"Ei, sinun rivisi ne ovat selittämättömiä!" ajatteli Piotr Ivanitsh.
"Minä en tiennyt (luki hän) että meidän rakkaan Saschenkan päähän piti tulla katsomaan loistavaa pääkaupunkia — onnellinen, hän saa nähdä kauniita taloja ja makasiineja, saa nauttia loistoa ja painaa rintaansa vasten jumaloidun sedän, — mutta minä vuodatan sillä välin kyyneleitä, muistellessani onnellista aikaa. Jos olisin tiennyt hänen matkastaan, niin yöt ja päivät olisin teille ommellut tyynyjä: araapialainen kahden koiran kanssa; ette usko kuinka monasti olen itkenyt katsellessani sitä mallia: mikä voi olla pyhempi ystävyyttä ja uskollisuutta? Nyt minua valtaa yksin tämä ajatus; sille minä pyhitän päiväni, mutta minulla ei ole täällä hyvää lankaa, ja sentähden pyydän nöyrimmästi teitä, rakkahin veljeni lähettämään minulle, niin pian kuin mahollista, parhaimmasta makasinista näiden mallien mukaan, jotka olen tähän pistänyt, mitä parhaimpaa englantilaista lankaa. Mutta mitä minä? Mikä kummallinen ajatus pysäytti kynäni! Kenties te olette unhottaneet meidät, ja mitäpä te muistaisittekaan surkuteltavaa marttyyriä, joka on maailmasta poistunut, ja vuodattaa kyyneleitä. Mutta ei! En voi ajatella, että te olisitte hylkiö niinkuin kaikki miehet ovat: ei, sydämeni sanoo minulle, että olette meitä kaikkia kohtaan säilyttänyt entiset tunteet ylellisen ja loistavan pääkaupungin keskellä. Tämä ajatus on kuin palsami kärsivälle sydämelle. Suokaa anteeksi, en voi jatkaa enempää, käteni vapisee…"
Hautaan saakka teidän MariaGorbatowa.
"P. S. Veikkoseni, olisiko teillä hyviä kirjoja? Lähettäkää, jos ette itse tarvitse: muistelisin joka sivulla teitä ja itkisin, tahi ottakaa puodista uusia, ell'eivät ole kovin kalliita. Sanotaan herra Sakaskinin ja herra Marlinskin teoksia erittäin hyviksi — vaikka niitä, sitten näin minä sanomalehdissä myöskin nimellä! Ennakkoluuloista, kirj. herra Pusin — lähettäkää se, — minä en kärsi ennakkoluuloja."
Luettuaan alkoi Adujew lähettää tämän kirjeen samaa tietä, mutta seisahtui.
— Ei, ajatteli hän, säilytän sen: kyllä löytyy hajullisia tämmöisille kirjeille; muutamat kokoelevat kokonaisia kokoelmia, — kenties voin jollekulle lahjoittaa.
Hän viskasi kirjeen helmistä tehtyyn koriin, joka riippui seinällä, otti sitten kolmannen kirjeen ja alkoi lukea:
Rakkahin lankoni, Piotr Ivanitsh!
Muistatteko miten seitsemäntoista vuotta takaperin laitoimme teitä matkalle? Herra on suonut, että saan siunata kaukaiselle matkalle omankin lapseni. Katselkaa, veikkoseni, häntä niin muistatte vainajan, meidän rakkaan Feodor Ivanitshin. Sashenka on hänen elävä kuvansa. Jumala yksin tietää mitä äidin sydän on kärsinyt häntä laskiessaan vieraalle puolelle. Lähetän hänet, oman ystäväni, suoraan teille: käskin ettei saa mihinkään muuanne pysähtyä kun teille…
Adujew pudisti taaskin päätään. — Tyhmä akka! mutisi hän ja luki: Hän olisi jäänyt ehkä kokemattomuudesta kestikievariin, mutta minä tiedän miten se voisi pahoittaa oman sedän mieltä ja käskin siis tulla suoraan teille. Kyllä on töillä iloa kohdatessanne toisianne. Älkää jättäkö häntä, rakas lanko, antakaa hänelle neuvoja ja ottakaa holhoukseenne; minä annan hänet käsistäni teidän käsiinne.
Piotr Ivanitsh pysähtyi taaskin.
"Olettehan siellä ainoa hänelle (luki hän taaskin). Seuratkaa häntä silmillänne, älkää lellitelkö liiaksi, älkää taas vaatikokaan liikaa, kyllä löytyy muita jotka vaativat, vieraat kyllä vaativat, ei sitten ole ketään, joka pitäisi hyvänä paitsi omainen; hän on itse hyvin ystävällinen: kun näette hänet, niin ette väisty hänen luotaan. Sanokaa päällysimehelle, jota hän tulee palvelemaan, että pitäisi hyvänä Sashenkaa ja ensimmäiseksi kohtelisi häntä hellästi: hän on minulle hellä. Varokaa häntä juomista ja korteista. Yöllä — varmaan tulette yhdessä huoneessa makaamaan — on Sashenka tottunut makaamaan seljällään: siitä tuo sydänkäpyni kovin oihkaa ja riehuu; herättäkää hänet hiljaa ja ristikää häntä; se menee sitten paikalla ohitse, mutta kesällä peittäkää hänen suutaan huivilla: unissaan aukasee hän sen ja nuo kirotut kärpäset tunkeuvat sinne aamupuolella yötä. Älkää jättäkö häntä rahanpuutteessakaan…"
Adujevin kasvot kävivät tuimiksi, mutta ne selkenivät pian kun luki edelleen.
"Minä lähetän mitä on tarvis, nyt annoin hänelle käsiin tuhat ruplaa. Kunpa hän vaan ei menettäisi niitä turhuuksiin ja kunpa eivät viekottelijat niitä viekottelisi häneltä, onhan teillä siellä pääkaupungissa paljon lurjuksia ja häpeämättömiä ihmisiä. Ja nyt antakaa anteeksi, rakas lanko, — olen kokonaan tullut taitamattomaksi kirjoittamaan. Jään sydämestäni kunnioittamaan teitä."
KälynneA. Adujeva.
"P. S. Lähetän tämän ohessa meidän maatuomisiamme — vattuja omasta puutarhastani, valkeata hunajaa — puhdasta kuin kyynel, — Hollannin palttinaa kahdeksi tusinaksi paitoja ja kotitekoista hilloa. Syökää ja pitäkää terveydeksenne, jos kuluvat — lähetän lisää. Pitäkää silmällä Evseitäkin: hän on hiljanen eikä juo, mutta kenties pääkaupungissa saa huonoja tapoja, — silloin voi rangaistakin."
Piotr Ivanitsh pani kirjeen hitaasti pöydälle, otti vielä hitaammin sikarin ja pyöritettyään sitä käsissään alkoi polttaa. Kauan tuumiskeli hän sitä sutkausta, joksi hän sitä ajatuksissaan nimitti, minkä käly oli hänelle tehnyt. Hän otti tarkkaan selkoa ajatuksissaan mitä hänelle oli tehty ja sitä, mitä hänen itsensä oli tekeminen.
Tämmöisiä päätöksiä teki hän koko tapauksesta. Veljensä poikaa hän ei laisinkaan tunne ja tietysti ei rakastakaan, sen vuoksi hänen sydämensä ei ole velvoitettu minkäänlaisiin velvollisuuksiin, asia oli järjellä ratkaistava ja kohtuullisuuden lailla. Hänen veljensä oli nainut nauttiakseen avioelämää, — minkätähden hän, Piotr Ivanitsh, vaivaisi itseään huolilla veljensä pojasta, hän, joka ei ole nauttinut avioelämän eduista? Ei minkääntähden.
Toiselta kannalta katsoen kuvautui näin: äiti oli lähettänyt pojan suoraan hänen luokseen, hänelle huoleksi, tietämättä, tahtooko hän ottaa vastaan tätä ristiä, tietämättä sitäkään, onko hän elossa ja tilaisuudessa tekemään mitään veljensä pojalle. Luonnollisesti tämä on kaikki tyhmää; mutta jos teko kerran on tehty ja veljenpoika on Pietarissa, avutta, tuttavitta, vieläpä suosimus kirjettäkin, nuori, kokemuksetta… onko hänellä oikeus jättää tämä oman onnensa nojalle, heittää ihmistulvaan ilman ohjeita ja neuvoja ja jos tälle tapahtuisi jotain onnettomuutta — eikö hän saisi vastata omantuntonsa edessä?
Siinä samassa muisti Adujew kuinka häntä seitsemäntoista vuotta takaperin, veli vainaja ja sama Anna Pavlowna valmistivat matkalle. He tietysti eivät voineet tehdä hänelle mitään Pietarissa, hän löysi itse tiensä… mutta hän muisti Anna Pavlownan kyyneleet jäähyväishetkellä, hänen siunauksensa, aivan kuin äidin, hänen hyväilynsä, hänen piirakkansa ja lopuksi hänen viimeiset sanansa: "sitten kun Sashenka kasvaa isoksi — silloin kolmevuotias lapsi, — kenties, te veikkoseni hyväilette häntä…" Silloin Piotr Ivanitsh nousi ja meni kiirein askelin eteiseen…
— Vasili! sanoi hän: — kun veljenipoika tulee, niin älä kiellä häneltä. Mene ja tiedustele, onko täällä ylhäällä vuokrattu se kamari, jota tarjottiin muutama aika sitten, jos se ei ole vuokrattu, niin sano, että minä otan sen huostaani. Aha! nämät ovat tuomiset! Mitä me niillä teemme? — Taanoin näki meidän kauppias kun niitä kannettiin ylös, hän kysyi: emmekö antaisi hänelle hunajaa?… Hän sanoi: "minä maksan teille hyvän hinnan", lupasi ottaa vatutkin.
— Hyvä! anna vaan hänelle. Mutta palttina, mihinkä se pannaan? ehkä se kelpaa päällyksiksi?… Pistä palttina talteen, samoin hillokin — sitä voi syödä: taitaa olla kunnollista.
Piotr Ivanitsh ennätti juuri asettua partaansa ajamaan, kun Aleksander Feodoritsh ilmestyi. Hän tahtoi heittää itsensä sedän kaulaan, mutta tämä puristi märällä kädellään hänen nuorta kättään ja piti häntä vähän matkan päässä itsestään, juurikuin olisi tahtonut katsella häntä, mutta enemmän taisi tuo olla sitä varten, että voisi keskeyttää tämän puuskan ja rajoittaa käden puristukseen.
— Äitisi kirjoitti totta, sanoi hän: sinä olet elävä velivainajani kuva; olisin tuntenut sinut vaikka kadulla. Mutta sinä olet paremman näköinen No, minä jatkan kursailematta partani ajamista, mutta sinä saat istua tuohon — vastapäätäni että näkisin sinua ja aloittakaamme keskustelua.
Tämän jälkeen Piotr Ivanitsh alkoi tehdä työtään, niinkuin siellä ei olisi ketään ollut, saipposi poskiaan, pullistaen kielellään väliin toista ja väliin toista poskea. Aleksanderia hävetti tämä vastaanotto, eikä hän tiennyt miten piti aloittaa keskustelua. Hän luuli sedän kylmyyden tulleen siitä, kun hän ei tullut suoraan sedän luo.
— No, mitenkä äitisi voi? Onko hän terve? Luulen että hän on vanhentunut? kysyi setä irvistellen kaikella tavalla peilin edessä.
— Mamma on, Jumalan kiitos, terve ja lähettää teille terveisiä ja täti Maria Pavlowna samoin, sanoi Aleksander Feodoritsh arasti, — täti käski minun puolestaan syleillä teitä… Hän nousi ja lähestyi setää suudellakseen häntä poskelle, tahi päähän, tahi olkapäähän, tahi lopuksi mihin onnistuisi.
— Pitäisi tätisi jo vuosiensa puolesta olla viisaamman, mutta hän, näet on yhä samallainen hupakko kuin kaksikymmentä vuotta takaperin…
Onneton Aleksander astui takaperin paikalleen.
— Saitteko setä kirjeen? — sanoi Aleksander.
— Kyllä, sain.
— Vasili Tihonitsh Sajeshalow, alkoi Aleksander Feodoritsh, pyytää teitä välttämättömästi menemään ja hommaamaan hänen asiaansa…
— Niin, hän kirjoittaa minulle…
— Eikö teillä vielä ole loppuneet tuommoiset aasit?
Aleksander ei tiennyt mitä hänen piti ajatella — niin tekivät nämät nimitykset hänet alakuloisiksi.
— Suokaa anteeksi setä… alkoi hän melkein vavisten.
— Mitä?
— Suokaa anteeksi etten tullut suoraan teille, mutta jäin dilisansi-konttoriin… Minä en tiennyt teidän asuntoanne…
— Mitä anteeksi pyytämistä siinä on.? Siinä teit oikein hyvin. Äitisi on, Jumala ties, mitä saanut päähänsä. Mitenkä sinä olisit voinut tulla minun luokseni, tietämättä, voisiko pysähtyä tahi ei? Niinkuin näet, asuntoni on nuoren miehen, yhdelle vaan: sali, vierashuone, ruokasali, kabinetti ja vielä työkabinetti, vaate- ja pukemahuone — liikaa huonetta ei ole. Minä ahdistaisin sinua ja sinä minua… Minä olen löytänyt täällä samassa talossa sinulle asunnon.
— Ah setä! sanoi Aleksander: — kuinka voin teitä kiittää tästä huolenpidostanne?
— Hän hyppäsi taaskin paikaltaan tarkoituksella osoittaa sanalla ja teolla kiitollisuuttaan.
— Hiljaa, hiljaa, älä koske! sanoi setä: — partaveitset ovat terävät, saat olla varoillasi ettet haavoita itseäsi ja minua.
Aleksander huomasi, ettei hän huolimatta kaikista ponnistuksista, saa kertaakaan syleillä ja puristaa kuuna päivänä jumaloittua setää ja jätti aikomuksensa toistaiseksi.
— Huone on hyvin hauska, alkoi Piotr Ivanitsh: akkunat ovat hiukan seinälle päin, mutta ethän sinä aina akkunan vieressä istu; jos satut olemaan kotona, niin voit toimia jotain, akkunan vieressä ei ole aikaa haukotella. Ei se ole kalliskaan — neljäkymmentä ruplaa kuukaudelta. Palvelijalle on etuhuone. Saat opetella alusta alkaen elämään yksin ilman lapsenpiikaa; panna kokoon oman pienen talouden, s.o. pitää kotona oma ruoka, teetä sanalla sanoen, oma nurkka — un chez soi, niinkuin ranskalaiset sanovat. Siellä voit vapaasti ottaa vastaan ketä tahdot… Sitäpaitsi silloin kun minä syön päivällistä kotona, niin pyydän nöyrimmästi, mutta toisina päivinä — täällä nuoret miehet tavallisesti syövät ravintolassa, — mutta minä neuvoisin sinua, että lähetät hakemaan päivällistä: kotona on rauhallisempaa ja ei tarvitse peljätä yhtyvänsä Jumala ties millaisten kanssa. Niinkö…?
— Setä, minä olen sangen kiitollinen…
— Mitä kiitollinen? Olethan minulle sukulainen? Minä olen täyttänyt velvollisuuteni. No, nyt minä puen päälleni ja lähden; minulla on sekä virka että tehdas…
— Minä en tiennyt setä, että teillä on tehdas.
— Lasi- ja posliinitehdas; sitäpaitsi en minä ole yksin: meitä on kolme asiakumppania.
— Käykö hyvin?
— Kyllä, tavallisesti; enimmäkseen myydään sisimmäisissä lääneissä markkinoilla. Viimeisenä parina vuotena — vaikka missä. Jos vielä vuotta viisi menee sillä tavoin, niin sitten… Yksi asiakumppani, tosiaan, ei ole kovin luotettava — juo yhä; mutta kyllä minä osaan pitää häntä kourissani. No, hyvästi sitten! Mene nyt katselemaan kaupunkia, syö jossain päivällistä, mutta tule illalla luokseni teetä juomaan, minä olen silloin kotona, — voimme sitten keskustella. Vasili, hei! Näytä tälle herralle huone ja auta häntä asettamisessa.
"Vai tämmöistä sitä on Pietarissa… ajatteli Aleksander, istuen uudessa asunnossaan: — jos oma setä on tämmöinen, niin mitä sitten muut?…"
Nuori Adujew astui edes takaisin huoneessa syvästi vaipuneena ajatuksiin, mutta Evsei taas puheli itsekseen järjestäen kamaria.
"Mitä elämää tämä on, mutisi hän: — Piotr Ivanitshilla lämmitetään kyökkiä kerran kuukaudessa, palvelijatkin syövät muualla… Herra Jumala, tämmöistä! ovatpa aika ihmisiä! Ei voi muuta sanoa, vielä heitä kutsutaan Pietarilaisiksi! Meillä niin joka koira syö omasta kupistaan".
Aleksander taisi tuumia Evsein tavalla, vaikk'ei virkkanut mitään. Hän lähestyi akkunaa, näki ainoastaan savupiippuja, kattoja ja mustia, likaisia tiilisien talojen kylkiä… vertasi tämän siihen mitä näki pari viikkoa takaperin maatalonsa akkunasta. Hän meni ulos — hämmennys, kaikki juoksevat jonnekin, pitävät huolta vaan itsestään, tuskin katsovat ohitsekulkeviin ja silloinkin ehkä sen vuoksi ett'eivät töytäisi toisiinsa. Hän muisti oman lääninkaupunkinsa, jossa jokaikisen vastaantulo oli tavallaan hauskaa. Milloin tuli Ivan Ivanitsh ja meni Piotr Petrovitshille — ja kaikki kaupungissa tiesivät mitä varten. Milloin Maxia Martinovna tuli iltakirkosta, milloin Afanasi Savitsh meni kalastamaan. Tuolla taas ratsastaa pää vaarassa santarmi kuvernööriltä tohtorille, ja jokainen tietää, että hänen ylhäisyytensä puoliso synnyttää, vaikka kaikenmoisien kummien ja mummojen mielestä ei pitäisi siitä ennen aikoja tietää. Kaikki kyselevät: tytönkö vai pojan? Rouvat laittelevat juhlamyssyjä. Tuolla tuli Matvei Matveitsh talosta, paksu keppi kädessä, kello kuuden aikoina, jokainen tietää, että ilman sitä hänen vatsansa ei sulata, että hän välttämättömästä seisattuu vanhan neuvoksen akkunan alle, joka, niinkuin jokainen tietää, juo tähän aikaan teetä. Jos kuka tulee vastaan, tervehdys ja pari sanaa, ja senkin, jota ei tervehdi, tietää kuka se on, mihin ja mitä varten menee ja sen silmissä taas on kirjoitettu: tiedän minäkin, kuka Te olette, mihin ja mitä varten menette. Jos vihdoinkin tulee vastaan tuntemattomia, jotka eivät vielä toisiaan ole nähneet, niin molempien kasvot muuttuvat kysymysmerkeiksi, he seisattuvat, katsovat pari kertaa taakseen, mutta tultuaan kotia kertovat uuden henkilön puvun ja käymisen ja siitä lähtee sitten puheita ja arvoituksia, kuka se oli, mistä ja mitä varten. Mutta täällä ihan työntävät katseellaan pois tieltä, juurikuin kaikki olisivat keskenään vihollisia.
Alussa Aleksander katseli pikkukaupunkilais-uteliaisuudella jokaista vastaantulevata ja jokaista kunnollisesti puettua ihmistä, luullen heitä milloin ministeriksi tahi lähettiläiksi, milloin kirjailijoiksi: "Eiköhän tuo ole se? ajatteli hän: — eiköhön tämä ole?" Mutta pian hän siihen kyllästyi — ministerejä, lähettiläitä, kirjailijoita tuli joka askeleella vastaan.
Hän katseli taloja — hänen kävi vielä ikävämmäksi: hänessä herätti kaihon kauhea paljous yksitoikkoisia kivirakennuksia, jotka, niinkuin hirmuiset hautakammiot venyivät peräkkäin. Tuossa paikassa katu loppuu, siinä varmaan on silmieni edessä paikka, jossa sopii omin mielin oleksia, ajatteli hän tahi on siinä mäki, tahi vihreätä, tahi hajaantunut aita, — mutta ei, taaskin alkaa sama kivinen muuri yhdennäköisiä taloja, neljine akkunarivineen. Tämäkin katu loppuu, mutta sitä estää taas samallainen, siellä on sama järjestelmä taloja. Jos katsahtaa oikealle, vasemmalle — jokapaikassa on hänen ympärillään kuin jättiläisjoukko: taloja, taloja ja yhä vaan taloja, kiviä ja kiviä, aina vaan yhtä ja samaa… ei ole tilaa silmälle katsella avaruutta, joka haaralta on suljettua — näyttää kuin ihmisten ajatukset ja tunteetkin olisivat suljetut.
Raskaat ovat pikkukaupunkilaisen ensimmäiset mielivaikutukset Pietarissa. Hänen on outoa ja ikävää; ei kukaan häntä huomaa; hän on täällä eksyksissä; eivät uutiset, ei vaihtelevaisuus, eikä ihmisjoukkokaan häntä huvita. Hänen pikkukaupunkilais-itsekkäisyytensä julistaa sodan kaikkea vastaan, mitä hän täällä näkee ja mitä ei ole kotikaupungissa nähnyt. Hän alkaa mietiskellä ja siirtyy ajatuksissaan omaan kaupunkiinsa. Mikä ihana näky! Yhdellä talolla on terävä huippunen katto ja hapuli akasia-puisto. Katolla on lisärakennus, kyyhkysten lakka. — Kauppias Isumin on halukas niitä hätyyttämään: sen vuoksi hän rakensi kyyhkyslakan katolle; illoin ja aamuin kolpakko ja halatti päällä, keppi kädessä, jonka nenään on sidottu riepu, seisoo hän katolla, viheltää ja huiskii kepillä. Toinen talo on aivankuin lyhty: jonka neljällä haaralla on akkunoita, latuskainen katto, talo on vanhanaikaista rakennusmallia; näyttää siltä; kuin saisi olla varoillaan, ettei se hajoa tahi syty palamaan itsestään, laudat olivat muuttuneet vaalean harmaiksi. Peloittava olisi asua tuommoisessa talossa, mutta asuvatpa vaan. Isäntä tosin välistä katsoo kallistunutta kattoa ja pudistaa päätään, sanoo: kestäneekö kevääsen asti? Kenties! sanoo sitten ja asuu edelleen, peläten laskuaan, mutta ei itseään. Sen vieressä rehentelee viehättävästi lääkärin eriskummainen talo, puolipyöreänä ja kahdella "putkan" näköisellä sivurakennuksella, jotka kokonaan ovat köynnöskasvien peitossa. Tämän talon takainen puoli oli kadulle päin, siitä lähtee parinvirstan pituinen aita, jonka takaa pilkistelevät punaposkiset omenat, poikien kiusaajat. Kirkot ovat taloista melkosen matkan päässä. Niiden ympärillä kasvaa tiheä heinä, ja siellä on hautakiviä. Oikeuden istunto paikka — jo päältäkin näkyy, että se on oikeuden istuntopaikka: asiatta ei kukaan mene sen lähelle. Mutta täällä pääkaupungissa niitä ei voikaan eroittaa tavallisista taloista, ja vielä lisäksi, häpeä on sanoakin, on samassa talossa puoti. Kun siellä kaupungissa kulkee pari, kolme katua, niin tuntee raittiin ilman, alkavat aidat, niiden takana kasvitarhat ja lakeat toukopellot. Jos on hiljaista, liikkumattomuutta, ikävää — kaduilla ja ihmisissä sama siunattu vaikutus! Kaikki elävät vapaasti, leveästi, ei kellään ole ahdasta, kanat ja kukotkin käyvät vapaasti kaduilla, kilit ja lehmät syövät heinää ja lapset laskevat paperileijoja.
Mutta täällä… mikä ikävyys. Pikkukaupungin asukas ikävöi oman kaupungin aitaa; joka on vastapäätä hänen akkunoitaan, pölyisen ja likaisen kadun tärisevää siltaa ja juomatavarain kaupan otsaketta. Hänestä on vastenmielistä tunnustaa, että Iisakin kirkko on parempi ja korkeampi kuin hänen kotikaupunkinsa kirkko, että aatelisseuran sali on isompi kuin heidän. Semmoisia vertailuja tehdessään on hän vihaisesti ääneti, mutta välistä uskaltaa sanoa, että semmoista ja semmoista kangasta voi heilläkin saada, vieläpä parempaa ja huokeampaakin ja tuommoisia meren harvinaisuuksia, isoja krapuja ja näkinkenkiä, sekä kauniita kaloja eivät viitsisi katsellakaan, ja kuka teitä muka pakoittaa ostamaan ulkolaisilta kankaita ja mitättömiä kappaleita; ne nylkevät teitä, mutta te olette mielellänne hölmöjä. Kyllähän sen sijaan tulee äkkiä iloiseksi, kun huomaa että hänen kaupungissaan on parempaa mähnää, pääronia ja vehnäsiä. — "Vai tätä kutsutaan teillä pääroniksi?" sanoo hän. "Meillä palvelijatkaan eivät söisi sitä!"… Vielä ikävämmältä tuntuu pikkukaupunkilaisesta, kun hän menee jonnekin näihin isoihin taloihin viemään kirjettä kaukaa, Hän luulee, että hänelle avataan syli, eivät tiedä miten vastaan ottaa, mihin pannaan istumaan, miten herkutetaan; alkavat taitavasti ottaa selkoa mikä on hänen lempiruokansa, kuinka häntä hävettää nämät hyväilyt, kuinka hän lopulla heittää kaikki seremoniat, suutelee isäntää ja emäntää, rupeaa heitä sinuttelemaan, aivankuin olisivat olleet parikymmentä vuotta tuttavat: kaikki juovat kirsikkaviiniä, kenties vielä vetävät äänissä virrenkin…
Mitä vielä! Häneen tuskin katsovat, rypistelevät, sanovat olevan toimia; jos on mitä asiaa, niin määräävät sen ja sen tunnin, silloin kun eivät syö päivällistä eivätkä illallista, mutta amiralin tuntia eivät tiedäkään — ei viinaa eikä haukattavaa. Isäntä peräytyy syleilyksestä, katselee vierasta niin kummallisesti. Viereisessä kamarissa helisyttävät lusikoita ja laseja: nytpä voisivat pyytää syömään, mutta he koettavat hienoilla viittauksilla osoittaa ulos. Kaikki on lukittu, joka paikassa on soittokelloja: eikös tämä ole ihmeellistä? Ja semmoisia kylmiä ihmisiä, pelkääviä naamoja. Mutta siellä meillä, astu sisään rohkeasti, jos ovat syöneet päivällistä, niin vieraan seuraksi syövät uudestaan; teekyökki aamulla ja illalla on aina pöydällä, mutta soittokelloja ei ole makasiinissakaan. Kaikki syleilevät ja suutelevat, sekä vastaantulija että ohikulkija. Naapuri on siellä — kuin todellinen naapuri, elävät käsi kädessä, sielu sielussa; sukulainen — taasen kuin sukulainen: kuolee omansa edestä!
Aleksander tuli Amirali-torille ja jähmettyi. Tunnin hän seisoi Vaskisen ratsastajan edessä, mutta ei karvas soimaus sydämessä niinkuin Evgeni raukalla, vaan riemun ajatus. Hän katsahti Nevaa, sitä ympäröiviä rakennuksia — hänen silmänsä loistivat. Hän häpesi yht'äkkiä haluaan täriseviin siltoihin, hakuteihin ja rikkinäisiin aitoihin. Hänen tuli hauska ja kevyt olla. Tämä epäjärjestys, ihmisjoukko — kaikki sai hänen silmissään toisen merkityksen. Toivehet välähtelivät taaskin, joita surulliset vaikutukset hetkiseksi olivat painaneet; uusi elämä aukasi hänelle sylinsä ja viittasi jonnekin tietämättömään. Hänen sydämmensä löi kovasti. Hän haaveksi suuremmoista tehtävätä, korkeita ponnistuksia ja astuskeli hyvin arvokkaasti pitkin Newskiä, lukien itseään suuren maailman kansalaiseksi… Näissä haaveiluissaan hän palasi kotia.
Illalla kello 11 lähetti setä häntä kutsumaan teetä juomaan.
— Minä tulin juuri teatterista, sanoi setä ollen pitkällään sohvalla.
— Kuinka ikävä, ettette tänään sanonut minulle, setä: minä olisin tullut teidän kanssanne.
— Minä istuin nojatuolissa. Mihin sinä olisit istunut, vai minun polvilleni? sanoi Piotr Ivanitsh: — mene huomenna yksin.
— Ihmisjoukossa on yksin ikävä olla, setä; ei voi kenenkään kanssa jakaa mielivaikutuksiaan…
— Ei tarvitsekaan! täytyy osata tuntea ja ajatella, sanalla sanoen, elää yksin; ajan kanssa sitä tarvitaan. Ja vielä, sinun pitää pukea itsesi teatteriin ihmismäisesti.
Aleksander katsoi pukuaan ja ihmetteli sedän sanoja. — Kuinka minä en olisi ihmismäisesti puettu? ajatteli hän. Sininen takki ja siniset housut…
— On minulla, setäseni paljon vaatteita: — Königstein on tehnyt; hän neuloo meidän kuvernöörillekin.
— Puutetta ei ole, mutta kumminkaan ei kelpaa; vien sinut näinä päivinä oman räätälini luo; mutta tämä on joutavaa. On tärkeämpääkin puhumista. Sano mitä varten sinä olet tänne tullut?
— Minä tulin… elämään.
— Elämään? s.o., jos sinä tällä ymmärrät syömistä, juomista ja makaamista, niin ei olisi maksanut vaivaa matkustaa niin pitkälle: sinun ei onnistukaan syödä eikä maata täällä, niin hyvin kuin siellä, kotonasi; mutta jos tarkoitit jotakin muuta, niin selitä…
— Nauttia elämästä, tahdoin sanoa, lisäsi Aleksander, kokonaan punastuen: — olen kyllästynyt maaelämään — aina yhtä ja samaa…
— Aha! Vai niin! Sinä varmaan vuokraat kauniin huonekerran Newskillä, ostat vaunut, kokoot suuren joukon tuttavuuksia ympärillesi, pidät vastaanottopäiviä?
— Mutta se käy kovin kalliiksi, huomautti Aleksander lapsellisesti.
— Äitisi kirjoitti, että hän antoi sinulle tuhat ruplaa: se on vähän, sanoi Piotr Ivanitsh. — Ei kauan aikaa sitten tuli eräs minun tuttavani maalta tänne, hän oli myöskin kyllästynyt maaelämään; hän tahtoo nauttia elämästä, hän toi viisikymmentä tuhatta ja tulee joka vuosi saamaan yhtä paljon. Hän varmaan tulee nauttimaan elämästä Pietarissa, mutta sinä — et! Et sinä ole sitä varten tullut.
— Teidän sanojenne mukaan setä, kuuluu, etten muka tiedä itsekään mitä varten olen tullut.
— Melkein niin: se on paremmin sanottu: siinä on totuutta; mutta ei siinäkään ole kyllä. Etkö sinä, kun tänne itseäsi varustelit, tehnyt itsellesi kysymystä: miksi minä matkustan? Se ei olisi ollut liikaa.
— Ennenkuin tein itselleni tämän kysymyksen, oli minulla jo valmis vastaus! vastasi Aleksander ylpeästi.
— Miksi et puhu sitten? no, mitä varten?
— Minua veti joku voittamaton voima, jano jaloon työhön; minussa kiehui halu valaisemaan ja toteuttamaan…
Piotr Ivanitsh kohotti itseään hieman sohvalta, otti sikarin suustaan ja teroitti korvansa.
— Toteuttamaan ne toiveet, jotka ovat kekoutuneet yhteen…
— Etköhän sinä runoile? kysyi yht'äkkiä Piotr Ivanitsh.
— Kuinka niin?
— Sinä puhut sillä tavoin…
— Onko se paha?
— Ei, — ehkä on kuinkakin hyvä, mutta outoa se on.
— Meille puhui sillä tavalla estetiikan professori, ja häntä pidettiin kaikkein kaunopuheliaimpana professorina, sanoi hämmästynyt Aleksander.
— Mistä hän niin puhui?
— Asiastaan.
— Vai niin!
— Mitenkä, setä, minun pitäisi puhua?
— Yksinkertaisemmin, niinkuin muutkin, eikä niinkuin estetiikan professori. Sitä paitsi, ei tätä voi heti selvittää; saat myöhemmin itse nähdä. Sinä taidat tahtoa sanoa, niin paljon kuin vielä voin muistaa yliopiston luentoja ja kääntää sinun sanojasi, että sinä tulit tänne tekemään "karjeria", koittamaan onnea — niinkö?
— Oikein, setä, karjeri…
— Ja onnea, lisäsi Piotr Ivanitsh, mitä karjeri olisi onnetta?Ajatus on hyvä — mutta turhaan sinä olet tullut.
— Kuinka niin? Toivon, ettette puhu omasta kokemuksestanne näin? sanoi Aleksander, katsoen ympärilleen.
— Oikein huomautettu. Oikein, minä olen hyvinvoipa ja asiani eivät ole huonot. Mutta niin paljon kuin huomaan, niin sinun ja minun välillä on — suuri eroitus.
— Minä en uskalla itseäni mitenkään verrata teihin…
— Ei asia ole siinä; sinä voit kenties olla kymmenen kertaa viisaampi ja parempi minua… mutta sinun luonteesi ei taida olla semmoinen, että se mukautuisi uuteen järjestykseen; mutta sikäläisten järjestys — oi, oi! Sinua, näetkös, on äitisi hemmoitellut ja lellitellyt, miten sinä voisit kestää kaikkea, mitä minä olen kestänyt? Sinä varmaan olet haaveksija, mutta täällä ei ole aikaa haaveksia; kutka tänne tulevat, tulevat työtä tekemään.
— Kenties minäkin voin jotain tehdä, jos ette jätä minua neuvoittanne ja kokemuksistanne…
— Minä pelkään — neuvoa. Minä en voi mennä takaamaan sinun maalaisluonnettasi: jos sattuisi hullusti menemään — syyttäisit minua; mutta mielipiteeni sanon kyllä — ole hyvä ja kuule — en kiellä, tottele tahi ole tottelematta, tee kuin tahdot. Mutta ei! minä en toivo myötäkäymistä. Teillä siellä on erilainen käsitys elämästä: miten voit sen muuttaa? Te olette sekautuneet siellä rakkauteen, ystävyyteen, elämän suloisuuksiin ja onneen; luulette että elämä onkin ainoastaan siinä: ah ja oh! itkette, nyyhkitte ja rakastelette, mutta työtä ette tee… miten voin vieroittaa sinut kaikesta tästä? — Se on vaikeata!
— Minä koettelen, setä, mukautua ajan mukaan. Tänään jo, kun katselin noita suunnattoman suuria rakennuksia, laivoja, jotka ovat tuoneet meille kaukaisien maiden tuotteita, ajattelin nykyajan ihmiskunnan edistymistä, minä käsitin tämän viisaasti — työskentelevän joukon liikunnon, ja olen valmis siihen liittymään…
Piotr Ivanitsh nosti Aleksanderin puhuessa tuntuvasti kulmakarvojaan ja katsoi tarkasti veljensä poikaan. Tämä pysähtyi.
— Asia näyttää olevan yksinkertainen, sanoi setä: — mutta he saavat Jumala ties mitä päähänsä… viisaasti työskentelevän joukon liikunnan… Tosiaan, parempi olisi sinun ollut jäädä sinne. Olisit elämäsi-ijän elänyt kunniassa: olisit siellä viisain kaikista, olisit saanut kantaa kirjailijan ja kaunopuhujan nimen, uskoisit ikuiseen muuttumattomaan ystävyyteen ja rakkauteen, sukulaisiin, onneen, naisit ja huomaamatta eläisit vanhaksi ja voisit tosiaan olla tavallasi onnellinen: mutta täkäläisellä tavalla et voi tulla onnelliseksi: täällä pitää kaikki tämmöiset käsitykset kääntää ylös alasin.
— Kuinka setä, ovatko ystävyys ja rikkaus — nämä pyhät ja korkeat tunteet niin ilman tarkoitusta vaan pudonneet alas taivaasta maan lokaan…
— Mitä? Aleksander oli ääneti.
"Rakkaus ja ystävyys lokaan putoisivat!" Mitenkä sinä voit täällä tuolla tavoin puhua?
— Eivätkö ne ole täällä samat kuin siellä? tahdoin sanoa?
— On täälläkin rakkautta ja ystävyyttä — missäpähän ei tuota hyvää löytyisi? Mutta ei semmoista kuin teillä on siellä; aikaa voittain saat itse nähdä… Ennen kaikkea unhota nuo pyhät ja taivaalliset tunteet, ja katso asiaa yksinkertaisemmin niinkuin se on. Se tosiaan on parempi ja siten sinä opit puhumaankin yksinkertaisemmin. Sitä paitsi, eihän tämä ole minun asiani. Sinä olet tullut tänne, eihän takasin sovi kääntyä: jos et löydä, mitä olet hakenut, niin syytä itseäsi: Minä huomautan sinua siitä, mikä on hyvää minun mielestäni ja mikä on pahaa, mutta sitten, tee kuin itse tahdot… Koetellaan, ehkä onnistuu, ehkä sinusta voi jotain tehdä! Niin! äitisi pyysi minun antamaan sinulle rahaa… Tiedätkös mitä minä sanon sinulle: älä pyydä minulta niitä: se sekoittaa aina hyvän sovun kunnollisten ihmisten kesken. Mutta älä luule, että minä sinulta kieltäisin: ei, jos niin sattuu, että muuta keinoa ei löydy, etkä voi muuta tehdä, käänny minun puoleeni… Parempi on toki aina ottaa sedällä kuin vieraalta, ainakin saat ilman korkoja. Ettet tarvitsisi tulla siihen pakoitetuksi, niin hankin sinulle pian paikan, että voit ansaita rahaa. No, hyvästi nyt näkemään asti! Pistäy tänne aamupäivällä, niin voimme neuvotella, mitenkä ja kuinka alamme. Aleksander Feodoritsh alkoi lähteä kotia.
— Kuule, ehkä tahdot syödä illallista? huusi Piotr Ivanitsh hänen jälkeensä.
— Niin setä… kyllä minä taitaisin.
— Minulla ei ole mitään.
Aleksander oli ääneti. "Mitä varten sitten tämä velvoitettu kutsumus?" ajatteli hän.
Kotona ei minulle ruokaa keitetä, mutta ravintolat ovat nyt suljetut, jatkoi setä. — Siinä on sinulle läksy ensimmäiseen tilaisuuteen — opi tottumaan. Teillä noustaan ylös ja käydään maata auringon kanssa, syödään ja juodaan silloin kuin luonto vaatii, jos on kylmä niin panevat korvalappujen kanssa varustetun hatun päähän, eivätkä välitä mistään; kun on valoisa — niin on päivä, jos on pimeä — niin on yö. Silmäsi menevät jo umpeen, mutta minä istun vielä työhön: kuukauden lopuksi täytyy tehdä laskut. Te hengitätte siellä ympäri vuoden raitista ilmaa, mutta täällä maksaa sekin nautinto rahaa — ja niin on kaiken kanssa! Täydelliset antipodit! Täällä ei syödä illallistakaan, ei omilla varoilla, eikä muitten varoillakaan. Se on sinulle melkein hyödyksi, sitten et oihka etkä heittele itseäsi yöllä, ristimässä minulla ei ole aikaa sinua käydä.
— Siihen voi helposti tottua, setä…
— Hyvä, jos niin on. Teillä on kaikki vielä entisellään. Saako tulla yöllä vieraisille jos paikalla laitetaan illallinen?
— Mitä pahaa siinä on, setä, toivon ettei tätä tapaa soimata.Venäläisten hyvä puoli…
— Älähän nyt! Mikä hyvä puoli siinä on? Ikävissään ovat ihmiset joka hylkiön tulosta iloiset: pyydän nöyrimmästi, syökää niin paljon kuin vaan tahdotte, mutta huvittakaa vaan meitä laiskuudessamme, auta meitä kuluttamaan aikaa, ja anna meidän katsella sinua: onhan edes jotakin uutta; ruokaa me emme sääli: se ei maksa meille täällä kerrassaan mitään. Ilettävä hyvä puoli!
Aleksander meni sitten nukkumaan ja koetteli arvata, millainen setä on. Hän muisteli koko keskustelun; paljoa ei käsittänyt, ja toista taas ei oikein uskonut. "En puhu hyvin!" ajatteli hän. "Rakkaus ja ystävyys eivät ole ikuisia. Eiköhän setä pilkkaa minua? Onko täällä tosiaan semmoinen järjestys? Mikä minussa sitten miellytti niin Sofiaa ellei puhumiseni lahja? Ja eikö hänen rakkautensa tosiaan ole ikuinen?… Ja eikö täällä todella syödä illallista?"
Hän käänteli itseään vielä kauan sängyssään: pää, täynnä rauhattomia ajatuksia, ja tyhjä vatsa eivät antaneet hänen nukkua.
Kului pari viikkoa.
Piotr Ivanitsh tuli päivä päivältä tyytyväisemmäksi veljensä poikaan.
— Pojalla on malttia, puhui hän eräälle asiakumppanilleen tehtaalla: sitä en suinkaan olisi voinut odottaa maalaiselta pojalta. Hän ei riipu aina kintuilla, ei tule kutsumatta luokseni; ja kun huomaa olevansa liikaa, menee paikalla pois; eikä pyydä rahaa, hän on rauhallinen nuori mies. On hänellä eriskummallisuuksiakin… tahtoo suudella, puhuu kuin seminaarilainen… no, mutta kyllä hän siitä luopuu; onhan sekin hyvä, ettei hän istuutunut niskoilleni.
— Onko hänellä varoja? kysyi asiakumppani.
— Ei; joku satanen sielu.
— Mitä siitä! Jos on taipumusta, niin hän menestyy täällä… ettehän tekään paljosta alkanut, mutta nyt, Jumalan kiitos…
— Ei! hänestä ei ole mihinkään! ei hän saa mitään toimeen! Tuommoinen turhanpäiväinen ihastus ei kelpaa minnekään, ei hän totu täkäläiseen järjestykseen; missä hän voisi menestyä! Turhaan hän tuli… mutta se on hänen oma asiansa.
Aleksander piti velvollisuutenaan rakastaa setäänsä, mutta ei voinut mitenkään tottua hänen luonteesensa ja mielipiteisiinsä.
Setä taitaa olla hyvä ihminen, kirjoitti hän eräänä aamuna Paspelowille: sangen viisas, mutta hän on erittäin proosallinen ihminen, ijankaikkisesti asioissaan ja laskuissaan. Hänen henkensä on aivan kuin maahan kiinnitetty, eikä koskaan kohoa puhtaasen, maan loasta puhdistettuun ihmisen henkisen tutkistelemisen maailmaan. Hänellä on taivas eroittamattomasti maahan sidottu, me emme taida sielujen puolesta sointua. Tullessani tänne, ajattelin minä, että hän, niinkuin setä ainakin, antaa minulle sijan sydämessään, lämmittää minua täällä kylmässä tulvassa tulisilla ystävyyden syleilyillä; ystävyys, tiedäthän, on toinen luoja! Mutta hän ei ole muuta kuin yksi tämän tulvan esittäjistä. Ajattelin jakaa aikani hänen kanssaan, etten eroaisi hänestä hetkeksikään, mutta mitä olen kohdannut? — Kylmiä neuvoja, joita hän sanoo järjellisiksi; olkoot ennen järjettömiä, kunpa vaan olisivat täynnä lämpöistä osanottoa. Hän on ylpeä eikä ylpeäkään, kaikkien todellisten sydämen vuodatusten vihollinen. Me emme syö päivällistä emmekä illallista, emmekä käy missään yhdessä. Tultuaan kotia ei hän koskaan sano missä on ollut ja mitä hän on tehnyt, eikä myös koskaan sano, mihin menee ja mitä varten, ketä tuttavia hänellä on, miellyttääkö häntä mikä tahi ei, miten hän viettää aikaansa. Ei hän ole koskaan erittäin vihainen, ei ystävällinen, ei suruinen, eikä iloinen. Hänen sydämellensä ovat rakkauden ja ystävyyden puuskat ja ihanteelliset pyrinnöt kaikki vieraita. Välistä kun rupean puhumaan, puhun kuin innostunut prohveetta, melkein kuin meidän suuri unohtumaton Ivan Semenitsh, silloin kun aina vapisimme ihastuneina hänen tulisista silmäyksistään ja sanoistaan, mutta setä? Hän kuuntelee, olkapäät kohotettuina, katsoo eriskummallisesti, tahi nauraa omalla tavallaan, semmoisella naurulla, joka saa vereni jähmettymään — ja silloin hyvästi minun innostukseni! Välistä minä näen hänessä aivan kuin Pushkinin pahan hengen… Hän ei usko rakkautta olevan j.n.e., sanoo ettei ole onnea ja ettei sitä kukaan ole luvannut, että löytyy vaan elämä, joka jakautuu hyvään, pahaan, hauskuuteen, menestykseen, terveyteen, rauhaan, sitten ikävyyksiin, vastoinkäymiseen, rauhattomuuteen, tautiin j.n.e., että kaikkea tätä täytyy katsella jokapäiväisesti, eikä koota päähänsä turhamaisia — mitä lajia? Turhamaisia — kysymys siitä, miksi olemme luodut, mihin me pyrimme, — että tämä ei ole meidän huolemme, ja ett'emme sitten näe mitä nokkamme edessä on emmekä tee työtämme… ainoastaan työstä saa kuulla! Hänestä ei voi huomata onko hän nautinnon tahi proosallisen työn vaikutusvoiman alla! Laskujensa vieressä sekä teatterissa on hän samankaltainen; hän ei tunne valtaavia vaikutuksia eikä taida rakastaa mitään kauneutta; se on vierasta hänen sielulleen; minä luulen ettei hän ole lukenut Pushkiniakaan…
Piotr Ivanitsh ilmestyi odottamatta veljensä pojan kamariin ja tapasi hänet kirjeen ääressä.
— Minä tulin katsomaan, miten olet täällä asettunut, sanoi setä — ja tulen puhumaan asiasta.
Aleksander hyppäsi ylös ja peitti jotain vikkelästi kädellään.
— Piiloita, piiloita salaisuutesi, sanoi Piotr Ivanitsh: — minä käännän pois itseni. No, oletko peittänyt? Mutta sieltä putosi jotain? Mitä tämä on?
— Se ei ole, setä, mitään… alkoi Aleksander, mutta hämmästyi ja oli ääneti.
— Taitaa olla hiuksia! Toden perästä ei mitään oikeastaan, kun näin kerran yhden, niin näytä sekin, mitä piiloitit käteesi.
Aleksander, niinkuin koulupoika, joka saadaan kiinni, aukasi vastoin tahtoansa kätensä ja näytti sormuksen.
— Mitä tämä on? Mistä? kysyi Piotr Ivanitsh.
— Nämät ovat, setä, aineellisia merkkejä… aineettomissa suhteissa…
— Mitä? Mitä? Annapas tänne nuo merkit.
— Ne ovat pantteja…
— Varmaan olet maalta tuonut?
— Sofialta sain, setä, muistoksi… jäähyväishetkellä…
— Oikein arvattu. Ja näitä olet kulettanut tuhannen viidensadan virstan takaa?
Setä pudisti päätään.
— Ennen olisit tuonut vielä säkillisen kuivattuja vattuja: ne olisi voinut myydä puotiin, mutta nämät pantit…
Hän katseli vuorotellen hiuksia ja sormusta, hiuksia hän haisteli ja sormusta punnitsi kädessään. Sitten hän otti pöydältä paperi palasen, kääri siihen molemmat merkit, puristi ne kovaan kääryyn ja — yks kaks nakkasi akkunasta ulos.
— Setä! huusi Aleksander rajusti ja tempasi häntä kädestä kiinni, mutta myöhään: käärö lensi naapurin katon kulman poikki ja putosi kanavaan parkkilaivan reunalle, jossa oli tiilejä, sieltä vierähti alas ja putosi sitten veteen.
Aleksander oli ääneti ja katsoi katkerasti soimaavalla katseella setää.
— Setä! toisti hän.
— Mitä?
— Kuinka voisin nimittää tekoanne.
— Heittämiseksi akkunasta kanavaan aineettomia merkkejä ja muuta joutavaa ja turhamaisuutta, jota ei tarvitse pitää huoneessa…
— Turhamaisuutta, tämäkö turhamaisuutta?
— Mitä sinä luulit? — Puolet sinun sydämestäsi… Minä tulin asialle hänen luokseen, mutta mitäpäs hän tekee — istuu ja mietiskelee joutavaa!
— Häiritseekö se asiaa, setä?
— Paljon. Aika kuluu, mutta sinä et ole tähän saakka sanaakaan sanonut aikomuksistasi: tahdotko palvella, oletko valinnut muun toimen — et sanaakaan! Ja kaikki tämä tulee siitä, että sinulla on Sofia ja merkit mielessä. Kas, tuossa taidat hänelle kirjettäkin kirjoittaa? Niinkö?
— Niin…minä alotin…
— Oletko äidillesi kirjoittanut?
— En vielä, minä aioin kirjoittaa huomenna.
— Miksikä huomenna? Äidille huomenna, ja Sofialle, joka sinun kuukauden päästä pitää unhottaa, tänään…
— Sofianko? Voisiko hänet unhottaa?
— Täytyy. Jos en olisi heittänyt ulos sinun panttejasi, niin olisit ehkä muistanut häntä liian kuukauden. Minä tein sinulle kahdenkertaisen palveluksen. Muutaman vuoden päästä nämät pantit olisivat muistuttaneet sinulle hullutusta, josta olisit punastunut.
— Punastunut semmoisesta puhtaasta, pyhästä muistosta? Se merkitsee, ettei saa tunnustaa runollisuutta…
— Mikä runollisuus hulluudessa on? Sinun tätisi kirjeessä esimerkiksi on runollisuutta! keltainen kukkanen, järvi, joku salaisuus… Kun aloin lukea — niin minun tuli niin paha olla, etten voi sanoa! Vähältä etten punastunut, enkä minä lakannut punastumasta!
— Tämä on hirmuista, hirmuista, setä! Varmaan ette ole koskaan rakastanut?
— En voinut kärsiä merkkejä.
— Tämä on jonkinmoinen puinen elämä! sanoi Aleksander kovalla mielen liikutuksella: — jähmetystä mutta ei elämää! Jähmettyä ilman innostusta, ilman kyyneleitä, ilman eloa, ilman rakkautta…
— Ja ilman hiuksia! lisäsi setä.
— Setä, kuinka te voitte noin kylmästi pilkata sitä, joka on parasta maan päällä? Se on rikos… Rakkautta…pyhiä tunteita!…
— Kyllä tunnen tuon pyhän rakkauden: sinun ijälläsi kun nähdään kihara, kenkä, sukkanauha, liikutetaan kättä — niin pitkin ruumista juoksee tuo pyhä, ylevä rakkaus, ja annapas sille vielä valtaa, niin tuota… Valitettavasti sinun rakkautesi on vielä tulevaisuudessa; siitä et mene mihinkään pakoon, mutta työ menee sinulta, jos et rupea sitä tekemään.
— Mutta eikö rakkaus ole myös velvollisuus?
— Ei; se on hauska ajanvietto, mutta sen valtaan ei saa liiaksi antautua, muuten tulee juoruja. Sen vuoksi minä pelkään sinun tähtesi. — Setä pudisti päätään.
— Minä olen melkein löytänyt sinulle paikan. Tahdothan sinä palvella? sanoi setä.
— Ah, setä, minä olen niin iloinen! Aleksander suuteli äkkiä setää poskelle.
— Löysitpä kerran tilaisuuden! sanoi setä pyyhkien poskeaan. — Kuinkas minäkään en ollut varoillani… No, kuule sitten. Sano, mitä osaat ja mihin tunnet itsesi olevan sopivan?
— Minä tunnen jumaluusoppia, kaupungin-, rikos-, varsinaiset- ja kansanoikeudet, osaan diplomatiaa, poliitillista talouden hoitoa, filosofiaa, estetiikkaa, muinaistiedettä…
— Malta, malta! Mutta osaatko kunnollisesti kirjoittaa venäjän kieltä? Se on tällä kertaa kaikkein tarpeellisinta.
— Mikä kysymys, setä, osaanko kirjoittaa venäjän kieltä! sanoi Aleksander ja juoksi piirongin luo, josta hän alkoi vetää esille kaikenlaisia papereita, mutta setä otti sillä välin pöydältä jonkun kirjeen ja alkoi sitä lukea.
Aleksander tuli paperien kanssa pöydän luo ja näki, että setä luki kirjettä. Paperit putosivat hänen käsistään.
— Mitä te luette, setä? sanoi hän peljästyneenä.
— Tuossa oli kirje, ystävälle luultavasti. Suo anteeksi — minä tahdoin nähdä, miten sinä osaat kirjoittaa.
— Ja te luitte sen?
— Niin melkein, — pari riviä jäi ainoastaan — lopetan ihan paikalla; mitä siitä; eihän tässä ole salaisuuksia, muussa tapauksessa ei se olisikaan tässä vetelehtinyt, niin vaan…
— Mitä te nyt ajattelette minusta, setä?…
— Ajattelen, että sinä kirjoitat kunnollisesti, virheettömästi ja sujuvasti.
— Varmaan ette ole lukenut mitä tuossa on kirjoitettu! kysyiAleksander vilkkaasti.
— Ei, kyllä taisin lukea, sanoi Piotr Ivanitsh katsoen molempia sivuja: — alussa kuvaat Pietaria, mielen vaikutuksia ja sitten minua.
— Herra Jumala! huudahti Aleksander ja peitti molemmin käsin kasvonsa.
— Mitä sinä? Mikä sinua vaivaa?
— Te puhutte tätä niin rauhallisesti? Ettekö ole minulle vihainen ja halveksi minua?
— En! Mistä syystä rupeisin riehumaan?
— Sanokaa vielä kerran, rauhottakaa minua.
— En, en, en!
— Minä en usko; näyttäkää toteen, setä…
— Millä tahdot?
— Syleilkää minua.
— Suo anteeksi, en voi.
— Miksi ette?
— Siksi, ettei siinä teossa ole järkeä eikä ymmärrystä, tahi, sanoen sinun professorisi sanoilla, halu ei kehoita minua siihen; jos sinä olisit nainen — olisi eri asia: silloin sitä tehdään ajatuksetta, muusta kehoituksesta.
— Tunne, setä, pyrkii ulos, tahtoo puheta ja innostua…
Minulla ei pyri eikä tahdo, ja jos pyrkisikin, niin minä pidättäisin — neuvon sinua tekemään samaa.
— Miksi niin?
— Siksi, että jälestäpäin, kun tarkastat lähemmin sitä ihmistä, jota olet syleillyt, et tarvitsisi punastua syleilyksestäsi.
— Eikö tapahdu semmoista, setä, että työnnetään luotaan ihminen ja jälestäpäin kadutaan sitä.
— Tapahtuu; sen vuoksi minä en koskaan työnnäkään luotani.
— Ettekö minuakaan työnnä käytökseni tähden, ettekö kutsu minua pöllöksi?
— Sinun mielestäsi jokainen, joka kirjoittaa loruja, on pöllö. Siinä tapauksessa niitä karttuisi lukematoin paljous.
— Mutta lukea itsestään tuommoisia katkeria totuuksia — ja keltä?Omalta veljensä pojalta!
— Sinä luulet kirjoittaneesi totuuden?…
— Oi, setä!… tietysti minä olen erehtynyt…minä korjaan…antakaa anteeksi…
— Tahdotko, niin minä sanelen sinulle totuuden?
— Olkaa niin hyvä.
— Istu ja kirjoita.
Aleksander otti arkin paperia ja kynän, mutta Piotr Ivanitsh katahtsi kirjeesen, jonka oli lukenut, ja saneli:
"Rakkahin ystävä!"
— Kirjoititko?
— Kirjoitin.
"Pietaria ja mielen vaikutuksiani en rupea sinulle kuvaamaan:"
"En rupea kuvaamaan", sanoi Aleksander kirjoitettuaan.
"Pietari on aikoja sitten kuvattu, mutta mitä ei ole kuvattu, sitä täytyy itse nähdä; minun mielenvaikutukseni eivät kelpaa sinulle. Turhaa on tyhjän vuoksi kuluttaa aikaa ja paperia. Parempi on kuin kuvaan setäni, sillä se liikuttaa minua persoonallisesti."
— "Setä", sanoi Aleksander.
— No, tuossa sinä kirjoitat, että minä olen sangen hyvä ja viisas — kenties se on totta, kenties ei; otetaan siis ennen keskikohtaisesti. Kirjoita!
"Setäni ei ole tyhmä eikä paha, toivoo minulle hyvää…"
— Setä! minä voin arvon antaa ja kunnioittaa… sanoi Aleksander ja ojentui häntä suutelemaan.
"Vaikka hän ei riipu kaulassani", jatkot Piotr Ivanitsh sanelemista. Aleksander, joka ei ollut vielä ehtinyt ojentua hänen luokseen, istui nopeasti paikalleen. "Toivoo minulle hyvää, sillä hänellä ei ole syytä eikä halua toivoa pahaa, koska äitini, joka ennen muinoin oli hänelle tehnyt hyvää, on puolestani pyytänyt. Hän sanoo, ettei hän rakasta minua — ja se on vallan luonnollista: kahdessa viikossa ei voi rakastaa, enkä minäkään häntä vielä rakasta vaikka vakuutan päinvastoin."
— Kuinka tätä voi? sanoi Aleksander.
— Kirjoita, kirjoita!
"Mutta me alamme tottua toinen toiseemme. Hän sanoo, että voi tulla toimeen kokonaan ilman rakkautta. Hän ei istu kanssani sylitysten aamusta iltaan, sentähden ettei sitä lainkaan tarvitse tehdä, eikä hänellä ole aikaakaan."
— "Todellisten sydämen vuodatusten vihollinen" — sen voipi jättää: se on hyvä. — Kirjoititko?
— Kirjoitin.
— Mitä täällä vielä on? Proosallinen henki, paha henki… kirjoita!
Sillä välin kuin Aleksander kirjoitti, otti Piotr Ivanitsh pöydältä jonkin paperin, kiersi sen kääröön, otti tulta ja sytytti sillä sikarin, mutta paperin hän viskasi laattialle ja tallasi sen.
"Setäni ei ole paha henki, eikä enkeli, vaan semmoinen ihminen kuin kaikki muutkin", — saneli hän, — "mutta ei ole kokonaan sinun ja minun kaltaiseni. Hän ajattelee ja tuntee maallisesti, hän olettaa, että kun kerran elämme maan päällä, niin ei pidä siitä lentää taivaasen, jossa meitä ei vielä kaivata, mutta askaroida ihmisten töitä, joka on meidän kutsumuksemme. Siksi hän pakoittaa minua maalliseen työhön, ja muun muassa elämään, sellaiseen kuin elämä on, mutta ei sellaiseen kuin me tahtoisimme. Hän uskoo hyvään ja huonoon, kauniiseen ja ilkeään. Hän uskoo myös rakkauteen ja ystävyyteen, mutta ei ajattele, että ne ovat pudonneet taivaasta lokaan, vaan olettaa, että ne ovat luodut ihmisten kanssa ja ihmisiä varten, että niitä pitää sillä tavoin ymmärtääkin ja ylipäänsä katsella asiata tarkkaan, niiden oikealta kannalta, mutta ei kiitää, Jumala ties mihin. Rehellisten ihmisten kesken pitää hän mahdollisena mieltymystä, joka useimmista yhteiskunnissa ja tavoissa muuttuu ystävyydeksi. Mutta hän olettaa myöskin, että erillään ollessa tottumus kadottaa voimansa ja ihmiset unhottavat toinen toisensa ja ettei se ole olenkaan rikos. Sen johdosta vakuuttaa hän minulle, että minä unhotan sinut, ja sinä minut. Tämä kuuluu minusta ja varmaan sinustakin kummalliselta, mutta hän neuvoo tottumaan tähän ajatukseen, jonka vuoksi emme joudu molemmat pöllöjen lukuun. Rakkaudesta on hänellä sama mielipide, mutta vähäisillä värin muutoksilla: hän ei usko muuttumattomaan ijankaikkiseen rakkauteen, samoin kuin hän ei usko haltioihin — eikä opeta meitäkään uskomaan. Sitä paitsi neuvoo hän minua ajattelemaan sitä niin vähän kuin mahdollista, ja minä taas neuvon sinua. Se, sanoo hän, tulee itsestään — kutsumatta; sanoo ettei elämä ole ainoastaan siitä että sillä, niinkuin kaikella muullakin, on aikansa, mutta koko elinaikansa ruveta yhtä ainoaa rakkautta ajattelemaan — on typerää. Ne, jotka sitä hakevat, eivätkä voi hetkeäkään olla ilman sitä — elävät sydämellä, ja vielä pahemmallakin, päänsä nojalla. Setä rakastaa tehdä työtä, jota neuvoo minullekin, ja minä taas sinulle: — me kuulumme yhteiskuntaan, joka meitä tarvitsee. Työskennellessään hän ei unhota itseäänkään; työ tekee rahaa, mutta raha on mukavuutta, jota hän hyvin rakastaa. Sen ohessa on hänellä kenties tarkoituksensa, jonka johdosta minä varmaan en tule hänen perillisekseen. Setä ei ajattele aina virkaansa ja tehdasta, hän osaa ulkoapäin Pushkinia"…
— Tekö setä? sanoi hämmästynyt Aleksander.
— Niin, saat joskus kuulla. Kirjoita!
"Hän lukee kahdella kielellä kaikki mitä vaan tulee arvokasta, inhimillisen tiedon kaikilta aloilta, rakastaa taidetta, hänellä on kaunis kokoelma kuvia Hollannin koulusta — se on hänen mielikkinsä — käy usein teatterissa, mutta hän ei hätiköitse, eikä ryntää, ei oihka eikä voihka, sillä hän ajattelee sen olevan lapsellista; pitää hän itseään toki pidättää, eikä kiusata ketään mielen vaikutuksillaan, koska ei kukaan niitä tarvitse. Hän ei puhu myös kummallisella kielellä, ja neuvoo, että minäkin karttaisin sitä. Minä taas neuvon sinua. Hyvästi, kirjoita minulle harvemmin ja älä kuluta turhan vuoksi aikaasi. Ystäväsi se ja se. No, kuukausi ja päivän määrä."
— Kuinka voin lähettää tämmöisen kirjeen? sanoi Aleksander. "Kirjoita harvemmin" — kirjoita ihmiselle, joka tuli varta vasten sadan kuudenkymmenen virstan päästä sanomaan viimeiset jäähyväiset.
"Neuvon häntä, toista ja kolmatta"…
Ei hän ole tyhmempi minua: hän pääsi ulos toisena kokelaana.
— Ei vaaraa mitään, lähetä sittenkin; kenties hän tulee viisaammaksi: tämä saattaa hänet kaikellaisiin uusiin ajatuksiin. Vaikka jo lopetittekin oppimääränne, niin nyt koulunne vasta alkaakin.
— Minulla ei ole uskallusta, setä…
— Minä en ole koskaan sekaantunut vieraisiin asioihin, mutta sinä pyysit itse tekemään jotain sinulle; minä koetan saattaa sinut oikealle tielle ja keventää ensimmäisen askeleen, mutta sinä olet itsepäinen; no, tee kuin tahdot; minä sanoin vaan omat mielipiteeni, en minä pakoita; en minä ole sinun hoitajattaresi.
— Suokaa anteeksi, setä: minä olen valmis tottelemaan, sanoiAleksander ja pani paikalla kirjeen kiinni.
Pantuaan yhden kirjeen kiinni, alkoi hän hakea toista, joka oli Sofialle. Hän katsoi pöydältä - ei ole, pöydän alta — ei myöskään ole, laatikossa se ei ole ollutkaan.
— Haetko mitä? sanoi setä.
— Minä haen toista kirjettä, joka oli Sofialle. Setä alkoi myös etsiä.
— Missä se on? puhui Piotr Ivanitsh — en minä tosiaankaan heittänyt sitä akkunasta ulos…
— Setä! Mitä te olette tehnyt?
Olettehan sillä sytyttänyt sikarin! sanoi Aleksander surullisesti ja nosti ylös palaneet kirjeen jäännökset.
— Onko mahdollista? huudahti setä. Mitenkä minä niin tein, enkä huomannut? Kenties poltin kalleuden… Mutta tiedätkös mitä? Se on toiselta puolelta hyväkin…
— Ah, setä, Jumal' avita se ei ole miltään puolelta hyvä… huomautti Aleksander epätoivoisena.
— Tosiaan, se on hyvä: tähän postiin sinä et ennätä hänelle kirjoittaa, mutta tulevaan varmaan muutat mielesi ja kiinnyt palvelukseesi! sinulla ei tule olemaan semmoiseen aikaa, sillä tavoin teet yhden tyhmyyden vähemmän.
— Mitä hän ajattelee minusta?
— Mitä tahtoo. Minä luulen, että se on hänellekin hyödyllistä. Ethän sinä häntä nai? Hän ajattelee, että sinä olet hänet unhottanut, unhottaa itse sinut, ja punastuu vähemmän tulevan sulhasensa edessä, vakuuttaessaan sille, ettei hän ole koskaan rakastanut ketään, paitsi sitä.
— Setä, te olette kummallinen ihminen! Teillä ei ole olemassa pysyväisyyttä, ei lupausten pyhyyttä. Elämä on niin hyvä, niin täynnä suloutta, hempeyttä: se on kuin tyyni, kaunis järvi…
— Jossa kasvaa keltaisia kukkia, niinkö? katkasi setä.
— Kuin järvi, jatkoi Aleksander: — se on täynnä jotain salaperäistä, houkuttelevaa, se peittää itseensä niin paljon…
— Mutta, rakkahani.
— Miksi te, setä, ammennatte mutaa, miksi hajotatte ja hävitätte kaikki ilot, toiveet, hyvyydet… katsotte kaikkea niin mustalta puolelta?
— Minä katson oikealta puolelta — ja neuvon sinulle samaa: et tule hupsujen joukossa olemaan. Sinun käsityksesi mukaan on elämä hyvä maalla, jossa sitä ei tiedetä — siellä ei elä ihmisiä, vaan enkelejä: Sojeshalov'isi esimerkiksi on — pyhä ihminen, tätisi — kohoitettu, tunteellinen sielu, Sofia, luulen, samallainen hupsu kuin tätisi, ja vielä…
— Lopettakaa, setä! sanoi raivostunut Aleksander.
— Ja vielä semmoiset haaveksijat, kuin sinä: — nostavat nenänsä pitkin ilmaa, eiköhän jossain haise muuttumattomalle ystävyydelle ja rakkaudelle. Satannetta kertaa sanon: turhaan olet tullut…
— Hän rupeaa vakuuttamaan sulhasta, ettei ole muita rakastanut! puhui Aleksander melkein itsekseen.
— Sinä mätät vaan omiasi!
— Ei, minä olen vakuutettu, että hän antaa suoraan, jalolla avomielisyydellä hänelle minun kirjeeni ja…
— Ja merkit, sanoi Piotr Ivanitsh.
— Niin ja meidän välimme pantit… ja sanoo: — tuo, tuo on ensimmäiseksi herättänyt väräjämään sydämeni kielet; tuon nimen aikana ne soittivat ensikerran…
Sedän kulmakarvat alkoivat kohota ja silmät tulla suuremmiksi.Aleksander oli ääneti.
— Miksi lopetit soittamisen kielilläsi? No, kultaseni, kyllä Sofiasi todella on typerä, jos hän tekisi semmoisen kepposen; toivon, että hänellä on äiti, tahi joku muu, joka häntä voi estää?
— Setä, te voitte sanoa typeryydeksi tämän pyhimmän sielun puhkeamisen, tämän jalon sydämen vuodatuksen! Mitä minua pitää ruveta teistä ajatteleman?
— Mitä näet viisaimmaksi. Hän saattaisi sulhasensa luulemaan Jumala ties mitä; kenties häät menisivät myttyyn. Ja minkätähden? Sentähden, että he ovat yhdessä poimineet keltaisia kukkia… Ei, sillä tavoin työt eivät tule tehdyiksi. Sinä voit siis kirjoittaa venättä — huomenna mennään piirikuntaan: minä olen jo puolestani puhunut entiselle virkaveljelleni, sen osaston päällikölle; hän sanoi olevan paikan; aikaa ei ole turhaan kuluttaminen… Minkä kimpun olet vetänyt esille.
— Ne ovat yliopistossa tehtyjä muistoon panoja. Sallikaa minun lukea muutama sivu Ivan Semenitshin luennosta Kreikalaisesta taiteesta…
Hän alkoi nopeasti käännellä sivuja.
— Oh, tee se armo minulle, että vapautat siitä! sanoi Piotr Ivanitsh rypistäen kulmakarvojaan. — Mutta mitä tämä on?
— Ne ovat ainekirjoituksia. Minä tahtoisin näyttää ne päällikölleni; täällä on erittäin yksi ehdotus, jonka olen uudestaan muodostanut…
— Aha! Yksi niistä ehdotuksista, jotka tuhat vuotta sitten ovat täytetyt, tahi joita ei laisinkaan saa, eikä tarvitse täyttää.
— Mitä te sanotte, setä! Tämä ehdotus oli esitetty eräälle kuuluisalle henkilölle, sivistyksen harrastajalle; tämän tähden hän kutsui minua kerran päivälliselle rehtorin kanssa. Tuossa on toisen ehdotuksen alku.
— Syö minun luonani kaksi kertaa päivällistä, mutta älä vaan kirjoita loppuun toista ehdotusta.
— Miksi en?
— Siksi vaan, ettet sinä taitaisi nyt kirjoittaa mitään kelvollista, mutta aika kuluu hukkaan.
— Kuinka! Kuunneltuani luennoita?…
— Ajan pitkään ne ovat sinulle hyödyksi, mutta nyt katsele, lue, opi ja tee mitä käsketään.
— Mistä päällikkö saa tietää taipumuksiani?
— Silmänräpäyksessä saa hän tietää: hän on mestari ottamaan selkoa.Millaisen paikan sinä tahtoisit?
— Minä en tiedä, setä, millaisen…
— On ministerien paikkoja, sanoi Piotr Ivanitsh: — niiden apulaisien, tirehtöörien, vara tirehtöörien, osaston päällikköjen, pöydän päällikköjen, niiden apulaisten erilaisia virkamiehiä, vähäkö niitä löytyy?
Aleksander alkoi miettiä. Hän hämmästyi eikä tiennyt, mitä hän vallitsisi.
— Ehkä olisi näin alussa hyvä olla ensin pöytäpäällikkönä? sanoi hän.
— Kyllä olisi hyvä! toisti Piotr Ivanitsh.
— Minä tutustuisin toimeen, setä, sitten ehkä parin kuukauden päästä tulisin osaston päälliköksi… Setä teroitti korvaansa.
— Tietysti, tietysti! sanoi hän, — sitten kolmen kuukauden päästä tirehtööriksi, ja sitten vuoden päästä ministeriksi. Niinkö?
Aleksander punastui ja oli vaiti.
— Osaston päällikkö varmaan sanoi teille, millainen paikka on avoinna? kysyi hän sitten.
— Ei, vastasi setä, — Hän ei ole sanonut, luotetaan vaan häneen; näethän että itse olemme pulassa valikoimisen johdosta, hän tietää kyllä määrätä. Älä sinä puhu hänelle mitään pulastasi valikoimisessa, äläkä ehdoituksistakaan; kenties sattuisi pahastumaan ettemme usko asiaamme hänen huostaansa ja peljästyttäisi järjestelmällään: hän on tuuliaispää. Minä ehdottaisin sinulle ett'et puhuisi täkäläisille kaunottarille aineellisista merkeistä, ne eivät sitä ymmärtäisi. Miten ne ymmärtäisivätkään! Se on liian ylevätä heistä: minäkään tosin tuskin ymmärsin, mutta he nauraisivat.
Sillä aikaa kuin setä puhui, väänteli Aleksander kädessään jotain kääröä.
— Mitä sinulla on vielä siinä?
Aleksander oli kärsivällisyydellä odottanut tätä kysymystä.
— Siinä on… aikoja sitten tahdoin teille näyttää… runoja: teitä kerran huvitti…
— Enpäs minä muista; ei ole tainnut minua huvittaa…
— Nähkääs, setä, minä luulen että palveleminen on kuiva toimi, johon sielu ei ota osaa. Mutta sielu janoaa lausumaan ajatuksiaan, jakaa lähimmäisen kanssa tunteiden ja ajatusten kyllyyden, jotka sen täyttävät…
— No, mitä sitten? kysyi setä maltittomasti.
Minä tunnen luomisen kutsumuksen…
— Se on, että sinä tahdot paitsi virkaasi työskennellä vielä muuta — niinkö se on ymmärrettävä vai miten? Sehän on sangen kiitettävää. No mitä sitten? Kirjallisuuttako?
— Niin, setä, minä tahdoin pyytää teitä, olisiko teillä tilaisuutta sijoittaa yhtä ja toista…
— Oletko varma, että sinulla on kykyä? Ilman sitä tulet olemaan alhainen työmies taiteen alalla — mitä hyvää siinä olisi? Jos on kykyä — on asia toinen: silloin voi työskennellä; voit paljon hyvää matkaan saattaa ja sen ohessa on se omaisuutta — maksaa kyllä sinun pari sataa sieluasi.
— Punnitsetteko senkin rahalla?
— Niin, millä käsket? Mitä enemmän sinusta pitävät, sen enemmän maksavat rahaa.
— Mutta kunnia, kunnia? Siinä on laulajan todellinen palkinto…
— Hän on jo väsynyt hoitamaan laulajoita: liian paljon löytyy pyrkijöitä. Se oli muinoin, kunnia kävi kuin nainen jokaisen perässä, mutta nyt huomaatko? Aivan kuin sitä ei olisi olemassa tahi se olisi piiloutunut — niin! Löytyy kuuluisuus, mutta kunniaa ei kuulu, tahi se on sitten keksinyt taidon ilmestyä toisessa muodossa: se joka parhain kirjoittaa, saa enimmän rahaa, joka huonommin — elä vihastu. Sen tähden nykyaikaan kunnollinen kirjoittaja elää myös kunnollisesti, häntä ei palele eikä hän kuole ylisillä, vaikka hänen jälessään ei juosta eikä häntä osoiteta sormella kuin mitä narria; ovat käsittäneet että runoilija ei ole epäjumala, vaan ihminen: katselee, kävelee, ajattelee ja tekee tyhmyyksiä kuin muutkin: mitä siinä olisi sitten katseltavaa?
— Kuin toiset — mitä te sanotte setä! Kuinka saatatte niin puhua. Runoilija on merkitty eri sinetillä: hänessä piilee korkeamman voiman läheisyys…
— Juurikuin muutamissa — suuritieteilijöissä, kellosepissä ja meikäläisissä tehtailijoissa. Newton, Guttenberg, Watt olivat myöskin lahjoitetut korkeammalla voimalla, samoin kuin Shakespeare, Dante y.m. Koettele saada, niinkuin minä, jollain keinolla meidän Parkalan savi semmoiseksi, että siitä muodostuisi parempaa posliinia kuin Saksan ja Serbian posliini on. Mitä luulet eikö siinä tarvitsisi korkeamman voiman läheisyyttä?