The Project Gutenberg eBook ofTemplen vangitThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Templen vangitRomaani Ranskan vallankumuksestaAuthor: Alexandre DumasTranslator: Urho KivimäkiRelease date: December 1, 2024 [eBook #74824]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1927Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TEMPLEN VANGIT ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Templen vangitRomaani Ranskan vallankumuksestaAuthor: Alexandre DumasTranslator: Urho KivimäkiRelease date: December 1, 2024 [eBook #74824]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1927Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Templen vangit
Romaani Ranskan vallankumuksesta
Author: Alexandre DumasTranslator: Urho Kivimäki
Author: Alexandre Dumas
Translator: Urho Kivimäki
Release date: December 1, 2024 [eBook #74824]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1927
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TEMPLEN VANGIT ***
language: Finnish
Romaani Ranskan vallankumouksesta
Kirj.
Ranskankielestä suomentanut
Urho Kivimäki
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1927.
I. Kello kuudesta yhdeksään illallaII. Kello yhdeksästä kahteentoistaIII. LeskiIV. Mitä Andrée tahtoi GilbertiltäV. TempleVI. Verinen vallankumousVII. Syyskuun 2 päivän aattoVIII. Beausire jälleen esilläIX. OksennuslääkeX. Syyskuun 1 päiväXI. Syyskuun 1 ja 2 päivän välinen yöXII. Syyskuun 2 päiväXIII. MaillardXIV. Mitä Templessä tapahtui verilöylyn aikanaXV. Valmy.XVI. MaillardXVII. MarttyyrikuningasXVIII. Mestari Gamain esiintyy vielä kerranXIX. Preussilaiset peräytyvätXX. OikeudenkäyntiXXI. Ludvig XVI:n testamenttiXXII. Tuomio
Kello kuudesta yhdeksään illalla
Kansa oli astunut palatsiin niinkuin astutaan petoeläimen luolaan. [Romaani on suoranaista jatkoa Marseljeesille]. Se ilmaisi tunteensa huudoilla: "Kuolema sudelle! Kuolema naarassudelle! Kuolema sudenpennuille!"
Jos se olisi tavannut kuninkaan, kuningattaren ja kruununprinssin, olisi se, empimättä ja arvellen käyvänsä oikeutta, katkaissut nämä kolme päätä samalla iskulla.
Myöntäkäämme, että se olisi ollut heidän onnensa!
Kun eivät tavanneet niitä, joita huudoillaan ajoivat takaa, joita etsivät kaapeista, verhojen takaa, vuodevaatteinen alta, voittajat suuntasivat kostonsa kaikkeen, esineihin kuten ihmisiinkin — he särmäsivät ja pirstoivat kaikki yhtä tunteettoman julmasti — näihin seiniin, joiden sisällä oli päätetty Pärttylinyön ja Marskentän verilöylyt ja jotka nyt haastoivat hirveää kostoa.
Kuten lukija huomaa, emme yritä pestä kansaa puhtaaksi. Päinvastoin olemme kuvanneet sen likaiseksi ja veriseksi kuten se olikin. Mutta kiiruhtakaamme heti lisäämään, että voittajat lähtivät palatsista verisin, mutta tyhjin käsin! [Myöhemmin näemme Elokuun 10 päivän vallankumouksen historiasta, että kansa ampui kaksisataa ihmistä varkaudesta syytettyinä.]
Peltier, jota ei voine syyttää puolueellisuudesta isänmaanystävien hyväksi, kertoo, että muuan viinikauppias, Mallet nimeltään, toi kansalliskokoukselle sataseitsemänkymmentäkolme louisdoria, jotka oli löydetty palatsissa surmatun papin taskuista, että kaksikymmentäviisi sanskulottia raahasi kokoukseen arkun, joka oli täynnä kuninkaan hopeisia pöytäastioita: että muuan sotilas viskasi puheenjohtajan pöydälle Pyhän Ludvigin ritarijärjestön ristin; toinen heitti samalle pöydälle sveitsiläiskellon, kolmas tukun assignaatteja, neljäs pussillisen écu-rahoja, viides koristuksia, kuudes timantteja ja seitsemäs kuningattarelle kuuluneen lippaan, jossa oli tuhatviisisataa louisdoria.
"Ja", lisää historioitsija ivallisesti, huomaamatta, että hän tulee näin ylistäneeksi kaikkia näitä miehiä, "ja kansalliskokous lausui pahoittelunsa, kun se ei tuntenut näiden vaatimattomien kansalaisten nimiä, jotka olivat uskollisesti kantaneet sen helmaan kaikki nämä kuninkaalta varastetut aarteet".
Me emme liehakoi kansaa. Me tiedämme, että se on kaikkein kiittämättömin, oikullisin, häälyväisin valtias. Me kerromme sekä sen rikokset että hyveet.
Tuona päivänä se oli julma; se punasi kätensä hekumoiden. Tuona päivänä aatelismiehiä viskattiin elävinä ikkunoista katuun, sveitsiläisiä, eläviä tai kuolleita, silvottiin portailla, rinnasta riuhtaistuja ihmissydämiä puserreltiin kourissa kuin sieniä, ihmispäitä kannettiin piikkien kärjissä. Tuona päivänä tämä kansa joka piti alhaisena tekona varastaa kellon tai Pyhän Ludvigin ristin — antautui kaikkiin koston ja julmuuden kammottaviin iloihin.
Ja silti, keskellä tätä elävien teurastusta ja vainajien häväistystä, se joskus armahtikin, kuten kylläinen leijona.
Rouvat de Tarente, de la Roche-Aymon, de Ginestons ja neiti Pauline de Tourzel olivat jääneet Tuilerieihin, kuningattaren hylkääminä. He olivat paenneet lisäksi Marie-Antoinetten huoneeseen. Kun palatsi oli vallattu, kuulivat he kuolevien huudot ja voittajien uhkailut, lähestyvät askelet, kiireiset, hirveät, säälimättömät askeleet.
Rouva de Tarente meni avaamaan oven.
"Astukaa sisälle", sanoi hän, "täällä on vain naisia".
Voittajat astuivat sisälle, käsissä savuavat kiväärit ja veriset sapelit.
Naiset lankesivat polvilleen.
Surmaajat kohottivat jo puukkonsa heidän päänsä päälle sanoen heitä rouva Veton neuvojiksi, Itävallattaren uskotuiksi, mutta silloin muuan Pitoun lähettämä, pitkäpartainen mies huusi kynnykseltä:
"Säästäkää naiset, älkää tuottako häpeää kansalle!" Ja naiset säästettiin.
Rouva Campan, jolle kuningatar oli sanonut: "Odottakaa minua, minä palaan pian tai lähetän noutamaan teidät luokseni… Jumala yksin tietää, minne!" — rouva Campan odotteli huoneessaan kuningattaren paluuta tai että häntä tultaisiin hakemaan.
Hän itse kertoo olleensa ihan tolkuton tämän hirveän metelin raivotessa, ja kun hän ei nähnyt sisartansa, joka varmaankin oli piiloutunut johonkin verhojen taa tai ryöminyt jonkun huonekalun suojaan, arveli hän löytävänsä tämän jostakin keskikerroksen huoneesta, mutta siellä hän tapasi vain kaksi hovinaistansa ja erään jättiläiskokoisen miehen, kuningattaren palvelijan.
Vaikka olikin päästänsä pyörällä, rouva Campan oivalsi, että vaara uhkasi tuota palvelijaa eikä häntä.
"Paetkaa toki", huusi hän, "paetkaa, onneton! Kaikki muut palvelijat ovat jo kaukana!… Paetkaa, vielä on aikaa!"
Mies yritti nousta, mutta lysähti takaisin ja vaikeroi:
"Voi, minä en jaksa, kuolemanpelko on lamauttanut minut!"
Tällä hetkellä ilmestyi kynnykselle joukko humalaisia, raivopäisiä, veren tahraamia miehiä, jotka syöksyivät palvelijan kimppuun ja silpoivat hänet kappaleiksi.
Rouva Campan ja molemmat kamarineidot pakenivat pikku portaille.
Nähdessään kolmen naisen yrittävän pakosalle osa murhaajista syöksyi heidän perässään, ja naiset oli pian tavoitettu.
Kamarineidot lankesivat polvilleen ja tarttuivat, rukoillen murhaajilta armoja, käsillään sapelinteriin.
Rouva Campan, joka oli ehtinyt portaitten yläpäähän, tunsi äkkiä raivoisan kouran tarttuvan hänen selkäänsä pidättääkseen hänet vaatteista. Hän näki sapelinterän välähtävän päänsä päällä surmaavan salaman lailla, hän mittasi sen lyhyen hetken, joka erottaa elämän ikuisuudesta ja joka kaikessa lyhyydessäänkö sisältää suunnattomasti vanhoja muistoja, mutta silloin kuului portaitten alapäästä käskemään tottunut ääni lausuvan:
"Mitä te teette siellä ylhäällä?"
"Hei", vastasi murhaaja, "mikä hätänä?"
"Naisia ei surmata, kuuletteko?" sanoi ääni alhaalta.
Rouva Campan oli polvillaan. Sapeli oli jo kohonnut hänen päänsä päälle: hän tunsi jo kivun, jonka saisi seuraavassa sekunnissa kokea.
"Nouse, kurja nainen!" sanoi hänelle pyöveli. "Kansa säästää sinut!"
Mitä teki kuningas tällä välinLogographenaitiossa?
Kuninkaan oli nälkä, ja hän pyysi päivällistä.
Hänelle tuotiin leipää, viiniä, kana, kylmää paistia ja hedelmiä.
Kuten kaikki Bourbon-sukuiset hallitsijat, kuten Henrik IV, kuten Ludvig XIV, kuningas oli suursyömäri. Hänen henkisten mielenliikutustensa takana, jotka harvoin paljastuivat hänen pöhöttyneillä, velttolihaksisilla kasvoillaan, vaanivat alati seuraavat kaksi voimakasta ruumiillista tarvetta: uni ja nälkä. Olemme nähneet, että hänen oli täytynyt päästä nukkumaan palatsissa, ja nyt me näemme, että hänen täytyi saada syödä kansalliskokouksessa.
Kuningas mursi leivän ja paloitti kanan ikäänkuin olisi ollut metsästysretken ruoka-aika, välittämättä tuon taivaallista häntä silmäilevistä katseista.
Näiden katseiden joukossa oli muuan silmäpari, joka paloi, kun ei voinut itkeä: kuningattaren silmät.
Hän oli evännyt kaikki; epätoivo rasitti häntä.
Hänestä tuntui, että hänen jalkansa olivat juuttuneet Charnyn kallisarvoiseen vereen ja että hänen täytyisi jäädä siihen asentoon ikiajoiksi ja elää hautakukan lailla saamatta muuta ravintoa kuin minkä kuolema hänelle antoi.
Hän oli kärsinyt paljon Varennesin matkalla; hän oli kärsinyt paljon Tuileries-palatsin vankeudessa; hän oli kärsinyt paljon viime yönä ja tänä päivänä, mutta hän ei liene kärsinyt sentään milloinkaan niin kuin nyt nähdessään kuninkaan syövän.
Ja kuitenkin tilanne oli ollut kyllin vakava riistämään ruokahalun jokaiselta toiselta kuin Ludvig XVI:lta.
Kansalliskokous, mistä kuningas oli tullut hakemaan suojaa, tarvitsi itsekin suojelusta. Se ei salannutkaan heikkouttaan.
Aamupäivällä se oli yrittänyt estää Suleaun murhaa, muttei ollut voinut.
Kello kahdelta se oli yrittänyt estää sveitsiläisten teloituksen, muttei ollut voinut.
Nyt sitä itseään uhkasi mielettömäksi kiihtynyt joukko, joka huusi:"Viralta pois, viralta pois!"
Valiokunta kokoontui kaikessa kiireessä.
Vergniaud oli siinä mukana. Hän antoi puheenjohtajan toimen Guadetille, jottei valta mitenkään pääsisi girondelaisten käsistä.
Valiokunnan jäsenten neuvottelu oli lyhyt; se neuvotteli jotenkuten kiväärinpaukkeen ja tykkien jyskeen kajahdellessa ympärillä.
Vergniaud piteli kynää ja sepitti kuninkuuden väliaikaista lakkauttamista koskevan asetusehdotuksen.
Hän astui istuntosaliin alakuloisena ja masentuneena yrittämättä peitellä alakuloisuuttansa tai masentunutta mielialaansa, sillä hän joutuisi antamaan viimeisen takeen kuninkaalle siitä, kuinka hän kunnioitti kuninkuutta, ja vieraalle, kuinka hän kunnioitti kestiystävyyttä.
"Hyvät herrat", sanoi hän, "erikoisvaliokunnan nimessä minä esitän teille hyvin jyrkät toimenpiteet, mutta minä vetoan teidät vallanneeseen murheelliseen mielentilaan uskaltaakseni toivoa, että isänmaan pelastukseksi te hyväksytte ne heti."
* * * * *
"Kansalliskokous toteaa, että isänmaata uhkaavien vaarojen mitta on täysi, että valtakuntaa jäytävä paha johtuu pääasiallisesti siitä epäluottamuksesta, jota toimeenpanovallan haltijan esiintyminen on herättänyt sodassa, joka hänen nimessään on julistettu maan perustuslakia ja kansallista itsenäisyyttä vastaan, ja että tämä epäluottamus on kaikkialla valtakunnassa johtanut ajatukseen Ludvig XVI:lle uskotun vallan lakkauttamisesta.
Toisaalta lakiasäätävä kansalliskokous ei halua laajentaa omaa valtaansa vallananastuksella eikä se voi sovelluttaa perustuslaeille vannomaansa valaa eikä lujaa tahtoaan pelastaa maan vapautta muutoin kuin vetoamalla kansan määräämisvaltaan.
Siksi se säätää seuraavaa:
– Ranskan kansa kutsutaan valitsemaan kansalliskonventti.
– Toimeenpanovalta lakkautetaan toistaiseksi. Päivän kuluessa julkaistaan asetus kuninkaalliseen huonekuntaan kuuluvan kuvernöörin nimittämisestä.
– Kuninkaan sivililistan suoritus lakkautetaan.
– Kuningas ja kuninkaallinen perhe jäävät lakiasäätävän kansalliskokouksen haltuun, kunnes Pariisi rauhoittuu.
– Departementti valmistuttaa heidän asunnokseen Luxembourgin, missä kansalaiset vartioivat heitä."
* * * * *
Kuningas kuunteli asetusta tavanomaisen kylmästi.
Kun Vergniaud sitten palasi puheenjohtajan paikalle, kumartui kuningas aitiostaan häneen päin ja sanoi:
"Tiedättekö, että se, mitä nyt teette, ei ole vallan perustuslaillista?"
"Se on totta, sire", vastasi Vergniaud, "mutta se on ainoa keino pelastaa teidän henkenne. Ellemme hyväksy viraltapanoa, vievät ne teiltä pään!"
Kuningas liikautti huuliaan ja hartioitaan kuin sanoakseen: "Se on mahdollista." Sitten hän istuutui entiselle paikalleen.
Hänen päänsä yläpuolella alkoi kello lyödä.
Hän laski jokaisen lyönnin.
Kun viimeinen oli lakannut kaikumasta, sanoi hän:
"Yhdeksän."
Kansalliskokouksen laatimassa asetuksessa sanottiin, että kuningas ja kuninkaallinen perhe jäisivät lakiasäätävän kansalliskokouksen haltuun, kunnes Pariisi rauhoittuisi.
Kello yhdeksän salin tarkastajat tulivat noutamaan kuningasta ja kuningatarta opastaakseen heidät heille varattuun tilapäiseen asuntoon.
Kuningas viittasi heitä odottamaan hetken.
Tällöin oli tosiaankin esillä kysymys hänelle tärkeästä asiasta: ministerien nimittäminen.
Sota-, sisäasiain ja talousministerit oli jo nimitetty: niiksi olivat tulleet kuninkaan erottamat Roland, Clavières ja Servan.
Jäljellä olivat oikeus-, meri- ja ulkoasiain ministerien paikat.
Danton nimitettiin oikeusministeriksi, Monge meriministeriksi ja Lebrun ulkoasiain ministeriksi.
Kun tämä viimeksi mainittu ministerinpaikka oli täytetty, sanoi kuningas:
"Lähtekäämme."
Ja hän nousi ja poistui ensimmäisenä.
Kuningatar seurasi häntä. Hän ei ollut nauttinut mitään Tuilerieistä lähdettyään, ei edes lasillista vettä.
Madame Elisabeth, kruununprinssi, kuninkaallinen prinsessa, rouva deLamballe ja rouva de Tourzel seurasivat heitä.
Kuninkaalle varattu huoneisto oli vanhan feuillantti-luostarin ylimmässä kerroksessa. Siinä oli asunut arkistonhoitaja Camus, ja siihen kuului neljä huonetta.
Ensimmäiseen huoneeseen, joka suoraan sanoen oli vain eteinen, jäivät kuninkaan palvelijat, jotka uskollisina seurasivat hänen kovan onnensa mukana.
Heitä olivat Poixin ruhtinas, parooni d'Aubier, herrat de Saint-Pardon, de Goguelat, de Chamillé ja Hue.
Kuningas otti haltuunsa seuraavan huoneen.
Kolmas tarjottiin kuningattarelle. Se oli ainoa paperoitu huone. Marie Antoinette heittäytyi heti vuoteelle ja pureutui sen poikkipielukseen tuntien tuskaa, johon ei voi verratakaan teloituspyörällä koettuja tuskia.
Molemmat lapset jäivät hänen luoksensa.
Neljäs, hyvin ahdas huone tuli madame Elisabethin, rouva de Lamballen ja rouva de Tourzelin osalle, ja he sijoittuivat siihen parhaansa mukaan.
Kuningattarelta puuttui kaikkea, sillä häneltä oli riistetty rahakukkaro ja kello siinä mylläkässä, joka oli syntynyt kansalliskokouksen oven edessä. Liinavaatteita hän ei tietenkään ollut ottanut mukaansa Tuilerieistä lähtiessään.
Hän lainasi viisikolmatta louisdoria rouva Campanin sisarelta ja lähetti noutamaan liinavaatteita Englannin lähetystöstä.
Illalla kansalliskokous kuulutti soihtujen valossa Pariisin kaduilla, minkä päätöksen se oli päivemmällä tehnyt.
Kello yhdeksästä kahteentoista
Sivuuttaessaan Carrousel-aukion nämä soihdut valaisivat surullista näkyä!
Päätaistelu oli käyty, mutta se jatkui vielä ihmisten sydämessä, sillä viha ja epätoivo elivät taistelun jälkeen.
Aikalaisten kuvaukset ja rojalistinen perintätaru ovat kauan ja hartaasti säälineet, kuten mekin olemme valmiit tekemään, niitä korkeita päitä, joiden otsalta tämä kauhea päivä riisti kruunun. Ne ovat merkinneet muistiin sveitsiläisten ja aatelismiesten osoittaman uljuuden, kurin ja uhrautuvaisuuden, ne ovat laskeneet veripisarat, jotka valtaistuimen puolustajat vuodattivat, mutteivät ole laskeneet kansan ruumiita, äitien, sisarten, leskien kyyneliä.
Mainitkaamme niistä pari sanaa.
Jumalalle, joka korkeassa viisaudessaan ei ainoastaan salli, vaan myöskin johtaa maanpäällisiä tapahtumia, veri on verta, kyynelet kyyneliä.
Vainajien lukumäärä oli rahvaan joukossa paljoa huomattavampi kuin sveitsiläisten ja aatelismiesten riveissä.
Katsokaamme, mitäElokuun 10 päivän vallankumouksen historiankirjoittaja, samainen Peltier, rojalisti, siitä sanoo.
"Elokuun 10 päivä maksoi ihmiskunnalle arvioita seitsemänsataa sotilasta ja kaksikymmentäkaksi upseeria, kaksikymmentä kuningasmielistä kansalliskaartilaista, viisisataa liittoutunutta, kolme kansallisten joukkojen päällikköä, neljäkymmentä poliisia, yli sata kuninkaan palvelijaa,kaksisataa varkaudesta ammuttua[Olemme vuosien 1830 ja 1848 keikauksissa nähneet tämän kansanomaisen oikeudenkäytön uudistuvan.], feuillantti-luostarissa surmatut yhdeksän kansalaista, herra de Clermont-d'Amboisen, ja läheskolmetuhatta rahvaanmiestä, jotka saivat surmansa Carrousel-aukiolla, Tuileriein puutarhassa tai Ludvig XV:n torilla, yhteensä noin neljätuhatta kuusisataa ihmistä."
Se onkin ymmärrettävissä: olemme nähneet, minkälaisiin varokeinoihin oli ryhdytty Tuileriein vahvistamiseksi. Sveitsiläiset olivat yleensä ampuneet lujien muurien suojasta, hyökkääjät sensijaan saivat torjua iskut pelkällä rinnallaan.
Kolmetuhatta viisisataa hyökkääjää, laskematta mukaanniitä kahtasataa varasta, jotka oli ammuttu, oli siis tuhoutunut! Voi otaksua haavoittuneita olleen lähes yhtä paljon; elokuun 10 päivän vallankumouksen historioitsija puhuu vain kuolleista.
Monet näistä kolmestatuhannesta viidestäsadasta sanokaamme puolet — olivat aviomiehiä, köyhiä, perheenisiä, jotka sietämätön kurjuus oli ajanut taisteluun ja tarttumaan ensimmäiseen käsille osuneeseen aseeseen tai lähtemään aseettomina ja jotka kuolemaan mennessään jättivät hökkeleihinsä nälkiintyneet lapset ja epätoivoiset äidit.
Sen kuoleman he olivat löytäneet joko Carrousel-aukiolla, missä taistelu oli alkanut, tai palatsin huoneissa, missä se oli jatkunut, tai Tuileriein puutarhassa, missä se oli sammunut.
Kello kolmesta iltapäivällä kello yhdeksään illalla oli Madelainen hautausmaahan kuopattu kaikessa kiireessä kaikki asetakkiset sotamiehet.
Rahvaan ruumiitten laita oli toisin: roskarattaat korjasivat ja kuljettivat ne vastaaviin kaupunginosiin. Melkein kaikki vainajat olivat Saint-Antoinen tai Saint-Marceaun esikaupunkilaisia.
Sinne — etenkin Bastiljin ja Arsenalin toreille, Maubertin jaPanthèonin toreille — ne ladottiin vieri viereen.
Joka kerta kun tällaiset kaameat, raskaasti kulkevat ajoneuvot, jotka jättivät jälkeensä verisen viivan katukivitykselle, saapuivat jompaankumpaan näistä työläiskortteleista, joukko äitejä, vaimoja, sisaria ja lapsia piiritti ne kuolettava tuska sydämessä. [Lukekaa Micheletiä, kansan ainoaa, rehellistä historioitsijaa.] Ja sitä mukaa kuin saatiin varmuus elämästä tai kuolemasta, puhkesivat ilmoille huudot, uhkaukset ja nyyhkytykset. Ne olivat ennenkuulumattomia ja tuntemattomia kirouksia nämä huudot, jotka pahaa ennustavien yölintujen lailla räpyttelivät siipiään pimeässä ja lensivät vaikeroivina synkeää Tuileriein palatsia kohden. Ne leijailivat kuin korppiparvi taistelukentän yläpuolella uhaten kuningasta, kuningatarta, hovia, sitä itävaltalaista kamarillaa, joka kuningatarta ympäröi, niitä aatelisia, jotka häntä neuvoivat. Yhdet vannoivat vastaista kostoa — ja he kostivat syyskuun 2 päivänä ja tammikuun 21 päivänä — toiset tarttuivat jälleen piikkiin, sapeliin, pyssyyn ja humaltuneina silmin ahmimastaan verestä marssivat Pariisiin tappamaan… Surmaamaan ketkä? Surmaamaan, mitä oli jäljellä sveitsiläiskaartista, nuo ylimykset, tuon hovin, surmaamaan kuninkaan, surmaamaan kuningattaren, jos heidät missä tapaisivat!
Jos heille olisi sanottu: "Mutta surmaamalla kuninkaan ja kuningattaren te teette heidän lapsensa orvoiksi, surmaamalla ylimykset te aiheutatte maailmaan leskiä, surupukuisia sisaria!" olisivat vaimot, sisaret ja lapset vastanneet: "Mutta mekin olemme orpoja, mekin olemme surupukuisia sisaria, mekin olemme leskiä!" Ja sydän nyyhkytystä tulvillaan he menivät kansalliskokouksen ja Abbayen eteen, iskivät päänsä niiden oviin ja huusivat: "Kostoa, kostoa!"
Verinen, savuava Tuileriein palatsi oli hirveä nähtävyys. Sieltä olivat kaikki paenneet. Jäljelle olivat jääneet vain ruumiit ja kolme neljä vartiostoa, jotka pitivät silmällä, etteivät vainajia muka tuntemaan tulleet yölliset vieraat pääsisi ryöstämään poloista kuninkaallista asuntoa, jonka ovet oli puhkaistu ja ikkunat pirstottu.
Jokaisessa eteishuoneessa ja kaikkien portaitten juurella oli vahti.
Horloge-paviljongin, toisin sanoin pääportaitten, vartiostoa komensi muuan nuori kansalliskaartin kapteeni, jossa tämä kauhea hävitys näytti herättävän syvää sääliä — mikäli saattoi päätellä hänen kasvojensa ilmeestä, aina kun hän näki ruumisvankkurit, jotka jostakin syystä sivuuttivat hänen vartiopaikkansa — mutta jonka ruumiillisiin tarpeisiin tapahtunut hirmunäytelmä ei näyttänyt vaikuttaneen yhtään sen enempää kuin kuninkaaseenkaan, sillä kellon lähetessä yhtätoista illalla hän oli tyydyttämässä kauheaa ruokahaluaan neljä naulaa painavan leivän avulla, jota hän piteli vasemmassa kainalossaan, puukolla aseistetun oikean käden leikatessa siitä ehtimiseen paksuja viiluja; ne hän sitten työnsi suuhun, joka oli oikeassa mittasuhteessa saamaansa ravintomäärään.
Nojaten eteishuoneen kannatuspylvääseen hän katseli, kun luo haamujen lailla liikkuva äitien, vaimojen ja tytärten muodostama äänetön kulkue liukui hänen ohitseen. Sinne tänne pantujen tuohusten valossa nämä haeskelijat kävivät noutamassa sammuneesta kraatterista isiensä, puolisoittensa ja poikiensa ruumiit.
Äkkiä nuori kapteeni säpsähti. Hän oli äkännyt haamun kaltaisen olennon, jonka kasvot olivat puoleksi harson peitossa.
"Rouva kreivitär de Charny!" jupisi hän.
Haamu sivuutti hänet mitään kuulematta ja pysähtymättä.
Nuori kapteeni viittasi luoksensa luutnanttinsa.
Luutnantti tuli.
"Désiré", sanoi kapteeni, "tuossa on muuan tohtori Gilbertin tuntema nais-parka, joka varmaankin on tullut hakemaan miestänsä vainajien joukosta. Minun täytyy seurata häntä siltä varalta, että hän tarvitsisi tietoja tai apua. Jätän sinun huostaasi vartioston päällikkyyden. Valvo kahden puolesta!"
"Hitossa", vastasi luutnantti jota kapteeni oli puhutellut Désiréksi ja me täydellisemmin Désiré Maniquetiksi — "sinun naisesi on tavattomasti ylimyksen näköinen!"
"Hän onkin ylimys!" myönsi kapteeni. "Kreivitär!"
"Mene siis, minä vartioin kahden edestä."
Kreivitär de Charny oli ehtinyt portaitten ensimmäiseen käänteeseen, kun kapteeni erkani pylvään nojasta ja alkoi seurata häntä pysytellen kunnioittavasti viidentoista askelen päässä hänestä.
Nuori mies ei ollut erehtynyt. Poloinen Andrée etsi tosiaankin miestänsä, mutta hän ei hakenut tätä epäilyksestä värähdellen, vaan epätoivon luoma synkkä varmuus sydämessä.
Kun Pariisin tapahtumien kaiut herättivät heidät ilon ja onnen lumoista, oli Charny sanonut vaimolleen kalpeana, mutta päättävästi:
"Rakas Andrée, Ranskan kuningas on hengenvaarassa ja tarvitsee kaikki puolustajansa. Mitä minun on tehtävä?"
Andrée oli vastannut:
"Mentävä sinne minne velvollisuutesi sinua kutsuu ja kuoltava kuninkaan puolesta, jos se on välttämätöntä."
"Mutta sinä?" oli Charny kysynyt.
"Oh, älä ole minusta huolissasi!" oli Andrée vastannut. "Koska minä olen elänytkin vain sinussa, Jumala varmaankin sallii minun kuolla kanssasi."
Nämä ylevät sydämet olivat heti sopineet asiasta. Siitä ei keskusteltu enempää. Tilattiin postihevoset ja lähdettiin. Viittä tuntia myöhemmin he astuivat Coq-Héron-kadun varrella olevaan pikku hotelliin.
Samana iltana — kuten olemme nähneet — ja hetkellä, jolloin Gilbert, hänen vaikutusvaltaansa luottaen, kirjoitti hänelle ja kehoitti häntä tulemaan Pariisiin. Charny oli mennyt kuningattaren luokse, yllä tavanomainen meriupseerin virkapuku.
Siitä hetkestä alkaen hän ei ollut poistunut kuningattaren luota; sen me jo tiedämmekin.
Andrée oli sulkeutunut naistensa pariin rukoilemaan. Hetken hänkin oli ajatellut jäljitellä miehensä uhrautumista ja lähteä pyytämään entistä tointansa kuningattaren palveluksessa, kuten hänen miehensä oli tarjoutunut kuninkaan palvelukseen, mutta hän ei ollut rohjennut.
Elokuun 9 päivä oli kulunut hänelle syvässä ahdistuksessa, mutta mitään varmaa hän ei ollut saanut kuulla.
Elokuun 10 päivänä kello yhdeksältä aamupuolella hän oli kuullut ensimmäiset tykinlaukaukset.
On tarpeetonta mainita, että jokaisen laukauksen kajahdus pani hänen sydämensä värisemään viimeistä ydinhermoa myöten.
Kello kahdelta ammunta taukosi.
Oliko kansa voittaja vai voitettu?
Hän lähetti tiedustelemaan: kansa oli voittaja!
Kuinka oli Charnyn käynyt tässä hirveässä taistelussa? Andrée tunsi hänet: kreivi oli ollut mukana kaikilla voimillaan.
Hän lähetti tiedustelemaan uusia tietoja: hänelle kerrottiin, että melkein kaikki sveitsiläiset oli surmattu, mutta melkein kaikki ylimykset olivat pelastuneet.
Andrée odotteli.
Charny voisi tulla valepukuisena, Charnyn tarvitsisi ehkä paeta viivyttelemättä: hevoset valjastettiin; ja niille annettiin apetta ajoneuvojen edessä.
Hevoset ja vaunut odottelivat isäntää, mutta Andrée tiesi hyvin, että uhkasipa isäntää millainen vaara tahansa, tämä ei lähtisi hänettä.
Hän aukaisutti portit, jottei mikään viivästyttäisi Charnyn pakoa, josCharny pakenisi, ja hän jatkoi odotteluaan.
Tunnit vierivät.
– Jos hän on piiloutunut jonnekin, päätteli Andrée itsekseen, — hän ei voi lähteä piilopaikastaan ennen yötä… Odottakaamme siis yön tuloa!
Yö tuli, mutta Charnyta ei kuulunut.
Elokuussa yö tulee myöhään.
Vasta kello kymmeneltä Andrée menetti kaiken toivonsa. Hän kietoi harsohuivin päänsä ympärille ja lähti.
Matkansa varrella hän tapasi joukoittain vaimoja, jotka vääntelivät käsiään, ja laumoittain aseellisia miehiä, jotka huusivat: "Kostoa!"
Hän kulki molempien joukkojen keskellä. Edellisten tuska ja jälkimäisten kiukku suojelivat häntä. Eikä sinä iltana naisille äkäiltykään, vaan miehille.
Sinä iltana naiset itkivät puolella jos toisellakin.
Andrée saapui Carrousel-aukiolle. Hän kuuli kansalliskokouksen päätöstä julistettavan.
Kuningas ja kuningatar olivat kansalliskokouksen suojeluksessa, siinä kaikki, mitä hän käsitti. Hän näki parit kolmet vankkurit ja kysyi, mitä niissä vankkureissa kuljetettiin. Hänelle vastattiin, että niissä oli Carrousel-aukiolta ja Royale-pihalta kerättyjä ruumiita.
Sinne asti vasta oli ehditty vainajien korjuupuuhassa.
Andrée päätteli itsekseen, ettei Charny ollut taistellut Carrousel-aukiolla eikä Royale-pihalla, vaan kuninkaan tai kuningattaren oven edessä.
Hän kulki Royale-pihan yli, astui isoon eteishuoneeseen ja alkoi nousta portaita.
Juuri sillä hetkellä Pitou, jolla, kapteeni kun oli, oli isoon eteiseen sijoitetun vartioston päällikkyys, näki ja tunsi hänet sekä lähti häntä seuraamaan.
Leski
On tuiki mahdotonta luoda itselleen kuvaa siitä, miltä hävitettyTuileries-palatsi tällöin näytti.
Huoneitten lattiat olivat yltyleensä veressä ja sitä virtasi portaita alas…Jokunen ruumiskin oli vielä jäänyt sisähuoneihin.
Andrée menetteli kuten muutkin etsiskelijät: hän otti tuohuksen ja tutki vainajat ruumis ruumiilta.
Ja näin hän lähestyi kuningattaren ja kuninkaan huoneistojen ovea.
Pitou seurasi häntä yhä.
Kuninkaallisten huoneissa Andréen etsintä oli yhtä tuloksetonta kuin muuallakin. Hetken hän näytti olevan ymmällä, tietämättä, minne nyt menisi.
Pitou huomasi hänen epäröintinsä, lähestyi häntä ja sanoi:
"Ah, rouva kreivitär, tiedän hyvin, mitä te haette." Andrée kääntyi.
"Rouva kreivitär tarvitsee kenties minun apuani?"
"Herra Pitou?" sanoi Andrée.
"Palvelukseksenne, rouva kreivitär."
"Ah, niin, niin", virkkoi Andrée, "tarvitsen kipeästi apuanne!"
Hän tarttui nuoren kapteenin molempiin käsiin ja kysyi:
"Tiedättekö, kuinka kreivi de Charnyn on käynyt?"
"En tiedä, rouva", vastasi Pitou, "mutta minä voin auttaa teitä häntä etsiessänne".
"On eräs henkilö", jatkoi Andrée, "joka tietää hyvin, onko hän kuollut vai elossa, ja joka tietää, missä hän on, elävänä tai ruumiina".
"Kuka se henkilö on, rouva kreivitär?" kysyi Pitou.
"Kuningatar", jupisi Andrée.
"Tiedättekö missä kuningatar on?" sanoi Pitou.
"Kansalliskokouksessa luullakseni. Minulla on vielä hitunen toivoa: herra de Charny on kenties myöskin siellä hänen kerallaan."
"Vallan oikein", myönsi Pitou yhtyen tähän toivoon, ei itseään vakuuttaakseen, vaan rohkaistakseen leskeä. "Haluatteko mennä kansalliskokouksen puolelle?"
"Kyllä, mikäli ei ovia minulta suljeta…"
"Minä kyllä avautan ne teille."
"Lähtekäämme siis!"
Andrée heitti tuohuksen kauas luotaan, välittämättä, vaikka lattia syttyisi palamaan ja sen mukana koko Tuileries-palatsi. Mitä merkitsivät Tuilerieit tämän syvän epätoivon rinnalla? Niin syvän, ettei se vaatinut edes kyyneliä!
Andrée tunsi palatsin, sillä hän oli asunut siellä. Hän meni palveluskunnan pikku portaitten kautta keskikerrokseen ja sieltä edelleen isoon eteishuoneeseen. Tarvitsematta uudelleen käväistä veren tahraamissa huoneissa Pitou joutui Horloge-vartioston eteen.
Maniquet teki kunniaa.
"No", sanoi tämä, "entä kreivittäresi?"
"Hän toivoo löytävänsä miehensä kansalliskokouksen puolelta, ja me olemme nyt menossa sinne."
Sitten hän kuiskasi:
"Koska me voimme löytää kreivin, mutta ruumiina, lähetä Feuillant-pengermän portille neljä kelpo miestä, joiden voin odottaa puolustavan ylimyksen ruumista, ikäänkuin se olisi jonkun isänmaanystävän ruumis."
"Hyvä on. Mene kreivittäresi kanssa! Saat miehesi."
Andrée odotteli puutarhan portilla, jonka eteen oli pantu vartija. Koska Pitou oli tämän vartijan siihen sijoittanut, oli luonnollista, että vartija päästi Pitoun menemään.
Tuileriein puutarhaa valaisivat lamput, joita oli sytytetty sinne tänne ja varsinkin kuvapatsaitten läheisyyteen.
Oli miltei yhtä lämmin kuin päivällä, puiden lehdet tuskin värähtivätkään yötuulen heikossa virissä, ja lamput paloivat liikkumattomina kuin tulikärkiset keihäät. Ne valaisivat etäälle, eivät ainoastaan puutarhan lakeaa nurmikenttää, vaan lisäksi puiden suojassa viruvia yksinäisiä ruumiita.
Mutta Andrée oli nyt ihan varma siitä, että vain kansalliskokouksesta hän saisi tietoja miehestään, ja hän astelikin eteenpäin sivuilleen vilkaisematta.
Näin he sitten tulivat Feuillant-pengermän puolelle.
Kuninkaallinen perhe oli tunti sitten lähtenyt kansalliskokouksen istuntosalista ja mennyt omalle puolelleen, toisin sanoen siihen tilapäiseen huoneistoon, joka oli heitä varten pantu kuntoon.
Jos mieli päästä kuninkaallisten huoneistoon saakka, oli selviydyttävä kahdesta esteestä: ulkona seisovista vartijoista ja aatelismiehistä, jotka vartioivat sisäpuolella.
Pitou, kansalliskaartin kapteeni ja Tuileriein vartioston päällikkö, tiesi tunnussanan ja voi siis opastaa Andréen aatelismiesten huoneeseen saakka.
Senjälkeen Andrée saisi yrittää omin voimin kuningattaren puheille.
Me tiedämme jo, minkälainen huoneisto kuninkaallisella perheellä oli asuttavanaan. Olemme niinikään maininneet kuningattaren epätoivosta, olemme sanoneet, että astuttuaan tähän viheriällä paperoituun pikku huoneeseen kuningatar oli heittäytynyt vuoteelle ja nyyhkytysten ynnä kyynelten vallassa pureutunut vuoteen poikkipielukseen.
Se, joka kadottaa valtaistuimensa, vapautensa, kenties henkensäkin, kadottaa kyllin paljon, jotta hänen epätoivoaan kummasteltaisiin ja jotta tämän suunnattoman mielenmasennuksen takaa etsittäisiin, mikä vieläkin viiltävämpi tuska toi kyynelet hänen silmiinsä, nyyhkytykset hänen rintaansa!
Tätä ääretöntä tuskaa olivat kaikki kunnioittaneet, ja kuningatar oli heti jätetty omaan rauhaansa.
Kuningatar kuuli kuninkaan huoneeseen vievän oven aukenevan ja sulkeutuvan, mutta hän ei kääntynyt, hän kuuli askelten lähenevän hänen vuodettaan, mutta hän pysyi entisessä asennossaan, pää pielukseen uponneena.
Mutta äkkiä hän säpsähti, ikäänkuin käärme olisi purrut häntä sydämeen.
Muuan hyvin tuttu ääni oli lausunut yhden ainoan sanan:
"Madame!"
"Andrée!" huudahti Marie-Antoinette ja kohosi kyynärpäittensä varaan."Mitä te minusta tahdotte?"
"Minä haluan, madame, samaa mitä Jumala Kainilta kysyessään häneltä:'Kain, mitä olet tehnyt veljellesi?’"
"Sillä erotuksella kuitenkin", huomautti kuningatar, "että Kain oli tappanut veljensä, mutta minä… ah, minä olisin antanut elämäni, kymmenen elämääni, jos minulla ne olisi ollut, pelastaakseni hänen henkensä!"
Andrée horjahti. Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen, ja hänen hampaansa alkoivat kalista.
"Hänet on siis surmattu?" sai hän tavattomin ponnistuksin kysytyksi.
Kuningatar silmäili Andréeta.
"Luuletteko minun itkevän kruunuani?" sanoi hän.
Sitten hän osoitti veren tahraamia jalkojaan.
"Luuletteko, etten olisi pessyt jalkojani, jos tuo veri olisi minun vertani?"
Andréen kasvot valahtivat tuhanharmaiksi,
"Te tiedätte siis, missä hänen ruumiinsa on?" kysyi hän.
"Jos minut lasketaan ulos, opastan teidät hänen luoksensa", vastasi kuningatar.
"Odotan teitä portailla, madame", sanoi Andrée.
Ja hän lähti.
Pitou odotteli oven edessä.
"Herra Pitou", sanoi Andrée, "muuan ystävättäreni haluaa opastaa minut kreivi de Charnyn ruumiin ääreen. Hän on muuan kuningattaren hovinaisista. Voiko hän seurata mukanani?"
"Tiedätte kai", vastasi Pitou, "että hän voi lähteä vain sillä ehdolla, että minä saatan hänet samaan paikkaan, mistä hän on lähtenyt?"
"Te saatatte hänet", sanoi Andrée.
"Hyvä on."
Pitou sanoi sitten vartijalle:
"Toveri, muuan kuningattaren hovinaisista lähtee meidän kanssamme hakemaan erään kelpo upseerin ruumista, upseerin, jonka leski tämä rouva on. Minä vastaan siitä naisesta omalla ruumiillani, omalla päälläni."
"Se riittää, kapteeni", vastasi vartija.
Tällöin aukeni eteishuoneen ovi ja kuningatar, pää harsohuivin peitossa, tuli paikalle.
Lähdettiin portaita alas. Kuningatar kulki edellä, sitten Andrée ja viimeisenä Pitou.
Seitsemänkolmatta tuntia kestäneen istunnon jälkeen kansalliskokouksen jäsenet olivat vihdoinkin poistuneet salista.
Tämä avara sali, missä seitsemänkolmatta tunnin aikana oli tapahtunut niin paljon meluavaa, oli nyt mykkä, autio ja pimeä kuin hauta.
"Valoa!" sanoi kuningatar.
Pitou otti lattialta sammuneen tuohuksen, sytytti sen lyhdyn liekissä ja antoi sen kuningattarelle, joka nyt jatkoi matkaansa.
Sisäoven edessä Marie-Antoinette osoitti soihdulla ovea ja sanoi:
"Tuossa oviaukossa hän sai surmansa!"
Andrée ei vastannut. Häntä olisi voinut pitää haamuna, joka seurasi manaajaansa.
Kun tultiin käytävään, valaisi kuningatar Sainiollaan permantoa.
"Tuossa on hänen vertansa", sanoi hän.
Andrée pysyi yhä mykkänä.
Kuningatar astui suoraan erästä pientä huonetta kohden, joka oli vastapäätäLogographe-aitiota, aukaisi sen oven, valaisi tuohuksellaan huonetta ja sanoi:
"Tuossa on hänen ruumiinsa!"
Yhä mykkänä Andrée astui huoneeseen, istahti lattialle ja nosti vaivoinOlivierin pään polvilleen.
"Kiitos, madame", sanoi hän, "siinä onkin kaikki, mitä minulla oli teiltä pyydettävää".
"Mutta minä", virkkoi kuningatar, "minä pyydän teiltä myöskin jotakin".
"Sanokaa."
"Annatteko minulle anteeksi?"
Syntyi hetken äänettömyys. Andrée näytti epäröivän.
"Annan", vastasi hän lopulta, "sillä huomenna minä olen hänen luonansa!"
Kuningatar otti povestaan kultaiset sakset, jotka hän oli sinne piilottanut, niinkuin kätketään puukko, jotta äärimmäisen vaaran uhatessa sitä voisi käyttää itsemurha-aseena.
"Siinä tapauksessa…" sanoi hän melkein kuin rukoillen ja ojensi sakset Andréelle.
Andrée otti sakset, leikkasi vainajan hiuksista kiharan ja antoi sitten sekä sakset että suortuvan kuningattarelle.
Kuningatar tarttui Andréen käteen ja suuteli sitä.
Andrée parahti ja vetäisi kätensä pois, ikäänkuin Marie-Antoinetten huulet olisivat olleet hehkuvaa rautaa.
"Ah", jupisi kuningatar ja loi viimeisen silmäyksen ruumiiseen, "kuka voi sanoa, kumpi meistä rakasti häntä enemmän!"
"Oi, rakas, rakas Olivier", jupisi Andrée vuorostaan, "minä toivon, että sinä ainakin nyt tiedät, että minä rakastin sinua enemmän!"
Kuningatar oli jo lähtenyt. Andrée jäi yksin pikku huoneeseen puolisonsa ruumiin ääreen, jolle kuin ystävän katseena kuu loi valjua valoaan pienestä ristikkoikkunasta.
Pitou saattoi Marie-Antoinetten tämän huoneeseen, tietämättä, kuka hän oli. Vapauduttuaan näin vastuusta hän astui pengermälle nähdäkseen, olivatko Désiré Maniquetilta tilatut neljä miestä jo tulleet paikalleen.
Ne neljä miestä odottelivat.
"Tulkaa!" sanoi Pitou heille.
Miehet astuivat sisälle.
Kuningattaren kädestä ottamallaan soihdulla Pitou valaisi tietä ja opasti miehet pikku huoneeseen saakka, missä Andrée, yhä lattialla istuen, katseli puolisonsa kalpeita, mutta yhä kauniita kasvoja, kuun ystävällisesti valaisemia.
Tuohuksen loimo sai kreivittären katsahtamaan ylös.
"Mitä te tahdotte?" kysyi hän Pitoulta ja miehiltä, ikäänkuin olisi pelännyt, että nuo tuntemattomat olivat tulleet riistämään häneltä tämän rakkaan ruumiin.
"Madame", vastasi Pitou, "me tulemme noutamaan kreivi de Charnyn ruumista viedäksemme sen Coq-Héron-kadun varrella olevaan asuntoonne".
"Vannotteko, että olette tulleet vain sitä varten?" kysyi Andrée.
Pitou laski kätensä kreivi-vainajan ruumiille elein niin arvokkain, ettei häneltä olisi voinut sellaista odottaakaan.
"Minä vannon, madame", sanoi hän.
"Siinä tapauksessa", virkkoi Andrée, "minä kiitän teitä ja rukoilen Jumalaa viimeisellä hetkelläni, että hän säästäisi teidät ja omaisenne tuskilta, jotka minut ovat yllättäneet…"
Nuo neljä miestä tekivät kivääreistään paarit, panivat niille ruumiin, ja Pitou asettui, miekka paljastettuna, johtamaan tätä surusaattuetta.
Andrée asteli paarien vieressä pidellen kädessään kreivin kylmää ja jo kangistunutta kättä.
Coq-Héron-kadun asunnossa ruumis pantiin Andréen vuoteeseen.
Kreivitär de Charny sanoi näille neljälle miehelle:
"Ottakaa vastaan naisen siunaukset, naisen, joka huomenna on Jumalan luona tuolla ylhäällä rukoilemassa puolestanne."
Pitoulle hän virkkoi:
"Herra Pitou, olen teille velkaa enemmän kuin milloinkaan jaksan maksaa. Voinko odottaa teiltä vielä yhtä palvelusta?"
"Käskekää, rouva", sanoi Pitou.
"Järjestäkää niin, että herra tohtori Gilbert on täällä huomenna kello kahdeksalta aamulla."
Pitou kumarsi ja lähti.
Poistuessaan hän kääntyi katsomaan taaksensa ja näki Andréen polvistuvan vuoteen ääreen kuin alttarin eteen.
Kun hän astui ulkoportista kadulle, löi Saint-Eustachen kirkon tornikello kolme kertaa.
Mitä Andrée tahtoi Gilbertiltä
Seuraavana aamuna täsmälleen kello kahdeksan Gilbert koputtiCoq-Héron-kadun pikku talon ovelle.
Kun Pitou oli esittänyt Andréen pyynnön, oli Gilbert hyvin kummissaan kerrottanut edellisen illan tapahtumat juurta jaksain.
Sitten hän oli vaipunut syviin mietteihin.
Ennen lähtöään seuraavana aamuna hän oli kutsuttanut luoksensa Pitoun, oli pyytänyt tätä noutamaan Sébastienin apotti Bérardierin luota ja tuomaan hänet Coq-Héron-kadulle.
Perille tultuaan Sébastienin ja Pitoun oli määrä odotella portin luonaGilbertin poistumista talosta.
Hotellin vanhalle portinvartijalle oli ilmeisesti jo puhuttu tohtorin tulosta, sillä nähtyään Gilbertin hän opasti hänet heti salonkiin, joka oli makuuhuoneen edessä.
Andrée odotteli häntä. Hän oli pukeutunut kauttaaltaan mustiin.
Kaikesta näki, ettei hän ollut eilisillan jälkeen nukkunut eikä itkenyt. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen katseensa oli tyhjä.
Milloinkaan hänen piirteensä, jotka ilmaisivat itsepintaisuuteen saakka kehittynyttä tahtoa, eivät olleet näyttäneet näin kivenkovilta.
Oli vaikea sanoa, minkälaisen päätöksen tämä timanttisydän oli tehnyt, mutta helppo oli nähdä, että hän oli jotakin päättänyt.
Gilbert, tottunut havaitsija, lääkäri-filosofi, huomasi sen ensimmäisellä silmäyksellä.
Hän tervehti ja odotti.
"Herra Gilbert", sanoi Andrée, "olen kutsuttanut teidät puheilleni".
"Ja kuten näette, rouva", virkkoi Gilbert, "minä olen täsmällisesti noudattanut kutsuanne".
"Olen kutsunut teidät enkä ketään toista, sillä haluan, ettei sillä, jolta pyydän, mitä teiltä aion pyytää, saa olla oikeutta evätä pyyntöäni."
"Olette oikeassa, rouva, ehkette siinä, mitä aiotte minulta pyytää, niin ainakin siinä, mitä sanotte: teillä on oikeus vaatia minulta kaikki, yksinpä henkenikin."
Andrée hymyili katkerasti.
"Teidän elämänne, hyvä herra, on ihmiskunnalle niin kallisarvoinen, että minä olen ensimmäinen rukoilemaan Jumalaa suomaan sen pitkäksi ja onnelliseksi, ja minusta on kaukana ajatus lyhentää sitä… Mutta myöntäkää, että yhtä paljon kuin teidän elämänne on onnellisen vaikutuksen suosima, yhtä paljon eräitten toisten elämää näyttää vainoavan kohtalokas tähti."
Gilbert oli vaiti.
"Mitä te sanotte esimerkiksi minun elämästäni, tohtori?" jatkoi Andrée lyhyen äänettömyyden jälkeen.
Kun Gilbert painoi katseensa alas mitään vastaamatta, Andrée lisäsi:
"Sallikaa minun esittää se teille muutamalla sanalla… Olkaa rauhassa, en aio ketään soimata!"
Gilbert teki eleen, joka näytti sanovan: "Puhukaa!"
"Olen syntynyt köyhänä. Isäni oli menettänyt omaisuutensa ennen syntymistäni. Lapsuuteni oli surullinen, eristetty, yksinäinen. Olette tuntenut isäni ja osaatte paremmin kuin kukaan toinen arvioida hänen hellyytensä minua kohtaan.
"Kaksi miestä, joista toisen olisi pitänyt pysyä tuntemattomana ja toisen… vieraana, vaikutti elämääni salaperäisellä, kohtalokkaalla tavalla, jota vastaan minun tahtoni ei voinut mitään. Edellinen valtasi minun henkeni, jälkimäinen ruumiini.
"Tulin äidiksi, aavistamatta, että olin lakannut olemasta neito…
"Se kaamea tapaus riisti minulta sen ainoan olennon hellyyden, joka oli minua aina rakastanut, veljeni hellyyden.
"Turvauduin ajatukseen, että minusta tulisi äiti ja että lapseni rakastaisi minua. Lapsi riistettiin minulta tunti sen syntymisen jälkeen. Minä olin vaimo ilman aviomiestä, äiti ilman lasta!
"Erään kuningattaren ystävyys lohdutti minua.
"Yhtenä päivänä kohtalo toi valittuihimme erään kauniin, nuoren, urhean miehen. Kohtalo määräsi, että minä, joka en ollut milloinkaan ketään rakastanut, rakastuin häneen.
"Hän rakasti kuningatarta!
"Minusta tuli tämän lemmen uskottu. Luulen, että te, herra Gilbert, olette rakastanut saamatta tuta vastarakkautta. Voitte siis käsittää, mitä minä kärsin.
"Eikä siinä kyllin. Eräänä päivänä kuningatar sanoi minulle: 'Andrée, pelasta minut! Pelasta, mikä on minulle elämääkin kalliimpi, pelasta minun kunniani!' Minun täytyisi ruveta sen miehen vaimoksi, jota olin rakastanut kolme vuotta, ja silti pysyä vieraana hänelle.
"Minusta tuli hänen vaimonsa.
"Viisi vuotta minä elin sen miehen rinnalla. Sisässäni paloi tuli, mutta pinnalta olin jäätä, olin kuin kivipatsas, jonka sydän hehkui! Sanokaa, lääkäri, ymmärrättekö, kuinka sydämeni kärsi…?
"Yhtenä päivänä — se oli äärettömän onnen päivä! – alttiuteni, äänettömyyteni, kieltäymykseni liikuttivat sen miehen sydäntä. Seitsemän vuotta olin rakastanut häntä ilmaisematta ainoallakaan katseella tunteitani, kun hän heittäytyi jalkoihini ja sanoi värähtelevällä äänellä: 'Minä tiedän kaikki ja minä rakastan teitä!'
"Hyvä Jumala, joka halusi palkita minut, salli minun samaan aikaan löytää lapseni! Seuraava vuosi kului kuin yksi päivä, kuin yksi tunti, kuin yksi minuutti. Siihen vuoteen sisältyi koko minun elämäni.
"Neljä päivää sitten salama iski minuun.
"Kunnia vaati häntä palaamaan Pariisiin ja kuolemaan siellä. En sanonut mitään, en vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, lähdin hänen kanssaan.
"Kun olimme tulleet perille, hän lähti luotani.
"Viime yönä löysin hänet ruumiina! Hän on viereisessä huoneessa…
"Luuletteko, että olen liian kunnianhimoinen, jos sellaisen elämän jälkeen haluan nukkua samassa haudassa, missä hänkin? Luuletteko, että voitte evätä pyynnön, jonka aion teille esittää?
"Herra Gilbert, te olette taitava lääkäri, oppinut kemisti. Herra Gilbert, olette tehnyt minua kohtaan raskaan vääryyden, teillä on paljon sovitettavaa… No niin, antakaa minulle nopeasti tehoavaa, varmaa myrkkyä, ja minä en ainoastaan anna teille anteeksi, vaan lisäksi kuollessani kiitän teitä kaikesta sydämestäni."
"Rouva kreivitär", sanoi Gilbert, "teidän elämänne on ollut, kuten olette sanonut, tuskallista koettelemusta, ja se koettelemus on ollut teille kunniaksi! Olette sen kestänyt marttyyrinä, ylevästi, pyhästi!"
Andrée nyökäytti kevyesti päätänsä, mikä merkitsi: "Minä odotan."
"Nyt te sanotte pyövelillenne: 'Olet tehnyt elämäni hirveäksi, anna minulle helppo kuolema.' Teillä on oikeus puhua hänelle näin; teillä on oikeus lisätä: 'Sinä teet, mitä minä sanon, sillä sinulla ei ole oikeutta evätä mitään, mitä sinulta pyydän…?’"
"Siis, hyvä herra?"
"Vaaditteko yhä myrkkyä, rouva?"
"Pyydän teitä sitä antamaan, hyvä ystävä."
"Onko elämä käynyt teille niin raskaaksi, että teidän on mahdotonta sitä kestää?"
"Kuolema on suloisin suosionosoitus, jonka ihmiset voivat minulle antaa, suurin hyvätyö, jonka Jumala voi minulle tehdä!"
"Kymmenen minuutin perästä, rouva", sanoi Gilbert, "saatte, mitä olette minulta pyytänyt".
Hän kumarsi ja aikoi lähteä.
Andrée ojensi hänelle kätensä.
"Ah", sanoi hän, "yhdessä tuokiossa te teette minulle enemmän hyvää kuin koko elämänne aikana olette tehnyt minulle pahaa! Jumala teitä siunatkoon. Gilbert!"
Gilbert poistui.
Portilla hän tapasi Sébastienin ja Pitoun, jotka odottelivat häntä ajoneuvoissa.
"Sébastien", sanoi hän ja otti povestaan pienen pullon, joka kellui kultavitjoista ja jossa oli siniseltä hohtavaa nestettä, "Sébastien, mene antamaan tämä kreivitär de Charnylle".
"Kuinka kauan saan viipyä hänen luonansa, isä?"
"Niin kauan kuin haluat."
"Entä missä tapaan teidät?"
"Minä odotan sinua tässä."
Nuorukainen otti pullon ja meni sisälle
Neljännestunnin kuluttua hän palasi.
Gilbert loi häneen pikaisen silmäyksen: hän toi pullon avaamattomana takaisin.
"Mitä hän sanoi sinulle?" kysyi Gilbert.
"Hän sanoi: 'Voi, ei sinun kädestäsi, rakas lapsi!'"
"Mitä hän teki?"
"Hän itki."
"Hän on pelastettu!" sanoi Gilbert. "Tule, lapseni."
Hän syleili Sébastienia kenties hellemmin kuin milloinkaan aikaisemmin.
Gilbert oli tehnyt laskelmansa ottamatta huomioon Maratia.
Viikkoa myöhemmin hän kuuli, että kreivitär de Charny oli vangittu ja viety Abbayen vankilaan.
Temple
Mutta ennenkuin seuraamme Andréeta vankilaan, jonne hänet oli lähetetty epäiltynä, seuratkaamme kuningatarta vankilaan, jonne hänet viedään rikollisena.
Olemme jo maininneet kansalliskokouksen ja Pariisin kommuunin välisestä kahnauksesta.
Kansalliskokous, kuten käy kaikkien eduskuntien, ei ollut kulkenut samassa tahdissa kuin yksilöt. Se oli työntänyt kansan elokuun 10:n päivän raiteelle, mutta sitten se oli jäänyt taka-alalle.
Pariisin piirit olivat tekaisseet kuuluisan kommuunineuvoston, ja juuri tämä kommuuni-neuvosto oli järjestänyt elokuun 10 päivän, jota kansalliskokous oli saarnannut.
Kansalliskokous oli ottanut suojaansa kuninkaan, jonka kommuuni olisi mielellään siepannut Tuilerieissä, tukehduttanut kahden patjan väliin, kuristanut kahden oven väliin ja hänen mukanaan kuningattaren ja kruununprinssin — naarassuden ja sudenpennun, kuten heitä nimitettiin.
Kansalliskokous oli tuhonnut tämän aiheen, jonka onnistuminen — niin inhoittava kuin se olikin — olisi kenties ollut maalle suuri onni.
Koska kansalliskokous suojeli kuningasta, kuningatarta, kruununprinssiä, vieläpä hoviakin, oli kansalliskokous siis kuningasmielinen. Koska kansalliskokous oli määrännyt kuninkaan asunnoksi Luxembourgin palatsin, oli kansalliskokous siis kuningasmielinen.
Kuningasmielisyydessä on tosin, kuten kaikissakin asioissa, eri vivahduksia. Mikä kommuunin, vieläpä kansalliskokouksenkin mielestä oli kuningasmielisyyttä, oli toisten silmissä vallankumouksellista.
Eikö Lafayettea, joka Ranskasta oli tarkoitettu rojalistina, Itävallan keisari ollut vangituttanut vallankumouksellisena?
Kommuuni alkoi siis syytellä kansalliskokousta kuningasmielisyydestä. Silloin tällöin Robespierre pisti piilopaikastaan esille pienen, litteän, terävän, myrkkyhampaisen päänsä ja sihisi jonkun herjauksen.
Robespierre alkoi juuri näihin aikoihin selitellä, että muuan mahtava puolue, girondelaisten puolue, tarjosi valtaistuinta Braunschweigin herttualle. Girondelaiset, ymmärrättekö? Ne, jotka ensimmäisinä olivat huutaneet: "Aseihin!" ja jotka ensimmäisinä olivat tarjonneet käsivartensa Ranskaa puolustamaan!
Vallankumouksellisen kommuunin täytyi, diktatuuriin päästäkseen, vastustaa kaikkea, mitä kuningasmielinen kansalliskokous teki.
Kansalliskokous oli hyväksynyt kuninkaan asunnoksi Luxembourgin.
Kommuuni julisti, ettei se vastaisi kuninkaasta, jos kuningas asuisi Luxembourgissa. Luxembourgin kellareista pääsi katakombeihin, — niin kommuuni vakuutti.
Kansalliskokous ei halunnut rikkoa välejä kommuunin kanssa näin vähäpätöisen asian takia. Se salli kommuunin valita kuninkaallisten olinpaikan.
Kommuuni valitsi Templen.
Katsokaa, eikö ollutkin hyvin valittu!
Temple ei ole, kuten Luxembourg, palatsi, jonka kellareista pääsee katakombeihin, jonka seinät yhtäältä ovat laajan aukean puolella ja toisaalta muodostavat terävän kulman Tuileries-palatsin ja kaupungintalon kanssa. Ei, vaan se on vankila, joka on kommuunin silmien ja käsien ulottuvilla. Kommuunin tarvitsisi vain kurkottaa kätensä: se aukaisisi tai sulkisi sen portit. Se on vanha yksinäinen torni, jonka kaivanto on korjattu kuntoon; se on vanha, matala, luja, synkkä, kammottava torni. Filip kaunis, toisin sanoen kuninkuus, nujersi siinä keskiajan, joka kapinoi häntä vastaan. Siihen astuisi nyt kuninkuus uudenajan nujertamana.
Kuinka se iäkäs torni olikin jäänyt siihen keskelle vilkasta kaupunginosaa, synkkänä ja mustana kuin tarhapöllö kirkkaassa päivänpaisteessa!
Sen tornin kommuuni määrää kuninkaan ja hänen perheensä asunnoksi.
Harkitustiko se valitsee kuninkaan asunnoksi tämän tyyssijan, missä entiset häverikit pitivät päässänsä vihreätä myssyä jakoputtivat pyllyllään kivipermantoa, kuten keskiaikainen lakiteksti sanoo, minkä jälkeen heillä ei ollut enää velkoja? Ei, se on puhdas sattuma, kohtalo, me sanoisimme kaitselmus, ellei se sana tuntuisi liian julmalta.
Elokuun 13 päivän illalla kuningas, kuningatar, madame Elisabeth, rouva de Lamballe, rouva de Tourzel, herra Chamilly, kuninkaan kamaripalvelija, ja herra Hue, kruununprinssin kamaripalvelija, siirrettiin Templeen.
Kommuunilla oli sellainen hoppu viedä kuningas tähän uuteen asuntoon, ettei tornia edes ehditty panna kuntoon.
Kuninkaallinen perhe vietiin senvuoksi ensin siihen rakennuksen osaan, missä aikoinaan oli asunut Artoisin kreivi, kun hän käväisi Pariisissa, ja jota sanottiin palatsiksi.
Koko Pariisi näytti iloitsevan. Kolmetuhattaviisisataa kansalaista oli tosin surmattu, mutta kuningas, tämä ulkomaalaisien ystävä, tämä vallankumouksen paha vihollinen, tämä ylimysten ja pappien liittolainen, kuningas oli vankina!
Kaikki Templeä ympäröivät talot loistivat juhlavalaistuksessa.
Lamppuja oli sijoitettu yksinpä tornin ampuma-aukkoihinkin.
Astuessaan vaunuista Ludvig XVI näki Santerren, joka ratsain odotteli häntä kymmenen askelen päässä vaununovesta.
Kaksi valtuuston jäsentä astui kuningasta vastaan, hattu kädessä.
"Sisään, hyvä herra", sanoivat he hänelle.
Kuningas astui sisälle ja tietysti erehtyen vastaisen asuntonsa laadusta pyysi päästä silmäilemään palatsin huoneita.
Valtuuston jäsenet hymyilivät toisilleen ja sanomatta kuninkaalle, että tarkastusmatka, jonka hän aikoi tehdä, oli ihan turha, koska hän joutuisi asumaan tornissa, he näyttivät hänelle Templen kaikki huoneet.
Kuningas valitsi näistä itselleen huoneiston, ja valtuustonjäsenet nauttivat tästä erehdyksestä, joka pian muuttuisi pettymykseksi.
Kello kymmeneltä tarjottiin illallinen. Aterian aikana Manuel seisoi kuninkaan sivulla. Hän ei ollut palvelija, joka nöyrästi tottelisi, vaan vanginvartija, kaitsija, isäntä!
Olettakaa, että annettiin kaksi ristiriitaista määräystä; toisen antoi kuningas, toisen Manuel: Manuelin antama pantiin täytäntöön.
Nyt vasta alkoi todellinen vankeus.
Elokuun 13 päivän illasta lähtien kuningas, joka on voitettu yksinvallan huipulla, jättää tämän ylevän korkeuden ja suistuu nopein askelin vuoren toista rinnettä alas, jonka pohjassa häntä odottaa mestauslava.
Hän on tarvinnut kahdeksantoista vuotta kiivetäkseen tuolle huipulle ja pysytelläkseen sillä. Viidessä kuukaudessa kahdeksassa päivässä hän suistuisi sieltä alas.
Katsokaa, kuinka nopeasti häntä työnnetään!
Kello kymmenen ollaan palatsin ruokasalissa. Kello yksitoista palatsin salongissa.
Kuningasonvielä tai ainakin luuleeolevansa.
Hän ei tiedä, mitä tapahtuu.
Kello yksitoista muuan komisaari saapui paikalle ja käski kamaripalvelijoitten, Huen ja Chemillyn, ottaa mukaansa ne vähät liinavaatteet, jotka heillä on mukanaan, ja seurata häntä.
"Minne me seuraamme teitä?" kysyivät kamaripalvelijat.
"Teidän isäntäväkenne yöasuntoon", vastasi komissaari. "Palatsi on ainoastaan päiväasunto."
Kuningas, kuningatar ja kruununprinssi olivat siis enää vain kamaripalvelijoittensa isäntiä.
Palatsin portilla tavattiin valtuustonjäsen, joka lyhty kädessä alkoi kulkea edellä. Palvelijat seurasivat valtuustonjäsentä.
Tämän lyhdyn heikossa valossa ja sammumaisillaan olevan juhlavalaistuksen kajossa Hue koetti tutustua kuninkaan vastaiseen asuntoon. Hän näki vain synkän tornin; se kohosi korkeuteen graniittijättiläisenä, jonka otsalla välkkyi liekehtivä kruunu.
"Hyvä Jumala", huudahti kamaripalvelija ja pysähtyi, "tuohon torniinko te meidät opastatte?"
"Siihen juuri", vastasi valtuustonjäsen. "Ah, palatsien aika on ollutta ja mennyttä! Saat nähdä, kuinka kansan murhaajat majoitetaan."
Tätä sanoessaan lyhtyä kantava mies astui kierteisportaitten alimmalle askelmalle.
Kamaripalvelijat yrittivät pysähtyä ensimmäiseen kerrokseen, mutta lyhtyniekkamies jatkoi yhä matkaansa.
Toisessa kerroksessa hän sentään keskeytti kiipeämisensä, kääntyi oikealla olevaan käytävään ja aukaisi käytävän oikealla laidalla olevan huoneen oven.