Eikö ollut mitään pelastusmahdollisuutta? Hän mietti ääneti muutamia minuutteja, ja sitten hän riemusta huudahtaen löi kämmeniänsä yhteen ja kääntyi tuolille asetettuja vaatteitansa kohti. Rahalla voi tehdä mitä hyvänsä! Raha pelastaisi hänet ja Akutin! Hän tunnusteli setelitukkua taskusta, jossa hänen tapansa oli ollut sitä pitää. Se ei ollut siellä! Ensin verkalleen ja sitten raivokkaalla kiireellä etsi hän vaatteittensa muut taskut. Sitten hän vaipui kontilleen ja tarkasti lattiaa. Sytyttäen lampun hän siirsi sängyn syrjään ja tunnusteli tuuma tuumalta koko lattian. Condonin ruumiin ääressä hän epäröitsi, mutta rohkaistui viimein siihen koskemaan. Vierittäen sen sivummalle haki hän rahojaan sen alta. Ne eivät olleet sielläkään. Hän arvasi, että Condon oli tullut heidän huoneeseensa ryöstöaikeissa; mutta hän ei uskonut, että varas vielä oli ehtinyt anastaa rahoja. Kun ei niitä kuitenkaan muuallakaan ollut, täytyi niiden olla kuolleella miehellä. Jack penkoi amerikkalaisen vaatteet, mutta turhaan. Yhä uudelleen ja uudelleen penkoi hän huoneen, vain palatakseen joka kerta ruumiin luo, mutta mistään hän ei voinut löytää rahojansa.
Hän oli puolittain suunniltaan epätoivosta. Mitä heidän oli tehtävä? Aamulla heidät saataisiin ilmi ja vangittaisiin. Kaikesta perimästään ko'osta ja voimasta huolimatta oli hän sittenkin vain pieni poika — säikähtynyt, koti-ikävää poteva poika — joka teki lapsuuden vähäisessä kokemuksessa virheellisiä johtopäätöksiä. Hän ei voinut ajatella muuta kuin yhtä ainoaa räikeää tosiasiaa: he olivat tappaneet ihmisen ja olivat hurjien muukalaisten keskuudessa, jotka janosivat ensimmäisen, kohtalon heidän käsiinsä heittämän uhrin verta. Niin paljon hän oli oppinut huokeahintaisista rikosromaani-vihkosista.
Heillä täytyi olla rahaa! Jälleen hän lähestyi ruumista, tällä kertaa päättäväisenä. Apina kökötti nurkassa tarkaten nuoren toverinsa toimia. Nuorukainen alkoi kappale kappaleelta riisua amerikkalaiselta vaatteita, jotka hän kaikki huolellisesti tutki. Kenkiin asti tarkasti hän vaivojaan säästämättä, ja kun viimeinen vaatekappale oli poistettu ja tarkastettu, vaipui hän takaisin vuoteelle, silmät suurina. Ne eivät nykyisyydestä nähneet mitään, vaan ainoastaan synkän kuvan tulevaisuudesta, nimittäin kaksi ruumista ääneti riippumassa ison puun oksalta.
Kuinka kauan hän täten istui, sitä hän ei tiennyt; mutta vihdoin hänet herätti mietteistänsä alikerrasta kuuluva melu. Hypäten nopeasti pystyyn hän sammutti lampun ja mennen ovelle lukitsi sen hiljaa. Sitten hän kääntyi päättäväisenä apinaan päin. Edellisenä iltana hänellä oli ollut varma aikomus lähteä ensi tilassa kotimatkalle, pyytääkseen vanhemmiltaan anteeksi tätä hupsua seikkailua. Nyt hän tiesi, ettei voisi heidän luokseen enää koskaan palata. Hänen kätensä olivat tahratut lähimmäisen vereen. Sairaloisissa mietteissään hän oli jo kauan sitten lakannut pitämästä apinaa Condonin surmaajana. Hysteerinen kauhu oli hänen mielikuvituksessaan liittänyt syyllisyyden häneen itseensä. Rahoilla hän olisi voinut ostaa oikeutta; mutta pennitönnä — ah, mitäpä toivoa saattoi täällä olla rahattomilla muukalaisilla!
Mutta mihin ne rahat sitten olivat joutuneet? Hän koetti muistella, milloin oli ne viimeksi nähnyt. Hän ei voinut, ja jos olisikin, ei hän silti olisi voinut selittää niiden katoamista, sillä hän ei laisinkaan ollut huomannut käärön luisumista taskustaan ja sen putoamista mereen hänen kiivetessään laivanpartaan yli vieressä odottavaan veneeseen, joka oli viemässä hänet maihin.
Nyt hän kääntyi Akutin puoleen. "Tule!" äänsi hän isojen apinain kielellä. Unohtaen, että hänellä oli yllään vain ohuet alusvaatteet, talutti hän apinan avoimen ikkunan luo. Työntäen päänsä ulos hän kuunteli tarkkaavasti. Yksinäinen puu kasvoi muutaman jalan päässä ikkunasta. Ketterästi loikkasi hän sen rungolle ja riippui siinä kissan tavoin kiinni hetkisen, ennenkuin kapusi äänettömästi maahan. Lähellä hänen takanaan tuli hänen iso apinansa. Kahdensadan metrin päässä ulkoni viidakon kieleke hajalleen rakennettua kaupunkia kohti. Sen kärkeen suuntasi poika askeleensa. Kukaan ei nähnyt heitä; hetkistä myöhemmin oli viidakko niellyt heidät, ja Jack Clayton, tuleva loordi Greystoke, oli hävinnyt ihmisten ilmoilta.
Oli jo myöhä seuraavana aamuna, kun alkuasukaspalvelija kolkutti rouva Billingsille ja hänen pojanpojalleen varatun huoneen oveen. Kun ei saanut mitään vastausta, pisti hän pääavaimensa lukkoon, mutta huomasi, että toinen avain oli jo pistetty sinne sisäpuolelta. Hän ilmoitti asiasta vieraskodin omistajalleherrSkopfille, joka heti riensi toiseen kerrokseen ja kolkutti hänkin tarmokkaasti ovelle. Kun ei hänkään saanut vastausta, kumartui hän ja yritti vilkaista avaimenreiästä sisälle huoneeseen. Niin tehdessään hänen, koska oli kookas mies ja menetti tasapainonsa, täytyi itseään tukeakseen koskettaa kämmenellänsä lattiaan kynnyksen edessä. Silloin hän tunsi sormissaan jotakin pehmeää ja tahmeaa. Hän kohotti kämmenensä silmäinsä eteen käytävän hämärässä valossa ja katsoi siihen. Sitten hän hiukan vavahti, sillä puolipimeässäkin hän eroitti tummanpunaisen tahran kädellään. Karahtaen pystyyn survaisi saksalainen ovea olkapäällänsä. Herr Skopf on raskas mies — ainakin oli siihen aikaan, sillä minä en ole nähnyt häntä vuosikausiin. Heikko ovi sortui hänen painostaan, ja herr Skopf tuupertui päistikkaa sen takana olevaan huoneeseen.
Hän näki edessään elämänsä salaperäisimmän ongelman. Hänen jalkojensa juuressa lattialla virui oudon miehen ruumis. Niska oli taitettu ja niskasuoni katkaistu ikäänkuin ison pedon torahampailla. Ruumis oli aivan alasti, vaatteet heitellyt hajalleen ympärinsä. Vanha rouva pojanpoikineen oli poissa. Ikkuna oli auki. Heidän oli täytynyt poistua ikkunasta, sillä ovi oli sisäpuolelta lukittu.
Mutta kuinka oli poika saanut laahatuksi isoäitinsä toisen kerroksen ikkunasta maahan? Se oli nurinkurista ajatella. Jälleen tutki herr Skopf kamarin. Hän huomasi, että sänky oli vedetty melkoisen kauas seinästä, — miksi? Hän vilkaisi sen alle vielä kolmannen tai neljännen kerran. Molemmat olivat poissa, ja kuitenkin sanoi hänelle hänen järkensä, että vanha rouvashenkilö ei ollut saattanut lähteä ilman kantajia, jotka olisivat kuljettaneet hänet alas, kuten edellisenä päivänä olivat tuoneet hänet sinnekin.
Enempi etsintä osoitti asian yhä salaperäisemmäksi. Molempain vaatteet olivat vielä huoneessa. Jos he olivat lähteneet, niin heidän oli täytynyt lähteä alastomina tai yöpukimissaan. Herr Skopf pudisti päätänsä ja raapaisi sitten korvallistansa. Hän oli aivan ymmällä. Jos hän olisi joskus kuullut Sherlock Holmesista, olisi hän viipymättä pyytänyt tuon kuuluisan etsiskelijän apua, sillä tässä oli jotakin todella salaperäistä: Vanha rouvasihminen — potilas, joka oli täytynyt kantamalla tuoda laivasta hotelliin huoneeseensa — ja kaunis nuorukainen, hänen pojanpoikansa, olivat edellisenä päivänä tulleet herr Skopfin vieraskodin toiseen kerrokseen. Sitten he olivat tilanneet illallisen huoneeseensa, eikä heitä sen koommin oltu nähty. Kello yhdeksältä seuraavana aamuna oli oudon miehen ruumis ollut suojan ainoana asukkaana. Mikään laiva ei ollut sillävälin lähtenyt satamasta, ei ollut rautatietä satojen kilometrien päässä, ei mitään muuta valkoisten siirtolaa, jonne nuo kaksi olisivat voineet saapua useankaan päivän uutteran taivalluksen jälkeen ja hyvin varustetunsafarinsaattamina. He olivat haihtuneet ihan kuin ilmaan, sillä alkuasukas, jonka isäntä oli lähettänyt tutkimaan tannerta avoimen ikkunan edessä, oli juuri palannut ilmoittamaan, että siellä ei näkynyt mitään jälkiä. Mitä ihmeen otuksia ne saattoivat ollakaan, jotka olivat niin korkealta hypänneet pehmeälle nurmelle mitään jälkeä jättämättä? Herr Skopfia puistatti. Niin, se oli suuri salaisuus — koko jutussa oli jotakin kaameata. Sen ajatteleminen värisytti häntä, ja hän pelkäsi tulevaa yötä. Se oli herr Skopfille suuri salaisuus — ja epäilemättä on vieläkin.
Pikku Miriam
Muukalaislegionassa palveleva kapteeni Armand Jacot istui levitetyllä satulavaipalla kitukasvuisen palmupuun juurella. Hänen leveät hartiansa ja lyhyttukkaiseksi keritty päänsä nojasivat nautinnollisen mukavasti palmun rosoista runkoa vasten. Pitkät sääret olivat ojennetut suoraan eteenpäin, ulottuen vähäisen vaipan ylitse, ja kannukset olivat hautautuneet pienen erämaankeitaan hiekkaperäiseen maahan. Kapteeni lepäsi pitkän päivän ratsasteltuansa erämaan väikkyvän hietikon yli.
Laiskasti veteli hän haikuja savukkeestaan ja katseli palvelussotilastansa, joka valmisteli hänelle illallista. Kapteeni Armand Jacot oli hyvin tyytyväinen itseensä ja maailmaan. Lyhyen matkan päässä oikealla kuhisi hänen päivänpaahtamain veteraaniensa joukko, jotka vähäksi aikaa vapautettuina sotilaskurin ärsyttävistä kahleista lepuuttivat väsyneitä lihaksiaan, nauroivat, laskivat leikkiä ja polttelivat, odotellessaan hekin illallistaan kaksitoistatuntisen paaston jälkeen. Heidän keskellään istua kyyrötti hiljaa ja vaiteliaina viisi valkoviittaista arabialaista vankasti sidottuina ja ankarasti vartioituina.
Juuri näiden näkeminen täytti kapteeni Armand Jacotin mielen hyvin suoritetun velvollisuuden hauskalla tunteella. Pitkän, kuuman, näännyttävän kuukauden ajan oli hän osastonsa kanssa samoillut ristiin rastiin erämaan autioita seutuja etsimässä rosvojoukkoa, jonka syntiluettelossa oli lukemattomia syytöksiä kameelien, hevosten ja vuohien varastamisesta sekä kyllin monta murhaa, jotta koko inha lauma olisi moneen kertaan ansainnut giljotiinin.
Viikko sitten hän oli heidät tavoittanut. Syntyneessä kahakassa hän oli menettänyt kaksi omaa miestänsä, mutta rosvojen rankaisu oli ollut niin ankara, että heidät surmattiin melkein viimeiseen mieheen. Puolisentusinaa vain oli päässyt pakoon; kaikki muut olivat, näitä viittä vankia lukuunottamatta, rikostensa sovitukseksi kaatuneet legionalaisten pyssyistä ammuttujen nikkelikotaisten luotien lävistäminä. Ja parasta kaikesta: joukon johtaja Ahmet ben Hudin oli vangittujen joukossa.
Vangeista salli kapteeni Jacot ajatustensa liidellä jälelläolevan hiekka-aavikon penikulmain yli pienelle sotilasasemalle, jossa häntä huomenna innokkaasti tervehtisi hänen vaimonsa ja pieni tyttärensä. Hänen silmiinsä tuli pehmeä kiilto, kuten aina heitä muistellessa. Tälläkin hetkellä hän saattoi nähdä äidin kauneuden kuvastuvan pikku Jeannen lapsellisissa piirteissä, ja nuo molemmat kasvot hymyilisivät hänelle, kun hän myöhään seuraavana iltapäivänä hyppäisi maahan matkasta uupuneelta ratsultaan. Jo nyt saattoi hän tuntea pehmeän posken koskettavan omaansa — sametin painuvan parkittua nahkaa vasten.
Hänen unelmansa keskeytyivät eräälle aliupseerille huutavan vartijan äänestä. Kapteeni Jacot kohotti silmänsä. Aurinko ei ollut vielä laskenut; mutta kosteikon vesireiän ympärille ryhmittyneiden muutamien puiden ja hänen miestensä ja niiden hevosten varjot ulottuivat kauas itään hietikolla, joka nyt kimalteli kuin kulta. Vartija osoitti sinnepäin ja siristäen silmiänsä tähysti korpraali etäisyyteen. Kapteeni Jacot nousi seisaalleen. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka tyytyivät muiden silmillä katselemaan. Hän tahtoi itse nähdä. Tavallisesti hän erotti esineet paljoa aikaisemmin kuin muut ja senvuoksi hänelle olikin annettu liikanimeksi Haukka. Hän näki tusinan verran pilkkuja nousevan ja laskevan hietikolla juuri noiden pitkien varjojen takana. Ne hävisivät ja tulivat jälleen esille, mutta aina kävivät ne kookkaammiksi. — Jacot tunsi heidät heti. He olivat ratsumiehiä — erämaan ratsumiehiä. Eräs kersantti juoksi jo häntä kohti. Koko leirikunta ponnisti silmiään nähdäksensä etäisyyteen. Jacot antoi kersantille muutamia lyhyitä ja täsmällisiä määräyksiä. Kersantti teki kunniaa, kääntyi koroillaan ja palasi sotilaittensa luo. Sieltä hän keräsi kaksitoista miestä, jotka satuloitsivat hevosensa ja ratsastivat muukalaisia vastaan. Jälelle jääneet sotamiehet laittautuivat täysin taisteluvalmiiksi. Ei ollut ihan mahdotonta, että ratsastajat, jotka näin nopeasti kiitivät leiriä kohti, olivat vangittujen ystäviä ja aikoivat nopealla hyökkäyksellä vapauttaa sukulaisensa. Jacot sitä kuitenkin epäili, koska muukalaiset kaikesta päättäen eivät yrittäneetkään salata saapumistansa, vaan karauttivat täyttä laukkaa leiriä kohti ihan näkyvissä. Tuon avonaisen esiintymisen takana saattoi väijyä vilppi, mutta ken tunsi Haukan, ei ollut niin hupsu, että luuli hänet voitavan siten viekoitella ansaan.
Kersantti osastoineen kohtasi arabialaiset kahdensadan metrin päässä leiristä. Jacot saattoi nähdä hänen juttelevan kookkaan, valkoviittaisen olennon, arvatenkin joukon johtajan kanssa. Nyt ratsastivat kersantti ja arabialainen vierekkäin leiriä kohti. Jacot odotti heitä. He pysähdyttivät ratsunsa ja astuivat maahan hänen eteensä.
"Sheikki Amor ben Khadur", ilmoitti kersantti esittelyksi.
Kapteeni Jacot silmäili vastatullutta. Hän tunsi melkein jokaisen vaikutusvaltaisen arabialaisen useiden satojen kilometrien päässä joka suunnalla. Tätä miestä hän ei ollut nähnyt. Hän oli pitkä, ahavoittunut, jörön näköinen, kuusikymmenvuotias tai vanhempi. Silmät olivat kapeat ja häijyt. Kapteeni Jacot ei pitänyt hänen ulkomuodostansa.
"Mitä haluatte?" kysyi hän tutkivasti.
Arabialainen kävi suoraan asiaan. "Ahmet ben Hudin on sisarenpoikani", sanoi hän. "Jos annatte hänet minun haltuuni, niin pidän huolta, ettei hän enää riko ranskalaisten lakeja vastaan."
Jacot pudisti päätänsä. "Se ei ole mahdollista", vastasi hän. "Minun täytyy ottaa hänet mukaani. Hänet tutkitaan asianmukaisesti ja puolueettomasti siviilioikeudessa. Jos hän on viaton, päästetään hänet vapaaksi."
"Ja ellei hän ole viaton?" kysyi arabialainen.
"Häntä syytetään monista murhista. Jokaisesta odottaa häntä kuolemantuomio, jos hänet todistetaan syylliseksi."
Arabialaisen vasen käsi oli ollut kätkettynä burnuusin alle. Nyt hän veti sen esille ja näytti ison, raskaan vuohennahkaisen pussin, joka oli pullollaan kultarahoista. Hän avasi sen suun ja juoksutti kourallisen sen sisällöstä oikealle kämmenelleen — kaikki oli hyvää ranskalaista kultaa. Pussin koosta ja pulleudesta päätteli kapteeni Jacot sen sisältävän pikku omaisuuden. Sheikki Amor ben Khadur pudotteli kämmenelleen kaatamansa kullan kolikko kolikolta takaisin kukkaroon. Sitten hän veti sen nauhat tiukkaan. Kaiken aikaa hän oli ääneti. Jacot silmäili häntä tarkkaavaisesti. He olivat kahdenkesken. Esiteltyään vieraan oli kersantti poistunut lyhyen matkan päähän ja seisoi nyt selin heihin. Pantuaan takaisin kaikki kultakolikot piti sheikki pulleaa kukkaroa avoimella kämmenellään kapteeni Jacotia kohden ojennettuna.
"Sisarenpoikani Ahmet ben Hudinvoisikarata tänä yönä", sanoi hän."Häh?"
Kapteeni Armand Jacot punehtui lyhyen tukkansa hiusmartoa myöten. Sitten hän kalpeni ja astahti arabialaista kohti. Hänen kätensä olivat nyrkkiin puristettuina, mutta äkkiä hän hillitsi aikomuksensa, mikä se sitten lienee ollutkin.
"Kersantti!" huusi hän. Aliupseeri riensi hänen luokseen ja teki kunniaa, seisahtuen päällikkönsä eteen ja lyöden kantapäänsä yhteen.
"Vie tämä musta hurtta takaisin väkensä luo", käski hän; "pidä huolta, että he heti lähtevät. Ammuttakoon jokainen, joka tänä yönä saapuu leirin piiriin."
Sheikki Amor ben Khadur suoristausi täyteen mittaansa. Hänen häijyt silmänsä kapenivat. Hän kohotti kultapussin ranskalaisen upseerin silmien kohdalle.
"Maksatte enemmänkin Ahmet ben Hudinin, sisarenpoikani, hengestä", virkkoi hän, "ja saman verran herjausnimestä, jonka minulle heititte, ja kaupanpäällisiksi saatte surua sadoin kerroin."
"Pois täältä, ennenkuin potkaisen teidät ulos!" ärjäisi kapteeni ArmandJacot.
Kaikki tämä tapahtui noin kolme vuotta ennen kertomuksemme alkamista. Ahmet ben Hudinin ja hänen toveriensa tutkinto ja tuomio on historiallinen tosiasia — voitte sen todeta, jos haluatte. Hän kohtasi ansaitsemansa kuoleman ja hän kohtasi sen arabialaisen kylmäverisyydellä. —
Kuukautta myöhemmin katosi pieni Jeanne Jacot, kapteeni Armand Jacotin seitsenvuotias tytär, perin salaperäisellä tavalla. Ei hänen vanhempainsa varallisuus eivätkä kaikki suuren tasavallan mahtavat apuneuvot riittäneet riistämään hänen olinpaikkansa salaisuutta tutkimattomalta erämaalta, joka oli hänet ja hänen ryöstäjänsä niellyt.
Niin suunnaton palkkio luvattiin, että se viekoitteli monta seikkailijaa etsintään. Tämä ei ollut mikään nykyaikainen sivistyneen yhteiskunnan salapoliisijuttu, mutta monet sen etsivistä ryhtyivät koettamaan onneansa — ja usean sellaisen luut valkenevat jo Afrikan auringon alla Saharan hiljaisilla hietikoilla.
Kaksi ruotsalaista, Karl Jönsson ja Sven Malbin, olivat kolme vuotta turhaan harhailtuaan vihdoin luopuneet lapsen etsinnästä etäällä Saharan eteläpuolella, kääntääkseen huomionsa norsunluun varastamisen tuottavampaan ammattiin. Laajalla alueella tunnettiin heidät armottomasta julmuudestaan ja ahneudestaan. Alkuasukkaat pelkäsivät ja vihasivat heitä. Eurooppalaiset hallitukset, joiden alueilla he toimivat, olivat kauan heitä etsittäneet; mutta pujahdellen verkalleen pohjoisesta etelää kohti olivat he oppineet kaikenlaista isännättömällä alueella, Saharan eteläpuolella, missä heidän senvuoksi oli mahdollista välttää kiinnijoutumista puikkimalla mukavia pakopolkuja pitkin, joita heidän takaa-ajajansa eivät tunteneet. Heidän ryöstöretkensä olivat äkillisiä ja nopeita. He anastivat norsunluuta ja kerääntyivät pohjoisen seudun tiettömiin erämaihin, ennenkuin heidän ryöstämänsä tienoon vartijoille ehdittiin saattaa sana heidän läsnäolostaan. Säälittä teurastivat he elefantteja itsekin, samoin kuin riistivät norsunluuta alkuasukkailta. Heidän seurueenansa oli runsas sataluku arabialaisluopioita ja neekeriorjia — hurja, hillitön, verta ja murhaa kammoamaton joukko. Painakaa muistiinne nämä miehet — nämä kellerväpartaiset ruotsalaiset jättiläiset nimeltä Karl Jönsson ja Sven Malbin, — sillä te tapaatte heidät myöhemmin.
Viidakon sydämessä, kätkettynä Atlanttiin laskevan ison joen pienen tutkimattoman lisähaaran varrelle, ei kaukanakaan päiväntasaajasta, oli vähäinen, vahvalla paaluaidalla varustettu kylä. Noin kaksikymmentä palmunlehdillä katettua mehiläiskeon muotoista hökkeliä tarjosi suojaa sen mustalle väestölle, kun taas puolisentusinaa aukeaman keskelle pystytettyä vuohennahkaista telttaa oli asuntona ja turvapaikkana parillekymmenelle arabialaiselle sillä välin kun he ostamalla ja ryöstämällä keräsivät varastoja, kuormittaakseen ne "erämaanlaivojensa" selkään kahdesti vuodessa Timbuktun markkinoille vietäviksi.
Yhden tuollaisen arabialaisteltan edustalla leikitteli pieni kymmenvuotias tyttö — mustakutrinen ja mustasilmäinen lapsi, joka pähkinänruskeana iholtaan ja siroryhtisenä näytti ilmetyltä erämaan tyttäreltä. Hänen pienet sormensa hypistelivät uutterasti ruohohameen kutomista repaleiselle nukelle, jonka ystävällinen orjatar oli hänelle tehnyt, vuosi pari sitten. Nuken pää oli kömpelösti veistetty norsunluusta ja runkona taas oli ruohoilla täytetty rotannahka. Käsivarsina ja säärinä oli toisesta päästään lävistettyjä ja rotanvartaloon kiinni ommeltuja puupuikkoja. Nukke oli kamalan näköinen, perin huonossa kunnossa ja likainen, mutta Miriamista se oli maailman kaunein ja ihastuttavin olento, mikä ei olekaan niin kummallista, kun ajattelemme, että se tässä maailmassa olikin ainoa, jolle hän saattoi suoda luottamuksensa ja rakkautensa.
Kaikki muut, joiden kanssa Miriam joutui kosketuksiin, olivat melkein poikkeuksetta välinpitämättömiä tai julmia, niinpä se vanha neekeriakkakin, hampaaton, likainen ja pahansisuinen Mabunu, joka oli hänen kaitsijanaan. Hän ei laiminlyönyt mitään tilaisuutta yrmiäkseen tyttöstä tai hiukan kiduttaakseen häntä nipistelyillä, nyrkiniskuilla ja muulla sellaisella; olipa kahdesti kärventänyt hentoa ihoa kuumilla hiililläkin. Ja sitten oli sheikki, tytön isä. Häntä pelkäsi Miriam enemmän kuin Mabunua. Hän torui tyttöä usein aivan aiheettomasti, miltei säännöllisesti lopettaen nuhdesaarnansa julmasti pieksemällä lasta, kunnes hänen pieni ruumiinsa oli mustelmilla ja sinelmillä.
Mutta kun hän oli yksinään, oli hän onnellinen leikkiessään Gikan kanssa, koristellessaan tukkaansa kedon kukkasilla tai punoessaan ruohoköysiä. Hän oli alati touhussa ja laulaa liverteli aina — milloin hänet jätettiin yksikseen. Mikään ilkeyden määrä ei näkynyt riittävän rusentamaan synnynnäistä onnea ja lempeyttä hänen pulppuilevasta pikku sydämestään. Vain sheikin läsnäollessa hän oli hiljainen ja raukea. Tyttö pelkäsi häntä niin, että se toisinaan läheni hysteeristä kauhua. Hän pelkäsi myöskin synkkää viidakkoa — pienen kylän ympärillä olevaa julmaa viidakkoa, josta päivisin kuului mölyäväin apinain ja kirkuvain lintujen ääniä, öisin taas petoeläinten karjuntaa, yskivää haukuntaa ja murinaa. Niin, hän pelkäsi viidakkoa; mutta siksi paljoa enemmän hän pelkäsi sheikkiä, että hänen lapselliseen päähänsä monesti pälkähti ajatus karata iäksi sen hirveään helmaan mieluummin kuin kauemmin jäädä alati pelottavan isän pateille.
Jälleenkin, istuessaan siinä sheikin vuohennahkaisen teltan edustalla Gikalle ruohohametta laittamassa, huomasi hän äkkiä sheikin lähestyvän. Heti häipyi onnellisuuden ilme lapsen kasvoilta. Hän kavahti sivulle koettaen siirtyä pois nahkakasvoisen vanhan arabialaisen tieltä. Mutta hän ei ollut kyllin nopsa. Raa'alla potkaisulla paiskasi mies hänet kasvoilleen maahan, missä hän virui hiljaa, itkemättä mutta vavisten. Sitten mies astui telttaan murahdettuaan hänelle kirouksen. Vanha neekeriakka tutisi hyväksyvästä naurusta ja paljasti yksinään törröttävän keltaisen torahampaan.
Kun pieni tyttö oli varma siitä, että sheikki oli lähtenyt, hiipi hän teltan varjoiselle sivulle, missä makasi aivan hiljaa puristaen Gikaa rintaansa vasten, samalla kun tukehduttavat nyyhkytykset pitkin väliajoin vapisuttivat hänen pientä ruumistaan. Hän ei tohtinut itkeä ääneen, koska sheikki silloin taas olisi hyökännyt hänen kimppuunsa. Hänen pienen sydämensä tuska ei ollut ainoastaan ruumiillisen kivun tuottamaa, vaan rakkautta kaipaavan ja sitä turhaan ikävöivän lapsensydämen monin verroin haikeampaa tuskaa.
Pieni Miriam saattoi tuskin muistaa muuta kuin sheikin ja Mabunun julmuutta. Hänen lapsellisen muistinsa pohjukassa tosin häämötti hämäränä sekava kuva lempeästä äidistä; mutta Miriam pelkäsi senkin olevan vain hänen omien unelmiensa luomaa, johtuneen hyväilyjen kaipuusta, joita hän ei koskaan saanut, mutta joita hän itse tuhlasi hellästi rakastetulle Gikalleen. Koskaan ei ole ollut niin hemmoteltua lasta kuin Gika. Kaukana siitä, että sen pieni äiti olisi käytöksessään matkinut isänsä ja hoitajattarensa esimerkkiä, meni tämä sukoilevassa hellyydessään aivan äärimmäisyyksiin. Gika sai tuhat suudelmaa päivässä. Oli leikki, jossa Gika esiintyi häijynä; mutta sen pieni äiti ei sitä koskaan rangaissut. Sensijaan hän silitteli ja hyväili vauvaansa; hänen käyttäytymisensä määräsi yksinomaan hänen oma harras rakkaudenkaipuunsa.
Kun hän nyt puristi Gikaa rintaansa vasten, lakkasivat hänen nyyhkytyksensä vähitellen; ja vihdoin hän kykeni hallitsemaan äänensä ja haastelemaan kovan kohtalonsa ainoan uskottunsa norsunluiseen korvaan.
"Gika rakastaa Miriamia", kuiskasi hän. "Miksei isäkin, sheikki, rakasta Miriamia? Olenko minä niin paha? Minä koetan olla kiltti; mutta minä en koskaan tiedä, miksi hän minua lyö, enkä siis ymmärrä, millä olen häntä pahoittanut. Äskenkin hän potkaisi minua, ja se teki niin kipeää, Gika, mutta minähän vain istuin teltan edessä laittamassa sinulle hametta. Se oli kai pahasti, eihän hän minua muutoin olisi senvuoksi potkaissut. Mutta miksi se on pahasti, Gika? Voi, voi! Minä en tiedä, en tiedä. Soisin olevani kuollut, Gika. Eilen toivat metsästäjät tänneel adreanruumiin.El adreaoli aivan kuollut. Ei se enää salavihkaa hiivi aavistamattoman saaliinsa niskaan. Ei sen iso pää ja hartioilla riippuva harja enää säikähdytä ruohonsyöjiä, jotka yöllä saapuvat juomapaikalle. Ei sen jylisevä karjunta enää vapisuta maata.El adreaon kuollut. Ne pieksivät sen ruumista hirveästi, kun se tuotiin kylään, muttael adreaei välittänyt. Se ei tuntenut iskuja, kun se oli kuollut. Jahka minä kuolen, Gika, niin en minäkään tunne Mabunun lyöntejä, enkä isäni, sheikin, potkuja. Sitten minä olen onnellinen. Oi, Gika, kuinka toivoisin olevani kuollut!"
Jos Gika mietti vastalausetta, keskeytti sen riidanrähinä kylän portilta. Miriam kuunteli. Lapsen uteliaisuuden kiihoittamana hän olisi halunnut juosta sinne kuullakseen, miksi miehet niin kovaäänisesti puhuivat. Muita kyläläisiä parveili jo melua kohti. Mutta Miriam ei tohtinut. Varmaankin olisi sheikki siellä, ja jos hän näkisi Miriamin, saisi hän siitä vain uuden tilaisuuden olla Miriamille paha; sentähden Miriam vain kuunteli hiljaa.
Pian kuuli hän joukon liikkuvan kylänraittia ylöspäin sheikin telttaa kohti. Varovasti pisti hän pienen päänsä esille teltan kulman takaa. Hän ei voinut vastustaa kiusausta, sillä kylän elämän samanlaisuus kävi yksitoikkoiseksi ja hän kaipasi vaihtelua. Hän näki kaksi muukalaista — valkoisia miehiä. He olivat yksinään, mutta kun he lähestyivät, kuuli hän heitä ympäröiväin alkuasukasten puheesta, että heillä oli melkoinen seurue leiriytyneenä kylän ulkopuolella. He olivat tulossa neuvottelemaan sheikin kanssa.
Vanha arabialainen tuli telttansa ovelle heitä vastaan. Hänen silmänsä siristyivät häijysti, kun ne olivat tarkastaneet tulijoita. Nämä pysähtyivät hänen eteensä vaihtaen tervehdyksiä. Sanoivat tulleensa norsunluuta ostamaan. Sheikki murahteli. Hänellä muka ei ollut norsunluuta. Miriamin suu lensi auki. Tyttö tiesi, että läheisessä majassa oli mahtavia hampaita pinottuna melkein kattoon asti. Hän työnsi pienen päänsä eteenpäin, paremmin nähdäkseen muukalaiset. Kuinka valkoinen oli heidän ihonsa! Kuinka kellervät heidän pitkät partansa!
Äkkiä vilkaisi toinen heistä tyttöön päin. Tämä koetti peräytyä näkyvistä, sillä hän pelkäsi kaikkia miehiä; mutta muukalainen huomasi hänet. Miriam havaitsi melkein säikähtyneen ihmettelyn ilmeen, joka häilähti hänen kasvoilleen. Sheikki näki sen myös ja arvasi syyn siihen.
"Minulla ei ole norsunluuta", toisti hän. "En halua tehdä kauppaa.Lähtekää täältä. Lähtekää nyt."
Hän astui teltastaan ja melkein työnsi muukalaisia porttia kohti. Nämä viivyttelivät, ja silloin sheikki uhkasi. Uppiniskaisuus olisi ollut itsemurhaa, joten molemmat miehet kääntyivät pois ja lähtivät kylästä, palaten heti omaan leiriinsä.
Sheikki palasi teltalleen, muttei astunut sisälle. Sensijaan meni hän sille sivulle, missä pieni Miriam kovin säikähtyneenä kyykötti vuohennahkaista seinää vasten. Sheikki kumartui ja tarttui häneen käsikynkästä. Häijysti tempaisi hän tytön pystyyn, raahasi hänet teltan suulle ja työkkäsi tylysti sisälle. Tullen hänen perässään tarttui hän jälleen poloiseen ja pieksi häntä armottomasti.
"Pysy sisällä!" murahti hän. "Älä näytä kasvojasi muukalaisille. Jos vielä kerran näyttäydyt muukalaisille, niin tapan sinut!"
Lopuksi survaisi hän lapsen nyrkillään teltan etäiseen nurkkaan, jossa tyttönen virui nyyhkytyksiänsä hilliten, sheikin kävellessä edestakaisin ja jupistessa itsekseen. Ovella istui Mabunu höpisten ja nauraa hytkähdellen. Muukalaisten leirissä haastoi toinen mies nopeasti toiselle.
"Siitä ei ole epäilystäkään, Malbin", sanoi hän. "Ei pienintäkään epäilystä; minua vain ihmetyttää, että se vanha lurjus ei ole jo kauan sitten vaatinut luvattua palkintoa."
"On asioita, Jönsson, jotka ovat arabialaiselle rahaa rakkaampia", vastasi hänelle kumppani. "Kosto on yksi niistä."
"Kuitenkaan ei haittaa, että koetamme kullan voimaa", jatkoi Jönsson.
Malbin kohautti olkapäitänsä.
"Ei kannata tarjota rahaa sheikille", sanoi hän. "Jotakuta hänen väestään voisimme yrittää ostaa, mutta sheikki ei myy kostoansa kultaan. Sellainen ehdotus vain varmentaisi epäluuloja, joita hänessä varmaan herätimme puhutellessamme häntä teltan edustalla. Ja silloin saisimme kiittää onneamme, jos säilyttäisimme henkemme."
"No, koeta sitten lahjomista", myöntyi Jönsson.
Mutta lahjomisesta oli kamalat seuraukset. Kätyri, jonka he valitsivat muutaman päivän viivyttyään leirissään kylän ulkopuolella, oli kookas vanha päällysmies sheikin alkuasukasjoukosta. Hän lankesi kiiltävän metallin viettelykseen, sillä hän oli oleskellut rannikolla ja tiesi kullan voiman. Hän lupasi myöhään illalla tuoda heille, mitä toivoivat.
Heti pimeän tullen alkoivat molemmat valkoihoiset tehdä valmistuksia purkaakseen leirin. Puoliyön aikaan oli kaikki kunnossa. Kantajat loikoivat kuormansa vieressä valmiina nostamaan ne hartioilleen millä hetkellä tahansa. Asestetutaskaritkuljeskelivatsafarinja arabialaiskylän välillä valmiina asettumaan jälkijoukoksi paluumatkalla, johon ryhdyttäisiin heti, kun päällysmies oli tuonut, mitä valkoiset isännät odottivat.
Jo kuuluikin askeleita kylään vievältä polulta. Askarit ja valkoihoiset heristivät korviansa. Useampikin mies oli tulossa leiriä kohti. Jönsson astui eteenpäin ja puhutteli tulijoita matalalla kuiskausäänellä.
"Kuka siellä?" kysyi hän.
"Mbida", kuului vastaus.
Mbida oli petollisen päällysmiehen nimi. Jönsson rauhoittui, vaikkakin ihmetteli, että Mbida oli ottanut muita mukaansa. Mutta pian hän käsitti. Heidän tuomisensa lepäsi kahden miehen kantamilla paareilla. Jönsson noitui partaansa. Toisiko se hölmö heille ruumiin? Elävästä saaliistahan he olivat maksaneet!
Kantajat pysähtyivät valkoisten miesten eteen.
"Tämän olette kullallanne ostaneet", sanoi toinen heistä. Ja laskettuaan paarit maahan he kääntyivät kadoten pimentoon kylää kohti. Malbin katsahti Jönssoniin huulet vääntyneinä irvistykseen. Paareilla makaava oli peitetty vaatekappaleella.
"No?" kysyi viimemainittu. "Kohotahan peitettä nähdäksemme, mitä olet ostanut. Paljonpa rahaa saamme ruumiista — varsinkin kun olemme kuljetuttaneet sitä polttavan auringon alla ne kuusi kuukautta, jotka kuluvat ennenkuin olemme sen saaneet määräpaikkaansa!"
"Olisihan sen hölmön luullut tajuavan, että halusimme tytön elävänä", mörisi Malbin tarttuen vaatteenkulmaan ja temmaten pois peitteen paareilta.
Nähdessään, mitä sen alla oli, astahtivat molemmat miehet taaksepäin, kirousten kohotessa väkisinkin heidän huulilleen, sillä heidän edessään virui — Mbidan, petollisen päällysmiehen, ruumis.
Viittä minuuttia myöhemmin riensi Jönssonin ja Malbinin safari länttä kohti, hermostuneiden askarien jälkijoukkona varjellessa sitä hyökkäykseltä, jota joka hetki odottivat.
Viidakon opetuksia
Tarzanin pojan ensimmäinen yö viidakossa oli se, joka kauimmin säilyi hänen muistissaan. Mitkään villit petoeläimet eivät häntä uhanneet. Ei ollut merkkiäkään kauheista raakalaisista. Tai jos oli, ei poika järkkyneessä mielentilassaan sitä huomannut. Hänen omaatuntoansa piinasi ajatus äidin kärsimyksistä. Itsesyytökset tekivät hänen tilansa kurjaa kurjemmaksi. Amerikkalaisen tappaminen ei hänelle juuri tunnonvaivoja tuottanut. Mies oli ansainnut kohtalonsa. Jack suri etupäässä vain sitä, että Condonin kuolema oli särkenyt hänen omat suunnitelmansa. Nyt hän ei voinut palata suoraan vanhempainsa luo, kuten oli aikonut. Hän ei tohtinut tällä kohdalla palata rannikollekaan. Sillä hän ei niin suuresti kavahtanut oman turvallisuutensa vuoksi kuin säästääkseen isänsä ja äitinsä enemmästä murheesta ja siitä häpeästä, että heidän kunniallinen nimensä joutuisi ruman murhajutun yhteydessä mainittuna lokaan vedetyksi.
Aamun valjetessa rohkaistui pojan mieli. Auringon noustessa heräsi uutta toivoa hänen rinnassaan. Hän palaisi sivistyneeseen maailmaan toista tietä. Kukaan ei aavistaisi, että hän oli ollut osallisena muukalaisen murhassa syrjäisellä kaukaisen rannikon kauppa-asemalla.
Isoa apinaa vasten painuneena oli poika värissyt ison puun haarukassa melkein unettoman yön läpi. Hänen keveät alusvaatteensa olivat vain vähän suojanneet viidakon kylmältä kosteudelta, ja vain sillä kyljellään, jonka hän oli painanut toverinsa turkkipeittoista ruumista vasten, oli hän tuntenut tilansa mukavanlaiseksi. Niinpä hän ilahtuen tervehtikin nousevaa aurinkoa, joka lupasi lämpöä ja valoa — siunattua aurinkoa, ruumiillisen ja sielullisen tuskan karkoittajaa. Hän ravisti Akutin hereille.
"Tule", sanoi hän. "Minun on vilu ja nälkä. Etsikäämme ravintoa tuolta päivänpaisteesta", ja hän osoitti avonaista kenttää, jolla oli siellä täällä kitukasvuisia puita ja jota teräväsärmäiset kivimöhkäleet peittivät.
Poika livahti puhuessaan maahan, mutta apina vilkaisi huolellisesti ympärilleen, haistellen aamuilmaa. Sitten se todettuaan, että vaaraa ei ollut väijymässä, laskeutui verkalleen maahan pojan viereen.
"Numa ja sen naaras, Sabor, syövät niitä, jotka laskeutuvat ensin maahan ja sitten vasta katsovat; mutta ne, jotka ensin katsovat ja sitten astuvat maahan, elävät ja saavat itse herkutella." Täten opetti vanha apina Tarzanin pojalle hänen ensimmäisen läksynsä viidakon viisaudessa. Vieretysten he lähtivät astumaan rosoista kenttää kohti, sillä poika halusi ensin saada lämpöä. Apina näytti hänelle paraat paikat, mistä kaivaa esiin nakertajia ja matoja; mutta jo ajatuskin sellaisten ilettäväin otuksien hotkimisesta kuvotutti poikaa. He löysivät muutamia munia, ja niiden sisällön hän imi raakana ja söi myöskin Akutin maasta penkomia juuria ja mukuloita. Kentän takaa he löysivät matalan kalliotörmän edestä vettä — suolansekaista, pahalta haisevaa nestettä matalasta kuopasta, jonka äyräitä ja pohjaa olivat monien elukkain jalat tallanneet. Heidän lähestyessään kaikkosi seebralauma laukaten paikalta.
Poika oli liian janoissaan hylkiäkseen mitään, joka vähänkin muistutti vettä, ja niin hän joi kyllikseen Akutin seisoessa pää pystyssä ja korvat hörössä vaaran varalta. Ennen kuin itse ryhtyi juomaan, kehoitti apina poikaa olemaan valppaana, mutta juodessaankin kohotti hän tuontuostakin päänsä luodakseen nopean silmäyksen parinsadan metrin päässä vesikuopan toisella puolella kasvavaan pensasryhmään. Siemailtuaan kyllikseen hän nousi ja puhui pojalle kielellä, joka oli heidän yhteinen perintönsä, — isojen apinain kielellä.
"Eikö ole vaaraa lähellä?" kysyi hän.
"Ei ole", vastasi poika. "En nähnyt mitään liikkuvan sinun juodessasi."
"Silmistäsi on sinulla vähän apua viidakossa", virkkoi apina. "Täällä eläessä on luotettava korviin ja nenään, mutta ennen kaikkea nenään. Kun tulimme alas juomaan ja näin seebrat niiden vainutessa meidät, tiesin, ettei mikään vaara väijynyt vesikuopan tällä puolen, sillä muutoin olisivat seebrat sen haistaneet ja paenneet ennen meidän tuloamme; mutta toisella puolella, tuolla tuulen alla, saattoi vaara piillä. Me emme voineet vainuta sitä, sillä tuuli puhaltaa hajun toisaalle, ja siksipä minä heristin korviani ja jännitin silmäni tarkatakseni tuulen suuntaan, jonne nenäni ei ulotu."
"Etkä keksinyt — mitään?" kysäisi poika nauraen.
"Minä keksin Numan tuolta korkearuohoisesta pensaikosta", ja Akut osoitti kädellään.
"Leijonanko?" huudahti poika. "Mistä sen tiedät? Minä en näe mitään."
"Numa on siellä sittenkin", vastasi iso apina. "Ensiksikin kuulin sen huokauksen. Sinusta ei Numan huokaus kuulune erilaisilta kuin muut äänet, joita tuulen suhina synnyttää ruohossa ja puissa; mutta myöhemmin sinun täytyy oppia tuntemaan Numan huokaus. Sitten minä tähystin ja vihdoin näin korkean ruohon liikkuvan yhdeltä kohtaa jonkun muun voiman kuin tuulenviiman röyheltämänä. Katso, ruohon korret hajaantuvat molemmin puolin Numan mahtavaa ruhoa, ja kun se hengittää — näetkö? Näetkö pientä huojuntaa molemmin puolin, joka ei ole tuulen huojutusta — huojuntaa, jollaista ei ole muualla ruohikossa?"
Poika jännitti silmiänsä — ne olivat terävämmät silmät kuin mitä pojat vanhemmiltaan ylimalkaan perivät — ja viimein hän päästi havainnostaan innostuneena pienen huudahduksen.
"Niin", sanoi hän, "minä näen. Tuolla se on", ja hän osoitti sormellaan. "Sen pää on käännettynä meitä kohti. Vaaniiko se meitä?"
"Numa vaanii meitä", vastasi Akut, "mutta meillä ei ole suurta vaaraa, ellemme mene liian lähelle, sillä se lepää kaatamansa saaliin päällä. Sen maha on melkein täysi, koskapa emme kuule sen rusentelevan luita. Se katselee meitä ääneti, vain pelkästä uteliaisuudesta. Kohta se jatkaa ateriaansa tai nousee ja tulee alas rapakolle juomaan. Kun se ei meitä pelkää eikä himoitsekaan, ei se viitsi salata meiltä läsnäoloansa. Mutta nyt on oivallinen hetki tutustua Numaan, sillä sinun täytyy oppia tuntemaan se hyvin, jos mielit kauan elää viidakossa. Missä isoja apinoita on paljon, jättää Numa meidät rauhaan. Torahampaamme ovat pitkät ja vahvat, ja me osaamme taistella. Mutta kun olemme yksinämme ja se on nälissään, emme voi pitää puoliamme. Tule, kiertäkäämme sen taakse, jotta saamme sieraimiimme sen hajun. Mitä pikemmin nenäsi tottuu sen erottamaan, sitä parempi; mutta kiertäessämme tulee sinun pysytellä puiden lähettyvillä, sillä usein tekee Numa, mitä siltä vähimmin odottaa. Ja pidä korvasi, silmäsi ja nenäsi avoinna. Muista aina, että joka pensaan, joka puun takana ja jokaisessa viidakkoruohon tiheikössä voi väijyä vihollinen. Numaa välttäessämme on sinun varottava joutumasta Saborin, Numan naaraan, kitaan. Seuraa minua!" Ja Akut läksi laajassa kaaressa kiertämään vesikuoppaa ja lyyhistynyttä leijonaa.
Poika astui aivan sen kintereillä, joka vaisto valppaana, hermot jännittyneinä äärimmäiseen kiihtymykseen. Tämä vasta oli elämää. Hetkiseksi hän unohti muutama minuutti sitten tekemänsä päätöksen rientää jollekulle toiselle kohdalle rannikkoa, jonkun matkan päähän maihinnousupaikastaan, ja sieltä heti lähteä paluumatkalle Lontooseen. Mutta nyt hän ajatteli vain elämisen villiä iloa ja riemuitsi saadessaan terästää aistejaan ja koettaa uljuuttansa villin viidakon sikiöiden viekkautta ja voimaa vastaan ison kesyttämättömän mantereen laajoilla lakeuksilla ja synkillä metsäpoluilla, joilla ne alati väijyivät. Hän ei tuntenut pelkoa. Hänen isällään ei ollut sellaista ollut pojan perittäväksi; mutta kunniantunto ja omatunto hänellä oli, ja niistä usein koitui hänelle kiusaa, kun ne hänen synnynnäisen vapaudenrakkautensa kanssa taistelivat hänen sielunsa omistamisesta.
He olivat ehtineet vain lyhyen matkaa Numan selkäpuolelle, kun poika erotti petoeläimen vastenmielisen hajun. Hymy kirkasti hänen kasvonsa. Joku vaisto sanoi hänelle, että hän olisi tuntenut tuon lemun monien tuhansien muiden joukosta, vaikkei Akut olisikaan ilmoittanut hänelle leijonan läsnäolosta. Siinä oli omituista tutunomaisuutta — kaameaa tutunomaisuutta, joka sai hänen lyhyen niskatukkansa nousemaan ja toi ehdottoman irvistyksen hänen huulilleen, paljastaen hampaat. Hänestä tuntui kuin olisi nahka hänen korviensa ympärillä pingoittunut, aivan kuin nuo jäsenet olisivat litistyneet pääkalloa vasten kuolettavan kamppailun aavistuksesta. Hänen ihoansa kutkutti. Hän hehkui mieluisasta aistimuksesta, jota ei ollut koskaan ennen tuntenut, Hän oli silmänräpäyksessä muuttunut toiseksi olennoksi — varovaiseksi, valppaaksi, valmiiksi. Näin muutti Numan, leijonan, haju pojan metsäeläimeksi.
Hän ei ollut koskaan nähnyt leijonaa — hänen äitinsä oli ponnistelullaan suurin vaivoin ehkäissyt hänet siitä. Mutta hän oli ahmimalla katsellut lukemattomia leijonankuvia ja nyt hän tunsi kiihkeää intohimoa saada omin silmin tarkata ilmielävää eläinten kuningasta. Akutia seuratessaan hän vilkui alati toisella silmällään olkansa yli taakseen toivoen Numan nousevan haaskaltaan ja näyttäytyvän. Niinpä hän jättäytyi Akutista hiukan jälkeen, eikä aikaakaan, niin apinan kimakka varoitushuuto herätti hänet äkkiä miettimään muita asioita kuin kätkettyä Numaa. Kääntäen silmänsä nopeasti toveriin päin näki poika suoraan edessään polulla seisomassa jotakin, mikä sai kiihtymyksen sävähtämään hänen ruumiinsa jokaisessa hermossa. Ruho puolittain ulkona pensaikosta, jossa se varmaan oli piillyt, seisoi sileä ja kaunis naarasleijona. Sen kellervänvihreät silmät olivat pyöreät ja tuijottivat suoraan pojan silmiin, ikäänkuin tunkeutuen niihin. Heidän väliään ei ollut kymmentäkään askelta. Kahdenkymmenen askeleen päässä leijonasta seisoi iso apina mylvien ohjeita pojalle ja sinkautellen ärsytyksiä valtavalle pedolle, ilmeisesti koettaen kääntää sen huomion pojasta, samalla kun hän itse otti turvansa läheiseen puuhun.
Mutta Sabor ei ollut houkuteltavissa. Se tuijotti yhä poikaan. Tämä seisoi naaraksen ja uroksen välillä, leijonaemon ja haaskan välillä. Tuo tuntui epäilyttävältä. Kaiketikin oli pojalla jotakin suunnitelmia sen herraa ja puolisoa vastaan tai se tahtoi riistää heidän metsästyksensä hedelmät. Naarasleijona on äkkipikainen. Akutin mylvintä ärsytti sitä. Se murahti kumeasti ja astahti poikaa kohti.
"Puuhun!" huusi Akut.
Poika kääntyi pakenemaan, ja samassa silmänräpäyksessä hyökkäsi leijona. Puu oli vain muutaman askeleen päässä. Oksa riippui kymmenen jalan päähän maasta, ja pojan hypätessä sitä tavoittamaan hyppäsi leijona häntä tavoittamaan. Apinan tavoin veti hän itsensä ylös ja siirtyi toiselle sivulle. Valtava etukäpälä hipaisi hänen lanteitaan — juuri ja juuri. Käyrä varvas tarttui kuin koukku hänen pyjama-housujensa vyötäröön, reväisten ne riekaleina hänen yltään hyökkäävän leijonan saaliiksi. Puolialastomana vetäytyi poika turvaan pedon kääntyessä ja hypätessä uudestaan häntä kohti.
Läheisessä puussa mölysi ja torui Akut haukkuen naarasleijonaa kaikilla mahdollisilla herjausnimillä. Matkien opettajansa käytöstä tyhjensi poikakin herjaussanojensa varaston viholliselleen, kunnes hän huomattuaan sanojen tehottomuuden alkoi etsiä jotakin raskaampaa heittoasetta. Ei ollut käsillä muuta kuin kuivuneita oksia ja karahkoja, mutta niitä hän paiskeli Saborin ylöspäin käännettyyn mölisevään kuonoon, aivan kuin hänen isänsä ennen häntä oli tehnyt kaksikymmentä vuotta sitten, kun hänkin poikana oli härnäillyt ja kiusoitellut viidakon isoja kissoja.
Naarasleijona kiersi vähän aikaa hermostuneena puun runkoa; mutta sitten se joko todeten valppautensa hyödyttömyyden tai nälän nipistelyn pakottamana harppoi majesteettisesti pois ja hävisi tiheikköön herransa luo, joka ei ollut rähinän aikana kertaakaan näyttäytynyt. Kun Akut ja poika uskalsivat jättää pakopaikkansa, laskeutuivat he maahan jatkaakseen keskeytynyttä matkaansa. Vanha apina nuhteli poikaa tämän huolimattomuudesta.
"Jollet olisi ollut niin innostunut takanasi olevaan urosleijonaan, olisit huomannut naaraksen paljoa aikaisemmin kuin nyt", sanoi hän.
"Mutta sinähän menit ihan sen ohitse sitä huomaamatta", vastasi poika.
Akut näytti nolostuneelta.
"Niin se on", sanoi hän, "sillä lailla viidakon väki kohtaa kuolemansa. Käymme varovaisesti kautta elinkautemme ja sitten me lyhyeksi hetkeksi unohdamme ja sitten…" Apina matki hampaillaan isojen leukojen jyrsintää lihassa. "Tämä on läksy", jatkoi hän. "Olet oppinut, ettet saa liian kauan tähystää silmilläsi yhtäälle, kallistaa korviasi ja ojentaa nenääsi yhteen ja samaan suuntaan."
Sinä yönä paleli Tarzanin poikaa enemmän kuin häntä ikänä oli palellut. Pyjama-housut eivät tosin olleet paksut, mutta ne olivat toki tyhjää paksummat. Ja seuraavana päivänä kärvensi häntä polttava aurinko, sillä jälleen kävi heidän matkansa suurelta osaltaan eräiden laajojen ja puuttomien kenttien yli. Pojan mielessä oli yhä tuuma vaeltaa etelää kohti ja kiertää takaisin rannikolle etsimään toista sivistyksen ulkoasemaa. Hän ei ollut siitä suunnitelmasta virkkanut mitään Akutille, sillä hän tiesi, että apinasta tuntuisi vastenmieliseltä jokainen eroon vivahtava ehdotus.
Kuukauden päivät samoilivat toverukset eteenpäin, ja poika oppi nopeasti viidakon lait; hänen lihaksensa sopeutuivat uuteen elämäntapaan, johon olivat joutuneet. Isän jänteet olivat periytyneet pojalle — niitä tarvitsi vain karaista ja kehittää. Poika havaitsi, että hänelle oli aivan luonnollinen asia heilautella itseään puiden välitse. Hyvin korkeallakaan hän ei milloinkaan tuntenut pienintäkään huimausta, ja kun hän oli oppinut heittäytymisen ja irroittautumisen taidon, ponnahdutti hän itsensä ilman läpi oksalta oksalle vielä ketterämmin kuin Akut, joka oli raskaampi.
Ja säiden vaikutuksesta sitkistyi ja koveni hänen pehmeä, valkoinen ihonsa, muuttuen nyt ruskeaksi päiväpaisteessa ja tuulessa. Hän oli eräänä päivänä riisunut pyjama-röijynsä uidakseen pienessä joessa, joka oli liian kapea krokotiilien tyyssijaksi, ja sillä välin kun hän Akutin kera kisaili vilpoisessa vedessä, oli marakatti pudottautunut yläpuolella riippuvalta oksalta, siepannut pojan ainoan sivistyneestä maailmasta perityn vaatekappaleen ja kiitänyt pois sen kanssa.
Ensimmältä Jack oli vihoissaan; mutta oltuaan vähän aikaa röijyttä hän alkoi käsittää, että puolipukeissa käyminen on paljoa epämukavampaa kuin alastomana oleskelu. Pian hän ei vaatteitaan enää laisinkaan kaivannut. Ja nyt hän alkoi täysin siemauksin nauttia rajattomasta vapaudestansa. Joskus värähti hymy hänen kasvoillaan, kun hän yritti kuvitella koulutoveriensa hämmästystä, jos ne vain olisivat voineet nähdä hänet nyt. Ne olisivat kadehtineet häntä. Niin, ne olisivat häntä kovin kadehtineet. Sellaisina hetkinä hän sääli heitä; mutta kun hän sitten ajatteli heitä englantilaisten kotiensa ylellisyyden ja mukavuuden keskellä onnellisina vanhempainsa parissa, nousi kiusallinen pala hänen kurkkuunsa ja hän oli näkevinään äitinsä kasvot sekavan sumun läpi, joka ehdottomasti kohosi hänen silmiinsä. Ja silloin hän hoputti Akutia eteenpäin; he samosivat nyt läntiseen suuntaan, rannikkoa kohti. Apina luuli heidän etsivän hänen omaan lajiinsa kuuluvaa parvea, eikä poika huolinut sitä uskoa häneltä riistää. Ehtisihän Akutille ilmoittaa todelliset suunnitelmat vielä sittenkin, kun olisivat saapuneet sivistyksen ulottuville.
Eräänä päivänä he verkalleen vaeltaessaan joen vartta pitkin tapasivat odottamattaan alkuasukaskylän. Muutamia lapsia leikki veden partaalla. Pojan sydän hytkähti rinnassa hänen nähdessään heidät, sillä hän ei ollut kuukauteen tavannut ihmisolentoa. Mitäpä siitä, vaikka ne olivatkin alastomia villejä? Mitäpä siitä, vaikka niiden iho oli musta? Eikö Luoja ollut heitä muotissaan muovannut, kuten hänet itsensäkin? Olivathan he hänen veljiään ja sisariaan! Hän juoksi lapsia kohti. Lausuen matalan varoituksen tarttui Akut häntä käsivarresta, pidättääkseen häntä. Poika ravistautui irti ja riensi tervehdyshuudoin mustia leikkijöitä kohti. Hänen äänensä sai jokaisen pään kohoamaan. Silmät muljollaan tuijottivat lapset hetkisen häneen ja kääntyivät sitten säikähdyksestä kirkuen pakenemaan kylään. Heidän kintereillään juoksivat heidän äitinsä ja vastauksena hälytykseen tuli kyläportista parikynmentä soturia, nopeasti sieppaamansa keihäät ja kilvet käsissä.
Aiheuttamansa hämmingin nähdessään poika pysähtyi. Iloinen hymy haihtui hänen kasvoiltaan, kun soturit juoksivat häntä vastaan hurjin huudoin ja uhkaavin elein. Akut huuteli hänelle takaapäin kehoittaen häntä kääntymään ja pakenemaan, koska neekerit tappaisivat hänet. Hetkisen katseli poika heidän tuloaan ja kohotti sitten kämmenensä heitä kohti merkiksi, että pysähtyisivät, samalla huutaen, että hän tuli ystävänä — että oli vain halunnut leikkiä lasten kanssa. Tietenkään eivät ne ymmärtäneet sanaakaan hänen puhuttelustansa, ja vastauksena oli — kuten mikä alaston olento tahansa, joka äkkiä olisi viidakosta hyökännyt heidän naistensa ja lastensa kimppuun, saattoi odottaa, — ropsahdus suhisevia keihäitä. Heittoaseet viuhahtelivat kaikkialle pojan ympärille, mutta ainoakaan ei osunut häneen. Jälleen tunsi hän jotakin kutittavaa selkäpiissään, lyhyt tukka nousi niskassa ja päälaella. Hänen silmänsä siristyivät. Niistä leimahti äkillistä vihaa, joka karkoitti niitä äsken valaisseen ystävällisen hilpeyden. Kumeasti murahtaen, aivan kuin hätyytetty eläin, kääntyi hän ja juoksi viidakkoon. Siellä odotti Akut häntä puussa. Apina kehoitti häntä rientämään pakoon, sillä vanha viisas ihmisenmuotoinen tiesi, että he kaksin, alastomina ja aseettomina, eivät voisi pitää puoliaan jänteviä mustia sotureita vastaan, jotka varmaan panisivat toimeen jonkinlaisen etsinnän metsässä.
Mutta uusi voima liikkui Tarzanin jälkeläisessä. Hän oli poikamaisen iloisesti ja avomielisesti tarjonnut ystävyyttä näille henkilöille, jotka olivat ihmisolentoja kuten hänkin. Hänet oli otettu vastaan epäluulolla ja keihäillä. Häntä ei oltu edes kuunneltu. Raivo ja viha valtasi hänet. Akutin kehoittaessa pakenemaan hän pani vastaan. Hän halusi taistella, mutta hänen järkensä sanoi liiankin selvästi, että hän mielettömästi uhraisi henkensä näin paljain käsin ja hampain kohdatessaan näitä asestettuja miehiä, — poika ajatteli jo hampaitaan, taisteluhampaitaan, milloin ottelun mahdollisuus häämöitti lähellä.
Liikkuen verkalleen puiden lomitse hän katseli olkansa yli taakseen, vaikkei enää laiminlyönytkään muiden, kummallakin puolella tai edessä väijyvien vaarojen mahdollisuutta, — hänen kokemuksensa naarasleijonan kanssa ei kaivannut toistamista, vaan läksy oli iäksi painunut hänen mieleensä muutoinkin. Takaansa hän kuuli villien lähestyvän huutaen ja kirkuen. Hän jättäysi jälemmäksi, kunnes takaa-ajajat olivat hänen näkyvissään. He eivät huomanneet häntä, koska eivät etsineet inhimillistä saalista puista. Poika pysyttäysi ihan heidän edellään. Likimain kaksi kilometriä jatkoivat mustat takaa-ajoa ja kääntyivät sitten palatakseen kylään. Nyt oli pojan vuoro, hänen odottamansa tilaisuus, sillä kuuma kostonhimoinen veri kuohui hänen suonissaan, kunnes hän näki takaa-ajajansa punaisen sumun läpi.
Villien kääntyessä kääntyi poika heidän peräänsä. Akutia ei enää ollut näkyvissä. Luullen pojan seuraavan oli tämä vaeltanut yhä kauemmaksi, haluttomana kiusaamaan kohtaloa noiden kuolettavain keihäiden ulottuvilla. Hiipien hiljaa puusta puuhun vaani poika palaavien soturien askeleita. Vihdoin yksi miehistä jäi tovereistansa jälkeen heidän seuratessaan pientä kylään vievää polkua. Julma hymy valaisi nuorukaisen kasvot. Nopeasti riensi hän eteenpäin, kunnes liikkui melkein neekerin pään päällä, tämän mitään aavistamatta. Hän hiipi vaanien saaliinsa perässä kuin Sheeta, pantteri, — olihan hän monet kerrat nähnyt Sheetan hiivintää.
Äkkiä ja äänettömästi hyppäsi hän etuvinoon alaspäin uhrinsa leveille hartioille. Heti kun hän kosketti miestä, hapuilivat hänen sormensa hänen kurkkuaan. Pojan ruumiinpaino paiskasi neekerin raskaasti maahan ja samalla sai hän niin ankaran tölmäyksen takaapäin tämän polvista, että hengitys rintakehän tärskähtäessä salpautui. Sitten iskeytyivät vahvat valkoiset hampaat hänen niskaansa ja jäntevät sormet puristivat yhä tiukemmin hänen henkitorveansa. Jonkun aikaa ponnisteli soturi raivoisasti, paiskautuen sinne tänne, koettaessaan ravistaa hätyyttäjäänsä erilleen; mutta alati hän kävi yhä heikommaksi ja alati riippui hänessä tuo hirveä ja äänetön olento, jota hän ei voinut nähdä, ja laahasi hänet verkalleen pensaikkoon tien viereen.
Omaa heimoa
Kun Akut huomasi, että poikaa ei ollutkaan takana, kääntyi hän tätä etsimään. Hän oli ehtinyt palata vain vähän matkaa, kun äkkiä ja hämmästyneenä pysähtyi nähdessään kummallisen olennon lähestyvän puiden välitse. Se oli poika, mutta oliko se mahdollista? Hänen kädessään oli keihäs ja selässä riippui soikea kilpi, jollaisia heidän kimppuunsa hyökänneillä mustilla sotureilla oli ollut; nilkoissa ja käsivarsissa oli rauta- ja vaskirenkaita, ja nivusvaate oli kiedottuna hänen vyötäisilleen. Sen laskoksiin oli pistetty veitsi. Nähdessään apinan riensi poika näyttämään hänelle voitonmerkkejänsä. Ylpeänä osoitti hän jokaista vastikään hankkimaansa esinettä ja kertoi kerskuen urotyönsä yksityiskohdista. "Paljain käsin ja hampaillani minä hänet surmasin", sanoi hän. "Olisin halunnut päästä, heidän ystäväkseen, mutta he tahtoivat mieluummin olla vihollisiani. Ja nyt kun minulla on keihäs, näytän Nunnallekin, mikä minä vihollisena olen! Ainoastaan valkoihoiset ihmiset ja isot apinat, Akut, ovat ystäviämme. Niitä me etsimme; kaikkia muita on meidän vältettävä tai tapettava ne. Sen olen viidakossa oppinut."
He kiersivät vihamielisen kylän sivuitse ja palasivat tolalleen rantaa kohti. Poika oli hyvin ylpeä uusista aseistaan ja koristuksistaan. Hän harjoitteli alituisesti keihäällänsä, heitellen sitä tuntikausia kaikenlaisiin eteensä sattuviin esineihin heidän kiirettä pitämättä samoillessaan, kunnes saavutti sellaisen taidon, mikä vain nuorille lihaksille on niin lyhyen harjoituksen jälkeen mahdollinen. Kaiken aikaa oli Akut kasvatuksessa hänen ohjaajanansa. Ei enää ollut ainoatakaan jälkeä viidakossa, joka ei olisi pojan tarkoille silmille ollut avoin kirja, ja nekin epämääräiset jäljet, joita sivistynyt ihminen ei aisteillaan laisinkaan huomaa ja jotka hänen villille serkulleen ovat vain osittain havaittavissa, tulivat innokkaalle pojalle perin tutunomaisiksi. Hän kykeni hajusta erottamaan lukemattomat kasvinsyöjäin lajit ja myös pelkästään sen ihosta erittyvän huurun lisääntymisestä tai vähenemisestä ilmassa tuntemaan, oliko elukka lähenemässä vai kulkiko se poispäin. Eikä hän kaivannut silmiensä todistusta tietääkseen, oliko tuulen päällä kaksi tai neljä leijonaa — sadanko metrin vai kilometrin päässä.
Paljon tästä oli Akut hänelle opettanut, mutta paljoa enemmän siinä oli vaistomaista tietoa — isältä perittyä omituista aavistusta. Hän oli alkanut rakastaa viidakkoelämää. Alituinen älyn ja vaistojen kamppailu varovaisten ja varomattomien polulla öin päivin vaanivia tuhoavia vihollisia vastaan vetosi siihen seikkailuhenkeen, joka sykkii alkuperäisen Aatamin jokaisen täysiverisen pojan sydämessä. Mutta vaikka hän tätä elämää rakasti, ei hän ollut sallinut itsekkäiden toivomustensa hälventää velvollisuudentunnetta, joka oli saanut hänet käsittämään, kuinka siveellisesti rikollinen hänen seikkaileva karkaamisensa Afrikkaan pohjaltaan oli. Isän ja äidin rakkaus eli voimakkaana hänen sydämessään — liian voimakkaana salliakseen hänen täysin siemauksin nauttia onnesta, joka epäilemättä tuotti näille monta surunpäivää. Ja siksipä hän pysyi hellittämättä päätöksessään etsiä rannikolta satama, lähettääkseen itsestään tietoja kotiin ja saadakseen rahoja Lontooseen palatakseen. Samalla hän tunsi itsensä varmaksi, että nyt voisi taivuttaa vanhempansa sallimaan hänen viettää ainakin osan ajastaan niillä afrikkalaisilla tiluksilla, jotka hän kodissaan kuulemistansa huolimattomista, tilapäisesti virketyistä sanoista päätellen tiesi isänsä omistavan. Se olisi jotakin — ainakin parempaa kuin kuluttaa elinaikansa kaavoihin puristuneen sivistyksen kyllästyttävien nautintojen ja rajoitusten puitteissa.
Ja niin hän oli pikemminkin tyytyväinen heidän rannikkoa kohti samoillessaan, sillä samalla kun hän nautti saloseudun vapautta ja sen villejä riemuja, tunsi hän omantuntonsa keveäksi, koska tiesi tekevänsä kaiken voitavansa palatakseen vanhempainsa luo. Hän toivoikin tapaavansa jälleen valkoihoisia — omia heimolaisiaan, — sillä monessa tilaisuudessa hän oli ikävöinyt muuta seuraa kuin ison apinan. Seikkailu mustien kanssa ärsytti yhä hänen mieltänsä. Hän oli lähestynyt heitä niin viattoman toverillisesti ja niin lapsellisen varmana vieraanvaraisesta vastaanotosta, että hänen kokemansa kohtelu oli pahoin kolhinut nuoren sydämen ihanteita. Hän ei enää pitänyt mustaa miestä veljenään, vaan pikemminkin yhtenä verenhimoisen viidakon lukemattomista vihollisista — petoeläimenä, joka neljän jalan asemesta käveli kahdella.
Ja niin kuluivat päivät, ja metsästyksestä ja kiipeilystä kehittyivät pojan lihakset ja hänen ketteryytensä lisääntyi, niin että Akutkin, joka olikin laiskanläntä, ihmetteli oppilaansa urheutta. Ja todetessaan riemukseen suuren voimansa kävi poika varomattomaksi. Hän samoili viidakkoa pää pystyssä, vaaraa uhmaten. Akutin paetessa puihin heti kun tunsi Numan hajun, poika vain nauroi eläinten kuninkaalle vasten naamaa ja asteli uljaasti sen ohitse. Hyvä onni suosi häntä pitkän aikaa. Hänen tapaamansa leijonat olivat kai ruuasta kylläisiä tai ehkä ne niin hämmästyivät alueelleen tunkeutuneen oudon olennon rohkeudestakin, että hyökkäystuumat kaikkosivat niiden mielestä, kun ne silmät muljollaan katselivat hänen lähestymistään ja poistumistaan. Mikä lienee syy ollutkin, totta on, että poika monissa tilaisuuksissa sivuutti jonkun ison leijonan muutaman askeleen päästä, sen vain hiukan murahtaessa varoitukseksi.
Mutta kaksi leijonaa ei silti ehdottomasti ole aivan samanlaisia luonteeltaan ja sävyltään. Ne eroavat toisistaan yhtä paljon kuin ihmissukuun kuuluvat olennot. Siitä, että kymmenen leijonaa menettelee samoin samankaltaisissa olosuhteissa, ei voi päättää, että yhdestoistakin niin tekee, — hyvin mahdollisesti se käyttäytyy toisin. Leijona on hermoiltaan korkealle kehittynyt eläin. Se ajattelee ja tekee siis johtopäätöksiä. Kun sillä on hermosto ja aivot, on sillä myöskin luonnonlaatu, johon ulkonaiset syyt vaikuttavat eri tavoin. Eräänä päivänä poika tapasi yhdennentoista leijonansa. Se käveli pienen tasangon yli, jolla kasvoi vähäisiä pensasryhmiä. Akut oli muutaman askeleen päässä vasemmalla pojasta, joka ensimmäiseksi huomasi Numan läsnäolon.
"Juokse, Akut!" huusi poika nauraen. "Numa on kätkeytyneenä pensaisiin oikeallani. Riennä, vilistä nyt pikaisesti puihin, Akut! Minä, Tarzanin poika, suojelen sinua", ja poika pysyi nauraen suunnallaan, joka vei hänet aivan läheltä pensaikkoa, jossa Numa oli piilossa.
Apina huusi hänelle kehoittaen tulemaan pois, mutta poika vain heilutti keihästään ja suoritti tilapäisen sotatanssin osoittaakseen halveksumistaan eläinten kuningasta kohtaan. Hän tuli yhä lähemmäksi pelottavaa surmaajaa, kunnes leijona äkkiä vihaisesti murahtaen kohosi makuusijaltaan vähemmän kuin kymmenen askeleen päässä nuorukaisesta. Isokokoinen eläin oli tämän viidakon ja erämaan valtias. Pitkä pörröinen harja peitti sen hartioita. Leuoissa oli julmat raateluhampaat. Sen keltaisenvihreistä silmistä leimusi vihaa ja uhmaa.
Surkean tehoton keihäs kädessään käsitti poika pian, että tämä leijona oli toisenlainen kuin hänen ennen kohtaamansa, mutta hän oli jo mennyt liian pitkälle peräytyäkseen. Lähin puu oli usean metrin päässä vasemmalla, — leijona saattoi olla jo hänen kimpussaan ennenkuin hän oli ehtinyt matkan puoliväliin, eikä kukaan, joka tuota eläintä nyt katseli, voinut epäillä sen hyökkäysaikeita. Leijonan takana oli oaspuu, vain muutaman jalan päässä siitä. Se oli läheisin turvapaikka mutta Numa oli sen ja saaliinsa välillä.
Pojan tuntiessa pitkän keihäänvarren kädessään ja nähdessä puun leijonan takana, juolahti hänen mieleensä ajatus — takaperoinen, naurettava, epätoivon synnyttämä ajatus. Mutta nyt ei ollut aikaa punnita mahdollisuuksia, — oli vain yksi ainoa pelastuksen mahdollisuus, ja sen vähäisen tilaisuuden tarjosi oaspuu. Jos leijona hyökkäisi, olisi myöhäistä, — pojan oli hyökättävä ensin, ja Akutin eikä vähemmin Numan kummastukseksi loikkasi hän nopeasti petoa kohti. Vain sekunnin ajan oli leijona hämmästyksestä hievahtamatta, ja siinä sekunnissa pani Jack Clayton koulussa oppimansa tempun kovan koetuksen alaiseksi.
Hän juoksi suoraan villipetoa kohti pitäen keihästä varsipää edellä ruumiinsa edessä. Akut kirkui kauhusta ja hämmästyksestä. Leijona seisoi silmät muljottaen pyöreinä päässä ja odotti hyökkäystä, valmiina nousemaan takajaloilleen ja vastaanottamaan tuon yltiöpään olennon iskuilla, jotka olisivat voineet murskata puhvelin kallon.
Ihan leijonan eteen työnsi poika keihäänsä varren maahan, suoritti mahtavan hyppäyksen, ja ennenkuin hämmästynyt eläin saattoi arvata, mikä kepponen sille oli tehty, suhahti hän leijonan pään yli oaspuun raatelevaan syleilyyn; — hän oli turvassa, mutta haavoitettuna.
Akut ei ollut koskaan nähnyt seiväshyppyä. Nyt hän tanssi oman puunsa turvassa kirkuen ärsytyksiä ja kerskumisia nolatulle Numalle, sillä välin kun poika, raadeltuna ja verta vuotaen, koetti piikkisessä turvapaikassaan sijoittua niin, että tuntisi mahdollisimman vähän kipua. Hän oli pelastanut henkensä, mutta melkoisen kärsimyksen hinnalla. Hänestä tuntui siltä, kuin ei leijona koskaan mielisi lähteä, ja vasta ummelleen tunnin varrottuaan luopui vihainen peto väijymästä ja asteli majesteettisesti pois kentän yli. Kun se oli turvallisen välimatkan päässä, irroitteli poika itsensä oaspuusta, saaden kuitenkin vielä uusia naarmuja jo muutoinkin kidutettuun lihaansa.
Kului monta päivää, ennenkuin hänen saamansa läksyn ulkonaiset merkit hävisivät; mutta vaikutus, jonka se hänen mieleensä jätti, oli sinne iäksi painunut. Sen erän perästä hän ei aiheettomasti kiusannut kohtaloa. Hän antautui myöhemmässä elämässään monesti suureenkin uhkaan, mutta ainoastaan milloin hän siten voi edistää jonkun hartaasti toivomansa päämäärän saavuttamista, — ja hän harjoitteli sitten seiväshyppyjä.
Useita vuorokausia pysyivät apina ja poika paikoillaan puussa, jälkimäisen toipuessa terävien okaiden tuskallisista haavoista. Iso nelikätinen nuoli inhimillisen toverinsa haavoja, eikä niitä millään muulla tavoin hoideltukaan; mutta pian ne paranivat, sillä turmeltumaton iho paikkautuu helposti. Kun poika taas tunsi itsensä reippaaksi, jatkoivat toverukset matkaansa rannikolle päin, ja mieluisat aavistukset täyttivät jälleen nuorukaisen mielen.
Ja vihdoin saapui kauan odotettu hetki. He samosivat sotkuisen metsän läpi, kun pojan silmät keksivät hänen tähystellessään alemmilta oksilta, joita pitkin he vaelsivat, vanhat, mutta hyvin selvät jäljet — jäljet, jotka saivat hänen sydämensä pamppailemaan — ihmisen, valkoisten miesten jäljet, sillä paljaiden jalkain tallaamain joukossa oli selväpiirteiset eurooppalaismallisten saappaiden jäljet. Latu, jolla näkyi melkoinen joukko vaeltaneen, suuntausi pohjoiseen suorassa kulmassa siitä urasta, jota pitkin poika ja apina olivat rannikolle pyrkineet.
Epäilemättä nuo valkoiset miehet tiesivät lähimmän rannikkosiirtolan. Saattoivatpa juuri olla sinne matkallakin. Joka tapauksessa maksaisi vaivan tavoittaa heidät jo pelkän sen ilonkin vuoksi, jota omaan heimoon kuuluvien olentojen kohtaaminen tuottaisi. Poika oli aivan haltioissaan; hänen sydämensä pamppaili innosta ja hän joudutti matkaa sinnepäin. Akut epäröitsi. Hän ei tahtonut tietää ihmisistä. Hänelle oli nuorukainen apinatoveri, sillä olihan tämä apinakuninkaan poika. Akut koetti vieroittaa häntä tuumasta, selitellen hänelle, että he pian saapuisivat oman kansansa heimon luo, missä poika kerran vanhemmaksi tultuaan valittaisiin kuninkaaksi, kuten hänen isänsä oli ennen häntä ollut. Mutta Jack oli itsepintainen. Hän sanoi kaikin mokomin tahtovansa jälleen tavata valkoihoisia. Halusi lähettää sanoman vanhemmilleen. Akut kuunteli, ja hänen kuunnellessaan vihjaisi hänelle eläimenvaisto totuuden: poika suunnitteli paluuta omien heimolaistensa luo.
Se ajatus täytti vanhan apinan surulla. Akut rakasti poikaa, kuten oli rakastanut tämän isää, hartaan uskollisesti kuin koira isäntäänsä. Apinansydämessään ja apiananaivoissaan hän oli viljellyt toivoa, että hän ja poika eivät koskaan eroaisi toisistansa. Hän näki kaiken rakkaan kuvittelunsa haihtuvan, ja kuitenkin hän pysyi uskollisena pojalle ja hänen toivomuksilleen. Lohduttomanakin hän myöntyi pojan päätökseen seurata valkoihoisten safaria ja saattoi häntä luulonsa mukaan viimeisellä yhteisellä matkalla.
Jäljet olivat vain parin päivän vanhat, kun ystävykset ne löysivät, mikä merkitsi, että hiljalleen liikkuva karavaani oli ainoastaan muutaman tunnin matkan päässä heistä; harjaantuneet ja notkeat lihakset pystyivät kiidättämään heitä nopeasti oksien välitse takkuisen pensaskasvullisuuden yläpuolella, joka oli ehkäissyt valkoisten miesten kuormitettujen kantajain vauhtia.
Poika samosi etumaisena, innostuksen ja odotuksen kannustaessa häntä edelle toveristaan, jolle heidän päämääränsä saavuttaminen tiesi vain surua. Nuorukainen ensiksi näkikin karavaania suojaavan jälkijoukon ja valkoiset miehet, joita oli ollut niin innokas tavoittamaan.
Kömpien edellä astuvien sekavissa jäljissä laahusti tusina raskaasti kuormitettuja neekereitä, jotka uupuneina tai sairaina olivat jääneet jälemmäksi, ja heitä jälkijoukon mustat soturit tyrkkivät kärkisauvoilla, potkivat kaatuvia, riuhtaisivat heidät sitten tylysti jaloilleen ja hätyyttivät eteenpäin. Kummallakin puolella astui valkoinen jättiläinen, jonka tuuhea kellertävä parta melkein kätki hänen kasvonsa. Pojan huulet avautuivat iloiseen tervehdyshuutoon, kun hänen silmänsä ensiksi keksivät valkoiset miehet — huutoon, joka ei sitten kajahtanut ilmoille, sillä melkein samassa muuttui hänen onnentunteensa vihaksi, hänen nähdessään, kuinka molemmat valkoiset miehet raskailla ruoskilla raa'asti suomivat neekerien alastomia selkiä poloisten horjuessa eteenpäin taakkojen alla, jotka jo aamupuolella päivää olisivat lannistaneet vahvojenkin miesten voimat ja kestävyyden.
Silloin tällöin loi jälkijoukko ja valkoiset miehet pelokkaita katseita taakseen, ikäänkuin joka hetki odottaen siltä taholta jonkun kauan odotetun vaaran toteutumista. Poika oli pysähtynyt heti karavaanin nähtyään ja seurasi nyt verkalleen tämän ruman raa'an näytelmän latua. Nyt saapui Akut hänen luokseen. Eläimestä tuntui tämä näytelmä vähemmän kauhealta kuin pojasta, mutta sittenkin iso apina murisi puoliääneen, katsellessaan avuttomien orjien kärsimää hyödytöntä kidutusta. Hän vilkaisi poikaan. Miksei tämä tavattuaan oman heimonsa olentoja rientänyt esille niitä tervehtimään? Hän kysyi sitä toveriltaan.
"Ne ovat paholaisia", jupisi poika. "Minä en matkustaisi mokomain kanssa, sillä silloin minä karkaisin niiden kimppuun ja tappaisin ne, kun ensi kerran näkisin niiden pieksevän väkeänsä, niinkuin ne nyt tekevät. Mutta", lisäsi hän hetkisen mietittyään, "minä voin tiedustaa niiltä lähintä satamaa, ja sitten, Akut, voimme heidät jättää."
Apina ei vastannut mitään, ja poika hypähti maahan ja läksi ripeästi astumaan safarin perässä. Hän oli noin sadan metrin päässä, kun toinen valkoisista huomasi hänet. Mies päästi hälytyshuudon, ojensi heti kiväärinsä poikaa kohti ja laukaisi. Luoti osui juuri maalinsa eteen siroitellen turvetta ja varisseita lehtiä pojan sääriä vasten. Sekuntia myöhemmin ampuivat toinen valkoihoinen ja jälkijoukon mustat soturit vimmatusti poikaa kohti.
Jack hyppäsi loukkaantumattomana puun taakse. Päiväkausien hätääntynyt pako viidakon läpi oli ärsyttänyt Karl Jönssonin ja Sven Malbinin hermot ja täyttänyt heidän mustat sotapoikansa tolkuttomalla pelolla. Jokainen uusi ääni takaapäin toitotti heidän säikähtyneihin korviinsa sheikin ja hänen verenhimoisten seuralaistensa tuloa. He olivat hirveästi hätääntyneitä, ja alastoman valkoisen soturin äänetön esillepujahtaminen viidakosta, jonka läpi juuri olivat tulleet, hätkähdytti niin Malbinin, että tämä päästi valloilleen kaiken hillityn tarmonsa; sillä Malbin oli tuon omituisen ilmestyksen ensiksi nähnyt, ja Malbinin huuto ja laukaus hälytti toiset toimimaan.
Kun heidän hermojännityksensä oli lauennut ja he selostivat toisilleen, mitä vastaan olivat taistelleet, havaittiin, että ainoastaan Malbin oli jotakin selvästi nähnyt. Jotkut neekereistäkin vakuuttivat olennon hyvin erottaneensa, mutta heidän kuvauksensa siitä vaihtelivat niin suuresti, että Jönsson, joka ei itse ollut mitään nähnyt, oli hiukan taipuvainen asiaa epäilemään. Yksi mustista väitti, että olento oli ollut yksitoista jalkaa pitkä ja että sillä oli miehen ruumis ja norsun pää. Toinen oli nähnytkolmetavattoman isoa arabialaista suurine mustine partoineen; mutta kun jälkijoukko hermostuksestaan toivuttuansa läksi tarkastamaan vihollisen asemaa, ei se löytänyt mitään; sillä Akut ja poika olivat loitonneet epäystävällisten pyssyjen kantamilta.
Jack oli alakuloinen ja murheellinen. Hän ei ollut vielä kokonaan toipunut neekereiltä saamansa tylyn vastaanoton masentavasta vaikutuksesta, ja nyt oli hänen osakseen tullut vielä vihamielisempi kohtelu miesten taholta, jotka olivat samanvärisiä kuin hänkin.
"Pienemmät eläimet pakenevat säikähtyneinä tieltäni", jupisi hän puolittain itsekseen, "suuremmat pedot ovat minut nähdessään valmiit repimään minut palasiksi. Mustat miehet tappaisivat minut keihäillään ja nuolillaan, ja nyt ovat omat valkoiset heimolaiseni ampuneet minua ja ajaneet minut pois. Ovatko kaikki maailmaan luodut olennot minun vihollisiani? Eikö Tarzanin pojalla ole muuta ystävää kuin Akut?"
Vanha apina vetäysi lähemmäksi poikaa.
"On isot apinat", virkkoi hän. "Vain ne olisivat Akutin ystävän ystäviä. Vain isot apinat lausuvat Tarzanin pojan tervetulleeksi. Olet nähnyt, että ihmiset eivät sinusta huoli. Lähtekäämme nyt jatkamaan isojen apinain — meidän kansamme etsimistä."
Isojen apinain kieli on kokoonpantu yksitavuisista kurkkuäännähdyksistä, joita tehostetaan eleillä ja merkeillä. Kirjaimellisesti ei sitä voi ihmiskielelle tulkita; mutta mikäli se on tulkittavissa, kuuluivat pojalle lausutut sanat siten.
Toverukset vaelsivat ääneti jonkun aikaa, senjälkeen kun Akut oli puhunut. Poika oli vaipuneena syviin ajatuksiin — katkeriin ajatuksiin, joissa viha ja kostonhalu olivat etualalla. Vihdoin hän lausui: "No niin, Akut, menkäämme etsimään ystäviämme, isoja apinoita."