heitän ruumiisi vuoteelle, sitte kun olen kuristanut sinut hengiltä, ja kun tuon isäsi tänne, näkee hän apinan istumassa päälläsi", ja tämä kiero paholainen purskahti kaakattavaan verenhimoiseen nauruun. Hänen sormiensa puristus pojan kaulassa tiukkeni.
Heidän takanaan murisevan raivostuneen eläimen ääni kajahteli pienen huoneen seiniä vasten. Poika kalpeni, mutta mitään muuta pelonmerkkiä tai kauhunilmettä ei näkynyt hänen kasvoillaan. Hän oli Tarzanin poika. Sormien puristus kaulassa kävi tiukemmaksi. Hän hengitti vaivaloisesti, huohottaen. Apina riuhtoi vapautuakseen pidättävästä vahvasta köydestä. Kääntyen kietoi se köyden käsiinsä, niinkuin mies olisi tehnyt, ja paiskautui raskaasti taaksepäin. Vahvat lihakset pinnistyivät näkyviin pörröisen turkin alta. Kuului pirstautuvan puun rätinää, — köysi piti, mutta osa sängyn jalkalaudasta lohkesi.
Ryskeen kuullessaan Paulvitsh vilkaisi ylös. Hänen kamalat kasvonsa kalpenivat kauhusta. Apina oli irrallaan.
Yhdellä ainoalla loikkauksella oli eläin hänen niskassaan. Mies kirkaisi. Apina riuhtaisi hänet irti pojasta. Isot sormet upposivat miehen lihaan. Vahvat keltaiset hampaat ammottivat lähellä hänen kurkkuansa — mies rynnisteli turhaan — ja kun pedon leuat painuivat yhteen, liiteli Aleksis Paulvitshin sielu niiden paholaisten haltuun, jotka jo kauan olivat sitä odotelleet.
Poika ponnisteli Akutin avustamana jaloilleen. Kaksi tuntia puuhaili apina pojan ohjeiden mukaan solmujen päästämisessä, joilla sen ystävän ranteet olivat sidotut. Vihdoin laukesi niiden salaisuus ja nuorukainen oli vapaa. Hän leikkasi poikki köyden, joka vielä riippui apinan ruumiista. Sitten hän avasi yhden laukuistaan ja otti esille muutamia vaatekappaleita. Hän oli laatinut suunnitelmansa hyvin. Hän ei neuvotellut elukan kanssa, joka teki kaikki, mitä hän määräsi. Yhdessä he hiipivät talosta, mutta kukaan ohikulkija ei olisi voinut havaita, että toinen heistä oli apina.
Salaperäinen tapaus
Muutaman päivän kertoivat sanomalehdet turvattoman venäläisen, Mikael Sabroffin, kuolemasta hänen oman suuren aljuapinansa surmaamana. Loordi Greystoke luki siitä, ja vaikka hän erikoisen huolellisesti koetti välttää nimensä joutumista asian yhteyteen, tarkkaili hän poliisitutkinnon tuloksia ja apinan etsimistä.
Samoin kuin oli suuren yleisönkin laita, keskittyi hänen mielenkiintonsa etupäässä salaperäisen murhaajan katoamiseen. Tai ainakin siihen asti, kunnes hän muutamia päiviä murhenäytelmän jälkeen kuuli, että Jack ei ollut ilmoittautunut oppikouluun, jolle matkalle he olivat hänet turvallisesti toimittaneet rautatievaunuun. Vielä silloinkaan ei isä yhdistänyt poikansa katoamista apinan olopaikkaa verhoavaan salaisuuteen. Vasta kuukautta myöhemmin, kun huolellinen tutkimus oli ilmaissut sen seikan, että poika oli poistunut junasta, ennenkuin se lähti Lontoon asemalta, ja kun oli löydetty ajuri, joka oli kyydinnyt hänet vanhan venäläisen asunnolle, käsitti Apinain Tarzan, että Akutilla oli jotakin osaa hänen poikansa katoamisessa.
Siitä hetkestä aikain, jolloin ajuri oli jättänyt pojan katukäytävän viereen talon edustalle, missä venäläisellä oli majapaikkansa, ei ollut enää mitään johtolankaa. Siitä saakka ei kukaan ollut nähnyt poikaa eikä apinaa — ei ainakaan kukaan, joka vielä oli elossa. Talon omistaja tunsi valokuvasta pojan samaksi, joka oli usein käynyt vanhuksen huoneessa. Mitään muuta hän ei tiennyt. Ja siellä, vanhan likaisen rakennuksen ovella Lontoon slummissa, joutuivat etsijät ymmälle kaikkien jälkien hävitessä.
Aleksis Paulvitshin kuoleman jälkeisenä päivänä astui Doverissa laivaan sairasta isoäitiänsä saattava nuorukainen. Vanhalla rouvalla oli paksu huntu kasvoilla, ja hän oli niin iän ja kivun murtama, että hänet täytyi kärrätä laivaan pyörätuolissa.
Poika ei sallinut kenenkään muun sysätä sairastuolia ja omin käsin auttoi hän mummon sisälle heidän loistohyttiinsä, — eivätkä laivassa olijat sen koommin nähneet vanhaa rouvaa ennenkuin pari nousi maihin. Poika tahtoi hoitaa hytinsiivoojattarenkin toimen, selittäen että isoäidin ankara hermotauti teki jokaisen vieraan henkilön läsnäolon hänelle kovin vastenmieliseksi.
Hyttinsä ulkopuolella — eikä kukaan laivassa tiennyt, mitä hän sen sisällä puuhaili — oli poika aivan kuin kuka muu terve englantilainen poika tahansa. Hän seurusteli matkatoveriensa parissa, tuli päällystön erikoiseksi suosikiksi ja joutui ystävällisiin suhteisiin monen tavallisen merimiehen kanssa. Hän oli aulis ja koruton, mutta esiintyi silti arvokkaasti ja osoitti sellaista luonteenlujuutta, että se hänen monissa uusissa ystävissään herätti sekä ihailua että kiintymystä. Matkustajain joukossa oli amerikkalainen nimeltä Condon, tunnettu ammattipelaaja ja veijari, jota "kaivattiin" puolessatusinassa suurkaupungissa Yhdysvalloissa. Hän oli kiinnittänyt vähän huomiota poikaan, kunnes kerran sattumalta näki hänen ottavan esille setelitukun. Siitä alkain lyöttäytyi hän nuoren brittiläisen ystäväksi. Hän sai helposti tietää, että poika matkusti yksinään sairaan isoäitinsä kanssa, ja että heidän matkansa määränä oli pieni satamakaupunki Afrikan länsirannikolla hiukan päiväntasaajan alapuolella, että heidän nimensä oli Billings ja ettei heillä ollut mitään ystäviä vähäisessä siirtolassa, jonne olivat matkalla. Matkan tarkoituksesta huomasi Condon pojan puhuvan pidättyvästi, eikä hän siis sitä udellutkaan — hän oli jo saanut tietää kaikki, mitä halusi.
Useita kertoja yritti Condon viekoitella poikaa korttipeliin; mutta hänen uhrinsa ei osoittanut siihen halua ja eräiden muiden miesmatkustajain synkät katseet havaitessaan päätti amerikkalainen keksiä muita keinoja siirtääkseen pojan setelitukon omaan taskuunsa.
Vihdoin tuli päivä, jolloin höyrylaiva ankkuroitsi metsäisen niemekkeen suojaan, missä pari-, kolmekymmentä rautalevyistä kyhättyä rakennusta luonnonkauniilla povella vähäpätöisenä täplänä osoitti kulttuurin koronjälkeä. Hajallaan ulkosyrjillä oli alkuasukkaiden olkikattoiset majat, somina alkuperäisessä viileydessään, sulaen sopusuhtaisesti troopillisen viidakon puitteisiin ja tehden valkoisen uranuurtajan kamalan ruman rakennustyylin sitä silmäänpistävämmäksi.
Laivan kaidepuun yli kumartuneena tähysti poika ihmiskätten rakentaman kaupungin yli kauas Jumalan kasvattamaan viidakkoon. Heikko enteellinen väristys vapisutti hänen selkäpiitänsä, ja sitten hän aivan tahtomattansa huomasi katselevansa äitinsä herttaisiin silmiin ja isän voimakkaihin kasvoihin, jotka miehekkyydessäänkin kuvastivat yhtä hellää rakkautta kuin äidin silmissä päilyi. Hän tunsi päätöksensä horjuvan. Siinä lähellä huuteli eräs laivan perämiehistä käskyjä alkuasukasten venekunnalle, joka lähestyi keventämään laivaa tähän pieneen satamaan aiotusta lastimäärästä.
"Milloin poikkeaa tänne ensimmäinen Englantiin menevä höyrylaiva?" kysyi poika.
"Emanuelinpitäisi olla näihin aikoihin täällä", vastasi mies. "Ajattelin tapaavamme sen", ja hän jatkoi ohjeittensa kirkumista tummalle laumalle, joka läheni laivan kylkeä.
Pojan isoäidin laskeminen laivanpartaan yli alhaalla odottavaan kanoottiin oli jokseenkin vaikeata. Poika tahtoi aina olla hänen vieressään, ja kun mummo vihdoin oli turvallisesti saatu sijoitetuksi veneen pohjalle, joka kuljettaisi heidät rantaan, hyppäsi pojanpoika kissamaisesti hänen jälkeensä. Niin kovin huolehti hän vanhan rouva mukavasta sijoituksesta, ettei huomannut pientä kääröä, joka oli solunut esiin hänen taskustaan hänen auttaessaan vanhaa naista kannattavan köydenmutkan suoltamisessa höyrylaivan kannelta, eikä myöskään, kun se kokonaan luiskahti ulos ja putosi mereen.
Tuskin oli vene, jossa poika ja vanha nainen olivat, lähtenyt rantaan, kun Condon kutsui kanootin laivan toiselta puolelta ja tingittyään sen omistajan kanssa vihdoin astui siihen matkatavaroineen. Maihin päästyään hän pysytteli poissa kaksikerroksisen kauhistuksen näkyvistä, joka "hotellin" nimellä kerskaillen viekoitteli pahaa-aavistamattomia matkustajia nauttimaan sen monenlaisista epämukavuuksista. Oli aivan pimeä, ennen kuin hän tohti astua sisään ja tilata yösijan ja illallisen.
Eräässä toisen kerroksen takahuoneista selitti poika juuri silloin melkoisen vaivaloisesti isoäidilleen, että oli päättänyt palata Englantiin ensimmäisellä höyrylaivalla. Hän koetti saada vanhan naisen käsittämään, että tämä voi jäädä Afrikkaan, jos halusi, mutta että häntä itseään pakotti omatunto palaamaan isänsä ja äitinsä luo, jotka epäilemättä silläkin hetkellä kärsivät sanomatonta surua hänen poissaolostaan. Siitä kaikesta saattoi päättää, että hän ei ollut kertonut vanhemmilleen suunnitelmista, joita hän ja vanha rouvashenkilö olivat tehneet Afrikan erämaissa seikkaillakseen.
Ratkaisuun päästyään tunsi poika huojennusta tuskasta, joka monina unettomina öinä oli häntä ahdistanut. Kun hän sulki silmänsä ja nukkui, näki hän unta onnellisesta yhtymisestä kotiväkensä kanssa. Ja hänen uinaillessaan hiipi julma ja armoton kohtalo hänen luokseen pimeän käytävän kautta siinä rakennuksessa, jossa hän nukkui, — kohtalo amerikkalaisen veijarin, Condonin, hahmossa.
Varovasti lähestyi mies vanhan naisen huonetta. Hän kyyristyi oven taakse kuuntelemaan, kunnes hän sisällä olevain säännöllisestä hengityksestä huomasi, että molemmat nukkuivat. Hiljaa pisti hän ohuen tiirikan lukkoon. Näppärin sormin ja pitkäaikaisen ammattikokemuksensa avulla toisten omaisuutta suojelevain salpojen ja telkien äänettömässä käsittelemisessä käänsi Condon tiirikkaa ja ovenripaa samaan aikaan. Hiljainen työkkäys oveen painoi sen hiljalleen saranoillaan liikkuvana sisäänpäin. Mies astui huoneeseen sulkien oven jälkeensä. Sillä hetkellä peittivät paksut pilvet kuun. Huoneen sisusta oli tummassa verhossa. Condon hapuili vuodetta. Suojan etäisimmässä nurkassa liikkui jotakin — liikkui niin hiipivän hiljaa, että se vei harjaantuneen murtovarkaankin hiivinnästä voiton. Condon ei kuullut mitään. Hänen huomionsa oli kokonaan keskittynyt vuoteeseen, josta luuli tapaavansa nuorukaisen ja hänen avuttoman, sairaan isoäitinsä.
Amerikkalainen etsi vain setelitukkua. Jos hän saisi sen haltuunsa ilmitulematta, niin hyvä oli; mutta jos kohtaisi vastustusta, oli hän valmistunut senkin varalta. Pojan vaatteet olivat tuolin selkänojalla vuoteen vieressä. Amerikkalaisen sormet tunnustelivat ne nopeasti — taskuissa ei ollut mitään tukkua uusia kahisevia seteleitä. Epäilemättä olivat ne vuoteessa pielusten alla. Hän astahti lähemmäksi nukkujaa; hänen kätensä oli jo puolitiessä pieluksen alle tunkeutumassa, kun kuuta peittänyt paksu pilvi vyörähti syrjään ja huoneeseen valui kirkas valo. Samalla avasi poika silmänsä ja katsoi suoraan Condonin silmiin. Miehelle selvisi äkkiä, että poika oli yksinään vuoteessa. Silloin kävi hän kiinni uhrinsa kurkusta. Kun poika nousi häntä vastustamaan, kuuli Condon matalaa murinaa takaansa, ja sitten hän tunsi pojan tarttuvan ranteisiinsa ja huomasi noiden hoikkien valkoisten sormien kätkevän teräksiset lihakset.
Hän tunsi toiset kädet kurkussaan — karkeat, karvaiset kädet, jotka takaa ojentuivat hänen olkapäittensä yli. Hän loi säikähtyneen katseen taaksensa, ja hiukset hänen päässänsä kangistuivat näystä, jonka hänen silmänsä kohtasivat, sillä häneen takaapäin tarttunut oli ihmisenmuotoinen apina. Sen paljastetut raateluhampaat olivat lähellä hänen kurkkuaan. Poika piti hänen ranteensa kahlittuina. Kumpikaan ei äännähtänyt. Missä oli isoäiti? Condonin silmät etsivät pitkin huonetta yhdellä ainoalla, kaikki tavoittelevalla katseella. Hänen silmänsä pullistuivat kauhusta hänen käsittäessään totuuden, jonka tuo katse paljasti. Minkä kamalan salaperäisen otuksen kynsiin hän oli antautunutkaan! Raivoisasti taisteli hän irroittuakseen pojasta, jotta voisi kääntyä selkänsä takana uhkaavaa peikkoa vastaan. Riuhtaisten toisen kätensä vapaaksi hän antoi pojalle hurjan iskun kasvoihin. Tämä teko näkyi päästävän valloilleen tuhannen paholaista hänen kurkkuaan rutistelevassa olennossa. Condon kuuli matalan, villin murinan. Se oli viimeinen ääni, jonka amerikkalainen tässä elämässä kuuli. Sitten hänet riuhtaistiin takaperin lattialle, raskas ruho lankesi hänen ruumiilleen, voimakkaat hampaat iskeytyivät hänen kaulasuoniinsa, hänen päätänsä huumasi iäisyyttä reunustava äkillinen pimeys. Hetkistä myöhemmin nousi apina hänen pitkäkseen paiskatulta ruumiiltansa; mutta Condon ei sitä tiennyt, — hän oli kuollut.
Kauhistuneena hyppäsi poika vuoteesta kumartuakseen miehen ruumiin yli. Hän tiesi, että Akut oli tappanut itsepuolustuksessa, niinkuin se oli tappanut Mikael Sabroffin; mutta mitä tehtäisiin täällä villissä Afrikassa, jossa hän oli kaukana kodista ja ystävistä, hänelle ja hänen uskolliselle apinalleen? Poika tiesi, että murhasta rangaistiin kuolemalla; hän tiesi myöskin, että apulainen saattoi joutua kärsimään kuolemanrangaistuksen yhdessä päärikollisen kanssa. Ken heitä täällä puolustaisi? Kaikki olisivat heitä vastaan. Tämä oli tuskin muuta kuin puolisivistynyt yhteiskunta, ja mahdollista oli, että aamulla laahattaisiin Akut ja hänet pois ja hirtettäisiin lähimpään puuhun, — hän oli lukenut sellaista tapahtuneen Amerikassa, ja Afrikka oli vielä kamalampi ja villimpi kuin hänen äitinsä synnyinmaa, suuri länsi. Niin, aamulla heidät molemmat hirtettäisiin!