— Sanoinhan minä miksi, mutta hän panee vaan omiaan! Älä pakoita minua tekemään sinun kustannuksellasi jotain loukkaavata vertailua. Siksi, että kun näet vaaran, vastoinkäymisen tahi onnettomuuden uhkaavan, niin on helpompi taistella sen kanssa — ja kantaa se: et tule hulluksi, etkä kuole; tahi kun tulee ilo, niin älä ala hyppiä ja kaataa rintakuvia — käykö jo selville? Hänelle puhutaan: tuossa on alku, arvaa sen mukaan itse loppu, mutta hän ummistaa silmänsä, pudistaa päätänsä, kuin mitä peljättiä näkisi, elää niinkuin lapsi. Sinun käsityksesi mukaan, elä vaan päivä päivältä miten sattuu, istu mökkisi kynnyksellä, mittaile elämäsi päivällisillä, tanssiaisilla, rakkaudella ja muuttumattomalla ystävyydellä. Kyllä kaikki haluavat kultaista elämää! Johan minä sanoin sinulle, että sinun käsityksilläsi on hyvä elää maalla, vaimon ja puolentusinan suuruisen lapsiliudan kanssa, mutta täällä täytyy tehdä työtä; senpä vuoksi pitää aina ajatella ja muistaa, mitä teit eilen, mitä teet tänään, että tietäisit mitä huomenna on tekeminen, s.o. lakkaamatta tarkastaa itseään ja tehtäviään, Siten pääsee jonkin asian perille; vaan tuolla tavoin… Mutta ei sinun kanssasi maksa puhua: sinä olet nyt houreissasi. Ai! Kohta on tunti kulunut. Ei sanaakaan enää. Aleksander; mene pois… minä en tahdo kuulla enempää; tule huomenna päivälliselle luokseni, muutamia muita tulee myös —
— Kenties ystäviänne?
— Niin… Konew, Smirnow, Feodorow — sinä tunnet heidät, ja sitten vielä joku…
— Konew, Smirnow, Feodorow! Ne ovat samoja ihmisiä, joiden kanssa olette asioissa.
— No, niin! kaikki tarpeellisia ihmisiä.
— Vai ne ovat teidän ystäviänne? Tosiaan, en ole huomannut, että olisitte ottanut ketään vastaan kovin lämpimästi.
— Johan olen sinulle sanonut, että minä kutsun niitä ystäviksi, joita kohtaan useimmin, jotka tuottavat minulle hyötyä tahi hauskuutta. Hyvänen aika! Mitä varten minä ilmaiseksi rupeaisin syöttämään?
— Minä luulin, että otatte, ennen häitä jäähyväiset todellisilta ystäviltä, joita sydämmestänne rakastatte, joiden kanssa maljan ääressä muistelette viimeisen kerran hauskaa nuoruuden aikaa ja ehkä erohetkellä puristatte heitä kovasti sydäntänne vastaan.
— Sinun viidessä sanassasi on kaikkea, mitä elämässä ei ole eikä tarvitse olla. Millä riemulla tätisi heittäytyisi sinulle kaulaan! Tosiaan, siinä olisi todelliset ystävät, kun löytyy ainoastaan ystävät, ja malja, silloin kun juodaan pikareista tahi laseista, ja syleilyjä eronhetkellä, kun ei ole eronhetkeä. Oh, Aleksander.
— Eikö teidän ole ikävä erota, taikka edes harvemmin tavata näitä ystäviä? sanoi Aleksander.
— Ei! En ole koskaan lähestynyt heitä siihen määrään, että olisi ikävä, ja neuvoisin että sinäkin tekisit niin.
— Mutta kenties he eivät ole sellaisia: kenties heidän on ikävä kadottaa Teissä hyvän kumppalin, seuralaisen?
— Se ei ole minun asiani, vaan heidän. Monta kertaa minäkin olen kadottanut semmoisia tovereita, mutta en ole vaan kuollut siitä. Niin, — sinä siis tulet huomenna?
— Huomenna, setä, minä olen…
— Mitä?
— Kutsuttu maalle.
— Varmaan Ljubetskille?
— Niin.
— Vai niin! No, tee kuin tahdot. Muista työtäsi, Aleksander! Minä sanon toimittajalle, miten vietät aikasi…
— Ah, setä, kuinka semmoista saattaa tehdä! Minä lopetan välttämättömästä otteet saksalaisesta taloudesta.
— Aleksanderin elämä jakautui kahteen osaan. Aamupäivän nielivät virkatoimet. Hän mylläröi tomuisia asiapapereja, kuvitteli kaikkien asianhaarain koskevan häntä, laski paperille miljoonia hänelle kuuluvia rahoja. Mutta välistä pää kieltäytyi ajattelemasta toisten edestä, kynä putosi hänen kädestään ja hänet valtasi tuo lemmen hurmaus, jolle Piotr Ivanitsh oli niin vihanen.
Silloin Aleksander heittäysi tuolin nojaa vastaan ja kiiti ajatuksissaan ruohoiseen, rauhalliseen paikkaan, jossa ei ole papereja, ei mustetta, ei kummallisia kasvoja, eikä vara-virkapukuja, missä vallitsee rauhallisuus, hurmaus ja viileys, missä kauniisti varustetussa salissa tuoksuvat kukat, kaikuu pianon säveleet, häkissä hypiskelee papukaija, mutta puutarhassa huojuvat koivun ja sirenin oksat. Kaiken tämän hallitsijattarena oli — hän…
Istuessaan aamupäivällä virastossa oli Aleksander läsnä näkymättömänä eräässä Ljubetskin huvilan saaressa, mutta illalla oli hän siellä oikein nähtävänä, koko olennollaan. Heitetäämpä julkinen katsahdus hänen onneensa.
Oli kuuma päivä, yksi harvinaisista päivistä Pietarissa: aurinko elähdytti peltoja, mutta näännytti Pietarin katuja, kuumentaen säteillään graniittia, mutta säteet, poistuen kiviltä, paahtoivat ihmisiä. Ihmiset kulkivat hitaasti päät allapäin, koirat — kielet ulkona suusta. Kaupunki oli niiden satukaupunkien näköinen, joissa kaikki lumoojan käskystä yht'äkkiä kivettyy. Ajopelit eivät tärisseet pitkin kiviä; varjostimet, kuin suljetut silmänluomet, peittivät akkunat; puupölkäreillä kudottu katu kiilsi kuin parketti; katukäytävillä poltti jalkapohjia. Joka paikassa oli ikävää, unista.
Jalkasin kulkija haki varjoa pyyhkien hikeä otsaltaan. Kyytivaunut, kuuden matkustavaisen kanssa, kulkivat hitaasti kaupungin taakse, tuskin nostaen pölyä jälessänsä, Kello neljä tulivat virkamiehet toimistaan, ja kulkivat hiljakseen kotia.
Aleksander juoksi ulos, niinkuin talon olisi katto pudonnut, hän katsoi kelloa — myöhään: päivälliselle ei hän ehdi enään. Hän läksi ravintolaan.
— Mitä teillä on? Pian!
— Julienne-soppaa ja à la reine, à la provencale kastiketta, à la maitre d'hotel; kalkkunapaistia, lintua, leivoksia.
— No, tuokaa à la provencale soppaa, julienne-kastiketta ja leivoksia, paistia, mutta pian.
Palvelija katsoi häneen.
— No, mitä? sanoi Aleksander kärsimättömänä.
Tämä juoksi tiehensä ja toi mitä päähän pisti. Adujew oli sangen tyytyväinen. Hän ei odottanut neljättä ruokaa, vaan juoksi Nevan rantakadulle. Siellä häntä odotti vene ja kaksi soutajaa.
Tunnin päästä hän näki luvatun maan kulman, nousi seisoalleen veneessä ja suunnitti katseensa kauas. Ensin hänen silmänsä himmentyivät pelosta ja rauhattomuudesta, joka muuttui epäilykseksi. Sitten yht'äkkiä kasvot kirkastuivat ilon vaikutuksesta, aivan kuin auringon loistamina. Hän erotti puutarhan aidan vieressä tutun leningin; hänet sieltä tunnettiin ja heilutettiin nenäliinaa. Häntä on odotettu kenties kuinka kauan. Hänen jalkopohjiaan poltti ihan kärsimättömyydestä.
— "Ah! jos voisi Jalkasin kulkea veden pinnalla!" ajatteli Aleksander. "Kyllä keksivät kaikkea joutavaa, mutta eivät ole sitä keksineet."
Soutajat lonksuttavat hitaasti, säännön mukaisesti airoillaan aivan kuin kone. Hiki juoksee karpaleina pitkin päivettyneitä kasvoja; he eivät ole ollenkaan huolissaan siitä, että Aleksanderin sydän pamppaili rinnassa, että hän, irroittamatta silmiään yhdestä samasta pilkusta, jo pari kertaa ajatuksissaan nosti väliin toista ja väliin toista jalkaa veneen laidan yli, mutta he eivät välitä mistään: soutavat soutamistaan yhtä hitaasti ja pyyhkivät välistä hihalla kasvojaan.
— Nopeammin! sanoi hän. Saatte puoli ruplaa juomarahaa.
Silloinkos alkoivat miehet tehdä työtä, ja liikkua paikallaan! Mihin joutui väsymys? Mistä tuli voimia? Airot loiskivat vaan vettä pitkin. Vene — luiskahtaa eteenpäin kolme syltä kuin ei mitään. Heilauttivat kertaa kymmenen — perä muodosti vempeleen, vene kiiti kauniisti ja kallistui ihan rantaan. Aleksander ja Nadinka hymyilivät kaukaa toisilleen eivätkä poistaneet katsetta toisistaan. Aleksander astui toisella jalalla veteen sen sijaan, kuin olisi pitänyt astua maalle. Nadinka nauroi.
— Hiljemmin, herra, odottakaa, minä ojennan teille käteni, sanoi toinen soutajista, kun Aleksander oli jo rannalla.
— Odottakaa minua täällä, sanoi Adujew ja juoksi Nadinkan luo.
Tämä hymyili kaukaa suloisesti Aleksanderille. Joka veneen liikkeessä rantaan päin kohosi ja laskeutui hänen rintaansa kovemmin.
— Nadeshda Aleksandrowna!… sanoi Adujew, voiden tuskin vetää henkeä ilosta.
Aleksander Fedoritsh!… vastasi hän.
— Tietämättä heittäysivät he toisiansa vastaan, mutta hillitsivät itseään ja katsoivat toinen toisiaan hymyillen, kosteilla silmillä, eivätkä voineet puhua mitään. Siten kului muutama minuutti.
Ei voi syyttää Piotr Ivanitshia siitä, ettei hän huomannut Nadinkaa ensikerralla. Hän ei ollut kaunotar, eikä vetänyt paikalla huomiota puoleensa.
Mutta se, joka katseli hänen kasvojensa piirteitä, ei kääntänyt katsettaan hänestä pois. Hänen kasvonsa olivat harvoin paria minuuttia rauhallisina. Hänen sielunsa, joka vähimmästäkin oli tunteellinen ja hellä ärtymään, ajatukset ja kaikellaiset vaihelivat mielenliikutukset, toinen toisensa jälkeen alinomaa hänen kasvoillaan ja nämä tunteitten väritykset vaihtuivat kummallisessa leikissä, antaen hänen kasvoilleen joka minuutti uuden ja odottamattoman ilmeen. Esimerkiksi, silmät salamoivat yht'äkkiä, polttavat ja silmänräpäyksessä peittyvät pitkien silmäripsien alle; kasvot tulevat elottomiksi ja liikkumattomiksi — ja Teidän edessänne on aivan kuin marmoripatsas. Sen jälkeen odotatte taaskin samanlaista läpitunkevaa sädettä — mutta merkkiäkään siitä ette näe! Silmäluomet kohoavat hiljaa, Teidät valaisee hitaasti — lempeä silmien loiste, aivan kuin kuun, joka ilmestyy hitaasti pilvien taakse. Liikkeissä on samaa. Niissä on paljon viehätystä, mutta ei keijukaisen suloutta. Tässä viehätyksessä on paljon kummallistakin, rajua, jota luonto antaa kaikille, vaan jonka taide karsii pois jälkeä jättämättä, sen sijaan kuin sen pitäisi vaan pehmentää. Nämät jäljet ilmestyivät usein Nadinkan liikkeissä. Väliin hän istuu oikein taiteellisessa asennossa, mutta ei aikaakaan, Jumala ties mistä sisällisestä liikkeestä, tämä kuvan tapainen asema vaihtuu aivan odottamatta ja taaskin lumoavalla liikkeellä. Puheessa on taas samat odottamattomat käännekohdat: milloin oikea arvostelu, milloin haaveilu, luja päätös, sitten lapsen ilveet, tahi hieno teeskentely. Kaikki osoittivat hänessä terävää järkeä, itsepintaista vaihtelevaista sydäntä. Ei Aleksander yksin olisi hänen tähdensä tullut hulluksi; ainoa, Piotr Ivanitsh, ainoastaan pääsee vapaaksi: mutta paljonko semmoisia löytynee?
— Te odotitte minua! Jumalani, miten minä olen onnellinen! sanoiAleksander.
— Minäkö odotin? En edes ajatellutkaan! vastasi Nadinka, pudistaen päätään. Tiedättehän, että minä olen aina puutarhassa.
— Oletteko te vihanen? kysyi Aleksander arasti.
— Mistä? Sepä ajatus!
— No, antakaa kätenne.
Hän ojensi Aleksanderille kätensä; kun tämä oli sitä koskettanut, niin Nadinka tempasi sen paikalla takaisin — ja muuttui yht'äkkiä. Hymy katosi, ja kasvoille ilmestyi jotain harmin tapaista.
— Mitä, juotteko maitoa? kysyi Aleksander.
Nadinkalla oli kuppi ja korppu kädessä.
— Minä syön päivällistä, vastasi hän.
Syötte päivällistä, kello kuusi, ja maitoa.
— Teistä tietysti on kummaa nähdä maitoa sedän komean päivällisen perästä, mutta me elämme täällä kuin maalla: elämme säästäväisesti.
Hän lohkasi etuhampaillaan muutaman murun korpusta ja huuhtoi niitä suustansa alas maidolla, irvistäen huulillaan mitä viehättävimmästi.
— Minä en ole syönyt sedän luona päivällistä, minä kieltäysin eilen, vastasi Adujew.
— Miten kunnoton Te olette! Kuinka voitte noin valehdella? Missä olette tähän saakka ollut?
— Istuin tänään virastossa kello neljään…
— Mutta nyt on jo kuusi. Älkää narratko, tunnustakaa pois, Teidät sai viekotelluksi päivällinen ja hauska seura? Teillä oli siellä hyvin, hyvin hauskaa.
— Vakuutan kunniasanallani. En ole edes käynytkään sedän luona… alkoi Aleksander innokkaasti puolustustaan. Olisinko sitten ehtinyt tulla tänne jo tähän aikaan?
— Vai niin! Tämä on Teidän mielestänne aikaseen? Olisitte tulleet ennen vielä parin tunnin päästä! sanoi Nadinka nopealla pyörähdyksellä, käänsi hänelle selkänsä ja läksi polkua myöten kotiin. Aleksander meni hänen jälkeensä.
— Älkää tulko minun lähelleni, älkää tulko, sanoi Nadinka, huiskien kädellään: — minä en kärsi nähdä Teitä.
— Lopettakaa pilapuheet, Nadeshda Aleksandrovna!
— En minä ollenkaan puhu pilaa. Sanokaa ensin, missä olette tähän saakka ollut?
— Kello neljä tulin departementista, alotti Adujew: — tunnin tulin tänne…
Sitten olisi vasta viisi, mutta nyt on kuusi? Missä olette tunnin kuluttanut? Näettekö miten valehtelette!
— Minä söin pikimmittäin päivällisen ravintolassa.
— Pikemmittäin! ainoastaan tunnin sanoi Nadinka: — voi raukkaa! varmaan Teidän on nälkä. Tahtoisitteko maitoa?
— Oi antakaa, antakaa minulle tämä kuppi!… sanoi Aleksander ja ojensi hänelle kätensä.
Mutta Nadinka pysähtyi yht'äkkiä, kaasi kupin ylösalaisin ja välittämättä Aleksanderista, katseli uteliaasti, miten viimeiset pisarat juoksivat kupista hiekalle.
— Te olette säälimätön! sanoi Aleksander: — Miten voitte tuolla tavoin minua kiduttaa?
— Katsokaa, katsokaa Aleksander Feodoritsh, keskeytti yht'äkkiä Nadinka, vaipuneena omiin toimiinsa: — saanko pisaran sattumaan kuoriaiseen, joka ryömii tuossa pitkin tietä?… oh sainpa sattumaan! voi raukkaa! se kuolee! sanoi hän; nosti sitten huolellisesti kuoriaisen, pani sen kämmenelleen ja alkoi hengittää siihen.
— Huvittaapa Teitä kuoriainen! sanoi Adujew harmistuneena.
— Voi raukkaa! katsokaahan: se kuolee, sanoi Nadinka surullisesti — mitä minä olen tehnyt?
Hän hautoi kuoriaista vähän aikaa kämmenellään ja kun tämä liikahti ja alkoi ryömiä edestakaisin pitkin kättä, niin Nadinka värähti, heitti sen nopeasti maahan ja tallasi jalallaan, sanoen: "ilettävä kuoriainen!"
— Missä Te olette ollut? kysyi hän sitten.
— Sanoinhan jo.
— Ah, niin! sedän luona. Oliko paljon vieraita? Joitteko samppanjaa?Minä tunnen jo tänne asti kuinka haisee samppanjalle.
— Enhän, en ollut sedän luona! keskeytti epätoivoisena Aleksander.— Kuka Teille sen on sanonut?
— Itsehän sanoitte.
— Luulen, että hänen luonaan vasta istuvat pöytään. Te ette semmoisia päivällisiä tunne: loppuuko semmoinen päivällinen tunnissa?
— Te söitte kaksi tuntia — viidennen ja kuudennen.
— Mutta millä aikaa olisin tänne tullut?
Nadinka ei vastannut mitään, hypähti vaan maasta ylös, katkasi akasian oksan ja sitten juoksi äitinsä luo. Adujew meni hänen jälessään.
— Mihin te aiotte? kysyi hän.
— Mihin? Kuinka niin: mihin? Sepä kaunista! Mamman luo.
— Mitä varten? Ehkä me häntä häiritsemme.
— Emme, emme ensinkään.
Nadeshda Aleksandrownan äiti, Maria Mihailowna, oli yksi niitä yksinkertaisia äitejä, jotka pitävät kiitettävänä kaikki, mitä lapset tekevät. Jos Maria Mihailowna käskee esimerkiksi valjastamaan vaunut:
— Mamma, minne aiotte? kysyy Nadinka.
— Mennään ajelemaan: ilma on niin kaunis, sanoo äiti.
— Ei se käy laatuun, Aleksander Feodoritsh aikoi tulla tänne.
Silloin vaunut riisuttiin pois.
Toisen kerran taas Maria Mihailowna istuu keskentekoisen liinansa ääreen ja alkaa huoata, nuuskata, käännellä luisia puikkoja, tahi vaipuu ranskalaisen romanin lukemiseen.
— Mamma, miksi ette pukeudu? kysyy Nadinka ankarasti.
— Mitä varten?
— Mennäänhän kävelemään.
— Kävelemään?
— Niin, Aleksander Feodoritsh tulee meitä hakemaan. Oletteko jo unhottanut?
— Enhän minä tiennytkään.
— Kuinka ette sitä tietäisi! sanoo Nadinka tyytymättömänä.
Äiti hylkäsi sekä huivin että kirjan ja meni pukeutumaan. Sillä tavoin Nadinka nautti täydellisesti vapauttaan, hallitsi itseään ja äitiänsä, vietti aikaansa niinkuin itse tahtoi. Mutta oli hän hyvä ja hellä tytärkin, ei kuitenkaan — tottelevainen, — senvuoksi, ett'ei hän totellut, vaan äiti totteli; siitä syystä saattaa sanoa, että hänellä oli tottelevainen äiti.
— Menkää mamman luo, sanoi Nadinka, kun he lähestyivät salin ovea.
— Mutta te?
— Minä tulen perästä.
— No, minä tulen sitten myös perästä.
— Ei, menkää edellä.
Aleksander meni, mutta palasi heti varpaisillaan takaisin.
— Hän nukkuu nojatuolissa, sanoi hän kuiskaten.
— Ei se tee mitään, mennään. Mamma hoi, mamma!
— No!
— Aleksander Feodoritsh on tullut.
— No!
— Herra Adujew tahtoo Teitä nähdä.
— No!
— Näettekö miten sitkeästi hän on nukkunut. Älkää häntä herättäkö! pidätteli Aleksander.
— Ei, minä herätän. Mamma!
— No!
— Herätkää toki; Aleksander Feodoritsh on täällä.
— Missä on Aleksander Feodoritsh? kysyi Maria Mihailowna katsoen suoraan Aleksanderiin ja asettaen paikoilleen syrjälle siirtyneen myssynsä. — Ah, Tekö se olette, Aleksander Feodoritsh. Olkaa niin hyvä! Minä istuin tähän ja nukuin, en tiedä itsekään kuinka, varmaan se on ilman vaikutusta. — Liikavarvastakin alkaa pakottaa — se ennustaa sadetta. Nukuin ja uneksin, että Ignatjew ilmoittaa vieraita tulevan, mutta en ymmärtänyt ketä. Kuulen, että ovat tulleet, mutta kutka — siitä en pääse selville. Samassa Nadinka huusi ja minä heräsin paikalla. Istukaa, Aleksander Feodoritsh. Oletteko ollut terve?
— Kyllä, kiitos!
— Onko Piotr Ivanitsh terve?
— Jumalan kiitos, kyllä.
— Miksi hän ei koskaan tule meitä katsomaan? Ajattelin viimeksi eilen: vaikkapa kerrankin tulisi, mutta ei, — varmaan on työssä kiinni.
— Alituisesti, sanoi Aleksander.
— Teitäkään ei ole näkynyt pariin päivään! jatkoi Maria Mihailowna. — Aamulla kun heräsin, niin kysyin, miten Nadinkan laita on? Hän makaa vielä, sanoivat. — No, maatkoon vaan, sanoin minä, koko päivät on hän ulkoilmassa — puutarhassa, ilmat ovat kauniita, hän väsyy. Hänen iällään nukutaan sitkeästi, ei ole sama kuin minun: uskotteko, semmoinen kumma unettomuus on välistä? Oikein käy ikäväksi, lieneekö vika hermoissa vai missä — en tiedä. Tuovat minulle esimerkiksi kahveeta: minähän aina juon sängyssä — juon ja ajattelen: "mitä se merkitsee kun Aleksander Feodoritshia ei näy? Lieneekö hän terve?" Nousen vuoteeltani ja näen että kello on 11 — pyydän nöyrimmästi! Palvelijatkaan eivät virka mitään. Menen Nadinkan luo, hän ei ole vielä herännytkään. Minä herätän hänet. "Jopa on aika nousta: kello on kohta 12. Mikä sinua vaivaa?" Minä käyn hänen jälessään kuin lapsenpiika. Tahallani päästin kotiopettajattaren pois, ettei olisi vieraita. Kun rupeaa luottamaan vieraisiin, niin voi Jumala ties' mitä tapahtua. Ei! minä olen itse pitänyt huolta hänen kasvatuksestaan, katson ankarasti, en päästä häntä askeltakaan luotani ja voin sanoa, että Nadinka sen tuntee: minulta salaa ei hän voi ajatustakaan päästää. Minä näen hänet aivan kuin lävitse… Samassa tuli kokki. Hänen kanssaan puhuin tunnin verran; sitten luin "Memoires du diable"… äh, mikä miellyttävä kirjailija Soulie on! Miten miellyttävästi hän kuvailee! Sitten tuli naapurimme Maria Ivanowna miehineen, enkä ole yhtään huomannut, miten aamu on kulunut, näen, että kello käy jo neljättä ja aika on päivälliselle… Ah niin! Miksi ette tullut päivälliselle? Me odotimme teitä viiteen asti.
— Viiteen asti? sanoi Aleksander. Maria Mihailowna, minä en voinut mitenkään tulla: virka pidätti minua. Pyydän, ett'ette odottaisi minua koskaan kauemmin kuin neljään asti.
— Minä sanoin myös, mutta Nadinka se vaan sanoi: odotetaan ja odotetaan.
— Minä? Ah, ah, mamma, mitä sanotte? Enkö minä juuri sanonut: "mamma, aika on ruveta päivälliselle, mutta Te sanoitte: ei, pitää odottaa; Aleksander Feodoritsh ei ole kaukaan aikaan ollut: varmaan hän tulee päivälliselle."
— Kuulkaa, kuulkaa! sanoi Maria Mihailowna, nyykyttäen päätään: — ah, miten kunnoton hän on! omat sanansa jo minun suuhuni panee!
Nadinka käänsi selkänsä, meni kukkaisten väliin ja alkoi ärsyttää papukaijaa.
— Minä sanoin: "no, miten Aleksander Feodoritsh enää tulisi?" jatkoi Maria Mihailowna: "Kello on jo puoli viisi." Mutta hän sanoi: — "ei, mamma, pitää odottaa — kyllä hän tulee." — Katson taasen kelloa, se on neljännestä vailla: "Varmaan Aleksander Feodoritsh on vieraisilla, ei hän tule; minun on nälkä." — "Ei", vastasi hän, "vielä pitää odottaa viiteen." Niin hän minua kiusasi nälällä. Eikö ole totta neitiseni?
"Popka, popka!" kuului kukkaisten takaa, "missä olit tänään päivällisellä, sedänkö luona?"
— Mitä? Menipä piiloon! jatkoi äiti. Näkyy, että hävettää katsoaJumalan valkeutta!
— Ei laisinkaan, vastasi Nadinka, tullen pois kukkaisryhmän takaa ja istui ikkunan viereen.
— Niinpä et ole istunut päivällisellekään, sanoi Maria Mihailowna — pyysi vaan kupillisen maitoa ja moni puutarhaan; niinpä hän ei syönyt päivällistä. Vai mitä? Katsopas minua suoraan silmiin, neitiseni.
Aleksander hämmästyi tästä kertomuksesta. Hän katsahti Nadinkaan, mutta tämä käänsi hänelle selkänsä ja alkoi nyppiä muuri-vihreän lehteä.
— Nadeshda Aleksandrowna! sanoi hän. Olenko minä tosiaan niin onnellinen, että te muistitte minua?
— Älkää tulko lähelleni! huusi tämä harmistuneena, kun hänen petoksensa tulivat ilmi. — Mamma laskee leikkiä ja te olette valmis uskomaan!
— Mutta missä marjat ovat, jotka valmistit AleksanderFeodoritshille? kysyi äiti.
— Marjat?
— Niin, marjat.
— Te söitte ne päivällisellä, — vastasi Nadinka.
— Minä! tule nyt hyvä ihminen järkiisi: sinä piilotit ne, etkä edes antanut minulle maistaa. "Sitten kuin", sanoi hän, "Aleksander Feodoritsh tulee, sitten annan Teillekin." Semmoinen!
Aleksander katsahti hellästi ja veitikkamaisesti Nadinkaan. Tämä punastui.
— Itse hän ne puhdisti, Aleksander Feodoritsh, lisäsi äiti.
— Mitä te panette kokoon, mamma? Minä puhdistin pari tahi kolme marjaa ja söin ne itse, mutta Wasilisa…
— Älkää uskoko, älkää uskoko, Aleksander Feodoritsh; Wasilisa lähetettiin jo aamulla kaupunkiin. Mitä sinä salaat? Varmaan Aleksander Feodoritsh syö mieluisammin, kun sinä olet ne puhdistanut, eikä Wasilisa.
Nadinka myhähti, katosi taaskin kukkaisten väliin ja ilmestyi sieltä täyden marjalautasen kanssa. Hän ojensi Adujewille kätensä, jossa lautanen oli. Adujew suuteli kättä ja otti marjat vastaan kuin marsalkan sauvan.
— Ette ole niitä ansainnut, kun näin kauvan annoitta itseänne odottaa! puhui Nadinka. Minä seisoin kaksi tuntia aidan vieressä: kuvitelkaa nyt! kuka siellä lienee soutanut järvellä: minä luulin sen olevan Teidän ja huiskutin nenäliinallani, ei aikaakaan, niin näen tuntemattomia, jonkun sotilaan. Hän huiski takaisin, semmoinen hävytön…
Illalla tuli ja meni vieraita. Alkoi tulla hämärä. Ljubetskit ja Adujew jäivät taasen kolmen kesken. Vähitellen tämä triiokin hajosi. Nadinka läksi puutarhaan. Epäsointuinen duetti muodostui Maria Mihailownan ja Adujewin välillä: kauan lauloi hän Adujewille siitä, mitä oli eilen tapahtunut ja mitä tänään ja mitä aikoo huomenna tehdä. Adujewia valtasi painava ikävyys ja rauhattomuus. Ilta lähestyi nopeasti, mutta hän ei ennättänyt sanoa Nadinkalle sanaakaan kahden kesken. Kokki pelasti hänet: hyväntekijä tuli kysymään mitä piti valmistaa illalliseksi, mutta Adujewia ahdisti kärsimättömyys kovemmin kuin taanoin veneessä. Kun vaan rupesivat puhumaan kotletista, viilipytystä, alkoi Aleksander taidokkaasti peräytyä. Monta temppua hän koetti, päästäkseen pois Maria Mihailownan nojatuolin luota! Ensin hän lähestyi akkunaa ja katsahti ulos, mutta jalat tahtoivat väkisin mennä aukaistua ovea kohden. Sitten hitain askelin, tuskin voiden pidättää itseään, ett'ei syöksisi suin päin ulos, siirtyi hän pianon luo, hakkasi eri paikoin pianon näppäimiä, otti kuumeentapaisesti nuotit nuottijalalta, katsahti niihin ja pani takaisin; hänellä oli mielenmalttia haistella kahta kukkaa ja herättää papukaijan. Nyt oli hänen kärsimättömyytensä korkeimmillaan; ovi oli vieressä, mutta mennä ulos oli kuitenkin sopimatonta — piti seista pari minuuttia ja mennä ulos kuin erehdyksissä. Kokki otti jo pari askelta taakse päin, vielä sana — ja hän lähtee pois, silloin Ljubetskaja välttämättömästä kääntyy hänen puoleensa. Aleksander ei voinut itseänsä pidättää, luikahti kuin käärme ovesta ulos, hyppäsi alas portailta lukematta porraslautoja, muutaman askeleen perästä oli hän käytävän lopussa — rannalla Nadinkan vieressä.
— Tuskin muistitte minua! sanoi hän, tällä kertaa lempeällä nuhteella.
— Ah, mitä piinaa minä olen kärsinyt, vastasi Aleksander, — mutta te ette auttanut minua.
Nadinka osoitti hänelle kirjaa.
— Tuolla minä olisin kutsunut Teitä, jos ette hetken päästä olisi tullut, sanoi hän. — Istukaa, nyt ei mamma enää tule! Hän pelkää kosteutta. Minulla on niin paljon teille puhumista, niin paljon… ah!
— Ja minulla myös… ah!
Eivätkä he puhuneet melkein mitään, sitä ja tätä vähän, josta olivat jo kymmenen kertaa puhuneet ennen. Tavallisesti aina: unelmista, taivaasta, tähdistä, myötätuntoisuudesta, onnesta. Keskusteleminen tapahtui useimmiten silmäkielellä, hymyillä ja välisanoilla. Kirja vetelehti nurmella.
Yö aikoi tulla… mutta minkälainen yö! Onko kesällä Pietarissa öitä? Ei se ole yö, vaan… sille pitäisi keksiä uusi nimitys — niin, puolihämärä. Kaikki on hiljaa ympärillä. Neva oli kuin nukuksissa; silloin tällöin, niinkuin unissaan, läiskäytti se keveästi laineen rantaan ja oli taas ääneti. Myöhäinen tuuli puhaltaa yli unisten vetten, mutta ei voi sitä herättää, panee vaan niiden pinnan väräjämään, henkäilee viileästi Nadinkan ja Aleksanderin päälle, tahi tuo heille kaukaisen laulun säveleen — taaskin kaikki on hiljaista ja Neva on liikkumaton kuin nukkuva ihminen, joka hiljaisesta jyrinästä aukaisee silmänsä ja ummistaa ne heti jälleen; ja uni painaa entistä kovemmin hänen raskaita silmäluomiansa. Sitten kuuluu sillan syrjästä aivankuin kaukainen ukkonen, mutta paikalla sen jälkeen kuuluu vahtikoiran haukunta lähimmäiseltä apajalta ja kaikki on uudelleen hiljaista. Puut muodostavat tumman laen ja heiluttavat hiukkasen, äänettä oksiaan. Rannoilla olevissa huviloissa tuikkivat tulet.
Mitä eriskummallisempaa liitelee silloin tässä lämpöisessä ilmassa? Mikä salaperäisyys juoksee kukkien, puitten, ruohon yli ja henkäilee käsittämättömänä harmauksena ihmisen sieluun? Miksi siinä syntyy erilaisia ajatuksia, erilaisia tunteita, kuin hälinässä ja ihmisten kesken? Kuinka rakkaus on piiritetty tässä luonnon unessa, tuoksuvissa kukkasissa ja yksinäisyydessä! Kuinka mahtavasti kaikki kääntää mielen haaveiluun, sydämmen niihin harvinaisiin tunteisiin, jotka jokapäiväisessä säännöllisessä ja kovassa elämässä tuntuvat niin tarpeettomilta, sopimattomilta ja naurettavilta hairahduksilta… niin tarpeettomilta; mutta kuitenkin, niillä hetkillä sielu saavuttaa himmeästi onnen, jota niin hartaasti haetaan toisina aikoina eikä löydetä.
Aleksander ja Nadinka menivät järvelle ja nojasivat aitaa vasten. Nadinka katsoi kauan ajatuksissaan Nevaa, kaukaisuuteen, mutta Aleksander Nadinkaa. Heidän sydämmensä olivat onnella täytetyt, sydäntä pakotti niin hurmaavasti ja samalla kipeästi, mutta kieli oli ääneti.
Aleksander kosketti hiljaa hänen vyötäistään. Nadinka työnsi hiljaa kyynäspäällään hänen kätensä pois. Hän kosketti taas, silloin Nadinka työnsi hiljemmin, irroittamatta silmiään Nevasta. Kolmannen kerran Nadinka ei työntänyt enää kättä pois.
Aleksander otti häntä kädestä — hän ei vetänyt kättäänkään pois; Aleksander puristi kättä: käsi vastasi puristusta. Sillä tavoin seisoivat he ääneti, mutta mitä he tunsivat!
— Nadinka! sanoi Adujew — hiljaa.
Hän oli ääneti.
Aleksander kumartui nääntyvällä sydämellä Nadinkan puoleen. Nadinka tunsi kuuman hengityksen poskellaan, hän säpsähti, kääntyi — eikä peräytynyt jalosti harmistuneena, eikä huudahtanut! — Hänellä ei ollut voimaa teeskennellä ja peräytyä: rakkauden lumous pani järjen vaikenemaan ja kun Aleksander kosketti huulillaan hänen huuliansa, vastasi hän suuteloon, vaikka heikosti, tuskin tuntuvasti.
"Sopimatonta!" sanoisivat ankarat äidit: — "yksin puutarhassa, ilman äitiä, suutelee nuorta miestä!" Mitä sille mahtaa, jos on sopimatonta, mutta hän vastasi suuteloon.
"Oi kuinka ihminen voi olla onnellinen!" sanoi Aleksander itsekseen ja kurotti taaskin huulensa hänen huulilleen ja viipyi sillä tavoin muutaman hetkisen.
Nadinka seisoi kalpeana, liikkumattomana, silmäripsissä loistivat kyyneleet, rinta hengitti kovaa, keskeytyen väliin.
— Niinkuin uni! kuiskasi Aleksander.
Nadinka säpsähti yht'äkkiä, unohduksen hetki oli kulunut…
— Mitä tämä on? Te olette unhottunut! sanoi hän äkkiä ja syöksi muutaman askeleen päähän hänestä. — Minä sanon mammalle!
Aleksander putosi pilvistä.
— Nadeshda Aleksandrowna, älkää kukistako minun autuuttani soimauksella, alkoi hän. Älkää olko toisten kaltainen.
Nadinka katsahti häneen, eikä aikaakaan, niin hän purskahti raikkaasen ja iloiseen nauruun, lähestyi taaskin häntä, seisoi taaskin aidan vieressä ja nojasi luottavaisuudella kättään ja päätään Aleksanderin olkapäätä vasten.
— Te siis rakastatte minua suuresti? kysyi hän ja pyyhkäsi kyyneleen pois, joka oli poskelle vierähtänyt.
Aleksander teki olkapäillään selittämättömän liikkeen, kasvonsa näyttivät "läpi typeriltä" olisi Piotr Ivanitsh sanonut. Ehkä se olikin totta, mutta sen sijaan oli niissä typerissä kasvoissa niin paljon onnea.
He katselivat, samoin kuin äskenkin, äänettöminä vettä, ikäänkuin heidän välillänsä ei olisi mitään tapahtunut. He pelkäsivät ainoastaan katsoa toisiinsa; vihdoinkin he katsoivat, myhähtivät ja kääntyivät taas pois.
— Löytyyköhän maailmassa tosiaan surua? sanoi Nadinka oltuaan ääneti.
— Sanotaan olevan… vastasi Adujew ajatuksissaan. — Mutta minä en usko…
— Mitä surua voisi olla?
— Setä sanoo — köyhyyttä.
— Köyhyyttä! Eivätkö köyhät tunne samaa, mitä me nyt tässä tunnemme?Silloin he eivät voi olla köyhiä.
— Setä sanoo, ett'ei heillä ole aikaa semmoiseen — että pitää syödä ja juoda…
— Hyi! Syödä! Teidän setänne ei puhu totta. Ilman sitäkin voi olla onnellinen: minä en syönyt tänään päivällistä, mutta olen niin onnellinen.
Aleksander nauroi.
— Niin, minä antaisin tästä hetkestä kaikki, kaikki köyhille! jatkoi Nadinka. Antaa vaan tulla köyhiä. Ah! Miksi en minä voi lohduttaa ja saattaa iloiseksi kaikkia jollain tavalla?
— Enkeli! Enkeli! lausui Aleksander juhlallisesti, puristaen hänen kättänsä.
— Oi kuinka te puristatte kovasti! keskeytti hänet Nadinka, rypistäen kulmakarvojaan ja vetäen pois kätensä.
Mutta Aleksander sieppasi uudestaan käden ja alkoi sitä tulisesti suudella.
— Kuinka minä alan rukoilla, jatkoi Nadinka, rukoilla tänään, huomenna ja aina tämän illan tähden! Kuinka minä olen onnellinen! Entäs Te?
Äkkiä hän vaipui ajatuksiinsa; silmissä välähti levottomuus.
— Tiedättekö mitä? sanoi hän. Sanotaan, että mikä kerran on tapahtunut, se ei koskaan toista kertaa tapahdu! Luultavasti tämäkään hetki ei toistamiseen tapahdu?
— Oh, ei, vastasi Aleksander. Se ei ole totta! Kyllä se uudistuu!Tulee parempia hetkiä; niin, minä tunnen sen!…
Nadinka nyykytti epäillen päätään. Aleksanderkin muisti sedän neuvoja ja lopetti yht'äkkiä.
"Ei", puhui hän itsekseen: "ei, se ei ole mahdollista! Setä ei tunne semmoista onnea, siksi hän on ankara ja epäilee ihmisiä. Raukka! Minua säälittää hänen kylmä, vanhentunut sydämmensä: se ei ole tiennyt mitään rakkauden hurmasta, senvuoksi hän ajaa sappea elämään. Jumala antaa hänelle anteeksi. Jos hän näkisi minun onneni, hän oi nostaisi käsiään sitä vastaan, eikä loukkaisi saastaisella epäilyksellään. Hän säälittää minua…"
— Ei, Nadinka, ei, me tulemme onnellisiksi! jatkoi hän ääneen. —Katso ympärillesi, eikö täällä iloitse kaikki, katsoen rakkauttamme?Jumala itse siunaa sitä. Kuinka iloisesti kuljemme läpi elämän käsikädessä! Miten voimme olla ylpeät, suuret rakkaudessamme!
— Ah, lakatkaa, lakatkaa ennustelemasta! keskeytti Nadinka. Ette kuitenkaan voi oikein arvata: minua alkaa kauhistuttaa, kun Te puhutte noin. Nytkin on minun ikävä…
— Mikä peloittaa? Eikö tosiaankaan voi omaa itseään uskoa?
— Ei voi, ei voi! sanoi hän päätään nyykyttäen. Aleksander katsoi häneen ja rupesi ajattelemaan.
— Miksi ei? Mikä, aloitti hän sitten, voisi hajoittaa meidän onnen maailmamme? Ketä me liikutamme? Me olemme aina yksin, poistumme toisista; mitä he meitä liikuttavat? Ja mitä me liikuttaisimme heitä? Meitä eivät muistakaan, unhottavat, ja silloin meitä ei häiritse surun ja onnettomuuden huhut, aivankuin nyt täällä puutarhassa ei mikään ääni häiritse tätä juhlallista hiljaisuutta…
— Nadinka, Aleksander Feodoritsh, kajahti äkkiä portailta, missä te olette?
— Kuuletteko! sanoi Nadinka ennustajan äänellä. Tuo on sallimuksen viittaus: tämä hetki ei uudistu enää — minä aavistan sen…
Hän tempasi Aleksanderia kädestä, puristi sitä, katsoi häneen niin kummallisesti, surullisesti ja syöksi äkkiä pimeään käytävään.
Aleksander jäi yksin vaipuneena ajatuksiin.
— Aleksander Feodorits! kajahti taaskin portailta, — viilipytty on aikoja sitten ollut pöydällä.
Hän kohotti olkapäitään ja meni huoneesen.
— Sanomattoman onnen hetken perästä — yht'äkkiä viilipyttyä!!! sanoi hän Nadinkalle. — Onko todella kaikki niin elämässä?
— Kunpa vaan ai olisi hullummin, vastasi tämä iloisesti. — Mutta viilipytty on erittäin maukasta, etenkin sille, joka ei ole syönyt päivällistä.
Onni elähdytti häntä. Posket hohtivat, silmät paloivat tavattomalla tulella. Kuinka hän emännöitsi huolellisesti, kuinka iloisesti puheli! Ei ollut varjoakaan jäljellä hetken välähtämästä surusta: ilo nieli hänet kokonaan.
Aamurusko täytti jo puoli taivasta kun Adujew istui veneesen. Soutajat odottaen taanoista palkintoa sylkivät kämmeniinsä ja alkoivat äskeisen tavan mukaan liikkua paikoillaan, kaikin voimin työskennellen airoillaan.
— Soutakaa hiljempaa! sanoi Aleksander. Minä annan vielä puoli ruplaa juomarahaa.
He katsoivat häneen ja sitten toinen toisiinsa. Toinen kaaputti rintaansa, toinen selkäänsä, ja tuskin liikuttivat airojaan, tuskin koskettivat veden pintaa. Vene kulki kuin joutsen.
"Setä tahtoo vakuuttaa minulle, että onni on vaan kummitus, ett'ei voi uskoa poikkeuksetta mihinkään, että elämä on… hän on ilkeä! Miksi hän tahtoi niin kovasti pettää minut? Ei, elämä on sellainen, mimmoiseksi minä olen sen kuvitellut, semmoisen sen täytyy olla, semmoinen se on ja semmoisena se pysyy. Muuten ei olisikaan elämää!"
Raitis aamutuuli puhalsi hieman pohjosesta. Aleksander vavahti vähäisen sekä tuulesta että muistoista, sitten hän haukotteli ja, käärittyään itsensä kaapuun, vaipui hän taaskin unelmiin.
Adujew saavutti onnensa huipun. Hänellä ei ollut enää mitään toivomista. Virka, sanomalehden kirjoitukset — kaikki oli unhotettu, jätetty. Hänestä pääsivät muut edelle virka uralla: hän tuskin huomasi sitä, muulloin kuin ainoastaan silloin kun setä huomautti. Piotr Ivanitsh neuvoi heittämään hiiteen kaikki hulluudet, mutta Aleksander kuullen sanan "hulluudet", pudisti olkapäitään, hymyili sääliväisesti ja oli vaiti.
Huomattuaan muistutuksien hyödyttömyyden kohotti setä myöskin olkapäitään ja hymyili surkuttelevaisesti ja oli ääneti, sanottuaan ainoastaan "tee kuin tahdot, se on sinun asiasi, multa älä pyydä, minulta: ilettävää ainetta."
— Älkää pelätkö, setä, vastasi Aleksander siihen. Tosin on paha, että on vähä rahaa, mutta kylliksi minulla on, enkä minä paljoa tarvitsekaan.
— No, toivotan siis onnea sinulle, lisäsi Piotr Ivanitsh.
Aleksander nähtävästi karttoi häntä. Hän oli kadottanut kaiken luottamuksen sedän ikäviin ennustuksiin ja pelkäsi hänen kylmää katsantokantaansa rakkauteen ja ylipäänsä loukkaavia pistoksia, etenkin hänen ja Nadinkan suhteista.
Häntä iletti kuulla kuinka setä puhui hänen rakkaudestaan perin yksinkertaisesti, ja kuvaili, hänen käsityksensä mukaan, tämän korkean, pyhän asian yhdenlaiseksi kaikkien toisien jokapäiväisten kanssa. Hän salasi kaikki ilot, koko tämän ruusunpunaisen onnen näyn sedältä, aavistaen, että jos hänen tutkistelemisensa vatsankin koskettaa setää, niin saa olla varoillaan, että ruusut hajoavat tomuksi tahi muuttuvat lannaksi. Setä puolestaan karttoi taas häntä, sillä hän ajatteli, että Aleksander rupeaa laiskaksi, tuhlaa kaikki, tulee sitten häneltä pyytämään rahaa ja istuu hänen niskoillensa.
Aleksanderin käynnissä, katsannossa, kaikessa hänen käytöksessään oli jotain juhlallista, salaperäistä. Hän käytti itseään muiden seurassa, niinkuin rikas rahamies pörssissä pikku kauppiaiden keskellä alhaisuudella ja arvokkaasti, ajatellen itsekseen "surkuteltavat! Kuka teistä omistaa semmoisen aarteen kuin minä? Kuka voi niin tuntea? Kenen mahtava sielu…" j.n.e.
Hän oli vakuutettu, että hän yksin maailmassa rakastaa, niin, ja on rakastettu.
Hän ei karttanut ainoastaan setää, vaan ylipäänsä ihmistulvaa, kuten hän sanoi. Hän joko palveli epäjumalaansa, tahi istui kotonaan toimitushuoneessa yksin, nauttien onnestaan, tutkien ja ajatellen sitä mitä pienemmissä osissa. Hän kutsui sitä uuden maailman luomiseksi, ja istuen, yksinäisyydessään, loi hän itselleen tyhjästä aivankuin jonkin maailman ja oleskeli enemmiten siinä; virastossa kävi hän harvoin ja haluttomasti, kutsui sitä surulliseksi välttämättömyydeksi, välttämättömäksi pahaksi tahi surulliseksi proosaksi. Hänellä oli paljon vaihtelevaisuutta tälle aineelle. Sanomalehden toimittajan ja tuttaviensa luona hän ei käynyt ensinkään.
Oman itsensä kanssa oleminen oli hänen korkein virvoituksensa. "Ainoastaan yksin itsensä kanssa" — kirjoitti hän erääseen novelliin — "näkee ihminen itsensä kuin kuvastimessa; silloin ainoastaan oppii hän tuntemaan ihmisen suuruuden ja arvon. Kuinka ihminen on kaunis keskustellessaan sielun voimiensa kanssa! Hän on kuin opas, hän luo siihen tarkan silmäyksen, rakentaa sitä tarkoin harkitun suunnitelman mukaan, ponnistelee sen etupäässä, tekee ja johtaa. Kuinka, se on surkuteltava, joka pelkää olla itsensä kanssa, joka pakenee omaa itseään ja hakee joka paikasta seuraa, vierasta mieltä ja henkeä."… Voisi luulla että hän säätää uusia lakia maailman luomisesta tahi ihmissuvun olemisesta, mutta hän onkin vaan rakastunut.
Niinpä hän istuu suuressa nojatuolissa. Hänen edessään on paperiarkki, jossa on muutamia runoja. Välistä hän kumartuu arkin puoleen, korjaa siitä jotain tahi lisää pari kolme värssyä, välistä heittäytyy nojatuolin selkämää vastaan ja alkaa miettiä. Huulilla oleskelee hymy; näkyy että hän juuri on ne poistunut täyden onnen maljan laidalta. Silmänsä ummistuvat väsyneinä, kuin nukkuvalla kissalla tahi leimahtavat yht'äkkiä sisällisen liikutuksen tulesta.
Ympärillä on hiljaista. Ainoastaan kaukaa isolta kadulta kuuluu ajopelien tärinä, tahi välistä Evsei, väsynyt saappaan kiillottamisesta, puhuu ääneen: "kunpa en vaan unhottaisi: taanoin otin puodista kahdella kopekalla etikkaa ja kymmenellä kopekalla kaalia, täytyy maksaa huomenna, muuten kauppias ehk'ei toisten uskokaan velaksi — hän on semmoinen koira! Leipää hän mittaa naulottain juurikuin nälkävuotena — se on häpeällistä. Herranen aika, kuinka olen väsynyt. Kun olen kiilloittanut tämän saappaan — niin käyn maata. Gratshahissa makaavat jo aikoja sitten: ei siellä ole niinkuin täällä! Milloinkahan Jumala antaa nähdä…"
Tässä hän huokasi raskaasti, hengitti harjaan ja alkoi taaskin hangata sillä. Hän piti tätä tärkeimpänä milt'ei ainoana velvollisuutenaan, ja ylipäänsä kuka taisi kiilloittaa saappaita, siitä hän päätti palvelijan arvon, melkein ihmisarvonkin; itse hän kiilloitti jonkinlaisella himolla.
— Lopeta, Evsei! Sinä häiritset minua työssäni turhuuksillasi! huusiAdujew.
Turhuuksia, mutisi Evsei itsekseen, eipä ole turhuuksia: sinulla on siellä turhuuksia, mutta minä teen työtä. Nähkääs nyt, miten likasi saappaat, että töin tuskin saa niitä puhtaaksi. Hän asetti saappaan pöydälle ja ihaili nahan kuvastimen tapaista kiiltoa.
Otapas ja kiilloita noin, lisäsi hän, vai turhuuksia!
Aleksander vaipui yhä syvemmälle ja syvemmälle ajatuksiin Nadinkasta, sitten kirjailija-unelmiin.
Pöytä oli tyhjä. Kaikki mikä muistutti hänen entisistä toimistaan, virasta, sanomalehtityöstä, kaikki makasi pöydän alla, kaapin päällä tahi sängyn alla. "Yksi näkeminen vaan", sanoi hän, "tuosta lo'asta karkoittaa luomisajatukset ja ne kiitävät pois kuin satakieli lehdosta äkillisestä voitelemattomien pyörien tärinästä, kun ne kuuluvat maantieltä."
Usein aamurusko saavutti hänet surulaulun ääressä. Ne pari tuntia, joita hän ei viettänyt Ljubetskilla, omistettiin runoilemiselle. Hän sepittää runon ja lukee sen Nadinkalle; tämä kirjoittaa sen kauniille paperille ja opettelee sen ulkoapäin, mutta Aleksander "on tuntenut korkeimman runoilijan onnen — kuultuaan sepityksensä armailta huulilta."
"Sinä olet minun runottareni, puhui hän Nadinkalle. Ole tämän pyhän tulen Westalina, joka minun rinnassani palaa; jos sinä sen hylkäät — niin se sammuu ainiaaksi."
Sitten lähetti hän sanomalehteen vieraalla nimellä runoja. Ne painettiin, sillä ne eivät olleet hullumpia, paikoittain eivät kaivanneet luonteen voimaa ja niissä kulki läpitse tulinen tunne; kirjoitetut olivat ne sujuvasti.
Nadinka ylpeili hänen rakkaudestaan ja kutsui häntä "minun runoilijani".
Niin, ikuisesti sinun, lisäsi Aleksander. Tulevaisuudessa hymyili hänelle kunnia, ja seppeleen, ajatteli hän, sitoo hänelle Nadinka, sekoittaa laakerin myrteillä, mutta sitten… "Elämä, elämä, miten sinä olet ihana!" huudahti hän. "Mutta setä? Miksi hän himmentää sieluni maailman? Miksi hän myrkyttää sapella kaiken onneni? Eiköhän liene kateudesta, siksi kun hänen sydämensä on vieras näille puhtaille iloille, tahi, kenties mustasta halusta pahentaakseen…oi, kauas, kauas hänestä!… Hän murhaa, saastuttaa kateudellaan minun rakastavan sydämmeni, turmelee sen"…
Hän pakeni setää, eikä tavannut häntä viikottain, kuukausittain. Jos kohdatessa läksi tunteesta puhe, oli hän ivallisesti ääneti tahi kuunteli kuin se ihminen, jonka vakuutuksia ei voi millään syytöksillä saada horjumaan. Hän piti omia päätöksiään erehtymättöminä, mielipiteitään ja tunteitaan muuttumattomina ja päätti vast'edes aina seurata niitä, hän ei sano nyt olevansa enää poika nulikka, ja mitä varten vieraat mielipiteet olisivat ainoastaan pyhät j.n.e.?
Setä puolestaan oli niinkuin ennenkin: hän ei kysellyt mitään veljensä pojalta, ei huomannut tahi ei tahtonut huomata hänen tekosiaan. Huomattuaan ettei Aleksanderin tila muutu ja että hän elää entisen tavan mukaan, eikä pyydä häneltä rahaa, oli hän ystävällinen Aleksanderille, niinkuin ennenkin ja torui vähän Aleksanderia, kuin tämä kävi niin harvoin hänen luonaan.
— Vaimoni on sinulle vihanen, sanoi hän. Hän on tottunut pitämään sinua sukulaisenaan; me syömme aina päivällistä kotona; käy meillä.
Mutta Aleksander kävi harvoin eikä hänellä ollut aikaakaan: aamupäivä meni virastossa, jäi estä puolen päivän yöhön saakka Ljubetskilla; yö oli jälellä, mutta yöksi meni hän yksinäiseen, hänen luomaansa maailmaan ja jatkoi luomisiaan. Ja kaiken ohessa ei haitannut hiukkasen nukkuakin.
Kaunokirjallisuuden alalla proosassa, oli hän vähemmin onnellinen. Hän kirjoitti erään ilveilyksen, kaksi novellia, jonkun kuvauksen ja matkakertomuksen. Työskentelynsä oli ihmeellinen, paperi oikein paloi kynän alla. Ilveilyksen ja toisen novellin näytti hän sedälle ja pyysi sanomaan, kelpaavatko ne. Setä luki vakavasti muutaman sivun ja lähetti sen sitten takaisin, kirjoitettuaan ylhäällä: "kelpaa…väliseinää liistaroida!"
Aleksander julmistui ja lähetti ne sanomalehden toimitukseen, mutta hänelle lähetettiin molemmat takaisin. Kahteen kohtaan oli ilveilyksessä merkitty: "ei hullumpaa" — ja siinä kaikki. Novellissa oli monin paikoin seuraavat muistutukset: "heikosti, väärin, kypsymätöntä, kankeaa, kehittymätöntä j.n.e." Lopussa oli sanottu: "ylipäänsä huomataan ettei tunneta sydäntä, liiallinen kiivaus, luonnottomuus, kaikki on kuin puujaloilla, ei missään huomaa ihmistä… sankari on rujosyntyinen… semmoisia ihmisiä ei löydy… painettavaksi ei se sovi! Kirjoittaja ei taida olla ilman lahjoja, pitää työskennellä ankarasti!…"
"Semmoisia ihmisiä ei löydy", ajatteli hämmästynyt ja loukattu Aleksander. "Kuinka ei löydy? Itsehän minä olen sankari. Pitäisikö minun tosiaan kuvata noita joka askeleella kohdattavia ilettäviä sankareja, jotka ajattelevat ja tuntevat, kuin ihmistulva, tekevät sitä mitä kaikki tekevät, — näitä surkuteltavia jokapäiväisiä pienen tragedian ja ilveilyksen henkilöitä, jotka eivät ole merkittyjä eri leimalla… alentuisiko taide siihen määrään?"
Ollen vakuutettu sen kauneuden opin puhtaudesta jota hän tunnusti, kutsui hän avukseen Byronin varjoa, Goethea, Schilleriä. Draaman ja novellien sankareina ei hän voinut kuvitella muuta kuin merirosvoa, suurta runoniekkaa tahi taiteilijaa ja pani niiden toimimaan ja tuntemaan oman itsensä mukaan.
Erääsen novelliin oli hän valinnut Amerikan tapahtumapaikaksi; ympäristö oli loistava; amerikkalainen luonto, vuoria, kaiken tämän keskellä maanpakolainen, joka oli ryöstänyt armaansa. Koko maailma oli heidät unhoittanut; he ihailivat toisiaan ja luontoa; kun tuli sanoma että voisivat palata kotipuoleen takaisin, kieltäysivät he. Sitten parinkymmenen vuoden kuluttua joku eurooppalainen oli tullut sinne ja mennyt muutamien intialaisten seurassa jahdille ja löytänyt eräältä vuorelta mökin, jossa oli luuranko. — Tämä eurooppalainen oli ollut sankarimme kilpakosija. Hänestä itsestään tuntui niin onnistuneelta tämä novelli! Millä ihastuksella hän luki sitä talvi-iltoina Nadinkalle! Kuinka ahneesti tämä kuunteli häntä! Ja tämmöistä novellia ei otettu vastaan…
Tästä vastoinkäymisestä ei hän puhunut puolta sanaakaan Nadinkalle; nielasi harmin ääneti — ja loput heitti järveen. — Ovatko painaneet novellin? kysyi Nadinka. — Ei! vastasi hän. Ei sovi; siinä on paljon semmoista, joka tuntuisi meikäläisten mielestä kummalliselta ja oudolta…
Jos hän olisi tiennyt millaisen totuuden hän sanoi, ajatellessaan sanoa aivan toisella tarkoituksella!
Hänestä oli ahkeroitseminen kummallista. "Mitä varten lahjat ovat?" sanoi hän. "Lahjaton erakko ahkeroitsee; kyky puhuu helposti ja vapaasti…" Mutta muistettuaan, että kirjoituksensa maantaloudesta, samoin myöskin runonsa eivät olleet alussa sitä eikä tätä, vaan vähitellen tulivat täydellisiksi ja vetivät erittäin yleisön huomiota puoleensa, rupesi hän mietiskelemään, ymmärsi sanoneensa hulluuden ja jätti kauniin proosan toistaiseksi: siksi kun sydän lyö tasaisemmin, ajatukset tulevat järjestykseen.
Hän teki itselleen sen päätöksen, että hän aikoo ruveta työskentelemään kunnollisesti.
Päivät kulkivat toistensa jälkeen, häiritsemättömät onnen päivät Aleksanderille. Hän oli onnellinen suudellessaan Nadinkan sormen päätä, istuessaan hänen edessään kuvan asemasta pari tuntia, irroittamatta hänestä silmiään, hämmästyksissään ja huokaellen, tahi lausuen tilaisuuteen sopivia runoja.
Jos tahtoo totta sanoa, niin Nadinka vastasi huokauksiin ja runoihin välistä haukotellen. Eikä ihmekään: sydän oli kiinnitetty, mutta järki joutilaana. Sille ei Aleksander pitänyt huolta ravinnon antamisesta. Vuosi jonka Nadinka oli määrännyt koetukseksi, oli loppumaisillaan. Hän asui taaskin äitinsä kanssa maalla samassa huvilassa. Aleksander muistutti häntä lupauksestaan ja pyysi lupaa, sanoakseen äidiltä suostumusta. Nadinka lykkäsi sen siksi, kunnes kaupunkiin muuttaisivat, mutta Aleksander pysyi sanassaan.
Vihdoinkin erään kerran iltasella jäähyväisiä heittäessään lupasi Nadinka Aleksanderille, että hän saa puhua toisena päivänä äidin kanssa.
Aleksander ei voinut nukkua koko yönä, eikä mennyt virastoon. Hänen päässään pyöri huomispäivä, hän mietiskeli ehtimiseen, miten hänen piti puhua Maria Mihailownalle, hän kirjoitti puheen, valmisteli, mutta tuskin muisti, että asia koskee Nadinkan kättä, hämmentyi hän jo haaveiluihin ja unhotti uudelleen kaikki. Nadinka oli tavallisuuden mukaan häntä vastassa puutarhassa, mutta silmissä näkyi keveä miettiväisyyden väritys, hymyilemättä, hajamielisen näköisenä seisoi hän.
— Tänään ei sovi puhua mamman kanssa, sanoi hän, meillä istuu tuo ilkeä kreivi!
— Kreivi! Mikä kreivi?
— Kas kun ette tiedä mikä kreivi! Tietysti kreivi Novinsky! naapurimme, tuossa on hänen huvilansa; kuinka monta kertaa itse olette kiittänyt hänen puutarhaansa!
— Kreivi Novinsky! Hän on teillä… sanoi hämmästynyt Aleksander.Millä asialla?
— En minä tiedä vielä oikein itsekään, vastasi Nadinka. Minä istuin tässä ja lu'in teidän kirjaanne, mutta mamma ei ollut kotona; hän oli mennyt Maria Ivanownan luo. Sade alkoi vähän ripeksiä, minä läksin huoneesen, ei aikaakaan niin portaiden eteen ajaa vaunut, jotka olivat vaaleansinisellä ja valkosella päällystetyt, ne samat, jotka aina meidän ohitsemme ajoivat — Te vielä kiititte niitä. Näen, että mamma astuu niistä jonkin miehen kanssa. He tulevat sisään; mamma sanoo: — "Tässä on kreivi ja tämä on minun tyttäreni; pyydän meitä suosimaan ja tervehtimään." Hän kumarsi ja minä samoin. Minua alkoi hävettää, minä punastuin ja juoksin omaan kamariini. Mutta mamma — mokomakin ilkiö — kuulin hänen sanovan: "Suokaa anteeksi, kreivi, hän on semmoinen villikko…" Siitä minä arvasin, että se on varmaan naapurimme, kreivi Novinsky. Hän luultavasti toi mamman Maria Ivanownan luota sateen tähden vaunuissa.
— Onko hän… vanha? kysyi Aleksander.
— Mikä vanha, hyi! Mitä Te joutavia: hän on nuori ja sievä.
— Jopa ennätitte tarkastaa, että hän on sievä! sanoi Aleksander harmistuneena.
— Sepä kaunista! paljonko tarkastamiseen tarvitsee aikaa? Minä olen hänen kanssaan jo puhunutkin. Hän on niin miellyttävä: hän kyseli mitä minä teen; puhui musiikista; pyysi minua laulamaan jotain, mutta en minä ruvennut, enhän minä oikein taidakaan. Ensi talvena pyydän välttämättömästi mamman ottamaan hyvän lauluopettajan. Kreivi sanoi, että nykyjään on hyvin muodissa — laulaminen.
Kaikki tämä oli kerrottu tavattomalla elävyydellä.
— Minä ajattelin, Nadeshda Aleksandrowna, huomautti Adujew, että ensi talvena tulee Teillä, paitsi laulamista, olemaan toisia toimia…
— Mitä toimia?
— Mitäkö! sanoi Aleksander nuhdellen.
— Ah! niin… mitä. Te tulitte tänne veneellä? Aleksander katsoi häneen ääneti. Nadinka kääntyi ja meni taloon päin.
Adujew ei astunut oikein rauhallisena saliin. Mikä kreivi se oli? Miten hänen kanssaan pitää käyttäytyä? Millainen hän on kohtelussaan? Onko hän ylpeä? Välinpitämätön? Hän astui sisään. Kreivi nousi ensimmäiseksi ja kumarsi kohteliaasti. Aleksander vastasi pakoitetulla ja kömpelöllä kumarruksella. Emäntä esitti heidät toisilleen. Kreivi ei häntä miellyttänyt; vaikka olikin kaunis mies: pitkä, ryhdikäs, vaaleaverinen; hänellä oli suuret, mielen-ilmeiset silmät ja miellyttävä hymy. Käytöksessään oli yksinkertaisuutta, kauneutta ja pehmeyttä. Luulisi, että hän olisi vetänyt jokaisen puoleensa, mutta Adujewia ei hän vetänytkään.
Huolimatta Maria Mihailownan pyynnöstä — istua lähemmäksi, istui Aleksander nurkkaan ja alkoi katsella kirjaan, joka ei ollut ensinkään seuraelämän tapaista, vaan kömpelöä ja sopimatonta. Nadinka seisoi äitinsä nojatuolin takana ja katseli uteliaisuudella kreiviä ja kuunteli mitä ja kuinka hän puhui: kreivi oli hänen mielestään jotain uutta.
Adujew ei osannut peittää, ett'ei kreivi häntä miellyttänyt. Kreivi ei ollut huomaavinaan hänen törkeyttänsä: hän oli kohtelias ja kääntyi Adujewin puoleen saadakseen keskustelun yleiseksi. Mutta kaikki oli turhaa: tämä oli ääneti tahi vastasi: kyllä ja ei.
Kun Ljubetskaja satunnaisesti toisti hänen sukunimeänsä, kysyi kreivi, onko Piotr Ivanitsh hänelle sukua.
— Setä! vastasi Aleksander katkonaisesti.
— Minä kohtaan häntä usein seuraelämässä, sanoi kreivi.
— Voi olla. Mitä ihmeellistä siinä on? vastasi Aleksander ja kohotti olkapäitään.
Kreivi peitti hymyn, purren hieman alahuultaan. Nadinkan katse kohtasi äidin katsetta, hän punastui ja loi silmänsä maahan.
— Teidän setänne on viisas ja miellyttävä ihminen! huomautti kreivi, vähäinen iva äänessään.
Adujew oli ääneti.
Nadinka ei voinut itseään pidättää, hän meni Aleksanderin luo sillä välin kuin kreivi puhui hänen äitinsä kanssa ja kuiskasi hänelle: Eikö teitä hävetä! Kreivi on niin ystävällinen Teille, mutta Te?…
— Ystävällinen! vastasi Aleksander harmilla, melkein ääneen! Minä en ole hänen ystävyytensä vaivainen, älkää toistako tuota sanaa…
Nadinka hypähti pois hänen luotaan ja katseli häntä ainoastaan kaukaa pitkän ajan liikkumattomana, silmät harillaan, sitten hän meni jälleen äidin tuolin taakse eikä ollut huomaavinaan enää Aleksanderia.
Mutta Adujew odotti yhä, kreivin lähtöä, jotta hän voisi vihdoinkin puhua äidin kanssa. Mutta kello löi kymmenen, yksitoista, vaan kreivi ei mennyt ja puhui yhä vaan.
Kaikki esineet, joiden ympärillä tuttavuuden alussa keskustelu pyörii, olivat kuluneet. Kreivi alkoi laskea leikkiä. Hän laski viisaasti leikkiä: hänen leikkipuheissaan — ei ollut vähääkään teeskentelyä, eikä vaatimusta olla teräväjärkinen, oli vaan hauskaa, hänellä oli erinomainen taipumus kertoa hauskasti, ei ainoastaan tarinoita, vaan paljaan uutisen, tapauksen, tahi jollain odottamattomalla sanalla muuttaa totisen asian naurettavaksi.
Äiti ja tytär antautuivat kokonaan hänen sukkeluuksiensa vaikutuksen valtaan, itse Aleksander peitti vastoin tahtoaan useammin kuin vaan yhden kerran suutaan kirjalla, pyrkivän hymyn tähden. Mutta hän oli sydämmessään raivoissaan. Kreivi puhui kaikesta yhtä sujuvasti ja säädykkäästi, niin musikista kuin ihmisistä ynnä vieraista maista. Läksi miehistä ja naisista puhe: hän torui miehiä, niiden joukossa itseäänkin, kiitti sujuvasti naisia ylipäänsä, ja sanoi erittäin emännille muutamia kohteliaisuuksia.
Aleksander mietti kirjailijatointaan ja runojaan. "Kylläpä minä hänet siinä saatan hämille", ajatteli Aleksander. Alkoivat puhua kirjallisuudesta; äiti ja tytär esittivät Aleksanderia kirjailijaksi.
"Nyt hän joutuu hämille", ajatteli Adujew.
Mutta ei laisinkaan. Kreivi puhui sillä tavalla kirjallisuudesta, kuin eihän olisi ikänään muuta toiminutkaan; teki muutamia juoksevia ja sattuvia muistutuksia nykyajan venäläisistä ja ranskalaisista kuuluisista kirjailijoista. Kaiken lisäksi kuului, että hän on ensimmäisien klassillisten kirjailijoiden kanssa ystävyyden suhteissa, vieläpä Pariisissa oli tutustunut muutamien ranskalaisien kanssa. Muutamista hän puhui kunnioituksella, toisia kuvasi hieman ivaten.
Aleksanderin runoja ei hän sanonut tuntevansa eikä kuulleensa niistä…
Nadinka katsoi kummallisesti Adujewiin, juurikuin kysyen: "no veikkoseni? Etpä kauaksi päässyt…"
Aleksander hämmästyi. Rohkeus ja törkeys katosi ja niiden sijaan astui surumielisyys. Hän oli kukon näköinen, jolla on märkä häntä ja joka piiloutuu huonon ilman tähden katoksen alle.
Puhvetissa kilisivät lasit, lusikat, siellä kattoivat pöytää, mutta kreivi ei vaan mennyt. Kaikki toivo katosi. Hän suostui Ljubetskajan kutsumuksesta jäämään illalliselle, syömään viilipyttyä.
— Kreivi, mutta syö viilipyttyä, mutisi Aleksander kateellisesti katsoen kreiviä.
Kreivi söi halukkaasti, jatkoi leikin laskemista, aivankuin olisi ollut kotonaan.
— Ensimmäistä kertaa on hän talossa, häpeämätön, mutta syö kolmen edestä! kuiskasi Aleksander Nadinkalle.
— Mitä sitten! Hänen on nälkä! vastasi tämä hyväsydämmisesti.
Vihdoinkin kreivi läksi, mutta puhua asiaansa oli liian myöhäisiä. Adujew otti hattunsa ja juoksi matkoihinsa. Nadinka saavutti hänet ja ehti saada hänet rauhoittumaan.
— Siis huomenna? kysyi Aleksander.
— Huomenna emme ole kotona.
— No, ylihuomenna. He erosivat.
Ylihuomenna Aleksander tuli aikasemmin. Puutarhaan saakka kuuli hän kamarista tuntemattomia säveleitä…kuului violonselliltä eikä sittenkään violonselliltä…Hän läheni…kuuluu miesääni laulavan ja mimmoinen ääni! Heleä, raitis, joka tuntui menevän aivan naisen sydämmeen. Se tunkeutui Adujewinkin sydämmeen, mutta toisella tavalla: hänen sydämmensä meni tainnoksiin, sitä vihloi surusta, kateudesta, vihasta, himmeästä ja raskaasta aavistuksesta. Aleksander astui ulkoa eteiseen.
— Kuka teillä on? kysyi hän palvelijalta.
— Kreivi Novinsky.
— Onko hän kauan ollut?
— Kuudesta saakka.
— Sano hiljaa neidelle, että minä olen tullut ja että tulen jälleen takaisin.
— Hyvä.
Aleksander meni kulkemaan pitkin huviloita, tuskin huomaten mihin hän astui. Parin tunnin kuluttua hän tuli takaisin.
— Mitä, onko hän vielä täällä? kysyi Aleksander.
— On; hän taitaa jäädä syömään. Rouva käski paistaa pyitä illalliseksi.
— Sanoitko neidelle minusta?
— Sanoin.
— Mitä hän virkkoi?
— Ei käskenyt mitään sanomaan.
Aleksander läksi kotia eikä ilmautunut kahteen päivään. Jumala ties' mitä hän mietiskeli ja tunsi; vihdoin hän läksi Ljubetskille.
Hän näki huvilan, nousi seisoalleen veneessä ja peittäen kädellään silmiään auringon paisteelta, katsoi hän eteensä. Tuolla puiden välissä värähtelee sininen leninki, joka sopii niin mukavasti Nadinkan ylle; sininen väri vaatetti häntä hyvin. Hän puki aina tämän leningin ylleen, kuin tahtoi erittäin miellyttää Aleksanderia. Tämä tunsi sydämmensä keveämmäksi.
"Vai niin! Hän tahtoo korvata minulle hetkisen, tahtomattoman välinpitämättömyytensä", ajatteli hän. "Ei hän ole syyllinen, vaan minä: kuinka voinkaan niin anteeksiantamattomasti käyttää itseäni? Sillä tavoin saa itselleen vaan vihollisia; hän oli vieras ihminen, uusi tuttavuus…hyvin luonnollista, että Nadinka emäntänä… Ahaa! Tuolta hän tulee pensaan kapealta polulta, lähestyy aitaa ja pysähtyy odottamaan…"
Nadinka astui tosiaan isolle käytävälle… mutta kuka kääntyy hänen kanssaan polulta?…
"Kreivi!" huudahti Aleksander surullisesti ääneen, eikä tahtonut uskoa silmiään.
"Mitä?" vastasi toinen soutajista.
"Yksin hänen kanssaan puutarhassa"… kuiskasi Aleksander — "niinkuin minun kanssani…"
Kreivi tuli Nadinkan kanssa aidan luo ja katsomatta järvelle päin, kääntyivät he ja astuivat hitaasti pitkin käytävätä takaisin. Kreivi kumartui hänen puoleensa ja puhui jotain hiljaa. Nadinka kulki pää alaspäin painuneena.
Aleksander seisoi yhä vaan veneessä, suu auki, liikkumatta, kädet rantaanpäin ojennettuina, sitten laski hän ne alas ja istui. Soutajat jatkoivat soutamista.
— Mihin te soudatte? huusi Aleksander heille raivostuneena, toinnuttuaan. — Takaisin!
— Mennäänkö takaisin? toisti toinen, katsoen häneen suu seljällään.
— Takaisin! Oletko kuuro, vai mitä?
— Mutta eikö tuonne tarvitsekaan?
Toinen soutaja alkoi ääneti ja rivakkaasti soutaa airolla vasemmalle, sitten soutivat kahdella airolla ja vene kiiti nopeasti takaisin. Aleksander painoi hatun melkein olkapäihin asti ja vaipui tuskallisiin ajatuksiin.
Sen perästä ei hän käynyt kahteen viikkoon Ljubetskilla.
Kaksi viikkoa: mikä aika rakastuneelle! Mutta hän odotti ehtimiseen: varmaan lähettävät palvelijan kysymään mikä hänen on? Onko hän sairas? Kuinka tämä kaikki on tapahtunut, milloin hän sairastui, vai kiukutteleeko hän ilman vaan? Ennen, alussa kysyi Nadinka aina etiketin mukaan äidin nimessä, mutta kirjoitti omasta puolestaan vaikka mitä. Mitä herttaisia nuhteita, mikä lempeä rauhattomuus! Mikä kärsimättömyys!
"Ei, nyt minä en antaudu pian", ajatteli Aleksander. "Minä kiusaan häntä ensin. Minä opetan häntä, miten pitää vieraan miehen kanssa käyttäytyä; sopimus ei tule helppo olemaan."
Hän ajatteli ankaraa koston suunnitelmaa kuvaili katumusta ja sitä, kuinka hän antaa jalomielisesti anteeksi ja määrää säännöt. Mutta hänen luokseen ei lähetetty palvelijaa eikä tuotu vian tunnustusta; tuntui kuin häntä ei olisi ollut heidän mielestään ollenkaan olemassa.
Hän laihtui ja tuli kalpeaksi. Mustasukkaisuus on tuskallisempi, kuin mikään tauti, etenkin epäilyksestä syntynyt mustasukkaisuus, joka on ilman mitään todistuksia. Kun ilmestyy todistuksia, niin silloin mustasukkaisuus loppuu, suurimmaksi osaksi itse rakkauskin, silloin tiedetään ainakin mitä on tekeminen, mutta siihen saakka on — kärsimys. Aleksander sai kokea sitä täydellisesti.