Palattuaan sedän luota kotiinsa, istui Aleksander nojatuoliin ja vaipui ajatuksiinsa. Hän muisteli koko keskustelua sedän ja tädin kanssa ja vaati itseltään ankaraa tiliä.
Kuinka hän, hänen ijällään uskalsi ruveta kärsimättömäksi ihmisiä kohtaan ja halveksia heitä, tarkastaa, tuomita niiden mitättömyyttä, turhamaisuutta, heikkoutta, tarkastamaan kaikkia ja jok'ainoan tuttavansa, mutta unhottaa tarkastaa itseään! Mikä sokeus! Setä antoi hänelle läksyn, niinkuin koulupojalle, tarkasti hänet säie säikeeltä, vieläpä naisen kuullen; miksi hän ei voinut itse katsahtaa itseänsä. Kuinkahan setä kohosikaan tänä iltana vaimonsa silmissä! Se nyt kenties ei ole vielä mitään, niin oikeastaan pitää ollakin; mutta hän kohoaa minun kustannuksellani. Setä on vastustamatta ylempänä häntä jokapaikassa ja kaikessa.
Missä, ajatteli hän, on tämän perästä nuoruuden, vihannuuden etuoikeus, järjen ja tunteiden tulisuus, kun ihminen niin vähäisellä kokemuksella, mutta vanhettuneella sydämmellä varustettuna, tarmotonna, menettää sitä joka askeleella, noin vaan sivumennen, välinpitämättömästi? Milloin taistelu tulee tasaiseksi, ja milloin viimein ylipaino tulee sen puolelle? Sen puolella on kumminkin lahjoja, runsaasti sielun voimia… mutta setä esiintyy jättiläisenä häneen verraten. Millä varmuudella hän väittää, voittaa vastaansanojat, pääsee päämääränsä perille, leikillä, haukotellen, pilkaten tunnetta, todellisia rakkauden ja sydämmen vuodatuksia, sanalla sanoen kaikkea, mitä vanhemmat ihmiset ovat tottuneet kadehtimaan nuorilta.
Selvittäen kaikkea tätä muistissaan, punastui Aleksander häpeästä. Hän oli luvannut itselleen pitää itseään ankarasti silmällä ja ensimmäisessä tilaisuudessa nolata setä täydellisesti: näyttää toteen hänelle, ettei mikään kokemus voi vastata sitä, mikä on korkeammalta kotoisin ja että saarnatkoon vaan Piotr Ivanitsh, ei tästä hetkestä yhdenkään pidä hänen kylmistä, säännönmukaisista ennustuksistaan tapahtuman. Aleksander löytää kyllä itse tiensä eikä astukaan pelokkailla, vaan pontevilla ja tasaisilla askeleilla. Hän ei ole enää sama, mikä hän oli kolme vuotta takaperin. Hän on tunkeunut katseellaan sydämmen salaisuuksiin, hän on läpikatsonut intohimojen leikit, on päässyt elämän salaisuuksien perille, tietysti ei kärsimyksettä, vaan siten, että on kaikeksi ijäkseen kovettanut itsensä. Tulevaisuus on hänelle selvä, hän on herännyt, saanut siivet — hän ei ole enää lapsi vaan mies — siis rohkeasti vaan eteenpäin! Setä saa nähdä ja näytellä hänen edessään kokeneen mestarin, surkuteltavan koulupojan osaa; hän osaa ihmeeksi käsittää, että löytyy toisenlainen elämä, toisia arvonimiä, toinen onni, paitsi kurjamaista edistystä, jonka setä on itselleen valinnut ja jota hän pakoittaa hänellekin, kenties kateudesta. Vielä, vielä yksi ylevä ponnistus — ja taistelu on päättynyt!
Aleksander elpyi. Hän alkoi taas luoda erilaista maailmaa, hiukan viisaampaa edellistä. Täti piti yllä hänessä sitä mielen tilaa ja salaa, silloinkuin Piotr Ivanitsh makasi, meni tehtaalle tahi englantilaiseen klupiin.
Hän kyseli Aleksanderin toimia. Mutta kylläpä se olikin Aleksanderille mieleen. Hän kertoili tädille kirjoituksiensa aiheita ja välistä neuvon muodossa vaati korvausta.
Usein kinasi täti hänen kanssaan, mutta vielä useammin antoi myöden.
Aleksander kiintyi toimeensa niinkuin kiinnytään viimeiseen toivoon. "Eihän tämän jälkeen", puhui hän tädille, "ole enää mitään: tuolla on paljas aro, ei siellä ole vettä, ei ruohoa, pimeys ja erämaa kaikkialla: — mitä silloin on enää elämästä? Mene vaikka hautaan." Hän teki väsymättä työtä.
Välistä tulee sammunut lempi mieleen, silloin joutuu hän mielenliikutukseen — ja tarttuu kynään: kirjoittaa mieltä liikuttavan surulaulun. Kun taasen sappi kiehuu sydämmessä ja kohoittaa sen pohjasta äskettäin vielä siellä raivanneen vihan ja halveksimisen ihmisiä kohtaan — niin saa nähdä — että syntyy muutamia voimallisimpia runoja. Siihen pyrki hän, mietiskeli ja kirjoitti novelleja. Hän tuhlasi paljon mietiskelemistä, tunnetta, aineellista vaivaa ja lähes puolen vuotta aikaa. No niin, vihdoinkin on novelli valmis, läpikatsottu ja kirjoitettu puhtaaksi. Täti on ihastuksissaan.
Tämän novellin tapahtumat eivät olleet nyt Amerikassa, vaan jossain Tambowin kylässä. Toimivat henkilöt olivat tavallisia ihmisiä: pärjääjiä, valehtelijoita ja kaikenlaatuisia hylkiöitä — hännystakissa, ja hatuissa. Kaikki oli johdonmukaista ja paikallaan.
— Arvelen, ma tante, että sopii näyttää tämä sedälle?
— Niin, niin tietysti, vastasi tämä, mutta kuitenkin… eikö olisi parasta antaa painattaa hänen tietämättään? Hän on aina vastaan: sanoo taas jotain… Tiedättehän, että tämä tuntuu hänestä lapsekkaalta.
— Ei, parempi on näyttää! vastasi Aleksander. — Teidän arvostelunne jälkeen ja oman tietoni mukaan, en pelkää ketään, antaa hänen vaan nähdä…
Siis näytettiin. Nähtyään vihkon, synkistyi Piotr Ivanitsh hiukan ja pudisti päätään.
— Mitä, oletteko yhdessä kyhänneet? kysyi hän. On jotensakin pitkältä. Niin tiheästi vielä kirjoitettua: ettäs viitsit kirjoittaa!
— Äläpäs pudistele päätäsi, vastasi vaimo, kuuntele ensin.
— Lukekaa meille, Aleksander.
— Mutta sinun pitää kuunnella tarkasti, elä nuku ja sano meille sitten arvostelusi. Vaillinaisuuksia löytää kyllä jokapaikasta, jos niitä tahtoo etsiä. Sinun pitää olla vaatimattomampi.
— Ei! Minkätähden? Olkoon ainoastaan puolueton, lisäsi Aleksander.
— Eihän tässä muu auttane, kuuntele, sanoi Piotr Ivanitsh huoaten: — mutta sillä välipuheella, että ensinkin ei saa lukea oitis päivällisen jälkeen, muutoin en voi taata, etten nukkuisi. Älä ota sitä itseesi Aleksander; jos vaikka mitä luettaisi jälestä puolen päivän, niin minua painaa aina uni; toiseksi, jos siellä on mitä arvokasta, niin minä sanon mielipiteeni, jos ei ole — olen ainoastaan vaiti, tehkää Te sitten niinkuin itse tahdotte.
Alettiin lukea. Piotr Ivanitsh ei nukahtanut kertaakaan, kuunteli, luomatta silmiään pois Aleksanderista, ani harvoin räpsytti silmiään, pari kertaa nyökäytti hyväksyen päätään.
— Näetkös! sanoi vaimo puoliääneen. Johan minä sinulle sanoin.
Hän nyökäytti päätään vaimolleenkin. Luettiin pari kertaa peräkkäin. Ensimmäisenä iltana lukemisen perästä kertoi Piotr Ivanitsh, vaimonsa kummastukseksi, kaikki mitä edelläpäin tulee.
— Mistä sinä sen tiedät? kysyi hän.
— Vaikeako sitä on arvata! Ajatus ei ole uusi — tuhat kertaa on siitä kerrottu. Pitemmältä ei maksaisi lukeakaan, mutta katsotaan kuitenkin, kuinka pitkälle se on hänessä kehittynyt.
Toisena iltana kun Aleksander oli lopettamaisillaan viimeistä sivua, niin Piotr Ivanitsh soitti. Palvelija astui sisään.
— Valmista vaatteet, sanoi hän. — Suo anteeksi, Aleksander, että keskeytin: minulla on kiire, — minä myöhästyn klupin vistipelistä. Aleksander lopetti. Piotr Ivanitsh läksi nopeasti tiehensä.
— No, näkemään asti! sanoi hän vaimolleen ja Aleksanderille. En minä enää poikkea tänne.
— Malta! malta! huudahti vaimo: — miksi et sano mitään novellista.
— Sopimuksen mukaan ei tarvitse, vastasi hän ja alkoi mennä.
— Se on itsepintaisuutta! sanoi vaimo. Oh, hän on niin itsepintainen — kyllä minä hänet tunnen! Älkää huoliko siitä Aleksander:
"Se on pahansuopaisuutta!" ajatteli Aleksander. Hän tahtoo polkea minut lokaan, raastaa omaan ilmapiiriinsä. Kumminkin hän on viisas virkamies, tehtailija — eikä mitään muuta, mutta minä olen runoilija…
— Tuo ei kelpaa mihinkään, Piotr Ivanitsh! sanoi vaimo kyyneleet melkein silmissään. Sano edes jotakin. Minä näin, että sinä hyväksymisen merkiksi nyökäytit päätäsi, varmaan sinua miellytti. Et tahdo vaan itsepintaisesti myöntää. Kuinka sopisi myöntää, kun novelli miellyttää meitä! Meillä on liiaksi järkeä huomaamaan. Tunnusta vaan, että on hyvä.
— Minä nyökäytin päätä sentähden, että novellista näkyy, että Aleksander on viisas, mutta hän ei tehnyt viisaasti, kun kirjoitti sen.
— Kuitenkin, setä, arvostelu on sitä laatua…
— Kuule minua: ethän sinä minua kumminkaan usko; ei ole siis mitään riitelemistäkään; valitaan ennen välittäjä. Teenpä vielä senkin, että lopettaisimme väliltämme tämän riidan ainiaaksi: minä nimitän itseni tämän novellin kirjoittajaksi ja lähetän sen ystävälleni lehden aputoimittajalle: katsotaan mitä hän sanoo. Sinä tunnet hänet ja varmaankin luotat hänen tuomioonsa. Hän on kokenut mies.
— Hyvä, katsotaan.
Piotr Ivanitsh istui pöydän ääreen ja kirjoitti pikimmältään muutaman rivin, antoi sitten kirjeen Aleksanderille.
Vanhoilla päivilläni olen antautunut kirjailijatoimeen, kirjoitti hän, minkä sille tekee: mieli himoaa kunniaa ottaa tässäkin, — olen tullut hulluksi! Siis olen kyhännyt tämän tarjoomani novellin. Tarkastakaa sitä ja jos se kelpaa, niin painakaa se lehteenne, tietysti maksun edestä: tiedättehän sen, etten minä tee työtä ilmaiseksi. Te kummastutte, ettekä usko minua, minä annan luvan panna sukunimenikin alle, varmaan siis en valehtele.
Ollessaan vakuutettu novellin kiittävästä arvostelusta, odotti Aleksander rauhallisesti vastausta. Hän oli iloinen siitäkin, että setä muistutti kirjelapussa maksustakin.
"Hyvin, hyvin viisaasti", ajatteli hän. — "Mamma valittaa, että vilja on huokeaa: ehk'ei hän lähetäkään kohta rahaa, mutta tässä hän saisikin paraasen aikaan puoli toista tuhatta kenties."
— Kului viikkoa kolme, mutta vastausta ei tullut! Vihdoinkin eräänä aamuna tuotiin Piotr Ivanitshille iso paketti.
— Aha! takaisinpa lähetettiin, sanoi hän viekkaasti vilahtaen vaimoonsa.
Hän ei aukaissut kirjettä eikä näyttänyt vaimolleen, vaikka tämä olisi kuinka pyytänyt. Saman päivän iltana, ennen klupiin menoaan, läksi hän itse veijensäpojan luo.
Ovi oli lukitsematta. Hän astui sisään. Evsei kuorsasi viruessaan eteisessä lattialla poikkipäin. Kynttilän sydän oli himmeästi palanut ja riippui alas kynttiläjalasta. Hän katsahti toiseen kamariin: siellä oli pimeä.
"Oh, pikkukaupunkilaisuus", mutisi Piotr Ivanitsh.
Hän potkasi Evseitä, näytti hänelle ovea, kynttilää ja uhkasi kepillä. Kolmannessa kamarissa istui Aleksander pöydän ääressä, kädet pöydällä, mutta pää nojaten käsiä vasten, hän makasi myöskin. Hänen edessään oli paperi. Piotr Ivanitsh katsoi — runoja. Hän otti paperin ja luki seuraavata:
Kevään kaunis aik' on saapununna,Mun ijäks' lempi katois rinnastainSe haudan uneen ompi nukkununnaEik' enää liekehdi se suonissani!Jo aikaa sitten orvoll' alttarilleMä Jumalan jo toisen kohotin,Rukoilen häntä… mutt…
— Mutta itse mies on nukkunut! Rukoile kultaseni, äläkä laiskistele! sanoi Piotr Ivanitsh ääneen. — Omat runosi, ja kuinka ne ovat sinut sokaisseet! Miksi muuta arvostelua? Itse olet tuominnut itsesi.
— Aha! sanoi Aleksander venyttäen itseään, olette yhä vielä kyhäelmiäni vastaan! Setä, sanokaa suoraan, mikä Teitä pakoittaa niin itsepäisesti vainoamaan lahjoja, kun niitä kerran ei voi olla tunnustamatta…
— Kateus, Aleksander. Tuomitse itse: sinä saavutat mainetta, kunniaa, kenties kuolemattoman nimen, mutta minä jään varjoon ja minun täytyy tyytyä hyödyllisen ahkeroitsijan nimeen. Olenhan minäkin Adujew! Kuinka tahdot, minua harmittaa! Mitä minä olen? Olen elänyt ikäni hiljaan, tuntemattomana, tein vaan työni ja olin vielä onnellinen ja ylpeä siitä. Eikö tämä ole surkuteltava osa? Kun kuolen, niin en tiedä enkä tunne mitään, tietäjäin ennustavat kielet eivät puhu minusta, kaukaiset vuosisadat, tulevat sukupolvet, maailma ei tule minun nimelläni täytetyksi; eivät tiedä, että maailmassa oli elänyt kaupungin-neuvos Piotr Ivanitsh Adujew, minä en voi lohduttaa itseäni sillä haudassa, jos minä ja hauta säilymme jollain tavalla sukupolveen asti. Mikä ero sinun ja minun välilläni: kun sinä levität suhisevat siipesi, lennät pilven alla, saan minä lohduttaa itseäni sillä, että ihmisen vaivojen seassa löytyy pisara minunkin mettäni, niinkuin sinun lempikirjailijasi sanoo.
— Jättäkää hänet Jumalan tähden rauhaan; mikä lempikirjailija hän on! Hän tekee ainoastaan pilkkaa lähimmäisistään.
— Vai niin! Vai pilkkaa! Etköhän siitä hetkestä lakannut pitämästä Krilowista, kun näit hänellä oman kuvasi? Mutta apropos! tiedätkö että sinun tuleva maineesi, kuolemattomuutesi on taskussani? minä toivoisin ennemmin, että siellä olisivat sinun rahasi: se oli luotettavampaa.
— Mikä maine?
— Vastaus sinun kirjeesesi.
— Ah! antakaa Jumalan nimessä pian. Mitä hän kirjoittaa?
— En minä ole lukenut; lue itse mutta ääneen.
— Ja Te voitte pidättää itseänne.
— Mitä se minua liikuttaa?
— Kuinka, mitä! Olenhan minä Teidän veljenne poika: miten sitten ette olisi utelias? Mikä kylmäkiskoisuus! Se on itsekkäisyyttä, setä.
Ehkä? Minä en kiellä. Sitä paitsi minä tiedän, mitä siinä on kirjoitettu. Tuossa on, lue!
Aleksander alkoi lukea ääneen, mutta Piotr Ivanitsh koputteli kepillään saappaitaan.
Kirjeessä oli näin:
"Mitä kumman uskottelemista tämä on, rakkahin Piotr Ivanitsh? Te kirjoitatte novelleja! Mutta kuka Teitä uskoo? Te aiotte pettää minua vanhaa varpusta! Jos tämä olisikin totta, josta Herra varjelkoon, jos olisittekin kaapannut kynänne kalleista, sananmukaisessa merkityksessä, riveistä, joista jokainen maksaa enemmän kuin ainoastaan tukaatin ja lopetettuanne tekemästä kunnioitettavia yhteenlaskuja, jos olisittekin kirjoittanut edessäni olevan novellin, niin silloinkin sanoisin Teille, että kehnot tehdas-teokset ovat paljon arvokkaampia, kuin tämä tekeleenne."
Äkkiä painui Aleksanderin ääni.
"Mutta minä en usko niin loukkaavaa Teistä", jatkoi hän arasti ja hiljaan.
— Minä en kuule, Aleksander, lue kovemmin! sanoi Piotr Ivanitsh.
"Suosien novellin kirjoittajaa, tahdotte varmaan tietää minun mielipiteeni. Se on tässä: Kirjoittaja on varmaan nuori mies. Hän ei ole tyhmä, mutta on jotenkin syyttä suuttunut koko maailmaan. Mikä vihan henki vallitsee kirjoituksessa. Varmaan on hänen ihan teensä haihtunut. Jumalani! Milloin senlaiset ihmiset loppuvat olemasta? Säälittää suuresti, kun väärästä katsantotavasta elämään, hukkuu meillä paljon lahjakkaita ihmisiä, tyhjissä, hedelmättömissä unelmissa, turhissa pyrinnöissä siihen, johon heillä ei ole kutsumusta."
Aleksander pysähtyi ja veti henkeä. Piotr Ivanitsh sytytti sikarin ja puhalsi renkaan savuisia. Tavallisuuden mukaan olivat hänen kasvonsa aivan tyynet. Aleksander jatkoi lukemista tukehtuneella, tuskin kuuluvalla äänellä:
"Itserakkaus, haaveksiminen, ennenaikainen sydämmen taipumusten kehittyminen ja järjen jäykistyminen, karttamaton seuraus —laiskuus, siinä ovat tämän pahuuden seuraukset. Tiedot, ahkeroiminen, käytännöllinen työ — se voi saada vireille meidän laiskan ja sairaan nuorison."
— Koko asian olisi voinut selittää kolmella rivillä, sanoi Piotr Ivanitsh, katsottuaan kelloa, — mutta hän kirjoitti ystävällisen kirjeen — kokonaisen esitelmän! Eikö hän vaan liene turhan tarkka? Luetaanko enää etemmäksi, Aleksander? Heitä pois: sitä on ikävä kuulla. Minun pitäisi sanoa sinulle jotakin…
— Ei, setä, antakaa minun juoda kalkki pohjaan saakka: minä luen loppuun.
— No, lue vaan terveydeksesi.
"Tämä surullinen henkisten taipumusten suunta", luki Aleksander, "tulee esille Teidän lähettämänne novellein joka rivissä. Sanokaa Teidän suosikillenne, että kirjailija voi ainoastaan silloin kirjoittaa, kun hän ei ole persoonallisen vaikutuksen ja puolueen alaisena. Hänen täytyy silmäillä tyynellä ja kirkkaalla katseella elämää ja ylipäänsä ihmisiä, — muutoin hän kuvailee ainoastaan omaa itseään, joka ei liikuta ketään. Tämä vaillinaisuus vallitsee suuresti novellissa. Toinen ja pääasia on — älkää sanoko sentään tätä kirjailijalle, säälien hänen nuoruuttaan ja kirjailija-itserakkauttaan, kaikkein rauhatointa kaikista itserakkauksista — siihen tarvitaan lahjoja, joiden merkkiäkään tässä ei löydy. Kieli on tosin joka kohdassa kieliopillista ja puhdasta; kirjoittajalla on sujuva kirjoitustapa?… Töin tuskin sai Aleksander luetuksi loppuun asti."
— Niin olisi hän aikoja sitten voinut sanoa! lausui Piotr Ivanitsh, mutta hän lörpötteli Jumala ties mitä! Loput voimme häneltäkin kahden kesken tuomita.
— Aleksanderin kädet vapisivat. Ääneti, niinkuin ihminen joka huumautuu odottamattomasta lyönnistä, katseli hän himmeillä silmillä suoraan seinään. Piotr Ivanitsh otti häneltä kirjeen ja luki seuraavan jälkilisäyksen: "Jos mielenne välttämättömästi tekee saada se sijoitetuksi lehteemme — niin ehkä, Teidän tähtenne. Kesäkuukausilla, jolloin lehteä vähän luetaan, minä sijoitan sen, mutta maksusta ei ole ajattelemistakaan."
— No, Aleksander, miltä tuntuu? kysyi Piotr Ivanitsh.
— Rauhallisemmalta, kuin olisi voinut odottaa, vastasi Aleksander väkinäisesti. — Tuntuu kuin se ihminen voi tuntea, joka on kaikessa pettynyt.
— Ei, vaan kuin ihmisen, joka on itseään pettänyt ja tahtoi muitakin pettää…
Aleksander ei kuullut tätä vastausta.
— Oliko tämäkin vaan unelma? ja tämäkin petti minut? kuiskasi hän. Katkera häviö! No, miksi en tottuisi pettymään! Mutta minkätähden, minä en ymmärrä, minuun oli pantu vastustamaton kehoitus luomiseen?
— Siinä se on, että sinuun pantiin kehoitus, mutta luomisvoiman olivat unohtaneet panna, sanoi Piotr Ivanitsh, johan minä sanoin.
Aleksander vastasi huokauksella ja alkoi miettiä, Mutta sitten syöksi hän nopeasti aukaisemaan kaikkia laatikoita, veti esille muutamia vihkoja, kääröjä ja alkoi julmistuneena heitellä niitä — kamiiniin.
— Älä unhota tätä, sanoi Piotr Ivanitsh siirtäen hänen luokseen paperiarkin, jossa oli aloitettu runo ja joka oli pöydällä levällään.
— Ja tämäkin menköön samaa tietä! sanoi Aleksander epätoivoisena, heittäen runot kamiiniin.
— Eikö löydy vielä jotakin? Haeppas tarkkaan, kysyi Piotr Ivanitsh, katsellen ympärillensä, tee kerran jotain viisasta tekoa. Kas, mikä kimppu tuolla kaapin päällä on?
— Sekin saa mennä samaa tietä, sanoi Aleksander, vetäen alas sen, siinä on pätkiä maan taloushoidosta.
— Älä polta, älä polta sitä! Anna minulle! sanoi Piotr Ivanitsh, ojentaen kättään! — ne eivät ole turhuuksia.
Mutta Aleksander ei kuunnellut.
— Ei! sanoi hän häijysti, jos minulta kerran on kadonnut jalo luomiskyky kauneuden piiristä, niin en tahdo myöskään työskentelemistäkään: — Kohtalo murtakoon minua tällä.
Kimppu lensi kamiiniin.
— Turhan päiten heitit! huomautti Piotr Ivanitsh ja kaivoi sillä välin kepillä pöydän alla olevasta korista, eiköhän olisi vielä jotain uuniin heitettävää.
— Mutta mitä me teemme novellille, Aleksander?
Se on minulla.
— Ehkä tarvitsette liistaroida väliseinää?
— En, nyt en tarvitse. Enköhän lähetä sitä noutamaan? Evsei! Oletko taaskin nukkunut; katso etteivät varasta nenäsi alta minun kaapuani! Mene pian minun kotiini, pyydä siellä Vasililta se paksu vihko, joka on kabinetissa piirongin päällä, ja tuo se tänne.
Aleksander istui pää käden nojassa ja katseli kamiiniin. Vihko tuotiin. Aleksander katseli puolivuotisten vaivojen hedelmää ja vaipui ajatuksiinsa, Piotr Ivanitsh huomasi sen.
— No, lopeta jo, Aleksander, sanoi hän. Puhutaan muusta.
— Tämäkin menköön samaa tietä, huudahti Aleksander ja heitti vihon uuniin.
Molemmat katselivat, miten se alkoi palaa, Piotr Ivanitsh nähtävästi tyytyväisyydellä, Aleksander surulla, melkein kyyneleet silmissä. Päälimäinen lehti liikahti ja nousi aivan kuin näkymättömän käden kääntämisestä; sen syrjät kipristyivät, se musteni, sitten vetäytyi kokoon ja leimahti; sen perästä leimahti pian toinen, kolmas, nousipa monta lehteä yht'aikaa ja paloivat yhdessä läjässä, mutta niitä seuraava sivu oli vielä valkea, muutaman sekunnin perästä alkoivat senkin syrjät mustua.
Aleksander ennätti lukea kumminkin siitä: III:mas luku. Hän muisti mitä siinä luvussa oli ja hän alkoi sääliä vihkoa. Hän nousi nojatuolista ja tempasi pihdit, pelastaakseen loput luomisestaan. "Kenties vielä"… kuiskasi hänelle toivo.
— Maltas, anna minä hämmennän kepillä, sanoi Piotr Ivanitsh, poltat itsesi pihdillä.
Hän työnsi vihon kaminan syvempään pohjukkaan suoraan hiilille. Aleksander seisoi kahden vaiheilla. Vihko oli paksu eikä antaunut pian tulen omaksi. Sen alta kohosi ensin paksu savu; liekki leimahteli silloin tällöin sen alta, nuolaisi sen syrjää jätti jälkeensä ja katosi uudelleen. Vielä olisi voinut pelastaa. Aleksander ojensi jo kättään, mutta samassa hetkessä liekki valasi nojatuolin, Piotr Ivanitshin kasvot, pöydän, koko vihko leimahti tuleen ja hetken päästä sammui, jättäen jälkeensä läjän mustaa tuhkaa, jota myöten paikoittain juoksi tulikieliä. Aleksander heitti pihdit pois.
— Kaikki on lopussa! sanoi hän.
— Lopussa! toisti Piotr Ivanitsh.
— Oh! lausui Aleksander, minä olen vapaa!
— Tämä on jo toisen kerran kun minä autan sinua kortteerini puhdistamisessa, sanoi Piotr Ivanitsh, — toivon että tällä kertaa…
— Ei toiste enää, setä.
— Amen! lisäsi setä ja pani kädet hänen olkapäilleen. — No, Aleksander neuvon sinua, älä pane vastaan: kirjoita heti paikalla Ivan Ivanitshille, että hän lähettäisi sinulle työtä maatalouden-hoidon osastoa varten. Tulisien jälkien, kaikkien tyhmyyksien perästä, kirjoitat nyt oikein jotain järkevätä. Ivan Ivanitsh sanoo minulle aina: mitä Teidän veljenne poika…
Aleksander pudisti surullisesti päätään.
— En voi, sanoi hän, en, en voi: kaikki on lopussa.
— Mitä sinä nyt aiot tehdä?
— Mitä? kysyi hän ja rupesi miettimään, nyt ainakaan en vielä mitään.
— Pikkukaupungissa osataan tehdä — ei mitään; mutta täällä… Miksi olet ensinkään tullut tänne? Se on selittämätöntä!… Olkoon jo kylliksi tästä. Minulla olisi sinulle pyyntö.
— Aleksander kohotti hitaasti päätään ja katsoi setään kysyväisesti.
— Tunnethan sinä, alkoi Piotr Ivanitsh, siirtäen nojatuoliaAleksanderin luo, minun asiakumppanini Surkowin?
Aleksander nyökäytti päätään.
— Olethan välistä syönyt luonani hänen kanssaan päivällistä, mutta ennätitkö tarkastaa hyvin, millainen lintu hän on? Hän on hyvä mies, mutta hyvin tyhjä. Hänessä vallitseva heikkous on — naiset. Onnettomuudeksi niinkuin näit, ei hän ole ruma, hän on punaposkinen, sileä, pitkä, aina käheröitty, hajuvettä päässä, puetettu muotikuvan mukaan: siitähän luulottelee, että kaikki naiset ovat hänen tähtensä hulluina. — Hitto olkoon hänen kanssaan kokonaan, en minä olisi sitä huomannut; mutta nyt on hätä edessä: jos himo saa pikkuisenkin valtaa, niin hän alkaa tuhlata. Sitten hänellä pitää olla surpriiseja, lahjoja, mieltymyksen osoituksia, itse hän alkaa keikailla, muuttaa ajopeliä, hevosia… sillä tavoin tulee ihan kokonainen häviö! Kyllä hän juoksi vaimonikin jälessä. Minä en enää pitänyt huolta lähettämällä palvelijaa teatteriin ostamaan piljettejekään, Surkow tuo ihan varmaan. Jos tarvitsee vaihtaa hevosia, tuoda jotain harvinaista, työntää ihmistulvaa tieltä pois, käydä ja tarkastaa kesähuvilaa, niihin hänet vaan lähettää — kaikessa kultamies. Hän oli niin tarpeellinen: sellaista ei löydä rahallakaan. Sääli! Minä en häirinnyt häntä tahallani, mutta vaimoani hän kovin kyllästytti: sitten ajoin minä hänet pois. Kun hän rupesi tällä tavalla tuhlaamaan, niin korot eivät riitä, hän on alkanut pyytää minulta — rahaa; jos kieltää, niin hän alkaa puhua kapitalista. "Mitä minä teen tehtaallanne? Ei ole koskaan vapaita rahoja käsissä! Jos hän käyttäisi hyviin tarpeisiin… mutta ei, hän hakee aina seuraa suuressa maailmassa, minä tarvitsen jaloja vehkeilyjä: minä en voi elää ilman rakkautta!" Eikö hän ole aika aasi? Hän on melkein neljänkymmenen vanha eikä voi elää rakkaudetta!
Aleksander muisti itseään ja hymyili surullisesti.
— Hän valehtelee vaan, jatkoi Piotr Ivanitsh. — Minä huomasin kyllä jälestä päin mitä hän hommaa. Hän ei tekisi muuta kuin kerskailisi, — jotta hänestä puhuttaisi; hän on nyt yhteydessä jonkun kanssa, häntä nähtiin sen loogissa, hän istui kesähuvilassa balkongilla kahden kesken myöhään illalla, oli sen kanssa jossain yksinäisessä paikassa ajaen vaunuilla tahi ratsastaen.
Tästä kaikesta seuraa, että nämät n.s. jalot vehkeilyt — piru vieköön! Tulevat paljon kalliimmiksi, kuin epäjalot.
— No, mihin tämä kaikki vie, setä? kysyi Aleksander. En huomaa mitä minä voisin auttaa.
— Saatpa nähdä. Muutama aika sitten palasi ulkomailta tänne nuori leski, Julia Pawlowna Tafajewna. Hän on erittäin sievä. Hänen miehensä kanssa olin minä ja Surkow hyviä ystäviä. Tafajew kuoli vierailla mailla. No arvaatko nyt?
— Arvaan: Surkow on rakastunut leskeen.
— Niin: hän on tullut kokonaan hassuksi! Mutta vielä?
— Vielä… en tiedä…
— No millainen sinä olet! Siis kuule! Surkow on minulle pari kertaa antanut vihiä, että hän tarvitsee pian rahaa. Minä arvasin paikalla, mitä se merkitsee, mutta miltä haaralta tuuli käy — sitä en voinut arvata. Minä rupesin utelemaan, mitä varten hän tarvitsi rahoja? Hän kursaili, kursaili, mutta sanoi kumminkin vihdoin, että hän tahtoo laittaa itselleen asunnon Liteinajalla. Minä aloin muistella, mitä ihmeitä olisi Liteinajalla — ja muistinkin, että Tafajewna asuukin siellä ja aivan vastapäätä sitä paikkaa, jonka hän oli valinnut. Hän oli antanut jo käsirahaakin Häntä uhkaa välttämätön onnettomuus, jos… sinä et auta. Oletko nyt arvannut?
Aleksander kohotti hiukan nenäänsä ylöspäin, antoi katseensa luistaa pitkin seinää, kattoa, räpäytti silmiään pari kertaa, alkoi katsella setäänsä, mutta oli vaiti.
Piotr Ivanitsh silmäili häntä hymyillen. Hänestä oli ihmeen hauskaa huomata, että järki tahi arvaamistaito oli pettänyt ja antoi ymmärtää sen.
— Mikä sinun on, Aleksander? Ja vielä kirjoitat novelleja! sanoi hän.
— Ah, minä arvasin setä!
— No, Jumalan kiitos!
— Surkow pyytää rahaa; Teillä niitä ei ole ja tahdotte, että minä…Hän ei lopettanut puhettaan.
Piotr Ivanitsh purskahti nauruun. Aleksander ei lopettanut lausettaan ja katseli setää hämmästyneenä.
— Ei sitä! sanoi Piotr Ivanitsh.
— Tapahtuuko milloinkaan, ettei minulla olisi rahaa? Koettele kääntyä joskus puoleeni, niin näet. Kuule nyt. Tafajewna muistutti hänen kauttaan minun tuttavuudestani hänen miehensä kanssa. Minä kävin siellä ja pyysi hän käymään luonaan; minä lupasin ja sanoin, että tuon sinut mukanani: no, nyt toivon sinun ymmärtävän.
— Minut? toisti Aleksander, katsoen suurilla silmillä setää. — Tietysti minä… nyt ymmärrän… lisäsi hän nopeasti, mutta viimeinen sana tarttui kiinni.
— Mutta mitä sinä ymmärsit? kysyi Piotr Ivanitsh.
— Vaikka minut tappaisitte, en sittenkään ymmärrä setä mitään! Antaas olla… ehkä hänellä on hauska koti… Te tahdotte että huvittelisin… kun minun on niin ikävä…
— Sepä kaunista! Vai rupeisin sinua kuljettelemaan sen vuoksi pitkin taloja. Sitte ei muuta olisi enää jäljellä kuin peittäisin suusi liimalla yöksi kärpäsiltä! Ei se ole sitä. Asia on tämä: laita niin että Tafajewna rakastuu sinuun.
Aleksander kohotti äkkiä kulmakarvojaan ja katsoi setää.
— Te laskette leikkiä, setä? Se olisi kunnottomuutta, sanoi hän.
— Siinä missä tosiaan on kunnottomuutta, niin sinä et sitä huomaa, mutta missä on asia hyvin yksinkertainen ja luonnollinen… se on sinun mielestäsi kunnottomuuksia. Mitä siinä olisi kunnotonta? Tarkasta, miten itse rakkaus on kunnoton, veren ja itserakkauden leikkiä… Mutta maksaako sinun kanssasi puhua, uskothan sinä vielä sallimuksen, määräykseen, jota ei voi välttää rakastumisen suhteen sielujen sopusointuun!
— Suokaa anteeksi: tällä haavaa en usko mitään. Mutta voinko rakastaa ja rakastua noin vain käskystä.
— Voi kyllä, mutta et vaan sinä. Älä pelkää: en minä anna sinulle niin viisasta tehtävää. Teepäs vaan tämä asia. Mielistele Tafajewnaa, ole hänelle kohtelias, älä anna Surkowille tilaisuutta olla hänen kanssaan kahden kesken… no yksinkertaisesti, saata hänet raivoon. Hämmennä häntä: kun hän sanoo sanan, sano sinä kaksi, hän kun sanoo mielipiteesi sano sinä vastaan. Saata hänet aina pois suunnilta, alenna häntä joka askeleelta…
— Miksi?
— Etkö vieläkään ymmärrä! Sentähden ystäväni, että hän tulee alussa hassuksi mustasukkaisuudesta ja harmista, mutta sitten kylmenee. Pian hänelle tämä tapahtuu. Hän on typeryyteen asti mustasukkainen. Silloin hän ei tarvitse kortteeria, rahat jäävät koskematta ja tehtaan asiat menevät omaa menoaan. Ymmärrätkö nyt? Tämä on jo viides kerta, kun teen hänelle tämmöisen kepposen: muinoin, kun olin naimaton ja nuorempi, tein itse niitä, tahi lähetin jonkun ystävistäni.
— Mutta enhän minä ole tuttava hänen kanssaan.
— Senpätähden minä vienkin sinut hänet luokseen keskiviikkona.Keskiviikkoina kokoontuvat hänen luokseen muutamat vanhat tuttavat.
— Mutta jos hän vastaa Surkowin rakkauteen, niin Teidän täytyy myöntää, että minun mieltymysosoitukseni ja kohteliaisuuteni saattavat ei ainoastaan hänet vimmaan…
— Oh, ole tuossa! Kunnon nainen, eroittaa hupsun, jättää huvittelemisen sen kanssa, erittäinkin vieraiden miesten läsnäollessa. Itserakkaus ei näet sitä salli, kun lähellä on toinen, viisaampi ja järkevämpi: häntä alkaa hävettää ja hän jättää sen oman onnensa nojaan. Sentähden olen juuri sinut valinnut.
Aleksander kumarsi.
— Surkow ei ole vaarallinen, jatkoi setä, mutta Tafajewna ottaa hyvin harvoja vastaan, noin pienessä salongissa voi hän tulla niin kuuluisaksi, että on salonki leijona ja nerokas. Naisiin vaikuttaa paljon ulkonaisuus. Hän on mestari tekemään mieliksi, sentähden häntä juuri kärsitään. Tafajewna saattaa teeskennellä hänen edessään, silloin hän… Viisaatkin naiset rakastavat, kun niille tehdään tyhmyyksiä, etenkin kalliita. Suuremmaksi osaksi eivät he silloin rakasta sitä, joka niitä tekee, vaan toista… Monet eivät tahdo sitä käsittää, Surkowkin on niiden luvussa — senpä vuoksi saata sinä hänet ymmärtämään.
— Surkow oleskelee siellä muinakin päivinä eikä ainoastaan keskiviikkoina: Keskiviikkoina voin minä hämmentää häntä, mutta kuinkas on laita muina päivinä?
— Aina sinua täytyy neuvoa. Valehtele hänelle, ole olevinas rakastunut — toisella kerralla ei hän kutsu sinua enää keskiviikkona, vaan torstaina tahi perjantaina; lisää silloin kahdenkertaisesi kohteliaisuuttasi, minä saatan hänet sitten liikutukseen, viittaan, että sinä olet muka tosiaan — sitä laatua… Tafajewna näytti olevan… niin paljon kuin minä voin huomata… hyvin tunteellinen… hän on varmaan heikkohermoinen… luulen, että hänelläkään ei ole mitään sopusointua… sydämmen vuodatuksia vastaan.
— Miten semmoista saattaa tehdä, sanoi Aleksander ajatuksissaan? Jos minä voisin rakastua — niin voisi olla kaikki mahdollista, mutta enhän minä voi… eikä ilman sitä tule menestystäkään olemaan.
— Päinvastoin, nythän sitä tuleekin olemaan. Jos sinä rakastuisit, et voisikaan teeskennellä, hän huomaisi sen paikalla ja alkaisi leikitellä teidän molempien kanssa. Mutta nyt… saata sinä vaan Surkow raivoon: minä tunnen hänet kuin viisi sormeani. Kun hän huomaa, ettei hänen luonnistu, niin hän ei tuhlaakaan rahaa turhan vuoksi, sitä minä juuri tarvitsenkin… Kuule Aleksander, se olisi minulle hyvin tärkeätä: jos sinä sen teet — muistatko niitä kahta vaasua, jotka sinua miellyttivät siellä tehtaalla? Ne ovat sinun: osta vaan itse alus.
— Mutta, setä, luuletteko tosiaan että minä…
— Minkätähden sinä rupeaisit ilmaiseksi puhumaan, aikaasi kuluttamaan? Sepä olisi kaunista. Et huoli mitään: Vaasut ovat sangen kauniit. Meidän vuosisadalla ei tehdä mitään ilmaiseksi. Jos minä sinulle tekisin jotain, tarjoa minulle lahjaa: minä otan kyllä vastaan.
— Kummallinen tehtävä! sanoi Aleksander epäillen.
— Toivon, ettet kieltäy sitä täyttämästä. Minä olen sinulle valmis tekemään, mitä suinkin voin: kun tulet rahan puutteesen — käänny vaan puoleeni… Siis keskiviikkona! tämä histooria kestää kuukauden tahi korkeintaan kaksi. Minä sanon sitten sinulle, kun ei enää ole tarvis, silloin saat jättää sikseen.
— Olkaa niin hyvä, setä, minä olen valmis; mutta tuntuu vaan kummalliselta… Onnistumista en mene takaamaan… jos minä voisin rakastua, silloin kyllä… mutta ei…
— Sepä on juuri hyvä, ettet voi, sillä vastaisessa tapauksessa tärvelisit koko asian. Minä takaan itse onnistumisen. Hyvästi!
Hän läksi pois, mutta Aleksander istui vielä kauvan aikaa kaminin vieressä kalliin tuhan edessä.
Kun Piotr Ivanitsh palasi kotiinsa, kysyi hänen vaimonsa: kuinka Aleksanderin ja hänen novellinsa laita on, vieläkö hän aikoo kirjoittaa?
— Ei, minä paransin hänet ainaiseksi.
Adujew kertoi hänelle kirjeen sisällön, jonka hän oli novellin mukana saanut, sekä myöskin, miten he sen polttivat.
— Sinä olet armoton, Piotr Ivanitsh! sanoi Lisaveta Aleksandrowna, tahi et taida mitään tehdä kunnollista, jos mihin ryhdyt.
— Sinä teit hyvin, kun neuvoit häntä paperia tuhrimaan! Onko hänellä lahjoja?
— Ei.
Piotr Ivanitsh, katsoi kummastuksella häneen.
— Miksi sinä sitten neuvoit?
— Etkö sinä vieläkään ole käsittänyt, etkö ole arvannut?
— Piotr Ivanitsh oli ääneti ja muisteli vastoin tahtoansa kohtausta, joka oli ollut Aleksanderin kanssa.
— Mitä tässä on käsitettävää? Tämähän on hyvin selvää! sanoi hän katsoen vaimoansa silmät suurina.
— Mikä on selvää, sano?
— Mikä… mikä… sinä tahdoit antaa hänelle läksyn… mutta toisella lailla, hennommalla tavalla, armaalla tavallasi…
— Et ymmärtänytkään, mutta olet kuitenkin olevinasi teräväpäinen mies. Minkä tähden hän oli koko tämän ajan iloinen, terve, melkein onnellinen? Sentähden, että hän toivoi. Minä pidin yllä tuota toivoa: no, oletko nyt selvillä.
— Sinä siis viekastelit hänen kanssaan vaan?
— Luulen, että se on luvallista. Mutta mitä sinä olet saanut toimeen? Sinä et sääli häntä laisinkaan: olet riistänyt häneltä viimeisen toivon.
— Ole tuossa! Minkä viimeisen toivon? Vielä hänellä on paljon hullutuksia jäljellä.
Mitä hän nyt tekee? Alkaa käydä taas nureissaan.
— Ei! Hän ei ala käydä: ei hänellä ole siihen aikaa: minä olen antanut hänelle työtä.
— Mitä? Taasko jonkun käännöksen perunoista? Voiko semmoinen huvittaa nuorta ihmistä ja erittäin tulista ja hurmaantunutta?
— Ei, kultaseni, ei perunoista, vaan tehdasta koskevaa.
— Tuli keskiviikko, Julia Pawlownan vieraskamariin oli kokoontunut noin kaksitoista tahi viisitoista vierasta. Neljä nuorta rouvaa, kaksi parrakasta emännän ulkomaalaistuttavaa ja eräs upseeri, nämät muodostivat yhden ryhmän.
Erillään niistä istui solassa eräs vanhus, nähtävästi, joku virasta eronnut sotilas, jolla oli pari harmaata partatöyhtöä nenän alla ja paljon kunnianauhoja napinlävessä. Hän keskusteli erään vanhanpuoleisen miehen kanssa tulevista vuokraamisista.
Toisessa kamarissa pelasi korttia eräs vanha mummo ja pari miestä. Pianon ääressä istui hyvin nuori neiti ja keskusteli siinä jonkin ylioppilaan kanssa.
Adujewit tulivat. Harvoin osasi kukaan astua sisään niin vapaasti ja arvokkaasti vierashuoneesen, kuin Piotr Ivanitsh. Häntä seurasi epävarmasti Aleksander.
Mikä eroitus heidän välillään oli: toinen oli päätään pitempi, ryhdikäs, lihava mies, vahva ja terve luontonen, itseluottamus silmissä ja käytöksessä. Mutta ei ainoassakaan katseessa, liikkeessä tahi sanassa, voinut arvata Piotr Ivanitshin ajatusta tahi luonnetta — kaikki oli niin suuren maailman tavalla ja itsensähillitsemisellä taidokkaasti peitetty. Näytti kuin liikkeet ja katseet olisivat olleet edeltäpäin mietityt. Kalpeat, intohimosta vapaat kasvot näyttivät, ettei tässä ihmisessä ole himoilla liioin valtaa rajattoman järjen johdolla, että sydän lyö tahi on lyömättä, aina pään käskystä.
Aleksanderissa päinvastoin osoitti kaikki heikkoa ja hentoa rakennusta, vaihtelevaisuus kasvoissa, joko laiskuus tahi hitaisuus ja epätasaisuus liikkeissä, tylsä katse, joka heti osoitti millainen tunne liikutti hänen sydäntänsä, tahi millainen ajatus pyöri hänen päässään. Hän oli keskinkertainen pituudeltaan, mutta laiha ja kalpea, — ei luonnosta kalpea niin kuin Piotr Ivanitsh oli, vaan lakkaamattomista sielunliikutuksista; hiukset eivät kasvaneet kuin tuuheana metsänä ympäri päätä ja poskia, vaan riippuivat pitkin ohimoita ja niskaa, pitkinä, heikkoina, mutta erinomaisen pehmoisina, silkintapaisina vaalean värisinä suortuvina, joissa oli kaunis välähdys.
Setä esitti veljensä pojan.
— Eikö täällä ole ystävätäni Surkowia? kysyi Piotr Ivanitsh, katsellen ympärillensä kummastuksella. — Onko hän unhottanut Teidät.
— Oh, ei! Minä olen hänelle sangen kiitollinen, vastasi emäntä. — Kyllä hän käy minua katsomassa. Tiedättehän, etten ota melkein ketään muita vastaan kuin miesvainajani tuttavia.
— Missä hän on?
— Hän tulee ihan paikalla. Ajatelkaas, hän antoi lupauksen minulle ja serkulleni saada välttämättömästi loogin huomiseen näytäntöön, ja kun sanottiin, ettei ole mitään mahdollisuutta loogin saamisesta… hän läksi nyt juuri.
— Kyllä hän saakin; minä takaan hänet: hän on semmoisissa oikein nero. Hän saa aina minullekin, silloin kun tuttavuus ja muut temput eivät auta. Mistä hän saa ja millaisella hinnalla — se on hänen salaisuutensa. Tuli Surkowkin. Pukunsa oli uusi, mutta joka poimussa, joka pikku seikassa tuli jyrkästi esille vaatimuksensa olla salonkileijoona, voittaa kaikki muut keikarit, vieläpä itse muodinkin. Jos muoti vaati esimerkiksi, että hännystakkien liepeet piti olla erillään toisistaan, niin hänen takkinsa liepeet olivat niin levällään, että olivat kuin ojennetut linnun siivet; jos käytettiin alas käännettyjä kauluksia, niin hän tilasi itselleen semmoisen kauluksen, että hän oli hännystakissaan takaa päin kiinni saadun pahantekijän näköinen, joka tempoo päästäkseen vapaaksi. Itse hän määräsi räätälille miten on ommeltava. Kun hän tuli Tafajewnan luo, niin hänen kaulaliinansa oli pistetty paitaan kiinni tavattoman suurella neulalla, joka oli seipään näköinen.
— No, saitteko? kaikui joka haaralta.
Surkow oli juuri vastaamaisillaan, mutta nähtyään Adujevin veljensä pojan kanssa, seisattui hän yht'äkkiä ja katseli niitä kummastellen.
— Hän aavistaa! sanoi Piotr Ivanitsh hiljaan veljensä pojalle.
— Mitä! Hänellä on keppi kädessä, mitä se merkitsee?
— Mitä tuo on? kysyi hän Surkowilta, osoittaen keppiä.
— Taanoin kun astuin alas vaunuista… astuin hairaan ja onnun nyt hiukan, vastasi tämä yskien.
— Joutavia! kuiskasi Piotr Ivanitsh Aleksanderille. Tarkastapas kepin nuppua: näetkö kultaista leijonan päätä? Toissa päivänä hän kehui minulle maksaneensa siitä Barbille kuusisataa ruplaa ja näyttelee sitä nyt; siinä on sinulle esimerkki keinoista, joilla hän vaikuttaa. Valmista itsesi sota-asuun ja aja hänet pakoon tästä asemastaan.
Piotr Ivanitsh näytti akkunasta vastapäätä olevata taloa.
— Muista, että vaasut ovat sinun, no reipastu nyt! lisäsi hän.
— Onko Teillä huomiseksi näytännöksi pilettiä? kysyi SurkowTafajewalta, lähestyen tätä juhlallisesti.
— Ei.
—Sallikaa minun se antaa Teille käteen!jatkoi hän ja lausui loppuun saakka Sagoretskin koko repliikin näytelmä-kappaleesta "Gorja otj uma."
Upseerin huulet vavahtivat hiukan hymystä. Piotr Ivanitsh katsoi syrjästä veljensä poikaan, mutta Julia Pavlowna punastui: Hän alkoi pyytää Piotr Ivanitshia mukaansa loogiin.
— Olen Teille suuresti kiitollinen, vastasi tämä, — mutta minun vuoroni on olla huomenna vaimoni kanssa teatterissa; mutta kas tässä! Sallikaa minun esittää Teille itseni sijaan nuori mies.
Hän osoitti Aleksanderia.
— Minä aioin pyytää hänet myöskin; meitä on vaan kolme: minä serkkuni kanssa, ja…
— Hän korvaa Teille minuutinkin, sanoi Piotr Ivanitsh, tarvittaissa vielä toisenkin tuulihatun. Hän osoitti Surkowia ja alkoi puhua jotakin hiljakseen Julialle. Tämän aikana katsahti Tafajewna pari kertaa salavihkaa Aleksanderiin ja hymyili.
— Kiitoksia virkkoi Surkow: mutta ei olisi ollut hullumpata esittää tätä ennemmin, kun ei ollut vielä piljettiä: olisin tahtonut silloin nähdä mitenkä minua olisi korvattu.
— Ah! minä olen Teille sangen kiitollinen ystävyydestänne sanoi vilkkaasti emäntä Surkowille: — minä en pyytänyt Teitä sentähden loogiin, kun Teillä on nojatuoli. Varmaan olette kernaammin vastapäätä näyttämöä… erittäinkin baletissa…
— Ei, ei, mitä Te nyt, Te ette ajattele sitä: Teidän vierestänne ei vaihtaisi paikkaa — en millään ehdolla.
— Mutta se on jo luvattu.
— Kuinka? kenelle?
— Monsieur Renelle.
— Hän osoitti yhtä partasuista muukalaisista.
— Oui, madame m'a fait cet honneur… mutisi tämä nopeasti.
Surkow katseli suu auki tätä ja sitten Tafajewnaa.
— Minä vaihdan hänen kanssaan: tarjoon hänelle nojatuolin, sanoi hän.
— Koetelkaa.
— Partasuu pani vastaan käsin ja jaloin.
— Kiitän nöyrimmästi Teitä! sanoi Surkow Piotr Ivanitshille, katsoen kieroon Aleksanderia, tämän jään Teille velkaa.
— Ei kestä kiittää. Etkö haluaisi tulla minun loogiini? Meitä on vaan kaksi: vaimoni ja minä, ethän ole pitkään aikaan nähnyt häntä: saattaisithan osoittaa kohteliaisuuttasi.
Surkow kääntyi hänestä harmistuneena, Piotr Ivanitsh läksi hiljakseen pois. Julia asetti Aleksanderin istumaan viereensä ja puheli hänen kanssaan koko tunnin. Surkow yritti sekautua puheesen, mutta jotenkin sopimattomasti. Hän alkoi puhua baletista, mutta sai vastaukseksi niin, kun olisi pitänyt saada ei, ja päinvastoin; oli selvä asia, ettei häntä kuunneltu. Ei aikaakaan niin hän loikkasi ostereihin, vakuuttaen syöneensä aamusilla sata kahdeksankymmentä kappaletta — siihen ei hän saanut silmäystäkään. Vielä sanoi hän yhtä ja toista, mutta kun ei käynyt sen paremmin, sieppasi hän hattunsa pyöri Julian vieressä antaen huomata, että hän on tyytymätön ja aikoo lähteä pois. Mutta tämä vaan ei huomannut.
— Minä lähden pois! sanoi hän viimein painolla. Hyvästi!
Näissä sanoissa kuului huonosti peitetty harmi.
— Joko! vastasi Tafajewna rauhallisesti. — Sallittehan huomenna itseänne katsella loogissani vaikka minuutin verran.
— Mikä petos! Yhden minuutin vaan, kun tiedätte, että jos saisin istua teidän vieressänne, en ottaisi paikkaa paratiisistakaan.
— Jos tarkoitatte teatterin paratiisia niin uskon kyllä.
Hänen mielensä ei tehnytkään enää lähteä. Harminsa meni ohitse, Julian antamasta ystävällisestä sanasta jäähyväisiä ottaessaan. Mutta kaikki olivat nähneet, että hän oli kumartanut: täytyi lähteä vastoin tahtoa, ja hän menikin, katsoen taakseen kuin koira, joka mielellään menisi herransa jälkeen, vaan jota ajetaan takasin.
Julia Pawlowna oli kahdenkymmenenkolmen vuoden vanha; Piotr Ivanitsh oli arvannut oikein: hän oli tosiaankin heikkohermoinen, mutta ei se estänyt häntä olemasta samalla viehättävä, viisas ja suloinen nainen. Vaan hän oli pelkuri, haaveksija, tunteellinen niin kuin suurin osa hermoheikkoisista naisista. Kasvonsa piirteet olivat pehmeät, hienot, katseensa lempeä ja aina miettiväinen, välistä surullinenkin — aivan syyttä tahi, jos niin tahdotte, hermojen tähden.
Elämää ja maailmaa ei hän katsellut oikein suosiollisesti, hän vaipui ajatuksiin olemisensa tähden, ollen olevinaan muka liikaa. Mutta Herra varjelkoon jos kuka satunnaisesti alkoi puhua kuolemasta hänen aikanaan — niin hän kalpeni. Hänen näkyvistään luisti valoisempi elämän puoli pois. Puutarhassa, lehdossa valikoi hän kävelyä varten pienemmät, tuuheat käytävät ja katseli välinpitämättömästi hymyilevää maisemaa. Teatterissa katseli hän aina draamaa, komediaa harvoin, ilveilystä ei koskaan; hän painoi korviaan kiinni jos iloisen laulun säveleitä satunnaisesti kuuli, ei hän koskaan hymyillyt leikin johdosta.
Toisina aikoina osoittivat hänen kasvonsa piirteet uupumusta, mutta ei kärsimystä, sairautta, vaan juurikuin hemmoittelemisen uupumusta. Näkyi, että hän taisteli sisällisesti jonkin viekottelevan unelman kanssa — ja veltostui. Semmoisen taistelon jälkeen oli hän kauan aikaa vähäpuheinen, surullinen mutta ei aikaakaan, niin hän tuli selittämättömän hyvälle tuulelle, luonnettaan kuitenkaan muuttamatta; mikä huvitti häntä — ei olisi huvittanut ketään toista. Kaikki hermojen vaikutuksesta! Kun kuuntelee tämän kaltaisia naisia, niin mitä he sanovatkaan! Sanoja semmoisia kuin: sallimus, myötätuntoisuus, selvittämätön vetovoima, outo suru himmeitä toiveita — sillä tavoin työntää toinen toista ja päättyy kumminkin huokaukseen, sanalla sanoen, hermoja ja spriipullosia.
— Kuinka Te olette ymmärtänyt minut! sanoi Tafajew Aleksanderille, hyvästiä heittäessä. — Miehistä ei ole kukaan ymmärtänyt oikein minun luonnettani, ei edes miehenikään.
Asia oli semmoinen, että Aleksander oli itse melkein samanlainen.Siinä oli hänellä lievennystä.
— Näkemään asti!
Julia ojensi hänelle kätensä.
— Toivon, että tästälähin löydätte sedättäkin tien luokseni? lisäsi hän.
Tuli talvi. Aleksander söi tavallisesti päivällistä sedän luona perjantaisin. Mutta nyt oli kulunut jo neljä perjantaita, eikä Aleksanderia kuulunut, eikä hän tullut toisinakaan päivinä. Lisaveta Aleksandrowna oli vihainen; Piotr Ivanitsh nurisi, että hän antaa odottaa itseään liian puolen tunnin.
— Mutta sillä välin ei Aleksander ollut työttä; hän toimi setänsä asiaa. Surkow oli aikoja sitten lopettanut käymisensä Tafajewilla ja ilmoitti kaikkialla, että heidän välinsä on loppunut ja että hän katkasi siteen Tafajewin kanssa. Kerran iltasella — se oli torstaina — palattuansa kotia, löysi Aleksander pöydältänsä kaksi vaasua ja kirjelapun sedältä. Piotr Ivanitsh kiitti häntä ystävällisestä uutteruudesta ja kutsui häntä seuraavana päivänä, tavallisuuden mukaan päivälliselle Aleksander alkoi miettiä ikäänkuin tämä kutsumus olisi hajoittanut hänen tuumiaan. Hän meni kuitenkin toisena päivänä Piotr Ivanitshin luo tuntia ennen päivällistä.
— Mikä sinun on? Eihän sinua enää näe ollenkaan? oletko meidät unhottanut? sateli kysymyksiä sedältä ja tädiltä.
— No oletpa auttanut, jatkoi Piotr Ivanitsh, enemmän kuin osasin odottaakaan! Mutta olit kuitenkin olevinasi: "en voi", sanoit, "en osaa!" Vai et osaa! Olen monta kertaa tahtonut sinua tavata, mutta en ole saanut käsiini. No, minä olen sangen kiitollinen! Oletko saanut vaasut eheinä?
— Olen. Mutta minä lähetän ne takaisin.
— Minkätähden? Ei, ei: kaiken oikeuden mukaan ovat ne sinun.
— Ei! sanoi Aleksander päättävästi, minä en ota vastaan tätä lahjaa.
— No, tee kuin tahdot! Ne miellyttävät vaimoani: kyllä hän ottaa.
— Minä en tiennyt, Aleksander, sanoi Lisaveta Aleksandrowna veitikkamaisella hymyllä, että Te olette niin taitava näissä asioissa… minulle ette puhunut sanaakaan…
— Setä on sen keksinyt, sanoi hämmästynyt Aleksander, en minä ole kerrassaan mitään tehnyt, setähän minua on opettanut…
— Niin, niin, kuuntele sinä vaan häntä: niinkuin hän taitaisi itse. Hän toimitti asian niin, että… olen sangen, sangen kiitollinen! Mutta tuo minun hupakkoni, Surkow on tullut milt'ei hulluksi. Kyllä hän on minua naurattanut. Pari viikkoa sitten juoksi hän luokseni vallan hassuna; minä arvasin heti mistä syystä, mutta en ollut tietävinänikään, kirjoitin vaan, niinkuin en tietäisi mitään. "Aha! Vai sinä se olet", sanoin minä, "mitä hyvää tiedät sanoa?" Hän hymyili ja tahtoi teeskennellä tyyneyttä… mutta itsellä olivat kyyneleet melkein silmissä. "En mitään hyvää", sanoi hän: "tulin tuomaan huonoja uutisia." Minä katsoin häneen aivan kuin kummastuksella. "Mitä ihmeitä?" kysyin minä. "Teidän veljenpojastanne!" "Mutta mitä? peloitatko sinä minua? Sano pian!" puhelin minä. Siihen hänen tyyneytensä loppuikin: hän alkoi huutaa, raivota. Minä siirryin pois hänen luotaan nojatuolineni — mutta minun oli ihan mahdotonta puhua, sillä tavoin hän tiuski. "Itse sanoitte, että veljenne poika tekee vähän työtä, mutta Te juuri totutattekin häntä työttömyyteen." "Minäkö?" "Niin, juuri Te: kuka saattoi hänet Julian tuttavuuteen?" "Minun täytyy sanoa sinulle, että toisesta päivästä alkaen, tultuaan naisen kanssa tuttavuuteen alkaa hän kutsua tätä ristimänimeltä." "No mikä onnettomuus siinä on?" sanoin minä. "Se onnettomuus", vastasi hän, "että hän istuu nyt Tafajewnan luona aamusta iltaan saakka"… Aleksander punastui äkkiä.
— Näetkös, miten hän valehtelee kiukuissaan, ajattelin minä, jatkoi Piotr Ivanitsh, tarkastellen veljensä poikaa, kyllä kai Aleksander välittäisi istua siellä aamusta iltaan, enkä minä ole pyytänyt häntä sitä tekemäänkään; eikö niin?
Piotr Ivanitsh antoi pysähtyä veljensä poikaan kylmän ja tyynen katseensa, joka tuntui Aleksanderista ihan tuliselta.
— Niin… kyllä minä joskus… pistäyn… mutisi Aleksander.
— Joskus — se on suuri eroitus, jatkoi setä; — niinhän minä pyysinkin tekemään; vaan en joka päivä. Minä tiesin, että hän valehtelee. Mitä tekemistä siellä olisi joka päivä? Ikävystyisit vaan.
— Ei! Hän on hyvin viisas nainen… saanut mainion kasvatuksen… pitää musiikista… puhui Aleksander epäselvästi, väliin pysähtyen, hieroen silmäänsä vaikk'ei sitä kutkuttanutkaan, silitteli vasemman puoleista ohimotaan, sitten otti nenäliinan taskustaan ja pyyhki huuliaan.
Lisaveta Aleksandrowna katsahti tarkasti, salavihkaa häneen, kääntyi sitten akkunaan päin ja hymyili.
— Vai niin! No, sen parempi, sanoi Piotr Ivanitsh, jos sinun ei ole ollut ikävä; minä olen yhä peljännyt, että olin tehnyt sinulle ikäviä hommia. Minä sanoin siis Surkowille: "kiitoksia, veikkoseni, että otat osaa veljeni pojan asioihin; olen suuresti, suuresti kiitollinen sinulle… mutta etköhän liioittele asiaa? Onnettomuus ei ole vielä niinkään suuri…" "Miksi ei olisi:" huudahti hän. "Eihän hän tee työtä; nuoren miehen täytyy ahkeroida…" "Ei sekään ole mikään onnettomuus", sanoin minä, "mikä hätä sinulla siitä on?" "Kuinka, mikä hätä?" vastasi Surkow. "Hän on saanut päähänsä käyttää viekkautta minua vastaan…" "Ahaa, siinäkö onnettomuus onkin!" aloin minä tehdä kiusaa. "Hän uskottelee minusta Julialle", puhui Surkow, "piru tiesi mitä… Julia on muuttunut kokonaan minua kohtaan. Kyllä minä opetan hänet, mokoman maitosuun" — suo anteeksi, minä kerron hänen sanojaan — "miten hän voisi minun kanssani muutoin taistella? Hänet on hän saanut parjaamisella puolelleen; toivon että saatatte hänet järkiinsä." "Kyllä minä hänet läksytän", sanoin minä, "kaikin mokomin läksytän; mutta, onkohan siinä perää? Miten hän on sinut vihoittanut?" Lahjoititko sinä hänelle kukkaisia, vai mitä? Piotr Ivanitsh pysähtyi taaskin aivan kuin vastausta odottaen. Aleksander oli ääneti. Piotr Ivanitsh jatkoi: "Kuinka", sanoi hän, "siinä ei olisi perää? Minkä vuoksi kuljettaa hän joka päivä Julialle kukkaiskimppuja? Nyt on talvi… mitä se tulee maksamaan?… Kyllä minä tiedän, mitä nämät kukkaiskimput merkitsevät." Siinä se on, ajattelin itsekseni, mitä omainen tekee: ei, nyt huomaan ettei sukulaisuus ole niinkään tyhjänpäiväinen asia. Olisitkohan muille ruvennut sillä tavalla hommaamaan? "Mutta kuljettaako hän varmaan joka päivä?" sanoin minä. "Odotapas, minä kysyn häneltä: sinä kenties panet omiasi." Ja varmaan onkin valehdellut! Niinkö? Ei se voi olla mahdollista, että sinä… Aleksander olisi tahtonut vajota maan alle. Mutta Piotr Ivanitsh katsoi häntä armotta silmiin ja odotti vastausta.
— Joskus… kyllä minä olen… vienyt… sanoi Aleksander silmät alas luotuina.
— No, taaskin joskus. Eikä joka päivä: se on tosiaankin vahinko. No, sano minulle, mitä on tullut kaikki sinulle maksamaan: en minä tahdo, että sinä minun tähteni kuluttaisit turhaan; siinä on jo kylliksi että puuhaatkin. Anna minulle lasku. No, ja Surkow purki vielä kauan vihaansa. "He käyvät kävelemässä kahden kesken jalkaisin ja myös ajavat vaunuilla niissä paikoin, missä on vähemmin väkeä."
Nämät sanat pöyristyttivät hiukan Aleksanderia: hän oikasi jalkansa suoraksi tuolin alta ja veti ne äkkiä taaskin kokoon.
— Minä pudistin epäileväisestä päätäni, jatkoi setä. "Kyllä kai hän viitsii kävellä joka päivä!" sanoin minä. "Kysykää muilta ihmisiltä…" sanoi hän. "Ennen minä kysyn häneltä itseltään…" tuumasin minä… Eihän se ole totta?
— Kyllä minä… muutaman kerran… kävelin hänen kanssaan…
— No, eihän se ole joka päivä, sitä minä en kysynytkään; tiesin muutenkin, että hän valehtelee. "No mitä", sanoin minä, "erinomaista siinä on? Hän on leski, likeisiä miehiä hänellä ei ole; Aleksander on hyvänsävyisä, — ei niinkuin sinä… Sentähden hän ottaa Aleksanderin mukaansa: eihän hänen miten sovi yksin käydä". "Ei. sanoi hän", "minua ette petä; kyllä tiedän. Aina hän on Tafajewnan kanssa teatterissa; minä hänelle hankin loogin, välistä Jumala ties' millä puuhalla, mutta Aleksander istuu kuitenkin hänen kanssaan." Minä en voinut enää pidättää itseäni ja rupesin ääneen nauramaan. "Se on oikein sinulle, pöllö." ajattelin minä. "Katsopas vaan sitä Aleksanderia! Hän on vasta veljen poika! Mutta minua hävettää tosiaan, että minun tähteni niin paljon puuhaat", Aleksander oli kuin kidutuspenkissä. Otsasta valui suuria hikikarpaloita. Hän tuskin kuuli mitä setä puhui, eikä uskaltanut katsoa setään eikä tätiin.
Lisaveta Aleksandrowna sääli häntä. Hän pudisti päätään miehelleen, kieltäen tätä kiusaamasta poikaa. Mutta Piotr Ivanitsh ei hellittänyt.
— Mustasukkaisuudessaan pisti Surkowin päähän ruveta vakuuttamaan minua, jatkoi hän, että sinä olet jo korvia myöten rakastunut Tafajewnaan. "Ei, suo anteeksi", sanoin minä hänelle, "se ei ole totta". Hänkö rakastuisi kaiken sen jälkeen, mitä hänelle on tapahtunut! Hän tuntee liian hyvin naisia ja halveksii niitä… Eikö totta? Aleksander nyökäytti päätään silmiään nostamatta.
Lisaveta Aleksandrowna kärsi hänen tähtensä.
Piotr Ivanitsh! sanoi hän voidakseen jollain tavalla lopettaa puheen.
— No, mitä?
— Taanoin kävi täällä mies Lukjanovilta kirjeen kanssa.
— Tiedän, hyvä. Niin mihin minä jäinkään? Piotr Ivanitsh, taas olet alkanut heittää tuhkaa kukkasilleni. Katso, mitä tämä on?
— Ei mitään kultaseni: sanotaan, että tuhka vaikuttaa hyvää kasvamisessa… Niin, minä aioin sanoa…
— Eiköhän liene aika, Piotr Ivanitsh ruveta päivälliselle?
— Hyvä, käske tuomaan pöytään! Sinä satuit muistuttamaan päivällisestä. Surkow sanoi, että sinä, Aleksander, olet melkein joka päivä siellä päivällisellä, että sentähden et käy nykyään meillä perjantaisin puolisella, että muka kokonaiset päivät vietätte yhdessä… piru ties mitä kaikkia hän lienee valehdellut, ihan kyllästytti minua; lopuksi minä ajoin hänet tiehensä. Niinpä olikin että hän on valehdellut. Nyt on perjantai ja sinä olet tässä edessäni.
Aleksander nosti toisen jalkansa toisen yli ja antoi päänsä vaipua vasemmanpuoleiselle olkapäälle.
— Minä olen sangen, sangen kiitollinen sinulle! — Tämä on sekä ystävyyden että sukulaisuuden palvelus, päätti Piotr Ivanitsh. — Surkow tuli vakuutetuksi, ettei hänellä ole mitään otettavissa ja peräytyi: "Julia luulee", sanoi hän, "että minä alan huokailla hänen peräänsä — siinä hän erehtyy". Minä aioin vielä laittaa lasikerroksen ja Jumala ties', mitä aikomuksia lieneekään ollut: hän ehk'ei ole uneksinutkaan semmoista onnea, joka oli valmistumaisillaan, Ei minulla olisi ollut mitään vastaan, naida hänet, sanoi Surkow, jos hän olisi osannut kiinnittää minut itseensä. Mutta nyt on kaikki lopussa. Totta Te neuvoitte minulle Piotr Ivanitsh, sanoi hän; nyt säilyy sekä rahat että aika. Nyt hän käy Bawrinin tapaan, synkkänä, eikä pyydä rahaa ja minä sanon: hänen kanssaan kaikki on loppunut. Sinä olet tehtäväsi tehnyt mestarillisesti! Nyt olen rauhoitettu pitkäksi ajaksi. Älä viitsi enempää puuhata. Nyt voit olla käymättäkin hänen luonaan, minä kuvittelen miten ikävä siellä on!… ole niin hyvä ja anoa minulle anteeksi… kyllä minä palkitsen jollain tavalla. Kun tarvitset rahaa, niin käänny minun puoleeni. Lisa! Käske tuomaan meille hyvää viiniä päivällispöytään: juomme onnistuneen asian maljan.
Piotr Ivanitsh iäksi pois huoneesta. Lisaveta Aleksandrowna katsahti pari kertaa salaa Aleksanderiin ja huomattuaan, ettei tämä puhunut sanaakaan, läksi myöskin pois palvelusväkeä käskemään.
Aleksander istui aivan kuin unohduksissa ja tuijotti yhä polviinsa. Vihdoinkin kohotti hän päätään, katsoi ympärilleen — ei ollut ketään huoneessa. Vedettyään aimo hengähdyksen, katsoi hän kelloa, se oli neljä. Hän sieppasi nopeasti hattunsa, viittasi syrjään kädellä, sinnepäin mihin setä oli mennyt, hiljakseen, varpaillaan, pälyen kaikille haaroille, pääsi hän etehiseen, sieltä otti hän palttoonsa käsivarrelleen, töytäsi kuin nuoli portaita myöten alas ja ajoi Tafajewnan luo.
Surkow ei valehdellut: Aleksander rakasti Juliaa. Hän tunsi melkein kauhulla tämän rakkauden ensimmäiset alkeet, aivan kuin minkä ruttotaudin. Häntä vaivasi sekä pelko että häpeä: pelko — joutua taaskin oman ja vieraan sydämmen kaikkien oikkujen alaiseksi, häpeä — muiden edessä ja erittäinkin sedän. Hän olisi maksanut mitä tahansa, jos olisi asian voinut salata sedältä. Vähän aikaa sitten, kolme kuukautta takaperin, kieltäytyi hän niin ylpeästi ja päättävästi rakkaudesta, kirjoitti vielä kuolin laulun sille rauhattomalle tunteelle, saman, jonka setä oli lukenut, ja lopuksi halveksi julkisesti naisia — ja yht'äkkiä oli hän uudestaan naisen jalkojen juuressa. Taaskin lapsellisen maltittomuuden todistuksia. Laupias Isä! Milloin hän vapautuu sedän kunnottomasta vaikutuksesta? Eikö hänen elämässään koskaan tapahdu erilaista, odottamatonta käännekohtaa, mutta aina vaan käy Piotr Ivanitshin ennustuksien mukaan.
Tämä ajatus saattoi hänet epätoivoon. Hän olisi ollut iloinen pakenemaan uutta rakkautta. Mutta miten paeta? Mikä eroitus on Nadinkan ja Julian rakkauden välillä! Ensimmäinen rakkaus ei ollut mitään muuta kuin onneton sydämmen hairahdus, joka vaati ravintoa, sillä ijällä sydän ei paljon valikoitse: ottaa vastaan ensimmäisen, mikä vaan tulee eteen. Mutta Julia! Tämä ei ole enää mikään oikullinen tyttö lepakko, joka ei ymmärrä häntä, eikä itseäänkään, eikä rakkautta. Tämä on — nainen täydessä kehityksessään, ruumiiltaan heikko, mutta henkisessä suhteessa tarmoa rakkauteen: hän on kokonaan pelkkää rakkautta. Muita ehtoja onneen ja elämään hän ei tunnusta. Niinkuin rakastaminen olisi mikä tyhjä asia? Se on myöskin lahja, mutta Julia on — nero siinä. Hän oli uneksinut tällaista rakkautta: kiitollista, järkevätä, mutta samalla voimakasta, joka ei tiedä mistään muusta, mikä vaan ei kuulu sen omaan piiriin.
Minä en menetä henkeäni ilosta niinkuin luontokappale, puhui hän itselleen, henki ei mene tainnoksiin, vaan minussa tapahtuu arvokkaampi, korkeampi kehityskulku: minä tunnustan onneni, minä mietiskelen sitä, ja se on täydellisempi, vaikka ehkä tyynempi… Kuinka jalosti, teeskentelemättä, ilman matkailemista oli Julia antautunut tunteelleen. Tuntui kuin hän olisi odottanut semmoista ihmistä, joka ymmärtäisi syvästi rakkauden — ja se ihminen ilmestyi. Hän astui ylpeästi kuin laillinen vallitsija perityn rikkauden omistajaksi ja oli kiitollisuudella tunnustettu. Mikä lohdutus, mikä autuus, ajatteli Aleksander, ajaessaan hänen luokseen sedän luoda, on tietää, että löytyy maailmassa olento, joka vaikka olisi missä tahansa ja tekisi mitä tahansa, muistaa meitä, siirtää kaikki ajatukset, toimet ja teot yhteen pisteesen ja yhteen käsitykseen — rakastettuun olentoon. Se on aivan kuin meidän toinen "minä". Jos hän kuulee vaikka mitä, näkee mitä, kulkee vaikka minkä ohitse, tahi jos mikä tahansa kulkee hänen ohitsensa, kaikki mielenvaikutukset uskotaan toiselle minulle; se mielenvaikutus on molemmille tunnettu, molemmat ovat toisiaan opettaneet, sillä tavoin uskottu mielenvaikutus otetaan vastaan, vahvistetaan sielussa poistamattomilla piirteillä. Toinen minä kieltäytyy omista tunteista, jos toinen ei voi jakaa niitä ja ottaa vastaan. Hän rakastaa samaa mitä toinen, rakastaa, ja vihaa mitä toinenkin vihaa. Eroittamatta asuvat he samassa ajatuksessa ja yhdessä tunteessa: heillä on yksi henkinen silmä, yksi kuulo, yksi järki, yksi sielu…
— Herra, sinnekö paikkaan ajetaan, joka on Liteinalla? kysyi vossikka.
Julia rakasti Aleksanderia tulisemmin kuin tämä häntä. Hän ei tiennyt edes koko rakkautensa voimaa eikä ajatellut sitä. Hän rakasti ensimmäisen kerran — se ei olisi vielä ollut mitään — eihän voi suoraan rakastaa toisen kerran, mutta onnettomuus oli siinä, että hänen sydämmensä oli kehittynyt äärimmäiseen saakka, valmistettu ja kehitetty romaaneilla, ei ainoastaan ensimmäistä, vaan sitä romantillista rakkautta varten, joka löytyy muutamissa romaaneissa, mutta ei luonnollisuudesta ja joka sentähden onkin aina onneton. Sen ohessa Julian järki ei saanut terveellistä ravintoa pelkkien romaanien lukemisesta, ja alkoi erota sydämmestä. Hän ei voinut mitenkään huvitella tyyntä, yksinkertaista rakkautta, ilman myrskyn ilmaantumista, ilman rajatonta helleyttä. Hän olisi heti lakannut rakastamasta sitä ihmistä, joka ei olisi langennut hänen jalkainsa juureen sopivassa tilaisuudessa, joka ei olisi vannonut kaiken sielunsa voimalla, joka ei olisi uskaltanut polttaa hänet ja musertaa tuhaksi syleilyillään ja joka ei olisi uskaltanut ryhtyä muuhun toimeen kuin rakkauteen, eikä olisi juonut elämän maljaa pisara pisaralta hänen kyyneleistään ja suuteloistaan.
Siitä syntyi haaveellisuus, joka loi hänelle toisen maailman. Jos tavallisessa elämässä tapahtui jotakin, joka poikkesi eri maailman säännöistä, niin hänen sydämmensä joutui raivoon ja kärsi. Heikko ja vielä lisäksi naisen elimistö joutuu välistä sangen ankarien täristyksien alaiseksi. Useat mielenliikutukset ärsyttävät hermoja ja saattavat lopuksi ne täydelliseen epäjärjestykseen. Siitä syystä juuri tulee useille naisille miettiväisyys luonteessa ja surumielisyys ihan syyttä, synkkä katsantotapa elämään; siitä syystä tuntuu heistä luonnollinen, järjellisesti säädettyjä päättäväinen, muuttumattomien lakien mukainen järjestys ihmisen olemisesta raskailta kahleilta; sanalla sanoen siitä syystä peloittaa heitä todellisuus ja pakoittaa rakentamaan maailman utulinnojen tapaiseksi.