Hänen vangitsijansa saattoivat häntä erääseen majaan, jossa hän saisi virua sidottuna ja vartioituna yöllistä hurjaa juhlaa varten, odottaen tuskaista kuolemaansa. Hän pysähtyi kuullessaan Tantorin kutsuvan äänen, kohotti päätään ja päästi niin peloittavan kiljahduksen, että kylmät väreet kulkivat pitkin taikauskoisten neekerien selkäpiitä ja häntä vahtivat soturit hypähtivät taaksepäin, vaikka heidän vankinsa kädet olivatkin vankasti köytetyt selän taakse.
Keihäät tanassa he ympäröivät hänet, kun hän seisoi vielä hetkisen paikallaan kuunnellen. Heikosti tuli etäisyydestä toinen huuto vastaukseksi, ja Apinain Tarzan kääntyi tyytyväisenä astelemaan edelleen majalle, johon hänet piti teljetä.
Iltapäivä kului. Häntä ympäröivästä kylästä kuuli apinamies juhlan valmisteluhyörinää. Majan ovelta hän näki naisten sytyttelevän keittotuliaan ja täyttävän savisia kattiloitaan vedellä; mutta sen kaiken ylitse hän herkisti korviaan kuullakseen Tantorin lähestyvän viidakon lävitse.
Myöskin Tarzan uskoi vain puolittain hänen saapuvan.
Hän tunsi Tantorin jopa paremmin kuin Tantor itse. Hän tiesi jättiläismäisessä ruhossa piilevän aran sydämen. Hän tiesi, kuinka kauheaa pelkoa gomanganien haju herätti Tantorin villissä rinnassa, ja yön tullen kuoli toivo hänen sydämestään, ja villieläimelle, jollainen hänkin oli, ominaista stoalaista tyyneyttä osoittaen hän alistui kohtaamaan häntä odottavaa kohtaloa.
Koko iltapäivän hän oli ponnistelemistaan ponnistellut repiäkseen ranteitaan kahlehtivat siteet. Ne antoivat perään hyvin verkkaisesti. Hän saisi kenties kätensä vapaiksi, ennenkuin häntä tultaisiin viemään teurastettavaksi, ja jos se onnistuisi — Tarzan nuolaisi huuliaan sitä ajatellessaan ja hymyili kylmää, julmaa hymyä. Hän saattoi mielessään kuvitella pehmeän lihan tunnun sormissaan ja valkoisten hampaittensa uppoamisen vihamiestensä kurkkuihin. Hän antaisi heidän maistaa vihaansa, ennenkuin he saisivat hänet nujerretuksi!
Vihdoin he saapuivat — maalatut, sulitetut soturit — vielä kamalamman näköisinä kuin miksi luonto oli heidät aikonut. He tulivat ja sysäsivät hänet ulkoilmaan, jossa kokoontuneet kyläläiset tervehtivät hänen ilmestymistään hurjilla huudoilla.
Paalulle hänet vietiin, ja kun häntä tyrkättiin raa'asti sitä vastaan, valmistautuen kiinnittämään hänet lujasti siihen kuolontanssia varten, jonka pyörteet pian ympäröisivät hänet, jännitti Tarzan valtavia lihaksiaan ja katkaisi yhdellä ainoalla voimakkaalla nykäisyllä hihnat, joilla hänen kätensä oli sidottu. Nopeasti kuin ajatus hän hypähti eteenpäin lähimpien soturien keskelle. Isku kaatoi yhden maahan, samalla kun apinamies ikenet irvissä ja muristen tarrautui erään toisen rintaan. Hänen hampaansa upposivat heti vastustajan kurkkuun, mutta sitten oli puolisataa mustaihoista karannut hänen kimppuunsa ja kaatanut hänet maahan.
Apinamies otteli lyöden, raapien ja purren — kuten hänen kasvattajakansansa oli opettanut hänet taistelemaan — kuten äärimmäiseen hätään joutunut villipeto tekee. Voimiensa, vikkelyytensä, rohkeutensa ja älynsä nojalla olisi hän helposti kyennyt pitämään puoliaan puolta tusinaa neekeriä vastaan käsikähmässä, mutta ei edes Apinain Tarzan voinut toivoa kykenevänsä menestyksellisesti vastustamaan puolta sataa.
Vähitellen olivat he saamaisillaan hänet nujerretuksi, vaikka pariltakymmeneltä heistä vuoti verta pahoista haavoista ja kaksi virui aivan hiljaa taistelevien jaloissa ja kierivien ruumiiden alla.
Nujerretuksi he hänet voisivat saada, mutta kykenisivätkö he pitämään häntä nujerrettuna sitoessaan häntä? Puoli tuntia kestäneet epätoivoiset ponnistukset todistivat heille, etteivät he sitä jaksaneet, ja Mbonga, joka kaikkien hyvien hallitsijoiden tavoin oli kierrellyt turvaisilla paikoilla takalistolla, käski yhden miehistään raivaamaan itselleen tien temmellykseen ja keihästämään uhrin. Asteittain läheni sotilas päämääräänsä kamppailussa myllertävien miesten lomitse.
Hän seisoi keihäs kohotettuna päänsä yli, odottaen tilaisuutta, jolloin apinamiehen ruumiista paljastuisi joku kohta niin, että hän voisi iskeä siihen aseensa pelkäämättä satuttavansa ketään mustaihoista. Yhä lähemmäksi hän siirtyi, tarkkaillen kiemurtelevien ja painiskelevien taistelijoiden liikkeitä. Apinamiehen murina sai hänet tuntemaan kylmiä väreitä pitkin selkäpiitä ja liikkumaan varovasti, ettei hän heittäisi harhaan ensimmäisellä kerralla ja joutuisi itse noiden armottomien hampaiden ja valtavien kourien hyökkäykselle alttiiksi.
Vihdoin hän löysi suojattoman kohdan. Hän nosti keihäänsä korkeammalle ja jännitti lihaksiaan, jotka pullistuivat hänen kiiltävän mustan ihonsa alla, mutta samassa kuului viidakosta aivan suojapaalutuksen takaa kumeata räiskettä. Keihästä pitelevä käsi pysähtyi, ja neekeri loi pikaisen silmäyksen melun suuntaan, samoin kuin tekivät kaikki muutkin mustaihoiset, jotka eivät olleet mukana apinamiestä kukistamassa.
Nuotioiden hohteessa he näkivät tavattoman ison ruhon kohoavan aitauksen yli. He näkivät paalutuksen pullistuvan ja notkuvan sisäänpäin. He näkivät sen murtuvan ikäänkuin se olisi ollut oljista rakennettu, ja hetkistä myöhemmin syöksyi Tantor, norsu, tömisten heitä kohti.
Mustat pakenivat oikealle ja vasemmalle, kiljuen kauhuissaan. Jotkut Tarzania vastaan rimpuilevat rykelmän laitamilla häärivät miehet kuulivat sen ja lähtivät ajoissa pakoon, mutta puoli tusinaa heistä oli joutunut siinä määrin taistelun herättämän verenhimon valtoihin, etteivät huomanneet isohampaisen urosnorsun lähestymistä.
Näiden kimppuun Tantor hyökkäsi, pärskyen raivoissaan. Hän pysähtyi heidän kohdalleen, hänen herkkätuntoinen kärsänsä pujottautui heidän lomitseen ja löysi heidän altaan Tarzanin verissään, mutta vielä taistelevana.
Eräs sotilas vilkaisi ylöspäin mylläkästä. Hänen yläpuolellaan kohosi paksunahkaisen jättiläisen valtava ruumis, ja otuksen pienet silmät kiiluivat ilkeästi ja kaamean peloittavasti tulien valossa. Sotilas kirkaisi, mutta samassa kietoutui taipuisa kärsä hänen ympärilleen, kohotti hänet korkealle maasta ja sinkosi hänet kauaksi pakenevan parven jälkeen.
Neekerin toisensa jälkeen Tantor kiskoi irti apinamiehen ruumiista, heittäen heidät oikealle ja vasemmalle, minne he jäivät virumaani joko ähkyen tai aivan hiljaa, riippuen siitä, tuliko kuolema hitaasti vaiko heti paikalla.
Jonkun matkan päässä Mbonga järjesti sotilaitaan. Hänen, ahnaat silmänsä olivat havainneet norsun mahtavat torahampaat. Kun pahin, pakokauhu tasaantui, yllytti hän miehiään ahdistamaan Tantoria vankoilla norsukeihäillään. Mutta kun he tulivat, heilautti Tantor Tarzanin leveälle päälaelleen, kääntyi ympäri ja juosta hölkytti viidakkoon laajasta repeämästä, jonka hän oli tehnyt suojapaalutukseen.
Norsunmetsästäjät lienevät oikeassa väittäessään, ettei tämä eläin ole tehnyt sellaista palvelusta ihmisille, mutta Tantorista Tarzan ei ollut ihminen — hän oli saman viidakon eläintoveri.
Ja niin kävi, että Tantor, norsu, maksoi kiitollisuudenvelkansa Apinain Tarzanille, lujittaen yhä kiinteämmäksi sitä ystävyyttä, joka oli vallinnut heidän välillään siitä alkaen, kun Tarzan pienenä, ruskeana poikasena ratsasti Tantorin leveässä selässä kuutamoisessa viidakossa päiväntasaajan tähtien tuikkiessa.
Taistelu balusta
Tika oli tullut äidiksi. Apinain Tarzanin mieltä se kiinnitti tavattomasti, todellisesti paljon enemmän kuin Taugin, isän, mieltä. Tarzan piti hyvin paljon Tikasta. Eivät edes tulevan äitiyden huolet olleet tyyten tukahduttaneet nuoruudenaikaista hilpeyttä, vaan Tika oli pysynyt hyväluontoisena kisatoverina sellaisessakin iässä, jolloin Kertshakin heimon muut naaraat olivat muuttuneet varttuneiden tapaan juron arvokkaiksi. Hän tunsi vieläkin lapsellista riemua alkeellisista leikeistä, hippasilla- ja piilosillaolosta, jotka Tarzanin tuottelias ihmisjärki oli kehittänyt.
Hippasillaoleminen puiden latvoissa on kiihoittavan innostavaa ajanvietettä. Tarzan nautti siitä, mutta hänen lapsuutensa aikaiset nuoret koiraat olivat aikoja sitten hylänneet moiset lapselliset kujeet. Tika oli kuitenkin aina ollut valmis leikkimään, hyljeksien sitä vasta vähän ennen pienokaisen tuloa. Mutta kun hänen esikoisensa syntymäaika läheni, niin Tikakin muuttui.
Ilmeinen muutos hämmästytti ja loukkasi Tarzania äärettömästi. Eräänä aamuna hän näki Tikan kyyröttävän alhaalla riippuvalla oksalla, painaen hyvin lujasti rintaansa vasten jotakin — jotakin hyvin pientä, joka kiemurteli ja sätkytteli. Tarzan lähestyi; hänet oli vallannut uteliaisuus, yhteinen ominaisuus kaikille olennoille, joiden aivot ovat kehittyneet mikroskooppista tasoa korkeammalle.
Tika muljautti silmiään häneen päin ja puristi vääntelehtivää pienokaista vielä tiukemmin itseään vasten. Tarzan meni lähemmäksi. Tika vetäytyi poispäin ja paljasti torahampaansa. Tarzan oli ymmällä. Koko heidän yhdessäoloaikanaan ei Tika ollut kertaakaan paljastanut hänelle hampaitaan muutoin kuin leikillä; mutta tällä kertaa hän ei näyttänyt leikkisältä. Tarzan työnsi ruskeat sormensa tuuheaan, mustaan tukkaansa, kallisti päänsä sivulle ja tuijotti hölmistyneenä. Sitten hän siirtyi hiukan lähemmäksi, kurottaen kaulaansa nähdäkseen paremmin Tikan sylissä olevan olion.
Naaraksen hampaat upposivat hänen kyynärvarteensa, ennenkuin hän ehti vetäistä kättään pois, ja Tika ajoi lyhyen matkan häntä takaa hänen suinpäin paetessaan puita myöten; mutta pienokaistaan kantava Tika ei kyennyt saavuttamaan apinamiestä. Tarzan pysähtyi turvallisen välimatkan päähän ja kääntyi katselemaan entistä leikkikumppaniaan salaamatta ällistystään. Mitä kummaa oli tapahtunut, mikä oli voinut tuolla tavoin muuttaa lauhkean Tikan? Tämä oli niin hyvin peittänyt käsivarsillaan olevan olion, ettei Tarzan ollut vielä voinut saada selville, mikä se oikeastaan oli; mutta kun naaras nyt lakkasi ajamasta häntä takaa, näki hän sen. Kivustaan ja harmistaan huolimatta Tarzan hymyili, sillä hän oli aikaisemmin nähnyt nuoria apinaäitejä. Muutaman, päivän kuluttua ei Tika enää olisi noin epäluuloinen. Mutta sittenkin Tarzan oli loukkaantunut; juuri Tika ainakaan ei menetellyt oikein pelätessään häntä. Eikä hän missään nimessä tahtoisi tehdä pahaa hänelle eikä hänenbalulleen, mikä on apinain nimitys lapselle.
Ja vaikka hänen haavoittunutta käsivarttaan kivisti ja hänen ylpeytensä oli saanut kolauksen, heräsi hänessä vieläkin voimakkaampi halu päästä läheltä tarkastamaan Taugin vastasyntynyttä poikaa. Kenties ihmettelette, että Apinain Tarzan, mahtava taistelija, lähti pakoon väistääkseen naaraksen ärhäkkää hyökkäystä, ja että hän epäröi, ennenkuin palasi tyydyttämään uteliaisuuttaan, vaikka hän olisi helposti kyennyt voittamaan vastasyntyneen pienokaisen heikontuneen äidin; mutta teidän ei tarvitse ihmetellä. Jos olisitte apina, niin tietäisitte, ettei uros muutoin kuin hulluuden puuskassa käy naaraan kimppuun paitsi lempeästi häntä kurittaakseen; poikkeuksena oli silloin tällöin jotkut yksilöt, jollaisista löydämme esimerkkejä omankin lajimme keskuudessa ja jotka nauttivat parempien puoliskojensa pieksämisestä, koska nämä sattuvat olemaan pienempiä ja heikompia kuin he.
Tarzan meni jälleen nuorta äitiä kohti — varovasti ja peräytymistie aina selvänä. Taaskin Tika murisi äkäisesti. Tarzan nuhteli häntä:
"Apinain Tarzan ei tahdo vahingoittaa Tikan balua. Anna minun katsoa sitä!"
"Mene tiehesi!" komensi Tika. "Mene tiehesi, tai minä tapan sinut!"
"Anna minun katsoa!" tiukkasi Tarzan.
"Mene tiehesi!" toisti naarasapina. "Tuossa tulee Taug. Hän ajaa sinut pois. Taug tappaa sinut. Tämä on Taugin balu."
Raju murina aivan hänen takanaan ilmaisi Tarzanille, että Taug oli lähellä ja että uros oli kuullut puolisonsa varoitukset ja uhkaukset, tullen nyt hänen avukseen.
Taug samoin kuin Tikakin oli ollut Tarzanin kisatovereita, niin kauan kuin uros oli ollut siksi nuori, että oli halunnut leikkiä. Kerran oli Tarzan pelastanut Taugin hengen; mutta apinan muisti ei ole kovinkaan pitkä, eikä kiitollisuus ole isyyden tai äitiyden vaistoa voimakkaampi. Tarzan ja Taug olivat kerran mitelleet voimiaan, ja Tarzan oli selviytynyt voittajana. Sen seikan Taug aivan varmasti vielä muisti; mutta sittenkin hän saattaisi kernaasti antautua uuden tappion vaaraan esikoisensa tähden — jos hän sattuisi olemaan oikealla tuulella.
Kamalasta ärinästään päättäen, joka nyt kävi voimakkaammaksi ja syvemmäksi, hän tuntui olevan juuri sellaisella päällä. Tarzan ei tosin lainkaan pelännyt Taugia, eivätkä viidakon kirjoittamattomat lait vaatineet häntä kaihtamaan tappelua ainakaan uroksen kanssa, jollei hän halunnut sitä puhtaasti henkilökohtaisista syistä. Mutta Tarzan piti Taugista. Hänellä ei ollut vihankaunaa Taugia vastaan, ja hänen ihmisjärkensä sanoi hänelle — mitä apinan järki ei ikinä olisi kyennyt päättelemään — ettei Taugin käyttäytyminen ollut missään mielessä vihan ilmaisu. Se oli vain uroksen vaistomaista, pakottavaa intoa suojella jälkeläistään ja puolisoaan.
Tarzan ei lainkaan halunnut otella Taugin kanssa, ja toisaalta ei hänen englantilaisilta esi-isiltä perittyä luontoaan miellyttänyt pakenemisen ajatus; mutta kun urosapina hyökkäsi, hyppäsi Tarzan ketterästi syrjään, ja näin rohkaistuneena Taug pyörsi ympäri ja syöksyi uudelleen hurjasti käsiksi. Kenties muisto Tarzanilta aikaisemmin saadusta löylytyksestä kannusti häntä. Kenties se seikka, että Tika istui lähellä katselemassa, kiihoitti häntä voittamaan apinamiehen Tikan näkyvissä, sillä viidakon kaikkien uroseläinten rinnassa väijyy voimakkaana itserakkaus, joka ilmenee siitä, että he suorittavat rohkeita tekoja, jos toisen sukupuolen jäseniä on katsomassa.
Apinamiehen kupeella heilui hänen pitkä ruohoköytensä — entinen lelu, nykyinen ase — ja kun Taug hyökkäsi toistamiseen, huiskautti Tarzan, nuorakimpun päänsä yli ja irroitti kätevästi juoksusilmukan, samalla kun hän jälleen vikkelästi väisti kömpelöä petoa. Ennenkuin apina ennätti uudelleen kääntyä, oli Tarzan paennut korkealle metsän ylätasanteen oksille.
Nyt Taug yltyi todelliseen raivoon ja seurasi häntä. Tika tirkisteli ylöspäin nähdäkseen heidät. Oli vaikea sanoa, huvittiko kamppailu häntä. Taug ei kyennyt kiipeämään niin ripeästi kuin Tarzan, joten viimemainittu pääsi kiinni joutumatta yläoksille, jonne raskas apina ei uskaltanut ajaa häntä takaa. Sillä Tarzan pysähtyi katselemaan alaspäin vastustajansa, irvistellen hänelle ja huudellen hänelle kaikkia mahdollisia valionimityksiä, joita hänen kekseliäisiin ihmisaivoihinsa juolahti. Kun hän sitten oli ärsyttänyt Taugin niin rajun vimmaiseksi, että kookas uros suorastaan hyppi allaan notkuvalla oksalla, heilautti Tarzan äkkiä kättään, laajeneva silmukka suhahti nopeasti alaspäin, osui Taugin ympärille, pudoten hänen polviinsa saakka, ja kiivas nykäys tiukkasi sen lujalle apinan karvaisten jalkojen ympärille.
Hidasälyisenä oivalsi Taug liian myöhään kiusanhenkensä aikeet. Hän yritti kömpiä karkuun, mutta, apinamies kiskaisi nuorasta hirvittävän ankarasti, niin että Taug tipahti oksaltaan, ja hetkistä myöhemmin riippui apina pää alaspäin viidentoista metrin korkeudella ilmassa, mölisten kamalasti.
Tarzan kiinnitti nuoran vankkaan oksaan ja laskeutui aivan lähelleTaugia.
"Taug", hän sanoi, "sinä olet yhtä typerä kuin Buto, sarvikuono. Nyt saat riippua siinä, kunnes saat hieman järkeä paksuun kalloosi. Saat riippua ja katsella, sillä aikaa kun minä menen puhuttelemaan Tikaa."
Taug riehui ja uhkaili, mutta Tarzan vain irvisteli hänelle, joustavasti laskeutuessaan alaoksille. Siellä hän taaskin lähestyi Tikaa, mutta sai tervetuliaisikseen jälleen hampaiden paljastamista ja uhkaavia ärähdyksiä. Hän koetti suostutella Tikaa, vetosi ystävällisiin aikeisiin ja kurotti kaulaansa nähdäkseen Tikan balun; mutta naarasapinaa oli mahdoton saada uskomaan, ettei hänen tarkoituksensa ollut vahingoittaa pienokaista. Hänen äitiytensä oli vielä niin nuori, että järki oli heikompi vaistoa.
Tajuten, kuinka hyödytöntä hänen oli koettaa päästä käsiksi Tarzaniin kurittaakseen häntä, pyrki Tika pakoon. Hän pudottautui maahan ja lönkytti pienen aukeaman poikki, jonka laitamilla heimon apinat olivat hajallaan, joko leväten tai etsien ravintoa, ja silloin Tarzan taukosi yrittämästä taivuttaa häntä eikä enää pyrkinyt tarkastamaan balua läheltä. Apinamies olisi tahtonut saada pikkuolennon käsiinsä. Jo pelkkä sen näkeminen herätti hänen rinnassaan omituisen kaipauksen tunteen. Hän olisi halunnut syleillä ja hyväillä omituista, pientä apinan alkua. Se oli Tikan balu, ja Tarzanin nuori sydän oli kerran sykähdellyt rakkaudesta Tikaa kohtaan.
Mutta nyt kiinnitti Taugin ääni hänen huomionsa toisaalle. Apinan suusta pursuneet uhkaukset olivat muuttuneet rukouksiksi. Yhä tiukkeneva silmukka esti verenkiertoa hänen jaloissaan — hänelle tuli tuska. Useita apinoita istui lähellä häntä hyvin huvitettuna hänen tukalasta tilastaan. He lausuivat hänestä epäkohteliaita huomautuksia, sillä kukin heistä oli saanut tuntea Taugin valtavien käsien painoa ja hänen vankkojen leukojensa voimaa. Nyt he nauttivat kostosta.
Kun Tika näki, että Tarzan oli palannut puiden luokse, seisahtui hän keskelle aukeamaa ja istuutui sinne vaalimaan baluaan, luoden epäluuloisia katseita ympärilleen. Balun syntymä muutti äkkiä Tikan huolettoman maailman lukemattomain vihollisten asuttamaksi. Hän piti leppymättömänä vihamiehenään Tarzania, joka siihen saakka oli aina ollut hänen paras ystävänsä. Jopa vanha Mumga-parkakin, joka oli puolisokea ja melkein hampaaton ja joka oli kärsivällisesti etsimässä toukkia kaatuneen puunrungon alta, oli hänestä ilkeä haltia, joka janosi pienten balujen verta.
Ja samalla kun Tika epäluuloisesti varoi vaaraa, mistä vaara ei uhannut, jäi häneltä huomaamatta myrkyllinen kellanvihreä silmäpari, joka hievahtamatta tähysteli häntä aukeaman vastaisella puolella kasvavan pensasryhmän takaa.
Vatsan kuristessa nälästä tuijotti Shita, pantteri, ahnaasti noin lähellä olevaan himoittavaan lihaan, mutta taempana olevien isojen urosapinoiden näkeminen pani sen empimään.
Oi, jospa naaras baluineen tulisi vain hiukankin lähemmäksi! Vikkelä hyppy, ja peto olisi tavoittanut heidät ja poistunut saaliineen, ennenkuin urokset ehtisivät sitä estää.
Shitan kellanruskean hännän pää liikkui pienin, suonenvedontapaisin nytkäyksin, ja sen alaleuka riippui alhaalla, niin että punainen kieli ja keltaiset hampaat olivat näkyvissä. Mutta tätä kaikkea ei nähnyt Tika eikä kukaan muukaan hänen ympärillään ravintoa etsivistä tai lepäävistä apinoista.
Kuullessaan, kuinka urokset syytivät herjauksia avuttomalle Taugille, kiipesi Tarzan sukkelasti heidän keskelleen. Yksi apina siirtyi parhaillaan lähemmäksi kurottautuen mahdollisimman kauas ulottuakseen riippuvaan Taugiin. Hän oli yltynyt vimmoihinsa muistaessaan viimeistä kertaa, jolloin Taug oli pehmittänyt häntä, ja nyt hän oli kärkäs kostamaan. Kun hän vain saisi kiinni heiluvasta apinasta, niin pian hän olisi vetänyt sen hampaittensa ulottuville. Tarzan näki sen ja julmistui. Hän piti rehellisestä taistelusta, mutta tämän apinan aikoma teko inhoitti häntä. Jo oli karvainen käsi kouraissut kiinni avuttomasta Taugista, kun Tarzan hyppäsi samalle oksalle, jolla hätyyttävä apina oli, äkäisesti muristen paheksumistaan ja yhdellä töykkäyksellä pyyhkäisten hänet paikaltaan.
Yllätyksestä vimmastunut uros horjahti sivulle, huitoen rajusti ympärilleen saadakseen tukea, ja nopealla liikkeellä hänen sitten onnistui suunnata putoamisensa toista, joitakuita metrejä alempana olevaa oksaa kohti. Siihen hän sai tartutuksi, kipusi nopeasti sille ja alkoi heti kavuta ylöspäin kostaakseen Tarzanille, mutta apinamiehellä oli muuta tehtävää eikä hän sietänyt häiritä itseään. Hän selitti parhaillaan Taugille, kuinka pohjattoman syvä viimeksimainitun tietämättömyys oli, ja todisteli hänelle, kuinka suurempi ja mahtavampi Apinain Tarzan oli kuin Taug tai kuka muu apina hyvänsä.
Jonkun ajan kuluttua hän kyllä päästäisi Taugin irti, mutta ei ennen kuin tämä täysin tuntisi oman huonommuutensa. Samassa lähestyi hurjistunut uros alhaalta käsin, ja heti muuttui Tarzan hyvänluontoisesta, kiusoittelevasta nuorukaisesta äriseväksi hurjaksi pedoksi. Hänen tukkansa pörhistyi; hänen ylähuulensa vetäytyi taaksepäin, jotta hänen taisteluhampaansa paljastuisivat ja olisivat valmiit iskemään. Hän ei odottanut toisen saapumista, sillä hyökkääjän ulkonäössä tai äänessä oli jotakin, mikä sytytti apinamiehessä sotaisen, vastustamattoman taisteluvimman. Päästäen karjaisun, jossa ei ollut lainkaan ihmisäänen sointua, Tarzan hyppäsi suoraan kiinni ahdistajansa kurkkuun.
Hänen syöksynsä rajuus ja ruumiinsa paino ja vauhti paiskasivat taaksepäin apinan, joka suistui puun lehväisten oksien välitse alaspäin, hapuillen käsillään tukea. He putosivat neljä tai viisi metriä, Tarzanin hampaat vastustajan kurkussa, ja heidät pysähdytti jäykkä oksa. Uros satutti nivusensa poikkipäin oksaan, heilui siinä hetkisen, apinamies yhä tarrautuneena hänen rintaansa, ja luiskahti sitten maata kohti.
Tarzan oli tuntenut allaan olevan ruumiin velttonevan heti sen jälkeen, kun se oli ankarasti tärähtänyt oksaan, ja kun toinen lopullisesti suistui jälleen putoamaan maahan, tarttui hän kädellään ajoissa kiinni välttyäkseen itse tipahtamasta, samalla kun apina kiiti kuin kivi puun juurelle.
Tarzan katsahti hetkisen äskeisen vastustajansa elotonta ruhoa, oikaisihe sitten täyteen mittaansa, pullisti laajaa rintaansa, iski siihen nyrkillään ja kajautti voittoisan urosapinan kaamean huudon.
Jopa Shita, pantteri, joka oli kyyristynyt hyppäämään pienen aukeaman reunalla, liikahti peloissaan, kun valtavan äänen kammottava kaiku kiiri viidakossa. Shita vilkaisi hermostuneena kummallekin sivulleen, ikäänkuin varmistuakseen siitä, että pakotie oli avoinna.
"Minä olen Apinain Tarzan", kerskasi apinamies, "mahtava metsästäjä, mahtava taistelija! Ei kukaan koko viidakossa ole niin suuri kuin Tarzan."
Sitten hän lähti takaisin Taugin luokse. Tika oli tarkannut puussa sattuneita kohtauksia. Olipa hän laskenut kalliin balunsa pehmeään ruohikkoon ja tullut vähän lähemmäksi, nähdäkseen paremmin kaikki, mitä ylhäällä oksilla tapahtui. Vieläkö hän sydämensä sisimmässä sopukassa kunnioitti sileäihoista Tarzania? Pullistuiko hänen villi rintansa ylpeydestä, kun hän näki Tarzanin voittavan apinan? Sitä saatte kysyä Tikalta.
Ja Shita, pantteri, huomasi naarasapinan jättäneen poikansa yksin ruohikkoon. Se liikutti taaskin häntäänsä, ikäänkuin tämä hännän pieksämistä muistuttava liike, jonka se uskalsi sallia itselleen, kenties kiihoittaisi sen sillä hetkellä lamautunutta rohkeutta, sillä sen hermot olivat vielä voittoisan apinamiehen kiljaisun lumoissa. Kuluisi useita minuutteja, ennenkuin se saisi sisunsa nousemaan siksi paljon, että hyökkäisi jättiläiskokoisten apinain näkyviin.
Ja Shitan kootessa voimiaan ehti Tarzan Taugin luokse, kiipesi sitten ylemmäksi sille kohdalle, mihin ruohoköyden pää oli kiinnitetty, irroitti sen ja laski apinaa hitaasti alaspäin, heilauttaen häntä, kunnes hapuilevat kädet ylettyivät oksaan.
Ripeästi Taug veti itsensä turvalliseen asentoon ja pudisti silmukan irti. Hänen raivosta mielipuolisessa sydämessään ei ollut tilaa kiitollisuudelle apinamiestä kohtaan. Hän muisti vain, että Tarzan oli tuottanut hänelle tämän tuskallisen häväistyksen. Hän tahtoi kostaa, mutta juuri tällä hetkellä olivat hänen jalkansa niin turrat ja hänen päänsä niin sekava, että hänen oli pakko jättää kostonhimonsa tyydyttäminen toistaiseksi.
Tarzan vyyhtesi köyttään, samalla kun luennoi Taugille sitä, kuinka turhaa tämän oli ryhtyä mittelemään vähäisiä voimiaan, sekä ruumiillisia että henkisiä, etevämpien kanssa. Tika oli tullut aivan puun alle ja tirkisteli ylöspäin. Shita ryömii äänettömästi eteenpäin, vatsa maata hipoen. Seuraavalla hetkellä se olisi päässyt pois pensaikosta ja olisi valmis ripeään hyökkäykseen ja nopeaan peräytymiseen, mikä lopettaisi Tikan balun lyhyen olemassaolon.
Silloin sattui Tarzan vilkaisemaan aukeaman poikki. Heti loppui hänen hyväntahtoinen naljailunsa ja pöyhkeäsanainen kerskailunsa. Äänettömästi ja nopeasti hän syöksyi alaspäin maata kohti. Kun Tika näki hänen tulevan, arveli hän apinamiehen pyrkivän käsiksi häneen tai hänen baluunsa ja pöyhisti karvojaan ja valmistautui tappeluun. Mutta Tarzan riensi hänen ohitseen, ja kun Tika seurasi häntä katseellaan, huomasi hän, mikä oli syynä nuorukaisen äkilliseen laskeutumiseen ja kiivaaseen juoksuun aukeaman yli. Shita, pantteri, oli nyt täysin näkyvissä hiipimässä hitaasti pientä, sätkyttelevää balua kohti, joka makasi ruohikossa monen metrin päässä.
Tika päästi kimakan, säikähtyneen ja varoittavan kirkaisun, lähtien kiitämään apinamiehen jäljessä. Shita huomasi Tarzanin lähestyvän. Naarasapinan pentu oli juuri sen edessä, ja peto luuli tämän toisen aikovan riistää siltä saaliin. Kiukkuisesti murahtaen se hyökkäsi.
Tikan huudon varoittamana Taug kiipesi kömpelösti alaspäin puolisoaan auttamaan. Useita muita äriseviä ja karjuvia koiraita keräytyi aukeamaa kohti, mutta he olivat kaikki paljon kauempana balusta ja pantterista kuin Apinain Tarzan, joten Shita ja apinamies saapuivat Tikan pienokaisen luokse melkein yhtäaikaisesti; siinä he seisoivat sen kahden puolen hampaat irvessä ja äristen toisilleen pienen olennon ylitse.
Shita ei uskaltanut käydä kiinni baluun, sillä silloin saisi apinamies tilaisuuden hyökätä; ja samasta syystä Tarzania epäilytti siepata pantterin saalista pois vaaralliselta kohdalta, sillä jos hän olisi kumartunut niin tekemään, olisi iso peto samalla hetkellä ollut hänen niskassaan. Niinpä he seisoivat liikkumatta, sillä aikaa kun Tika saapui aukeaman ylitse, kävellen hitaanpuoleisesti lähestyessään pantteria, sillä tuskinpa edes hänen äidinrakkautensakaan jaksoi voittaa hänen tätä lajinsa luonnollista vihollista kohtaan vaistomaisesti tuntemaansa pelkoa.
Hänen jäljessään tuli Taug, usein pysähtyen ja pitäen kovaa meteliä, ja hänen takanaan saapui muita uroksia, hurjasti äristen ja päästellen kaameita taistelukarjaisujaan. Shitan kellanvihreät silmät tuijottivat Tarzaniin, peloittavasti välkkyen, ja Tarzanin sivuitse ne loivat lyhyitä vilkaisuja Kertshakin apinoihin, jotka myös olivat tulossa sen kimppuun. Varovaisuus vaati petoa kääntymään pakoon, mutta nälkä ja niin kovin lähellä oleva, houkutteleva suupala kiihoittivat taas jäämään paikalleen. Shita ojensi käpälänsä Tikan baluun päin, mutta samassa Apinain Tarzan päästi villin kurkkuäänen ja loikkasi sitä vastaan.
Pantteri peräytyi torjumaan apinamiehen hyökkäystä. Se suuntasi Tarzaniin raatelevan iskun, joka olisi pyyhkäissyt pois hänen kasvonsa, jos se olisi sattunut; mutta se ei sattunut, sillä Tarzan kumartui käpälän alitse ja painui petoon kiinni toisessa vankassa kädessään puukko — kuolleen isänsä, hänelle täysin tuntemattoman isän, puukko.
Heti unohtui Shitalta, pantterilta, balu. Nyt se tahtoi vain repiä voimakkailla kynsillään vastustajansa lihakset siekaleiksi, upottaen keltaiset torahampaansa apinamiehen pehmeään, sileään ihoon, mutta Tarzan oli ennenkin otellut viidakon kissaeläinten kanssa. Jo ennenkin hän oli taistellut torahampaisia hirviöitä vastaan, eikä hän aina ollut selviytynyt vaurioitta. Hän tunsi itseään uhkaavan vaaran, mutta Apinain Tarzan oli karaistunut katsomaan kipuja ja kuolemaa silmiin eikä väistänyt kumpaakaan, sillä hän ei pelännyt kumpaakaan.
Pujahtaessaan Shitan käpälän alitse hän hypähti pedon taakse ja sitten se kullanruskeaan selkään, upottaen hampaansa Shitan niskaan, toisen kätensä sormet kaulan turkkiin ja iskien toisella kädellään aseensa Shitan kylkeen.
Kerran toisensa jälkeen kiersi Shita ympäri ruohikossa, muristen ja kiljuen, raapien ja purren, hurjasti rimpuillen pudistaakseen vastustajansa irti tai saadakseen jonkun osan hänen ruumiistaan hampaiden tai kynsien ulottuviin.
Kun Tarzan syöksähti käsikähmään pantterin kanssa, oli Tika juossut vikkelästi esiin ja temmannut balunsa. Nyt hän istui korkealla puussa, turvassa vaaralta, puristaen pienokaistaan karvaista rintaansa vasten, samalla kun hänen pienet hurjat silmänsä tähyilivät aukealla kieriskeleviä ottelijoita ja hänen raju äänensä usutti Taugia ja muita uroksia sekaantumaan kamppailuun.
Yllytyksestä kiihtyneet urokset menivät lähemmäs, pitäen kahta kamalampaa elämää; mutta Shitalla oli jo kylliksi työtä — se ei edes kuullut heidän meluaan. Kerran hänen onnistui osittain kirvoittaa apinamies selästään, niin että Tarzan hetkiseksi joutui hirveiden kynsien etupuolelle, ja ennenkuin hän ennätti saada takaisin aikaisemman otteensa, viilsi pantterin takakäpälän sivallus hänen jalkansa auki lonkasta polveen saakka.
Tämän veren näkeminen ja haju kenties vaikutti apinoihin; muttaTaugille on oikeastaan annettava kunnia siitä, mitä he tekivät.
Taug, joka vain hetkinen sitten oli vimmastunut Apinain Tarzanille, seisoi aivan ottelevien vieressä, tuijottaen heihin punareunaisine, pienine, ilkeine silmineen. Mitä liikkui hänen villissä mielessään? Nauttiko hän äskeisen kiusaajansa vähän kadehdittavasta asemasta? Toivoiko hän näkevänsä Shitan isojen hampaiden iskeytyvän apinamiehen pehmeään kurkkuun? Vai tajusiko hän, kuinka suurta rohkeutta ja epäitsekkyyttä todisti se, että Tarzan oli syöksynyt pelastamaan Tikan balua — Taugin pientä balua — pannen siinä oman henkensä vaaraan? Onko kiitollisuus vain ihmisille ominainen tunne vai tuntevatko sitä myöskin alemmat eläimet?
Kun Tarzanin veri alkoi vuotaa, silloin Taug vastasi näihin kysymyksiin. Kookkaan ruumiinsa kaikella painolla hän heittäytyi Shitan kimppuun, muristen kamalasti. Hänen pitkät torahampaansa upposivat valkoiseen kurkkuun. Hänen voimakkaat kätensä pieksivät ja repivät pehmoista turkkia, niin että karvat pölisivät viidakon tuulahduksen vietäviksi.
Ja Taugin esimerkki silmiensä edessä hyökkäsivät muut urokset, peittäen Shitan raatelevilla hampaillaan ja täyttäen koko metsän sotahuutojensa huumaavalla melulla.
Oi, sepä vasta oli viehättävä ja innostava näky — tämä ylimpien apinain ja kookkaan valkoisen miehen taistelu ikivanhaa vihollista, Shitaa, pantteria, vastaan!
Hulluna innostuksesta Tika suorastaan tanssi oksallaan, joka huojui hänen raskaasta painostaan, ja Thaka, Mumga, Kamma ja muut Kertshakin heimon naaraat tekivät kimakoilla karjaisuillaan viidakossa nyt vallitsevan metelin vieläkin hornamaisemmaksi.
Purren ja purtuna, repien ja revittynä Shita kamppaili henkensä edestä; mutta hänellä oli ylivoima vastassaan. Jopa Numa, leijonakin, olisi empinyt ahdistaa niin suurta lukumäärää Kertshakin heimon isoja urosapinoita, ja kun eläinten kuningas nyt lähes kilometrin päähän kuuli tämän hirveän tappelun äänet, nousi se levottomana puolipäivä-uinailustaan ja hölkytti kauemmaksi viidakkoon.
Pian lakkasivat Shitan raadellun ja verisen ruumiin jättimäiset ponnistukset. Se jäykkeni kuin suonenvedossa, värisi ja oli hiljaa, mutta apinat jatkoivat repimistään, kunnes kaunis nahka oli ihan siekaleina. Vihdoin he herkesivät pelkästään ruumiillisen väsymyksen tähden, ja sitten nousi sekasortoisina myllertäneiden vartaloiden keskeltä veren punaama jättiläinen suorana kuin keihäs.
Hän laski toisen jalkansa pantterin raadolle, kohotti veren tahraamat kasvonsa päiväntasaajan sinistä taivasta kohti ja kajautti urosapinain kauhistuttavan voittohuudon.
Toinen toisensa jälkeen noudattivat hänen Kertshakin heimoon kuuluvat karvaiset toverinsa hänen esimerkkiään. Naaraat laskeutuivat turvaisilta oksiltaan ja pieksivät ja häpäisivät Shitan kuollutta ruumista. Nuoret apinat suorittivat taistelun uudelleen, matkien valtavia vanhempiaan.
Tika oli aivan lähellä Tarzania. Tämä kääntyi ja näki hänen painavan balua lujasti rintaansa vasten; apinamies ojensi kätensä ottamaan pienokaista, odottaen Tikan karkaavan hampaat irvissä kimppuunsa; mutta sensijaan naaras laski halun hänen käsivarrelleen, tuli lähemmäksi ja nuoli hänen kauheita haavojaan.
Ja samassa Taug, joka oli selviytynyt vain muutamilla naarmuilla, tuli kyyköttämään Tarzanin viereen, katseli häntä, kun hän leikki pikku balun kanssa, ja vihdoin myöskin Taug kumartui auttamaan Tikaa puhdistamaan ja parantamaan apinamiehen vammoja.
Tarzanin jumala.
Isä-vainajansa kirjoista, joihin Apinain Tarzan tutustui suojaisen sataman pohjukassa sijaitsevassa pienessä majassa, löysi hän paljon sellaista, mikä oli omiaan panemaan hänen nuoren päänsä ymmälle. Vaivojaan säästämättä ja kärsivällisesti uurastamalla hän oli ilman apua saanut selville kirjojen sivuille painettujen, tanssivalta hyttysparvelta näyttävien merkkien tarkoituksen. Hän oli oppinut, että ne niissä monissa yhtymissä, joissa ne esiintyivät, puhuivat äänetöntä, outoa kieltä, kertoivat ihmeellisistä asioista, joita pieni apinapoika ei millään tavoin kyennyt täysin käsittämään; ne kiihoittivat hänen uteliaisuuttaan, vilkastuttivat hänen mielikuvitustaan ja valoivat hänen sieluunsa voimakasta tiedon kaipuuta.
Sanakirja oli osoittautunut ihastuttavaksi tietoaitaksi, sittenkun hän monivuotisen väsymättömän ponnistelun jälkeen oli ratkaissut salaperäisen arvoituksen siitä, mikä on sen tarkoitus ja miten sitä käytetään. Hän oli oppinut noudattamaan sitä lukiessaan jonkunlaista metsästysmenetelmää, pysytellen uuden käsitteen jäljillä niiden lukuisten määritelmien sokkeloissa, joista jokainen outo sana pakotti hänet ottamaan selkoa. Se oli samanlaista kuin otuksen seuraaminen viidakossa — se oli metsästämistä, ja Apinain Tarzan oli väsymätön metsästäjä.
Oli luonnollisestikin sellaisia sanoja, jotka herättivät hänen uteliaisuuttaan suuremmassa määrin kuin toiset ja jotka syystä tai toisesta kannustivat hänen mielikuvitustaan. Oli esimerkiksi yksi, jonka merkitys oli hyvin vaikea käsittää. Se oli sana Jumala. Tarzanin huomio oli aluksi kiintynyt siihen sen vuoksi, että se alkoi isommalla j-merkillä kuin sen läheisyydessä olevat sanat — urospuolinen j-itikka se oli Tarzanista, kun taas pienet kirjaimet olivat naaraspuolisia. Toinen seikka, joka veti hänet sitä tarkastamaan, oli se, että sen määritelmässä — Korkein Olento, Maailman Luoja ja Ylläpitäjä — oli niin runsaasti uros-merkkejä. Sen täytyi totisesti olla hyvin tärkeä sana; hänen oli otettava siitä selvää, ja hän ottikin, vaikka hän vielä kuukausia kestäneen miettimisen ja tutkimisen jälkeen yhä olikin neuvoton sen merkityksestä.
Yhtä kaikki Tarzan ei katsonut sitä aikaa tuhlatuksi, jonka hän uhrasi näihin omituisiin metsästysretken tiedon riistakentillä, sillä jokainen sana, jokainen määritelmä opasti häntä yhä edelleen outoihin paikkoihin, uusiin maailmoihin, joissa hän yhä useammin kohtasi vanhoja, tuttuja kasvoja. Ja aina hän kartutti tietovarastoaan.
MuttaJumala-sanan merkitys pani hänet yhä vieläkin epäilemään. Kerran hän luuli sen käsittäneensä — Jumala on mahtava päällikkö, kaikkien manganien kuningas. Aivan varma hän ei kuitenkaan ollut, koska se merkitsi sitä, että Jumala oli mahtavampi kuin Tarzan — ja sitä ei Apinain Tarzan, joka ei tunnustanut, vertaisekseen ketään koko viidakossa, ollut hevillä valmis myöntämään.
Ei missään niistä kirjoista, joita siellä oli, ollut ainoatakaan kuvaa Jumalasta, vaikka hän löysikin niistä paljon sellaista, mikä vahvisti hänen uskoaan, että Jumala oli suuri, kaikkivaltias yksilö. Hän näki kuvattuina paikkoja, joissa Jumalaa palvottiin, mutta ei yhtään kuvaa Jumalasta. Lopulta hän alkoi aprikoida, että Jumala kenties olikin toisenlainen olento kuin hän, ja vihdoin hän päätti lähteä etsimään Häntä.
Hän aloitti etsintänsä tiedustamalla Mumgalta, joka oli hyvin vanha ja oli nähnyt paljon kummallisia seikkoja pitkän elämänsä aikana. Mutta koska Mumga oli apina, oli hänellä kyky muistaa joutavanpäiväisiä pikkuseikkoja. Se, että Gunto oli erehtynyt luulemaan pistiäistä syötäväksi kuoriaiseksi, oli tehnyt häneen paljon syvemmän vaikutuksen, kuin kaikki näkemänsä Jumalan suuruuden ilmaisut, joita hän luonnollisestikaan ei ollut ymmärtänyt.
Numgo, joka kuuli Tarzanin kysymyksen, sai riistetyksi huomionsa kirppujen tappamisen suomasta huvista kyllin pitkäksi aikaa esittääkseen teorian, että se voima, joka aiheutti salamat ja sateen ja jyrinän, johtui Gorosta, kuusta. Hän tiesi sen, selitti hän, siitä että dum-dumia tanssittiin Goron valossa. Vaikka tällainen päätteleminen tyydytti täydellisesti Numgoa ja Mumgaa, ei se kyennyt saamaan Tarzania aivan varmaksi. Se tarjosi hänelle kuitenkin pohjan uuteen suuntaan käyville jatkuville tutkimuksille. Hän päätti tutkia kuuta.
Sinä iltana hän kiipesi viidakon korkeimman jättiläispuun ylimmälle oksalle. Oli täysikuu, suuri, loistava, päiväntasaajan kuu. Apinamies nousi seisomaan hennolle, huojuvalle oksalle ja nosti pronssinväriset kasvonsa hopeista pyörää kohti. Mutta nyt, kun hän oli kiivennyt niin korkealle kuin suinkin pääsi, hän huomasi hämmästyksekseen, että Goro oli yhtä kaukana kuin silloin, kun hän katseli sinnepäin maasta. Hän arveli, että Goro koetti välttää häntä.
"Tule tänne, Goro!" hän huusi. "Apinain Tarzan ei tee sinulle pahaa!"Mutta kuu pysyi sittenkin korkealla.
"Sano minulle", jatkoi Tarzan, "oletko sinä se suuri kuningas, joka lähettää Aran, salaman, joka synnyttää kovan jyrinän ja rajut tuulet ja joka heittää vettä viidakon asukkaiden päälle, kun päivät ovat pimeät ja on kylmä. Sano minulle, Goro, oletko sinä Jumala!"
Tietystikään hän ei lausunut Jumalan nimeä kuten te ja minä sen lausumme, sillä Tarzanilla ei ollut aavistustakaan englantilaisesta esi-isiensä puhutusta kielestä. Mutta hänellä oli omat keksimänsä nimet kaikille niille pikku merkeille, jotka muodostivat aapiston. Päinvastoin kuin apinat hän ei tyytynyt pelkästään siihen, että hänellä oli mielessään kuva tuntemistaan asioista, vaan hänellä täytyi olla myöskin kutakin niistä kuvaava sana. Lukiessaan hän tajusi sanan kokonaisuutena, mutta lausuessaan isänsä kirjoista oppimiaan sanoja hän äänsi järjestyksessä peräkkäin ne nimet, jotka hän oli antanut niissä esiintyville pienille itikoille, usein pannen kunkin eteen sukupuolta ilmaisevan etuliitteen.
Niinpä oli TarzanJumalastamuodostanut juhlallisen sanan. Apinoiden miespuolinen etuliite onbu, naispuolinenmu, j:n nimitys oli Tarzanillala, u:ntu, m:nmo, a:nreja l:nga. SanaJumalaoli hänen suussaanBulamutumoregareeli suomeksi uros-ja-naaras-j-u-m-a-l-a.
Samalla tavoin oli hän saanut omalle nimelleen oudon ihmeellisen tavaamistavan. Tarzan johtuu kahdesta apinakielen sanasta,tarjazan, joka merkitsee valkea iho. Sen antoi hänen kasvatusäitinsä Kaala, iso naarasapina. Kun Tarzan ensi kerran käänsi sen oman kansansa kirjoitetulle kielelle, ei hän vielä ollut sattunut tapaamaan sanojavalkeajaihosanakirjasta; mutta aapisessa hän oli nähnyt pienen valkoisen pojan ja niinpä hän kirjoitti nimensä bumudetarokare, eli urosapina.
Tarzanin omituisen tavaamisjärjestelmän noudattaminen olisi sekä vaivaloista että turhaa, minkä vuoksi tästä eteenpäin pysymme meille tutummassa, koulussa opitussa kirjoitustavassa, kuten olemme tähänkin asti tehneet. Teitä väsyttäisi, jos teidän pitäisi muistaa, ettädeon p,tao,roi,kak, jarea, ja että lausuaksenne sanan "urosapina" on teidän liitettävä apinain miespuolinen etuliite bu koko sanan eteen ja naispuolinen etuliite mu ainakin ensimmäisen sanassa "poika" olevan kirjaimen eteen — se väsyttäisi teitä, ja minut se saattaisi pahempaan kuin pulaan.
Näin Tarzan puheli kuulle, ja kun Goro ei vastannut, kiukustui Apinain Tarzan. Hän pullisti valtavaa rintaansa, paljasti hampaansa ja sinkautti maapallon kuolleelle seuralaiselle vasten kasvoja urosapinan taisteluhaasteen.
"Sinä et ole Bulamutumoregare", hän kiljui. "Sinä et ole viidakon väen kuningas. Sinä et ole niin suuri kuin Tarzan, mahtava taistelija, mahtava metsästäjä. Ei kukaan ole niin suuri kuin Tarzan. Jos olisi joku Bulamutumoregare, niin Tarzan voisi tappaa hänet. Tule alas, Goro, pelkuri-raukka, taistelemaan Tarzanin kanssa. Tarzan surmaa sinut. Minä olen Tarzan, surmaaja."
Mutta kuu ei vastannut mitään apinamiehen kerskailuun, ja kun sitten pilvi ajautui sen eteen, niin Tarzan luuli, että Goro todellakin pelkäsi ja meni häntä piiloon. Senvuoksi hän laskeutui puusta, herätti Numgon ja kertoi tälle, kuinka suuri Tarzan oli — kuinka hän oli säikäyttänyt Goron pois taivaalta ja pannut hänet vapisemaan. Tarzan puhui kuusta uroksena, sillä kaikki isot tai muuten pelkoa ja kunnioitusta herättävät oliot ovat apinakansasta miespuolisia.
Numgoon ei hänen puheensa suurestikaan tehonnut; mutta hän oli hyvin uninen, minkä vuoksi hän käski Tarzanin mennä tiehensä ja jättää rauhaan parempansa.
"Mutta mistä minä löydän Jumalan?" tiukkasi Tarzan. "Sinä olet hyvin vanha; jos on olemassa joku Jumala, on sinun täytynyt nähdä hänet. Minkä näköinen Hän on? Missä Hän asustaa?"
"Minä olen Jumala", vastasi Numgo. "Ja nyt mene nukkumaan äläkä enää häiritse minua!"
Tarzan katsoi muutamia minuutteja värähtämättä Numgoa; hänen siromuotoinen päänsä painui hiukkasen alemmaksi leveiden hartioiden väliin, vankka leuka työntyi eteenpäin ja lyhyt ylähuuli meni irveen, niin että valkeat hampaat näkyivät. Sitten hän murahti matalasti, syöksyi apinan kimppuun ja upotti hampaansa toisen karvaiseen olkapäähän, puristaen tanakkaa niskaa lujilla sormillaan. Kahdesti hän pudisti apinavanhusta ja hellitti sitten irti hampaansa.
"Oletko Jumala?" hän kysyi.
"En", ulvoi Numgo. "Olen vain vanha apina-parka. Jätä minut rauhaan. Mene tiedustamaan gomanganeilta, missä Jumala on! He ovat karvattomia kuten sinä itsekin ja myöskin perin viisaita. Heidän pitäisi se tietää."
Tarzan päästi Numgon irti ja kääntyi poispäin. Ehdotus, että hänen olisi kysyttävä mustaihoisilta, miellytti häntä, ja vaikka hänen suhteensa Mbongan, päällikön, kansaan olivatkin kaikkea muuta kuin ystävälliset, niin hän voi ainakin vakoilla vihattuja vainolaisiaan saadakseen selville, olivatko he missään tekemisissä Jumalan kanssa.
Niinpä siis Tarzan lähti oikaisemaan puita myöten neekerien kylää kohti, vapisten innostuksesta ajatellessaan, että hän oppisi tuntemaan Korkeimman Olennon, kaikkien olioiden Luojan. Matkalla hän mielessään tarkasti aseistustaan metsästyspuukkonsa kuntoa, nuoliensa lukumäärää, jousensa jänteen joustavuutta — ja punnitsi kädessään sotakeihästään, joka aikoinaan oli ollut jonkun Mbongan heimoon kuuluneen mustan soturin ylpeys.
Jos hän kohtaisi Jumalan, niin hän olisi valmistautunut. Mahdotonta oli sanoa, oliko ruohoköysi, sotakeihäs vaiko myrkytetty nuoli tehokkain ase outoa vihollista vastaan. Apinain Tarzan oli aivan tyytyväinen — jos Jumala haluaisi otella, niin apinamies olisi ihan varma kamppailun tuloksesta. Tarzanilla oli paljon kyseltävää Maailman Luojalta, ja siksi hän toivoi, ettei Jumala olisi sotainen Jumala; mutta hänen kokemuksensa elämästä ja elollisten olentojen tavoista olivat opettaneet hänelle, että kaikki, joilla oli hyökkäys- ja puolustusvälineitä, olivat varsin todennäköisesti valmiit ryhtymään taisteluun, jos olivat oikealla tuulella.
Oli pimeä Tarzanin saapuessa Mbongan kylän laitaan. Yhtä äänettömästi kuin yön hiljaiset varjot hän meni tavanmukaiselle paikalleen suojapaalutuksen vieressä kasvavan tuuhean puun oksille. Allaan kylän raitilla hän näki miehiä ja naisia. Miehet olivat kamalan näköisiksi maalattuja — kamalamman kuin tavallisesti. Heidän keskuudessaan liikkui kummallinen, luonnoton otus, pitkä hahmo, joka käveli kahdella ihmisjalalla, mutta jolla oli puhvelin pää. Hänen selästään roikkui nilkkoihin saakka ulottuva häntä, ja toisessa kädessä hänellä oli seepran häntä, toinen puristi kimppua pieniä nuolia.
Tarzan oli kuin sähköistynyt. Oliko sattuma voinut näin pian suoda hänelle tilaisuuden Jumalan näkemiseen? Varmaa oli, ettei tämä olento ollut ihminen eikä eläin. Mikä muu siis se olisi voinut olla kuin Maailman Luoja? Apinamies tarkkasi kummallisen olennon jokaista liikettä. Hän näki mustien miesten ja naisten vetäytyvän taaksepäin sen lähestyessä, ikäänkuin he olisivat pelänneet sen salaperäisiä voimia.
Piakkoin hän näki tämän jumaluusolennon puhuvan ja kaikkien kuuntelevan hänen sanojaan äänettöminä. Tarzan oli varma siitä, ettei kukaan muu kuin Jumala kyennyt herättämään niin suurta kunnioitusta gomanganien sydämissä, eikä niin tarkoin suistamaan heidän suutaan turvautumatta nuoliin tai keihäisiin. Tarzan oli johtunut halveksimaan mustaihoisia, etupäässä heidän lörpöttelyhalunsa tähden. Pienet apinat puhelivat paljon ja kiirehtivät pois vihollisen läheisyydestä. Kertshakin isot, vanhat urokset puhuivat vain vähän ja tappelivat mitä mitättömimmistä aiheista. Numalla, leijonalla, ei ollut lavertelutaipumuksia, mutta kaikista viidakon asukkaista vain harvat taistelivat useammin kuin se.
Tarzan sai sinä yönä nähdä paljon kummallista, mistä hän ei ymmärtänyt mitään, ja kenties juuri siitä syystä, että se oli kummallista, luuli hän sen olevan yhteydessä Jumalan kanssa, jota hän ei käsittänyt. Hän näki kolmen nuorukaisen saavan ensimmäiset sotakeihäänsä taikamenoissa, jotka kuvatuksen näköinen poppamies onnistuneesti koetti tehdä kaameiksi ja kunnioitusta herättäviksi.
Äärettömän innostuneena hän katseli, kuinka kunkin nuorukaisen mustaan käsivarteen viillettiin haava ja heidän vertaan ja Mbongan verta sekoitettiin veriveljeyden juhlalliseksi vahvistukseksi. Hän näki, kuinka seebran häntää kastettiin vesikattilassa, jonka kohdalla poppamies oli tehnyt taikatemppuja tanssiessaan ja hyppiessään sen ympärillä; ja hän näki, että kunkin kolmen alokkaan otsaan ja rintaan pirskoitettiin tätä taiottua nestettä. Jos apinamies olisi tietänyt tämän teon tarkoituksen, että sillä tahdottiin tehdä soturi haavoittumattomaksi vihollisen hyökkäyksistä ja pelottomaksi kaikissa vaaroissa, niin hän olisi epäilemättä syöksynyt kylän raitille ja anastanut seepran hännän ja osan kattilan sisällöstä.
Mutta hän ei sitä tietänyt, ja senvuoksi hän vain ihmetteli, ei ainoastaan näkemäänsä, vaan myöskin kummallisia väreitä, jotka kulkivat edestakaisin pitkin hänen selkäpiitään; epäilemättä ne aiheutti sama hypnoottinen vaikutus, joka piti mustat katselijat tiukasti pelokkaan kunnioituksen vallassa, hysteerisen innostuksen partaalla.
Kuta kauemmin Tarzan tarkkaili, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että hänen silmäinsä edessä oli Jumala, ja sen varmuuden mukaan vakiutui hänessä päätös, että hänen oli päästävä tuon jumaluusolennon puheille. Apinain Tarzanille olivat ajatus ja toiminta yhtä.
Mbongan kansan hysteerinen kiihtymys oli nyt mahdollisimman tiukassa vireessä. Paljon ei tarvittu laukaisemaan mustaihoisien äärimmilleen kohonnutta hermojännitystä, jonka poppamies oli kammottavilla tempuillaan saanut aikaan.
Äkkiä kuului leijonan voimakas karjaisu aivan paaluaitauksen takaa. Neekerit hätkähtivät hermostuneesti, jääden hievahtamatta ja hiljaa odottamaan tuon liiankin tutun, mutta aina peloittavan äänen toistumista. Myöskin poppamies keskeytti monimutkaisen toimituksen, jäykistyen silmänräpäykseksi ikäänkuin kivipatsaaksi ja vaivaten ovelia aivojaan miettiessään, kuinka hän parhaiten voisi käyttää hyväkseen kuulijakuntansa mielentilaa ja sopivaan aikaan sattunutta keskeytystä.
Jo nyt oli ilta ollut hänelle tavattoman edullinen. Hän saisi kolme vuohta siitä, että vihki mainitut kolme nuorukaista täysikelpoisiksi sotilaiksi, ja lisäksi hän oli ihailevilta ja pelästyneiltä kuulijoiltaan saanut useita jyvä- ja helmilahjoja sekä palasen kuparilankaa.
Numan karjaisun vielä tärisyttäessä pingoittuneita hermoja, särki kylässä vallitsevan hiljaisuuden naisen kimeä, vihlova nauru. Tämän hetken valitsi Tarzan pudottautuakseen keveästi puusta kylän raitille. Pelottomana hän seisoi verivihollistensa seassa hyvinkin päätään pitempänä kuin muut Mbongan soturit, suorana kuin aidanseiväs, voimakaslihaksisena kuin Numa, leijona.
Hetkisen Tarzan seisoi paikallaan, silmäillen poppamiestä. Kaikkien silmät olivat tähdätyt häneen, mutta kukaan ei ollut liikahtanut — he olivat kuin halvautuneet pelosta, mutta herpaannus kirposi heistä hetkisen kuluttua, kun Tarzan päätään keikauttaen astui suoraan kamalaa, puhvelipäistä olentoa kohti.
Silloin eivät neekerien hermot enää kestäneet. Kuukausimääriä oli heitä painanut oudon, vaalean viidakkojumalan herättämä kauhu. Heidän nuoliaan oli varastettu aivan kylän keskeltä; heidän sotureitaan oli äänettömästi surmattu viidakkopoluilla, ja niiden ruumiit olivat salaperäisesti yöllä tipahtaneet kylän raitille ikäänkuin taivaasta.
Pari, kolme heistä oli vilahdukselta nähnyt tämän oudon haltian kummallisen hahmon, ja juuri heidän usein toistettujen kuvaustensa perusteella tunsi koko kylä nyt Tarzanin useiden heidän vahinkojensa aiheuttajaksi. Jossakin toisessa tilaisuudessa olisivat soturit epäilemättä karanneet hänen kimppuunsa, mutta yöllä ja ennen kaikkea tänä yönä, jolloin heidän poppamiehensä kaameat taikatemput olivat siinä määrin saaneet heidät hermostuneen kauhun valtaan, he olivat pelosta avuttomia. Yhtenä miehenä he Tarzanin lähestyessä kääntyivät pakoon, hajautuen majoihinsa. Hetkisen pysyi heistä lujana yksi, mutta vain yksi. Se oli poppamies. Hän oli enemmän kuin puolittain hypnotisoinut itsensäkin uskomaan omaan taikurimahtiinsa ja jäi uhmaamaan tätä uutta haltiaa, joka uhkasi tuhota pohjan hänen ikivanhalta, tuottavalta ammatiltaan.
"Oletko sinä Jumala?" kysyi Tarzan.
Poppamies, jolla ei ollut aavistustakaan toisen sanojen merkityksestä, tanssi muutamia omituisia askelia, hyppäsi korkealle ilmaan, pyörähtäen täyden kierroksen ympäri, ja tuli maahan kumaraan asentoon, jalat hyvin levällään ja pää ojennettuna apinamiestä kohti. Niin hän oli hetkisen, lausuen sitten äänekkäästi: "Buu!" Sillä hän ilmeisestikin aikoi säikäyttää Tarzanin tiehensä; mutta sellaista tehoa ei sanalla ollut.
Tarzan ei hellittänyt. Hän oli saanut päähänsä, että hänen oli päästävä kuulustelemaan Jumalaa, eikä mikään maailmassa kyennyt nyt häntä pidättämään. Nähtyään ettei hänen kujeilunsa lainkaan tepsinyt vieraaseen, koetti poppamies uutta keinoa. Hän sylkäsi seebran häntään, joka hänellä oli yhä kädessään, piirsi sen yläpuolelle ympyröitä toisessa kädessään olevilla nuolilla, samalla peräytyen varovasti kauemmaksi Tarzanista ja puhellen hännän jouhipäälle kuten uskotulleen.
Tämän taian täytyi kuitenkin olla kehno, sillä otus, olipa hän sitten jumala tai haltia, lyhensi pysähtymättä heidän välistänsä matkaa. Ympyröitä tulikin senvuoksi vain vähän ja vikkelästi, minkä jälkeen poppamies koetti tehdä ryhtinsä pelkoa ja kunnioitusta herättäväksi ja heilautti seebran häntää edessään, pyyhkäisten sillä kuvitellun rajan itsensä ja Tarzanin väliin.
"Tämän rajan ylitse sinä et voi astua, sillä taikani on voimakas taika", hän huusi. "Seis! Muutoin kaadut kuoliaana maahan, niin pian kun jalkasi koskettaa tätä paikkaa. Äitini oli vudu, isäni oli käärme; minä olen leijonan sydämistä ja pantterin sisälmyksistä; syön pieniä lapsia aamiaiseksi, ja viidakon haltiat ovat orjiani. Olen mahtavin poppamies koko maailmassa; en pelkää mitään, sillä minä en voi kuolla. Minä —" Sen edemmäksi hän ei päässyt; sensijaan hän kääntyi pakoon, kun Apinain Tarzan astui taiotun surmaviivan yli ja oli sittenkin elossa.
Poppamiehen lähtiessä juoksemaan oli Tarzan vähällä menettää malttinsa. Tällainen ei ollut Jumalalle sopivaa menettelyä, ei ainakaan sen käsityksen mukaan, jonka Tarzan oli saanut Jumalasta.
"Tule takaisin!" kiljaisi apinamies. "Tule takaisin, Jumala! Minä en tee sinulle pahaa!" Mutta silloin poppamies jo pakeni täyttä karkua, hyppien korkealle, harpatessaan keittopatojen ja kyläläisten majojen edustalla palaneiden, suitsuaviksi tuhkaläjiksi hiiltyneiden pikkunuotioiden ylitse. Suoraan omaa majaansa kohti juoksi poppamies, jota pelko kannusti harvinaisen vinhaan vauhtiin; mutta turhaan hän ponnisteli — apinamies kiiti hänen perässään yhtä nopeasti kuin Bara, kauris.
Juuri majansa ovella joutui poppamies kiinni. Raskas käsi laskeutui hänen olalleen ja kiskaisi hänet takaisin. Se kouraisi puhvelinnahan liepeestä ja tempasi häneltä naamion. Tarzan näki, että pimeään majaan pujahti alaston neekeri.
Tätäkö hän siis oli luullut jumalaksi! Tarzanin huulet kaartuivat äkäisesti irveen, kun hän syöksyi majaan kauhistuneen taikurin jäljessä. Siellä vallitsevassa sysimustassa pimeydessä hän löysi miehen kyyristyneenä vastaiselle seinustalle ja veti hänen kuutamoisen yön verrattain valoisaan ulkoilmaan.
Poppamies puri ja raapi, pyrkien karkuun; mutta saatuaan muutamia nyrkiniskuja kalloonsa hän pian tajusi vastustelun turhaksi. Kuutamossa Tarzan nosti kyyristelevän olennon vapiseville jaloilleen.
"Sinä siis olet Jumala!" hän huusi. "Jos sinä olet Jumala, niin Tarzan on suurempi Jumala." Ja niin apinamies ajattelikin. "Minä olen Tarzan", hän mylvi neekerin korvaan. "Ei koko viidakossa, ei sen yläpuolella, ei juoksevassa vedessä, ei hiljaisessa vedessä, ei isossa vedessä eikä pienessä vedessä ole ketään suurempaa kuin Tarzan. Tarzan on suurempi kuin manganit; hän on suurempi kuin gomanganit. Omin käsin hän on surmannut Numan, leijonan, ja Shitan, pantterin; ei kukaan ole niin suuri kuin Tarzan. Tarzan on suurempi kuin Jumala. Katso!" Äkkiä nykäisten hän kiersi mustaihoisen niskaa, kunnes mies kirkui tuskasta ja vaipui, sitten pyörtyneenä maahan.
Laskien jalkansa kaatuneen poppamiehen kaulalle, apinamies nosti kasvonsa kuuhun päin ja päästi voittoisan urosapinan pitkän, vihlovan kiljaisun. Sitten hän kumartui sieppaamaan seebran hännän tiedottoman miehen hervottomista sormista ja lähti vilkaisemattakaan taaksepäin astelemaan samaa tietä kylän läpi takaisin.
Useiden majojen ovilta tarkkailivat häntä pelokkaat silmät. Muiden muassa oli Mbonga, päällikkö, nähnyt, mitä poppamiehelle oli tapahtunut. Mbonga oli kovin suuttunut. Vanhana viisaana patriarkkana hän ei ollut koskaan uskonut poppamiehiin muuta kuin puolittain, ei ainakaan sitten kun hän iän mukana oli saanut enemmän viisautta; mutta päällikkönä hän antoi poppamiehen vallalle täyden arvon hallituksen aseena, ja usein Mbonga oli käyttänyt kansansa taikauskoista pelkoa omiin tarkoituksiinsa taikurin välityksellä.
Mbonga ja poppamies olivat työskennelleet yhdessä ja jakaneet saaliin, mutta nyt olisi poppamiehen arvo ikuisiksi ajoiksi mennyttä, jos kukaan muu oli nähnyt samaa kuin Mbonga, eikä tällä miespoloisella enää olisi yhtä suurta luottamusta ketään muuta vastaista poppamiestä kohtaan.
Mbongan täytyi tehdä jotakin vastapainoksi sille turmiolliselle vaikutukselle, joka metsänhaltian tuottamasta poppamiehen tappiosta koituisi. Hän tempasi raskaan keihäänsä ja hiipi hiljaa majastaan poistuvan apinamiehen jälkeen. Kylän raitilla marssi Tarzan yhtä huolettomana, yhtä tyynenä kuin olisi hänen ympärillään ollut vain Kertshakin heimon ystävällisiä apinoita eikä aseellisten vihollisten täyttämä kylä.
Vain näennäinen oli Tarzanin välinpitämättömyys, sillä valpas ja tarkkaava oli hänen jokainen harjaantunut aistinsa. Mbonga, tarkkakorvaisten viidakkoeläinten kavala väijyjä, liikkui nyt äärimmäisen hiljaa. Ei edes Bara, kauris, suurine korvineen olisi voinut mistään risahduksesta aavistaa, että Mbonga oli lähistöllä; mutta neekeri ei ollut väijymässä Baraa; hän hiipi ihmisen jäljessä, ja siksi hän koetti vain välttää melua.
Hän tuli yhä lähemmäksi hitaasti liikkuvaa apinamiestä. Nyt hän nosti sotakeihäänsä, ojentaen oikean kätensä kauas olkansa taa. Kerta kaikkiaan tahtoi Mbonga, päällikkö, vapauttaa itsensä ja kansansa tämän uhkaavan vihollisen painajaisesta. Hän ei heittäisi huonosti; hän olisi huolellinen ja sinkauttaisi aseensa niin väkevästi, että se kerrassaan surmaisi haltian.
Mutta vaikka Mbonga olikin olevinaan varma, niin hän erehtyi laskuissaan. Hän lienee uskonut vaanivansa ihmistä — mutta hän ei kuitenkaan tietänyt, että tällä ihmisellä oli alempien eläinten herkät aistimet. Kun Tarzan oli kääntänyt selkänsä viholliselleen, oli hän pannut merkille yhden seikan, jonka huomioon ottaminen ei olisi johtunut Mbongan mieleenkään metsästäessään ihmistä — tuulen. Se puhalsi Tarzanin menosuuntaan ja kantoi hänen tarkkoihin sieraimiinsa hänen takanaan syntyvät hajut. Niinpä Tarzan tiesi, että häntä seurattiin, sillä vaikka afrikkalaisessa kylässä onkin monenlaista löyhkää, kykeni apinamiehen uskomattoman hyvä hajuaisti erottamaan määrätyn löyhkän toisesta ja huomattavan tarkoin määräämään, miltä kohdalta se lähti.
Hän tiesi, että häntä vainosi mies, joka tuli lähemmäksi, ja hänen järkensä varoitti häntä tämän hiipijän aikeista. Kun Mbonga niin ollen pääsi keihäänheiton päähän apinamiehestä, pyörähti viimemainittu äkkiä häneen päin, niin äkkiä, että kohotettu keihäs lennähti sekunnin murto-osan aikaisemmin kuin Mbonga oli aikonut. Se osui hiukan liian korkealle, ja Tarzan kumartui antaakseen sen sujahtaa päänsä ylitse; sitten hän lähti juoksemaan päällikköä kohti. Mutta Mbonga ei jäänyt häntä odottamaan, vaan kääntyi pakenemaan lähimmän majan pimeää oviaukkoa kohti, huutaen mennessään sotilaitaan käymään muukalaisen kimppuun ja surmaamaan hänet.
Syytä olikin Mbongalla kirkua apua, sillä nuori ja ketteräjalkainen Tarzan lyhensi heidän välimatkaansa, kiitäen pitkin askelin ja nopeasti kuin saalistaan ahdistava leijona. Hän myöskin murisi hyvin samaan tapaan kuin Numa itse. Mbonga kuuli sen, ja hänen sydämensä kylmeni. Hänen villainen tukkansa nousi pystyyn, ja hän tunsi pisteleviä kylmänväreitä selkäpiissään, ikäänkuin kuolema olisi kylmällä sormellaan hapuillut pitkin hänen selkäänsä.
Myöskin toiset sen kuulivat ja näkivät — he olivat rohkeita, kamalannäköisiksi maalattuja sotureita ja puristivat hervottomilla sormillaan raskaita sotakeihäitään. Numan, leijonan kimppuun he olisivat karanneet pelottomasti. Monta kertaa itseään lukuisampia mustia sotureita vastaan he olisivat rientäneet suojaamaan päällikköään; mutta tämä kammottava viidakonhaltia herätti heissä kauhua. Hänen syvästä rinnastaan humahteleva pedonmurina ei ollut lainkaan inhimillinen; inhimillisiä eivät myöskään olleet paljastetut hampaat eivätkä kissamaiset hyppäykset. Mbongan sotureita hirvitti — hirvitti siihen määrin, etteivät he uskaltaneet poistua turvallisilta tuntuvista majoistaan, vaan katselivat syrjästä, kun petomies hypähti suoraan heidän vanhan päällikkönsä niskaan.
Mbonga kaatui, kiljaisten kauhusta. Hän oli liian säikähtynyt yrittääkseenkään puolustautua. Hän vain virui vastustajansa alla pelon lamauttamana, kirkuen täyttä kurkkua. Tarzan nousi polvilleen hänen selkäänsä. Hän käänsi Mbongan selälleen, niin että hänen kurkkunsa näkyi ja katsoi häntä silmiin; sitten Tarzan veti esille pitkän, terävän puukkonsa, saman puukon, jonka John Clayton, loordi Greystoke, oli tuonut Englannista monta vuotta sitten. Hän laski sen lähelle Mbongan kurkkua. Neekerivanhus uikutti pelosta, rukoillen armoa sellaisella kielellä, jota Tarzan ei ymmärtänyt.
Ensimmäisen kerran apinamies tarkasteli päällikköä läheltä. Hän näki vanhan miehen, hyvin vanhan miehen, jolla oli laiha kaula ja kurttuiset kasvot — kuivettuneet, pergamenttimaiset kasvot, ne muistuttivat hieman pieniä apinoita, jotka Tarzan niin hyvin tunsi. Hän näki miehen silmistä, kuvastuvan kauhun — Tarzan ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sellaista kauhua minkään eläimen silmissä eikä niin säälittävää armonpyyntöä minkään olennon kasvoilla.
Apinamiehen käsi pysähtyi hetkeksi, ikäänkuin joku olisi sitä pidättänyt. Hän ihmetteli, miksi hän epäröi surmata; tällä tavoin hän ei ollut vitkastellut koskaan ennen. Vanhus näytti surkastuvan ja kutistuvan mitättömäksi luusäkiksi hänen katseensa edessä. Neekeri oli niin heikko, avuton ja kauhistunut, että apinamiehen valtasi suuri halveksuminen; mutta hän tunsi myöskin jotakin muuta, jotakin, mikä Apinain Tarzanille oli uutta viholliseen nähden. Se oli sääliä — sääliä pelästynyttä vanhaa mies-raukkaa kohtaan.
Tarzan nousi pystyyn ja poistui, jättäen Mbongan, päällikön, vahingoittumattomaksi. Pää pystyssä asteli apinamies kylän läpi, heilautti itsensä paaluaitauksen vieressä kasvavan puun oksille ja katosi kyläläisten näkyvistä.
Koko matkan palatessaan apinoiden leiripaikalle Tarzan mietti sen kummallisen voiman selitystä, joka oli pidättänyt, hänen kättään ja estänyt hänet tappamasta Mbongan. Tuntui siltä, kuin olisi joku häntä mahtavampi olento käskenyt häntä säästämään vanhuksen hengen. Tarzan ei voinut sitä ymmärtää, sillä hän ei voinut ajatella mitään eikä ketään, jolla olisi arvovaltaa sanella hänelle, mitä hänen pitäisi tehdä tai mitä tekemästä hänen tulisi pidättyä.
Oli jo myöhä, kun Tarzan sijoittui huojuvalle oksalle erääseen niistä puista, joiden juurella Kertshakin apinat nukkuivat, ja hänen ajatuksensa pyörivät yhä tämän kummallisen kysymyksen ympärillä, kun hän vaipui uneen.
Aurinko oli varsin korkealla taivaalla, kun hän heräsi. Apinat olivat jalkeilla etsimässä ravintoa. Tarzan silmäili heitä veltosti paikaltaan, kun he kaivelivat lahoavasta maanpinnasta etanoita, kovakuoriaisia ja toukkia tai etsivät puiden oksilta munia, linnunpoikasia ja herkullisia lehtimatoja.
Aivan hänen päänsä vieressä kelluva kämmekkä avautui hitaasti, levittäen hienot terälehtensä lämmittävään ja valaisevaan auringonpaisteeseen, joka vasta äskettäin oli tunkeutunut sen varjoisaan piilopaikkaan. Tuhansia kertoja oli Tarzan nähnyt tämän kauniin ihmenäyn; mutta nyt se herätti hänen mielenkiintoaan voimakkaammin kuin ennen, sillä parhaillaan alkoi apinamies tehdä itselleen kysymyksiä kaikista niistä lukemattomista ihmeistä, joita hän tähän asti oli pitänyt itsestään selvinä ilmiöinä.
Mikä pani kukan aukeamaan? Mikä pani sen kasvamaan pienestä nupusta täysin kehittyneeksi kukaksi? Miksi se lainkaan oli olemassa? Miksi oli hän itse olemassa? Mistä oli Numa, leijona, tullut? Kuka istutti ensimmäisen puun? Miksi nousi Goro pimeälle öiselle taivaalle luomaan tervetullutta valoaan kammottavaan öiseen viidakkoon? Entä aurinko? Oliko aurinko taivaalla vain sattumalta?
Miksi eivät kaikki viidakon asukkaat olleet puissa? Miksi eivät puut olleet jotakin muuta? Miksi oli Tarzan erilainen kuin Taug, Taug erilainen kuin Bara, kauris, ja Bara erilainen kuin Shita, pantteri, ja miksi ei Shita ollut samanlainen kuin Buto, sarvikuono? Mistä ja miten tulivat he kaikki — puut, kukat, hyönteiset ja viidakon lukemattomat asukkaat?
Aivan aavistamatta välähti Tarzanin päähän ajatus. Tutkiessaan sanakirjassa esiintyviä lukuisiaJumalanmääritelmiä hän oli tavannut sananluoda— "tehdä olemassa olevaksi; tehdä tyhjästä".
Tarzan oli melkein saavuttanut jotakin kouraantuntuvaa, kun kaukaa kuuluva valitus sai hänet hätkähtäen heräämään mietiskelystään nykyisen todellisuuden tajuntaan. Valitus oli viidakosta, jonkun matkan päästä Tarzanin huojuvalta lepopaikalta. Se oli pienen balun valitus. Tarzan tunsi sen heti Gazanin, Tikan lapsen, ääneksi. Hänet oli nimitetty Gazaniksi, koska hänen pehmoinen lapsentukkansa oli harvinaisen punainen jaGazanmerkitsee isojen apinain kielellä punainen iho.
Valitusta seurasi heti oikein aito kauhun kirkaisu pienistä keuhkoista. Kuin sähköiskusta virisi Tarzanin toimintahalu. Hän kiiti puiden läpi ääntä kohti kuin jousen lennättämä nuoli. Edeltään hän kuuli täysikasvuisen naarasapinan kiukkuisia ärähdyksiä. Siellä riensi Tika auttamaan. Vaaran täytyi olla hyvin uhkaava. Sen saattoi Tarzan päättää naaraan äänen pelonsekaisesta, raivoisasta sävystä.
Juosten pitkin nuokkuvia oksia, heilahtaen puusta toiseen kiiruhti apinamies ääniä kohti, jotka nyt olivat käyneet korvia huumaaviksi. Kaikilta suunnilta kiiti sinnepäin Kertshakin apinoita, noudattaen balun ja sen äidin äänien vetoomusta, ja heidän tullessaan pani heidän kiljuntansa metsän kajahtelemaan.
Mutta nopeampana kuin raskaat toverinsa jätti Tarzan heidät kaikki jälkeensä. Ensimmäisenä joutui hän näyttämölle. Hänen katsettaan kohdannut näky sai hänen jättiläismäisen vartalonsa värisemään kuin vilusta, sillä vihollinen oli eniten vihattu ja eniten kammottu kaikista viidakon eläimistä.
Kiertyneenä isoon puuhun oli Histah, käärme — tavattoman iso, voimakas, limainen — ja sen murhaavaan syleilyyn, kiedottuna oli Tikan pikku balu, Gazan. Mikään koko viidakossa ei herättänyt Tarzanin rinnassa niin läheisesti pelkoa muistuttavaa tunnetta kuin kamala Histah. Myöskin apinat kammosivat Histahia ja pelkäsivät sitä jopa enemmän kuin Shitaa, pantteria, ja Numaa, leijonaa. Kaikista vihamiehistään he eivät ketään kaartaneet kauempaa kuin Histahia, käärmettä.
Tarzan tiesi, että Tika erikoisesti pelkäsi tätä äänetöntä, inhoittavaa vihollista, ja kun näky avautui hänen silmiensä eteen, kummastutti häntä enimmän Tikan käyttäytyminen, sillä juuri sillä hetkellä, kun hän näki Tikan, karkasi naarasapina välkkyvän käärmeen kimppuun, ja kun voimakkaat kiemurat kietoivat hänet samoin kuin hänen lapsensakin, ei hän millään tavoin koettanut pelastautua, vaan tarttui vääntelehtivään ruumiiseen, turhaan koettaen raastaa sitä irti kirkuvasta balustaan.
Tarzan tiesi liian hyvin, kuinka syvälle Histahin pelko oli syöpynyt Tikaan. Siksi hän tuskin voi uskoa omia silmiään, kun ne vakuuttivat hänelle, että Tika vapaaehtoisesti syöksyi tuohon kuolettavaan syleilyyn. Eikä Tikan synnynnäinen pelko tätä hirviötä kohtaan ollut paljoakaan kauheampi kuin itse Tarzanin. Vapaaehtoisesti ei Tarzan milloinkaan ollut koskettanut käärmettä. Sen syytä hänen oli mahdoton sanoa, sillä hän ei voinut myöntää pelkäävänsä mitään: eikä se ollutkaan pelkoa, vaan pikemminkin synnynnäistä inhoa; sen hän oli perinyt sivistyneiden esi-isiensä monilta miespolvilta ja ennen heitä kenties lukemattomilta Tikan kaltaisilta esivanhemmilta, joiden kaikkien rinnassa oli sama nimetön kammo tuota limaista matelijaa kohtaan.
Tarzan ei kuitenkaan empinyt sen enempää kuin Tikakaan, vaan kävi Histahin kimppuun yhtä nopeasti ja rajusti kuin olisi tehnyt ahdistaessaan Baraa, kaurista, surmatakseen sen ravinnokseen. Täten häiritty käärme kiemuroi ja mutkitteli hirveästi; mutta hetkeksikään se ei irroittanut otettaan ainoastakaan aikomastaan uhrista, sillä se oli sulkenut myöskin apinamiehen kylmään syleilyynsä, samassa kun tämä oli hyökännyt sen kimppuun.
Riippuen yhä puussa kannatti valtava matelija kaikkia kolmea, ikäänkuin he olisivat olleet höyheniä, koettaen samalla puristaa heidät kuoliaaksi. Tarzan oli vetäissyt puukkonsa, iskien sillä ripeästi ahdistajansa ruumista; mutta häntä ympäröivät kiemurat uhkasivat rusentaa hänet hengettömäksi, ennenkuin hän olisi saanut haavoitetuksi käärmettä kuolettavasti. Mutta hän taisteli edelleen koettamatta kertaakaan välttää häntä odottavaa kauheata kuolemaa — hänen ainoana pyrkimyksenään oli surmata Histah ja siten vapauttaa Tika ja tämän balu.
Käärme käänsi isot, ammottavat leukapielensä hänen kohdalleen. Kimmoisa kita, johon sopi kaniini tai sarvipää kauris yhtä helposti, tavoitti häntä; mutta kiinnittäessään huomionsa apinamieheen Histah toi päänsä Tarzanin puukon ulottuville. Heti ojentui ruskea käsi, tarttui täplikkääseen niskaan, ja toinen upotti raskaan metsästyspuukon kahvaa myöten pieniin aivoihin.
Histah vapisi suonenvedontapaisesti ja velttoni sitten, jännittyi ja velttoni uudelleen, pieksäen sinne tänne pitkää ruhoaan; mutta se ei enää tietänyt eikä tuntenut mitään. Histah oli kuollut, mutta kuolinkamppailussaan se olisi helposti voinut tuhota kymmenkunta ihmistä tai apinaa.
Reippaasti Tarzan tarttui Tikaan ja veti hänet irti höllentyneestä kiemurasta, pudottaen hänet maahan; sitten, hän irroitti balun ja sysäsi sen äidilleen. Histah yhä nytkähteli puristaen apinamiestä; mutta ankarien ponnistusten jälkeen Tarzanin onnistui reutoutua irti, ja hän hyppäsi maahan pois kuolevan käärmeen rajun tempomisen ulottuvilta.
Joukko apinoita oli piirissä katselemassa taistelua. Mutta heti kun Tarzan vahingoittumattomana selviytyi vihollisesta, kääntyivät he ääneti poispäin ryhtyäkseen jälleen jatkamaan keskeytynyttä ravinnonetsintäänsä, ja Tika poistui heidän mukanaan, näyttäen unohtavan kaiken muun paitsi haluaan ja sitä seikkaa, että hän juuri ennen keskeytystä oli löytänyt taitavasti piiloitetun pesän, jossa oli kolme täysin tuoretta munaa.
Tarzan, joka ei myöskään vähääkään välittänyt sivuutetusta taistelusta, loi vain jäähyväissilmäyksen vielä kiemuroivaan Histahiin ja lähti pienelle lammikolle, josta heimo näillä seuduin kävi juomassa. Omituista oli, ettei hän kiljaissut voittohuutoaan surmattuaan Histahin. Muuta syytä hän ei olisi voinut siihen ilmoittaa kun sen, että hänestä Histah ei ollut eläin. Se erosi jollakin erikoisella tavalla muista viidakon asukkaista. Tarzan tiesi vain vihaavansa sitä.