Vähitellen ennätti Aleksander unhottaa sekä Liisan että tuon ikävän kohtauksen hänen isänsä kanssa. Hän tuli taaskin rauhalliseksi, melkeinpä iloiseksi ja nauroi usein ääneen Kostjakowin typerille sukkeluuksille. Häntä nauratti tämän ihmisen katsantotapa elämästä. He tekivät pitempiä matkasuunnitelmia, aikoivat rakentaa jonnekin järven rannalle, jossa olisi paljon kaloja, tyllin ja eläisivät siellä loput elon päivistä. Aleksanderin sielu alkoi taaskin upota rajoitettujen käsitteiden ja aineellisen olemisen mutaan. Mutta sallimus ei nukkunut ja hänen ei onnistunut upota kokonaan, siihen mutaan.
Syksyllä hän sai tädiltä kirjelapun, jossa tämä pyytää kaikin mokomin saattamaan häntä laulajaisiin, sillä setä ei ollut oikein terve. Sinne oli tullut jokin Euroopan suuria taiteilijoita.
— Kuinka, laulajaisiin! sanoi Aleksander kovassa mielenliikutuksessa, laulajaisiin, taaskin tuonne ihmistulvaan, vaiheen ja teeskentelemisen parhaasen kultaloisteesen… en, minä en mene.
— Menkääpäs, niin tulee ehkä maksamaan ruplaa viisi, huomauttiKostjakow.
— Piletti maksaa viisitoista ruplaa, sanoi Aleksander, minä antaisin mielelläni viisikymmentä, jos vaan ei tarvitseisi mennä.
— Viisitoista! huudahti Kostjakow lyöden kätensä yhteen. Voi niitä rosvoja! Piruja! Tulevat tänne meitä pettämään ja kokoomaan rahaa. Kelvottomat ihmiset! Älkää menkö Aleksander Feodoritsh, sylkekää heille. Olisipa edes jonkinlainen kapine: voisi tuoda kotia, asettaa pöydälle eli syödä; mutta tässä kun saa kuulla ainoastaan niu ja nau: maksa sitten semmoisesta viisitoista ruplaa. Viidellätoista ruplalla voi ostaa jo varsan.
— Viettääkseen illan hauskasti usein maksetaan enemmänkin, huomauttiAleksander.
— Viettääkseen illan hauskasti! Tiedättekö mitä: mennään saunaan, niin vietämme illan mainiosti. Joka kerta kun minun tulee ikävä, menen minä sinne — ja sielläkös on hyvä olla, kun menee noin kuuden ajoissa, niin tulee pois kahdentoista, siellä saa sekä lämmitellä ja ruumistaan hioroskella, sattuu välistä että saa tehdä jonkin hauskan tuttavuuden: sattuu tulemaan pappismies, tahi kauppias, tahi upseeri; alkavat puhua kaupoista, tahi maailmaa lopusta… mieli ei tee sieltä lähteä pois. Kaikkiaan maksaa saunamatka kuusikymmentä kopekkaa miehestä! — Eivät tiedä missä illan viettää!
Mutta Aleksander meni kuitenkin. Huokauksella veti hän hännystakin, jota ei ollut moneen aikaan pitänyt päällään, veti valkoset hansikkaat käteensä.
— Hansikkaat viisi ruplaa — siis yhteiseen kaksikymmentä? laskiKostjakow, ollessaan läsnä Aleksanderin pukeutuessa.
— Kaksikymmentä ruplaa heittää noin vaan yhdestä illasta: vielä pitää olla kuulemassa mokomaa kummaa!
Aleksander oli kokonaan vieraantunut pukemasta itseään kunnollisesti. Aamupäivällä kävi hän virastossa puettuna ikivanhaan virkatakkiin, iltapäivällä oli hän taaskin vanhassa takissa tahi palttoossa. Hänestä oli outoa olla hännystakissa. Siinä oli ahdasta, tässä oli jotain vailla, kaulaa varisti liiaksi atlassinen kaulahuivi.
Täti otti hänet ystävällisesti ja kiitollisuuden tunteella vastaan siitä, että Aleksander oli päättänyt jättää erakkoelämänsä hänen tähtensä, mutta ei puhunut sanaakaan hänen elämäntavastaan ja toimistaan.
Haettuaan salissa paikan Lisaveta Aleksandrownalle, Adujew nojasi pylvästä vastaan, jonkin hartevan miehen varjossa ja alkoi siellä ikävöidä. Hän haukotteli hiljaa käteensä, mutta ei ennättänyt panna suutaan kiinni, niin kajahti huumaavat käsien taputukset, jotka tervehtivät taiteilijaa. Aleksander ei edes katsonut häntä.
Soitettiin etusoitto. Muutaman minuutin kuluttua alkoi orkesteri vai'eta. Sen viimeisille sävelille yhtyi tuskin kuuluvia toisia säveleitä, alussa rohkeita, leikillisiä, juuri kuin olisivat muistuttaneet lapsuuden leikkejä: kuului aivankuin lasten ääniä, pauhuisia, iloisia; sitten säveleet muuttuivat tasaisemmiksi, miehekkäämmiksi; tuntui kuin ne olisivat nuorukaisen huolettomuutta, uskallusta, elämän ja voimien kyllyyttä esittäneet. Sitten tulvailivat, hiljemmin aivan kuin olisivat ilmaisseet hellän rakkauden tunnustuksen, sydämmellisen keskustelun ja vähitellen tullen heikommiksi sulivat yhteen intohimoiseen kuiskeesen ja huomaamatta vaikenivat…
Ei kukaan uskaltanut liikahtaa. Ihmisjoukko oli kuin kuollut äänettömyydestä. Vihdoinkin pääsi jokaiselta kuin yhdestä suusta ah! ja kuului kuiskeena ympäri salia. Ihmisjoukko alkoi liikkua, mutta ei aikaakaan, niin säveleet heräsivät uudestaan, kuuluivat crescendona, virtana ja hajosivat sitten tuhansina putouksina, hypiskelivät ahdistaen toinen toistaan. Niissä pauhasi kuin mustasukkaisuuden soimaukset, kiehui intohimon raivot; korva ei ennättänyt saada niitä kiinni, — ja äkkiä ne keskeytyivät, kuin ei olisi enää riittänyt koneella voimia, eikä ääntä. Jousen alta alkoi tulla synkkiä ääniä, jotka loppuivat kipeään, pitkään huokaukseen. Sydäntä repi: säveleet lauloivat aivankuin petollisesta rakkaudesta ja toivottomasta kaihosta. Kaikki ihmis-sielun kärsimykset ja surut kuuluivat niistä.
Aleksander vapisi. Hän nosti päätään ja katsoi kyyneleiden läpi naapurinsa olkapään ylitse. Laihallainen saksalainen, joka oli kumartunut koneen yli, seisoi tulvan edessä ja mahtavana hallitsi sitä. Lopetettuaan, pyyhkäsi hän välinpitämättömästi nenäliinalla kätensä ja otsansa. Salissa kuului ulvominen ja hirmuinen käsien taputus. Ei aikaakaan niin tämä taiteilija taipui vuorostaan tulvan edessä ja alkoi nöyrästi kumarrella ja kiittää.
"Hän kumartaa sille", ajatteli Aleksander, katsellen orjamaisesti tätä tuhannen päistä vesikäärmettä, hän, joka on niin paljon ylempänä heitä!
Taiteilija nosti jousta — ja silmänräpäyksessä kaikki vaikeni. Liikkuva ihmistulva liittyi taaskin yhteen liikkumattomaan ruumiisen. Kuului toisia säveliä, yleviä, juhlallisia; näistä sävelistä kuuntelijan selkä suoriutui, pää kohosi, nenä nousi pystyyn: ne herättivät sydämmessä ylpeyttä, synnyttivät kunnian unelmia. Orkesteri alkoi, humisevasti toistaa, niinkuin tulvan kaukaista huminaa, kansan rukousta…
Aleksander kalpeni ja antoi päänsä vaipua alas. Nämät säveleet muistuttivat hänelle kuin kiusalla, kertoivat hänelle selvästi menneen, koko hänen katkeran ja petetyn elämänsä.
— Katsokaa millaiselta tuo näyttää! sanoi joku, osoittaen Aleksanderia, minä en ymmärrä kuinka saattaa tuolla tavalla paljastaa itsensä: minä olen kuullut Papagenan, mutta minulla ei liikahtanut yksikään kulmakarva.
Aleksander kirosi sekä tädin kutsumista että taiteilijaa ja kaikkein enemmän kohtaloa, joka ei antanut hänen unohtua.
"Mitä varten? Mikä tarkoitus sillä on?" ajatteli hän. "Mitä se tahtoo minusta oikeastaan? Minkätähden se muistuttaa voimattomuuttani, menneen ajan hyödyttömyyttä, jota ei kumminkaan voi palauttaa?"
Saatettuaan tädin kotia, tahtoi hän mennä pois oinaan kotiinsa, mutta täti pidätti häntä kädestä.
— Ettekö todellakaan poikkea? kysyi hän nuhtelevaisesti.
— En.
— Minkätähden?
— Nyt on jo myöhäistä; joskus toiste.
— Ja Te voitte minulta tätä kieltää?
— Teiltä vielä enemmän kuin muilta. — Mistä syystä?
— Kestäisi niin kauan puhua. Hyvästi.
— Kuulkaa Aleksander, ainoastaan puoli tuntia, ei enempää. Jos kiellätte, niin se osoittaa, ettei Teillä ole koskaan ollut hitusenkaan verran ystävyyttä minua kohtaan.
Hän pyysi niin tunteellisesti, niin vakuutuksella, ettei Aleksander voinut kieltää, ja hän seurasi Lisaveta Aleksandrownaa pää alla päin, Piotr Ivanitsh oli toimitushuoneessaan.
— Aleksander, olenko minä todellakin ansainnat Teiltä ainoastaan ylenkatseen? kysyi Lisaveta Aleksandrowna, saatuaan hänet istumaan kamiinin viereen.
— Te erehdytte, ei tämä ole ylenkatsetta, vastasi hän.
— Mitä se on? Miksi tätä nimittäisin: kuinka monta monituista kertaa minä olen kirjoittanut Teille kutsunut Teitä luokseni, mutta Te ette tullut, lopulta ette vastannut enää kirjeisini.
— Ei se ole ylenkatsetta.
— Mitä se on?
— Ei mitään! sanoi Aleksander huokauksella. — Hyvästi, ma tante.
— Odottakaa! Mitä minä olen Teille tehnyt? Mikä Teidän on, Aleksander? Miksi Te olette tuollainen? Minkätähden Te olette välinpitämätön kaikesta, ette käy missään, oleskelette semmoisessa seurassa, joka on Teille sopimaton?
— Ilman vaan, ma tante; tämmöinen elämäntapa minua miellyttää; tällä tavalla on niin rauhallista elää: se on minulle sopivaa…
— Teille sopivaa? Mitä Te löydätte järjellenne ja sydämmellenne semmoisessa elämässä, semmoisten ihmisten kanssa?
Aleksander nyökäytti päätään.
— Te teeskentelette Aleksander; Te olette jostain kovin loukattu ja olette vaiti. Ennen aina löysitte jonkun, jolle uskoitte huolenne, tiesitte löytävänne lohdutusta tai ainakin osanottoa. Eikö Teillä ole enään ketään?
— Ei!…
— Ettekö usko kenellekään?
— En.
— Ettekö koskaan muistele äitiänne… hänen hyväilyjään?… eikö Teidän ole muistunut mieleenne, että kenties joku Teitä täälläkin rakastaa, vaikk'ei kohta niinkuin hän, niin ainakin sisaren tavalla tahi enemmänkin, ystävän?
— Hyvästi ma tante! sanoi hän.
— Hyvästi. Aleksander: minä en tahdo Teitä kauemmin pidättää, vastasi täti. Hänelle nousi kyyneleet silmiin.
Aleksander oli jo ottanut hatun, mutta pani sen pois ja katsoiLisaveta Aleksandrownaan.
— En, minä en voi paeta Teitä: voimia ei riitä minulla, sanoi hän.Mitä Te teette minulle?
— Olkaa vaikka yksi hetkinen entinen Aleksander. Kertokaa, uskokaa minulle kaikki…
— Niin, minä en voi olla ääneti Teidän edessänne: sanon Teille kaikki, mikä sieluani painaa, sanoi hän.
— Te kysytte minkätähden minä piillyn ihmisiltä, miksi olin kaikelle välinpitämätön, miksi en tahdo edes Teitä nähdä?… Miksi? Tietäkää, että elämä on aikoja sitten tullut minulle vastenmieliseksi, minä olen valinnut itselleni sellaisen viran, missä minä huomaan elämää vähemmän. Minä en tahdo enkä hae muuta kuin rauhaa ja sielun unta. Minä olen tullut tuntemaan elämän kaiken tyhjyyden ja ja halveksin sitä syvästi. Se, joka on elänyt ja ajatellut, se ei voi olla sielussaan halveksimatta ihmisiä. Toimet, hommat, huolet, huvit — kaikki ovat minua kyllästyttäneet. Minä en pyri mihinkään, enkä hae mitään; minulla ei ole päämaalia, sillä jos mikä houkuttelisikin ja pääsisi sen perille — niin huomaa, että se on ainoastaan narrikuva. Riemut ovat minut jättäneet; minä olen niille kylmennyt. Sivistyneessä maailmassa ja semmoisten ihmisten seurassa, huomaan minä tuntuvammin elämän varjopuolet, mutta kotonani yksinäni kaukana ihmistulvasta olen minä kuin kovettunut; tapahtukoon mitä tahansa tässä unessa — minä en huomaa ihmisiä enkä itseäni. Minä en tee mitään, en huomaa vieraita enkä omia tekojani — minä olen rauhallinen… minusta on kaikki yhdentekevää: onnea ei voi olla olemassa, ja onnettomuus ei minua notkistuta…
— Tämä on kauheata, Aleksander, sanoi täti, tällä ijällä olla niin kylmä kaikelle…
— Mitä Te ihmettelette, ma tante? Vapautukaa vaan hetkeksi tuosta ahtaasta horisontista, johon olette telkitty, katsokaa elämää, maailmaa: mitä ne ovat? Mikä tänään on suurta, on huomenna arvotonta; mitä halusi eilen, siitä ei tänään välitä; eilinen ystävä on tänään vihollinen. Maksaako vaivaa ruveta turhasta puuhaamaan, rakastamaan, luottamaan, riitelemään, sopimaan, sanalla sanoen, elämään. Eikö ole paljon parempi antaa järjen sekä sydämmen nukkua? Minä nukun, sentähden en juuri käykään missään ja erittäinkin teillä… Minä olin jo kokonaan nukkunut, mutta Te herätitte sekä järjen että sydämmen ja työnnätte niitä taaskin syvyyteen. Jos tahdotte nähdä minut iloisena, terveenä, kenties elävänäkin, niin antakaa minun olla siellä, missä olen nyt. Antakaa noitten mielenliikutusten rauhoittua; antaa unelmien asettua, antaa järjen kokonaan jäykistyä, sydämmen kivettyä, silmien tottua pois kyyneleistä, huulten hymystä — ja sitten, vuoden tahi kahden perästä minä tulen Teidän luuksenne valmiina kaikkiin koetuksiin; silloin ette voi millään keinolla herättää minua, vaan nyt…
Hän teki epätoivon liikkeen.
— Katsokaa, Aleksander, keskeytti täti nopeasti, Te muutuitte yhdessä ainoassa minutissa: Teillä on kyyneleet silmissä; Te olette vielä entinen: älkää teeskennelkö, älkää pidättäkö tunnetta, antakaa sille valtaa…
— Mitä varten?# Minä en tule siitä paremmaksi; minä tulen vaan enemmän kärsimään. Tämä ilta on tehnyt minut mitättömäksi omissa silmissäni. Minä ymmärsin selvään, ettei minulla ole oikeutta syyttää ketään surussani. Olen itse turmellut elämäni. Minä olen uneksinut kunniaa ja Jumala tiesi mitä, ja ylenkatsoin toimeni; olen turmellut, vaatimattoman kutsumukseni enkä voi enää parantaa, mennyttä: myöhäistä! Minä olen paennut ihmistulvaa, olen sitä halveksinut, — mutta tuo saksalainen, syvällä, vahvalla sielullaan ja runollisella luonteellaan, ei luovu maailmasta eikä pakene ihmistulvaa: hän ylpeilee sen käsien taputuksista. Hän ymmärtää, että hän on tuskin huomattu rengas loppumattomassa ihmiskunnan ketjussa; hän tietää kaikki, mitä minäkin tiedän: kärsimykset ovat hänelle tutut. Kuulitteko kuinka hän kertoi sävelillä koko elämän: sen ilot, surut, onnen, sielun tuskat? Hän käsittää sen. Kuinka halvaksi ja mitättömäksi minä tulin tänään omissa silmissäni kaikkine suruineni ja kärsimyksineni! Hän herätti minussa katkeran käsityksen, että minä olen ylpeä — vaikka olen voimaton… Ah, miksi Te kutsuitte minua? Hyvästi, antakaa minun mennä.
— Kuinka minä olen syyllinen, Aleksander? Olenko minä todellakin herättänyt Teissä katkeran tunteen — minä?…
— Siinä se pula onkin! Teidän enkelinkaltaiset, hyvät kasvonne, ma tante, yksinkertaiset lauseet, ystävällinen käden puristus — kaikki tämä saattaa, minut rauhattomaksi ja liikuttaa minua: minä tahtoisin itkeä, tahtosin taaskin elää, taistella… mutta mitä varten?
— Kuinka? Mitä vartenko? Jääkää ainaiseksi meidän luoksemme; ja jos pidätte, että olen vähääkään ansainnut Teidän ystävyyttänne, niin varmaan löydätte lohdutuksen muualtakin; en minä ole yksin tämmöinen… kyllä Teille muutkin arvon antavat.
— Te luulette tämän aina lohduttavan minua? Luuletteko minun uskovan tuota hetkellistä surkuttelemista? Te olette sanan täydellisessä merkityksessä — nainen; Te olette luodut iloja varten, miehen onneksi; mutta voiko tuohon onneen luottaa? Voiko mennä takaukseen, että se on kestävää, ettei sallimus tänään tahi huomenna käännä nurin tuota onnellista elämää? Siinä on kysymys! Voiko uskoa mitään tahi ketään, itseäänkään? Eikö ole parempi, elää ilman toiveita ja mielenliikutuksia, ei odottaa mitään, eikä hakea iloa, sitten ei ole mitään tappioita itkettävänä?…
— Sallimusta ette missään voi paeta, Aleksander: siellä missä nytkin olette, se tulee Teitä vainoamaan…
— Se on totta, mutta siellä ei ole sallimuksella mitään ilvehtimistä, enemmän minä ilvehdin sen kanssa: usein sattuu, että kala pääse irti ongesta juuri silloin kuin ojentaa käden, milloin taas rupeaa satamaan, kun on mennyt ulos kaupungista tahi ilma on kaunis, mutta silloin ei itseään haluta mennä… se on niin hassua…
Lisaveta Aleksandrownalla ei ollut enään mitään vastaan sanottavaa.
— Kun naitte… tulette rakastamaan… sanoi hän epäröivästi.
— Nain! Mitä vielä! Luuletteko tosiaan, että uskoisin onneni naiselle, vaikka häntä rakastaisinkin, mikä myöskään ei voi tapahtua? Luuletteko tosiaan, että minä viitsisin ruveta semmoisiin puuhiin nimittäin tekemään naista onnelliseksi? Ei, minä tiedän, että pettäisimme toisiamme ja tulisimme petetyiksi. Setä Piotr Ivanitsh ja kokemus ovat minua opettaneet…
— Piotr Ivanitsh! niin, hän on suuresti syyllinen! sanoi Lisaveta Aleksandrowna huokauksella. Mutta Teillä oli vapaus olla häntä kuuntelematta… niin olisitte onnellinen avioliitossa…
— Kyllä, siellä maalla; mutta nyt… Ei, ma tante, avioliitto ei ole minua varten. Minä en voisi enää teeskennellä, jos lakkaisin rakastamasta ja onneni loppuisi siihen; en voisi olla näkemättä että vaimoni teeskentelisi; tulisi viekastelemaan, niinkuin viekastelevat… esimerkiksi Te ja setä…
— Mekö? kysyi hämmästyen sekä peljästyen Lisaveta Aleksandrowna.
— Niin, Te! Sanokaa, oletteko sillä tavoin onnellinen kuin olitte muinoin uneksinut?
— En ole sillä tavalla kuin olin uneksinut… vaan olen toisella tavalla, olen järjellisemmin, ehkä enemmänkin — eikö se ole samantekevää?… vastasi sekavasti Lisaveta Aleksandrowna: — Tekin tulisitte…
— Järjellisemmin! Ah, ma tante, älkää Te puhuko: se tuntuu niin sedältä! Kyllä minä tunnen tuon hänen tapaisensa onnen; järjellisempi se on kyllä, mutta onkohan se suurempi? Hänellähän on kaikki vaan onnea, onnettomuutta ei ole olemassakaan, Jumalan haltuun! Ei! minun elämäni on pohjaan saakka ammennettu; minä olen väsynyt, olen uupunut elämään…
Molemmat olivat ääneti. Aleksander katseli hattua; täti mietiskeli, millä keinolla saisi häntä jäämään.
— Entäs Teidän lahjanne! sanoi hän äkkiä elävästi,
— Oh, ma tante! Että viitsitte pilkata minua! Oletteko unhottanut venäläisen sananlaskun: makaavaa ei lyödä. Minulla ei ole lahjoja, kerrassaan ei ole. Minulla on tunnetta, oli tulinen pää; unelmat pidin luomiskykynä ja kirjoittelin. Ei tästä ole pitkää aikaa, sittenkun löysin yhtä ja toista noista entisistä synneistäni, luin niitä — itseäni rupesi naurattamaan. Setä oli oikeassa, kun pakoitta minua polttamaan kaikki mitä oli. Ah, jos minä voisin saada takaisin menneen ajan. En käyttäisi sitä sillä tavalla.
— Älkää puhuko loppuun asti! sanoi hän. Jokaiselle meistä on lähetetty oma raskas ristimme.
— Kenellä on risti? kysyi Piotr Ivanitsh, astuen huoneesen. — Hyvää päivää, Aleksander! Sinullako vai mitä?
Piotr Ivanitsh oli koukistunut ja astui tuskin voiden nostaa jalkojaan.
— Ei semmoinen kuin sinä luulet, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, minä puhun raskaasta rististä, jota Aleksander kantaa…
— Mitä hän vielä kantaa? kysyi Piotr Ivanitsh, laskeutuessaan suurimmalla varovaisuudella nojatuoliin. — Oh sitä kipua! Onpa tämä vasta rangaistus!
Lisaveta Aleksandrowna auttoi häntä istumaan, pani selän taakse tyynyn ja jalkojen alle siirsi pallin.
— Mikä Teitä vaivaa, setä? kysyi Aleksander.
— Näetkös: kannan raskasta ristiä! Voi ristiluitani! Tämä on tosiaan risti: olen palvellut itseni siihen arvoon! Voi Jumalani!…
— Minkätähden sinä istut niin paljon! tunnethan sinä ilmanalan täällä, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, tohtori on määrännyt sinut enemmän astumaan, mutta et sitä tee; aamupäivät kirjoitat ja illat pelaat korttia.
— Pitäisikö minun ruveta suu selällään käymään pitkin katuja ja kuluttamaan aikaa?
— Olet saanut rangaistuksesi.
— Siitä ei pääse minnekään jos aikoo tehdä työtä. Kenellä ei kivistä, vistiluita? Tämä on melkein toimeliaan ihmisen kunniamerkkinä… ai! Et saa selkääni notkistumaan. No mitä sinä toimit, Aleksander?
— Samaa mitä ennenkin.
Vai niin! Sinun ristiluitasi ei tule kivistämään. Tämä on tosiaan ihmeellistä!
— Mitä sinä ihmettelet: etkö itse ole osaksi syyllinen, että hänestä on tullut semmoinen… sanoi Lisaveta Aleksandrowna.
— Minäkö? Sepä on hauskaa kuulla! minä olen häntä laiskuuteen opettanut!
— Aivan oikein, setä, Teidän ei tarvitse ihmetellä, sanoi Aleksander, Te olette auttanut asianhaaroja suuresti tekemään minusta sellaisen kuin nyt olen, mutta minä en syytä Teitä. Minä olen itse syyllinen, kun en osannut tahi, oikeimmin sanottu, en voinut käyttää hyväkseni Teidän läksytyksiänne, niinkuin olisi pitänyt, sillä minä en ollut valmistettu niihin. Te olette kenties osaksi syyllinen siihen, että ymmärsitte ensimmäisestä hetkestä minun luonteeni ja tahdoitte muodostaa sen uudestaan; kokenut ihminen kun olette, olisi Teidän pitänyt nähdä sen olevan mahdotonta… Te herätitte minussa taistelon kahdesta katsansotavasta elämään, ettekä voinut sovittaa niitä: mitä siitä tuli? Kaikki on minussa muuttunut epäilykseen, jonkinlaiseen sekasotkuun.
— Voi ristiluitani! vaikeroi Piotr Ivanitsh. — Sekasotku! —Sekasotkustahan minä tahdoin tehdä jotakin.
— Niin! Mutta mitä Te teitte? Esititte minulle elämän mitä ilkeimmässä paljaudessaan — ja missä ijässä? Silloin kuin minun olisi pitänyt tuntea ainoastaan sen valoisa puoli.
— Se on, minä koetin esittää sinulle elämän sellaisena kuin se on, ettet olisi saanut päähäsi semmoista, mitä ei ole olemassa. Muistan vielä millaisena herrana sinä sieltä tulit: täytyihän minun varoittaa, ettei täällä sovi sellainen olla. Minä olen varoittanut sinua vaan monista hullutuksista ja virheistä: ellei minua olisi ollut olemassa, niin olisit tehnyt niitä vielä enemmän.
— Ehkä. Mutta Te olette päästänyt yhden näkyvistä, setä: onnen. Te olitte unhottanut, että ihminen on onnellinen ainoastaan harhaellessaan, unelmissaan ja toiveissaan; todellisuus ei ole onnellinen…
— Mitä joutavia sinä lörpöttelet! Tuon mielipiteen toit sinä suoraan Aasian rajalta: Europassa ei enää uskota semmoisia, Unelmat, leikkikalut, valhe — kaikki nuo ovat naisille ja lapsille soveliaat, mutta miehen tulee, pitää tietää asia sellaisena kuin se on. Sinun mielestäsi se on pahempaa, kuin tulla petetyksi?
— Niin, sanokaa, setä, mitä vaan tahdotte, mutta onni on kuitenkin yhdistetty harhaluuloista, toiveista, luottamuksesta ihmisiin, uskosta omaan itseensä, sentähden kun rakkaudesta ja ystävyydestä… Te olette väittänyt minulle, että rakkaus on tyhjänpäiväinen, turhamainen tunne, että on helppo ja vieläpä parempikin elää ilman sitä; että intohimoisesti rakastaminen ei ole mikään ansio, sillä ei pääse luontokappaletta edemmäs…
— Muistele millä tavoin sinä tahdoit rakastaa: sepustelit huonoja runoja, puhuit outoa kieltä, niin että kuolettavasti kyllästytit minut tuolla… Grunjako se oli? Luuletko semmoisella voivasi naista kiinnittää itseesi?
— Milläs sitten? kysyi Lisaveta Aleksandrowna kuivasti.
— Voi miten pistää ristiluihin! vaikeroi Piotr Ivanitsh.
— Sitten Te mätitte, jatkoi Aleksander, ettei syvää mieltymystä ja sopusointua ole olemassakaan, että on vaan tottumus…
Lisaveta Aleksandrowna katsoi ääneti ja syvästi mieheensä.
— Se on, näetkös, minä sanoin sinulle senvuoksi… että… sinä… tuota noin… voi, voi ristiluitani!
— Te puhuitte semmoista, jatkoi Aleksander, kaksikymmenvuotiselle pojalle, jonka mielestä rakkaus on kaikki — jonka toiminta, päämäärä — yhä pyörii tämän tunteen ympäri: sillä hän voi pelastua tahi turmeltua.
— Ihan niinkuin olisit syntynyt pari sataa vuotta takaperin! mutisiPiotr Ivanitsh. Sinun pitäisi elämän satukeisarien valtakunnassa.
— Te olette selittänyt minulle, sanoi Aleksander, rakkauden, valheen, petoksen, kylmenemisen teorian… mitä varten? Minä tiesin tuon kaiken jo ennen kuin aioin rakastaa; mutta rakastaen minä jo tutkistelin rakkautta, niinkuin oppilas tutkistelee ruumista professorin johdolla ja ruumiin kauneuden sijassa näkee ainoastaan jäntereitä ja hermoja…
— Ei se kuitenkaan estänyt sinua olemasta melkein hassuna tuon… mikä hänen nimensä onkaan?… Dashinka vai mikä?
— Kyllä; mutta Te ette antanut minun pettyä: minä kyllä olisin huomannut Nadinkan petoksesta onnettoman sattumuksen ja olisin odottanut niin kauan, kunnes ei olisi ollut tarvis rakkautta, mutta Te ennätitte tulla esille teorianne kanssa ja näytitte minulle, että se on yleinen järjestys — niin minä jo kahdenkymmenen viiden vanhana olin kadottanut luottamuksen onneen ja elämään ja vanhetuin sielun puolesta, Ystävyyden Te sysäsitte luotanne, kutsuitte sitäkin tottumukseksi; kutsuitte itseänne, senkin varmaan leikillä, paraaksi ystäväkseni, luultavasti sentähden kun ennätitte todistaa minulle, ettei ystävyyttä ole olemassa.
— Piotr Ivanitsh kuunteli ja silitteli toisella kädellä selkäänsä. Hän sanoi vastaan hyvin huolettomasti, aivankuin semmoinen ihminen joka yhdellä sanalla voi kukistaa kaikki syytökset.
— Ystävyydenkin sinä käsitit hyvin, sanoi hän, sinä vaadit ystävältä samanlaista kometiaa, jota muinaisina aikoina kerrotaan kahden hullun pelänneen… kutka ne olivatkaan?… joista toinen jäi panttiin, siksi aikaa kuin ystävä kävi tervehtimässä… Mitä jos kaikki sillä tavalla tekisivät, niin olisihan silloin koko maailma hulluinhuoneena!
— Minä olen rakastanut ihmisiä, jatkoi, Aleksander: — luotin niiden ansioihin, hain heissä veljiä, aukasin niille tulikuuman syleni.
— Olikin hyvin tarpeellista! Kyllä muistan syleilyjäsi, keskeyttiPiotr Ivanitsh, sinä kyllästytit minut tarpeeksi asti niillä.
— Mutta Te näytitte minulle, mitä ne maksavat. Sen sijaan että Teidän olisi pitänyt ohjata sydäntäni luottamukseen, opetitte Te minua tunnottomasti valikoimaan, tarkastamaan ja varomaan ihmisiä: minä olen heitä tarkastellut — enkä pidä heistä enää!
— Kuka sinua voi ymmärtää! Sinä olet semmoinen hätikkö: minä arvelin, että sinä siitä olisit tullut vaatimaan niiltä vähemmin. Minä tunnen heitä kyllä, mutta en minä heitä vihaa…
— Rakastatko sinä ihmisiä? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.
— Olen niihin… tottunut.
— Tottunut! toisti yksitoikkoisesti Lisaveta Aleksandrowna.
— Hänkin olisi niihin tottunut, sanoi Piotr Ivanitsh: — mutta hän oli jo ennen maalla kovasti turmeltu tädin kautta ja keltaisilla kukkasilla, sentähden hän kehittyykin niin vitkalleen.
— Sitten minä uskoin itseäni, aloitti taaskin Aleksander,
— Te osoititte minulle, että olen huonompi muita — minä rupesin itseänikin halveksimaan.
— Jos sinä tarkastelisit asiaa kylmäkiskoisemmin, niin olisit tullut näkemään, ettet ole huonompi etkä parempi muita, jota minä oikeastaan vaadinkin sinulta: silloin et olisi halveksinut muita, etkä itseäsikään, olisit vaan rauhallisempana kantanut ihmisten hulluudet ja olisit huomaavaisempi omaisiasi kohtaan. Minä, näetkös, tiedän oman arvoni, nähdessäni etten ole hyvä, mutta tunnustan kuitenkin itserakkauteni, että rakastan kuitenkin itseäni.
— Vai niin! Tässä kohden rakastat, vaan et ole tottunut! huomautti kylmästi Lisaveta Aleksandrowna.
— Voi ristiluitani! oihki Piotr Ivanitsh.
— Vielä viimeksi lopetitte Te yhdellä ainoalla iskulla, varomatta, säälimättä hajoititte parhaimman unelmani: luulin näet itsessäni löytyvän kipinän runolahjaa; Te osoititte miilulle armotta, etten minä ole luotu kauneuden uhripapiksi; kipeästi repäsitte minulta raiskan sydämmestäni ja tarjositte minulle toimen, joka oli vastenmieleinen. Ilman Teitä minä kirjoittelisin…
— Ja olisit tunnettu lahjattomana kirjailijana, keskeytti PiotrIvanitsh.
— Mitä minulla olisi yleisön kanssa tekemistä? Minä hommasin oman itseni tähden, vastoin käymiseni olisin minä pitänyt ilkeyden, kateuden, pahansuomisen johdosta tulleiksi, vähitellen olisin tottunut siihen ajatukseen, ettei ole kirjoittaminen tarpeellista ja olisin itse ryhtynyt muuhun toimeen. Mitä Te sitten ihmettelette, että minä, saatuani kaikki tietää, lannistuin?…
— No, mitä nyt sanot? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.
— Ei minua haluta puhuakaan: mitä tuommoiseen joutavaan vastaa? Minä olen muka syyllinen kun sinä tänne tullessasi kuvittelit täällä olevan keltaisia kukkia kaikkialla, rakkautta ja ystävyyttä; etteivät ihmiset teekään muuta kuin kirjoittavat runoja, toiset kuuntelevat niitä ja ani harvoin, vaihtelevaisuuden vuoksi, ryhtyvät proosaan?… Minä olen sinulle osoittanut, että ihmisen pitää ylipäänsä jokapaikassa ja erittäinkin täällä tehdä työtä, tehdä paljon työtä, ristiluiden kipuun asti… keltaisia kukkia ei ole olemassa, on ainoastaan arvonimiä, rahaa: nämät ovat paljon edullisempia! Sitä minä olen tahtonut sinulle näyttää toteen! Minä en epäillyt, ettet sinä lopulta käsittäisi elämää, etenkin siltä kannalta, kuin sitä nyt ymmärretään. Sinä tulitkin ymmärtämään, että siinä on vähän kukkia ja runoja, luulottelit elämän olevan — suuren virheen, että sinä muka huomaat sen ja siitä syystä on sinulla oikeus käydä pää alla päin; toiset eivät sitä huomaa ja senvuoksi elävät iloiten. Miksi sinä olet tyytymätön? Mikä sinulta puuttuu? Toinen sinun sijassasi siunaisi kohtaloaan. Ei puute, ei tauti eikä muukaan asiallinen suru sinua paina. Mitä sinulla ei ole? Rakkauttako? Eikö tuo jo riittäne: olethan rakastunut jo kaksi kertaa ja olit rakastettu. Sinut petettiin, sinä olet kuitti. Päätettiin että sinulla on ystäviä, joita harvoin toisilla löytyy, jotka eivät olekaan petollisia; veteen tosin eivät sinun tähtesi heittäytyisi eikä polttoroviollekaan, eivät välitä myöskään syleilemisestä; se olisi ihan perinpohjin hullua; käsittänethän toki viimeinkin! Sen sijaan saat aina neuvon, avun ja rahaa… Eikö tämä olisi ystävyyttä? Aikaa myöten voit naida; edistys virka-uralla on edessäsi; rupea vaan työskentelemään; sitä seuraa onnikin. Tee samoin, kuin muutkin tekevät, niin sallimus ei mene sinunkaan ohitsesi: löydät kyllä omasi. Naurettavaa on ajatella itseään eriskummallisemmaksi ja suuremmaksi ihmiseksi, kun et ole semmoiseksi luotu! No, mitä sinä murehdit?
— En minä syytä Teitä, setä, päinvastoin, minä kyllä annan arvon tarkoituksillenne ja kiitän sydämmestäni niistä. Minkä sille taitaa, etteivät ne onnistuneet? Älkää syyttäkö minuakaan. Me emme ole toisiamme ymmärtäneet — siinä on koko onnettomuus! Se joka voi miellyttää ja olla tarpeellista Teille, toiselle, kolmannelle — ei miellytä minua…
— Miellyttää toista, kolmatta!… et puhu johdonmukaisesti ystäväiseni! Ajattelenko ja toiminko minä yksin siten kuin olen opettanut sinua ajattelemaan ja toimimaan… Katso ympärillesi.: tarkasta ihmisjoukkoa, — tahi — tulvaa, niinkuin sinä sitä kutsut — ei tietysti sitä, joka on maaseudulla; sinne ei tämä oppi niinkään pian pääse, vaan nykyaikaista, sivistynyttä, ajattelevaista ja toimivata: mitä se tahtoo ja mihin se pyrkii? Millä tavoin pitäisi ajatella? Sinä saat nähdä, että pitää ajatella juuri niinkuin minä olen neuvonut. Mitä minä olen sinulta vaatinut — sitä en minä ole kaikkea keksinyt.
— Kuka sitten? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.
— Aika.
— Välttämättömästikö täytyy kaikkea seurata, mitä aika on keksinyt? kysyi hän. Sekö olisi muka ainoastaan pyhää ja totta?
— Kaikki onkin pyhää ja totta! sanoi Piotr Ivanitsh.
— Kuinka! Sekö olisi totta, että pitää enemmän harkita kuin tuntea? Ei antaa sydämmelle valtaa, pidättää tunteiden puuskat? Ei antautua eikä uskoa sydämmen vuodatuksia?
— Niin, sanoi Piotr Ivanitsh.
— Toimia joka asiassa metoodin mukaisesti, uskoa vähemmän ihmisiä, pitää kaikkea epäluotettavana ja elää ihan yksin.
— Niin.
— Sekin on pyhää, ettei rakkaus ole tärkein elämässä, että pitää rakastaa enemmän työtään, kuin rakastettua henkilöä; ei pidä luottaa kenenkään uskollisuuteen, uskoa; että rakkauden täytyy päättyä kylmenemiseen, petokseen tahi tottumukseen? Onko ystävyys tottumusta? Onko tämä kaikki totta?
— Tämä on ollut aina totta, vastasi Piotr Ivanitsh, — muinaisina aikoina eivät vaan tahtoneet sitä uskoa, vaan nykyaikana on se tullut yleiseksi totuudeksi.
— Onko sekin pyhää, että kaikkea pitää tarkastella, laskea ja mietiskellä, ei antaa itsensä unohtua, uneksia, tulla lumotuksi vaikka valheestakin, kunhan vaan tulisi sen kautta onnelliseksi?
— Se on pyhää siitä syystä, että siinä on järkeä, sanoi PiotrIvanitsh.
— Onko sekin totuutta, että pitää antaa järjen toimia, kun on kysymys niistä, jotka ovat sydäntä lähinnä… esimerkiksi vaimon suhteen?…
— Ristiluitani ei ole vielä milloinkaan kivistänyt niin kuin nyt… voi! sanoi Piotr Ivanitsh, käyristellen tuolilla.
— Aha! Entäs ristiluusi! Kyllä on hyvä aikakausi! Ei ole mitään vastaan sanottavaa, lisäsi Lisaveta Aleksandrowna.
— On erittäin hyvä, kultaseni; niin, oikuista ei synny mitään; kaikessa pitää olla järki, syy, kokemus, kohtuullisuus ja seurauksena tietysti menestys; kaikki pyrkii täydellisyyteen ja hyvyyteen.
— Teidän sanoissanne on kenties totuuttakin, setä, sanoi Aleksander, — mutta se ei lohduta minua. Teidän teorianne mukaan tiedän kaikki, katselen asioita Teidän silmillänne; minä olen Teidän koulunne kasvatti, vaan kuitenkin minun on ikävä, raskas ja vaikea elää… Mistä se tulee?
— Tottumattomuudesta uuteen järjestykseen. Et sinä yksin ole tuollainen: on niitä muitakin jälelle jääneitä; ne ovat kaikki marttyyreja. Ne ovat surkuteltavia; mutta minkä sille taitaa? Eihän yhden kourallisen ihmisiä sovi jäädä kokonaisen joukon jälelle. Kaikkeen mistä sinä minua syytit, sanoi Piotr Ivanitsh hiukan mietittyään, tarvitsen vaan yhden ainoan puolustuksen, joka on paras: muistatko, kun sinä ilmestyit tänne, niin minä, viisi minutia kestäneen keskustelun jälkeen, neuvoin sinua matkustamaan takaisin? Sinä et totellut. Mitä varten sinä hyökkäät aina minun kimppuuni? Ennustinhan minä, ettet sinä totu asiain oikeaan kulkuun, sinä luotit minun johtooni, pyysit neuvoja… puhuit ylenluonnollisella kielellä nykyajan henkisistä menestyksistä, ihmiskunnan pyrinnöistä… aikakauden käytännöllisestä suunnasta — no, siinä on sinulle yltäkyllin. Enhän minä voinut katsoa jälkeesi aamusta iltaan: mikä pakko minulla on siihen? En minä voinut peittää liinalla suutani yöksi, enkä myös siunailla sinua. Minä olen puhunut sinulle asioita, sillä sinä pyysit minua sitä tekemään; se mitä siitä on seurannut, ei minua liikuta. Sinä et ole lapsi etkä tyhmäkään: voit itse tuomita… Kun olisi pitänyt työtä tehdä, niin sinä — milloin ulvot tyttölämiskän petoksesta, milloin itket ystävän erosta, milloin kärsit sielun tyhjyydestä, milloin tunteiden liiallisuudesta; mitä elämää se on? Onhan tämä koetus! Katsopas nykyajan nuorisoa: miten reippaita ne ovat! Kaikki kiehuu henkisestä työstä, tarmosta, miten sujuvasti ja helposti suoriutuvat kaikista noista hullutuksista, joita teikäläisten kielellä kutsutaan myrskyiksi ja kärsimyksiksi… piru ties' mitä kaikkea vielä!…
— Miten sujuvasti sinä ratkaiset asioita! sanoi LisavetaAleksandrowna, — ja sinun ei ole ollenkaan sääli Aleksanderia?
— Ei. Jos hänen ristiluitaan särkisi, niin silloin minä säälisin: — tämä ei ole keksintö, unelma eikä runollisuus, vaan asianmukainen suru… Oi!
— Opettakaa minua, setä, ainakin, mitä minun nyt pitää tehdä?Mitenkä Te Teidän järjellänne ratkaisette tämän laskun?
— Mitäkö tehdä? Niin… matkusta maalle!
— Maalle! toisti Lisaveta Aleksandrowna. Oletko sinä järjessäsi,Piotr Ivanitsh? Mitä hän siellä tekisi?
— Maalle! toisti Aleksanderikin ja molemmat katsoivat PiotrIvanitshiin.
— Niin, maalle: siellä kohtaat äitisi, lohdutat häntä. Sinähän haet rauhallista elämää: täällä sinä olet yhä mielenliikutuksessa; missä olisi rauhallisempaa kuin siellä, järvellä tädin kanssa… Todellakin, mene sinne! Ken tietää ehkä sinä…
— Oi.
Hän alkoi pidellä selkäänsä.
Parin viikon perästä sai Aleksander virkaeron ja tuli sanomaan jäähyväisiä sedälle ja tädille. Täti ja Aleksander olivat surulliset ja vähäpuheiset. Lisaveta Aleksandrowjnan silmissä kimaltelivat kyyneleet. Piotr Ivanitsh puhui yksinään.
— Ei ole tehnyt edistystä virka-uralla eikä saavuttanut onnea, puhui hän päätään pudistellen, maksoi tosiaankin vaivaa tulla tänne! Häpäisit vaan Adujewin suvun.
— Älä nyt aina, Piotr Ivanitsh, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, — sinä olet tuolla virkaedistykselläsi kyllästyttänyt minut.
— Mietipäs, kultaseni, kahdeksaan vuoteen ei ole saanut mitään toimeen!
— Hyvästi, setä, sanoi Aleksander.
— Kiitän Teitä kaikesta, kaikesta…
— Ei ole kiittämistä! Hyvästi Aleksander! Etkö tarvitse rahaa matkalle?
— En, kiitos: omat riittävät,
— Mitä tämä on, ett'et milloinkaan ota! Tämä lopulta saattaa minut raivoon. No, Jumalan haltuun, Jumalan haltuun.
— Eikö sinua säälitä erota hänestä? sanoi Lisaveta Aleksandrowna.
— Hm! mumisi setä, minä olen häneen tottunut. Muista Aleksander, että sinulla on setä ja ystävä kuuletko? Jos tarvitset virkaa, tointa ja iljettävää metallia, niin käänny vaan rohkeasti minun puoleeni: aina löydät yhden, toisen ja kolmannenkin.
— Ja jos tarvitsette osanottoa, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, — lohdutusta surussa, lämmintä ja luotettavaa ystävyyttä…
— Ja sydämmen vuodatuksia, lisäsi Piotr Ivanitsh.
— … niin muistakaa, jatkoi Lisaveta Aleksandrowna, että Teillä on täti ja ystävä.
— No, kultaseni, maalla ei semmoista puutu! siellä on kaikki kukkia, rakkautta, vuodatuksia sekä tätäkin.
Aleksander oli liikutettu; hän ei voinut lausua sanaakaan. Sanoessaan jäähyväiset sedälle aukasi hän sylinsä setää vastaan, vaikk'ei niin innokkaasti kuin kahdeksan vuotta takaperin. Piotr Ivanitsh ei ottanut häntä syliinsä, otti häntä vaan molemmista käsistä, puristi niitä kovemmin kuin kahdeksan vuotta takaperin. Lisaveta Aleksandrowna rupesi itkemään.
— Uhhuu! Jumalan kiitos, on kuin vuori olisi hartioiltani pudonnut! sanoi Piotr Ivanitsh, kun Aleksander oli lähtenyt, — tuntuu kuin ristiluitanikin olisi helpoittanut pakottamasta.
— Mitä hän on sinulle tehnyt? sanoi vaimo kyyneleet silmissä.
— Mitä? On ollut oikeana kiusaajana: pahempana kuin tehtaalaiset; niille, jos alkavat hullutella, annetaan selkään; mutta mitäs hänelle tekee?
Täti itki kaiken päivän, ja kun Piotr Ivanitsh pyysi päivällistä, niin sanottiin, ett'ei sitä ole valmistettu, että rouva on sulkenut itsensä kamariinsa eikä ottanut kokkia vastaan.
— Kaikki vaan lähtee Aleksanderista! sanoi Piotr Ivanitsh.
— Onpa tämä koko kiusaus hänen tähtensä. Hän murisi ja mutisi, lähti sitten päivälliselle englantilaiseen klupiin.
Dilishansi kulki aamulla varhain verkalleen kaupungista ja vei poisAleksander Feodoritshia ja Evseitä.
Aleksander, pää ulkona akkunasta, koki kaikin tavoin saada itsensä surulliselle nuotille ja viimein purki ajatuksissaan tunteensa.
Ajoivat parturien, hammaslääkärien, ompelijoiden ja herrastalojen ohitse, "Hyvästi", puhui hän nyykyttäen päätään ja tarttuen kiinni ohkaiseen tukkaansa, "hyvästi sinä valetukan, tekohampaiden, pumpulista mukaillun luonnon, pyöreiden hattujen kaupunki; kohteliaan ylpeiden, teeskenneltyjen tunteiden ja elottoman hyörinnän kaupunki. Hyvästi sinä syvien intohimoisen, lempeiden ja lämpimien sieluntunteiden suuremmoinen hautakammio. Täällä minä olen seisonut kahdeksan vuotta silmä vasten silmää nykyaikaisen elämän kanssa, mutta selin luontoon, joka on kääntynyt pois minusta; minä olen menettänyt elon voimat ja olen vanhettunut kahdenkymmenen yhdeksän vuoden vanhana; mutta olipa aika…"
"Hyvästi, hyvästi sinä kaupunki, missä olen kärsinyt, missä rakastanut, missä sydämmeni olen haudannut".
"Sylini aukaisen teille leveät pellot, teille, siunatut kylät, kotipuoleni laitumet, ottakaa minut vastaan syliinne, että virkoisin ja sieluni heräisi valveille".
Tässä hän luki Pushkinin runon: "Maalari on tyranni unisella pensselillä" j.n.e. Hän pyyhkäsi silmiään ja piiloutui vaunujen perälle.
Oli kaunis aamu. Lukijalle tuttu järvi Gratshahissa värisi hieman mainingin johdosta. Silmät sulkeutuivat vastoin tahtoaan huikaisevista auringon säteiden valosta, jotka kimaltelivat vuoroin hohtokiven, vuoroin smaragdi säkeninä vedessä. Riippakoivut uittivat oksiaan järvessä, siellä täällä kasvoi rannoilla saraheinää, joiden keskessä piili suuria, keltasia kukkia, jotka lepäsivät leveillä uiskentelevilla lehdillä. Auringon yli liiteli välistä keveitä hattaroita; ei aikaakaan, niin tuntuu siltä kuin aurinko kääntyisi pois Gratshahista; silloin järvi, lehto, kylä — kaikki silmänräpäyksessä pimenee; ainoastaan kaukana loistaa se kirkkaasti. Hattara menee ohitse — järvi kimaltaa uudelleen, ja viljat ovat aivan kuin kullan valamina.
Anna Pavlowna on istunut viidestä saakka balkongilla. Mikä hänet on sinne viekotellut: auringon nousuko, raitis ilma vai leivosen lauluko? Ei! Hän ei irroita silmiään tiestä, joka kulkee kautta lehdon. Agrafena tuli avaimia pyytämään. Anna Pavlowna ei katsonut, antoi avaimet silmiään irroittamatta tiestä, ei edes kysynyt mitä varten. Kokki tuli sisään, tälle antoi hän samoin paljon käskyjä katsomatta häneen. Oli jo toinen päivä, jona käsketti kymmenelle hengelle valmistamaan päivällistä.
Anna Pavlowna jäi taaskin yksin. Ei aikaakaan, niin hänen silmänsä alkoivat loistaa; kaikki hänen sielunsa ja ruumiinsa voimat muuttuivat kuuloon: tiellä näkyi jotakin mustaa. Joku ajoi, mutta hiljakseen, vitkalleen. Ah! Se oli vaan kumma joka laski mäestä alas. Anna Pavlowna rypisti kulmakarvojaan.
— Mikä hiisi tuonkin lienee tuonut! murisi hän. — Eikö olisi voinut kiertää ympäri; aina tuppaavat tänne.
Tyytymättömänä laskeutui hän nojatuoliin ja taaskin kärsimättömällä odotuksella kiinnitti katseensa lehtoon, eikä huomannut mitään ympärillänsä. Ympärillä kyllä oli huomattavaa: luonto alkoi tuntuvasti muuttua. Puolipäivän tuuli, heltynyt auringon polttavista säteistä, kävi raskaaksi ja tukahuttavaksi. Aurinkokin peittyi. Tuli pimeä. Metsä, kaukaiset kylät ja ruoho — kaikki selittämättömän pahan-enteisen värin valamana.
Anna Pavlowna heräsi ja katsoi ylös. Jumalani! Lännestä venyi juurikuin mikä hirmuinen aave, musta muodoton pilkku, vaskinen välähdys reunoilla, se läheni nopeasti kylää ja lehtoa, levittäen aivan kuin leveitä siipiä molemmin puolin. Kaikki alkoi luonnossa surra. Lehmät olivat pää allapäin; hevoset huiskivat hännillään, puhaltelivat sieramiaan ja korskuivat, harjaansa pudistellen. Tomu ei kohonnut ylös niiden jalkojen liikenteistä, vaan karisi raskaasti kuni hiekka pyörien alla. Pilvi lähestyi uhkaavana. Kohta vieri hitaasti ohitse kankainen vastakaiku.
Kaikki vaikeni niinkuin odottaen jotakin olematonta. Mihin olivat linnut joutuneet, jotka niin rohkeasti visertelivät ja lauloivat auringon paistaessa? Missä hyönteiset, jotka eritavoin surisivat ruohossa? Kaikki oli piilossa ja ääneti, ja tunnottomat esineetkin näyttivät siltä, kuin olisivat jakaneet tuota pahanenteistä tunnetta. Puut lakkasivat huojumasta ja koskettelemasta toisiaan oksillaan; ne suoristuivat; silloin tällöin kumartelivat latvoillaan keskenänsä, aivankuin yksimielisesti varoitellen itseään lähenevästä vaarasta. Pilvi peitti jo horisontin ja muodosti jonkinlaisen lyijynkarvaisen läpinäkymättömän laen. Kylässä alkoivat kaikki ajoissa korjata itsensä kotia. Lähestyi yleinen juhlallinen hiljaisuus. Metsästä puhalsi, kuin edellä ilmoittaja raitis tuulonen, vilpas leyhke kosketti jalkamiehen kasvoja, suhina oksilla ohimennen lyödä lämäytti tuvan oven kiinni, pyöritti tomua kadulla ja vaikeni pensaisin. Sen jäljessä kiiti raju tuuliaispää, hitaasti työntäen tiellä tomupatsasta; murtautui kylään, heitti ympärille muutamia lahonneita lautoja aidasta, vei mukanaan olkikaton, sotki hameen eräältä talonpojan vaimolta, joka kantoi vettä, ja ajeli poikki kadun kukkoja ja kanoja, levitellen niiden purstoja.
Se oli mennyt ohitse. Taas oli äänettömyys. Kaikki hyöri ja piiloitteleiksi; tyhmä pässi yksin ei aavistanut mitään; se märehti vaan kaikessa rauhallisuudessa, seisten keskellä katua ja katsellen ylhäälle päin, ymmärtämättä yleistä hälinää; höyhen ja oljen korret, pyörien tiellä, ponnistelivat voidakseen seurata tuuliaispäätä.
Putosi pari kolme suurta vesipisaraa — ja äkkiä leimahti salama. Ukko vanhus nousi multapenkiltä ja kiiruusti vei lapsenlapset tupaan; ämmä silmiään ristien pani nopeasti oven kiini ja sulki akkunan.
Ukkonen järähti, sekoittaen ihmispauhinan ja juhlallisesti, majesteetillisesti liiti läpi ilman. Säikähtynyt hevonen irtautui liiasta ja riensi nuorineen pellolle; turhaan seuraa sitä talonpoika. Mutta sade se karisee ja pieksee aina tiheämmin ja tiheämmin, rapisuttaa kattoja ja akkunoita kovemmin. Valkonen kätönen pelokkaasti työntää balkongille hellän huolen esineitä — kukkia.
Ensimäisestä ukkosen räjähdyksestä risti Anna Pavlowna silmänsä ja läksi pois balkongilta.
"Ei, tänään ei maksa enää odottaa", sanoi hän huoaten, "ukkosen ilman tähden on hän jonnekin pysähtynyt, kenties yöksi".
Äkkiä alkoi kuulua pyörien kolinaa, mutta ei lehdosta, vaan syrjästä. Joku ajoi pihaan. Adujewan sydän meni tainnoksiin. "Kuinka hän tulee sieltä kautta?" ajatteli hän. "Tahtoikohan tulla salaa? Mutta ei, eihän siellä ole tietä".
Hän ei tiennyt mitä piti ajatellakaan; vaan pian kaikki selveni. Hetkisen kuluttua astui Anton Ivanitsh sisään. Hänen tukkansa välähteli hopealta; itse hän oli lihonut; posket olivat paisuneet työttömyydestä ja liiallisesta syömisestä. Hänen yllään oli sama takki ja samat leveät housut.
— Olenpa minä Teitä odottanut aika lailla, Anton Ivanitsh, aloittiAnna Pavlowna, luulin ettette tulisikaan — olin joutua epätoivoon.
— Synti on sellaista ajatella, jostain toisesta voisitte kyllä, hyvä ystävä — vaan ei minusta. Minua ei viekotellakaan joka paikkaan… Teidän pitäisi sitä kaikkein vähemmin tehdä. Ei se ole minun syyni, että niin kauan olen viipynyt, minä nykyään ajan yhdellä hevosella.
— Kuinka niin? kysyi hajamielisesti Anna Pavlowna, lähestyen akkunaa.
— Ystävä hyvä, Pavel Savitshilla olleista ristiäisistä saakka on täplikäs liikannut; mikä hiisi lienee kuskin päähän pistänyt, pani, näet, vanhan aitan oven kaivannon poikki… näetkös, he ovat köyhiä ihmisiä! Ei ollut varaa panna uusia lautoja! Ovessa oli naula tahi haka, — hiisi sen tiesi, mikä se lienee ollut! Kun hevonen astui sille, niin se kaatui sivulle ja milt'ei taittanut niskaani… mokomat juuttaat!
Siitä saakka se on ruvennut liikkaamaan… Kyllä ne ovat semmoisia riettaita! Ette usko, hyvä ystävä, miten, niillä on kotona: usein vaivaishuoneessa paremmin elätetään ihmisiä. Mutta Moskovassa, Kusnetskin sillalla, niin jok'ikinen vuosi panevat kymmenen tuhatta.
Anna Pavlowna kuunteli häntä hajamielisenä ja nyykytti hiljakseen päätään, kun tämä oli lopettanut.
— Minähän olen saanut Sashenkalta kirjeen, Anton Ivanitsh! keskeytti hän, hän kirjoittaa saapuvansa tänne kahdenkymmenen päivän vaiheilla: en tahtonut mitenkään tointua ilosta.
— Olen kuullut, hyvä ystävä. Proshka kertoi sen minulle, ensin en voinut oikein käsittää mitä hän puhui; luulin hänen jo tulleeksi; ilosta nousi oikein hiki päähäni.
— Antakoon Jumala Teille terveyttä, Anton Ivanitsh, kuin meitä niin rakastatte.
— Kuinka en teitä rakastaisi! Olenhan minä Aleksander Feodoritshia käsilläni kantanut: hän on minusta kuin omainen.
— Kiitoksia Teille, Anton Ivanitsh. Jumala Teitä palkitkoon! Kahteen yöhön en ole melkein ollenkaan maannut, enkä ole antanut palvelijoidenkaan maata: jos hän sattuisi tulemaan epämääräiseen aikaan, ja me kaikki nukkuisimme — se olisi vasta kaunista. Eilen ja toissapäivänä kuljin minä lehtoon asti. Jalkasin, tänäänkin olisin mennyt, mutta kirottu vanhuus ottaa vallan. Yöllä unettomuus on minut tehnyt voimattomaksi. Istukaa Anton Ivanitsh. Olettehan läpi märkä; tahtoisitteko ottaa ryypyn ja aterioida? Ehkä saamme myöhään käydä puoliselle: odotetaan kallista vierasta.
— Jos häntä sitten haukkaisi. Totta puhuakseni olen minä muutoin jo aterioinut.
— Missä Te ennätitte?
— Sivumennen pysähdyin Maria Karpownalle. Piti tulla ihan niiden ohitse: suuremmaksi osaksi hevosen tähden, kuin itseni tähden: annoin sen hieman levähtää. Ei se ole leikintekoa tällaisessa helteessä tulla kaksitoista virstaa! Siellä haukkasin samalla. Hyvä oli etten totellut: en jäänyt sinne, kun he pidättelivät, muutoin ukkonen olisi pidättänyt siellä koko päivän.
— Kuinka jaksaa Maria Karpowna?
— Jumalan kiitos: käski sanomaan terveisiä.
— Suuri kiitos; entäs tytär Sofia Mihailowna, miten hän miehineen jaksaa?
— Hiljakseen, hyvä ystävä; kuudes lapsi on jo tulossa. Parin viikon päästä sitä odotetaan. Pyysivät minun käymään heillä niinä aikoina. Köyhästi niillä on talossa, ei hennoisi tuota nähdäkään. Luulisi, ettei tuossa olisi aikaa lapsia ajatellakaan. Mutta ei: niihin vaan pyritään.
— Mitä Te sanotte?
— Jumal' avita! Huoneissa ovat pihtipielet vinossa; laattia liikkuu vaan jalkain alla; katto vuotaa. Eikä ole millä antaisi laittaa, pöydälle panevat soppaa, piirakaisia ja lammaslihaa — siinä on kaikki. Mutta kutsuvat kuitenkin niin innokkaasti!
— Tähtäili vielä minun Sashenkaani, mokomakin vares.
— Hänestäkö olisi ollut tällaiselle kotkalle! Kärsimättömänä odotan minä saadakseni nähdä häntä: miten kaunis hän mahtaneekaan olla. Minä vähän aprikoitsen, Anna Pavlowna! eiköhän hän liene itse hankkinut jotaki ruhtinatarta tahi kreivitärtä, eivätköhän tullekin pyytämään Teidän siunaustanne ja kutsumaan häihin?
— Mitä Te puhutte, Anton Ivanitsh, sanoi Pavlowna mykistyen ilosta,
— Tosiaan!
— Voi, rakas Anton Ivanitsh, antakoon Jumala Teille terveyttä! Niin tosiaan! Olin jo unhottanut: aioin Teille kertoa ja unhotin koko asian: mietin ja mietin, mitä se olisi, se pyöri ja hyöri kielelläni; kun kaikki olisi ympäri käynyt olisin ehkä unohtanut vielä. Mutta ettekö söisi ensin aamiaista, vai kertoisinko nyt?
— Sama se vaikkapa aamiaistakin syödessäni: — minä en kadota en palaista —… en sanankaan.
— No niin, alkoi Anna Pavlowna, kuin tuotiin aamiainen ja AntonIvanitsh oli istunut pöydän ääreen, — minä näin…
— Ettekö itse aio ollenkaan syödä? kysyi Anton Ivanitsh.
— Ai! Voisinko nyt syömistä ajatella? Ei palaistakaan menisi kurkustani alas; taanoin en voinut juoda kupillista teetä loppuun. — Siis, minä uneksin, että minä istuin näinikään ja noin vastapäätäni seisoi Agrafena tarjotin kädessä. Minä olin sitten hänelle sanovinani: "Agrafena, minkätähden tarjottimesi on tyhjä?" Mutta hän oli vaan ääneti ja katseli oveen päin. "Hyvänen aika!" ajattelin minä unissani itsekseni, "miksi hän on ääneti ja mitä varten hän katselee oveen päin?" Minä katsoin sinne myöskin… katsoin: ei aikaakaan, niin Sashenka astuu sisään niin surullisena, hän lähestyi minua ja sanoi ihan kuin ilmissä: "hyvästi äitiseni, minä matkustan kauas, tuonne noin", hän osoitti järveä, enkä "palaja enää koskaan", sanoi hän. "Minne aiot ystäväiseni?" kysyin minä, mutta sydäntäni vihloi niin että… Hän oli olevinaan ääneti, mutta itse hän katseli minua niin kummallisesti ja sääliväisesti. "Mutta mistä sinä tulit kyyhkyseni?" olin minä kysyvinäni taas. Mutta hän, sydänkäpyseni, huokasi ja osoitti taaskin järveä. "Järvestä", sanoi hän tuskin kuuluvasti: — "veden asukkaiden luota." Minä rupesin ihan kokonaan vapisemaan ja heräsin siihen. Tyynyni oli aivan kostunut kyyneleistä; herättyänikin en voinut oikein tointua; istun vuoteellani, mutta itse minä vaan itken, kyyneleet tulvaavat ja itken. Kun nousin, niin paikalla sytytin lampun Kasanin Maria Neitsyen eteen: kaiketikin Hän, armollinen puoltajamme, varjelee häntä kaikista vaaroista ja onnettomuuksista. Kamala epäilys on minussa noussut! En voi käsittää, mitä tämä merkitsee? Kun hänelle ei olisi vaan mitään tapahtunut? Tämmöinen ukkonen…
— Itkeminen unissa, hyvä ystävä, se merkitsee hyvää! sanoi Anton Ivanitsh, särkiessään munaa lautasen reunaan, huomenna hän saapuu ihan varmaan.
— Minäpä arvelin, emmekö menisi jälestä aamiaisen lehtoon häntä vastaan; kun minä jollain tavalla sinne pääsisin; mutta tulipa jo niin lokaiseksi tie.
— Ei hän tänään saavu: minulla on sellainen aavistus!
Samassa toi tuuli mukanaan kaukaista kellojen kilinää, jotka äkkiä menivät kuulumattomiin. Anna Pavlowna pidätti hengitystä.
— Ah, sanoi hän, keventäen rintaansa huokauksella, mutta minä luulin…
Äkkiä kuului taaskin.
— Herra, Jumala! eiköhän ollutkin kellon ääni? sanoi hän ja syöksi balkongille.
— Ei, vastasi Anton Ivanitsh, täällä on varsa läheisyydessä kello kaulassa syömässä: minä huomasin sen matkalla. Minä vielä sitä säikäytin, se olisi muutoin mennyt rukiisen. Miksi ette anna sitoa jalkaa nuoralla?
Äkkiä kello soi aivan kuin balkongin alla ja kuului yhä kovemmin ja kovemmin.
— Herrainen aika! Tosiaan: tänne, tänne tulevat! Se on hän, hän! huusi Anna Pavlowna. Ai, ai! Juoskaa Anton Ivanitsh! Missä palvelusväki on? Missä on Agrafena? Ei ole ketään!… Hän tulee ihan kuin vieraasen taloon, Jumalani!
Hän joutui ihan pois suunniltansa. Kello se soi melkein kuin kamarissa.
Anton Ivanitsh hyppäsi ylös pöydän takaa.
— Hän se on, hän! huusi Anton Ivanitsh. Tuolla on Evseikin kuskinistuimella! Missä on Jumalan kuva, suola ja leipä? Antakaa pian tänne! Mitä minä vien hänelle portailla vastaan? Kuinka saattaa mennä ilman suolaa ja leipää? Sillä on merkityksensä… Mikä epäjärjestys teillä on? Ei kukaan ole sitä ajatellut. Mutta, Anna Pavlowna, mitä Te siinä itse sitte töllistelette, kun ette mene vastaan? Juoskaa pian…
— En voi! sai hän tuskin sanotuksi, jalat pettävät.
Näillä sanoilla laskeusi hän nojatuoliin. Anton Ivanitsh sieppasi pöydältä leipäpalasen, pani sen ja suola-astian lautaselle sekä hyökkäsi ovea kohti.
— Ei ole niin mitään valmistettu! ärisi hän.
Mutta samassa ovessa tuli heitä vastaan kolme lakeijaa ja pari palvelustyttöä.
— Hän tulee, tulee! Hän on tullut, huusivat he kalpeina ja säikähtyneinä, aivan kuin olisi tullut rosvoja.
Niiden jäljessä tuli heti Aleksander.
— Sashenka! ystäväni!… huudahti Anna Pavlowna, seisahtui yht'äkkiä ja katseli neuvottomana Aleksanderia.
— Missä on Sashenka?
— Minähän se olen, äitiseni! vastasi tämä suudellen hänen kättään.
— Sinä?
Äiti katseli häntä tarkasti.
— Sinä se olet, todellakin olet ystäväni! sanoi hän rajusti syleillen poikaansa. Sitten Adujewa katsoi taas äkkiä häneen.
— Mutta mikä sinun on? Et taida olla terve? kysyi hän rauhattomana eikä päästänyt sylistään.
— Olen terve, äitiseni.
— Terve! Millaiseksi sinä olet tullut, kyyhkyseni? Senlaisenako minä sinun päästin?
Adujewa painoi häntä lujasti rintaansa vastaan ja rupesi katkerasti itkemään. Hän suuteli poikansa päätä, poskia ja silmiä.
— Missä sinun hiuksesi ovat? Olivathan ne kuin silkki! saneli hän kyynelten valtaamana: — silmät loistivat kuni kaksi tähteä; posket — kuin veri ja maito; olit kokonaisuudessa kuin mehukas omena. Arvasinhan minä, pahat ihmiset ovat sinut turmelleet, kadehtivat sinun kauneuttasi ja minun onneani! Mutta mihin setä silloin katsoi? Minä annoin sinut hänelle kädestä käteen kuin kunnon miehelle ainakin! Ei hän osannut säilyttää aarretta! Kyyhkyseni!…
Muija paha itki ja osoitti hyväilyjään hänelle.
"Kyyneleistä uneksia ei taidakaan olla hyvää!" ajatteli AntonIvanitsh.
— Mitä Te itkette, hyvä ystävä, hänen tähtensä kuin kuolleen? kuiskasi hän. Ei se ole hyvä! sillä on merkityksensä.
— Terve, Aleksander Feodoritsh, sanoi hän, antoi Jumala näet vielä tässäkin maailmassa kohdata toisiamme.
Aleksander ojensi hänelle ääneti kätensä. Anton Ivanitsh meni katsomaan, oliko kaikki kärryistä otettu pois, sitten hän alkoi kutsua talonväkeä tervehtimään herraa. Kaikki tungeiksivatkin eteisessä ja porstuassa. Hän asetti kaikki järjestykseen ja neuvoi, miten kunkin piti tervehtiä: minkä piti suudella herran kättä, kenen olkapäätä, minkä ainoastaan vaatteen lievettä ja mitä silloin piti sanoa. Erään pojan hän ajoi kokonaan pois, sanoen hänelle: "mene ja pese naamasi ensin ja pyyhi nenäsi".
Evsei, remmillä vyötettynä ja kokonaan tomussa, tervehti talonväkeä: se ympäröi hänet aivan kokonaan.
Hän lahjoitteli pietarilaisia tuomisia: kuka sai hopeasormuksen, kuka koivusen nuuskarasian. Huomattuaan Agrafenan, pysähtyi hän kuin kivettynyt ja katseli tätä äänettömänä, tyhmällä riemulla. Agrafena katsoi häneen syrjästä, kulmien alta, mutta vastoin tahtoaan muuttui hän: alkoi nauraa ilosta, sitten itkeä, mutta ei aikaakaan, niin kääntyi syrjään ja rypisti kulmiansa.
— Miksi olet ääneti? sanoi hän. Mokoma pöllö: et edes tervehdi! Mutta Evsei ei voinut sanoa mitään. Hän lähestyi Agrafenaa samalla tyhmällä hymyllä. Tämä antoi itseään niin ja näin syleillä.
— Hiisikö sinut tänne toi, sanoi hän äkäisesti, katsellen häntävälistä salavihkaa; mutta silmissä ja hymyssä ilmaantui suuri ilo. —Kai pietarilaiset ovat… sinut jo kerran siellä panneet pyörälle?Voi noita viiksiä, jotka olet kasvattanut.
Evsei veti taskustaan esille pienen paperisen kotelon ja antoi sen hänelle. Siellä oli pronssiset korva renkaat. Sitten hän otti säkistä paketin, jossa oli suuri huivi.
Agrafena sieppasi ja pisti vikkelästi, katsomatta kumpaakaan, kaappiin.
— Näyttäkää tuomisia, Agrafena Ivanowna, sanoivat muutamat talonväestä.
— Mitä niissä on katsomista? Mitä ette ole nähneet? Mitä tässä tungeksitte! huusi hän heille.
— Tuossa olisi vielä! sanoi Evsei, ojentaen hänelle toisen paketin.
— Näyttäkää, näyttäkää! alkoivat muutamat kiusata.
Agrafena repäsi paperikäärön ja sieltä putoili muutamia korttipakkoja, käytettyjä, mutta melkein uusia korttia.
— Löysitpä jotain tuotavaa! sanoi Agrafena. Luuletko, ettei minulla ole muuta tekemistä kuin korttia pelata? Vai niin! Keksitpä jotakin: rupeaisinko minä sinun kanssasi korttia pelaamaan!
Hän piiloitti kortitkin. Tunnin päästä istui Evsei taaskin vanhalla paikallaan, pöydän ja uunin välissä.
— Taivaan Herra tätä rauhaa, rauhaa! puheli hän milloin vetäen kokoon, milloin pitkäksi jalkojaan, toista on täällä. Pietarissa oli aivan vankilan kaltaista elämää. Olisiko mitään syötävää, Agrafena Ivanowna? En ole mitään maistanut, sittenkuin viimeisellä pysäkillä.
— Et ole vielä vanhasta tavastasi luopunut? Tuossa on! Näes vaan, miten tarttui ruokaan; näkyy, ettei teitä siellä olla syötetty.
Aleksander kulki kaikkien huoneiden läpitse, meni sitten puutarhaan, seisattuen joka pensaan ja joka penkin eteen. Äiti seurasi häntä ja huokaili katsellessaan pojan kalpeita kasvoja, mutta pelkäsi kuitenkin itkeä; häntä säikäytti Piotr Ivanitsh. Hän kyseli pojan eloista ja oloista, mutta ei voinut mitenkään päästä syyn perille, miksi hän oli tullut niin laihaksi, kalvakaksi ja niihin olivat hiuksensa joutuneet. Hän tarjosi pojalle sekä juotavaa että syötävää, mutta hän kieltäytyi kaikesta, sanoen olevansa väsynyt matkasta ja haluavansa nukkua, Anna Pavlowna tarkasti, oliko tila hyvin tehty, torui tyttöä, että se oli kova, pakoitti tekemään uudestaan hänen aikanaan, eikä mennyt ennen pois kuin Aleksander oli pannut maata. Hän meni ulos varpaisillaan, kielsi palvelusväkeä puhumasta sekä hengittämästä kovaa ja astumasta saappaat jalassa. Sitten hän käski lähettää Evsein luokseen. Tämän kanssa tuli Agrafenakin. Evsei kumarsi jalkoihin asti rouvalle ja suuteli hänen kättään.
— Mikä Sashenkalle on tullut? kysyi hän ankarasti. Minkä näköiseksi hän on tullut — hä?
Evsei oli vaiti.
— Mitä varten sinä olet ääneti? kysyi Agrafena. Kuuletko, mitä rouva sinulta kysyy?
— Miksi hän on niin laihtunut? sanoi Anna Pavlowna, Minne hänen hiuksensa ovat joutuneet?
— Ei voi tietää, rouva! sanoi Evsei. Se on herran asia.
— Et voi tietää! Mitä sinä olet sitten katsonut? Evsei ei tiennyt, mitä piti sanoa ja oli vaiti.
— Löysittepä hänestä uskotun, rouva! sanoi Agrafena, rakkaudella katsellen Evseitä. Mitä sinä siellä teit? Puhu rouvalle! Kyllä sinä saat kyydin!
— Rouva hyvä, minäkö en olisi ollut innokas, sanoi pelokkaastiEvsei, katsoen milloin rouvaan, milloin Agrafenaan: — olenpalvellut uskollisesti ja totisesti, kysykää jos tahdotte vaikkaArhipitshilta…
— Keltä Arhipitshilta?
— Sikäläiseltä portinvartijalta.
— Mitä sinä höpötät! huomautti Agrafena. — Älkää viitsikö häntä kuunnella, rouva! Läävään hänet pitäisi teljättämän — niin tietäisi kyllä.
— Olen valmis täyttämään herrasväen tahdon, jatkoi Evsei, vaikka minun pitää paikalla kuolla! Minä otan Jumalan kuvan seinältä alas…
— Kaikki olette puhuessa hyvät! sanoi Anna Pavlowna, mutta kun tulee työ kysymykseen, niin ei teitä kuulukaan. Kyllä näkyy, että olet hyvin herraa hoitanut: olet antanut mennä niin pitkälle, että kyyhkyseni on terveytensä menettänyt! Kyllä olet häntä hoitanut! Kyllä minä sinua opetan…
Hän uhkasi Evseitä.
— Minäkö en olisi häntä hoitanut, rouva? Kahdeksassa vuodessa ei ole herran paidoista kadonnut kuin yksi, minulla ovat tallella kaikki kuluneetkin.
Mihin se katosi? kysyi Anna Pavlowna äkäisesti.
— Pesumaljalle. Minä kyllä ilmoitin Aleksander Feodoritshille, että pitäisi laskea pois palkasta, mutta hän ei virkkanut mitään.
— Katsos vaan tuota hylkiötä: — anasti paikalla hyviä liinavaatteita!
— Minäkö en olisi hoitanut! jatkoi Evsei, suokoon Jumala, että kaikki täyttäisivät samalla lailla, velvollisuutensa. Useasti herra makasi vielä kun minä kävin leipurissa…
— Millaista leipää hän söi?
— Valkoista, hyvää.
— Tiedän kyllä että valkoista; mutta oliko se voista ja maidosta?
— Tuommoinen patsas! sanoi Agrafena. Kunnollista sanaa ei saa suustaan ja kuitenkin on olevinaan pietarilainen.
— Ei! vastasi Evsei, paastoleipää.
— Paastoleipää! Ah, sinä pahantekijä! Sielunturmelija! Rosvo! sanoi Anna Pavlowna, punastuen vihasta. — No, etkö sinä arvannut itse ostaa hänelle maidolla ja munilla hyöstettyjä leipiä? kyllä sinä olet häntä hoitanut!
— Rouva, hän ei käskenyt,
— Ei käskenyt! Kyyhkyselleni on samantekevä mitä hänelle panee eteen — hän syö vaikka mitä. Sekään ei pälkähtänyt päähäsi? Oletko unhottanut, että hän söi täällä aina semmoista. Ostaa paastoleipää! Varmaan sinä kuljetit rahat muuanne? Kyllä minä sinut opetan! No, mitä vielä? Puhu…