Vihdoinkin hän päätti mennä Ljubetskiin aamupäivällä, tavatakseenNadinkaa yksin, jotta saisi selvittää asiat tämän kanssa.
Hän tuli. Puutarhassa ei ollut ketään, salissa ja vierashuoneessa samoin. Hän meni eteiseen, aukasi oven pihalle…
Mikä näky esiintyi hänen eteensä? Kaksi tallirenkiä kreivin livreessä, piteli; kreivin hevosia. Toisen hevosen selkään asettivat kreivi ja toinen palvelija Nadinkaa; toinen oli varustettu itse kreiviä varten. Portailla seisoi Maria Mihailowna. Hän katseli kulmakarvat rypistettyinä ja rauhattomuudella tätä kohtausta. — Istu lujemmin Nadinka, puhui hän.
— Pitäkää Herran tähden hänestä huoli, kreivi! Ah! minä pelkään, Jumalani pelkään. Nadinka, pidä hevosta korvista kiinni: katso hän on ihan kuin piru — niin riehuu.
— Ei mitään, mamma, tämä on niin hauskaa, sanoi Nadinka. Osaanhan minä jo ratsastaa: katsokaa.
Hän läimäytti hevosta, se ryntäsi eteenpäin ja alkoi hyppiä ja keikkua paikallaan.
— Ai, ai! pitäkää kiinni! huudahti Maria Mihailowna. viittoen kädellään. Lopeta jo, se tappaa sinut!
Nadinka veti suitsia ja hevonen seisattui.
— Näettekö, kuinka se minua tottelee, sanoi Nadinka ja silitti hevosen kaulaa.
Adujewia ei kukaan huomannut. Hän katseli kalpeana, äänettömänä Nadinkaa, mutta tämä ei ollut, aivankuin kiusaksi, milloinkaan niin kaunis kuin nyt. Kuinka häntä puki ratsastus puku, ja hattu viheriäisen harson kanssa! Kuinka hänen vyötäisensä näyttäytyi kauniilta! Kasvonsa elähtyivät ujosta ylpeydestä ja uuden tunteen ihanuudesta. Puna milloin katosi, milloin nousi poskille tyytyväisyydestä. Hevonen hypähteli keveästi ja pakotti solakan ratsastajan viehättävästi kumartumaan eteen ja heittäytymään taapäin. Hänen vartalonsa heilui satulassa, kuin kukan korsi, jota tuuli heiluttaa. Sitten tallirenki kuletti kreivin eteen toisen hevosen.
— Kreivi! Ratsastammeko taas lehdon läpi? kysyi Nadinka.
"Taas!" ajatteli Aleksander.
— Hyvä, vastasi kreivi.
Hevoset alkoivat lähteä paikoiltaan.
— Nadeshda Aleksandrowna! huusi Adujew yht'äkkiä niin oudolla äänellä.
Kaikki seisahtuivat kuin naulatut, aivankuin jähmettyivät ja katsoivat hämmästyneinä Aleksanderia. Tätä jatkui hetkinen.
— Ah, se on Aleksander Feodoritsh, sanoi äiti ensimmäiseksi tainnuttuaan. Kreivi tervehti ystävällisesti. Nadinka heitti nopeasti harson kasvoiltaan, kääntyi ja katsoi häneen peljästyneenä, au'aisten hiukan suunsa, sitten hän kääntyi pois kiireesti, löi hevosta raipalla, tämä syöksi eteenpäin ja kahdella hyppäyksellä katosi portin taakse; hänen jälkeensä laukkasi kreivi.
— Hiljemmin, hiljemmin, Jumalan tähden hiljemmin! huusi äiti jälkeen. Pidä korvasta kiinni. Ah! Herra Jumala, saattaa hyvinkin tapahtua että hän putoaa: mitä ihmeen himoja nuo ovat!
Kaikki katosi; kuului ainoastaan hevosten töminä, ja pöly kohosi pilvenä tieltä. Aleksander jäi Ljubetskajan kanssa. Hän katseli tätä äänettömänä aivan kuin kysyen: "mitä tämä merkitsee?" Ljubetskaja ei antanut kauan vastausta odottaa.
— Nyt he ovat menneet, sanoi hän! — ja jälet haihtuivat! No, riehukoot nuoret, mutta me keskustelemme Teidän kanssanne, Aleksander Feodoritsh. Miksi Teitä oi ole kuulunut moneen viikkoon: oletteko meihin suuttunut?
— Olen ollut sairas, Maria Mihailowna, vastasi Aleksander synkästi.
— Niin, kyllä se näkyy: Te olette laihtunut ja olette niin kalpea! Istukaa pian, levähtäkää. Tahdotteko, niin minä käsken keittää munia pehmeiksi? Päivälliseen on vielä kauan aikaa.
— Kiitoksia; minä en tahdo.
— Miksi ette? Ne ovat ihan paikalla valmiit; munat ovat erittäin hyviä: eräs suomalainen toi vasta tänään.
— Ei, ei!
— Mutta mikä Teidän on? Minä vaan olen odottanut ja odottanut, ajattelin: mitä tämä merkitsee, itseään ei kuulu eikä tuo ranskalaisia kirjojakaan? Muistatteko että lupasitte jotain tähän suuntaan: Peau de chagrin, — mutta ei kuulu! varmaan Aleksander Feodoritsh on meihin suuttunut, varmaan on suuttunut.
Minä pelkään, että Te, Maria Mihailowna, olette pikemmin minuun suuttunut?
— Teidän on synti peljätä semmoista, Aleksander Feodoritsh! Minä rakastan Teitä kuin sukulaistani; en tiedä miten Nadinka tehnee; mutta hän on vielä lapsi: mitä hän osaa ajatella? Ei hän osaa antaa arvoa ihmisille! Minä jankutin hänelle joka päivä: miksikä ei Aleksander Feodoritshia kuulu, miksikä hän ei tule? Aina vaan odotin. Uskotteko, etten ole yhtenäkään päivänä istunut ennen viittä päivälliselle, yhä ajattelin, että tuossa paikassa hän saapuu rantaan. Välistä Nadinkakin sanoi: ketä Te mamma odotatte? Minun on nälkä ja kreivin, luulen, samoin…
— Entäs kreivi… käykö hän usein?
— Kyllä, melkein joka päivä, välistä kahdesti yhtenä päivänä; hän on niin hyvä, pitää meistä niin… "No", sanoo Nadinka, "minä tahdon syödä, ei muu auta! Aika on istua pöytään." — "Mutta jos Aleksander Feodoritsh tulee, sanoin minä?"… "Ei tule", sanoi hän, "lyödäänpä vetoa, ettei hän tule? Ei tarvitse odottaa"… Ljubetskaja leikkasi näillä sanoilla kuin veitsellä Aleksanderia.
— Hänkö… niin sanoi? kysyi Aleksander koetellen hymyillä.
— Niin, hän sanoi ja kiirehti. Minä olen ankara, vaikka näytän näin hyvältä. Kylläpä minä toruin häntä: "välistä odotat häntä viiteen saakka, et syö päivällistäkään, välistä taas et laisinkaan tahdo odottaa — tyhmä! Se ei kelpaa! Aleksander Feodoritsh on meidän vanha tuttavamme, rakastaa meitä, hänen setänsä Piotr Ivanitsh on osoittanut meille paljon ystävyyttä… ei ole hyvä olla noin välinpitämätön! Hän ehkä suuttuu meihin eikä tulekaan enää"…
— No, mitä hän ajatteli? kysyi Aleksander.
Ei mitään. Tiedättehän, että hän on semmoinen elävä — hypähtää yht'äkkiä ylös, laulaa hyräyttää ja juoksee tiehensä, tahi sanoo: "jos tahtoo niin tulee!" Hän on niin vallaton! Minä rupesinkin ajattelemaan — kyllä Te tulette! kului vielä päivä, eikä sittenkään kuulunut. Minä aloin uudestaan: "Nadinka, onkohan Aleksander Feodoritsh terve!" — "En tiedä, mamma, mistä minä tietäisin? — Lähetetäänpä kysymään mikä hänen on?" "Lähetetään ja lähetetään", mutta niinpä ei lähetetty, minä luotan häneen, mutta hän on sellainen tuuliaispää. — Nyt hän sai päähänsä tuon ratsastamisen! Hän näki kerran akkunasta kreivin ratsastavan ja alkoi kiusata minua: "minä tahdon ratsastaa, eikä siinä mikään auta!" Minä koettelin sitä ja tätä, ei mikään auta — "tahdon!" Hullu! Ei minun nuoruuteni aikana kuultu ratsastamisesta. Meitä ei ole ensinkään sillä tavoin kasvatettu. Mutta nykyaikana, hirvittää oikein sanoa, naiset ovat ruvenneet tupakoimaankin, kas, tuolla meidän vastapäätä asuu nuori leski: hän istuu balkongilla ja polttaa koko päivän paperosseja; ohitse kuljetaan, ajetaan — hän ei huoli mistään. Meidän aikana jos haisi vieraskamarissa tupakalle miehistäkin…
— Joko siitä on kauan kuin se alkoi? kysyi Aleksander.
— En minä tiedä, sanotaan että noin viisi vuotta on ollut muodissa: sehän sai ranskalaisilta alkunsa…
— Ei, minä kysyin: onko tästä kauan aikaa, kun NadeshdaAleksandrowna rupesi ratsastamaan?
— Puolitoista viikkoa. Kreivi on niin hyvä, niin kohtelias: mitä, mitä hän ei vaan tee meille; kuinka hän Nadinkaa hemmoittelee! Katsokaa miten paljon kukkia! Kaikki ovat hänen puutarhastaan. Välistä oikein hävettää. "Miksi te häntä, kreivi", sanon minä, "niin hemmoittelette!"… Nadinkaakin torun. Me olimme Maria Mihailownan ja Nadinkan kanssa hänen luonaan maneesissa: tiedättehän, että minä aina katson itse tyttäreni perään. Kuka äideistä katsoo paremmin tyttärensä perään? Minä olen itse pitänyt huolta kasvattamisesta, ja kehumatta voin sanoa: Jumala antakoon jokaiselle semmoisen tyttären. Siellä Nadinka meidän nähden opettelikin. Sitten söimme aamiaista hänen luonaan puutarhassa, ja nyt he ratsastavat joka päivä. Voi miten rikas hänen talonsa on! Me katselimme sitä: kaikki on niin aistilla tehtyä ja komeata!
— Joka päivä! sanoi Aleksander melkein itsekseen.
— Miksikä en antaisi! Olinhan kerran itsekin nuori…välistä kun: —
— Ratsastavatko kauankin?
— Tuntia kolme. No, mutta mikä tauti Teitä on vaivannut?
— En tiedä…minun rintaani kivistää… sanoi Aleksander, puristaen kättään rintaansa vasten.
— Ettekö ole ottanut mitään lääkkeitä?
— En.
— Semmoisia ne nuoret ovat! Aina vaan sanotaan: ei mitään, kaikki jää ajasta aikaan, sitten vasta muistavat kuin on myöhäistä! Kivistääkö Teitä, vai porottaako tahi viileksii?
— Sekä kivistää että porottaa ja viileksii.
— Se on vilustumisesta; Jumala varjelkoon! ei saa päästää pitemmälle, Te laiminlyötte itseänne… siitä saattaa tulla kuume; ei mitään lääkkeitäkään! Tiedättekö mitä? ottakaapas opodeldokkia ja hierokaa sillä kovasti rintanne yöksi, hierokaa punaiseksi asti, juokaa teen siaan ruohoa, minä annan Teille reseptin.
Nadinka tuli kotiin kalpeana väsymyksestä. Hän heittäytyi sohvalle voiden töin tuskin hengittää. — Näetkös, sanoi hänelle Maria Mihailowna, pannen kätensä Nadinkan pään päälle, miten olet karannut, töin tuskin hengität. Juo vettä, meno pukua muuttamaan ja aukaise kureliivit. Ei tuo ratsastaminen hyvällä lopu!
Aleksander ja kreivi viipyivät siellä koko päivän. Kreivi oli lakkaamatta kohtelias ja huomaavainen Aleksanderia kohtaan, pyysi häntä luokseen katsomaan puutarhaa, ratsastamalla tekemään seuraa ja tarjosi hänelle hevosta.
— Minä en osaa ratsastaa, sanoi Adujew kylmästi.
— Ettekö osaa? kysyi Nadinka.
— Ai kuinka se on hauskaa! Mennäänkö taas huomenna ratsastamaan, kreivi.
Kreivi kumarsi.
— Kyllä sinulle jo riittää, huomautti äiti. Sinä vaivaat kreiviä.
— Ei mikään osoittanut, että kreivin ja Nadinkan välillä olisi jotain erinomaista ollut. Kreivi oli yhtä ystävällinen niin äidille kuin tyttärellekin, ei hakenut tilaisuutta puhua Nadinkan kanssa kahden kesken, eikä juossut hänen jäljessään puutarhaan sekä katseli häntä samalla tavalla kuin äitiäkin. Nadinkan vapaan käytöksen hänen kanssaan, ratsastusretket voi selittää hänen luonteensa eriskummallisuudesta, epätasaisuudesta ja viattomuudesta, ehkä kasvatuksen valinnaisuudestakin, seuraelämän sääntöjen tietämättömyydestä; äidin puolelta — heikkoudesta ja likinäköisyydestä. Kreivin huomaavaisuuden ja kohteliaisuuden sekä hänen jokapäiväisen käymisensä voi päättää tulevan huvilain naapuriuuden ja iloisen vastaanoton johdosta, jota hän aina kohtasi Ljubetskilla.
Asia näytti aivan luonnolliselta, jos katsoi sitä tavallisella silmällä; mutta Aleksander katsoi suurennuslasiin ja näki paljon… paljon… mitä paljaalla silmällä ei nähdä.
Miksi, kysyi hän itseltään, miksi Nadinka on hänelle muuttunut? Hän ei odota häntä enää puutarhassa, eikä ota vastaan hymyllä, vaan pelolla, pukee muutama aika sitten itseään paljon huolellisemmin. Hänen kohtelussaan ei ole välinpitämättömyyttä. Hän on huolellisempi menettelyssään, aivankuin olisi tullut järkevämmäksi. Välistä hänen silmissään ja sanoissaan piilee jotain salaisuuden tapaista… Missä herttaiset oikut, ujous, vallattomuus, iloisuus ovat? Kaikki nämä ovat kadonneet. Hän on tullut totiseksi, ajattelee ja on ääneti. Häntä juurikuin mikä piinaa. Nyt hän on kaikkien muiden tyttöjen näköinen: samanlainen teeskentelijä, valehtelee samalla tavalla, kyselee yhtä huolellisesti miten terveyden laita on… on yhtä huomaavainen, ystävällinen etiketin mukaan… hänelle… Aleksanderille! jonka kanssa… Oi, Jumala. Sydämmensä oli pakahtua.
Eivät asiat ole ilman mitään vaan sillä tavoin, ei olekaan, sanoi hän yhä itselleen, tämän alla piilee jotain! Kyllä minä otan selon, vaikka maksaisi mitä tahansa, ja sitte Herra varjelkoon…
Sinäkin päivänä, kun kreivi oli mennyt, koetteli Aleksander saada tilaisuutta puhua Nadinkan kanssa kahden kesken. Mitä kaikkea hän koettelikaan? Otti kirjan, jolla Nadinka tavallisesti houkutteli häntä puutarhaan äidin luota, näytti hänelle sen ja läksi rannalle, siinä luulossa, että Nadinka paikalla juoksee sinne. Hän odotti, odotti — mutta ei kuulu tulevaksi. Aleksander tuli takaisin huoneesen. Nadinka luki kirjaa eikä katsahtanut häneen. Hän istui hänen viereensä. Nadinka ei kohottanut silmiään, sitten kysyi nopeasti, sivumennen että työskenteleekö hän kirjallisella alalla, ja onko ilmestynyt jotain uutta? Menneestä ei sanaakaan.
Adujew alkoi puhua äidin kanssa. Nadinka läksi puutarhaan. Äiti meni ulos kamarista ja Adujew syöksi myöskin puutarhaan. Kun Nadinka huomasi hänet, nousi hän penkiltä, eikä tullut häntä vastaan, vaan meni pyöreää käytävää myöten verkalleen kotia kohden, aivan kuin pakoon. Adujew kiirehti askeleitaan ja Nadinka samoin.
— Nadeshda Aleksandrowna! huusi Aleksander kaukaa. Minä tahtoisin sanoa Teille pari sanaa.
— Mennään kamariin: täällä on niin kosteata, vastasi hän.
Tultuaan huoneesen, istui hän jälleen äidin viereen. Aleksander oli vähällä pyörtyä.
— Vai Te pelkäätte nykyjään kosteutta? sanoi hän pistellen.
— Niin, nyt ovat illat niin pimeät ja kylmät, vastasi Nadinka haukotellen.
— Me muutamme kohta, huomautti äiti. — Olkaa niin hyvä, Aleksander Feodoritsh, ja pistäytykää asuntoomme ja muistuttakaa isäntää, että hän laittaisi uudestaan pari lukkoa ovissa ja Nadinkan makuuhuoneen akkunanluukun. Hän lupasi — mutta mahdollista kyllä, että unhoittaa. He ovat kaikki samanlaisia: nylkevät vaan rahoja.
Adujew alkoi ottaa jäähyväisiä.
— Muistakaa: ei kauaksi aikaa! sanoi Maria Mihailowna.
Nadinka oli ääneti.
Adujew lähestyi jo ovea, mutia kääntyi takaisin häneen päin. Nadinka otti kolme askelta häntä vastaan. Aleksanderin sydän säpsähti.
"Vihdoinkin", ajatteli hän.
— Tuletteko meille huomenna? kysyi Nadinka kylmästi, mutta hänen silmänsä kiintyivät Aleksanderiin janoavalla uteliaisuudella.
— En tiedä; miten niin?
— Ilman vaan kysyn; tuletteko? — Tahtoisitteko?
— Tuletteko huomenna meille? toisti Nadinka samalla kylmällä äänellä, mutta suurella kärsimättömyydellä?
— En! vastasi hän harmistuneena.
— Mutta ylihuomenna?
— En; en tule viikkoon, kenties kahteen… en pitkään aikaan!…Hän loi Nadinkaan tutkivaisen katseen, koetteli lukea hänen silmistään millaisen vaikutuksen hänen vastauksensa oli tehnyt.
Nadinka ei puhunut mitään, vaan hänen silmänsä laskeutuivat tuokiossa alas Aleksanderin vastauksen johdosta. Mitä niissä oli? Himmentikö niitä suru, tahi välähtikö niistä ilon salama? Ei mitään voinut lukea näistä marmorin tapasista kasvoista.
Aleksander puristi hattua kädessään ja meni matkoihinsa.
— Älkää unhottako voidella rintaanne opodeldokilla! huusi Maria Mihailowna hänen jälkeensä. Aleksanderilla oli taas pula — ottaa selkoa, miksi Nadinka oli tehnyt sen kysymyksen? Mitä siinä oli: haluko vai pelko häntä nähdä?
"Oh mitä piinaa! mitä piinaa!" puhui hän epätoivoisena.
Aleksander parka ei kestänyt kauempaa: hän tuli sinne kolmantena päivänä. Nadinka oli puutarhan aidan vieressä, kun Aleksander läheni. Hän tuli iloiseksi, mutta paikalla kun Aleksander alkoi rantaa lähestyä, kääntyi Nadinka aivan kuin häntä näkemättä, tehtyään muutamia viistoja askelia pitkin tietä ja kävellen melkein kuin suunnatta, meni hän kotia.
Aleksander tapasi hänet äitinsä luota. Siellä oli pari ihmistä kaupungista, naapuri Maria Ivanowna ja tuo välttämätön kreivi. Aleksanderin kärsimykset olivat mahdottomat kestää. Taaskin kului koko päivä tyhjissä joutavissa puheissa. Miten nuo vieraat häntä kyllästyttivät! He puhuivat rauhallisesti kaikesta tyhjästä, tuumiskelivat, laskivat leikkiä ja nauroivat.
"He nauravat!" sanoi Aleksander. "He voivat nauraa, kun… Nadinka… on minulle muuttunut. Heistä se ei ole mitään! Surkuteltavat tyhjät ihmiset: kaikelle he iloitsevat."
Nadinka meni puutarhaan; kreivi ei mennyt hänen perässään. Muutama aika sitten välttivät hän ja Nadinka toisiaan Aleksanderin aikana. Välistä hän kohtasi heidät kahden puutarhassa tahi kamarissa, mutta sitten he erosivat eivätkä hänen aikanaan enää yhtyneet. Uusi hirmuinen havainto Aleksanderille: merkki, että he ovat keskinäisissä suhteissa.
Vieraat hajosivat. Kreivi meni myöskin pois. Nadinka ei sitä tiennyt eikä kiirehtinyt kotia. Adujew meni kursastelematta Maria Mihailownan luota puutarhaan. Nadinka seisoi selin häneen päin, pitäen kädellä kiinni aidasta pää nojaten käteen, niinkuin sinä unhottamattomana iltana… Hän ei nähnyt, eikä kuullut Aleksanderin tuloa.
Voi miten hänen sydämensä löi, kun hän hiipi varkain varpaisillaan sinne. Hengityksensäkin lakkasi.
— Nadeshda Aleksandrowna! sanoi hän niin mielenliikutuksessa että se tuskin kuului.
Nadinka säpsähti, aivan kuin hänen vieressään olisi ammuttu, kääntyi ja peräytyi hänestä askeleen verran.
— Sanokaa, olkaa niin hyvä, mitä savua tuolla on? alkoi hän puhua hämmästyneenä, osoittaen nopeasti järven vastapäätä olevaa puolta. Onko siellä tulipalo, vai sellainen uuni… tehtaalla?…
Aleksander katseli häntä ääneti.
— Oikein totta, minä luulin tulipalon olevan… Mitä te niin katsotte minuun, ettekö usko?…
Hän vaikeni.
— Siis Te, alkoi Aleksander päätään pudistaen. — Tekin olette niinkuin kaikki toisetkin… Kuka olisi voinut sitä odottaa… pari kuukautta takaperin?… — Mitä sanotte? Minä en ymmärrä Teitä, sanoi hän ja tahtoi mennä.
— Malttakaa. Nadeshda Aleksandrowna, minä en voi kestää enää tätä koetusta.
— Mitä koetusta? Minä tosiaankaan en tiedä?…
— Älkää teeskennelkö, sanokaa, Tekö se olette? oletteko sama kuin ennen?
— Minä olen aina sama! sanoi Nadinka päättävästi.
— Kuinka! Ettekö olekaan minulle muuttunut!
— En; olenhan minä mielestäni yhtä ystävällinen, yhtä iloisena tulenTeitä vastaan…
— Yhtä iloisena! mutta miksi juoksette pois aidan luota?…
— Minäkö juoksen! Katsokaa mitä olette keksinyt: minä seisoin aidan vieressä, mutta Te sanotte että — juoksen.
Hän nauroi pakoitetusti.
— Nadeshda Aleksandrowna, heittäkää vilppi! jatkoi Adujew.
— Mikä vilppi? Mitä Te minua kiusaatte?
— Tekö se olette? Jumalani! Puolitoista kuukautta takaperin, tällä paikalla…
— Minä tahtoisin tietää, mikä savu tuolla puolla on?
— Hirveätä! Hirveätä! sanoi Aleksander.
— Mutta mitä minä sitten olen Teille tehnyt? Te olette lopettanut meillä käymisen — tehkää kuin tahdotte… vastoin tahtoa pidättämään… alkoi Nadinka.
— Te teeskentelette ikäänkuin ette tietäisi, miksi olen lakannut käymästä?
Nadinka katsoi syrjään ja heilutti päätään.
— Mutta kreivi? sanoi Aleksander melkein uhkaavaisena.
— Mikä kreivi?
Hänen kasvonsa näyttivät siltä, kuin ensi kertaa olisi kuullut kreivistä.
— Mikä! Sanokaa vielä, virkkoi Aleksander katsoen häntä suoraan silmiin, sanokaa ettette hänestä välitä?
— Te olette tullut hulluksi! vastasi hän peräytyen Adujewista.
— Niin, Te ette erehtynyt! jatkoi hän. Järkeni sammuu päivä päivältä… Voiko noin kavalasti, noin kiittämättömästi kohdella ihmistä, joka rakastaa Teitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa, joka on kaikki Teidän tähtenne unhottanut, kaikki… joka luuli pian tulevansa ainaisesti onnelliseksi? Mutta Te…
— Mitä minä? kysyi Nadinka yhä peräytyen.
— Mitäkö, vastasi hän raivostuneena tuosta kylmäkiskoisuudesta.
— Te olette unhottanut! Minä muistutan Teitä, että tällä samalla paikalla, olette sata kertaa vannonut olevanne minun omani: "Nämät valat kuulee Jumala!" sanoitte. Niin. Hän kuulee ne! Teidän täytyy punastua taivaan ja näiden puiden edessä, joka ruohon edessä… kaikki ovat onnemme todistajat: joka ainoa hiekan muru puhuu tässä rakkaudestamme: katsokaa ympärillenne!… Te olette valan rikkoja!!!
Nadinka katseli kauhulla häneen! Adujewin silmät säteilivät ja huulet kalpenivat.
Hyi! kuinka Te olette ilkeä! sanoi Nadinka arasti. Mistä Te olette vihainen? En minä ole antanut teille rukkasia, ettehän ole vielä mamman kanssa puhunut… mistä Te tiedätte…
— Puhu tämmöisien tekosien perästä.
— Millaisten tekosien? En minä tiedä?…
— Millaisten? Minä sanon paikalla: mitä merkitsevät kohtaukset kreivin kanssa, ratsastaminen?
— En suinkaan minä voi juosta häntä pakoon, kun mamma lähtee ulos huoneesta! Ratsastaminen merkitsee… että minä pidän ratsastamisesta… se on niin herttaista: hypähtelee selässä… ah miten herttainen hevonen tuo Lucie on! Oletteko nähnyt sen?… Se tuntee jo minut…
— Mutta muutos kohtelussa minua kohtaan? jatkoi hän. Miksi kreivi käy teillä joka päivä aamusta iltaan?
— Ah! Jumalani! mistä minä tiedän? Kuinka Te olette naurettava!Mamma niin tahtoo.
— Se ei ole totta! Mamma tahtoo sitä mitä Te tahdotte. Kenelle kaikki nuo lahjat ovat, nuotit, albumit, kukkaset? Mammaltako kaikki?
— Niin, mamma pitää sangen paljon kukkasista. Hän osti vielä eilenkin puutarhurilta…
— Miksi Te puhutte hänen kanssaan puoliääneen? jatkoi Aleksander, huolimatta hänen sanoistaan. Katsokaa, Te kalpenette, tunnette syyllisyytenne. Kukistaa toisen ihmisen onnen, unhottaa, menettää kaikki niin pian, niin helposti: silmän palvelusta, kiittämättömyyttä, valhetta, petosta… niin petosta!… Miten olette voinut alentaa siihen itseänne? Rikas kreivi, salonkileijona, kunnioitti Teitä heittämällä Teihin suosiollisen katseen — niin te tulitte paikalla, lankesitte tuon tekokultaisen auringon eteen; missä on häpeä!!! Kreivi ei saa olla täällä enää! sanoi hän tukehtuneella äänellä: — kuuletteko sen? Jättäkää, lopettakaa kanssakäyminen hänen kanssaan, että hän unhottaisi tien teidän taloonne!… minä en salli… Hän tempasi hurjasti Nadinkaa käsivarresta.
— Mamma, mamma! Tulkaa tänne! huusi Nadinka läpitunkevalla äänellä, irrottaen itsensä Aleksanderista, ja irtipäästyään syöksi suin päin kotoa kohden.
Aleksander istui penkillä ja piteli kädellään päätään.
Nadinka tuli juosten kamariin peljästyneenä ja kaatui tuolille.
— Mitä sinä? Mikä sinun on? Mitä sinä huudat? kysyi äiti rauhattomana ja meni häntä vastaan.
— Aleksander Feodoritsh… ei ole terve! sai hän töin tuskin sanotuksi.
— Mitä sinä siitä peljästyt?
— Hän on niin hirmuinen… mamma, älkää Jumalan tähden päästäkö häntä minun luokseni.
— Miten sinä minun peljästytit, hullu.! No mitä siitä jos hän on sairas? Minä tiedän, että hänen rintansa on kipeä. Mitä siinä on hirmuista? Ei se ole keuhkotautia! Kun hän hieroo opodeldokilla — niin se menee ohitse: näkyy ettei hän ole totellut minua, ei ole hieronut.
Aleksander tuli järkiinsä. Kuume oli mennyt ohitse, mutta tuska oli tullut kahta vertaa suuremmaksi. Epäilystään ei hän saanut selväksi, oli vaan säikäyttänyt Nadinkan ja nyt ei saa tietysti häneltä vastausta: hän ei ryhtynyt oikealla tavalla, asiaan. Hänen päähänsä pisti yht'äkkiä, niinkuin jokaisen rakastuneen tuokin ajatus: "ehkä hän ei olekaan syyllinen? Kenties hän on todella välinpitämätön kreivistä. Tolkuton äiti kutsuu häntä joka päivä: mitä hän sitte mahtaa? Kreivi, niinkuin seuraelämän ihminen ainakin, on miellyttävä; Nadinka on sievä tyttö: kenties kreivi tahtoo miellyttää häntä. Ehkä Nadinkaa miellyttää kukat, ratsastaminen, viattomat huvitukset, mutta ei itse kreivi? Antaa vaikka olla, että tässä on hiukan koketeeraamistakin: eikö se ole anteeksi annettava? Toiset ovat vanhempia ja kuitenkin tekevät Jumala ties mitä."
— Hän lepäsi, illan säde leimahti hänen sydämmessään. Rakastuneet ovat kaikki semmoisia: milloin ovat liian sokeita, milloin liiankin näkeviä. Ja sitte oli niin hauskaa puolustaa rakastettua henkilöä.
"Mutta miksi hän on muuttunut käytöksessään minua kohtaan?" kysyi hän itseltään ja kalpeni. — "Miksi hän pakenee minua, on ääneti, niinkuin häntä hävettäisi? Miksi hän eilen, arkipäivänä pukeutui niin hienosti? Vieraita ei ollut muita paitsi kreivi. Miksi hän kysyi, 'alkavatko baletit kohta?' Kysymys oli yksinkertainen; mutta hänelle muistui mieleen, että kreivi lupasi sivumennen hakea hyvän loogin, katsomatta kaikkiin vaikeuksiin: luonnollisesti hän tulee olemaan heidän kanssaan. Miksi hän läksi eilen puutarhasta pois? Miksi hän ei tullut puutarhaan? Minkätähden kyseli sitä, miksikä ei kysellyt…"
Hän vaipui taaskin raskaasen epäilykseen ja kärsi taaskin ankarasti ja tuli siihen päätökseen, ettei Nadinka ole häntä milloinkaan rakastanut.
Jumalani, Jumalani! puhui hän epätoivoissaan. Kuinka on raskasta, kuinka katkeraa eläminen! Anna minulle se kuoleman hiljaisuus, se sielun uni…
Neljännestunnin kuluttua tuli hän kamariin surullisena ja arkana.
— Hyvästi Nadeshda Aleksandrowna, sanoi hän arasti.
— Hyvästi, vastasi tämä katkonaisesti; silmiään nostamatta.
— Koska sallitte minun tulla?
— Silloin kuin Teitä haluttaa. Sitäpaitsi… me muutamme tällä viikolla kaupunkiin: me annamme teille sitten tietää…
— Aleksander läksi pois. Kului enemmän kahta viikkoa. Kaikki olivat jo muuttaneet kesähuviloista. Ylhäisten salongit loistivat uudelleen. Pöydän-päällikönkin vierashuonetta valaisi kaksi seinälamppua, hän osti puoli puutaa stearinikynttilöitä, asetti kaksi korttipöytää ja odotti Ivan Stepanitshiä ja Stepan Ivanitshia, ilmoitti vaimollensa, että heillä alkavat tiistaina — vastaanotto-päivät.
Mutta Adujew ei vaan saanut Ljubetskilta mitään kutsumusta. Hänelle tuli vastaan sekä kokki että sisäpiika. Sisäpiika kun huomasi hänet, alkoi juosta pois: näkyi että hän toimi neitinsä hengessä. Kokki seisattui.
— Miksi Te, herra, olette meidät unhottanut? sanoi hän. On jo puolitoista viikkoa kulunut siitä, kuin me muutimme.
— Ehkä Teillä ei ole vielä… järjestyksessä, ehkä ette ota vastaan?
— Miksi emme ottaisi vastaan: kaikki ovat jo käyneet meillä, Teitä vaan ei ole kuulunut; rouva ei voi kyllin ihmetellä sitä. Hänen ylhäisyytensä käy meillä joka päivä… hän on niin hyvä herra. Minä kävin viemässä erästä vihkoa yhtenä päivänä neideltä — hän antoi minulle punasta viiniä.
— Mikä hupakko sinä olet! sanoi Adujew ja alkoi juosta lörpöttelijän luota pois. Iltasella kulki hän Ljubetskin asunnon ohitse. Siellä oli valoisata. Paraatioven edessä oli katosvaunut.
— Kenen vaunut? kysyi hän.
— Kreivi Novinskin.
Toisena, kolmantena päivänä oli samoin. Viimeinkin hän astui kerran sisään. Äiti otti hänet ystävällisesti vastaan, torui poissaolemisesta ja torui siitä ettei hän ole hieronut rintaansa opodeldokilla. Nadinka kohteli häntä — rauhallisesti, kreivi — kohteliaasti. Keskustelu ei tahtonut menestyä.
Sillä tavoin hän kävi pari kertaa. Turhaan katseli hän tutkivasti Nadinkaa: hän ei ollut huomaavinaankaan Aleksanderin katseita, mutta kuinka hän ennen huomasi! Välistä kun hän keskusteli äidin kanssa, niin Nadinka asettui seisomaan vastapäätä häntä, Maria Mihailownan tuolin taakse, irvisteli hänelle, peuhasi ja saattoi hänet nauramaan.
Hänet valtasi sietämätön kaiho. Hän ajatteli vaan sitä, kuinka hän saisi heitetyksi hartioiltaan vapaaehtoisesti otetun ristin. Hän tahtoo saada seikat selvitetyiksi, "Sama se, millainen vastaus on", ajatteli hän, "kun vaan saisin epäilyksen muutetuksi oikeaan tietoon".
Kauan tuumiskeli hän, miten piti asiaan ryhtyä, viimein hän keksi jotakin ja meni Ljubetskille.
Kaikki näytti olevan hänelle suosiollista. Vaunuja ei ollut paraadikäytävän edessä. Hiljaan astui hän saliin ja pysähtyi hetkiseksi vieraskamarin oven eteen, vetääkseen henkeä. Nadinka soitti siellä pianoa. Etempänä istui Ljubetskaja eräässä kamarissa ja neuloi huivia. Kun Nadinka kuuli askeleet salissa, alkoi hän soittaa hiljemmin ja ojensi päänsä eteenpäin. Hän odotti hymy huulillaan vierasta. Vieras tuli esiin ja hymy katosi silmänräpäyksessä; sen sijaan tuli pelko. Hänen kasvonsa muuttuivat hieman ja hän nousi tuolilta. Ei hän odottanut tätä vierasta.
Aleksander kumarsi ääneti ja istui kuin varjo etemmäksi, äidin luo. Hän kulki hiljaa, ilman entistä varmuutta, pää alaspäin. Nadinka istui ja jatkoi soittamista, katsellen välistä rauhattomana taakseen.
Puolen tunnin kuluttua kutsuttiin äitiä huoneesta. Aleksander tuliNadinkan luo. Tämä nousi ja tahtoi mennä pois.
— Nadeshda Aleksandrowna, sanoi Adujew murheellisesti, odottakaa, sallikaa minulle viisi minuttia, ei enempää.
— Minä en voi kuulla Teitä! sanoi Nadinka ja meni pois. Viime kerralla Te olitte…
— Minä olin syyllinen! Nyt minä puhun toisella tavalla, annan Teille lupauksen: Te ette kuule ainoatakaan soimausta. Älkää kieltäkö minulta, ehkä tämä on viimeisen kerran. Selitys on välttämätön. Annoittehan luvan minulle, että saan pyytää äidiltänne Teidän kättänne. Sen jälkeen on tapahtunut paljon…jota… sanoilla — minun täytyy uudistaa sama kysymys. Istukaa ja jatkakaa soittamista: äitinne ei siten kuule; eihän tämä ole ensimmäistä kertaa…
Nadinka totteli koneentapaisesti: keveästi punastuen, alkoi hän ottaa akkordeja ja levottomassa odottamisessa suunnitti katseensa Adujewiin.
— Mihin Te menitte Aleksander Feodoritsh? kysyi äiti, palattuaan paikalleen.
— Minä tahtoisin puhua Nadeshda Aleksandrownan kanssa… kirjallisuudesta, vastasi hän.
— No, puhukaa, puhukaa: tosiaan Te ette ole moneen aikaan puhuneet.
— Vastatkaa minulle lyhyesti ja teeskentelemättä yhteen kysymykseen, alkoi hän puoliääneen, niin selityksenne loppuu paikalla… Rakastatteko minua enää?
— Quelle idée! vastasi Nadinka hämmästyneenä. Tiedättehän kuinka mamma ja minä aina olemme arvostelleet Teidän ystävyyttänne… kuinka olimme aina iloiset teidän tulostanne…
Adujew katsoi häneen ja ajatteli: "sinäkö se olet, oikullinen, mutta sydämmellinen lapsi, tämä vallaton tyttö veitikka? Kuinka pian hän on oppinut teeskentelemään? Kuinka pian naisen luonto on kehittynyt! Olivatko ne herttaiset oikut todellakin silmänpalveluksen ja viekkauden ituja?… Kas miten pian, ihan ilman sedän keinoa, tämä tyttö on muuttunut naiseksi! Kaikki vaan kreivin koulussa parissa kolmessa kuukaudessa! Oi, setä, setä! Tässäkin olet sinä säälimättä oikeassa."
— Kuulkaa, sanoi hän semmoisella äänellä, että teeskentelijältä lensi yht'äkkiä naamari kasvoilta, jätetään mamma sikseen: tulkaa hetkiseksi entiseksi Nadinkaksi, niinkuin silloin kuin Te minua vähän rakastitte… ja vastatkaa minulle suoraan: minun täytyy saada tietää, Jumal' avita täytyy.
— Nadinka oli ääneti, muutti ainoastaan nuotit ja alkoi tarkasti katsella ja soittaa jotain vaikeata kohtaa.
— No hyvä, minä muutan kysymyksen, jatkoi Adujew. Sanokaa, onko astunut sijaan — en tahdo edes mainita kuka — onko joku astunut minun sijaani Teidän sydämmessänne?…
Nadinka niisti kynttilää ja kauaa aikaa pudisti sen sydäntä.
— Vastatkaahan, Nadeshda Aleksandrowna: yksi sana pelastaa minut tuskasta, Teidät — vastenmielisestä selityksestä.
— Ah, Jumalani, lopettakaa! Mitä minä sanoisin Teille? Minulla ei ole mitään sanomista! vastasi hän kääntyen pois Adujewista.
Toinen olisi tyytynyt siihen vastaukseen ja olisi huomannut, ettei hänellä ole enää mitään toimitettavaa, minkä hän olisi ymmärtänyt siitä äänettömästä, piinallisesta surusta, joka oli Nadinkan kasvoille kirjoitettu ja esiintyi liikkeissäkin. Mutta Adujewille ei ollut kylliksi. Hän kidutti kuin pyöveli uhriaan, häntä elähdytti joku outo epätoivon halu juoda kärsimysmalja kerrassaan pohjaan asti.
— Ei! sanoi hän, lopettakaa tämä piina tänään; epäilykset toinen toistaan mustemmat, valtaavat järkeni, repivät sydämmeni palaisiksi. Minä olen läpi menehtymäisilläni luulen että rintani halkeaa ponnistuksesta… ei ole minulla mitään millä voisin tulla vakuutetuksi epäluuloissani; Teidän täytyy itsenne päättää; muutoin en minä koskaan rauhoitu.
Adujew katsoi häneen ja odotti vastausta. Nadinka oli vaan ääneti.
— Säälikää minua! alkoi hän uudelleen. Katsokaa minua, olenko minä itseni näköinen? Kaikki pelkäävät minua, eivät enää tunnekaan… kaikki minua säälivät, Te ette yksin vaan…
Aivan oikein: hänen silmänsä paloivat kummallisella liekillä. Hän oli laiha, kalpea, otsalle nousivat suuret hikikarpaleet. Nadinka heitti häneen salaisen katseen ja hänen katseessaan välähti jotain säälin tapaista. Hän otti Adujewia kädestäkin kiinni, mutta heitti sen kumminkin huokauksella irti.
— No mitä? kysyi Aleksander.
— Ah, jättäkää minut rauhaan! sanoi hän synkkämielisesti, Te kidutatte minua kysymyksillänne…
— Minä rukoilen Teitä Jumalan nimessä! sanoi hän. Lopettakaa kaikki yhdellä sanalla… Mitä hyödyttää tuo umpimielisyys? Minulle jää kylmä toivo, minä en lopeta, vaan ilmestyn Teille joka päivä kalpeana, liikutettuna… Minä saatan Teidät suruiseksi. Jos kiellätte teillä käymästä — niin minä kierrän akkunainne alla, kohtaan Teitä teatterissa, kadulla, joka paikassa, kuin haamu, memento mori. Kaikki se olisi ehkä hullua, naurettavaa sille, ketä vaan naurattaisi, — mutta minua se koskisi kipeästi! Te ette tunne himoa, millainen se on, mihin se saattaa. Jumala varjelkoon Teitä sitä koskaan tietämästä!… Mitä hyötyä Teillä on äänettömyydestä? Eikö olisi parasta sanoa paikalla?
— Mistä te minua kysytte? sanoi Nadinka, heittäytyen nojatuolin karmia vasten. — Minä olen ihan sekaisin… pääni on aivan kuin sumussa…
Hän painoi suonenvedon tapaisesti kättään otsaa vasten ja veti sen heti takaisin.
— Minä kysyin: onko joku muu astunut minun sijaani Teidän sydämmessänne? Yksi sana vaan — on tahi ei — päättää kaikki; ei se kestä kauan sanoa.
Nadinka tahtoi jotain sanoa, mutta ei voinut, silmät laskettuina maahan, alkoi hän lyödä sormellaan yhtä näppäintä. Näkyi, että hänkin taisteli kovasti itsensä kanssa. "Ah!" sanoi hän vihdoinkin synkkämielisesti.
— Onko vai ei? toisti Adujew, pidättäen hengitystään.
Kului muutama sekuntti.
— Onko vai ei!
— On! kuiskasi Nadinka niin hiljaa, että tuskin kuului; sitten hän kumartui kokonaan pianon ylitse, aivan kuin uinahduksissaan ja alkoi ottaa akkordeja.
Tämä kajahti melkein kuulumattomasti, kuin huokaus, mutta se teki Aleksanderin kuuroksi; sydän tuntui kuin olisi repeytynyt, jalat notkistuivat hänen allansa. Hän laskeutui tuolille, joka oli pianon vieressä ja oli ääneti.
Nadinka katsoi pelolla häneen. Hän katseli Nadinkaa mielettömän näköisenä.
— Aleksander Feodoritsh! huusi yht'äkkiä äiti viereisestä huoneesta, kumpanen korva soi?
Hän oli ääneti.
— Mamma puhuttelee Teitä, sanoi Nadinka.
— Mitä?
— Kumpanen korva soi? huusi äiti, — mutta pikemmin.
— Molemmat! sanoi Aleksander synkästi.
— Hyi millainen olette, vasen!
Minä koetin arvata, jos kreivi tulee tänään.
— Kreivi, sanoi Aleksander.
— Antakaa minulle anteeksi! sanoi Nadinka, heittäytyen hänen luokseen. Minä en ymmärrä itseäni… Tämä tapahtui kaikki aavistamatta, vastoin tahtoani… en tiedä miten… minä en voi Teitä pettää…
— Minä pidän sanani, Nadeshda Aleksandrowna, vastasi hän, en sano Teille yhtäkään nuhdetta. Kiitän Teitä avomielisyydestänne… Te olette tehnyt minulle paljon, paljon… tänään… minun oli vaikea kuulla tuota, Teidän oli vielä vaikeampi sanoa… Hyvästi; Te ette ole enää näkevä minua: yksi palkinto avomielisyydestänne… mutta kreivi, kreivi!
Hän puri hampaitaan ja meni ovea kohti.
— Niin, sanoi hän kääntyen takaisin, — mihin tämä Teidät saattaa?Kreivi ei Teitä nai: mitkä tarkoitukset hänellä on?
— Minä en tiedä, sanoi Nadinka surullisesti nyykyttäen päätään.
— Jumalani! kuinka Te olette sokaistu! huudahti Aleksander kauhulla.
— Hänellä ei voi olla pahoja tarkoituksia… vastasi Nadinka heikolla äänellä.
— Olkaa varoillanne Nadeshda Aleksandrowna. Aleksander otti hänen kätensä, suuteli sitä ja meni epävakaisilla askeleilla huoneesta. Häntä oli kauhea nähdä. Nadinka jäi paikalleen liikkumattomana.
— Miksi sinä et soita, Nadinka? kysyi äiti muutaman hetken päästä.
Nadinka heräsi kuin raskaasta unesta ja huokasi.
— Paikalla, mamma! vastasi hän miettiväisestä. Kallistaen vähän päätään sivulle, alkoi hän arasti kosketella näppäimiä, Hänen sormensa vapisivat. Hän kärsi nähtävästi omantunnon vaivoja ja hänelle heitetystä sanasta, epäilemisestä: "Olkaa varoillanne!" Kun kreivi tuli, oli hän ääneti, ikävä, hänen käytöksessään oli jotain pakoitettua. Hän läksi, syyttäen päänkivistystä, aikaseen kamariinsa. Tänä iltana tuntui hänestäkin katkeralta elää maailmassa.
Adujewin voimat, kun hän pääsi alas portaita, pettyivät, ja hän istui viimeiselle porraslaudalle, peitti silmänsä nenäliinalla ja alkoi itkeä ääneen, mutta kyynelittä. Sillä aikaa kulki porstuan ohitse portinvartija. Hän pysähtyi ja kuunteli.
— Marfa hoi, Marfa! huusi hän, tultuaan likaisen ovensa luo, tulepas tänne, kuule, kuinka tuolla joku ulvoo, aivankuin eläin. Luulin että meidän kahlekoira olisi päässyt irti kahleista, mutta ei, tämä ei ole se.
— Ei, tämä ei ole se! toisti Marfa kuunneltuaan. — Mikä ihme se on?
— Menepäs ja tuo tänne lyhty: se riippuu uunin takana. Marfa toi lyhdyn.
— Vieläkö se ulvoo? kysyi hän.
Vielä ulvoo! Eiköhän vaan liene joku vintiö sinne mennyt.
— Kuka siellä on? kysyi portinvartija. Ei vastausta.
— Kuka siellä on? toisti Marfa. Aina vaan sama ulvominen kuului. He astuivat molemmat kiireesti sisään. Adujew syöksi pois.
— Ah, se oli joku herra, sanoi Marfa, katsoen hänen jälkeensä: — mutta sinä keksit: vintiö! Kas olipa sinulla järkeä mennä semmoista sanomaan! Johan nyt joku vintiö rupeisi ulvomaan vieraassa porstuassa!
— Mutta hän oli varmaankin juovuksissa!
— Vielä pahempaa! vastasi Marfa: — luuletko kaikkien olevan sinun kalttaisiasi? Eivät kaikki juovuksissa ulvo niinkuin sinä teet.
— Nälästäkö hän sitten ulvoi? huomautti portinvartija harmistuneena.
— Mitä! sanoi Marfa katsoen häneen eikä tiennyt mitä piti sanoman: — kuka tietää ehkä hän on jotain pudottanut — kenties rahaa…
Molemmat kävivät äkkiä kykkysille ja alkoivat lyhty kädessä etsiä pitkin laattiata kaikista nurkista.
— Pudotti! mutisi portinvartija, valaisten laattiaa: — mihin hän tässä olisi voinut pudottaa? Portaat ovat puhtaat, kiviset, täältä löytää neulankin jos pudotti! Kyllä se olisi kuulunut, jos hän olisi pudottanut: helähtäisi kyllä kiveen; olisihan paikalla ottanut ylös! Missä hän tässä voisi pudottaa? Ei missään! Pudotti! kylläkai hän pudotti: ei hän ollut sitä laatua, että olisi pudottanut! Ole muka varoillasi, että hän pudottaisi! Ei: tämmöinen koettaa, miten saisi toiselta taskuunsa pistetyksi! Hän muka pudottaisi! Kyllä tunnetaan nuo veijarit! Olisi muka pudottanut! Kyllä kai hän pudotti?
Kauan ryömivät he vielä pitkin laattiata hakien pudotettuja rahoja.
Ei ole, ei ole, sanoi viimein portinvartija huokauksella, puhalsi sitten sammuksiin kynttilän nipisti kahdella sormella sen sydäntä ja pyyhkäsi sormiansa lammasnahkaturkkiinsa.
Samana iltana, kello kaksitoista, siihen aikaan kun Piotr Ivanitsh, kynttilä ja kirja toissa kädessä, toisella kädellä pidellen aamutakkinsa lievettä, astui toimitushuoneesta makuuhuoneeseen levolle, ilmoitti kamaripalvelija hänelle, että Aleksander Fedoritsh tahtoo häntä tavata.
Piotr Ivanitsh kohotti kulmakarvojaan, mietti hiukkasen ja sanoi sitten tyyneesti.
— Käske häntä toimitushuoneesen, minä tulen kohta.
— Terve Aleksander, tervehti hän veljensä poikaa palattuansa takaisin, pitkään aikaan emme ole toisiamme tavanneet. Välistä päivälläkään ei sinua saa mitenkään nähdä, mutta nyt yhtäkkiä — yöllä! Miksi tulet näin myöhään? Mutta mikä sinua vaivaa? Eihän sinulla ole ihmismuotoakaan.
Aleksander istui sanaakaan sanomatta nojatuoliin suurimmalla voimattomuudella. Piotr Ivanitsh tarkasti häntä uteliaisuudella.
Aleksander huokasi.
— Oletko terve? kysyi Piotr Ivanitsh huolestuneena.
— Olen, vastasi Aleksander heikolla äänellä, liikun, syön, juon, kyllä minä olen terve.
— Älä sinä laske leikkiä; neuvottelepas lääkärin kanssa.
— Sitä ovat minua muutkin neuvoneet tekemään, mutta minua eivät auta mitkään lääkärit eikä opodeldokit: minun sairauteni ei ole fyysillinen…
— Mikä sinun sitten on? Etköhän ole menettänyt pelissä tahi pudottanut rahojasi? kysyi Piotr Ivanitsh elävästi.
— Te ette mitenkään voi ajatella rahatonta surua! vastasi Aleksander koetellen hymyillä.
— Mikä suru se on, joka ei maksa kahta kopekkaa kuparia, niinkuin välistä sinun surusi?
— Semmoinen kuin nyt esimerkiksi. Tiedättekö minun oikean suruni?
— Minkä surun? Kotonasi on kaikki hyvin; sen tiedän kirjeistä, joilla sinun äitisi kestitsee minua joka kuukausi; virastossa ei voi mitään hullumpaa olla, mitä on ollut; minkä pienempi virkamies sen enemmän on työtä hänen niskoillaan: se on viho viimestä. Sanot olevasi terve, rahoja et ole pelissä menettänyt etkä pudottanut… se on kaikkein tärkeintä; muista asioista on helppo suoriutua; jälellä on vaan tyhjää, — varmaan rakkaus…
— Niin, rakkaus; mutta tiedättekö, mitä on tapahtunut? Kun saatte tietää, kenties, ette puhukaan niin välinpitämättömästi, vaan kauhistutte…
— Kerropas; en ole moneen aikaan kauhistunut, sanoi setä istahtuen.Mutta sitäpaitse ei ole vaikea arvata: varmaankin ovat pettäneet.
Aleksander hypähti seisoalleen, tahtoi jotakin sanoa, mutta ei virkkanut mitään, istui vaan uudestaan paikallensa.
— Mitä, onko totta? Näetkös: sanoinhan minä jo sinulle, mutta sinä vaan mätit omiasi: "ei, miten semmoinen olisi mahdollista".
— Olisiko semmoista voinut aavistaa?… sanoi Aleksander, kaiken sen perästä…
— Sinun ei olisi pitänyt aavistaa, vaan arvata edeltä, se en tietää — tahi oikeammin — toimia sen mukaan.
— Te voitte noin tyyneesti puhua setä vaikka minä… sanoiAleksander.
— Mitä se minua liikuttaa?
— Minä unhotin; vaikka koko kaupunki palaisi tahi vajoaisi, on teille yhdentekevä.
— Nöyrin palvelijanne! Entäs tehdas?
— Te laskette leikkiä, mutta minä kärsin leikistä, minun on raskas olla, minä olen kuin sairas.
— Oletko tosiaan rakkaudesta noin laihtunut? Mikä häpeä! Ei: sinä olet ollut sairas ja nyt alat tulla terveeksi, onhan aikaakin! Ei tämä ole leikin tekoa, puolitoista vuotta on kestänyt hulluus. Jos olisi vielä vähän aikaa kestänyt, olisin ehkä minäkin uskonut muuttumattomaan rakkauteen.
— Setä! sanoi Aleksander, säälikää minua: nyt on sielussani helvetti…
— Niin! No mitä siitä?
Aleksander nosti nojatuolin pöydän luo, mutta setä alkoi siirtää veljenpojan läheisyydestä mustepulloa, imupaperia y.m.
Setä ajatteli: "hän tuli yöllä, sielussaan on helvetti… varmaan särkee taas jotakin".
— Lohdutusta minä en Teiltä löydä, enkä vaadikaan, aloitti Aleksander, minä pyydän Teidän apuanne, niinkuin sedältä, niinkuin sukulaiselta… Minä olen Teidän mielestänne typerä — eikö totta?
— Niin, jos et olisi surkuteltava.
— Onko Teidän siis sääli minua?
— Onpa hyvinkin. Olenko minä sitten puu? Olet hyvä, järkevä nuori mies, kunnollisesti kasvatettu, mutta joudut hukkaan, etkä edes kopekastakaan — ja miksi? hullutuksiesi tähden!
— Osoittakaa, että minua säälitte.
— Millä? Rahaa et sano tarvitsevasi…
— Rahaa, rahaa! Oi, jos onnettomuuteni olisi rahan puutteesta, niin siunaisin kohtaloani.
— Älä puhu noin, huomautti setä vakavasti, sinä olet nuori — sinä kiroaisit, vaan et siunaisi kohtaloasi! Minä en liioin yhtä ja kahta kertaa kironnut — minäkään!
— Kuulkaa minua loppuun kärsivällisesti…
— Viivytkö kauan aikaa Aleksander? kysyi setä.
— Kyllä, minä tarvitsisin Teidän huomiotanne, mitä sitten?
— Niin näetkös: minä tahtoisin illallista. Min' aioin mennä maata illallisetta, mutta nyt jos istumme kauemmin aikaa, niin syödään illallista ja juodaan pullollinen viiniä ja sillä välin voit sinä minulle kertoa.
— Voitteko Te syödä illallista? kysyi Aleksander kummastuksella.
— Kyllä, varsin hyvin voin; mutta etkö sinä aio?
— Minä — rupeaisin illallista syömään! Ette tekään nielaise palaistakaan, kun kuulette että kysymys on elämästä ja kuolemasta.
— Elämästä ja kuolemasta?… toisti setä. Se tietysti on hyvin tärkeätä, mutta kuitenkin koetellaan, ehkä sentään nielaisemme.
Hän soitti.
— Kysy, sanoi hän sisääntulleelle kamaripalvelijalle, onko siellä illallista, ja käske hakemaan pullollinen lafittia, sitä, jonka puteleissa on vihreä etiketti.
Kamaripalvelija läksi pois.
— Setä! Te ette ole semmoisella tuulella, että voisitte kuulla murheellista sanomaa, sanoi Aleksander, ottaen hatun käteensä, — minä tulen ennen huomenna…
— Ei, ei, sanoi Piotr Ivanitsh innokkaasti, pidättäen veljensäpoikaa kädestä, minä olen aina samallaisella tuulella. Huomenna ehkä tapaat aamiaisella, tahi vielä pahemmin… työn ääressä. Lopetetaan ennen kerrassaan. Illallinen ei pilaa asiaa. Minä kuulen ja käsitän vielä paremmin. Näetkös nälkäiselle vatsalle, ei ole niin helppoa…
Illallinen tuotiin.
— No, Aleksander aloitetaan… sanoi Piotr Ivanitsh.
— En minä huoli syödä, setä! sanoi Aleksander kärsimättömänä ja kohotti olkapäitään, katsellen, kuinka setä hommasi illallisen kanssa.
— Juo edes lasillinen viiniä: viini ei ole huonoa!
Aleksander pudisti kieltävästi päätään.
— Ota sitten sikari ja kerro, niin minä kuuntelen molemmin korvin, sanoi Piotr Ivanitsh ja alkoi kiiruusti syödä.
— Tunnetteko kreivi Novinskia? kysyi Aleksander oltuansa ääneti.
— Kreivi Platonia?
— Niin.
— Oletteko ystävät?
— Entäs sitten?
— Toivotan onnea semmoiselle ystävälle - hän on konna.
Piotr Ivanitsh lopetti äkkiä pureskelemisen ja katsoi kummastuksella veljensä poikaan.
— Hei vaan! sanoi hän. Tunnetko sinä häntä?
— Varsin hyvin.
— Kuinka kauan aikaa?
— Kuukautta kolme.
— Mitenkä tuo on. Minä tunnen häntä viisi vuotta ja pidän häntä yhä kelpo ihmisenä ja jos keltä kuulee, niin kaikki häntä — kiittävät, mutta sinä teet hänet niin mitättömäksi.
— Kauanko aikaa sitten olette alkanut puolustella ihmisiä, setä?Mutta ennen aikaan, niin…
— Minä olen ennenkin puolustanut kelvollisia ihmisiä. Mutta kauanko aikaa sitten sinä olet ruvennut niitä moittimaan, lakkasit niitä kutsumasta enkeleiksi?
— Silloinkun en vielä tuntenut, mutta nyt… oi ihmiset, ihmiset! surkuteltava suku, joka ansaitsee naurua ja pilkkaa! Tunnustan, että olen kokonaan syyllinen, kun en totellut, silloinkuin neuvoitte olemaan kaikessa varoilla…
— Neuvon nytkin; varoilla oleminen ei tee pahaa: jos huomaa, näkyy että on konna — et tule petetyksi, jos taasen on kunnon ihminen — se on mieluisa havainto.
— Näyttäkää minulle, missä on kunnon ihmisiä, sanoi Aleksander halveksimalla.
— Vaikkapa sinä ja minä — millä tavalla emme olisi kunnon ihmisiä?Kreivi, koska hänestä kerran läksi puhe, on myöskin kunnon ihminen.Vähäkö niitäkö löytyy? Jokaisella on jotakin huonoa… eivät kaikkiole heistä pahojakaan, eivätkä kaikki ole kunnottomia.
— Kaikki, kaikki! sanoi Aleksander päättävästi.
— Mutta sinä?
— Minäkö? Minulla on särjetty, mutta halpamaisuudesta puhdas sydän, sielu ruhjottu tuskalla, mutta sitä ei voi soimata valheesta, teeskentelystä, petoksesta, ei minuun tartu…
— No hyvä, katsotaan. Mitä kreivi on sinulle tehnyt?
— Mitäkö on tehnyt? Hän on ryöstänyt minulta kaikki.
— Puhu selvemmin. Sanalla kaikki voi ymmärtää Jumala ties mitä, ehkä rahojakin: niiden ryöstöä hän ei tekisi…
— Sen, mikä on minulle kallein kaiken maailman aarteista, sanoiAleksander.
— Mitähän se olisi?
— Kaikki — onneni, elämäni.
— Olethan elossa?
— Valitettavasti — olen. Mutta tämä elämä on julmempi sataa kuolemaa.
— Sano suoraan mitä on tapahtunut?
— Hirmuista! huudahti Aleksander.
— Jumalani! Jumalani!
— Ah! Eiköhän ole voittanut sinulta kaunottaresi, tuon… kuinka sen nimi olikaan? Niin! Hän on semmoiseen mestari: sinun on vaikea kilpailla hänen kanssaan. Hän on aika riiviö! sanoi Piotr Ivanitsh, pannen suuhunsa kalkkunapaistia palan.
— Mestarisuutensa saa hän kalliisti maksaa! sanoi Aleksander kiivastuen. Minä en anna perään taistelutta… Kuolema päättäköön, kumpi meistä Nadinkan omistaa. Minä tapan tuon iljettävän naisten hempun! Ei hänen pidä elää ja nauttia ryöstettyä aarretta… Minä pyyhkäisen hänet maanpinnalta!…
Piotr Ivanitsh purskahti nauramaan.
— Pikkukaupunkilaisuus esiintyy! sanoi hän. A propos kreivistä, Aleksander. Eikö hän ole puhunut, onko hänelle ulkomaalta tuotua posliinia? Hän tilasi keväällä: tahtoisin käydä katsomassa…
— Eihän puhe ole posliinista, setä; kuulitteko mitä minä sanoin, keskeytti Aleksander ankarasti.
— Hm, hm! mutisi setä vakuuttamalla, pureskellen luuta.
— Mitä Te sanotte?
— En mitään. Minä kuuntelen mitä sinä sanot.
— Kuunnelkaa vaikka edes kerran elämässänne tarkkaavaisuudella: minä tulin neuvoa kysymään, tahdon rauhoittua, ratkaista miljoonan tuskallisia kysymyksiä, jotka mieltäni kalvaavat… olen hajamielinen… pois suunniltani, auttakaa minua…
— Tässä olen, palvelukseksesi; sano vaan mitä tarvitset… olen valmis rahallakin auttamaan… jos vaan ei ole turhuuksiin…
— Turhuuksiin! ei, ei ole turhuuksiin, kun kenties muutaman tunnin perästä en ole maailmassa tahi itse olen murhaaja… Te vaan nauratte, syötte kylmänkiskoisesti illallista!
— Pyydän nöyrimmästi! Itse olet varmaan syönyt illallista, mutta toisen ei pitäisikään syömän.
— Minä en ole kahteen vuorokauteen tiennyt, mitä syöminen on.
— Oho, tosiaankin, tässä on sitten jotain kovin tärkeätä kysymyksessä?
— Sanokaa minulle yksi sana: osoitatteko minulle suurimman palveluksen?
— Minkä?
— Suostutteko olemaan todistajani?…
— Kotletit ovat aivan kylmät! huomautti Piotr Ivanitsh tyytymättömänä, työntäen pois luotaan vadin.
— Te nauratte setä?
— Ajattele itse, miten voisin kuunnella totisena semmoista joutavaa: kutsut minua varamiekkailijaksi!
— Mitä Te sanotte!
— Tietysti sitä, etten tule.
— Hyvä; kyllä löytyy joku toinen, vieras, joka ottaa osaa minun katkeraan loukkaukseeni. Ottakaa Te vaan vaivaksenne puhua kreivin kanssa, tiedustella ehdoista…
— En voi: minun kieleni ei käänny ehdottamaan semmoista hulluutta.
— Hyvästi sitten, sanoin Aleksander ottaen hattunsa.
— Mitä! Joko sinä lähdet? Etkö huoli viiniä?…
Aleksander oli mennyt oven luo, mutta oven luona istui hän tuolille kovin murheisena.
— Kenen luo pitää mennä, keltä hakea osanottoa?… sanoi hän hiljakseen.
— Kuule, Aleksander! aloitti Piotr Ivanitsh, pyyhkien pöytäliinalla suutaan ja työntäen nojatuolia lähemmäksi veljen poikaa! Näen, että sinun kanssasi pitää puhua todella, eikä leikillä. Puhutaan siis. Sinä tulit minulta hakemaan apua: minä autan sinua, mutta toisella tavalla;; kuin sinä luulet ja sillä ehdolla että — tottelet. Älä kutsu ketään varamiekkailijaksi: siitä ei tule mitään hyötyä. Turhasta tehdään historia, se leviää ympäri, sinua pilkataan tahi vielä pahempi, siitä voi tulla pahennusta. Ei kukaan tule, mutta jos viimeinkin löytyisi semmoinen hullu, niin kaikki olisi sittenkin turhaa: kreivi ei tule taistelemaan, minä tunnen hänet.
— Eikö tule! Sitten hänessä ei ole pisaraakaan kunniantuntoa! huomautti Aleksander häijysti. En olisi luullut hänen olevan siihen määrään halvan!
— Hän ei ole halpa, vaan järkevä.
— Teidän mielestänne minä vaan olen typerä?
— E… et, olet rakastunut, sanoi Piotr Ivanitsh venyttäen.
— Jos Te, setä, aiotte selittää minulle kaksintaistelun järjettömyyden ikäänkuin varoilla olemiseksi, niin sanon edeltäpäin — turha, vaiva: minä pysyn päätöksessäni.
— Ei: se on jo aikoja sitten näytetty toteen, että tappeleminen on — ylipäänsä hulluutta; mutta tappelevat nuo kuitenkin; vähäkö aasia löytyy? Ei niille saa järkeä kalloon, Minä tahdon näyttää toteen, että juuri sinun ei pitäisi tapella.
— Olen utelias kuulemaan miten voitte vakuuttaa minulle.
— Kuule siis minua. Sanos minulle, kenelle sinä oikeastaan olet vihoissasi, kreivillekö vai tuolle… mikä hänen nimensä on… Anjutako?
— Kreiviä en kärsi, tyttöä halveksin, sanoi Aleksander.
— Aloittakaamme kreivistä. Olkoon vaikka niin, että hän suostuu sinun vaatimukseesi, olkoon niinkin, että sinä löydät jonkun hullun todistajaksi — niin mitä siitä lähtee? Kreivi tappaa sinut kuin kärpäsen, mutta jälestäpäin rupeavat kaikki sinulle nauramaan; siis hyvä kosto! Mutta ethän sinä tätä tahtoisi, sinähän tahtoisit tappaa kreivin.
— Sitä ei tiedetä, kuka kenen tappaa, sanoi Aleksander.
— Ihan varmaan tappaa hän sinut. Ethän sinä taida osata ensinkään ampua, mutta sääntöjen mukaan on ensimmäinen laukaus — kreivin.
— Siinä päättää Jumalan tuomio.
— No, valta on sinun — kyllä se päättää kreivin hyödyksi. Sanotaan, että kreivi viidentoista askeleen päästä niin vaan satuttaa, mutta sinun menee kuin kiusalla ohitse! Olkoon niinkin, että Jumalan tuomio antaa semmoisen kömpelyyden ja vääryyden tapahtua: sinä saisit hänet jotenkin satunnaisesti tapetuksi. — Parempiko se olisi? Luulisitko sillä saavasi palaamaan kaunottaresi rakkauden? Et, hän ei voisi sinua kärsiä, ja sitten annettaisi sinut vielä sotamieheksi. Mutta tärkein on se, että toisena päivänä alkaisit epätoivossa repiä tukkaasi ja kylmenisit paikalla rakastetullesi…
Aleksander kohotti halveksien olkapäitään.
— Te keskustelette hyvin sujuvasti setä, virkkoi hän, sanokaa mitä minun pitäisi tehdä tilassani?
— Ei mitään! Jättää asia sillensä: se on jo pilattu.
— Jättää onni hänen käteensä, antaa hänen tulla ylpeäksi omistajaksi… oh! Voisiko mikään uhkaus saada minut asettumaan? Te ette tiedä minun kärsimyksiäni! Te ette ole koskaan rakastunut, ja aiotte Teidän kylmällä moralillanne hämmentää minut… Teidän suonissanne virtaa maitoa, eikä verta…
— Jo riittää loruja Aleksander! Vähäkö maailmassa löytyy semmoisia kuin sinun — Mariasi tai Sofiasi, vai mikä se olikaan?
— Häntä kutsutaan Nadinkaksi.
— Nadinkako? Mutta kuka on Sofia?
— Sofia… hän on maalla, sanoi Aleksander vastenmielisesti.
— Näetkös, jatkoi setä, siellä on Sofia, täällä on Nadinka, mutta kolmannessa paikassa vielä Maria. Sydän on kuin syvä kaivo: siitä ei löydä pian pohjaa. Se rakastaa vanhuuteen saakka…
— Ei, sydän rakastaa kerran vaan.
— Ja sinä toistat mitä olet muilta kuullut. Sydän rakastaa niin kauan, kunnes ei ole kadottanut kaikkea voimaansa. Se elää omaa elämäänsä niinkuin kaikki ihmisessä, sillä on nuoruutensa ja vanhuutensa. Jos ei yksi rakkaus onnistu, niin se menee tainnoksiin ja on ääneti toiseen rakkauteen asti; jos toisessa taas hämmennetään, eroitetaan ja — taipumus rakastamiseen jää käyttämättömäksi kolmanteen, neljänteen asti, siksi kunnes sydän panee viimeinkin kaikki voimansa yhteen onnelliseen kohtaukseen, jossa ei mikään hämmennä, mutta sitten vähitellen ja hitaasti kylmenee. Toisille onnistuu rakkaus ensimmäisellä kerralla, siitä ovat he ruvenneet huutamaan, että voi rakastaa ainoastaan kerran. Niin kauan kuin ihminen ei ole vanha, vaan nuori…
— Aina Te, setä, puhutte nuoruudesta, luultavasti aineellisesta rakkaudesta…
— Siksi puhun nuoruudesta, kun vanhuuden rakkaus on hairahdus, muodottomuus. Mikä on aineellinen rakkaus? Semmoista rakkautta ei löydy, taikka se ei ole rakkautta, aivan kuin ei se ole myöskään puhdasta ihanteellista rakkautta. Rakkauteen ottaa yhtä paljon osaa niin sielu kuin ruumiskin; päinvastaisessa tapauksessa se ei ole täydellinen; me emme ole henkiä emmekä luontokappaleita. Itsehän sanoit "suonissanne virtaa maitoa, eikä verta".
— No, näetkös: toiselta puolelta ota verta Siioniisi — se on aineellista, toiselta puolelta — itserakkautta, tottumusta — se on henkistä, siinä on sinulle rakkaus! Mutta mihin minä jäinkään? Niin! Sotamieheksi: sitäpaitsi kaunottaresi ei päästä sinua tämän histooriasi perästä silmiensä eteen. Sinä pahentaisit tyhjänpäiväisesti sekä häntä että itseäsi, — huomaatko nyt? Toivon, että olemme toiselta kannalta jo lopullisesti selvittäneet tämän kysymyksen. Nyt…
Piotr Ivanitsh kaasi itselleen viiniä ja joi.
— Mokoma tolvana, sanoi hän, toi esille kylmää lafittia.
Aleksander oli ääneti, pää alas vaipuneena.
— Sano nyt, jatkoi setä, lämmittäen viinilasia molemmilla käsillään, miksi sinä tahdoit pyyhkäistä kreivin maanpinnalta?
— Sanoinhan minä sen jo. Eikö hän ole turmellut minun onneani?…Hän syöksi kuin villieläin…
— Lammaslaumaan! keskeytti setä.
— Ryösti kaikki, jatkoi Aleksander.
— Hän ei ole ryöstänyt, vaan tuli ja otti. Pitikö hänen ottaa selkoa, oliko kaunottaresi vapaa tahi ei? Minä en ymmärrä tuota hullutusta, jota, totta puhuen, suurin osa rakastajista tekevät maailman luomisesta asti: ovat äkeissään kilpakosijoilleen. Onko mitään järjettömämpää kuin — pyyhkäistä maanpinnalta! Mistä syystä? Siitä syystä, että hän miellyttää! Niinkuin hän olisi syyllinen siihen, ja niinkuin asiat muodostuisivat paremmiksi siitä, että häntä rankaisemme. Mutta sinun… mikä hän onkaan? Katinka vai mikä hän on, onko hän vastustanut kreiviä? Onko hän koettanut mitenkään paeta vaaraa? Hän on itse antautunut, lakannut sinua rakastamasta. Ei ole siis mitään tapeltavaa — et kumminkaan saa sillä entistä takaisin! — Mutta päätöksessäsi pysyminen — on itsepäisyyttä! Vaatia vaimolta uskollisuutta — siinä on vielä järkeä siihen on liitetty velvollisuus; siitä riippuu usein perheen pääasiallinen menestys; ei sitäkään voi vaatia, ettei hän… vaatia voi ainoastaan, ettei hän… tuota… Etköhän itsekin antanut häntä kreiville molemmin käsin? Oletko häntä kieltänyt?