— Te sekoitatte taidetta käsityöhön, setä.
— Jumala varjelkoon! Taide on erikseen, käsityö on erikseen, mutta luominen voi olla toisessa sekä toisessa yhtä varmaan kuin voi olla olemattakin. Jos sitä ei ole, niin käsityöläistä kutsutaan pelkäksi käsityöläiseksi, eikä luojaksi, runoilijakaan ei ole runoilija ilman luomisen henkeä, vaan kirjoittaja…
— Eikö yliopistossa selitetty teille siitä? Mitä teille siellä opetettiin?
Setää harmitti itseään, että oli niin pitkälle mennyt sen selvittämisessä, jota piti yhteistajuisena totena.
"Tämä on todellisten tunteiden vuodattamisen näköistä" ajatteli hän.— Näytä, mitä sinulla on siellä? kysyi hän. — Runoja!
Setä otti käärön ja alkoi lukea ensimmäistä sivua.
"Mistä joskus murhe ja kaihoKuin pilvi äkist' ilmaantuuJa syömmeen ristiriitaisehen…"
— Annapas tulta, Aleksander.
Hän sytytti sikarin ja jatkoi:
"Toiveiden paikkaan sijoittuu?Sieluhun miksi rankkasäänäNiin raskas uni lankeaaJa lailla oudon onnettuudenSe äkkiä sen tummentaa…"
— Yhtä ja samaa on kerrottu ensimmäisessä neljässä värsyssä: siitä tuli vettä, huomautti Piotr Ivanitsh.
Hän luki:
"Miks — ken arvannevi sen —Kylmiä nousee kyyneleitäKalvenneelle poskellen…"
— Mitenkäs tämä on? Otsaan tunkeutuu hiki, mutta ei kyyneliä — sitä en ole nähnyt.
"Ja mikä silloin kohtaa meitä?Taivaiden rauha kankainenHetkell' on sillä hirmuinen…"
— Kauheaa, hirmustuttavaa, — yhtä ja samaa.
"Taivasta katson: siellä kuu…"
— Välttämättömästi kuu: ilman sitä en voi mitenkään tulla toimeen. Jos sinulla on siinä unelma ja neito — niin olet hukassa: silloin jätän sinut.
"Taivasta katson: siellä kuuÄäneti öiden valaisee,Ja miettii, salat satavuodenHirmuiset itseensä hautailee."
— Tuo ei ole hullummasta! Annapas vielä tulla… sikari on sammunut.
"Välkkäin tähdet eetterissäValon-vaihdoksissa väräjääJa kuni suostuin keskenänsäÄänettömyyden säilyttää.Niin maass' aina vaara pauhaa,Ja paha meille ennustaapi,Mi outona vaan keinuaapi,Ett' on pettäväistä rauha;Ja nimetön se ikäv'… on…"
— Mihin jäinkään? — Min, tuohon!
"Haihtuu se ja kiitää poijesJa tuulenpuuskanlainen on,Mi jäljet peittää tukkohonEläinten aro-aavikkoilla."
Setä haukotteli ja jatkoi:
— No, ei ole hyvä eläimiä siihen sekoittaa! Miksikä tässä on merkki?Ahaa! Tuo oli surusta, mutta nyt tulee ilosta…
Hän alkoi nopeasti lukea, melkein itsekseen:
"Joskus paha henki meihin,Kun asumahan majoittuupiSilloin ihastus kuin sädeSieluun väkisten tunkeutuupi…Ja suloisesti rinta lyö…"
— Ei ole hyvästi eikä huonosti! sanoi hän lopetettuaan. — Mutta ovathan muut aloittaneet huonoimminkin; koettele, kirjoita, harjoittele, jos on halua, kenties kyky ilmestyy; sitten on eri asia.
Aleksander kävi murheelliseksi. Hän ei odottanut laisinkaan semmoista arvostelua. Häntä lohdutti vähän se, että hän piti setäänsä kylmänä ihmisenä, melkein sieluttomana.
— Tuossa on käännös Schilleristä, sanoi hän.
— Jo riittää; minä näen. Vai osaat sinä kieliä?
— Minä osaan ranskan-, saksan-, ja vähän englannin-kieltä.
— Toivotan onnea, olisit aikoja sitten sanonut: sinusta voi paljon tehdä. Taannoin puhuit minulle politillisesta ekonomiasta, filosofiasta, muinaistieteestä ja Jumala ties mistä vielä, mutta tärkeämmästä et sanaakaan — kainostelemisesi ei ollut paikallaan. Minä löydän sinulle paikalla kirjallisuustointakin.
— Tosiaanko, setä? Te sidotte minut kiitollisuuden velkaan! —Sallikaa minun teitä syleillä.
— Odota ensin, kunnes löydän.
— Tahtoisitteko näyttää muutamia kyhäelmistäni tulevalle päällikölleni. Antaisi hänen ymmärtää?…
— En, ei ole tarvis; jos tarvitsee, niin voit itse näyttää, mutta kenties ei tarvitsekaan. Lahjoitapas minulle ehdotuksesi ja kyhäelmäsi?
— Lahjoittaako? — Olkaa niin hyvä setä, sanoi Aleksander, jota tämä pyyntö miellytti. — Jos tahdotte, niin minä teen teille lukujen sisällöstä luettelon kronologillisessa järjestyksessä?
Ei tarvitse… Kiitoksia lahjasta. Evsei! Vie nämät paperit Vasilille.
— Miksi Vasilille? Hän voi viedä toimitushuoneesen.
— Hän pyysi minulta paperia liistaroidakseen jotain…
— Kuinka, setä?… huusi Aleksander kauhistuksissaan ja tempasi kimpun takaisin.
— Lahjoitithan sinä sen minulle.
Mitä se sinuun koskee, mihin minä sinun lahjasi käytän?…
— Te ette säästä mitään… ei mitään! — vaikeroi hän epätoivoisena, painaen molemmin käsin papereja rintaansa vastaan.
— Aleksander, tottele minua, sanoi setä, tempaisten häneltä paperit: et tarvitse perästä punastua, vieläpä sanot minulle kiitoksia.
Aleksander päästi paperit kädestään.
— Tuossa on, vie Evsei, sanoi Piotr Ivanitsh. — No, nyt sinun kamarissasi on puhdasta ja hyvää: turhuuksia ei löydy; sinusta tulee itsestäsi riippumaan, täytätkö huoneesi rojulla tahi jollain käytettävällä. Mennään tehtaalle kävelemään, hengittämään raitista ilmaa ja katsomaan miten ne tekevät työtä.
Aamulla Piotr Ivanitsh toi veljensä pojan departementtiin; ja sillä välin kun hän puheli itse ystävänsä — osaston päällikön kanssa — tutustui Aleksander tämän hänelle uuden maailman kanssa. Hän haaveksi yhä vielä ehdotuksista ja särki päätään sillä, että millainen keisarillinen kysymys annetaan hänen ratkaistavakseen ja seisoi sillä aikaa katsoa tirkistellen.
— "Aivan kuin sedän tehdas!" päätti hän viimein "Kun siellä yksi mestari ottaa palan ainetta, heittää se koneesen, kiertää yks, kas, kolme kertaa, — niin näkee, että siitä syntyy kukkura, pitkulainen umpio tahi puoliympyrä; sitten antaa sen toiselle, se kuivaa sitä tuulessa, kolmas kultaa, neljäs koristelee, ja siitä muodostuu kuppi, vaassi tahi lautanen. Täällä samoin: tulee ulkopuolinen anoja, antaa puoli köyristyneenä, surkealla hymyllä paperin — mestari ottaa sen ja tuskin koskettaa kynällä, antaa toiselle, se taas heittää tuhansien toisien paperien joukkoon — mutta se ei häviä: kun se on merkitty numerolla ja päivämäärällä, niin se kulkee turmelematta kaksien kymmensien käsien läpi, hedelmöiden jo tuottaen itselleen toisia samallaisia. Kolmas ottaa sen ja menee kaapista jotakin hakemaan, katsahtaa kirjaan tahi muuhun paperiin, sanoo muutamia loitsusanoja neljännelle — ja se alkaa tärisyttää kynää. Täristettyään antaa hän synnyttäjän uuden sikiönsä kanssa viidennelle, — se tärisyttää taas vuorostaan ja syntyy vielä hedelmä, viides koristaa sen ja antaa etemmäksi, ja niin paperi kulkee eteenpäin — eikä katoa koskaan: sen muodostajat saattavat kuolla, mutta se on olemassa kokonaisia vuosisatoja, kirjoituskone tekee vakavasti, pysähtymättä ja väsymättä työtä, juurikuin oi olisi ihmisiä olemassa, — ainoastaan pyörät ja vieterit…
"Missä on järki, joka elähyttää ja kuljettaa tätä paperitehdasta?" ajatteli Aleksander: "kirjoissako se lienee, itse paperissa vai näiden ihmisten päissä?"
Ja niitä kasvoja sitten, joita hän täällä näki: tuntuu kuin kadulla semmoisia ei kohtaisikaan ja etteivät käy ulkona: Jumalan valossa: näyttää kuin olisivat siellä syntyneet ja kasvaneet, juurtuneet paikkoihinsa kiinni ja siellä kuolevatkin. Adujew katsoi tarkkaan osakunnan päällikköä: hän oli kuin Jupiter pilvenhaltija; kun hän aukasee suunsa — niin Merkuri juoksee vaskilevy rinnalla; jos hän ojentaa kätensä, jossa on paperi — niin kymmenen kättä ojentuu sitä vastaan ottamaan.
— Ivan Ivanitsh! sanoi hän.
Ivan Ivanitsh hyppäsi pöydän äärestä, juoksi Jupiterin luo ja seisoi tämän edessä kuin lehti heinän edessä. Aleksanderia peloitti, eikä tiennyt itsekään miksi.
— Antakaa nuuskaa.
Tämä toi nöyrästi molemmin käsin auaistun nuuskarasian.
— Koettakaa häntä! sanoi päällikkö osoittaen Adujewia.
— Vai tämä siis minua rupeaa koettelemaan, ajatteli Adujew, katsoen Iran Ivanitshin keltaista personaa ja sen kuluneita käsivarsia. "Onko mahdollista että tämäkin ihminen ratkaisee keisarillisia asioita?"
— Onko teillä hyvä käsi? kysyi Ivan Ivanitsh.
— Käsi?
— Niin käsiala. Koettakaa kirjoittaa tämä paperi puhtaaksi,Aleksander ihmetteli tätä käskyä, mutta täytti sen kumminkin. IvanIvanitsh rypisti kulmakarvojaan, katsottuaan hänen työtänsä.
— Hän kirjoittaa huonosti, sanoi setä osaston päällikölle. Tämä katsoi. — Niin, huonosti: hän ei osaa puhtaaksi kirjoittaa. No, kirjoittakoon aluksi vapautuslippuja, mutta sitten, kun vähän tottuu, niin opettakaa häntä toimittamaan papereja: hän on oppinut yliopistossa.
Pian Adujewista tuli yksi koneen resoreista. Hän kirjoitti, kirjoitti, kirjoitti ilman loppua ja ihmetteli että aamuttain voi tehdä jotain muutakin; mutta kun muisti ehdotuksiaan, niin puna nousi kasvoille.
"Setä", ajatteli hän, "yhdessä olet sinä jo oikeassa, säälimättä oikeassa; onko mahdollista että kaikessa käy niin? Olenko tosiaankin erehtynyt innokkaissa ajatuksissani, lämpimässä uskossa ystävyyteen, rakkauteen… ihmisiin… omaan itseeni?… Mitä elämä sitten on?"
Hän kumartui paperin yli ja tärisytti kovemmin kynäänsä, mutta itsellään hänellä loistivat kyyneleet silmäripsien alla.
— Sinulle kerrassaan onni hymyillee, sanoi Piotr Ivanitsh veljensä pojalle. — Minä palvelin alussa koko vuoden palkatta, mutta sinä sait paikalla vanhempien palkan; se on 750 ruplaa, vaan lahjapalkinnon kanssa tulee 1000 ruplaa. Kaunis summa ensi alussa! Osaston päällikkö kiittää sinua; mutta sanoo sinun olevan hajamielisen: milloin jätät välimerkit pois, milloin unhotat kirjoittaa paperin sisällön. Ole niin hyvä, jätä tuo tapa: tärkein asia on — käännä huomiosi siihen, mikä on edessäsi, mutta älä kiidä tuonne.
Setä osoitti kädellään ylös. Siitä saakka tuli hän vielä ystävällisemmäksi veljensä pojalle.
— Mikä oivallinen ihminen minun pöytäpäällikköni on, setä, sanoiAleksander kerran.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Me olemme lähenneet toisiamme.
Mikä korkea sielu, mitkä puhtaat, jalot ajatusten suunnat! Hänen apulaisensa kanssa olen myöskin tutustunut: sillä ihmisellä näyttää olevan luja tahto ja rautainen luonne…
— Sinä siis olet ehtinyt tutustua niiden kanssa?
— Niin, kuinkas muuten!…
— Eiköhän päällikkö ole kutsunut sinua luokseen torstaisin?
— On, kovasti on kutsunut joka torstai. Hän taitaa tuntea suuresti myötätuntoisuutta minua kohtaan…
— Mutta onko apulainen pyytänyt sinulta rahaa velaksi?
— Kyllä setä, hyvin vähän… minä annoin hänelle 25 ruplaa, mikä sattui mukanani olemaan; hän pyysi vielä 50.
— Oletko jo ehtinyt antaa! Perhana! sanoi setä harmistuneena: — minä olen tähän osaksi syyllinen, kun en sinua varoittanut; luulin toki ettet olisi siihen määrään yksinkertainen, että kaksiviikkosen tuttavuuden perästä menisit antamaan rahaa lainaksi. Ei sille mitään mahda, pannaan synti puoleksi: kaksitoista ja puoli ruplaa on minun takanani.
— Kuinka, setä, antaahan hän takaisin?
— Pidä taskuasi kiinni! Kyllä minä tunnen hänet: hänen takanaan on minulta 100 ruplaa häviössä siltä ajalta, kuin siellä palvelin. Hän ottaa kaikilta. Nyt jos hän pyytää, niin sano hänelle, että minä käsken hänen muistamaan minun velkaani — kyllä hän sitten eroaa! Pöytäpäällikön luona älä käy.
— Miksi en, setä?
— Hän on kortinlyöjä! Panee sinun kahden samallaisen vekkulin väliin kuin hän on itse, ne taas rupeavat yksistä puolin ja paljastavat sinut, että jäät kopekatta.
— Kortinlyöjä! sanoi Aleksander hämmästyneenä: — onko se mahdollista? Tuntuu, kuin hän olisi niin taipuisa sydämmen vuodatuksiin…
— Sano hänelle muun muassa, kun tulee puheeksi, että minä olen ottanut sinulta kaikki rahat säilytettäväkseni, niin saat nähdä, onko hän sitten taipuisa sydämmen vuodatuksiin ja kutsuuko sinua milloinkaan torstaisin luokseen.
Aleksander vaipui ajatuksiin. Setä pudisti päätään.
— Sinäpä arvelit, että siellä istuu sinun vieressäsi enkelejä! Sydämmen vuodatuksia, erinäinen myötätuntoisuus! Luonnollisesti tulisi ensin ajatella: elivätköhän nuo liene roistoja, jotka ovat vieressäni? Turhaan olet tullut! sanoi hän: — Todella turhaan!
Kerran kun Aleksander oli juuri herännyt, antoi Evsei hänelle ison käärön ja kirjelapun sedältä.
"Vihdoinkin saat tuossa kirjallisuustointakin", kirjoitti setä lapussa. "Eilen tapasin tuttavan sanomalehden toimittajan; hän lähetti sinulle koetteeksi työtä."
Aleksanderin kädet vapisivat ilosta, kun hän aukasi käärön. Siellä oli saksalainen käsikirjoitus.
"Mitä tämä on — suorasanaista?" sanoi hän. "Mutta mistä aineesta?"
Hän luki ylhäältä lyijykynällä kirjoituksen:
Kirjoitus "lannasta", maantaloudellista osastoa varten. Pyydetään pian kääntämään.
Kauan istui hän ajatuksissaan, sitten otti hitaasti, huoaten kynän ja alkoi kääntää. Kahden päivän kuluttua oli kirjoitus valmis ja lähetetty.
— Oivallisesti, oivallisesti! sanoi hänelle muutaman päivän perästä Piotr Ivanitsh! — Toimittaja on sangen tyytyväinen, mutta sanoo ettei kirjoitustapa ole kyllin vakavaa; no, mutta eihän ensimmäisestä kerrasta voi niin paljon vaatiakaan. Hän tahtoo tutustua sinun kanssasi: Mene hänen luokseen huomeniltana kello 7; hän on valmistanut sinulle vielä yhden kirjoituksen.
— Taasko samasta aineesta?
— Ei jostain muusta; kyllä hän sanoi minulle, mutta minä olen unhottanut… ah, niin! Perunasiirapista. Aleksander, sinä varmaan synnyit paita päällä. Lopuksi alan toivoa, että sinusta tulee kumminkin jotain: ehk'en pian sanonkaan sinulle, mitä varten olet tullut. Ei ole vielä kuukautta kulunut, mutta joka haaralta sinulle hyvyyttä virtaa. Sieltä saat 1000 ruplaa, toimittaja lupasi 100 ruplaa kuukaudelta neljästä paino arkista: se on jo 2200 ruplaa! Ei! Minä aloin toisin tavoin, sanoi hän hieman kohotettuaan kulmakarvojaan. — Kirjoita äidillesi, että sinä olet sillä ja sillä tavoin turvattu. Minä vastaan hänelle myöskin, kirjoitan, että minä hänen hyvyydestään itseäni kohtaan olen tehnyt sinulle mitä olen voinut.
— Mamma tulee olemaan teille… oikein kiitollinen, setä, ja minä myöskin… sanoi Aleksander huoaten, mutta ei heittäytynyt enää syleilemään.
Kului vähän yli kaksi vuotta. Kuka olisi voinut tuntea meidän pikkukaupunkilaistamme tästä hienotapaisesta, komeapukuisesta nuoresta miehestä? Hän oli suuresti muuttunut ja miehistynyt. Nuorukaisen kasvopiirteiden pehmeys, ihon läpikuultavaisuus ja hienous, parran alku leuassa — kaikki oli kadonnut. Ei ollut jälellä arkaa ujoutta, suloista kömpelyyttä liikkeissä, kasvojen piirteet olivat kehittyneet ja muodostivat niiden muodon, mutta muoto teki luonteen. Liljat ja ruusut olivat kadonneet, juurikuin päivänpaahtamina, ja parran alku muuttunut pienenlaiseksi poskiparraksi. Keveä ja häilyvä käyminen oli muuttunut tasaiseksi ja vakavaksi astunnaksi. Puheääneen oli lisääntynyt muutamia matalia ääniä. Maalattavana olevasta kuvasta oli syntynyt valmistunut muotokuva. Nuorukainen oli muuttunut mieheksi. Silmissä loisti itseluottamus ja uskallus — ei semmoinen uskallus, joka katsoo kaikkea väkivaltaisesti, joka viittauksillaan ja silmäyksillään sanoo vastaan jo ohikulkijalle: "katso, ole varoillasi, älä satuta, äläkä polje jalalle, muuten — ymmärräthän? kyllä suoriumme pian keskenämme." Ei, — se uskaliaisuus, josta minä puhun, ei sysää luotaan, vaan vetää luokseen. Se tunnetaan hyvyyden ja menestyksen pyrinnöistä, ja niiden vastuksien poistamisen halusta… Entistä ihastusta Aleksanderin kasvoissa sekoitti keveä ajatusten väritys, ensimmäisenä todistuksena siitä, että Aleksanderin sydämmeen oli päässyt epäluulo, — kenties ainoa seuraus sedän opetuksesta ja elämän tutkistelemisesta, hän kun tuomitsi kaikki, mitä Aleksanderin silmissä ja sydämessä liiteli. Aleksander oli saanut viimeinkin malttia, s.o. hän osasi käyttäytyä säädyllisesti ihmisiä kohtaan. Hän ei heittäynyt jokaisen kaulaan, erittäinkin sen jälkeen, kun se mies, jolla oli taipumusta sydämmen vuodatuksiin, huolimatta sedän varoituksista, voitti häneltä pelissä pari kertaa, mutta taas se mies, jolla oli luja luonne ja rautainen tahto viekotteli häneltä melkoisia summia velaksi. Muut ihmiset ja tapaukset auttoivat lisäksi. Eräässä paikassa hän huomasi, kuinka ne salavihkaa nauroivat hänen poikamaiselle ihastukselleen ja nimittivät häntä romantilliseksi hourailijaksi. Toisessa paikassa — tuskin käänsivät huomiotaan häneen, siksi ettei hänestä ollut kenellekäänni chaud ni froid. Hän ei pitänyt päivällisiä, ei ajopeliä, eikä pelannut korkealla poengilla. Ennen Aleksanderin sydäntä kivisti ja viilsi nämät pistokset hänen ruusunpunaisissa haaveiluissaan todellisuudesta. Hänen päähänsä ei pistänyt kysyä itseltään: mitä suuremmoista minä olen tehnyt, millä olen muiden joukosta erinnyt? Missä minun asiani ovat ja mistä syystä muiden pitäisi minua huomata? Mutta sillä välin hänen itserakkautensa kärsi.
Sitten hän irtautui vähitellen siitä ajatuksesta, että elämässä aina näkyy ruusuja, vaan että löytyy okaitakin, jotka välistä pistelevät, minua tosin ainoastaan keveästi, vaan ei niinkuin setä kertoilee. Ja niin hän alkoi oppia itseään hillitsemään, mielenpuuskat ja liikutukset eivät tulleet niin usein esille ja hän puhui harvemmin outoa kieltä, ainakin vieraiden läsnä ollessa.
Mutta vieläkin, eikä suinkaan vähäksi suruksi Piotr Ivanitshille, oli hän kaukana sedän kylmistä periaatteista kaikessa siinä, joka liikuttaa ja mullistaa ihmisten sielua. Sydämen kaikkien salaisuuksien ja arvoituksien selville tuomisesta hän ei tahtonut kuullakaan.
Piotr Ivanitsh antaa hänelle aamupäivällä tavallisen läksyn: Aleksander kuuntelee, hämmästyy tahi vaipuu syviin ajatuksiin, mutta kun sattuu sitten jonnekin iltamaan menemään, niin takaisin tultuaan on hän toinen ihminen; päivää kolme käy hän kuin hulluna — ja sedän teoriat ovat mennet kaikki hitoille. Tanssiparin lumous ja ilma, musiikin helinä, paljastetut olkapäät, tuliset katseet, ruusunpunaisien huulien hymy, eivät antaneet hänen nukkua koko pitkinä öinä. Välistä näkee hän edessään vyötäisen, jota hän oli käsillään kosketellut välistä ikävöivän pitkän katseen, joka hänelle heitettiin poislähteissä, milloin tulisen hengityksen, josta hän oli vähällä sulaa välisin aikana, tahi keskustelee puoliääneen akkunan vieressä, masurkan jyrytessä, silloin kuin katseet säteilivät ja kieli puhui Jumala ties mitä. Hänen sydämmensä löi; ja hän syleili suonenvedon tapaisella vavistuksella tyynyä ja kääntelihe kauan kyljeltä toiselle.
Missä on rakkaus? Oi minä janoon rakkautta! sanoi hän: — tuleekohan se pian? Milloin tulevat ne ihmeelliset hetket, ne suolaiset kärsimykset, onnen vavistus, kyyneleet… j.n.e.
Toisena päivänä tuli hän sedän luo.
— Millainen iltama, setä, oli eilen Saraiskilla, sanoi hän, vaipuen illan muistelmiin.
— Oliko hyvä?
— Ihmeellisen!
— Oliko kunnollinen illallinen?
— En minä syönyt illallista.
— Kuinka niin? Sinun ijälläsi ei syödä illallista, kun voi. Huomaan jo melkein liiaksikin, että sinä et leikillä totu täkäläiseen järjestykseen. Oliko siellä kaikki kelvollisesti? Puvut, valo…
— Oli.
— Ja kunnollisia ihmisiä?
— Oi, niin erittäin kunnollisia. Millaisia silmiä, olkapäitä!
— Olkapäitä? Kellä?
— Niinhän te kysyitte?
— Ketä?
— No, neitosia.
— En, minä en heitä kysellyt; mutta yhden tekevää — oliko paljon sieviä?
— Oi hyvin paljon… mutta sääli, että kaikki ovat yhdenlaisia. Mitä yksi sanoo — samaa toistaa toinenkin, kuin ulkoapäin opittua läksyä. Oli yksi… joka oi ollut ihan kokonaan toisten kaltainen… ei niissä löydy nimeksikään itsenäisyyttä, eikä tahdon lujuutta. Liikkeet, katseet, kaikki ovat samanlaista: ei saa kuulla itsestään syntynyttä ajatusta, ei tunteen väläystä… kaikkia on peittänyt ja koristanut sama kiilloitus. Ei mikään taida kutsua niitä ulos. Ovatko ne kaiken ikänsä suljetut, eivätkö ne koskaan tule ilmi kenenkään edessä? Painaako kureliivi tosiaan ikuisesti rakkauden huokaukset ja särjetyn sydämen valituksen? eikö se tosiaan anna sijaa tunteelle?
— Miehen läheisyydessä kaikki tulee ilmi. Jos alkaisi sinun tavallasi ajatella ääneen, niin moni taitaisi kaiken ikänsä pysyä vanhanapiikana. Kyllä löytyy semmoisia narreja, jotka ennen aikoja antavat ilmi sen mitä pitäisi peittää ja tukehduttaa, mutta senpä vuoksi jälestäpäin tulee kyyneliä ja vaan kyyneliä: se ei ole oikein laskettu.
— Täytyykö siinäkin laskea, setä?
— Kuinkas muuten, kaikessa täytyy, rakkahani, laskea; mutta häntä, joka ei laske nimitetään venäjänkielellä narriksi. Lyhyesti ja selvästi.
— Täytyy pidättää rinnassaan jalon tunteen puuska!…
— Oh, kyllä tiedän ettet sinä pidätä, sinä olet valmis kadulla, teatterissa heittämään itsesi ystävän kaulaan ja itkemään.
— Mitä väliä sillä on? Sanoisivat ainoastaan, että tuo ihminen on kovasti tunteellinen, niin, sillä on taipumusta kaikkeen hyvään ja jaloon eikä ole taipuisa —
— Eikä ole taipuisa laskemaan s.o. ajattelemaan. Onpahan mahtava henkilö — joka on kovasti tunteellinen ja hirmuisesti himoinen! Vähänkö senlaatuisia luonteita on olemassa! Hurmautuneena ihminen on kaikkein vähemmin ihmisen näköinen, siinä ei ole siis mitään kehuttavaa. Pitää kysyä osaako hän hallita tunteitaan; jos osaa, niin silloin hän on ihminen…
— Teidän käsityksenne mukaan tunteitakin voi hallita kuin höyryä, huomautti Aleksander: — milloin laskea vähäisen, milloin yht'äkkiä pysäyttää, aukaista läppää, tahi panna kiinni…
— Sitä läppää ei ole luonto tyhjän vuoksi antanut ihmiselle — se on ymmärrys, sinä et sitä aina omista — ikävä kyllä ja olet kumminkin kelpo nuori mies!
— Ei setä, teitä on ikävä kuunnella. Saattakaa minut ennemmin tuon matkustavan rouvan tuttavuuteen…
— Minkä? Ljubetskoinko? Oliko hän siellä eilen?
— Oli, hän puhui kauan aikaa minun kanssani Teistä, kyseli omaa asiaansa.
— Ah, niin! Sattui sopimaan… Setä otti taskustaan paperin.
— Vie tämä paperi hänelle ja sano, että vasta eilen sain sen ja sittenkin antoivat väkisin virkahuoneesta; selitä hänelle asia tarkkaan: kuulithan mitä me puhuimme virkamiehen kanssa?
— Kyllä, kyllä tiedän; kyllä minä selitän. Aleksander sieppasi molemmin käsin paperin ja pisti sen taskuunsa. Piotr Ivanitsh katsoi häneen.
— Mikä sinun päähäsi pisti tutustua hänen kanssaan? Ei hän ole hauskan näköinen: nenän vieressä on käsnä.
— Käsnäkö? En minä muista. Kuinka te sen huomasitte, setä?
— Nenän vieressä olisi käsnä, eikä sitä huomaisi! Miksi mielesi tekee hänen luokseen?
— Hän on niin hyvä ja kunnioitettava…
— Kuinka sinä et huomannut käsnää nenän vieressä, mutta tiedät jo että hän on hyvä ja kunnioitettava? Se on merkillistä. Mutta maltapas… onhan hänellä tytär — pieni mustanverevä. Aha! nyt en ihmettele. Siis sentähden et huomannutkaan käsnää nenän vieressä.
Molemmat purskahtivat nauruun.
— Mutta minä ihmettelen, setä, sanoi Aleksander, että te huomasitte ennen käsnän nenän vieressä kuin tyttären.
— Anna paperi takaisin. Sinä varmaankin päästät siellä ulos kaiken tunteen ja unhotat kokonaan panna läpän kiinni, saat joutavaa toimeen ja piru ties mitä selität…
— En, setä, en saa. Tehkää mitä tahdotte, mutta paperia en anna, minä menen paikalla…
Ja hän katosi kamarista.
Työ tähän saakka oli mennyt menojansa. Virkatoimessa huomasivat Aleksanderin ky'yn ja antoivat hänelle kelpo paikan. Ivan Ivanitsh alkoi tuoda kunnioituksella nuuskarasian hänelle, hän aavisti, että Aleksander, niinkuin moni muukin, palveltuaan vuotta vaille viikon, saa hänet kiinni, istuu hänen niskalleen, pyörähtää osaston päälliköksi, mutta sitten, kun kaikki hyvin käy, varatirehtööriksi, samalla tavalla kuin tuokin, tai tirehtööriksi niinkuin tämä, mutta molemmat ovat hänen johdollaan alkaneet palveluksensa. "Vaan minä saan tehdä heidän sijassaan työtä!" lisäsi hän. Sanomalehden toimituspaikassa tuli hän myöskin tärkeäksi henkilöksi. Hän valikoi, käänsi, korjaili toisten kirjoituksia ja kirjoitteli itsekin kaikenlaisia tietopuolisia havaintoja maataloudesta. Oman mielensä mukaan oli hänellä rahoja enemmän kuin tarvitsi, mutta sedän mielestä ei ollut kylliksi. Vaan ei hän aina työskennellyt rahan tähden. Hän ei luopunut siitä virvoittavasta ajatuksesta, toisesta korkeammasta kutsumuksesta. Hänen nuoria voimiaan riitti kaikkeen. Hän varasti unelta ja viralta aikaa, kirjoitti runoja, novelleja, historiallisia kuvauksia ja elämä-kertomuksia. Setä ei enää liistaroinut väliseinää hänen kyhäyksillään, vaan luki niitä ääneti, sitten vihelteli ja sanoi: "Niin! Tämä on entistä parempi." Muutamia palstoja tuli vieraalla nimellä. Aleksander kuunteli ilosta vavisten ystäväin kiitollista arvostelua, joita hänellä oli virastossa, ravintoloissa, sekä erityisissä taloissa. Rakkauden jälkeen paras unelmansa alkoi toteutua. Tulevaisuus lupasi hänelle paljon loistoa ja kunniaa; näytti kuin häntä ei odottaisi tavallinen osa, kun yht'äkkiä…
Muutamia kuukausia kului. Aleksanderia ei näkynyt melkein missään, juuri kuin hän olisi kadonnut. Sedän luona hän kävi harvemmin. Tämä arveli töitten olevan esteenä. Kerran sanomalehden toimittaja kohdatessaan Piotr Ivanitshia, valitti, että Aleksander viivyttelee palstoja. Setä lupasi ensitilaisuudessa ottaa selkoa veljensä pojasta. Tilaisuus ilmestyi kolmen päivän perästä. Aleksander juoksi sedän luo kuin hulluna. Hänen käymisessään ja liikkeessään voi huomata iloisen hätiköimisen.
— Hyvää päivää, setä, olen niin iloinen Teitä nähdessäni! sanoi hän ja tahtoi syleillä setää, mutta tämä ennättikin mennä pöydän, taakse.
— Hyvää päivää Aleksander! Miksi sinua ei ole niin kaukaan aikaan näkynyt?
— Olen… ollut niin kiinnitetty työhön; olen kirjoittanut otteen saksalaisesta talouden…
— Vai niin! Mitä toimittaja sitten valehtelee? Hän sanoi minulle toissa päivänä, ettet sinä mitään tee — aika toimittaja! Kyllä minä hänet opetan, kun ensikerran kohtaan…
— Ei, älkää virkkako hänelle mitään, keskeytti Aleksander: — minä en ole hänelle vielä lähettänyt työtäni, sen vuoksi hän niin sanoi…
— Mutta mikä sinun on? Sinulla on niin juhlalliset kasvot! Oletko nimitetty asessoriksi, vai oletko saanut ristin?
— Aleksander pudisti päätään.
— No, rahaa sitten?
— En.
— Mitä sinä katselet sitten semmoisella sotapäällikön katseella?Kun et, niin älä sitten hämmennä minua, istu ennemmin ja kirjoitaMoskovaan, kauppias Dubasoville, että lähettäisi pian loppurahat. Luehänen kirjeensä: missä se on? Tuossa.
Molemmat olivat ääneti ja alkoivat kirjoitta.
— Olen lopettanut! sanoi Aleksander muutaman minutin kuluttua.
— Pian valmistui: oivallinen mies! Näytäpäs tänne. Mitä tämä on?Sinä kirjoitat minulle. K. Herra Ivanitsh! Hänen nimensä on TimofeiNikonitsh. Kuinka 520 ruplaa! 5200! Mikä sinua vaivaa, Aleksander?
Piotr Ivanitsh pani pois kynän ja katsoi veljensä poikaa. Tämä punastui.
— Ettekö huomaa mitään kasvoissani? kysyi hän.
— Jotain typerää… Annapas olla. Oletko rakastunut? kysyi PiotrIvanitsh. Aleksander oli ääneti.
— Niinkö, vai mitä? arvasinko?
Aleksander nyökäytti riemun hymyllä ja säteilevällä katseella myöntävästi päätään.
Oikein arvattu! Miten en heti arvannut? Vai sentähden olet tullut laiskaksi, ja sentähden sinua ei näe missään. Saraiskinit ja Skatshinit kuiskaavat minulle: missä ja missä Aleksander Feodoritsh on? Mutta hänpä on — seitsemännessä taivaassa.
Piotr Ivanitsh alkoi jälleen kirjoittaa.
Nadinka Ljubetskiin! sanoi Aleksander.
— Minä en kysynyt, vastasi setä: — olkoon kenen tallansa — niin se on kaikki hulluutta. Mihin Ljubetskiin? Siihenkö, jolla on käsnä?
— Hyi! setä! keskeytti Aleksander harmistuneena: — mikä käsnä?
— Ihan nenän vierensä. Etkö vieläkään ole tarkastanut?
— Aina te sekoitatte. Äidillä taitaa olla käsnä nenän vieressä.
— No, yhdentekevä.
— Yhdentekevä! Nadinka! hän on enkeli? Ettekö tosiaankaan ole häntä huomannut? Nähdä kerran — eikä huomata.
— Mitä hänessä on niin merkillistä? Mitä, hänessä pitäisi huomata?Sanoithan ettei hänellä ole käsnää?…
— Saittepa nyt tuon käsnän? Älkää tehkö syntiä setä: voiko sanoa että hän on meidän seuraelämän teeskenneltyjen nivelnukkien näköinen? Tarkastakaa hänen kasvojansa: mikä hiljainen, syvä miete niissä piilee. Tämä ei ole ainoastaan tunteellinen, vaan järkevä tyttö… syvä luonne…
Setä alkoi tärisyttää kynäänsä pitkin paperia, mutta Aleksander, jatkoi:
Te ette, kuule hänen puheessaan ilkeitä, tavallisia lauseita. Mikä selkeä järki välähtelee hänen mielipiteissään! Mikä tuli tunteissa! Kuinka hän ymmärtää elämän syvästi. Te myrkytätte katsantokannallanne sen, mutta Nadinka sovittaa minut sen kanssa.
Aleksander vaikeni hetkiseksi ja vaipui kokonaan uneksimaan Nadjaa.Sitten alkoi hän taas.
— Kun hän aukasee silmänsä, huomaatte paikalla, minkä tulisen ja hellän sydämen tulkitsijana ne ovat! Mutta ääni, ääni! Mikä sointu, mikä hurma siinä on! Kun vaan tämä ääni kajahtaa tunnustuksessa… ei löydy korkeampaa autuutta maan päällä! Setä! kuinka elämä on niin ihana; kuinka onnellinen minä olen.
— Hänen silmiinsä nousivat kyyneleet, hän heittäysi yhdellä harppauksella ja syleili setää.
— Aleksander, huudahti Piotr Ivanitsh, hypättyään ylös istualtaan: — pane läppä pian kiinni, — kaiken höyryn päästit pois! Sinä olet hullu! Katso mitä olet tehnyt! Yhdessä sekunnissa täsmälleen kaksi tyhmyyttä! sait tukkani epäjärjestykseen ja tiputit kirjeen päälle mustetta. Luulin jo, että olit kokonaan luopunut tavoistasi. Kaukaan aikaan en ole sinua tuommoisena nähnyt, Katso, katso Herran tähden, itseäsi peilistä! Voiko löytyä tyhmempää naamaa? Mutta et ole kumminkaan tyhmä!
— Ha, ha, ha! Setä, minä olen onnellinen.
— Kyllä sen huomaa!
— Eikö totta? Minun katseessani välkkyy ylpeys. Minä katselen alas tulvaan, niinkuin ainoastaan voi katsoa sankari, runoilija ja rakastunut, joka on saanut onnellisen vastarakkauden…
— Ja niinkuin hullut rakastajat, tahi vielä pahemmin… No, mutta mitä minä teen nyt kirjeellä?
— Antakaa, minä raaputan pois — ei sitä huomaakaan, sanoi Aleksander. Hän heittäysi pöydän luo ja alkoi yhtä suonenvedon tapaisesti raaputtaa, puhdistaa, hieroa ja hieroi kirjeesen reijän. Hieromisesta pöytä heilahti ja satutti kirjahyllyä. Kirjahyllyn päällä oli italialaisesta alabasterista Sofokleen tahi Aiskylon rintakuva. Kunnioitettava tragiko heilahti ensi täristyksestä pari kolme kertaa epävakaisella jalanteella edestakaisin, sitten pudota tärähti alas kirjahyllyltä ja särkyi muruisiksi.
— Kolmas tyhmyys, Aleksander, sanoi Piotr Ivanitsh, nostaen murusia: — mutta tämä maksaa viisikymmentä ruplaa.
— Minä maksan setä! oh, minä maksan, mutta älkää toruko minun tunteenpuuskaani: se on puhdas ja jalo: minä olen onnellinen, onnellinen! Jumalani! kuinka elämä on ihanaa.
Setä rypisti kulmakarvojaan ja pudisti päätään.
— Milloin sinä viisastut, Aleksander? Jumala ties' mitä puhut?
Sillä välin katseli hän surullisesti särjettyä rintakuvaa.
— Maksan, sanoi hän: — maksan. Se olisi neljäs tyhmyys. Huomaan, että mielesi tekee kertoa onnestasi. No, eihän tässä muu auta. Jos on määrätty, että setien pitää ottaa osaa veljensä poikien tyhmyyksiin, niin olkoon menneeksi, annan sinulle neljännestunnin aikaa; istu hiljaa ja kerro, äläkä tee viidettä tyhmyyttä, kerro sitten uuden tyhmyyden perästä saat mennä: minulla ei ole aikaa. No… sinä olet onnellinen… Niin, mitäs siitä? Kerro nyt pian.
Vaikkapa niinkin olisi, setä, eivät nämät asiat ole niinkään kerrottavissa, huomautti Aleksander sievällä hymyllä.
— Minä jo valmistin sinua, mutta sinä, huomaan, tahdot kuitenkin aloittaa tavallisella alku-soitolla. Se merkitsee, että kertomus jatkuu koko tunnin; minulla ei ole aikaa; posti ei odota. Maltas, minä kerron ennen itse.
— Te? Sepä olisi hauskaa?
— No, kuuntele sitten, se on sangen hauskaa. Sinä kohtasit eilen kaunotartasi yksin…
— Mistä te sen tiedätte? sanoi Aleksander tulistuneena: — lähetättekö minua nuuskimaan.
— Kuinkas muuten, minä pidän palkattuja nuuskijoita sinua varten. Mistä sait semmoista päähäsi, että minä niin paljon pidän huolta sinusta? Mitä se minua liikuttaa?
— Näitä sanoja seurasi jäinen katse.
— Mistä te sitte tiedätte? kysyi Aleksander, lähestyen setää.
— Istu, istu, Jumalan tähden, älä lähesty pöytää, särjet taas jotain. Kasvoissasi on kaikki kirjoitettu, minä luen täältä. Teillä oli tunnustus keskenänne, sanoi hän.
— Aleksander punastui ja oli ääneti. Näkyi että setä osasi pilkkuun.
— Te olitte molemmat, niinkuin tapana on, hyvin typerät, sanoi PiotrIvanitsh.
Veljenpoika teki tuskallisen liikkeen.
Asia alkoi tyhjästä, kun olitte jääneet kahden kesken, jostain mallista, jatkoi setä: — sinä kysyit kenelle hän ompelee? Hän vastasi: "mammalle tahi tädille" tahi jotain muuta senkaltaista, mutta itse te vapisitte kuin vilutaudissa…
— Ettepä arvannutkaan, setä: ei mistään mallista; me olimme puutarhassa… sanoi Aleksander vahingossa ja vaikeni.
— No, kukkasestako, vai mistä, sanoi Piotr Ivanitsh: — kenties vielä keltaisesta, yhdentekevä; mikä vaan sattuu silmiin, että voi alkaa keskustelun: ilman sanat eivät tule kielelle. Sinä kysyit, miellyttääkö häntä kukkanen; hän vastasi kyllä. — Miksi se miellyttää? "Niin vaan" vastasi hän, ja molemmat olitte ääneti, sentähden, että molemmat tahtoivat sanoa vallan toista, ja puheesta vaan ei tahtonut tulla mitään! Sitte katsoitte toinen toiseenne, hymyilitte ja punastuitte.
— Ah, setä, setä, johan te nyt!… puhui Aleksander, ollen kovin hämillään.
— Sitten, jatkoi parantumaton, setä aloit sinä kautta rantain puhua, että edessäsi aukeni uusi maailma. Hän katsahti yht'äkkiä sinuun, ikään kuin olisi kuunnellut odottamatonta uutista; sinä varmaan jouduit pois suunniltasi, sitten sanoit jälleen niin, että tuskin kuului jotta nyt vasta sinä tulit tuntemaan elämän arvon, että sinä ennenkin olit nähnyt hänet… mikä hänen nimensä on? Maria, vai mikä?
— Nadinka.
— Olet nähnyt hänet aivan kuin unessa, aavistit että häntä kohtaat, että myötätuntoisuus vei teidät yhteen ja että sinä nyt omistat hänelle yksin kaikki runot sekä suorasanaiset… Ajattelen, että kai kädet tekivät työtä! Varmaan kaasit tahi särit jotain.
— Setä! te varmaan olitte meitä kuuntelemassa! huusi Aleksander joutuen pois suunniltaan.
— Niin, minä istuin siellä pensaan takana. Eihän minulla olekaan muuta tekemistä, kuin juosta sinun jäljessäsi ja kuunnella kaikkia loruja.
— Mistä te sen sitte tiedätte? kysyi Aleksander käsittämättömänä.
— Vaikeako tuo on? Aatamista ja Eevasta alkaen on kaikilla sama histooria, ainoastaan vaan pienillä muutoksilla. Kun tulee tuntemaan kysymyksessä olevien henkilöitten luonteet, voipi tietää muutokset. Se kummastuttaa sinua, mutta olet kuitenkin kirjailija olevinasi? Nyt alat hyppiä ja laukata päivää kolme kuin hullu, pyrit riippumaan jokaisen kaulaan — mutta, Jumalan tähden, älä toki minun. Neuvoisin panemaan itsesi täksi ajaksi lukon taakse kamariisi, laskemaan siellä ulos kaiken tämän höyryn ja tekemään kaikki tekoset Evsein kanssa, ettei kukaan näkisi. Sitten vähän mietiskelet ja koetat saada toista, esimerkiksi suuteloa.
— Nadjan suuteloa! Oi mikä suuri, mikä taivaallinen palkinto! sanoiAleksander melkein ulvoen.
— Taivaallinen!
— Mikäs muu — aineellinenko, maallinenko, teidän käsityksenne mukaan?
— Epäilemättä, sähkön vaikutusta; rakastuneet — ovat kuin kaksi Leydenin pulloa, jotka molemmat ovat kovin sähköllä täytetyt; suuteloilla sähkö pääsee pois, ja kun on kokonaan päässyt pois — hyvästi rakkaus, ja sitten seuraa kylmeneminen…
— Setä!
— Niin kyllä! Miten sinä arvelet?
— Mikä katsantotapa! mitkä käsitteet!
— Niin, minä unhotin: sitten sinulla vielä näyttäytyvät "aineelliset merkit." Taaskin tuot jos jonkin joutavata, alat niitä ajatella ja katsella, mutta työ sysätään syrjään.
Aleksander kopeloi taskuaan. Mitä, joko siellä on? Alat tehdä kaikkea samaa, mitä maailman luomisesta ihmiset ovat tehneet.
— Varmaan samaa mitä tekin, setä, olette tehnyt?
— Niin, mutta vielä tyhmemmin.
— Tyhmemmin! Etteköhän kutsu sitä tyhmyydeksi, että minä aion rakastaa syvemmin ja kovemmin kuin te, enkä aio pilkata tunnetta, enkä leikkiä sillä kylmästi, niinkuin te… enkä repiä pyhien salaisuuksien verhoa…
— Sinä tulet rakastamaan niinkuin kaikki muut, et syvemmin etkä kovemmin; tulet repimään salaisuuksien verhon… sinä tulet vaan uskomaan ikuiseen ja muuttumattomaan rakkauteen, ja sitä ainoastaan ajattelemaan, sepä se juuri onkin tyhmää: itse valmistat itsellesi surua enemmän kuin sitä pitäisi olla.
— Oi, se on kauheata, kauheata, setä, mitä te puhutte! Kuinka monta kertaa olen tehnyt itselleni lupauksen salata teiltä mitä minun sydämmessäni tapahtuu.
— Miksi et salannut? Tulit vaan häiritsemään minua…
— Olettehan ainoa omaiseni, setä: kenelle jakaisin tämän tunteiden kyllyyden? Mutta te syöksette armotta leikkausveitsenne kaikkein salaisimpiin sydämmeni mutkiin.
— En minä tee sitä omaksi huvikseni: olethan itse pyytänyt minun neuvojani. Kuinka monesta hulluudesta olenkaan sinua varjellut!…
— Ei, setä, antaa minun olla ainaisesti tyhmän teidän silmissänne, mutta minä en voi elää semmoisilla käsitteillä elämästä ja ihmisistä. Se koskee kipeästi, se on ikävää! Sitten en minä tarvitse koko elämää, en tahdo sitä niillä ehdoilla — kuuletteko? en tahdo!
— Kuulen; mitä minä voin tehdä? Enhän minä voi lopettaa sinulta elämää.
— Niin, puhui Aleksander, — huolimatta teidän ennustuksistanne, tulen minä onnelliseksi, rakastamaan ikuisesti ja ainoastaan kerran vaan.
— Oh, ei! Minä aavistan, että säret paljon vielä yhtä ja toista minulta. Se nyt ei olisi vielä mitään: rakkaus menee rakkautena; ei sinua kukaan kiellä; ei ole meidän vallassa johtaa, ettei kovin antaisi itseään rakkaudelle etenkin sinun ijälläsi, mutta kuitenkaan ei siihen määrään että heittää työn; rakkaus rakkautena, vaan työ työnä…
— Kirjoitanhan minä otteita saksalaisesta…
— Ole nyt jo, et sinä kirjoita mitään otteita, antaut vaan lemmen hurmaukselle, mutta sanomalehden toimittaja antaa sinulle eron…
— Antakoon vaan! Minä en häntä tarvitse. Voinko minä ajatella nyt tuota ilettävää hyötyä, kun…
— Ilettävää hyötyä! Ilettävää! Rakenna ennen kalliolle mökki, syö leipää, juo vettä ja laula:
Sun kanssas köyhä mökkiMuuttuupi Edeniksi!…
mutta silloin kun sinulta loppuu "ilettävä metalli", niin älä pyydä minulta — minä en anna…
— En minä ole tainnut usein teitä vaivata.
— Tähän saakka et ole, Jumalan kiitos, mutta voisi tapahtua, kun työn heität; rakkaus vaatii myöskin rahaa: siinä tulee liikaa ylellisyyttä ja muita kulunkeja.
Oh, sitä kahdenkymmenen vuotisen rakkautta! Se nyt vasta on ilettävää, niin ilettävää, ett'ei kelpaa minnekään!
— Millainen sitten kelpaa? Neljänkymmenen vuotisen?
Minä en tiedä, millainen neljänkymmenen vuotisen rakkaus on, minä olen kolmekymmentäyhdeksän…
— Millainen teidän on?
— Ehkä sellainen kuin minun on.
— Se tahtoo sanoa, ei minkäänlainen.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Niinkuin te muka voisitte rakastaa?
Miksi en? Enkö minä ole ihminen, vai olenko minä kahdeksankymmenen vuotias? Jos minä rakastan, niin rakastan järkevästi, muistan itseäni, en lyö, enkä kaada mitään kumoon.
— Järkevä rakkaus? Hyvä on se rakkaus, joka muistaa itseään! huomautti ivallisesti Aleksander: — joka ei hetkeksikään unhotu…
Villitty luontokappale, keskeytti Piotr Ivanitsh, ei muista, vaan jolla on järki, sen täytyy muistaa, päinvastaisessa tapauksessa se ei ole rakkautta…
— Mitä sitten?
— Riettautta, niinkuin sinä sanot.
— Te… rakastatte! sanoi Aleksander, epäillen katsoen setää: — ha, ha, ha!
Piotr Ivanitsh puhui silmillään.
— Ketä, setä? kysyi Aleksander.
— Tahtoisitko tietää!
— Tahtoisin. Morsiantani.
Mo… morsianta? sai Aleksander tuskin sanotuksi, hyppäsi paikaltaan ja lähestyi setää.
Etemmäksi, etemmäksi, Aleksander, pane läppä kiinni! sanoi Piotr Ivanitsh, nähtyään kuinka veljen pojan silmät suurenivat, ja hän nosti pian eteensä kaikellaisia pieniä esineitä, rintakuvia, muita kuvia, kellon ja mustepullon.
Varmaan te aiotte naida? kysyi Aleksander yhtä hämmästyneenä.
— Varmaan.
— Ja te olette noin rauhallinen? Kirjoitatte Moskovaan kirjeitä, puhutte sivuasioista, käytte tehtaalla ja keskustelette noin helvetin kylmästi rakkaudesta?
— Helvetin kylmästi — se on jotain uutta. Helvetissä, sanotaan, on kuuma. Mitä sinä minua niin kummasti katselet?
— Te — aiotte naida?
— Mitä siinä on ihmeellistä? kysyi Piotr Ivanitsh, pannen pois kynän.
— Kuinka, mitä? aiotte naida, eikä sanoa minulle!
— Suo anteeksi, minä unhotin kysyä sinulta lupaa.
— Ei minulta tarvitse lupaa kysyä, setä, mutta pitäisihän minun saada tietää. Oma setäni aikoo naida, ja minä en tiedä mitään, minulle ei ole sanottukaan!
— No, sanoinhan minä.
— Sanoitte, kun sattui puheeksi tulemaan.
— Minä koetan kaikkea mahdollisuuden mukaan tehdä satunnaisesti.
— Mutta, että minulle ensimmäiseksi jakanut ilonne: tiedätte kyllä, kuinka minä teitä rakastan kuinka ja'an…
— Minä ylimalkaan kartan jakamista, ja naimisessa etenkin.
— Tiedättekö mitä, setä? sanoi Aleksander elävästi: — kenties… minä en voi salata teiltä… Minä en ole semmoinen, sanon kaikki ulos…
— Oh, Aleksander, minulla ei ole aikaa; jos se on uusi histooria, niin eikö sopisi huomenna?
— Minä tahdoin vaan sanoa, että kenties minäkin olen lähellä sitä onnea…
— Mitä? kysyi Piotr Ivanitsh, hieman teroittaen korviaan. — Tuohan tekee uteliaaksi…
— Aha! Uteliaaksiko? Niinpä minäkin kiusaan teitä! En sano.
Piotr Ivanitsh otti välinpitämättömästi käärön, pani kirjeen sinne ja alkoi panna kiinni.
— Ehkä minäkin nain! sanoi Aleksander sedän korvaan.
— Piotr Ivanitsh ei ennättänyt asiata kuulla, kun jo katsoi hyvin totisesti Aleksanderiin.
— Pane läppä kiinni, Aleksander! sanoi hän.
— Laskekaa vaan leikkiä, laskekaa vaan, setä, mutta minä puhun totta. Minä pyydän mammaltani naimislupaa.
— Sinä menet naimisiin?
— Entäs sitten?
— Sinun ijälläsi?
— Minä olen kolmen kolmatta vuoden vanha.
— Onpa toki aika! Tällä ijällä naivat ainoastaan talonpojat, kun heille onkin työntekijää tarvis taloon.
— No, jos minä olen rakastunut tyttöön ja on tilaisuus naida, niin teidän mielenne mukaan ei pitäisi…
— Minä en neuvo naimaan sitä naista, johon olet rakastunut.
— Kuinka setä? Se on jotain uutta; en ole sitä koskaan ennen kuullut.
— Löytyy paljon, jota et ole kuullut!
— Minä olen ajatellut, ett'ei pitäisi löytyä avioliittoa rakkaudetta.
— Avioliitto olkoon avioliittona, mutta rakkaus rakkautena, sanoiPiotr Ivanitsh.
— Miten pitäisi naida… hyödynkö tähden?
— Asianhaaroja varteen ottaen, mutta ei hyödyn tähden. Mutta asianhaarojen varteen ottaminen ei saa olla ainoastaan rahoissa. Mies on niin luotu, että hänen täytyy elää naisen seurassa; sitten sinä alat laskea miten pitäisi naida, alat hakea, valita naisista…
— Hakea, valita! sanoi Aleksander kummastuksella.
— Niin, valita. Siksipä minä en neuvo naimaan silloin kun rakastut.Haihtuuhan rakkaus — se on ilettävä totuus.
— Se on kaikkein raakamaisin vale ja parjaus.
— Nyt sinulle ei voi vakuuttaa; saat itse nähdä ajan pitkään, paina nyt vaan mieleesi sanani: rakkaus haihtuu, toistan minä, ja sitten, se nainen, joka on ollut sinusta täydellisyyden ihanne, näyttää kenties hyvin epätäydelliseltä, mutta asiaa ei voi sitten auttaa. Rakkaus, verhoaa ne ominaisuuksien puutteet, joita pitää vaimolla olla. Sitten kun sinä valitessasi ajattelet kylmäkiskoisesti, onko sillä naisella ne ja ne ominaisuudet, joita tahtoisin vaimossani nähdä: siinä on tärkein laskeminen. Jos löydät sellaisen naisen, niin hän miellyttää sinua ehdottomasti aina, sillä hän vastaa sinun toiveesi. Siitä lähtee sitten hänen ja sinun välillesi lähempi yhteys, joka sitten muodostaa…
— Rakkaudenko? kysäsi Aleksander.
— Niin… tahi tottumuksen.
— Mennä naimisiin ihastumatta, ilman rakkauden runollisuutta, intohimotta, ajatella sitten, kuinka ja mitä varten!!
— Sinä menisit naimisiin ajattelematta, kysymättä itseltäsi: mitä varten? Aivan samalla tapaa kuin tulit tänne, et kysynyt itseltäsi mitä varten.
— Te siis naitte hyödyn vuoksi? kysyi Aleksander.
— Ottaen asianhaarat varteen, huomautti Piotr Ivanitsh.
— Se on samaa.
— Ei olekaan, hyödyn vuoksi naiminen merkitsee, naida rahojen tähden — se olisi halpamaista; naida asianhaaroja varteen ottamatta — se olisi hulluutta… mutta sinun ei pitäisi vielä laisinkaan naida.
— Milloin sitten? Sittenkö kun tulen vanhaksi? Mitä varten minä seuraisin kunnottomien esimerkkiä?
— Niiden joukossa myös minunko? Kiitos!
— En minä puhu teistä, vaan kaikista ylipäänsä. Välistä kun sattuu kuulemaan häitä vietettävän, niin lähtee niitä sitten katsomaan ja mitä saa nähdä? Kaunis hento olento, melkein lapsen, joka vaan on odottanut lumoavaa lemmen kosketusta, kehittyäkseen loistavaksi kukaksi, yht'äkkiä temmataan nukeista, hoitajattaresta, lasten leikistä, tanssista ja Jumalan kiitos, jospa olisi vaan näistä; usein ei katsota sydämmeenkään, joka kenties ei ole enää hänen omaisuutensa. Hänet puetaan harsoon ja pitsiin, koristellaan kukilla ja huolimatta hänen kyynelistään ja kalpeudestaan viedään hänet kuin uhri — kenen viereen? Vanhan miehen viereen, useimmiten ruman, joka on menettänyt nuoruuden loisteen. Tämä heittää häneen loukkaavia himollisia katseita, tahi tarkastelee häntä kylmästi kiireestä kantapäähän ja taitaa itse ajatella: "hyvä olet, mutta päässäsi on varmaan tyhmyyksiä: rakkautta ja ruusuja, — kyllä minä poistan tämän itsepäisyyden, nämät — tyhmyydet! Minun luonani saa huokaileminen ja haaveksiminen jäädä, mutta käytä itseäsi sopivasti", tahi vielä pahempaa — ajattelee tytön omaisuutta. Kaikkein nuorin mies voipi olla kolmekymmentä vuotta. Useimmiten on hänellä kaljupää, tosin kyllä on hänellä risti tahi tähti rinnassa. Sitten tytölle sanotaan: "kas tuolle ovat määrätyt kaikki nuoruutesi rikkaudet, ensimmäinen sydämmesi lyönti ja tunnustus, katseet, lauseet, neitsyelliset hyväilyt ja koko elämäsi." Mutta ympäri ahdistavat tulvana ne, jotka nuoruuden ja kauneuden puolesta olisivat sopivat hänen parikseen ja joiden pitäisi seista morsiamen vieressä. He nielevät katseillaan uhriraukan juurikuin sanoisivat: "sitten kun mekin kulutamme nuoruuden, terveyden ja tulemme kaljupäiksi, niin mekin naimme ja saamme samallaisen loistavan kukan"… Hirmuista!…
— Tuo on outoa ja pahaa Aleksander! Kaksi vuotta olet jo kirjoittanut — sanoi Piotr Ivanitsh — lannasta, perunoista, ja muista totisista aineista, joissa kirjoitustapa on vakavaa, ahdistettua, mutta sittenkin puhut vielä kummallisesti. Älä Jumalan tähden antaudu hurmaukselle, tahi, kun tämä hulluus sinut valtaa, niin ole edes ääneti, anna sen mennä ohitse, et sano kumminkaan, etkä tee mitään järjellistä: siitä tulee vaan välttämättömästä jotain mieletöntä.
— Eikö hurmaus synnytä runoilijan ajatusta?
— Minä en tiedä miten se syntynee, vaan tiedän että se tulee valmiina päästä; kun se kehittyy ajatuksissa, silloin se ainoastaan on hyvä. No, mutta sinun mielesi mukaan — alkoi uudelleen Piotr Ivanitsh oltuaan ääneti — kenelle sitten pitäisi antaa nämät kauniit olennot?
— Niille, joita he rakastavat ja jotka eivät ole vielä kadottaneet nuoruuden, kauneuden loistetta, joiden sekä päässä että sydämmessä — joka paikassa huomaa elämän läheisyyden, niin ettei silmissä ole sammunut loiste, eikä poskilta ole mennyt puna, eivätkä kadonneet raittiit terveyden merkit; sille, joka voimakkaalla kädellä taluttaisi elämän tiellä kaunista ystävätärtään, ja toisi hänelle lahjaksi täyden sydämmen rakkautta, joka voisi ymmärtää ja jakaa hänen tunteensa, silloin kuin luonnon lait…
— Jo. riittää! Se on semmoisille velikullille kuin sinä olet. Jos me asuisimme keskellä peltoja ja synkkiä metsiä — niin silloin, muuten tämmöisen velikullan vaimon, kuin sinun — tulee paljon kestää! Ensimmäisenä vuonna tulee mielettömäksi, sitten menee katselemaan kulissien taakse, tahi antaa vaimolleen sisäpiian kilpailijaksi, sentähden, että luonnon lait, joista sinä puhut, vaativat vaihtelevaisuutta, uutta — mainio järjestys! Mutta sittenkuin vaimo huomaa miehensä tekoja, rakastuu hän yht'äkkiä kypäreihin, paraateihin ja naamiohuveihin, tekee sinulle semmoisen… ilman varoja on vielä vaikeampi: ei ole syömistä, sanoo. Piotr Ivanitsh irvisti happamesti.
— Minä olen nainut, sanoo mies, jatkoi hän. Minulla on jo kolme lasta, auttakaa, en voi elättää, olen köyhä… Köyhä! mikä ilkeys! Ei, minä toivon, ettet sinä joudu toiseen, etkä toiseen luokkaan.
— Minä joudun onnellisten miesten luokkaan, setä, mutta Nadinka — onnellisten vaimojen. Minä en tahdo naida, niinkuin suurin osa naipi: ovat sepittäneet saman virren: "nuoruus on mennyt, yksinäisyys ikävystyttää, niin pitää mennä naimaan!" Minä en ole semmoinen.
— Hourailet, rakkahani!
— Mistä te sen tiedätte?
— Siitä, että sinä olet samanlainen ihminen kuin muutkin, ja toisia olen aikoja sitten tuntenut. No, sano minulle mitä varten sinä aiot naida?
— Kuinka, mitä varten! Nadinka on minun vaimoni! huudahtiAleksander, peittäen kasvonsa käsillään.
— No, kuinka kävi? Näetkös — et itsekään tiedä. — Oh! henki on pakahtua yhdestä ajatuksesta.
Te ette tiedä, setä, kuinka minä häntä rakastan! Minä rakastan niin, ettei kukaan ole vielä rakastanut: kaikilla sieluni voimilla — hänelle kaikki…
— Ennen saisit, Aleksander, torua minua, tahi olkoon menneeksi, syleillä minua, kuin yhä toistaa tuota typerintä lausetta! Mitenkä kielesi kääntyykään sanomaan "niin ettei kukaan ole vielä rakastanut!"
Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.
— Mitä, eikö se voi olla mahdollista?
— Sitäpaitsi, kun katselen tarkemmin rakkauttasi, niin luulen melkein mahdolliseksi: typerimmin ei voi rakastaa!
— Mutta Nadinka, sanoo, että meidän pitää odottaa vuoden päivät, että me olemme vielä niin nuoret, meidän täytyy koetella itseämme… koko vuosi…ja sitten.
— Vuosi! Vai niin! Olisit aikoja sitten sanonut! keskeytti PiotrIvanitsh. Hänkö sen ehdotti? Sepä vasta järkevää! Miten vanha hän on?
— Kahdeksantoista vuotta.
— Sinä olet kaksikymmentäkolme: no veikkoseni, hän on kaksikymmentäkolme kertaa viisaampi sinua. Hän, niinkuin näen, ymmärtää asian: hän leikittelee, koketeeraa sinun edessäsi, kuluttaa aikansa hauskasti, mutta sitten… löytää noiden tyttöriepujen joukossa rikki viisaitakin. No, sinä et siis nai. Minä luulin sinun tahtovan jotenkin kiireesti pyöräyttää kaikessa hiljaisuudessa. Sinun ijälläsi tämmöiset hulluudet tapahtuvat niin pian, ettei ennätä estääkään; mutta vasta vuoden päästä! Siihen asti päästyä ennättää hän pistää sinut pussiin…
— Hän — pistää pussiin, koketeeraa! tyttöriepu! Hän, Nadinka? Hyi, setä! Kenen kanssa olette elämänne ajan elänyt, kenen kanssa ollut tekemisessä, ketä rakastanut, jos teillä on noin mustat epäluulot?…
— Elänyt ihmisten kanssa, rakastanut vaimoa.
— Hänkö pettäisi! Tämä enkeli, itse rehellisyys, nainen, jonka Jumala on tainnut luoda ensimmäiseksi kaikessa puhtaudessa ja loistossa…
— Hän on kuitenkin nainen, ja luultavasti pettää.
— Tämän jälkeen sanotte, että minäkin petän.
— Aikaa voittaen — niin sinäkin.
— Minä! Ne joita te tunnette, niistä voitte päättää, mitä tahdotte, mutta minusta — eikö teidän ole synti epäillä niin halpamaista? Mikä minä olen sitten teidän silmissänne?
— Ihminen.
— Eivät kaikki ole samallaiset. Tietäkää se, etten minä leikilläni ole antanut hänelle totista lupausta rakastaa häntä elinaikani! olen valmis valallani sen vannomaan… —
— Tiedän, tiedän! Rehellinen ihminen ei epäile valansa todellisuutta, silloin kuin hän vannoo naiselle; sitten hän pettää kuitenkin tahi kylmenee, eikä itsekään käsitä kuinka. Tämä tapahtuu tarkoituksetta, eikä siinä ole mitään halpamaista, eikä siitä tarvitse ketään syyttää: luonto ei ole antanut myöten ikuisesti rakastaa. Ne, jotka uskovat ikuiseen, ja muuttumattomaan rakkauteen, tekevät samoin kuin ne, jotka eivät usko, mutta edelliset eivät vaan huomaa tahi eivät tahdo sitä myöntää; me olemme muka korkeammat semmoisesta, me emme ole ihmisiä, vaan enkelejä — hulluutta!
Löytyyhän rakastettuja ja aviopuolisoja, jotka ikuisesti rakastavat toinen toisiaan ja elävät koko elämänsä?…
— Ikuisesti! Se, joka rakastaa pari viikkoa, sitä kutsutaan tuulihatuksi, mutta se, joka rakastaa pari, kolme vuotta, — ikuisesti! Tarkasta oikein, miten rakkaus on luotu, niin näet itse, ettei se ole ikuinen! Tämän tunteen elävyys, tulisuus ja kuumeentapaisuus ei salli sen pysyä kestävänä. Rakastetut ja aviopuolisot elävät kaiken ikänsä yhdessä — se on totta! Mutta rakastavatko he toisiaan kaiken elinaikansa, niinkuin heitä aina yhdistäisi alkuperäinen rakkaus, niinkuin he muka aina hakisivat toisiaan, eivätkä voisi katsella toisiaan kylliksi? Mihin ovat joutuneet kaikki turhan tarkat mielennouteet, ainainen tarkkaavaisuus, jano olla yhdessä, kyyneleet, ihastukset — kaikki nämät hulluudet? Miesten kylmyys ja kömpelyys on tullut sananparreksi: "Heidän rakkautensa muuttuu ystävyydeksi!" sanovat kaikki arvokkaasti: niin sepä ei olekaan rakkautta! Ystävyydeksi! Mutta mitä ystävyyttä tämä on? Miestä ja vaimoa sitovat yhteiset mielihalut, asianhaarat, sama kohtalo — siksi he elävät yhdessä; jos ei tätä löydy, niin eroavat, rakastavat toisia,— muutamat enemmän, toiset vähemmän: tätä kutsutaan uskottomuudeksi… Mutta ne, jotka pysyvät yhdessä, elävät tottumuksesta, joka, sanon sinulle korvaan, on vahvempi kaikkea rakkautta: sitä ei turhan vuoksi kutsuta toiseksi luonteeksi. Muutoin ihmiset eivät koko elinaikanaan lopettaisi suruaan rakkaan henkilön eroamisen tahi kuoleman johdosta, mutta näkyvätpäs he tulevan lohdutetuiksi. Ovat alkaneet mäkättää: ikuisesti, ikuisesti!… eivät ota selkoa, mutta huutavat vaan.
— Kuinka, te setä, ette pelkää itsenne puolesta? Varmaan teidänkin morsiamenne…suokaa anteeksi… pistää teidät pussiin?…
— En usko.
— Mikä itserakkaus!
— Ei se ole itserakkautta, vaan asianhaarojen varteen ottamista.
— Taaskin varteen ottamista!
— No, miettimistä, jos niin tahdot.
Mutta jos hän rakastuisi johonkuhun toiseen?
— Ei pidä päästää niin pitkälle; Jos semmoinen synti tapahtuisi, niin voisen taidokkaasti saada kylmenemään.
— Niinkuin sitä muka voisi? Onko se Teidän vallassanne?…
— On kyllä.
— Sillä tavoin tekisivät kaikki petetyt miehet, sanoi Aleksander, jos vaan löytyisi keino…
— Eivät kaikki miehet ole samanlaisia, ystäväni: toiset ovat sangen välinpitämättömät vaimojansa kohtaan, eivät käännä huomiotaan siihen, mitä heidän ympärillään tapahtuu, eivätkä tahdo huomata; toiset tahtoisivat huomata itserakkaudesta, mutta ovat kunnottomia: eivät osaa ryhtyä käsin toimeen.
— Mitenkä te teette?
— Se on minun salaisuuteni; ei sinun päähäsi saisi sitä kuitenkaan: sinä olet kuumeessa…
— Minä olen onnellinen ja kiitän Jumalaa; mitä taas tulevaisuudessa tulee, siitä en tahdo tietää.
— Ensimmäinen osa lauseesta oli niin järjellinen, että rakastumattoman olisi sopinut se sanoa: se osoitti taitoa osata nauttia hetkestä; mutta toinen puoli, suo anteeksi, ei kelpaa mihinkään. "En tahdo tietää mitä tulevaisuudessa tulee", s.o. en tahdo ajatella mitä oli eilen ja mitä on tänään; en rupea käsittelemään, ajattelemaan itseäni siihen, en ole siitä varoillani, antaa mennä minne tuuli puhaltaa! Hyvänen aika, mistä tämä on kotosin?
— Kuinka pitäisi teidän mielestänne tehdä? Kun autuuden hetki tulee, niin pitää ottaa suurennuslasi ja ruveta tarkastamaan.
— Ei, vähennyslasi, ettei ilosta tulisi yht'äkkiä järjettömäksi, eikä hyppäisi jokaiselle kaulaan.
— Tahi kun tulee surun hetki, jatkoi Aleksander, niin pitää katsella teidän vähennyslasiinne?
Ei, surua katsotaan suurennuslasista: sitten on helpompi kantaa, kun huvittelee mielipahan kahta vertaa suuremmaksi kuin se todella on.
— Minkätähden — jatkoi Aleksander harmistuneena — rupeaisin alussa murhaamaan kaiken ilon kylmällä mietiskelemisellä, ennenkuin siitä olen nauttinut, ajattelemaan: hän minut pettää ja jättää? Minkä tähden rupean ennen aikoja vaivaamaan itseäni surulla, kun sitä ei ole vielä tullut?
— Sentähden, kun se tulee, keskeytti setä, niin ajattelisit — surukin haihtuu, niinkuin haihtui silloin se ja se minulta, siltä ja siltä. Toivon, ettei se ole hullumpaa ja maksaapa kääntää huomiota siihen; sitten et tarvitse vaivatakaan itseäsi kun tarkastat kaikkien puolien muuttuvaisuutta elämässä; tulet olemaan kylmäkiskoinen ja rauhallinen, niin rauhallinen kuin ihminen saattaa olla.
— Vai siinä on teidän rauhallisuutenne salaisuus! sanoi Aleksander ajatuksissaan.
Piotr Ivanitsh oli ääneti ja kirjoitti.
— Mikä elämä tämä olisi! alkoi Aleksander. Ei unhoittua hetkeksikään, aina vaan ajatella, ajatella… ei, minä tunnen ettei se niin voi olla! Minä tahdon elää ilman teidän kylmää tutkistelemistanne, ajattelematta, odottaako minua tulevaisuudessa onnettomuus, vaara, tahi ei — yhdentekevää!… Miksi minä rupean ennen aikojani ajattelemaan ja myrkyttämään…