Yksi ainoa ikkuna valaisi tätä huonetta. Kolme neljä tuolia, pöytä ja kehno vuode, siinä tämän huoneen koko kalusto.
"Kumpi teistä on kuninkaan palvelija?" kysyi valtuustonjäsen.
"Minä olen kamariherra", vastasi Chemilly.
"Kamariherra tai palvelija, sehän on sama asia."
Sitten hän osoitti vuodetta ja virkkoi:
"Kas, tuossa saa isäntäsi maata."
Ja lyhtyniekkamies viskasi eräälle tuolille peitteen ja pari hurstia, sytytti lyhtynsä liekillä kaksi takan kamanalla olevaa kynttilää ja jätti kamaripalvelijat kahden kesken toistensa seuraan.
Oli mentävä panemaan kuntoon kuningattaren asunto, joka oli ensimmäisessä kerroksessa.
Hue ja Chemilly silmäilivät toisiaan hämmästyneinä. Heidän kyynelisissä silmissään väikkyi yhä kuninkaallisten huoneitten kaikki loisto ja komeus. Kuningas ei joutuisikaan vankilaan; hänet majoitettaisiin kurjaan hökkeliin!
Onnettomuudelta puuttui näyttämöasetuksen majesteetillisuus.
He tutkivat huonetta.
Sänky oli uutimettomassa komerossa. Vanha, pajunoksista punottu säleikkö, joka oli pantu nojalleen seinää vasten, ilmaisi varokeinoja luteita vastaan — vallan riittämätön varokeino, se oli helppo huomata.
Kamaripalvelijat eivät sentään pahasti pelästyneet, vaan alkoivat parhaansa mukaan siistitä huonetta ja sänkyä.
Toisen lakaistessa, toisen pyyhkiessä tomua kuningas astui huoneeseen.
"Voi, sire", huudahtivat palvelijat yhteen ääneen, "mikä häväistys!"
Kuningas pysyi kylmänä — osoittiko se sielunvoimaa vai huolettomuutta!Hän silmäili ympärilleen, muttei virkkanut sanaakaan.
Seinillä riippui piirroksia ja kun eräät näistä piirroksista olivat aiheiltaan rivoja, otti kuningas ne pois. "En halua", sanoi hän "jättää tuollaisia esineitä tyttäreni silmäiltäväksi."
Kun vuode oli saatu kuntoon, meni kuningas makuulle ja nukkui yhtä rauhallisesti kuin olisi yhä ollut Tuilerieissä — ehkä rauhallisemminkin.
Jos kuninkaalle sillä hetkellä olisi tarjottu kolmenkymmenentuhannen livren korkotulot, annettu maakartano, jossa olisi paja, matkakirjasto, kappeli, missä voisi kuunnella messua, kappalainen messua lukemaan, kymmenen auranalan suuruinen puisto, missä hän olisi voinut elää kaikilta juonitteluilta suojattuna, kuningattaren, kruununprinssin ja kuninkaallisen prinsessan — tai käyttääksemme miellyttävämpiä sanoja — vaimonsa ja lastensa parissa, olisi kuningas ihan varmasti ollut valtakuntansa onnellisin ihminen.
Mutta niin ei ollut kuningattaren laita.
Ellei tämä ylpeä naarasleijona karjaissutkaan häkkinsä nähdessään, johtui se siitä, että syvällä hänen rinnassaan asusti niin julma tuska, että hän pysyi sokeana ja turtana kaikelle, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Hänen asuntoonsa kuului neljä huonetta: eteishuone, johon jäi prinsessa de Lamballe, toinen huone, johon kuningatar sijoittui, pieni suoja, joka luovutettiin rouva de Tourzelille, ja perähuone, joka järjestettiin madame Elisabethin ja molempien lasten asunnoksi.
Täällä oli jonkun verran siistimpää kuin kuninkaan puolella.
Manuel, joka näytti olevan häpeissään kuninkaalle osoitetun loukkauksen johdosta, ilmoitti lisäksi, että kommuunin arkkitehti, kansalainen Palloy — sama mies, joka oli saanut tehtäväkseen hävittää Bastiljin, tulisi neuvottelemaan kuninkaan kanssa, kuinka kuninkaallisen perheen vastainen asunto saataisiin niin mukavaksi kuin mahdollista.
Sillaikaa kun Andrée hautaa rakasta mies-vainajaansa, kun Manuel sijoittaa Templeen kuningasta ja kuninkaallista perhettä, kun kirvesmiehet pystyttävät giljotiinia Carrousel-aukiolle, voiton kentälle, joka pian muuttuu toiseksi Grève-toriksi, luokaamme silmäys kaupungintaloon, jossa olemme jo pari kolme kertaa käväisseet, ja tarkastelkaamme sitä valtaa, joka seurasi Baillyn ja Lafayetten kaltaisten miesten valtaa ja joka sivuuttamalla kansalliskokouksen tähtää diktatuuriin.
Katselkaamme miehiä: he selittävät meille teot.
Elokuun 10 päivän illalla, kun kaikki oli onnellisesti ohi, kun tykkien jyske oli tauonnut, kun ammunta oli sammunut, kun ei enää muuta tehty kuin yksinäisiä murhia, humalainen ja ryysyinen miesjoukko kantoi käsivarsillaan kommuunin kokoussaliin pimeyksien miehen, silmiään räpyttelevän huuhkajan, joukkojen profeetan, jumalallisen Maratin.
Hän oli sallinut sen tehdä, ei ollut enää mitään pelättävää, voitto oli varma ja taistelukenttä sutten, kotkien ja korppien avoin haaskapaikka.
Häntä sanottiin elokuun 10 päivän voittajaksi, häntä, joka oli siepattu juuri kun hän kurkisti ulos kellarinsa henkireiästä!
Hänet oli seppelöity laakerinoksin ja Caesarin lailla hän oli lapsekkaasti säilyttänyt seppelen otsallaan.
Nämä kansalaiset, sanskulotit, siis viskasivat jumala Maratin kommuunin keskuuteen.
Samoin kuin rampa Vulkanus aikoinaan oli viskattu jumalten neuvostoon.
Vulkanuksen nähdessään jumalat olivat nauraneet, Maratin nähdessään monet nauroivat, toiset tunsivat kuvotusta, jotkut alkoivat väristä.
Ja viimeksi mainitut olivat oikeassa.
Mutta Marat ei kuulunut kommuuniin, häntä ei olla nimitetty sen jäseneksi, hänet oli sinne tuotu.
Hän jäi sinne.
Hänelle luovutettiin — ja yksinomaan hänelle — sanomalehtimiesten aitio. Mutta sen sijaan että sanomalehtimies olisi joutunut kommuunin käskettäväksi, kutenLogobrapheoli kansalliskokouksen käskettävänä, kommuuni joutuikin Maratin kynsien, käpälän ruhjottavaksi.
Kuten rakkaan ja suuren ystävämme Victor Hugo kauniissa draamassa Angelo on Padovan valtias, mutta tuntee Venetsian yläpuolellaan, samoin oli kommuuni kansalliskokouksen yläpuolella, mutta tunsi Maratin yläpuolellaan.
Katsokaa, kuinka se totteli Maratia, tämä ylväs kommuuni, jota kansalliskokous totteli. Sen ensimmäisiä päätöksiä oli:
"Rojalistimyrkyttäjien kirjapainot takavarikoidaan ja luovutetaan isänmaallisille kirjanpainajille."
Saman päivän aamuna, jolloin päätös piti julkaistaman, Marat jo pani sen täytäntöön. Hän meni kuninkaalliseen kirjapainoon, laahautti kotiinsa yhden painokoneen ja kannatti säkeittäin hänelle sopivia kirjasimia. Eikö hän ollut ensimmäinen isänmaallinen kirjanpainaja?
Kansalliskokous oli kauhistunut elokuun 10 päivä verilöylyä. Se oli ollut voimaton sitä estämään. Sen omassa pihassa, sen käytävissä, sen ovella oli murhattu.
Danton oli sanonut:
"Milloin oikeuden toiminta alkaa, silloin on kansanomaisen koston tauottava. Kansalliskokouksen edessä minä sitoudun suojelemaan sen huostassa olevia kansalaisia, minä asetun heidän eteensä, minä vastaan heistä."
Danton oli puhunut näin, ennenkuin Marat tuli kommuuniin. Maratin tultua kommuuniin Danton ei vastannut enää mistään.
Käärmeen edestä leijona väistyi: hän yritti tekeytyä ketuksi.
Lacroix, tämä entinen upseeri, tämä kookas, ryhdikäs edustaja, joka oli yksi Dantonin sadasta käsivarresta, nousi puhujalavalle ja ehdotti, että kansalliskaartin päällikön Santerren johdolla — miehen, jonka tylyn pinnan alla rojalistitkin myönsivät säälivän sydämen sykkivän — nimitettäisiin sotaoikeus, joka viivyttelemättä tuomitsisi sveitsiläiset, upseerit ja sotilaat.
Lacroixin tai oikeammin Dantonin ajatus oli seuraava: Tämän sotaoikeuden jäsenet valittaisiin miesten joukosta, jotka olivat taistelleet. Miehet, jotka olivat taistelleet, olivat rohkeita miehiä. Rohkeat miehet pitävät arvossa ja kunnioittavat uljuutta.
Ja jo voittajinakin he kavahtaisivat tuomita voitettuja kuolemaan.
Emmekö ole nähneet näiden voittajien, verestä humaltuneina, raatelunhalua suitsevina, säästävän naisia, suojelevan ja opastavan heitä?
Sotaoikeus, jonka jäsenet valittaisiin bretagnelaisten tai marseillelaisten liittolaisten parista, siis voittajien joukosta, olisi niin muodoin vankien pelastus. Paras todistus siitä, että se oli armelias toimenpide, on se, että kommuuni hylkäsi ehdotuksen.
Marat piti verilöylyä parempana; se lopettaisi kaikki pian.
Hän vaati päitä, yhä vain päitä ja edelleen päitä!
Hänen lukumääränsä kasvoi yhtenään. Ensin oli vain viisikymmentätuhatta päätä, sitten satatuhatta, senjälkeen kaksisataatuhatta ja lopulta hän vaatikaksisataa seitsemänkymmentäkolmetuhattapäätä.
Miksi tämä omituinen luku, tämä kummanlainen määrä?
Hän itsekään ei olisi voinut sitä selittää.
Hän vaatii verilöylyä, siinä kaikki. Ja verilöylyä aletaan järjestää.
Niinpä Danton ei enää tulekaan kommuuniin: ministerin työ vaatii kaiken hänen aikansa, niin hän ainakin väittää.
Mitä tekee kommuuni?
Se toimittaa kansalliskokoukseen lähetystöjä.
Elokuun 16 päivänä kolme lähetystöä tulee perätysten aitauksen eteen.
Elokuun 17 päivänä esiintyy uusi lähetystö.
"Kansa", sanoo se, "on väsynyt koston odotukseen. Kavahtakaa, ettei se ryhdy tekemään oikeutta! Tänä iltana, sydänyöllä, hätäkello alkaa läpätä. Tuileries-palatsiin on saatava rikosoikeus, johon kukin piiri valitsee yhden jäsenen. Ludvig kuudestoista ja Marie-Antoinette halusivat verta; saakoot he nyt nähdä kätyriensä veren vuotavan!"
Moinen julkeus, moinen painostus pani kaksi miestä kimmahtamaan:Jakobiini Choudieun ja dantonilaisen Thuriotin.
"Ne, jotka tulevat tänne ehdottamaan verilöylyä", sanoi Choudieu, "eivät ole kansan ystäviä, ne ovat liehittelijöitä. Halutaan inkivisitiota. Minä vastustan sitä kuolemaani asti!"
"Te haluatte halventaa vallankumousta!" huudahti Thuriot. "Vallankumous ei ole ainoastaan Ranskan, vaan se on koko ihmiskunnan!"
Anomuksia seuraavat uhkaukset.
Nyt tulevat paikalle piirien edustajat ja sanovat:
"Ellei parin kolmen tunnin perästä ole tuomioistuimen puheenjohtajaa nimitetty ja elleivät tuomarit ole ryhtyneet toimimaan, tapahtuu Pariisissa suuria ikävyyksiä."
Tällaisen uhkauksen kuullessaan kansalliskokous totteli. Se päätti perustettavaksi ylimääräisen tuomioistuimen.
Se teki tämän päätöksen elokuun 17 päivänä.
Elokuun 19 päivänä tuomioistuimen jäsenet oli valittu.
Elokuun 20 päivänä tuomioistuin aloitti työnsä ja tuomitsi kuolemaan erään rojalistin.
Elokuun 21 päivän iltapuolella edellisen päivän kuolemaantuomittu teloitettiin soihtujen valossa Carrousel-aukiolla.
Tämän ensimmäisen teloituksen vaikutus oli hirveä, niin kamala, ettei pyövelikään voinut sitä sietää.
Näyttäessään kansalle tämän ensimmäisen mestatun päätä, joka raivasi tien leveäksi ruumisvankkurien kulkea, hän kiljahti, pudotti pään kadulle ja suistui maahan.
Hänen apurinsa kohottivat hänet ylös: hän oli kuollut!
Verinen vallankumous
Vuoden 1789 vallankumous, Neekerin, Sieyèsin ja Baillyn vallankumous oli päättynyt vuonna 1790. Barnaven. Mirabeaun ja Lafayetten vallankumous oli loppunut vuonna 1791. Suuri vallankumous, verinen vallankumous, Dantonin, Maratin ja Robespierren vallankumous oli alkanut.
Liittäessämme näiden kolmen viimeksi mainitun henkilön nimet toisiinsa, emme suinkaan halua liittää heitä samaan arviointiin. Päinvastoin, meidän silmissämme he edustavat, perin erilaisine henkilökohtaisine ominaisuuksineen, vallankumouksen kolmea vuosivaihetta.
Danton painoi siihen leimansa vuonna 1792, Marat vuonna 1793 jaRobespierre vuonna 1794.
Tapahtumat edistyvät muuten nopeasti. Tarkastelkaamme niitä. Sitten tutkimme keinoja, joilla kansalliskokous ja kommuuni koettivat niiden kulkua hidastuttaa tai kiihdyttää.
Me olemmekin nyt syventyneet historiaan. Kaikki kertomuksemme sankarit, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, ovat jo kadonneet vallankumouksen rajusäähän.
Kuinka on käynyt Charnyn veljesten, Georgesin, Isidorin ja Olivierin? He ovat kuolleet. Mitä on tullut kuningattaresta ja Andréesta? He ovat vankeina. Mitä tulee Lafayettesta? Hän on pakosalla.
Elokuun 17 päivänä Lafayette oli sepittänyt adressin, jossa hän kehoitti armeijaa marssimaan Pariisiin, panemaan uudelleen voimaan perustuslain, järjestämään toisen elokuun 10 päivän ja kohottamaan kuninkaan valtaistuimelle takaisin.
Lafayette, tämä vilpitön mies, oli mennyt sekaisin, kuten kaikki toisetkin. Hänen kehoituksensa merkitsi, että preussilaiset ja itävaltalaiset oli marssitettava suoraa päätä Pariisiin.
Armeija hylkäsi hänet vaistomaisesti, kuten se puoli vuotta myöhemmin hylkäsi Dumouriezin.
Historia olisi liittänyt — haluamme sanoa kahlehtinut — näiden kahden miehen nimet toisiinsa, ellei kuningattaren halveksima Lafayette olisi kaikeksi onneksi joutunut Olmütziin. Vankeus sai unohtamaan hänen karkaamisensa.
Elokuun 18 päivänä Lafayette meni rajan yli.
Elokuun 21 päivänä nämä Ranskan viholliset, nämä kuninkuuden liittolaiset, joita vastaan elokuun 10 päivä oli järjestetty ja joita vastaan syyskuun toinen päivä tähdättäisiin, nämä itävaltalaiset, joita Marie-Antoinette kutsui avukseen sinä selkeänä yönä, jolloin kuu paistoi kuningattaren makuuhuoneen ikkunoista sisälle, nämä itävaltalaiset ryhtyivät piirittämään Longwyta. Neljäkolmatta tuntia kestäneen pommituksen jälkeen Longwy antautui.
Edellisenä päivänä Ranskan toisessa kolkassa Vendée oli noussut kapinaan. Pappisvalan vaatimus oli tämän kansannousun verukkeena.
Näiden tapahtumien johdosta kansalliskokous nimitti Dumouriezin itäisen armeijan päälliköksi ja määräsi Lafayetten vangittavaksi.
Se päätti lisäksi, että heti kun Longwyn kaupunki jälleen joutuisi ranskalaisten haltuun, kaikki sen talot, kansallisrakennuksia lukuunottamatta, hävitettäisiin maan tasalle — se laati lain, että kaikki vannomattomat papit karkoitettaisiin maasta — se sääsi kotitarkastukset — se takavarikoi ja myi huutokaupalla emigranttien omaisuuden.
Mitä kommuuni teki sillävälin?
Olemme maininneet, kuka oli sen ennustaja: Marat.
Kommuuni antoi giljotiinin toimia Carrousel-aukiolla. Se syötti sille päivässä pään. Mutta elokuun loppupuolella ilmestyneessä lentokirjasessa tuomioistuimen jäsenet selittävät, kuinka suunnaton työtaakka on heidän hartioillaan tähän epätyydyttäväänkin tulokseen pyrittäessä. Lentokirjasen on tosin allekirjoittanut Fouquier-Tinville!
Näemme pian, mistä kommuuni uneksi. Kohta näemme sen unen toteutumisen.
Elokuun 23 päivän illalla se julkaisi ohjelmansa.
Työläiskorttelien ja hallien kujilta kerätyn lauman saattamana kommuunin lähetystö saapuu sydänyön hetkellä kansalliskokoukseen.
Mitä se vaatii! Että Orleansin vangit siirrettäisiin Pariisiin kärsimään siellä rangaistuksensa.
Mutta Orléansin vankeja ei ole vielä tuomittu.
Mitä siitä, sen muodollisuuden kommuuni sivuuttaa.
Sillä on muuten elokuun 10 päivän juhla, joka tulee sen avuksi.
Sergent, kommuunin taiteilija, on sen järjestäjä. Hän on jo pannut näyttämölle isänmaan vaaran kulkueen, ja tiedämmehän jo, kuinka hän siinä onnistui.
Tällä kerralla Sergent ylittää entisen menestyksensä.
On järjestettävä surun, koston, kuolettavan tuskan juhla niiden kunniaksi, jotka elokuun 10 päivänä ovat menettäneet jonkun rakkaan omaisen.
Vastapäätä giljotiinia, joka toimii Carrousel-aukiolla, Sergent pystyttää Tuileriein suureen vesialtaaseen suunnattoman pyramiidin, joka verhotaan kauttaaltaan mustalla saralla. Sen kaikki neljä sivua kuvastavat verilöylyä, joista rojalisteja syytetään: Nancyn verilöylyä, Nimesin verilöylyä, Montaubanin verilöylyä, Mars-kentän verilöylyä.
Giljotiini sanoi: "Minä tapan!" Pyramiidi sanoi sille: "Tapa!"
Sunnuntaina elokuun 27 päivänä iltapuolella — viisi päivää pappien yllyttämän Vendéen kapinan puhkeamisen jälkeen, neljä päivää senjälkeen kun kenraali Clerfayt oli kuningas Ludvig XVI:n nimessä valloittanut Longwyn — tämä surukulkue lähti liikkeelle käyttääkseen hyväkseen niitä salaperäisiä yleviä voimia, joita pimeä loihtii kaikkiin asioihin.
Halki niiden tuoksupilvien, jotka suitsusivat taivallettavan matkan varrella, kulkivat ensimmäisinä elokuun 10 päivän lesket ja orvot, valkopukuisina, uumilla piukkaan sitaistu musta vyö, kantaen vanhanajan arkin mukaiseksi sommitellussa lippaassa anomusta, jonka rouva Roland oli sanellut, neiti de Kéralio kirjoittanut isänmaan alttarilla ja jonka veriset lehdet oli kerätty Mars-kentältä ja joka heinäkuun 17 päivästä 1791 lähtien oli vaatinut tasavallan julistamista.
Heidän perässään tulivat suunnattomat, mustat ruumisarkut, kuvaten vankkureita, jotka elokuun 10 päivän illalla oli kuormattu Tuileriein pihoissa ja jotka sitten olivat vierineet työläiskortteleihin kuljettamiensa ruumiitten painosta vapisten. Niiden perässä kannettiin surun ja koston lippuja, jotka vaativat kuolemaa kuolemasta. Sitten seurasi Laki, jättiläiskuvapatsas, kalpa kupeella. Sitä seurasivat tuomioistuinten tuomarit. Niiden etunenässä marssi se elokuun 10 päivän vallankumous-tribunaali, joka pyyteli anteeksi, ettei se kyennyt pudotuttamaan enempää kuin yhden pään päivässä.
Heidän jälkeensä asteli kommuuni, tämän verisen tribunaalin verinen äiti, kuljettaen riveissään Vapauden patsasta, samankokoista kuin Lain patsaskin. Viimeisenä tuli kansalliskokous kantaen seppeleitä, jotka kenties lohduttavat vainajia, mutta ovat riittämättömät eläville!
Tämä joukko eteni majesteetillisen verkkaisesti, Chénierin surusäkeitten, Gossecin surusävelten keskitse.
Osa elokuun 27 ja 28 päivän välistä yötä kului tämän surujuhlallisuuden suorituksessa. Se oli joukkojen surujuhla? Sen aikana heristettiin nyrkkejä autiolle Tuileries-palatsille, uhkailtiin niitä vankiloita ja niitä turvallisia tyyssijoja, jotka oli annettu kuninkaan ja rojalistien asuttaviksi entisten palatsien ja linnojen tilalle.
Kun sitten viimeiset lamput olivat sammuneet, viimeiset tuohukset tukehtuneet savuunsa, lähti joukko kotiinsa.
Lain ja Vapauden kuvapatsaat jäivät yksin vartioimaan tuota suunnatonta ruumisarkkua. Mutta koska kukaan ei vartioinut niitä, riistettiin yön aikana molemmilta kuvapatsailta puvun alaosa. Se oli joko typeryyttä tai pyhän häväistystä. Aamun valjetessa nämä poloiset jumalattaret olivat vähemmän kuin naisia.
Sen nähdessään kansa alkoi raivostuneena kiljua. Se syytti rojalisteja, ryntäsi kansalliskokoukseen, vaati kostoa, otti kuvapatsaat haltuunsa, puetti ne uudelleen ja laahasi ne sitten Ludvig XV:n torille.
Myöhemmin giljotiini seurasi niitä samalle paikalle, ja tammikuun 21 päivänä se antoi niille täydellisen korvauksen loukkauksesta, joka niitä oli kohdannut elokuun 28 päivänä!
Samana päivänä — elokuun 28:na — kansalliskokous oli säätänyt kotitarkastuksia koskevan asetuksen.
Kansan seassa alkoi kierrellä huhu preussilaisten ja itävaltalaisten armeijain yhtymisestä ja Longwyn valtauksesta, jonka oli suorittanut kenraali Clerfayt.
Kuninkaan, ylimysten ja pappien kutsuma vihollinen oli siis tulossa Pariisiin ja olettamalla, ettei mikään sitä pidättäisi, olisi perillä kymmenen päivämarssin perästä.
Mitä tulisi silloin tästä Pariisista, joka kiehui kuin palava kraatteri ja jonka purkaukset olivat kolmen vuoden aikana järkyttäneet koko maailmaa? Sen kävisi, kuten Bouillén julkean naljaileva kirje oli sanonut, kirje, jolle oli paljon naurettu ja jonka ennustus oli muuttumassa todellisuudeksi — Pariisista ei jäisi kiveä kiven päälle!
Tiedettiin enemmänkin. Varmana asiana kerrottiin jostakin yleisestä, hirveästä, säälimättömästä tuomiosta, joka tuhottuaan Pariisin tuhoaisi pariisilaisetkin. Millä tavalla ja kenen toimesta tämä tuomio pantaisiin täytäntöön? Kuvailemamme ajan muistiinpanot sen sanovat teille. Kommuunin verinen käsi on mukana tässä legendassa, joka sensijaan että kertoisi menneistä kertookin tulevista tapahtumista.
Miksei muuten tähän tarinaan olisi uskottukin? Elokuun 10 päivänä löydettiin Tuilerieistä muuan kirje, jonka me vuorostamme olemme lukeneet arkistossa ja jossa sanotaan:
* * * * *
"Armeijoita seuraavat tuomioistuimet, emigranttirauhanhierojat valmistavat matkan varrella, Preussin kuninkaan leirissä, jakobiinien oikeusjutun ja laittavat kuntoon heidän hirsipuunsa."
* * * * *
Kun siis Preussin ja Itävallan armeijat saapuisivat Pariisiin, olisi tutkimus pidetty, tuomio julistettu, eikä olisi muuta tehtävää kuin panna se täytäntöön.
Ja kirjeessä mainittuja asioita vahvistamaan on virallisessa sotatiedonannossa seuraava painettu kohta:
"Sarrelouisin lähistöllä on itävaltalainen ratsuväki ryöstänyt isänmaalliset pormestarit ja tunnetut tasavaltalaiset.
"Vangittuaan valtuustonjäseniä ulaanit ovat leikanneet heiltä korvat ja puhkaisseet naulalla heidän otsansa."
Jos moisia tekoja suoritettiin rauhallisella maaseudulla, mitä tehtäisiinkään vallankumouksellisessa Pariisissa?
Mitä sille tehtäisiin, ei ollut enää salaisuus.
Seuraava uutinen levisi pariisilaisten keskuuteen, se meni kaupaksi kaikissa kadunkulmissa, se hajaantui kaikista keskuksista kaupungin laidoille:
Liittolaiskuninkaita varten pystytettäisiin mahtava valtaistuin entisen Pariisin raunioille. Vangitut asukkaat työnnettäisiin, ajettaisiin, ahdettaisiin tämän valtaistuimen juurelle. Niinkuin viimeisellä tuomiolla ihmiset jaotettaisiin hyviin ja pahoihin. Hyvät, siis rojalistit, aateliset ja papit pantaisiin oikealle puolelle, ja he saisivat tehdä Ranskalle mitä halusivat. Pahat, siis vallankumoukselliset, joutuisivat vasemmalle puolelle, ja siellä he tapaisivat giljotiinin, tuon vallankumouksen keksimän koneen, johon vallankumous hukkuisi.
Vallankumous, toisin sanoin Ranska. Eikä ainoastaan Ranska — sillä se ei olisi mitään, kansathan on luotu aatteitten polttouhria varten — eikä ainoastaan Ranska, vaan lisäksi ranskalainen ajatus!
Miksi Ranska onkin ensimmäisenä lausunut sanan vapaus! Se on luullut julistavansa pyhän asian, silmien valon, sielujen elämän. Se on sanonut: "Vapaus Ranskalle, vapaus Euroopalle, vapaus koko maailmalle!" Se on uskonut tekevänsä suuria vapauttaessaan maan ja nyt se onkin erehtynyt, siltä ainakin näyttää! Ja nyt Jumala sen hylkää, kaitselmus on sitä vastaan! Se luuli olevansa viaton ja ylevä, mutta se onkin rikollinen ja alhainen! Se on uskonut suorittavansa suurtyön ja onkin tehnyt rikoksen! Nyt se tuomitaan, se teloitetaan, se raahataan maailmankaikkeuden häväistäväksi, ja maailma, jonka pelastamiseksi se kuolee, taputtaa käsiä sen kuolemalle!
Kuten Jeesus Kristuskin, joka kuoli ihmisten pelastukseksi, kuoli ihmisten naurun ja pilkan keskellä!
Mutta tällä kansa-rukalla lienee toki itsessään jotakin tukea näitä ulkomaalaisia vastaan? Ehkä sitä puolustavat ne, joita se on jumaloinut, ne, jotka se on tehnyt rikkaiksi, ne, jotka se on palkannut?
Ei.
Sen kuningas vehkeilee vihollisen kanssa ja Templestä käsin, jonne hänet on suljettu, hän on kirjeenvaihdossa preussilaisten ja itävaltalaisten kanssa. Ylimystö marssii sitä vastaan maan prinssien johdolla. Papit nostattavat talonpojat kapinaan sitä vastaan.
Vankiloillensa uumenista pidätetyt rojalistit taputtavat käsiään Ranskan tappioitten johdosta. Preussilaisten tulo Longwyyn synnyttää ilohuutoja Templessä ja Abbayessa.
Niinpä Danton, tuo äärimmäisten päätösten mies, astuukin kansalliskokoukseen raivosta karjuen.
Oikeusministeri luulee oikeutta voimattomaksi ja tulee vaatimaan voimaa. Ja oikeus lähtee silloin kulkemaan voimaan nojaten.
Hän nousee puhujapaikalle, ravistaa leijonanharjaansa, kohottaa jäntevän kätensä, joka elokuun 10 päivänä on murskannut Tuileriein portit.
"Tarvitaan kansallista mullistusta, jos mieli despootit tuhota", sanoo hän. "Tähän asti meillä on ollut vain näennäinen taistelu. Siitä kurjasta leikistä ei nyt olekaan kysymys. Kansan on noustava, sen on laumana rynnättävä vihollista vastaan ja tuhottava se yhdellä iskulla.Samalla on kaikki vehkeilijät pantava kahleihin ja ehkäistävä heidän vahingolliset puuhansa!"
Ja Danton vaatii joukkonousua, kotitarkastuksia, yöllisiä etsintöjä ja kuolemanuhkaa jokaiselle, ken vastustaa väliaikaisen hallituksen toimia.
Danton sai kaikki, mitä hän pyysi.
Jos hän olisi pyytänyt enemmän, hän olisi saanut enemmän.
"Milloinkaan", kirjoittaa Michelet, "ei kansa ole ollut niin lähellä kuolemaa. Kun Hollanti nähdessään Ludvig XIV:n porttiensa edessä ei nähnyt muuta pelastusta kuin päästää tulvan valloilleen ja hukuttautua, uhkasi sitä pienempi vaara. Sen puolella oli koko Eurooppa. Kun Ateena näki Kserkseen valtaistuimen Salamiin rantakallioilla ja se hylkäsi maan, syöksyi mereen ja piti vain vettä isänmaanansa, ei se ollut niin suuressa vaarassa. Sillä oli yhä mahtava laivasto, jonka suuri Temistokles oli järjestänyt. Se oli Ranskaa onnellisempi, sillä petos ei piillyt sen seassa."
Ranska oli järjestämätön, rikkinäinen, kavallettu, myyty ja luovutettu! Ranska oli kuin Ifigeneia Kalkhaan puukon edessä! Kuninkaat olivat piirissä sen ympärillä ja odottivat vain sen kuolemaa, jotta despotismin tuuli pääsisi paisuttamaan heidän purjeensa. Ranska kohotti käsivartensa jumalia kohden, mutta jumalat olivat kuuroja!
Mutta tuntiessaan jo kuoleman kylmän kosketuksen se ryhtyi kokoamaan voimiaan. Se oli väkivaltainen, hirveä kouristuskohtaus. Ja sitten tämä elämän tulivuori syöksi uumenistaan liekin, joka puolen vuosisadan ajaksi valaisi koko maailmaa.
Tässä auringossa on tosin veripilkku.
Syyskuun 2 päivän veripilkku! Saavumme siihen pian ja näemme, kuka sen veren on vuodattanut ja onko se laskettava Ranskan viaksi. Mutta sitä ennen ja lopettaaksemme tämän luvun lainatkaamme vielä pari sivua Michletiltä.
Sen jättiläisen rinnalla tunnemme itsemme voimattomaksi ja Dantonin lailla me kutsumme voimaa avuksemme.
Lukekaa!
"Pariisi, näytti linnoitetulta kaupungilta. Olisi voinut luulla olevansa Lillessä tai Strassburgissa. Kaikkialla näki sotilasohjeita, vahtisotamiehiä, sotilaallisia varusteluja, jotka olivat ennenaikaisia: vihollinen oli vielä kahdenkymmenen tai viidenkolmatta penikulman päässä. Mutta vakavampaa, todella liikuttavaa oli se syvä, ihmeellinen yhteistunto, joka ilmeni kaikkialla. Kaikki pahoittelivat toisiaan, jokainen puhui, rukoili isänmaan puolesta. Jokainen tarjoutui pestaajaksi, kuljettiin talosta toiseen ja tarjottiin niille, jotka voivat lähteä, kenelle univormu, kenelle aseita, yleensä mitä oli annettavana. Kaikki olivat puhujia, kaikki saarnasivat, kaikki paasasivat, kaikki lauloivat isänmaallisia lauluja. Kukapa ei tuona omituisena aikana kyhännyt kirjoja, kukapa ei painattanut kirjasia, kukapa ei naulannut julistuksia, kukapa ei esiintynyt tässä näytelmässä? Kaikkialla esitettiin mitä lapsekkaimpia näytelmiä, joissa kaikki esiintyivät osanhoitajina, toreilla, pestaustoimistoissa, puhujalavoilla, missä sotamiehet kirjottautuivat. Ja kaikkialta kuului laulua, huutoja, kaikkialla näki hyvästelyn intomielisiä kyyneliä. Ja kaikkien näiden äänten yli kaikui sydämiä sykähdyttävä voimakas ääni, mykkä ääni, mutta sitä täyteläisempi… Ranskan oma ääni, kaunopuheinen kaikessa kuvannollisuudessaan, vakuuttava kaikessa traagillisuudessaan: isänmaan vaaran pyhä ja hirveä lippu, joka liehui kaupungintalon ikkunoista, suunnaton lippu, joka paisui tuulessa ja näytti kehoittavan kansan legionia rientämään pikamarssissa Pyreneiltä Scheldelle, Seineltä Reinin rannoille!
"Jos mielii saada kuvan, mitä tämä uhrautumisen hetki merkitsi, on mentävä jokaiseen majaan, jokaiseen asumukseen ja nähtävä vaimojen ja äitien kivut ja tuskat tässä toisessa synnytyksessä, joka oli sata kertaa julmempi sitä synnytystä, jolloin lapsi ensimmäisen kerran lähti verisestä kohdusta, täytyy nähdä se vanha vaimo, joka silmät kuivina, sydän murtuneena, kerää kaikessa kiireessä ne vähäiset ryysyt, jotka lapsi vie mennessään, vaivaiset säästöt, paastoamalla kerätyt harvat sout, jotka hän on itseltään varastanut poikansa hyväksi, tätä viimeisten tuskien päivää varten.
"Lähettää lapsensa tähän sotaan, joka alkoi niin vähäisin toivein, uhrata heidät tähän äärimmäiseen, epätoivoiseen tilanteeseen oli enemmän kuin mitä useimmat jaksoivat tehdä. He nääntyivät näihin vaivoihinsa, tai paremminkin luonnollisen vastavaikutuksen johdosta heidät valtasi raivonpuuska. He eivät säästelleet mitään, eivät pelänneet mitään. Mikään kauhu ei ole johtanut sellaiseen sieluntilaan. Mikä kauhu, kenen hyväksi kuolema tahtoo?
"Kerrotaan, että yhtenä päivänä — varmaankin elokuussa tai syyskuussa — eräät raivostuneet naiset tapasivat Dantonin kadulla, herjasivat häntä niinkuin olisivat herjanneet itse sotaa, syyttivät häntä vallankumouksesta, kaikesta vuotaneesta verestä ja lapsiensa kuolemasta, kirosivat hänet ja rukoilivat Jumalaa rankaisemaan häntä kaikesta. Danton ei kummastellut, ja vaikka hän tunsikin ympärillään kynsien uhkaa, hän kääntyi äkisti, silmäili noita naisia ja sääli heitä. Dantonissa oli paljon sydäntä. Hän nousi isolle kivelle ja heitä lohduttaakseen alkoi sättiä heitä heidän omalla murteellaan. Ensimmäiset lauseet olivat rajut, repäisevät, rivot. Naiset vaikenivat sanattomiksi. Hänen raivonsa, todellinen tai teeskennelty, hämmensi heidän raivonsa. Tällä valtavalla puhujalla, vaistoihinsa ja laskelmiin nojautuvalla puhujalla oli kansansuosionsa pohjana aistillinen ja voimakas luonne; kaikki hänessä viittasi ruumiilliseen rakkauteen, missä liha ja veri vallitsivat. Danton oli ennen kaikkea uros, hänessä oli leijonaa ja verikoiraa ja paljon myöskin sonnia. Hänen naamarinsa peloitti, hänen elehtivien kasvojensa tavaton rumuus antoi hänen kiihkeille, puuskaisille sanoilleen eräänlaisen raisun terävyyden. Voimaa ihailevat joukot tunsivat hänen edessään samaa, mitä pelko ja myötätunto synnyttävät, tunsivat hänessä mahtavan siittäjän. Ja tuon vääntyneen, hurjan naamarin alla tunnettiin sydän, tiedettiin, että tuo hirveä mies, joka puhui vain uhkauksin, oli pohjaltaan kelpo ihminen. Nämä kapinalliset naiset hänen ympärillään tunsivat hämärästi kaiken sen ja sallivat hänen ripityksensä vaikuttaa heihin, antautuivat hänen johdettavikseen, hänen hallittavikseen. Hän vei heidät, kunne ja kuinka halusi. Hän selitti heille karkeasti, mikä on naisen, mikä rakkauden, mikä siittämisen tehtävä. Nainen ei synnytä lasta itselleen, vaan isänmaalle; ja siihen päästyään hän suoristihe äkkiä ja puhui kuin olemattomalle kuulijakunnalle, kuin itselleen — siltä ainakin näytti. Koko hänen sydämensä lähti hänen rinnastaan ja sen mukana sanat, jotka huokuivat riehuvaa hellyyttä Ranskaa kohtaan, ja hänen oudon näköisille, rokon merkitsemille kasvoilleen, jotka olivat rosoiset kuin Vesuviuksen tai Etnan hohkakivi, alkoi ilmestyä isoja pisaroita — ne olivat kyyneliä. Nämä naiset eivät voineet kestää enempää, he alkoivat itkeä Ranskaa eivätkä itkeneet enää lapsiaan. Nyyhkyttäen he poistuivat paikalta kätkien kasvot esiliinoihinsa."
Oi, missä olet sinä, suuri historioitsija, jonka nimi on Michelet?
Nervissä!
Oi, missä olet sinä, suuri runoilija, jonka nimi on
Hugo?
Jerseyssä!
Syyskuun 2 päivän aatto
"Kun isänmaa on vaarassa", oli Danton sanonut kansalliskokoukselle elokuun 28 päivänä, "kuuluu kaikki isänmaalle".
Elokuun 29 päivänä kello neljä iltapuolella rumpu alkoi päristä.
Tiedettiin mistä oli kysymys: kotietsinnät olivat alkamassa.
Ja kuin taikasauvan kosketuksesta Pariisi muutti ulkoasua ensimmäisen pärrytyksen kajahtaessa. Elämää tulvillaan olleesta kaupungista se vaihtui autioksi ja kuolleeksi.
Myymälät salpasivat ovensa, kuusikymmen-miehiset joukko-osastot sulkivat ja valtasivat kadut.
Tulliportteja vartioitiin, Seineä vartioitiin.
Kello yhdeltä aamuyöllä kotitarkastus aloitettiin kaikissa taloissa.
Piirien komisaarit kolkuttivat katuportille ja vaativat aukaisemaan lain nimessä, ja heille aukaistiin katuportti.
He kolkuttivat jokaisen asumuksen ovelle, yhä lain nimessä, ja heille aukaistiin ovet. He mursivat isännättömien asuntojen ovet.
Näin siepattiin kaksituhatta kivääriä ja pidätettiin kolmetuhatta kansalaista.
Tarvittiin kauhua, ja se saatiin.
Tästä toimenpiteestä oli muuten eräs seuraus, jota ei ollut ajateltu tai jota ehkä oli liiaksikin ajateltu.
Nämä kotitarkastukset olivat aukaisseet köyhille rikkaitten asunnot. Aseelliset piirien edustajat, jotka saattoivat viranomaisia, olivat voineet luoda kummastelevan silmäyksen niiden suurenmoisten hotellien silkkiä ja kultaa välkkyviin huoneustoihin, joiden isännät yhä asuivat niissä tai joiden isännät olivat niistä lähteneet. Siitä yltyi, ei ryöstönhalu, vaan kostonhimo.
Ryöstettiin niin vähän, että Beaumarchais, joka oli silloin vankilassa, kertoo, että hänen Saint-Antoinen bulevardin varrella olevissa verrattomissa puutarhoissaan muuan nainen poimi ruusun ja että tämä nainen tahdottiin viskata Seineen.
Ja huomatkaa, että kaikki tämä tapahtui ajankohtana, jolloin kommuuni oli säätänyt,että rahanmyyjiä uhkaisi kuolemanrangaistus.
Kommuuni siis on korvaamassa kansalliskokouksen: se sääti kuolemanrangaistuksen. Se antoi Chaumettelle oikeuden avata vankilat ja päästää pidätetyt vapauteen. Se anasti itselleen röyhkeästi armahdusoikeuden. Se oli lisäksi määrännyt, että kunkin vankilan oveen naulattaisiin luettelo vankilan asukkaista. Sellainen luettelo vetosi vihaan ja kostoon. Jokainen piti silmällä sen kopin ovea, jossa oli hänen vihamiehensä. Kansalliskokous huomasi, minkälaiseen kuiluun sitä johdettiin. Vastoin sen tahtoa sen kädet aiottiin tahrata vereen.
Ja kuka määräsi? Kommuuni, sen vihollinen!
Tarvittiin vain sopiva tilaisuus, ja näiden kahden valtiomahdin kesken puhkeaisi hirveä kamppailu.
Sellainen tilaisuus, kommuunin uusi julkea teko, sai sen puhkeamaan.
Elokuun 29 päivänä, kotitarkastusten päivänä, kommuuni vaati erään sanomalehti-kirjoituksen johdosta aitauksensa eteen Girey-Duprén, joka oli uhkarohkeimpia girondelaisia, sillä hän oli joukon nuorimpia.
Girey-Dupré pakeni sotaministeriöön, sillä hän ei ehtinyt paeta kansalliskokoukseen.
Huguenin, kommuunin puheenjohtaja, piiritytti sotaministeriön. anastaakseen sen huostasta väkivallalla tämän girondelaisen sanomalehtimiehen.
Girondelaiset olivat tällöin kansalliskokouksen enemmistönä. Girondelaiset, joiden yhtä jäsentä oli loukattu, nousivat vastustamaan ja haastoivat puolestaan Hugueninin kansalliskokouksen aitauksen eteen.
Puheenjohtaja Huguenin ei edes vastannut kansalliskokouksen haasteeseen.
Elokuun 30 päivänä kansalliskokous sääti asetuksen, jonka nojallaPariisin valtuusto lakkautettaisiin.
Muuan teko, joka osoittaa, kuinka tähän aikaan vielä kammoksuttiin varkautta, oli isolta osaltaan vaikuttanut kansalliskokouksen säätämän asetuksen syntyyn.
Eräs kommuunin jäsen eli henkilö, joka sanoi olevansa kommuunin jäsen, oli murtautunut johonkin säiliöön ja ottanut sieltä pienen hopeisen tykin, jonka kaupunki aikoinaan oli lahjoittanut Ludvig XIV:lle, kun tämä oli ollut lapsi.
Cambon, joka oli nimitetty valtion omaisuuden vartijaksi, sai vihiä tästä varkaudesta ja toimitti syytteenalaisen miehen kansalliskokouksen aitauksen eteen. Mies ei kieltänyt mitään eikä puolustautunut, tyytyi vain sanomaan, että se kallisarvoinen esine olisi voitu varastaa ja että hän oli arvellut sen olevan hänen luonansa varmemmassa tallessa kuin missään muualla.
Moinen kommuunin harjoittama mielivalta tuntui raskaalta, oli monen mielestä rasittava ies. Louvet, rohkeitten tekojen mies, oli tällöin Lombards-kadun piirin esimies. Hän sai piirinsä julistamaan, että kommuunin yleisneuvosto oli vikapää vallananastukseen.
Huomatessaan näin saavansa kannatusta kansalliskokous päätti, että kommuunin puheenjohtaja, samainen Huguenin, joka ei mielinyt vapaaehtoisesti saapua sen aitauksen eteen, oli tuotava sinne väkivallalla ja että neljänkolmatta tunnin kuluessa piirit nimittäisivät uuden kommuunin.
Tämä päätös tehtiin elokuun 30 päivänä kello viisi iltapuolella.
Laskekaamme tunnit, sillä tästä hetkestä lähtien me kuljemme nopeasti syyskuun 2 päivän verilöylyä kohden, ja jokainen minuutti vie askelen lähemmäksi sitä veristä, käsiään vääntelevää, hajahapsista, kauhusilmäistä jumalatarta, jota sanotaan Hirmuksi!
Mutta kansalliskokous, joka yhä pelkäsi mahtavaa vihollistaan, julisti samalla kun se erotti kommuunin, että se oli tehnyt isänmaalle suuria palveluksia; julistus ei ollut oikein johdonmukainen.
Ornandum, tollendum!oli Cicero aikoinaan sanonut Oktavianuksesta.
Kommuuni menetteli kuten Oktavianus. Se antoi seppelöidä itsensä, muttei sallinut itseään karkotettavan.
Kahta tuntia myöhemmin Tallien, vähäpätöinen kirjuri, joka kovaäänisesti kerskui olevansa Dantonin miehiä, Tallien, kommuunin sihteeri, kehoitti Thermesin piiriä marssimaan Lombardsin piiriä vastaan.
Ah, nyt oli kysymyksessä kansalaissota, ei enää kansa kuningasta, porvari ylimystä, mökki linnaa, talo palatsia vastaan, vaan piiri piiriä, piikki piikkiä, kansalainen kansalaista vastaan.
Tällöin Marat ja Robespierre, jälkimäinen kommuunin jäsenenä, edellinen harrastelijana, korottivat äänensä.
Marat vaati kansalliskokouksen teurastamista. Se ei merkinnyt mitään, sillä oli jo totuttu hänen ehdotuksiinsa.
Mutta Robespierre, varovainen, ovela Robespierre, Robespierre, tuo arkaileva ja luikerteleva ilmiantaja, ehdotti, että tartuttaisiin aseihin ja ettei ainoastaan puolustauduttaisi, vaan myöskin hyökättäisiin.
Robespierre tunsi epäilemättä kommuunin hyvin voimakkaaksi, koska uskalsi lausua moiset sanat!
Kommuuni oli todella hyvin voimakas, sillä samana yönä sen sihteeri Tallien saapui kansalliskokoukseen kolmentuhannen piikkiniekka-miehen etunenässä.
"Kommuuni", sanoi hän, "ja vain kommuuni on korottanut kansalliskokouksen jäsenet vapaan kansan edustajien arvoon. Kommuuni on säädättänyt asetuksen yllyttäjä-pappeja vastaan, se on vanginnut miehet, joihin kukaan ei uskaltanut kädellään kajota. Kommuuni", sanoi hän lopuksi, "tulee muutaman päivän perästä puhdistamaan vapauden maaperän heidän läsnäolostaan!"
Elokuun 30 ja 31 päivän välisenä yönä siis kommuuni lausui verilöylyn syntysanat kansalliskokouksen edessä, joka juuri oli pannut kommuunin viralta.
Kuka lausui nämä syntysanat? Kuka niin sanoaksemme sinkosi toistaiseksi vielä valkoisena tämän punaisen ohjelman?
Tallien, kuten olemme nähneet, sama mies, joka järjesti myöhemmin thermidor-kuun 9 päivän.
Kansalliskokous kuohahti; se ansio on sille tunnustettava.
Manuel, kommuunin yleinen syyttäjä, huomasi, että nyt mentiin liian pitkälle. Hän vangitutti Tallienin ja vaati Hugueninin tulemaan kansalliskokouksen nuhdeltavaksi.
Ja silti Manuel, joka pidätti Tallienin, joka vaati Hugueninilta hyvityssakot, Manuel tiesi hyvin, mitä pian tapahtuisi, sillä katsokaa, mitä teki tämä poloinen pedantti, tämä pienisieluinen, mutta rehtisydäminen mies.
Abbayessa oli hänen henkilökohtainen vihamiehensä: Beaumarchais.
Beaumarchais, suuri nauraja, oli nauranut Manuelia. Manuel tuli ajatelleeksi, että jos Beaumarchais saisi surmansa toisten mukana, tämä murha voitaisiin panna hänen itserakkautensa alhaisen kostonhalun tiliin. Hän riensi Abbaye-vankilaan ja kutsutti Beaumarchaisin puheilleen. Kun tämä näki Manuelin, alkoi hän pyydellä anteeksi ja antaa selityksiä kirjalliselle uhrilleen.
"Ei nyt ole puhe kirjallisuudesta, ei sanomalehtikiistoista eikä arvosteluista. Tuossa on avoin ovi, pelastakaa itsenne tänään, ellette halua saada surmaanne huomenna!"
Figaronkirjoittaja ei odotellut toista kehoitusta. Hän pujahti raollaan olevasta ovesta ja katosi.
Olettakaa, että hän olisi viheltänyt Collot-d'Herboisille, näyttelijälle, sensijaan että oli arvostellut Manuelia, kirjailijaa, ja Beaumarchais olisi ollut kuoleman oma!
Elokuun 31 päivä koitti, se suuri päivä, joka ratkaisisi kansalliskokouksen ja kommuunin, toisin sanoin maltillisuuden ja hirmun väliset valtasuhteet.
Kommuuni oli päättänyt jäädä paikalleen, maksoi mitä maksoi.
Kansalliskokous oli sen erottanut ja kehoittanut piirejä valitsemaan uuden.
Kommuuni tietysti voittaisi, sillä rahvaan mielipide suosi sitä.
Kansa ei oikein tiennyt, minne menisi, mutta halusi silti mennä jonnekin. Kesäkuun 20 päivänä sitä oli työnnetty eteenpäin, elokuun 10 päivänä se oli päässyt vieläkin pitemmälle; se tunsi epämääräistä tarvetta saada vuodattaa verta ja tuhota.
Täytyy sanoa, että Marat yhtäältä ja Hébert toisaalta olivat yllyttäneet sitä pelottavalla tavalla! Robespierrekin, joka halusi valloittaa takaisin pahasti järkkyneen kansansuosionsa — koko Ranska oli tahtonut sotaa, Robespierre yksin oli neuvonut rauhaa — Robespierrekin tekeytyi huhujen sepittäjäksi ja näiden huhujen päättömyys sai hänet esittämään kaikkein mielettömimmät huhut.
Muuan mahtava puolue, — sanoi hän, — tarjosi valtaistuintaBraunschweigin herttualle.
Mitkä olivat silloin kolme mahtavaa vallasta kiistelevää puoluetta? Kansalliskokous, kommuuni ja jakobiinit. Kommuuni ynnä jakobiinit, tarkkaan katsoen, olivat yksi ja sama puolue.
Kommuuni tai jakobiinit eivät siis olleet Robespierren tarkoittama puolue: Robespierre oli sekä kerhon että kommuunin jäsen. Hän ei voinut itseään syyttää!
Se mahtava puolue oli siis girondelaisten puolue.
Olemme sanoneet, että Robespierre meni pitemmälle kuin kaikkien päättömimpien huhujen levittäjät. Mikä tosiaan oli päättömämpää kuin syyttää girondelaisia, jotka olivat julistaneet sodan Preussille ja Itävallalle, että he muka tarjosivat valtaistuinta viholliskenraalille?
Entä keitä siitä syytettiin? Miehiä sellaisia kuin olivat Vergniaud, Roland, Clavières, Servan, Gensonné, Guadet, Barbaroux, kaikkein kiihkeimpiä isänmaanystäviä ja samalla Ranskan vilpittömimpiä miehiä!
Mutta on hetkiä, jolloin Robespierren kaltaiset henkilöt voivat väittää mitä tahansa ja, mikä sitäkin pahempaa, on hetkiä, jolloin kansa uskoo mitä tahansa.
Oli siis tultu elokuun 31 päivään.
Lääkäri, joka tällöin olisi koetellut Ranskan valtimoa, olisi tuntenut valtimon sykinnän kiihtyvän hetki hetkellä.
Kuten mainittu, kansalliskokous oli edellisenä päivänä kello viisi iltapuolella pannut kommuunin viralta. Asetuksen mukaan tuli piirien neljänkolmatta tunnin kuluessa valita uusi yleisneuvosto.
Elokuun 31 päivänä kello viisi ikäpuolella asetuksen piti olla toteutettuna.
Mutta Maratin sotahuudot, Hébertin uhkailut ja Robespierren parjaukset saivat kommuunin painamaan Pariisia niin raskaasti, etteivät piirit uskaltaneet äänestää. Kieltäytymisensä verukkeeksi ne esittivät, etteivät olleet saaneet päätöksestä virallista ilmoitusta.
Elokuun 31 päivänä kello kahdentoista tienoissa kansalliskokous huomasi, ettei sen eilistä päätöstä ollut toteutettu eikä toteutettaisikaan. Olisi siis vedottava voimaan, ja kuka tiesi, asettuisiko se voima kansalliskokouksen puolelle?
Kommuunilla oli Santerre tämän langon, Panisin, muodossa. Kuten muistettaneen, tämä Panis oli se Robespierren fanaattinen kannattaja, joka Rebecquille ja Barbarouxille oli ehdottanut, että nimitettäisiin diktaattori, ja oli heille vihjaissut, että täksi diktaattoriksi oli valittavaLahjomaton. Santerre, hän merkitsi työläiskortteleja. Työläiskorttelit taas merkitsivät vastustamatonta valtameren voimaa.
Työläiskorttelit olivat murtaneet Tuileriein portit, ne murskaisivat kyllä kansalliskokouksenkin ovet.
Kansalliskokous pelkäsi lisäksi, että turvautuessaan aseihin kommuunia vastaan se menettäisi äärimmäisten isänmaanystävien kannatuksen, niiden, jotka tahtoivat vallankumousta hintaan mihin tahansa, ja että — mikä olisi sitäkin pahempaa — se saisi vastoin tahtoaan tukea maltillisten rojalistien taholta.
Silloin se olisi auttamattomasti hukassa!
Kellon lähetessä kuutta illalla levisi istuntosalissa huhu, ettäAbbayen ympärillä raivosi kansanmeteli.
Muuan herra de Montmorin oli vapautettu. Rahvas luuli häntä samaksi ministeriksi, joka oli nimellään varmentanut Ludvig XVI:n passin, jonka turvin tämä oli yrittänyt paeta. Vankilan ympärille kertyi väkeä ja äänekkäin huudoin vaadittiin petturin kuolemaa. Oli ollut perin työlästä saada se huomaamaan erehdyksensä. Koko sen yön Pariisin kadut olivat kauheassa käymistilassa.
Ilmassa tuntui, että seuraavana päivänä vähäisinkin tapahtuma, joka kiihdyttäisi tätä käymistilaa, saisi valtavat mittasuhteet.
Tämä tapahtuma — kerromme siitä hieman seikkaperäisemmin, koska sen mukana tapaamme kertomuksemme sankareista erään, jonka olemme pitkäksi ajaksi kadottaneet näkyvistä — sikisi Châteletin vankiloissa.
Beausire jälleen esillä
Elokuun 10 päivän johdosta oli perustettu erikoistuomioistuin tutkimaan Tuilerieissa tehtyjä varkauksia. Peltierin kertoman mukaan kansa oli tosin ampunut paikalla pari-kolmesataa varasta, jotka oli tavattu itse teosta, mutta käsittää helposti, että yhtä paljon oli niitä, joiden onnistui ainakin hetkeksi kätkeä anastamansa saalis.
Näiden kelpo käsityöläisten joukossa oli vanha tultavamme herra deBeausire, hänen majesteettinsa armeijan entinen kersantti.
Lukijamme, jotka muistavat neiti Olivan rakastajan ja nuoren Toussaintin isän menneisyyden, eivät kummastelle nähdä hänet niiden joukossa, joiden tuli tehdä tili, ei kansalle, vaan tuomioistuimelle siitä, mitä olivat säkkiinsä saaneet Tuilerieista.
Beausire oli tosiaankin tunkeutunut palatsiin kaikkien muiden perässä. Hän oli liian nokkela astuakseen typerästi ensimmäisenä tai edes ensimmäisten mukana sinne, missä vaara uhkasi ensimmäisiä.
Valtiolliset mielipiteet eivät suinkaan työntäneet Beausirea tähän kuninkaitten palatsiin. Hän ei tullut sinne itkemään kaatuneen kuninkuuden lankeemusta tai taputtamaan käsiä kansan voitolle. Ei. Beausire tuli sinne harrastelijana. Hän oli niiden inhimillisten heikkouksien yläpuolella, joita sanotaan vakaumuksiksi, eikä hänellä ollut muuta päämäärää kuin tarkastaa, eivätkö ne, jotka juuri olivat kadottaneet valtaistuimen, olleet samalla kadottaneet jotakin koristusta, jonka voisi mukavammin ja helpommin korjata varmaan talteen.
Mutta pelastaakseen ulkonäön Beausire oli pannut päähänsä punaisen myssyn, siepannut käteensä suunnattoman sapelin ja tahrannut paitansa ja kätensä ensimmäisen tapaamansa vainajan vereen. Näin tämä voittoisaa armeijaa seurannut susi, tämä korppikotka, joka taistelun jälkeen leijaili taistelukentän yläpuolella, näytti ensi silmäykseltä voittajalta.
Voittajana häntä pitivätkin useimmat kuullessaan hänen huutavan: "Kuolema aatelisille!" ja nähdessään hänen nuuskivan sänkyjen alta, aukovan kaappeja ynnä laatikkoja varmentuakseen, ettei vain joku aristokraatti ollut piiloutunut niihin.
Mutta samaan aikaan kuin hän — ja Beausiren onnettomuudeksi paikalla oli muuan mies, joka ei huutanut, joka ei kurkistellut vuoteitten alle, joka ei aukonut kaappeja, mutta joka aseettomana oli tulen keskellä tullut ensimmäisten voittajien mukana, vaikkei ollut mitään voittanut, ja joka nyt käveli, kädet selän takana, ikäänkuin olisi kuljeskellut juhlailtana jossakin julkisessa puistossa, kylmänä ja tyynenä, nukkavieru, mutta siisti musta puku yllä, ja korotti silloin tällöin äänensä sanomaan:
"Älkää unohtako, kansalaiset, ettei naisia saa surmata eikä koruihin kajota!"
Niille, joiden hän näki surmaavan miehiä ja viskaavan huonekaluja ikkunoista, miehemme ei katsonut oikeudekseen sanoa mitään.
Ensimmäisellä silmäyksellä hän oli huomannut, ettei Beausire kuulunut viimeksi mainittujen miesten luokkaan.
Niinpä, kellon lähetessä puolta kymmentä Pitou, joka, kuten tiedämme, oli saanut kunniavirakseen, Horloge-eteiseen sijoitetun vartioston päällikkyyden, Pitou näki palatsista tulevan häntä kohden jättiläiskokoisen ja synkkähahmoisen miehen, joka sanoi hänelle kohteliaasti, mutta varmasti, ikäänkuin olisi saanut tehtäväkseen luoda järjestystä epäjärjestykseen ja sijoittaa koston tilalle oikeutta:
"Kapteeni, kohta näette erään miehen, jolla on punainen myssy päässä, sapeli kädessä ja joka tekee mahtavia eleitä. Pidättäkää se mies ja antakaa miestenne penkoa hänen vaatteensa. Hän on varastanut timanttilippaan."
"Tapahtuu, herra Maillard!" vastasi Pitou ja kohotti käden lakkinsa reunalle.
"Vai niin, te tunnette minut, hyvä ystävä!" virkkoi entinen vahtimestari.
"Miksen tuntisi!" sanoi Pitou. "Ettekö muista, herra Maillard? Yhdessä me valtasimme Bastiljin!"
"Se on mahdollista", myönsi Maillard.
"Sitten lokakuun viidentenä ja kuudentena me olimme yhtaikaaVersaillesissa."
"Minä olin tosiaan siellä."
"Hitossa! Todistukseksi mainitsen, että te opastitte naisia ja että teillä oli kaksintaistelu Tuileriein portilla vartijan kanssa, joka ei mielinyt päästää teitä sisälle."
"Teette siis, mitä olen pyytänyt, eikö niin?" sanoi Maillard.
"Sen ja muutakin, herra Maillard, mitä vain käskette! Ah, te olette oikea isänmaanystävä, te!"
"Siitä minä ylpeilenkin", sanoi Maillard, "ja siksipä me emme saakaan sallia, ettei sitä nimeä häväistä, johon meillä on oikeus. Huomio, tuolta tulee miehemme!"
Beausire sieltä todella tuli portaita alas, heiluttaen isoa sapeliaan ja huutaen: "Eläköön kansa!"
Pitou antoi merkin Tellierille ja Maniquetille, jotka kuin muina miehinä sijoittuivat portin eteen, ja meni itse portaitten juurelle Beausirea vastaan.
Tämä oli huomannut nämä valmistelut, ja koska ne ilmeisesti huolestuttivat häntä, pysähtyi hän ja aikoi pyörtää takaisin, ikäänkuin olisi jotakin unohtanut.
"Anteeksi, kansalainen", sanoi Pitou, "tätä tietä mennään ulos".
"Ah, tätäkö tietä?"
"Ja koska Tuilerieit on määrätty tyhjennettäväksi, poistukaa, olkaa hyvä."
Beausire suoristihe ja jatkoi matkaansa portaita alas.
Alimmalle askelmalle ehdittyään hän kohotti käden punaisen myssynsä tasalle ja jäljitellen sotilaanomaista ääntä sanoi:
"No, toveri, pääseekö tästä vai eikö pääse?"
"Pääsee kyllä, mutta sitä ennen on alistuttava pieneen muodollisuuteen."
"Hm! Minkälaiseen, hyvä kapteeni?"
"On sallittava vaatteitten tarkastus, kansalainen."
"Tarkastus?"
"Niin."
"Tarkastetaanko isänmaanystävä, voittaja, mies, joka tulee aristokraatteja nitistämästä?"
"Sellainen on määräys. Siis, toveri, koska ollaan tovereita", sanoi Pitou, "pankaa iso sapelinne tuppeen sitä ette tarvitse enää, koska aristokraatit on surmattu ja alistukaa vapaaehtoisesti tarkastukseen, muutoin minun on turvauduttava väkivaltaan".
"Väkivaltaan?" sanoi Beausire. "Niin, sinä puhut noin, hyväkäs kapteeni, koska sinulla on tuolla parikymmentä miestä komennuksessasi, mutta jos me olisimme kahdenkesken…"
"Jos me olisimme kahden kesken, kansalainen", sanoi Pitou, "tekisin näin: tarttuisin ranteeseesi, kas näin, oikealla kädelläni, vasemmalla nykäisisin sapelin kourastasi ja potkisin sen palasiksi, koska rehellisen miehen käsi ei saa kajota aseeseen, jota varkaan käsi on pidellyt."
Ja Pitou toteutti esittämänsä teorian, sitoi oikealla kädellään valheellisen isänmaanystävän ranteen, riuhtaisi vasemmalla kädellä sapelin, katkaisi jalallaan sen terän ja viskasi ponnen kauaksi luotaan.
"Varas!" huudahti punamyssyinen mies. "Minäkö varas, minä, herra deBeausire?"
"Toverit", sanoi Pitou ja työnsi entisen kersantin miestensä joukkoon, "tarkastakaa tämä herra de Beausire!"
"Niin, tarkastakaa vain", kehoitti Beausire ja kohotti kätensä, "tarkastakaa!"
Beausiren lupaa ei tosin kaivattu tämän tarkastuksen pitoon. Mutta Pitoun ja etenkin Maillardin hämmästykseksi, vaikka kuinka pengottiin, käännettiin taskut, tunnustettiin salatuimmatkin paikat, ei entisen kersantin huostasta löydetty muuta kuin korttileikki, jonka kuviot olivat kuluneet miltei näkymättömiksi, ja yksitoista souta.
Pitou silmäili Maillardia.
Tämä kohautti hartioitaan, mikä merkitsi: "Mitä arvelette?"
Beausire jälleen esillä 71
"Vielä kerran!" kehoitti Pitou, jonka pääominaisuuksia, kuten muistamme, oli kärsivällisyys.
Toimitettiin toinen tarkastus, mutta se oli yhtä tulokseton kuin edellinenkin. Löydettiin vain sama korttileikki ja samat yksitoista souta.
Beausire riemuitsi.
"No", sanoi hän, "vieläkö nytkin sapeli saastuu, kun minun käteni siihen kajoaa?"
"Ei, hyvä herra", vastasi Pitou, "ja ellei teitä tyydytä anteeksipyyntöni, antaa joku miehistöni teille miekkansa, ja minä annan teille sellaisen hyvityksen kuin haluatte".
"Kiitos, nuori mies", sanoi Beausire suoristautuen. "Te olette toiminut ohjeitten mukaan ja entisenä sotilaana minä tiedän, että sotilasohjeet ovat pyhitetty asia. Nyt minun täytyy mainita teille, että rouva de Beausire varmaankin on perin levoton pitkällisen viipymiseni johdosta, ja jos minun sallitaan poistua…"
"Menkää, hyvä herra", sanoi Pitou, "olette vapaa!"
Beausire tervehti ujostelematta ja lähti.
Pitou haki Maillardia, mutta Maillard ei ollut enää paikalla.
"Oletteko nähneet herra Maillardia?" kysyi hän.
"Olin näkevinäni", vastasi muuan haramontilainen, hänen nousseen portaita ylös".
"Ja te näitte oikein", virkkoi Pitou, "sillä nyt hän tulee niitä alas".
Maillard sieltä tosiaankin tuli, ja koska hänen pitkät koipensa sallivat hänen harpata yhden porrasaskelman yli kerrallaan, oli hän pian eteisessä.
"No", kysyi hän, "oletteko löytäneet mitään?"
"Emme", vastasi Pitou.
"Minä olen siis ollut teitä onnekkaampi, sillä olen löytänyt lippaan."
"Me olimme siis väärässä."
"Emme suinkaan, me olimme oikeassa."
Maillard aukaisi lippaan ja otti siitä kultakellon, jonka kehyksistä oli poistettu kaikki kallisarvoiset, kivet.
"Mitä tämä tietää?" kysyi Pitou.
"Se tietää, että se vekkuli on aavistanut pahaa, irroittanut timantit ja arvellen olevan hankalaa kuljettaa kelloa mukanaan hän on viskannut sen koteloineen käymälään, josta minä sen löysin."
"Entä timantit?" kysyi Pitou.
"Hän on osannut ne puijata meiltä!"
"Kas vain sitä epattoa!"
"Onko siitä kauankin kun hän poistui?"
"Kun te tulitte portaita alas, meni hän keskipihan portista."
"Mille taholle hän kääntyi?"
"Laiturikadulle päin."
"Hyvästi, kapteeni!"
"Te lähdette, herra Maillard?"
"Haluan saada tämän asian selväksi", sanoi entinen vahtimestari.
Ja hän jännitti pitkät koipensa kuin harpiksi ja lähti tavoittamaanBeausirea.
Pitou jäi pohtimaan tapahtunutta seikkailua, ja hän pohti sitä yhä silloinkin, kun hän luuli tuntevansa kreivitär de Charnyn ja kun sattuivat ne tapaukset, jotka olemme kertoneet niiden oikealla ajalla ja paikalla haluamatta niihin sekoittaa välikohtausta, joka meidän käsittääksemme ansaitsi oman järjestysnumeronsa.