Näin hän oli näytteillä kello kahdeksasta kahteentoista.
Vihdoin väsyttiin tähän ruumista käsittelevään historialliseen esitelmään. Muuan mies tuli ja katkaisi hänen kaulansa.
Ah, tuo pitkä ja notkea joutsenenkaula ei tehnyt suurta vastusta!
Tämä heittiö mieheksi, joka teki tämän rikoksen, kenties inhoittavamman kuin jos olisi elävältä kaulan katkaissut, oli nimeltään Grison. — Historia on jumalattarista kaikkein heltymättömin. Se nyhtäisee siivestään sulan, kastaa sen vereen, kirjoittaa nimen, ja se nimi jää ikiajoiksi jälkipolvien kirottavaksi.
Tämä mies mestattiin myöhemmin varasjoukon päällikkönä.
Toinen mies, nimeltään Rodi, aukaisi prinsessan rinnan ja kiskoi irti hänen sydämensä.
Kolmas mies, Manin niminen, leikkasi erään toisen osan hänen ruumiistaan.
Poloisen naisen ruumis silvottiin näin, koska hän oli ollut kuningattaren lemmikki. Kuningatarta vihattiin varmaankin pohjattomasti!
Nämä kolme ruumiista leikattua palasta pantiin piikkien kärkeen ja sitten lähdettiin marssimaan Templeä kohden.
Suunnaton joukko saattoi näitä kolmea murhamiestä. Mutta lukuunottamatta lapsia ja eräitä humalaisia miehiä, jotka oksensivat yhtaikaa sekä viiniä että herjauksia, muu saattue oli kauhusta mykkänä.
Matkan varrella oli muuan kähertämö. Sinne poikettiin.
Mies, joka kantoi päätä, pani sen pöydälle.
"Kähertäkää tämä pää nätiksi", sanoi hän. "Se on menossa Templeen tapaamaan emäntäänsä."
Kähertäjä suori prinsessan verrattoman kauniit hiukset. Sitten jatkettiin matkaa Templeen päin, tällä kerralla kovasti hoilaten.
Nämä huudot juuri kuninkaallinen perhe oli kuullut.
Murhaajat saapuivat. Heitä kannusti saastainen halu näyttää kuningattarelle prinsessan päätä, sydäntä ja sitä kolmatta ruumiinosaa.
He pysähtyivät Templen portin eteen.
Kolmivärinauha katkaisi heidän tiensä.
Nämä miehet, nämä murhaajat, surmaajat, teurastajat eivät uskaltaneet astua nauhan yli!
He pyysivät, että kuusimiehinen lähetystö — kolme kantaisi mainitsemiamme ruumiinosia — pääsisi Templen alueelle ja saisi kiertää tornin näyttääkseen kuningattarelle näitä jätteitä.
Pyyntö oli niin asiallinen, että se hyväksyttiin vastaväitteittä.
Kuningas ja kuningatar pelasivat lautapeliä. — Pelin suojassa he saivat olla lähekkäin ja vaihtaa jonkun sanan niin, etteivät komisaarit kuulleet.
Äkkiä kuningas näki yhden komisaareista sulkevan oven, rientävän ikkunaan ja vetävän nopeasti uutimet kiinni.
Mies oli muuan Danjou, entinen seminaarilainen, jättiläinen, jota sanotuinkinKolmen kyynärän apotiksi.
"Mitä nyt?" kysyi kuningas.
Mies käytti hyväkseen hetkeä, jolloin kuningatar käänsi hänelle selkänsä, ja teki kuninkaalle merkin, ettei tämä kyselisi.
Huudot, herjaukset ja uhkailut kantautuivat huoneeseen asti suljetun oven ja ikkunan takaa. Kuningas oivalsi, että jotakin hirveää oli tekeillä. Hän laski kätensä kuningattaren olalle pysyttääkseen hänet paikallaan.
Ovelle koputettiin ja Danjoun oli pakko avata.
Tulijat olivat kaartin upseereja ynnä komisaareja.
"Hyvät herrat", kysyi kuningas, "onko perheeni turvassa?"
"On kyllä", vastasi muuan kansalliskaartin upseeri, jolla oli kaksoisolkalaput, "mutta kaupungilla liikkuu huhu, ettei tornissa ole enää ketään ja että te olette paenneet. Menkää siis ikkunaan rauhoittaaksenne kansan."
Kuningas, joka ei tiennyt, mitä oli tekeillä, oli valmis tottelemaan.
Hän aikoi lähteä ikkunaan, mutta Danjou pidätti hänet.
"Älkää tehkö sitä, herra!" sanoi hän.
Sitten hän sanoi kansalliskaartin upseereille:
"Kansan pitäisi toki luottaa viranomaisiinsa."
"No niin", virkkoi olkalappu-upseeri, "siinä ei olekaan kaikki. Kansa haluaa, että te tulisitte ikkunasta katsomaan prinsessa de Lamballen päätä ja sydäntä, jotka esitetään teille todistukseksi, kuinka kansa kohtelee tyrannejaan. Neuvon teitä näyttäytymään, ellette halua, että näytteet tuodaan tänne."
Kuningatar parahti ja vaipui pyörtyneenä madame Elisabethin ja kuninkaallisen prinsessan syliin.
"Ah herra", sanoi kuningas, "olisitte toki voinut säästää kuningattarelta tällaisen onnettomuuden kuulemisen".
Sitten hän osoitti noita kolmea naista ja jatkoi:
"Katsokaa, mitä olette tehnyt!"
Mies kohautti olkapäitään ja lähti laulaen carmagnolea.
Kello kuusi tuli Pétionin sihteeri tuomaan kuninkaalle kaksituhattaviisisataa frangia.
Nähdessään kuningattaren seisovan liikkumattomana hän arveli, että häntä kunnioittaakseen kuningatar esiintyi noin, ja kehoitti hyväntahtoisesti häntä istuutumaan.
"Äitini esiintyi näin", kertoo kuninkaallinen prinsessa muistelmissaan, "sillä sen hirveän kohtauksen jälkeen hän oli pysynyt liikkumattomana, näkemättä, mitä huoneessa tapahtui".
Kauhu oli hyydyttänyt hänet patsaaksi.
Valmy
Ja nyt käännämme katseemme hetkeksi näistä kaameista murhan näytelmistä ja seuraamme erästä kertomuksemme henkilöä, jonka harteilla tällä haavaa on vastuu Ranskan kohtaloista.
Jokainen käsittää, että on kysymys Dumouriezista.
Olemme nähneet, että ministeriöstä erottuaan Dumouriez oli taas lähtenyt toimivan kenraalin paikalle, ja Lafayetten paon jälkeen hänelle oli uskottu itäisen armeijan päällikkyys.
Tämä Dumouriezin nimitys osoitti vallassa olevien taholta eräänlaista ihmeellistä kaukonäköisyyttä.
Dumouriezia halveksittiin yhtäältä ja väheksyttiin toisaalta, mutta hän oli sikäli onnellisempi kuin Danton syyskuun 2 päivänä, että hänet tunnustettiin yksimielisesti ainoaksi mieheksi, joka voisi pelastaa Ranskan.
Girondistit, jotka nimittivät Dumouriezin, vihasivat häntä. He olivat tehneet hänestä ministerin; hän oli, kuten muistettaneen, karkoittanut heidät ministeriöstä, ja silti he kävivät noutamassa hänet, pohjoisen armeijan vähäpätöisen päällikön, ja tekivät hänestä ylipäällikön.
Jakobiinit vihasivat ja halveksivat Dumouriezia. Mutta he oivalsivat, että sen miehen kannustava kiihotin oli kunnia ja että hän joko voittaisi tai kaatuisi. Dumouriezin huonon maineen takia Robespierre ei uskaltanut kannattaa häntä ja pani senvuoksi Couthonin häntä kannattamaan.
Danton ei vihannut eikä halveksinut Dumouriezia. Hän oli niitä tukevia luonteita, jotka arvostelevat asioita korkealta ja jotka vähät piittaavat maineesta, he kun ovat valmiit käyttämään hyväkseen paheitakin, jos voivat paheista saada tavoittelemansa tuloksen. Mutta vaikka hän tajusikin, mitä etua Dumouriezista voisi koitua, hän epäili tämän horjumattomuutta. Hän lähetti Dumouriezin rinnalle kaksi miestä: toinen oli Fabre d'Eglantine, hänen ajatuksensa, toinen oli Westermann, hänen käsivartensa.
Kaikki Ranskan voimat uskottiin sen miehen käsiin, jota sanottiin juonittelijaksi. Iäkäs Luckner, saksalainen sotakarhu, joka oli osoittanut kyvyttömyyttään sotaretken alussa, lähetettiin Châlonsiin pestaamaan uutta väkeä. Dillon, kelpo soturi, arvossa pidetty kenraali, joka oli Dumouriezia korkeammalla upseerina, sai määräyksen totella häntä. Kellermann niinikään joutui sen miehen komennettavaksi, jolle kyynelehtivä Ranska äkisti tarjosi miekkansa sanoen; "Sinä vain voit minua puolustaa; puolusta minua!"
Kellermann murisi, noitui, itki ja totteli. Mutta hän totteli huonosti, ja vasta tykkien jyske teki hänestä, mikä hän todella oli, isänmaan uhrautuvan pojan.
Miksi liittoutuneet hallitsijat, joiden marssi oli päivämatkoin merkitty hamaan Pariisiin saakka, miksi he pysähtyivät äkkiä Longwyn valtauksen ja Verdunin antautumisen jälkeen?
Heidän ja Pariisin välissä oli haamu: Beaurepairen haamu.
Beaurepaire, entinen karbiiniratsuväen upseeri, oli muodostanut Maine-et-Loiren departementissa pataljoonan, jonka päälliköksi hänet oli nimitetty. Kun kuultiin, että vihollinen oli astunut Ranskan maaperälle, marssivat hän ja hänen miehensä halki Ranskan juoksujalkaa, lännestä itään.
Matkalla he tapasivat erään isänmaallisen kansanedustajan, joka oli menossa kotiseudulleen.
"Mitä sanon terveisiksi omaisillenne?" kysyi kansanedustaja.
"Että me olemme vainajia!" vastasi muuan ääni.
Kukaan Termopyleen marssinut spartalainen ei vastannut ylevämmin.
Vihollinen saapui Verdunin edustalle. Se tapahtui elokuun 30 päivänä 1792. Elokuun 31 päivänä kaupunkia kehoitettiin antautumaan.
Beaurepaire ja hänen miehensä tahtoivat taistella viimeiseen mieheen.Marceau kannatti heitä.
Puolustusneuvosto, johon kuului valtuuston jäseniä ja kaupungin huomatuimpia asukkaita, määräsi hänet antautumaan.
Beaurepaire hymyili halveksivasti.
"Olen vannonut kuolevani ennemmin kuin antaudun", sanoi hän. "Eläkää te, jos teitä haluttaa häpeänne ja häväistyksenne jälkeen. Minä pysyn uskollisena valalleni. Viimeinen sanani on: minä kuolen."
Ja hän ampui luodin otsaansa.
Se haamu oli mahtava ja hirveä kuin Adamastor-jättiläinen.
Lisäksi liittoutuneet hallitsijat, jotka emigranttien sanoihin luottaen uskoivat, että Ranska lentäisi heitä vastaan, näkivätkin vallan toista.
He huomasivat tämän hedelmällisen ja tiheään asutun Ranskanmaan muuttuneen kuin taikaiskusta. Vilja oli kadonnut, ikäänkuin pilvenkirnu olisi lakaissut sen. Se oli mennyt länteen.
Aseistettu talonpoika vain oli jäänyt vaolleen. Joilla oli pyssy, olivat tarttuneet pyssyihin; joilla ei ollut muuta asetta kuin viikate, olivat tarttuneet viikatteihin; joilla oli vain heinähanko, olivat tarttuneet heinähankoihin.
Sää oli muuten meille suosiollinen. Säälimätön sade kasteli miehet, liotti maan, kuopitti tiet. Tämä sade haittasi tosin yksiä niinkuin toisiakin, ranskalaisia kuten preussilaisiakin, mutta kaikki koitui ranskalaisten avuksi, kaikki oli preussilaisille haitallisena esteenä. Talonpoika, jolla oli tarjota viholliselle vain pyssy, heinähanko tai viikate, siis kaikkea muuta kuin vihreitä rypäleitä, talonpoika tarjosi maanmiehilleen lasillisen viiniä, joka oli piilotettu risukimppujen alle, lasillinen olutta, joka oli kuopattu johonkin kellarin salaiseen soppeen, kuivia olkia, jotka levitettiin maahan oikeaksi sotilasvuoteeksi.
Mutta virheitä oli tehty yhtenään, Dumouriez ensimmäisenä, ja Muistelmissaan hän kertoo niistä, sekä omistaan että luutnanttiensa tekemistä.
Hän oli kirjoittanut kansalliskokoukselle: "Argonnien solat ovat Ranskan Termopyle, mutta olkaa levollisia, Leonidasta onnekkaampana minä en niihin kuole!"
Mutta hän oli suojannut huonosti Argonnien solia; yksi niistä vallattiin ja hänen täytyi taistellen peräytyä. Pari hänen upseereistaan eksyi ja hävisi teille tietämättömille. Hän oli itsekin miltei eksyksissä ja tuhon omana viidentoista tuhannen miehensä kanssa, jotka olivat menettäneet sotilaallisen ryhtinsä niin tyystin, että pari kertaa pötkivät pakoon tuhannen viidensadan preussilaishusaarin edestä! Mutta hänpä vain ei menettänyt malttiaan, hän säilytti luottamuksensa ja iloisuutensa ja kirjoitti ministereille: "Minä vastaan kaikesta." Vihollisen ajamana, saarrettuna, eksyneenä hänen onnistui tosiaankin liittyä Beurnonvillen kymmeneentuhanteen mieheen ja Kellermannin viiteentoistatuhanteen mieheen. Hän keräsi hajalle joutuneet kenraalinsa, ja syyskuun 19 päivänä hän leiriytyi Sainte-Menehouldin kentälle seitsemänkymmenenviidentuhannen miehensä kanssa. Preussilaisia oli vain seitsemänkymmentätuhatta.
Hänen armeijansa murisi usein. Se sai toisinaan olla leivättä pari kolme päivää. Silloin Dumouriez meni sotamiesten joukkoon.
"Hyvät ystävät", sanoi hän heille, "kuulu Saksin marsalkka on kirjoittanut erään sotaa käsittelevän teoksen, missä hän väittää, että ainakin kerran viikossa joukoilta on evättävä leipäosuus, jotta ne totutettaisiin kestämään helpommin tämän puutteen, jos se kävisi välttämättömäksi. Me olemme nyt siinä asemassa, ja te olette sittenkin onnellisempia kuin nuo preussilaiset, jotka näette edessänne ja joilla toisinaan ei ole ollut leipää neljään päivään ja jotka syövät kuolleita hevosiaan. Teillä on silavaa, riisiä, jauhoja; leipokaa kakkuja, kyllä vapaus ne höystää!"
Oli jotakin pahempaakin, oli se Pariisin roska-aines, syyskuun toisen päivän roistolauma, joka verilöylyn jälkeen oli lähetetty armeijaan. He olivat tulleet, nämä heittiöt, laulaenKäy päinsä!ja huutaen, etteivät he sietäisi olkalappuja, ei Pyhän Ludvigin ristejä, ei kirjailtuja nuttuja, eivät sietäisi sellaista, he raastaisivat irti kaikki koreudet ja höyhentöyhdöt ja panisivat kaikki uuteen kuntoon.
Näin he saapuivat leiriin ja kummastelivat autiutta, joka heidän ympärillään syntyi. Kukaan ei viitsinyt vastata heidän uhkailuihinsa tai heidän uudistusohjelmaansa. Mutta kenraali ilmoitti, että seuraavana päivänä pidettäisiin joukkojen katselmus.
Seuraavana päivänä uudet tulokkaat huomasivat odottamattoman siirtoliikkeen jälkeen joutuneensa kahden tulen väliin: edessä oli monipäinen, vihollismielinen ratsujoukko, valmiina silpomaan heidät sapeleillaan, ja takana uhkaava tykkiväki, valmiina laukaisemaan.
Silloin Dumouriez astui miesten eteen; heitä oli seitsemän pataljoonaa.
"Te muut", sanoi hän, "sillä minä en halua nimittää teitä kansalaisiksi, en sotilaiksi enkä lapsikseni, te näette edessänne ratsujoukon ja takananne tykkiväen. Se merkitsee, että minä olen pannut teidät raudan ja tulen väliin! Te olette rikosten häpäisemiä! Minä en siedä täällä murhamiehiä enkä teloittajia. Minä hakkautan teidät palasiksi pienimmänkin napinan johdosta. Jos te korjaatte tapanne, jos te käyttäydytte niinkuin se uljas armeija, jonka riveihin teillä on ollut kunnia päästä liittymään, tapaatte minussa hyvän isän. Minä tiedän, että joukossanne on lurjuksia, jotka yrittävät yllyttää teitä rikokseen. Karkoittakaa ne paristanne itse tai ilmoittakaa minulle niiden nimet. Minä jätän sen asian teidän vastuullenne!"
Nämä miehet nöyrtyivät, ja heistä tuli verrattomia sotilaita. He eivät ainoastaan karkoittaneet joukostaan kaikkia kelvottomia aineksia, vaan lisäksi hakkasivat palasiksi sen Charlot-konnan, joka oli halolla iskenyt prinsessa de Lamballea ja kantanut hänen päätänsä piikinkärjessä.
Juuri niihin aikoihin odotettiin Kellermannia, jota ilman ei voitu mitään uskaltaa.
Syyskuun 19 päivänä Dumouriez sai tiedon, että hänen alipäällikkönsä oli kahdeksan kilometrin päässä hänestä vasempaan.
Dumouriez lähetti hänelle heti ohjeet.
Hän kehoitti tätä seuraavana päivänä leiriytymään Dampierren ja Elizen väliin, Auven taakse.
Paikka oli tarkoin määritelty.
Lähettäessään Kellermannille nämä ohjeet Dumouriez näki preussilaisarmeijan levittäytyvän Lunen vuorille. Preussilaiset tulivat hänen ja Pariisin väliin ja olivat siis lähempänä Pariisia kuin hän.
Kaikesta päättäen preussilaiset hankkiutuivat taisteluun.
Dumouriez määräsi Kellermannin valitsemaan taistelualueekseen Valmyn ja Gizaucourtin kukkulat. Kellermann käsitti väärin nämä ohjeet ja valitsi leiripaikakseen Valmyn kukkulat.
Se oli paha erehdys tai hirveä taidonnäyte.
Siltä asemaltaan Kellermann saattoi pyörtää takaisin vain kuljettamalla koko armeijansa erästä kaitaa siltaa pitkin. Hän voi liittyä Dumouriezin oikeaan siipeen vain kulkemalla erään suon yli, joka nielisi hänen joukkonsa. Pääarmeijan vasempaan siipeen taas hän ei voinut liittyä muuta tietä kuin syvän laakson kautta, johon hänen väkensä olisi tuhoutunut.
Peräytyminen oli mahdotonta.
Siihenkö iäkäs elsassilainen soturi oli pyrkinytkin? Silloin hän oli onnistunut suurenmoisesti. Kaunis tilaisuus joko voittaa tai kuolla!
Braunschweigin herttua katseli sotamiehiämme kummastelevin silmin.
"Tuonne sijoittuneet miehet", huomautti hän Preussin kuninkaalle, "ovat päättäneet pysyä paikoillaan".
Preussilaisten annettiin jäädä siihen luuloon, että Dumouriez oli saarroksissa, ja heille vakuutettiin, että tämä räätälien, irtolaisten ja suutarien armeija, kuten emigrantit sitä nimittivät, hajoaisi preussilaisten ensimmäisestä tykinlaukauksesta.
Oli lyöty laimin vallata Gizaucourtin kukkulat — se olisi ollut kenraali Chazotin tehtävä, sillä hän oli sijoittunut Châlonsin valtamaantien varrelle — kukkulat, joilta olisi voitu ahdistaa vihollisen sivustajoukkoja. Preussilaiset käyttivät hyväkseen tätä laiminlyöntiä ja vakasivat mainitun aseman.
He puolestaan pääsivät nyt hätyyttämään Kellermannin sivustajoukkoja.
Päivä koitti synkän sumuisena. Mutta välipä sillä! Preussilaiset tiesivät, missä Ranskan armeija oli. Se oli Valmyn kukkuloilla eikä voinut olla muualla.
Kuusikymmentä tulikitaa syttyi yhtaikaa. Preussilaiset tykkimiehet ampuivat summittain, mutta he ampuivat joukkoihin: ei siis tarvinnut ampua tarkkaan.
Ensimmäiset laukaukset olivat hirveitä tälle armeijalle, joka oli tulvillaan innostusta, joka olisi osannut ihmeteltävästi hyökätä, mutta osasi huonosti odottaa.
Sattuma — se ei ollut taitavuutta — oli aluksi meitä vastaan.Preussilaisten ammukset sytyttivät kahdet ampumatarve-vankkurit.Ne räjähtivät. Hevosmiehet hypähtivät satulasta maahan mennäkseenräjähdystä suojaan. Heidät pidätettiin karkureina.
Kellermann ohjasi ratsunsa sille taholle. Siellä vallitsi täydellinen hämminki, jota usva ja savu olivat omiaan lisäämään.
Äkkiä nähtiin hänen ja hänen hevosensa suistuvan maahan.
Tykinammus oli lävistänyt hevosen. Ratsastajaan ei onneksi ollut sattunut. Hän hyppäsi toisen hevosen selkään ja kokosi pataljoonat, jotka olivat hajaantumistilassa.
Kello oli tällöin yksitoista. Sumu alkoi hälvetä.
Kellermann huomasi preussilaisten järjestyvän kolmeksi kolonnaksi ja valmistavan hyökkäystä Valmyn kukkuloille. Hänkin järjesti joukkonsa kolmeksi rintamaksi ja ratsasti rivien editse.
"Sotilaat", sanoi hän, "ei laukaustakaan! Odottakaa vihollista ja ottakaa se vastaan pistimin!"
Hän kohotti hattunsa miekankärkeen ja huudahti:
"Eläköön kansa! Voittoon sen puolesta!"
Koko armeija noudatti hänen esimerkkiään. Kaikki kohottivat hattunsa pistimien nenään ja huusivat: "Eläköön kansa!" Sumu nousi, savu haihtui, ja kiikarillaan Braunschweigin herttua näki omituisen, suurenmoisen, ennenkuulumattoman näytelmän: kolmekymmentätuhatta ranskalaista, liikkumattomina, päät paljaina, aseitaan heiluttaen ja vastaamassa vihollisen tuleen huudolla: "Eläköön kansa!"
Herttua ravisti päätänsä. Jos hän olisi ollut yksin, ei Preussin armeija olisi edennyt askeltakaan. Mutta kuningas oli mukana. Tämä halusi taistelua. Oli toteltava.
Preussilaiset kiipesivät, lujina ja synkkinä, kuninkaan ja herttuan katsellessa heidän kulkuaan. He taivalsivat alueen, joka erotti heidät vihollisesta, vakaasti, kuten suuren Fredrikin vanhan armeijan tulikin. Jokainen mies tuntui olleen rautarenkaalla sidottu edeltäjäänsä.
Äkkiä hyökkääjien keskuuteen syntyi suunnaton, luikerteleva repeämä, mutta sen reunat liittyivät heti toisiinsa.
Viittä minuuttia myöhemmin uusi repeämä, ja se täyttyi jälleen.
Kaksikymmentä Dumouriezin tykkiä ampui sen kylkeen ja murskasi sen rautasateellaan. Etupää ei voinut päästä ylemmäksi, sillä tuhoava tuli työnsi sitä hetki hetkellä taemmaksi.
Braunschweig huomasi, että päivä oli menetetty, ja annatti peräytymismerkin.
Kuningas määräsi hyökkäämään, asettui sotamiestensä etunenään ja työnsi nöyrän, urhean jalkaväkensä Kellermannin ja Dumouriezin kaksoistuleen. Se murtui ranskalaisten rivejä vastaan.
Jotakin kirkasta ja hohtavaa väikkyi tämän nuoren armeijan yläpuolella: se oli uskoa!
"En ole milloinkaan nähnyt moisia hurjapäitä uskonsotien jälkeen!" sanoi Braunschweig.
Ne olivat yleviä hurjapäitä, vapauden hurjapäitä.
Nämä vuoden 92 sankarit olivat aloittaneet sen suuren sotaretken, joka päättyisi hengen valtaamiseen.
Syyskuun 20 päivänä Dumouriez pelasti Ranskan.
Seuraavana päivänä kansalliskonventti vapautti Euroopan julistamallaRanskan tasavallaksi.
Syyskuun 21 päivä
Syyskuun 21 päivänä kello kaksitoista — ennenkuin Pariisissa tiedettiin edellisen illan voitosta, jolla Dumouriez pelasti Ranskan — Maneesin ovi aukeni ja sisälle astui uuden kansalliskokouksen seitsemänsataa neljäkymmentäyhdeksän jäsentä, verkkaisesti, juhlallisesti ja silmäten toisiaan kysyvin katsein. Näistä seitsemästäsadasta neljästäkymmenestäyhdeksästä jäsenestä kaksisataa kuului edelliseen eduskuntaan.
Kansalliskonventin jäsenet oli valittu syyskuun tapausten merkeissä. Ensi näkemältä olisi siis voinut päätellä, että tämä eduskunta oli taantumuksellinen. Varsinkin kun monta aatelistakin oli valittu: kansanvaltaisuuden henki oli kutsunut palvelijatkin äänestämään ja jotkut näistä olivat valinneet isäntänsä.
Nämä uudet edustajat olivat porvareita, lääkäreitä, asianajajia, professoreja, valan vannoneita pappeja, kynäilijöitä, sanomalehtimiehiä, kauppiaita. Tämän joukon mieliala oli levoton ja häälyvä. Viisisataa ainakin oli sellaista, jotka eivät kuuluneet girondelaisiin eivätkä vuorelaisiin. Tapahtumat saisivat ratkaista, minkä paikan he vakaisivat kansalliskonventissa.
Mutta kaikkia heitä yhdisti kaksoisviha: viha syyskuun päiviä kohtaan, viha Pariisin edustajistoa kohtaan, joka oli miltei kauttaaltaan kommuunin miehiä ja joka oli ne kauhunpäivät järjestänyt.
Olisi voinut sanoa, että vuodatettu veri virtasi Maneesin salin lattialla ja että se veri eristi sata vuorelaisedustajaa konventin muista jäsenistä.
Keskustakin kallistui oikealle, ikäänkuin kantaakseen tuota punaista virtaa.
Niinpä tämä vuori — mainitaksemme sen miehet ja kerrataksemme, mitä vastikään oli tapahtunut — niinpä tämä vuori esittikin peloittavaa asennetta.
Alimmaisilla penkeillä istui koko kommuuni, kommuunin yläpuolella se kuulu valvontavaliokunta, joka oli pannut toimeen verilöylyn, ja ylinnä, kolmion kärjessä, kolmipäisen lohikäärmeen lailla, kolmet hirveät kasvot, kolme syvän selväpiirteistä naamaria.
Ensiksi Robespierren kylmä, värähtämätön hahmo, pergamentinkuiva hipiä kurtussa kapealla otsallaan räpyttivät silmät suojassa silmälasien takana, kädet polville painuneina. Hän muistutti egyptiläisiä kuvapatsaita, jotka on hakattu kaikkein kovimpaan marmoriin, porfyriin, sfinksiä, joka yksin näytti tuntevan vallankumouksen salaisuuden, mutta jolta kukaan ei uskaltanut sitä kysyä.
Hänen rinnallaan nähtiin Dantonin kiihtyneet kasvot, vääntynyt suu, elehtivä naamari, ylevän rumat piirteet suunnaton ruho, puoleksi ihmistä, puoleksi härkää, kaikki tuo oli miltei miellyttävää, sillä tiedettiin, että hartaasti isänmaallinen sydän pani tuon lihan värähtämään, sai kuohumaan tuon laavan, ja että tuo leveä koura, joka totteli alati ensimmäistä mielijohdetta, kohosi yhtä helposti iskemään pystyssä olevaa vihollista kuin kohottamaan maassa makaavaa vihamiestä.
Ja näiden kahden niin eri lailla ilmeikkään miehen rinnalla, heidän takanaan, heidän yläpuolellaan nähtiin — ei ihminen, sillä inhimillisen olennon ei ole sallittu kuvastaa sellaista rumuusastetta — kummitus, hirviö, kauhea ja naurettava ilmiö — Marat! Marat, jonka kasvot olivat vaskenkarvaiset, sapen ja veren sekaiset, silmät julkeat ja sokaistuneet, suu inhoittava, leveästi ammollaan, sopiva aukko syöksemään tai oikeammin oksentamaan herjauksia, nenä vääntynyt, turhamainen, puuskuttaen avoimista sieraimistaan sitä kansansuosion henkeä, joka hänelle huokui likaviemäreistä ja kohosi virrasta. Marat, puettu kuin likaisin hänen ihailijoistaan, päässä tahrainen liinarääsy, jalassa piikkianturaiset kengät, soljettomat, usein myöskin paulattomat, yllä karkeat housut, loan tahraamat tai paremminkin loan kyllästämät, paita auki laihan, mutta suhteellisesti leveän rinnan kohdalta, kaulassa musta, rasvainen, talmainen, kaita nauha, joka päästi näkyviin hänen rumat kaulajänteensä, jotka puolestaan, sopimattomasti kiinnitettyinä, väänsivät hänen päänsä vasemmalle viistoon, kädet likaiset ja turpeat, alati uhkailevina, alati heristävästi nyrkissä ja, uhkailujen väliajoilla, voideltua tukkaa suorien. — Kaikki tämä, jättiläisen vartalo kääpiöjalkojen kannattelemana, oli kuvottava nähtävyys. Hänet huomatessaan jokainen kääntyikin pois hänestä, mutta katse ei kääntynyt niin nopeasti, ettei se olisi ehtinyt lukea hänen piirteistään: syyskuun toinen päivä, ja silloin katse jähmettyi tuijottavaksi, kauhistuneeksi kuin toisen Medusan-pään edessä.
Siinä ne kolme miestä, joita girondelaiset syyttivät diktatuurin tavoittelusta.
Nämä puolestaan syyttivät girondelaisia federalistisista pyrkimyksistä.
Kaksi muuta miestä, jotka erilaisine harrastuksine ja mielipiteineen liittyvät kertomuksemme kulkuun, istui kokoussalissa, vastakkaisilla sivuilla: Billot ja Gilbert Gilbert, äärimmäisessä oikeistossa Lanjuinaisin ja Kersaintin välissä, Billot äärimmäisessä vasemmistossa Thuriotin ja Couthonin välissä.
Entisen kansalliskokouksen jäsenet saattoivat konventin jäseniä. He tulivat juhlallisesti luopumaan toimestaan, antamaan vallan seuraajiensa käsiin.
François de Neufchâteau, eronneen eduskunnan viimeinen puheenjohtaja, nousi puhujalavalle ja lausui:
"Kansanedustajat!
"Lakiasäätävä kansalliskokous on lakkauttanut toimintansa. Se luovuttaa vallanpidon teidän käsiinne.
"Teidän tehtäväksenne tulee antaa Ranskalle vapaus, lait ja rauha; vapaus, jota ilman Ranska ei voi elää; lait, vapauden varmin turva, rauha sodan ainoa päämäärä.
"Vapaus, lait, rauha, nämä kolme sanaa kreikkalaiset ovat kaivertaneet Delfoin temppelin porttien otsikkoon. Painakaa te ne Ranskan koko maahan."
Edellinen kansalliskokous oli toiminut yhden vuoden.
Se oli nähnyt suunnattomien ja hirveitten tapausten sarjan: kesäkuun 20, elokuun 10, syyskuun 2 ja 3 päivän! Se jätti perinnökseen sodan kahta mahtavaa valtaa vastaan, Vendéen kansalaissodan, kahden miljardin kahdensadan miljoonan assignaattivelan — ja Valmyn voiton, joka oli saatu edellisenä päivänä, mutta josta kukaan ei vielä tiennyt.
Potion huudettiin puheenjohtajaksi,
Condorcet, Brissot, Rabaut-Saint-Etienne, Vergniaud, Camus ja Lasource valittiin sihteereiksi — viisi girondelaista kuudesta.
Kolmea tai neljääkymmentä jäsentä lukuunottamatta koko konventti halusi tasavaltaa. Mutta girondelaiset olivat rouva Rolandin luona pitämässään kokouksessa päättäneet, että hallitusmuodon muutoksesta sallittaisiin keskustella vain heidän määräämällänsä hetkellä, heille sopivana ajankohtana ja heidän esittämässään paikassa, toisin sanoin vasta senjälkeen kun he olisivat vallanneet toimeenpanevat valiokunnat ja perustuslakivaliokunnan.
Mutta syyskuun 20 päivänä, Valmyn taistelupäivänä, toiset taistelijat suunnittelivat vallan toisella tavalla ratkaisevaa taistelua.
Saint-Just, Lequinio, Panis, Billaud-Varennes, Collot-d'Herbois ja eräät muut uuden eduskunnan jäsenet söivät päivällistä Palais-Royalissa. He päättivät, että jo seuraavana päivänä heidän vihollisilleen viskattaisiin sana tasavalta.
"Jos he hyväksyvät sen", sanoi Saint-Just, "ovat he hukassa, sillä me olemme ensimmäisinä sen sanan lausuneet. Jos he epäävät sen, ovat he hukassa, sillä vastustaessaan tätä kansan intohimoa he menehtyvät siihen epäsuosioon, jonka me vyörytämme heidän ylitseen."
Collot-d'Herbois sai tehtäväkseen esittää anomuksen.
Tuskin oli François de Neufchâteau luovuttanut entisen eduskunnan vallan uudelle, kun Collot-d’Herbois jo pyysi puheenvuoroa.
Se myönnettiin hänelle.
Hän nousi puhujapaikalle. Kärsimättömiä kehoitettiin rauhoittumaan.
"Kansalaiset, kansanedustajat!" sanoi Collot-d'Herbois. "Ehdotan seuraavaa: olkoon nyt kokoontuneen eduskunnan ensimmäinen säädös kuninkuuden poistaminen."
Nämä sanat herättivät salissa ja parvekkeilla suunnattoman suosionosoitusten myrskyn.
Vain kaksi edustajaa nousi vastustamaan ehdotusta, tunnetut tasavaltalaiset Barrère ja Quinette. He ehdottivat, että odotettaisiin kansanäänestystä.
"Kansanäänestystä? Miksi!" kysyi muuan vähäpätöinen kyläpappi. "Miksi enää vitkastellaan, kun kerran kaikki ovat yksimielisiä? Kuninkaat ovat siveellisessä maailmanjärjestyksessä samaa mitä kummituseläimet luomakunnassa; hovit ovat kaikkien rikosten työpajoja. Kuninkaitten historia on kansojen kärsimyshistoriaa!"
Edustajat kyselivät toisiltaan, kuka oli tuo mies, joka noin lyhyesti ja noin jäntevästi oli esittänyt kuninkuuden historian. Harvat tiesivät hänen nimensä: hän oli apotti Grégoire.
Girondelaiset tunsivat iskun. He olivat joutumassa vuorelaisten talutusnuoraan.
"Laatikaamme asetus heti!" huusi paikaltaan Ducos, Vergniaudin ystävä ja oppilas. "Asetus ei kaipaa perusteluja. Elokuun kymmenennen päivän valaistuksen jälkeen teidän kuninkuuden poistamista koskevan asetuksenne perustelu merkitsee Ludvig kuudennentoista rikosten historiaa!"
Tasapaino oli saavutettu. Vuorelaiset olivat ehdottaneet kuninkuuden poistamista, mutta girondelaiset tasavallan perustamista.
Tasavaltaa ei päätetty, se hyväksyttiin huutoäänestyksellä.
Ei ainoastaan syöksytty tulevaisuuteen mennyttä pakoon, vaan hypättiin tuntemattomaan tunnetun vihan kautta.
Tasavallan julistaminen vastasi kansan suunnatonta kaipuuta. Se merkitsi sen pitkällisen taistelun pyhittämistä, jota kansa oli saanut käydä kolmannen säädyn perustamisesta alkaen. Se merkitsi jacquerie-sodan, Maillot-kapinan, pyhän liigan, fronde-sodan ja vallankumouksen synninpäästöä. Se merkitsi joukkojen kruunaamista kuninkuuden kustannuksella.
Olisi voinut sanoa, että jokaisen rinnasta oli kirvoitettu valtaistuimen raskas paino: niin vapaasti nyt kukin tunsi hengittävänsä.
Tämä harhakuvitelma oli lyhytikäinen, mutta häikäisevä. Oli uskottu julistettavan tasavalta, mutta olikin uhrattu vallankumous.
Välipä sillä! Oli tehty jotakin suurta, mikä vuosisadan ajan järkyttäisi koko maailmaa.
Todelliset tasavaltalaiset, ainakin puhtaimmat, ne, jotka halusivat rikoksista vapaata tasavaltaa, ne, jotka seuraavana päivänä iskisivät Dantonin, Robespierren ja Maratin kolmivallan kimppuun, — girondelaiset olivat riemunsa huipulla. Tasavalta, se oli heidän rakkain pyrkimyksensä. Heidän avullaan oli vihdoinkin löydetty kahdenkymmenen vuosisadan sirpaleitten alta inhimillisen hallitusmuodon esikuva. Frans I:n ja Ludvig XIV:n aikana Ranska oli ollut Ateena. Heidän avullaan siitä tulisi Sparta!
Se oli kaunista, ylevää unta.
Samana iltana he kokoontuivat ministeri Rolandin luokse. Siellä olivat Vergniaud, Guadet, Louvet, Pétion, Boyer-Fonfrède, Barbaroux, Gensonné, Grangeneuve, Condorcet, vieraat, jotka ennenkuin vuosi vierähtäisi kerääntyisivät toisiin pitoihin, toisella tavalla juhlallisiin kuin tämän illan olivat! Mutta tänään kaikki käänsivät selkänsä huomiselle, ummistivat silmänsä tulevaisuudelle, kohottivat vapaaehtoisesti purjeen sille tuntemattomalle valtamerelle, jonne oltiin menossa ja missä jo kuultiin sitä möyryämistä, joka skandinaavilaisten tarujen kurimuksen lailla nielisi, ellei itse alusta, niin ainakin peränpitäjän ja merimiehet.
Kaikkien hautoma ajatus oli syntynyt, se oli saanut muodon, hahmon, ruumiin. Siinä se nyt oli kaikkien katseltavana: nuori tasavalta, kypärä päässä, keihäs kädessä kuten Minervalla. Voivatko he vaatia enempää?
Kaksi tuntia kesti tätä juhlallista rakkaudenateriaa, ja sen kuluessa vaihdettiin korkealentoisia ajatuksia, joihin sisältyi suurta uhrautuvaisuutta. Nämä miehet puhuivat elämästään, ikäänkuin se ei enää olisikaan heidän, vaan kansan. He säilyttivät itselleen kunnian, siinä kaikki. Tarpeen tullen he luopuisivat maineesta.
Joukossa oli miehiä, jotka nuorten toiveittensa huumaavassa uskossa näkivät edessään kullanhohtavan, rajattoman taivaanrannan, jommoisen näkee vain unen mailla. Ne olivat nuorukaisia, tulisia luonteita, miehiä, jotka vasta eilen olivat astuneet kaikkein kiihoittavimpaan taisteluun, taisteluun puhujalavalla: Barbaroux, Rebecqui, Ducos, Boyer-Fonfrède.
Joukossa oli toisia, jotka pysähtyivät, levähtivät kesken taivalta kerätäkseen voimia kilpailuun, joka heidän oli vielä kestettävä. Ne olivat miehiä, jotka lakiasäätävän kansalliskokouksen raskaitten päivien aikana olivat käyneet kumaraisiksi: Guadet, Gensonné, Grangeneuve, Vergniaud.
Joukossa oli niitäkin, jotka tunsivat tulleensa matkan päähän ja oivalsivat, että he olivat menettämässä kansansuosionsa. Tasavalta-puun versovan lehdistön varjossa lojuen he kysyivät alakuloisina, kannattiko enää noustakaan, vyöttää jälleen kupeensa ja tarttua matkasauvaan, sillä ensimmäiseen esteeseen he kumminkin kompastuisivat. Näitä miehiä olivat Roland ja Pétion.
Mutta kuka oli näiden miesten silmissä tulevaisuuden johtohenkilö?Kuka oli nuoren tasavallan varsinainen luoja ja sen vastainen säätäjä?Vergniaud.
Päivällisen loputtua hän täytti lasinsa ja nousi.
"Ystävät", sanoi hän, "muuan malja!"
Kaikki nousivat!
"Tasavallan ikuisuuden malja!"
Kaikki toistivat:
"Tasavallan ikuisuuden malja!"
Vergniaud aikoi kohottaa lasin huulilleen.
"Odottakaa!" sanoi rouva Roland.
Hänen rinnassaan oli tuore ruusu, joka oli juuri auennut, niinkuin se uusi aika, johon oltiin menossa. Hän irroitti ruusun ja, kuten eräs ateenatar Perikleen lasiin, niin hänkin riipi ruusunsa terälehdet Vergniaud'n lasiin.
Vergniaud hymyili surullisesta tyhjensi lasin ja kumartui kuiskaamaan hänen vasemmalla puolellaan istuvalle Barbarouxille:
"Ah, pelkään tuon suuren sielun erehtyneen! Tänä iltana pitäisi viiniimme riipiä kypressin oksia eikä suinkaan ruusun terälehtiä. Juodessamme maljan tasavallan menestykseksi, tasavallan, jonka jalat ovat ryvettyneet syyskuun vereen, Jumala tietää, olemmeko kohottaneet maljan kuolemaksemme! Mutta välipä sillä", lisäsi hän ja loi haltioituneen katseen ylös korkeuteen, "vaikka tämä viini olisi omaa vertani, minä joisin sen vapauden ja yhdenvertaisuuden maljana!"
"Eläköön tasavalta!" kertasivat kuorossa kaikki vieraat.
Jokseenkin samaan aikaan kuin Vergniaud esitti tämän maljan, johon pöytävieraat vastasivat huudolla: "Eläköön tasavalta!" samaan aikaan rummut pärisivät Templen edustalla, ja heti senjälkeen syntyi syvä hiljaisuus.
Huoneistaan, joiden ikkunat olivat auki, kuningas ja kuningatar voivat kuulla, kun muuan kaupungin viranomainen kuulutti lujalla kaikuvalla äänellä, että kuninkuus oli poistettu ja tasavalta perustettu.
Marttyyrikuningas
Lukijat lienevät huomanneet, kuinka tasapuolisesti olemme romaanin muodossa esittäneet kaikki, mikä oli hirveää, julmaa, hyvää, kaunista, suurta, verenhimoista, alhaista niissä ihmisissä ja tapahtumissa, jotka ovat toisiaan seuranneet.
Miehet, joista puhumme, ovat nyt vainajia. Tapahtumat, jotka historia on tehnyt kuolemattomiksi, tapahtumat, jotka eivät kuole, pysyvät alati.
No niin, me voimme manata haudasta kaikki ruumiit, jotka siellä ovat maanneet ja joista vain harvat ovat kuolleet ehdittyään täyttää elämänsä päivät. Me voimme sanoa Mirabeaulle: "Nouse, kansantribuuni!" Ludvig XVI:lle: "Nouskaa, marttyyri!" Me voimme sanoa: "Nouskaa kaikki te, joiden nimi on ollut Favras, Lafayette, Bailly, Fournier amerikalainen, Jourdan kaulankatkaisija, Maillard, Théroigne de Méricourt, Barnave, Bouillé, Gamain, Pétion, Manuel, Bantou, Robespierre, Marat, Vergniaud, Dumouriez, Marie-Antoinette, rouva Campan, Barbaroux, Roland, rouva Roland, kuningas, kuningatar, työmies, kansanjohtajat, kenraalit, murhaajat, valtiolliset kirjailijat, nouskaa ja sanokaa, enkö ole esittänyt teitä nykypolvelle, kansalle, isoisille, ennenkaikkea naisille — poikiemme äideille, joille haluan opettaa historiaa — esittänyt teitä, ellen sellaisina kuin olitte — kukapa voi kerskua pohjanneensa teidän salaisuuksiinne? — niin ainakin sellaisina kuin olen teidät nähnyt."
Me voimme sanoa tapahtumille, jotka yhä reunustavat edessämme olevaa taivalta: "Suuri ja valoisa heinäkuun neljästoista päivä, lokakuun viidennen ja kuudennen päivän synkät ja uhkaavat yöt, Mars-kentän verinen myrsky, missä ruuti sekoittui salamaan ja tykkien jyske ukon jyrinään, kesäkuun kahdennenkymmenennen päivän ennustava hyökkäys, elokuun kymmenennen päivän hirveä voitto, syyskuun toisen ja kolmannen päivän viiltävät muistot, sanokaa, olenko kuvannut teidät oikein, olenko kertonut teidät hyvin, olenko tieten valehdellut, olenko pyrkinyt puhdistamaan tai herjaamaan teitä?"
Ja miehet vastaavat — tapahtumatkin vastaavat: "Olet etsinyt totuutta vihatta ja intohimotta. Olet luullut sanoneesi totuuden silloinkin kun et ole totta puhunut. Olet pysynyt uskollisena menneisyyden mainetöille, tunteettomana nykyisyyden huikaisevalle loistolle, luottavana tulevaisuuden lupauksille. Saat synninpäästön, vaikket ylistystä saakaan."
No niin, mitä olemme tehneet, emme valittuna tuomarina, vaan puolueettomana kertojana, sen me teemme loppuun asti. Ja tämä loppu lähenee, sivu sivulta, hyvin nopeasti. Me kiidämme tapahtumien kaltevalle pinnalla. Ei ole monta pysähdystovia syyskuun 21 päivästä, kuninkuuden kuolinpäivästä, tammikuun 21 päivään, kuninkaan kuolinpäivään.
Olemme kuulleet valtuustonjäsen Lubinin kuninkaallisen vankilan ikkunoitten alla kuuluttavan lujalla äänellä, että tasavalta oli perustettu, ja tämä kuulutus on vienyt meidät Templeen.
Astukaamme siis siihen jylhään rakennukseen, joka sulkee sisäänsä kansalaiseksi muuttuneen kuninkaan, kuningattarena pysyneen kuningattaren, marttyyrina kuolevan hurskaan naisen ja kaksi poloista, iältään, ellei syntyperältään, viatonta lasta.
Kuningas oli Templessä. Kuinka hän oli sinne joutunut? Oliko hänelle alusta pitäen varattu se häpeällinen vankila, missä hän nyt asui?
Ei.
Aluksi Pétion oli ehdottanut, että kuningas siirrettäisiin Keski-Ranskaan, että hänelle annettaisiin Chambordin linna ja että häntä kohdeltaisiin siellä toimettomana kuninkaana.
Kuvitelkaamme, että kaikki Euroopan hallitsijat olisivat vaientaneet ministerinsä, kenraalinsa ja julistuksensa ja tyytyneet vain katselemaan, mitä Ranskassa tapahtui sekaantumatta Ranskan sisäisiin asioihin, silloin tämä elokuun 10 päivänä tapahtunut viraltapano, tämä elämä kauniissa palatsissa, ihanassa ilmastossa, seudulla, jota sanotaan Ranskan puutarhaksi, ei olisi ollut kovin julma rangaistus miehelle, joka sai sovittaa, ei ainoastaan omia virheitään, vaan myöskin Ludvig XV:n ja Ludvig XIV:n erehdykset.
Vendée oli noussut kapinaan. Pelättiin jotakin rohkeaa kaappaustaLoiren taholta. Se oli riittävä syy: Chambord hylättiin.
Silloin kansalliskokous ehdotti Luxembourgia. Luxembourg, Maria mediciläisen firenzeläis-palatsi, eristettynä puutarhoineen, jotka kilpailivat Tuileriein istutusten kanssa, olisi yhtä sopiva kuin Chambordkin virkaheittokuninkaan asunnoksi.
Mutta pelättiin palatsin kellareita, joista pääsi katakombeihin. Se oli kenties vain veruke kommuunin taholta, joka halusi pitää kuninkaan ulottuvillaan, mutta se oli järkevä veruke.
Kommuuni äänesti siis Templeä, ei Templen tornia, vaan Templen palatsia, temppeliherrain ritarikunnan suurmestarien entistä asuntoa, Artoisin kreivin huvitteluasuntoa.
Siirron hetkellä tai oikeastaan hieman myöhemmin, kun Pétion oli jo saattanut kuninkaallisen perheen palatsiin, kun se oli jo sinne sijoittunut ja kun Ludvig XVI oli antanut huoneitten sisustamista koskevat määräykset, kommuunille tulee ilmianto, ja Manuel lähetetään muuttamaan vielä kerran kaupunginvaltuuston päätöstä ja vaihtamaan palatsin torniin.
Manuel saapuu paikalle, tutkii Ludvig XVI:lle ja Marie-Antoinettelle määrätyn huoneiston ja palaa retkeltään tuiki häpeissään.
Torni oli asumaton, eräänlaisen portinvartijan hallussa; se tarjosi vain perin rajoitetun asumatilan, sen huoneet olivat pienet, sen vuoteet likaiset ja syöpäläisten saastuttamat.
Siinä kaikessa on enemmän sitä kohtaloa, joka painaa kuolevia rotuja, kuin harkittua häväistystä tuomarien taholta.
Kansalliskokous ei puolestaan kitsastellut kuninkaan ateriarahoja myöntäessään. Kuningas söi paljon. Emme moiti häntä siitä. Bourbonien luonteeseen kuuluu hyvä ruokahalu. Mutta kuningas söi sopimattomilla hetkillä. Hän söi, ja vankasti söikin, kun Tuilerieissa surmattiin. Ei sillä hyvä, että hänen oikeudenkäyntinsä aikana tuomarit moittivat häntä siitä sopimattomasta ateriasta, mutta mikä on paljoa vakavampaa, historiakin, heltymätön historia on merkinnyt sen aikakirjoihinsa.
Kansalliskokous oli siis myöntänyt viisisataatuhatta livreä kuninkaan ruokarahoiksi.
Niiden neljän kuukauden aikana, jotka kuningas oli Templessä, kulut olivat neljäkymmentätuhatta livreä, siis kymmenentuhatta kuukaudessa, kolmesataakolmekymmentäkolme livreä päivässä — assignaatteja tosin, mutta siihen aikaan assignaatit olivat menettäneet arvostaan kymmenen tai kahdeksan prosenttia.
Ludvig XVI:lla oli Templessä kolme palvelijaa ja kolmetoista keittiövirkailijaa. Päivälliseksi tarjottiin joka päivä neljä esiruokalajia, kaksi paistosta, joista kummassakin oli kolme palasta, neljä väliruokalajia, kolme muhennosta, kolme lautasellista hedelmiä, yksi karahvillinen bordeauxia, yksi karahvillinen muskottiviiniä ja yksi karahvillinen madeiraa.
Kuningas ja kruununprinssi yksin joivat viiniä, kuningatar ja prinsessat joivat vain vettä.
Tällä taholla kuninkaalla siis ei ollut syytä valitella.
Mutta häneltä puuttui kokonaan ilma, ruumiinliikunto, aurinko ja siimes.
Tottuneena Compiègnen ja Rambouilletin metsästysretkiin, Versaillesin puistoihin ja isoon Trianoniin, Ludvig XVI huomasi joutuneensa ahdetuksi, ei edes pihaan, ei edes puutarhaan, ei edes kävelykujalle, vaan kuivalle, alastomalle maaperälle, missä oli neljä kulonpolttamaa nurmisarkaa ja joku heiveröinen, kitukasvuinen, syystuulten riipoma puu.
Sillä aukeamalla kuningas ja hänen perheensä kävelivät joka päivä kello kahden jälkeen. Erehdymme: kuningasta ja hänen perhettään kävelytettiin joka päivä kello kahden jälkeen.
Se oli ennenkuulumatonta, julmaa, raakaa, mutta vähemmän raakaa, vähemmän julmaa kun Madridin inkvisitsioni-luolat, kuin Venetsian kymmenen neuvoston lyijykamarit, kuin Spielbergin tyrmät.
Huomatkaa tarkoin: me emme puolusta kommuunia enempää kuin puolustamme kuninkaitakaan.
Me sanomme vain: Temple ei ollut muuta kuin kostoa, hirveää, kohtalokasta, epäonnistunutta kostoa, sillä tuomiosta tehtiin vaino, syyllisestä marttyyri.
Miltä nyt näyttivät ne eri henkilöt, joiden elämän päävaiheita olemme käyneet kuvailemaan?
Kuningas, likinäköisine silmineen, pöhöposkineen, riippuhuulineen, raskaine, heiluvine askelineen, näytti kunnon maanviljelijältä, jonka on käynyt huonosti. Hänen alakuloisuutensa oli sellaisen maanviljelijän mielentilaa, jolta salama on polttanut eloaitat tai raekuuro kaatanut viljan.
Kuningattaren asenne oli, kuten aina, jäykkä, ylpeä, korskea, uhitteleva. Marie-Antoinette oli suuruutensa päivinä herättänyt rakkautta; lankeemuksensa hetkellä hän herätti uhrautuvaa mieltä, mutta ei sääliä. Sääli syntyy myötätunnosta, mutta kuningatar ei ollut laisinkaan rakastettava.
Madame Elisabeth, valkoisessa asussaan, joka kuvasi hänen ruumiinsa ja sielunsa puhtautta, vaaleine hiuksineen, jotka olivat tulleet yhä kauniimmiksi senjälkeen kun ne oli täytynyt suoria jauheetta, madame Elisabeth, taivaansininen nauha myssyssään ja vyötäröllään, näytti koko perheen suojelusenkeliltä.
Kuninkaallinen prinsessa ei miellyttänyt ikäkautensa viehkeydestä huolimatta. Itävallattarena kuten äitikin, kokonaan Maria Teresiaa, kauttaaltaan Marie-Antoinettea, hänellä oli jo katseessaan kuningassukujen ja petolintujen ylpeyttä ja halveksivaa ilmettä.
Pikku kruununprinssi sen sijaan oli miellyttävä kullankeltaisine hiuksineen, valkoisine, hieman sairaloisine hipiöineen. Mutta hänenkin sinisilmänsä olivat tylyt ja kovat ja joskus niissä oli hänen ikäisekseen liian varttunut ilme. Hän käsitti helposti kaikki. Hän oivalsi äitinsä viittaukset yhdellä silmäyksellä ja hän leperteli politiikasta tavalla, joka joskus pani pyövelitkin kyynelehtimään. Hän oli saanut Chaumettenkin liikutetuksi, lapsi-rukka! Chaumetten, tuon suippokuonoisen näädän, tuon silmälasiniekkakärpän.
"Minä ryhtyisin mielelläni häntä kasvattamaan", sanoi tämä entinen prokuraattorinapulainen Huelle, kuninkaan kamaripalvelijalle, "mutta hänet olisi erotettava omaisistaan, jotta hän unohtaisi säätynsä".
Kommuuni menetteli sekä julmasti että typerästi. Julmasti, kohdellessaan kuninkaallista perhettä huonosti, kiusaten, jopa solvaisten sitä; typerästi salliessaan kaikkien nähdä sen heikkona, murtuneena, vankina.
Joka päivä se lähetti Templeen uudet vartijat, valtuuston virkamiehinä.Nämä tulivat Templeen kuninkaan vannoutuneina vihamiehinä ja poistuivatMarie-Antoinetten vihamiehinä, mutta miltei säälien kuningasta,surkutellen hänen lapsiaan, ylistellen madame Elisabethia.
Mitä he näkivät Templessa suden, naarassuden ja sudenpentujen asemasta? Kunnon porvarisperheen, ylpeähkön äidin, toisen Elmiran, joka ei sietänyt, että edes hänen hameensa helmaa hipaistiin, — mutta tyrannista ei merkkiäkään!
Kuinka tämä perhe vietti päivänsä?
Kertokaamme Cléryn kuvausten mukaan.
Mutta silmätkäämme sitä ennen itse vankilaa ja tarkatkaamme vasta sitten vankien elämää.
Kuningas oli suljettu pikku torniin. Tämä pikku torni nojasi isoon torniin, mutta niiden välillä ei ollut kulkuyhteyttä sisäpuolelta. Se oli neliötorni, jonka kahdesta nurkasta kohosi pyörötorni. Toisessa pyörötornissa oli pienet portaat, joita pitkin pääsi ensimmäiseen kerrokseen ja parvekkeelle. Toisessa pyörötornissa olivat käymälät, jotka olivat yhteydessä tornin kaikkiin kerroksiin.
Toinissa oli neljä kerrosta. Ensimmäisessä oli eteishuone, ruokasali ja pyörötornin sivuhuone. Toinen kerros oli jaettu jokseenkin samanlaisiin huoneisin. Tilavimmassa huoneessa nukkuivat kuningatar ja kruununprinssi. Toisessa huoneessa, jonka edellisestä erotti miltei pimeä välikkö, asustivat kuninkaallinen prinsessa ja madame Elisabeth. Tämän huoneen kautta oli kuljettava, jos mieli mennä pyörötornin sivukamariin. Ja tämä sivukamari oli englantilaistenwater-closetja se oli yhteinen kuninkaalliselle perheelle, valtuuston virkailijoille ja sotamiehille.
Kuningas asui kolmannessa kerroksessa, jossa oli yhtä monta huonetta kuin alemmissakin. Hän nukkui isossa huoneessa. Pyörötornin sivukamaria hän käytti lukuhuoneenaan. Sivummalla oli keittiö ja sen edessä pimeä huone, jossa ensi aikoina olivat asuneet de Chamilly ja Hue, ennenkuin heidät karkotettiin kuninkaan palveluksesta. Huen lähdettyä sen ovi oli sinetöity.
Neljäs kerros oli suljettu. Pohjakerroksessa oli keittiöitä, joita ei enää käytetty.
Kuinka nyt kuninkaallinen perhe eleli tässä ahtaassa tilassa, joka oli puolittain vankila, puolittain asumus?
Mainitkaamme siitä muutama sana.
Tapansa mukaan kuningas nousi kello kuusi aamulla. Hän ajoi itse partansa. Cléry kähersi hänen hiuksensa ja puki hänet. Pukeuduttuaan hän meni heti lukukammioonsa, toisin sanoin Malta-ritarikunnan arkistohuoneeseen, jonka kirjastossa oli tuhatviisi- tai tuhatkuusisataa nidettä.
Eräänä päivänä hakiessaan jotakin kirjaa hän näytti Huelle Voltairen jaRousseaun teoksia ja sanoi:
"Nuo miehet ne ovat vieneet Ranskan perikatoon!" Lukukammioon tultuaan Ludvig XVI polvistui ja rukoili viisi kuusi minuuttia. Sitten hän luki tai kirjoitteli kello yhdeksään asti. Sillaikaa Cléry siivosi kuninkaan huoneen, valmisti aamiaisen ja meni alas kuningattaren puolelle.
Yksin jäätyään kuningas istuutui ja käänteli huvikseen Vergiliusta tai Horatiusta. Kruununprinssin jatkuvaa opetusta varten hän veresti latinantaitoaan.
Tämä huone oli perin pieni. Sen ovi pidettiin alati auki. Valtuuston virkailija oleskeli makuuhuoneessa ja näki avoimesta ovesta, mitä kuningas milloinkin teki.
Kuningatar avasi ovensa vasta Cléryn saapuessa. Valtuuston virkailija ei voinut tulla hänen puolelleen, niin kauan kun ovi oli kiinni.
Cléry suori nuoren prinssin tukan, pani kuntoon kuningattaren pukeutumislaitteet ja meni sitten kuninkaallisen prinsessan ja madame Elisabethin huoneeseen tekemään näille saman palveluksen. Tätä lyhyttä ja kallisarvoista hetkeä Cléry käytti hyväkseen ilmoittaakseen kuningattarelle ja prinsessoille, mitä oli saanut kuulla. Kädenliike ilmaisi, että hänellä oli jotakin kerrottavaa. Kuningatar tai toinen prinsessoista ryhtyi silloin puhelemaan valtuuston virkailijan kanssa ja Cléry käytti hyväkseen tämän hetkellistä hajamielisyyttä ja kuiskasi nopeasti sanottavansa.
Kello yhdeksän kuningatar, lapset ja madame Elisabeth nousivat kuninkaan huoneeseen, minne aamiainen oli katettu. Jälkiruuan aikana Cléry kävi siistimässä kuningattaren ja prinsessojen huoneet. Cléryn apulaisiksi oli määrätty muuan Tison ja tämän vaimo muka häntä auttamaan, mutta tosiasiallisesti vakoilemaan kuninkaallista perhettä ja valtuuston virkailijoitakin.
Aviomies, entinen vähäpätöinen tullivirkamies, oli tyly ja häijyluontoinen vanhus, vailla kaikkia inhimillisiä tunteita. Hänen vaimonsa — rakastaen vain tytärtään — meni tässä rakkaudessaan niin pitkälle, että päästäkseen jälleen tyttärensä luokse, josta oli ollut erossa, hän antoi ilmi kuningattaren. [LukekaaMaison Rottgen ritari, joka on jatkoa näille kertomuksillemme.]
Kello kymmenen kuningas meni kuningattaren puolelle ja vietti siellä koko aamupäivän. Aika kului miltei yksinomaan kruununprinssin opetukseen. Kuningas antoi hänen lukea jonkun sivun Corneillea tai Racinea ja opetti hänelle maantietoa ja neuvoi häntä laatimaan karttaluonnoksia. — Kolmea vuotta aikaisemmin Ranska oli jaettu departementteihin ja nimenomaan tätä kuningaskunnan maantietoa kuningas selitti pojalleen.
Kuningatar puolestaan askarteli kuninkaallisen prinsessan opetuksessa. Toisinaan opetus keskeytyi, kun kuningatar vaipui synkkiin, syviin mietteihin. Kun sellainen hetki tuli, jätti kuninkaallinen prinsessa äitinsä tämän tuntemattoman tuskan valtaan, jolla oli toki itkun lohdutus, ja poistui varpaillaan ja viittasi veljeään pysymään hiljaa. Kuningatar oli näissä mietteissään milloin pitemmän, milloin lyhemmän ajan. Sitten hänen silmäripsiensä kulmaan ilmestyi kyynel, se vieri hänen poskelleen ja tipahti hänen keltaiselle, norsunluunväriselle kädelleen. Silloin miltei aina poloinen naisvanki, joka oli hetken liidellyt vapaana ajatuksen mittaamattomassa maailmassa, muistojen rajattomilla kentillä, poloinen naisvanki kavahti äkisti haaveilustaan ja, silmäiltyään ympärilleen, astui takaisin vankilaansa, pää kumarassa ja sydän murtuneena.
Kello kaksitoista kuninkaalliset naiset menivät madame Elisabethin huoneeseen pukua muuttamaan. Sen hetken kommuunin häveliäisyydentunne oli suonut naisille yksinäisyyden hetkeksi. Valtuuston virkailija ei ollut läsnä.
Kello yksi, jos sää salli, kuninkaallinen perhe päästettiin puutarhaan. Neljä valtuuston virkailijaa ja yksi kansalliskaartin legionapäällikkö saattoivat tai paremminkin vartioivat heitä. Kun Templessä siihen aikaan oli paljon työmiehiä taloja purkamassa ja uusia seiniä rakentamassa, eivät vangit voineet liikkua muualla kuin Marronniers-lehtokujan alkupäässä.
Cléry oli mukana näillä kävelyillä. Hän voimistelutti nuorta prinssiä antaen tämän heittää palloa tai teikata.
Kello kaksi palattiin torniin. Cléry palveli päivällispöydässä. Joka päivä juuri sillä hetkellä Santerre saapui Templeen kahden ajutantin seurassa. Hän tutki huolellisesti kuninkaan ja kuningattaren huoneistot.
Joskus kuningas puhutteli häntä; kuningatar ei milloinkaan. Hän oli unohtanut kesäkuun 20 päivän ja mitä hän oli velkaa tälle miehelle.
Aterian päätyttyä mentiin ensimmäiseen kerrokseen. Kuningas pelasi pikettiä tai lautaa kuningattaren tai sisarensa kanssa.
Sillaikaa Cléry haukkasi päivällisensä.
Kello neljä kuningas oikaisihe pikkusohvalle tai tilavaan nojatuoliin lepäämään. Silloin vallitsi huoneessa mitä syvin hiljaisuus. Prinsessat ottivat käteensä kirjan tai ompeluksen ja jokainen pysyi liikkumattomana, yksinpä pikku kruununprinssikin.
Ludvig XVI vaipui, miltei väliasteitta, suoraapäätä uneen. Ruumiilliset tarpeet olivat, kuten on mainittu, hänen tyrannejaan. Kuningas nukkui näin säännöllisesti puolitoista tai kaksi tuntia. Kun hän oli herännyt, jatkettiin keskustelua. Paikalle kutsuttiin Cléry, joka ei ollut koskaan kovin kaukana. Cléry antoi pikku prinssille tavanomaisen kirjoitustunnin. Kun tämä opetustunti oli päättynyt, hän vei prinssin madame Elisabethin huoneeseen ja antoi hänen heitellä kumi- tai nauhapalloa.
Kun ilta ehti, koko kuninkaallinen perhe kerääntyi saman pöydän ympärille. Kuningatar luki lujalla äänellä jotakin lapsia huvittavaa tai kehittävää. Kun kuningatar väsyi, jatkoi madame Elisabeth. Kello kahdeksaan asti luettiin. Kello kahdeksan kruununprinssi haukkasi iltaisensa madame Elisabethin huoneessa. Muu perhe oli läsnä. Aterian aikana kuningas otti esille kokoelmanMercure de Francea, jonka hän oli löytänyt kirjastosta, ja kyseli lapsilta arvoituksia.
Kruununprinssin lopetettua iltaisensa kuningatar antoi hänen lausua seuraavan rukouksen:
"Jumala kaikkivaltias, joka olet minut luonut ja lunastanut, minä palvon sinua! Suo minun isälleni kuninkaalle ja kaikille omaisilleni elonpäiviä ja suojele meitä vihollisiltamme. Anna rouva de Tourzelille voimia, jotta hän kestäisi, mitä hän on joutunut meidän takiamme kärsimään."
Sitten Cléry riisui hänet ja pani hänet makuulle. Jompikumpi prinsessoista jäi hänen vuoteensa viereen, kunnes hän nukahti.
Joka ilta näihin aikoihin joku sanomalehtien kaupustelija meni Templen ohi huutaen päivän tuoreimmat uutiset. Cléry asettui kuuntelemaan ja tiedoitti kuninkaalle huutajan sanat.
Kello yhdeksän tuli kuninkaan iltaisen vuoro.
Cléry vei tarjottimella illallisen prinsessalle, joka valvoi pikku prinssin vuoteen ääressä.
Lopetettuaan illallisensa kuningas meni kuningattaren luokse, tarjosi hänelle kuten sisarellensakin kätensä, syleili lapsia, palasi omalle puolelleen, vetäytyi kirjastoon ja lueskeli siellä keskiyöhön asti.
Prinsessat vuorostaan sulkeutuivat huoneihinsa. Toinen valtuuston virkailijoista jäi siihen pikkusuojaan, joka erotti toisistaan nämä kaksi huonetta. Toinen virkailija seurasi kuningasta.
Cléry siirsi vuoteensa kuninkaan vuoteen viereen.
Mutta Ludvig XVI odotti joka ilta, kunnes uusi vartija oli saapunut, nähdäkseen, kuka se oli, ja tuntisiko hän sen. — Vartijoita vaihdettiin kello yksitoista aamupäivällä, kello viisi iltapäivällä ja kello kaksitoista yöllä.
Näin jatkui vankien elämä, niin kauan kuin kuningas asui pienessä tornissa, syyskuun 30 päivään asti.
Tilanne oli siis surullinen ja sitäkin enemmän omiaan herättämään sääliä, kun vangit kestivät sen arvokkaasti. Kaikkein vihamielisimmätkin lauhtuivat nähdessään sen. He tulivat vartioimaan hirmuista tyrannia, joka oli vienyt Ranskan perikatoon, murhannut ranskalaisia ja kutsunut maahan ulkomaalaiset, vartioimaan kuningatarta, jossa asustivat kaikki Messalinan ja Katariina toisen irstailevat paheet — ja he näkivät harmaapukuisen hyvänsävyisen porvarin, jonka he usein luulivat kamaripalvelijaksi, joka söi, joi ja nukkui hyvin, joka pelasi lautaa tai pikettiä, opetti pojalleen latinaa ja maantietoa ja kyseli lapsiltaan arvoituksia — he näkivät naisen, joka tosin näytti ylpeältä ja kaikkia halveksivalta, mutta esiintyi arvokkaasti, tyynesti, alistuvasti, oli yhä kaunis, opetti tyttärelleen koruompelua, pojalleen rukouksia, puhutteli palvelijoita ystävällisesti ja sanoi kamaripalvelijalle: "hyvä ystävä".
Ensimmäiset hetket olivat vihan hetkiä. Jokainen näistä miehistä, jotka tulivat mieli katkeruutta ja kostoa tulvillaan, aloitti päästämällä nämä tunteet valloilleen. Sitten vähitellen hän lauhtui. Lähdettyään aamulla kotoaan uhittelevana ja pää pystyssä hän palasi illalla kotiinsa alakuloisena ja pää painuneena. Vaimo odotteli häntä uteliaana.
"Ah, vihdoinkin tulet!" huudahti hän.
"Niin tulen", kuului lyhyt vastaus.
"No, oletko nähnyt tyrannin?"
"Olen."
"Oliko hän verenhimoisen näköinen?"
"Hän näytti Maraisissa elelevältä pikkupohatalta."
"Mitä hän tekee? Raivoo tietenkin ja kiroaa tasavallan ja…"
"Hän käyttää aikansa lastensa kasvatukseen, opettaa heille latinaa, pelaa pikettiä sisarensa kanssa ja kyselee arvoituksia huvittaakseen vaimoaan."
"Eikö sillä onnettomalla ole tunnonvaivoja?"
"Olen nähnyt hänen syövän. Hän syö kuin ihminen, jolla on hyvä omatunto. Olen nähnyt hänen nukkuvan ja voin vakuuttaa, ettei painajainen häntä ahdistele."
Ja vaimo vuorostaan tuli miettiväiseksi.
"Mutta", sanoi hän, "kuningas ei olekaan siis niin julma ja rikollinen kuin hänen väitetään olevan?"
"Rikollinen, sitä en tiedä, mutta julma hän ei ole, ja ihan varmasti hän on onneton!"
"Mies-rukka!" sanoi vaimo.
Näin siis kävi. Mitä alemmaksi kommuuni vankinsa painoi ja mitä karkeammin se näytti, ettei kuningas lopultakaan ollut sen kummempi kuin kuka muu tahansa, sitä syvemmin häntä säälivät miehet, jotka näin tunsivat hänet vertaisekseen.
Tämä sääli ilmeni toisinaan avoimesti kuningasta, kruununprinssiä jaCléryta kohtaan.
Eräänä päivänä muuan kivenhakkaaja oli tullut lävistämään reikiä eteishuoneen seinään, johon aiottiin panna suunnattomat salvat. Työmiehen haukatessa aarnioistaan kruununprinssi alkoi leikkiä hänen työkaluillaan. Silloin kuningas otti hänen kädestään vasaran ja taltan ja näytti, kätevä lukkoseppä kun oli, kuinka niitä oli käytettävä.
Haukatessaan nurkassa leipäänsä ja juustoaan kivenhakkaaja katseli kummastellen tätä kohtausta.
Kuninkaan ja prinssin edessä hän ei ollut noussut, mutta miehen ja lapsen edessä hän nousi ja lähestyi näitä, suu täynnä ruokaa, mutta hattu kädessä.
"Niinpä niin", hän virkkoi kuninkaalle, "kun lähdette tästä tornista, voitte kerskua täydentäneenne omaa vankilaanne!"
"Ah," vastasi kuningas, "milloin ja kuinka minä lähden täältä?"
Kruununprinssi alkoi itkeä. Työmies kuivasi kyynelen silmännurkastaan. Kuningas laski kädestään vasaran ja taltan ja meni huoneeseensa, missä hän käveli pitkän rupeaman.
Muuanna toisena päivänä eräs vahtisotamies tuli tavallisuuden mukaan vartioimaan kuningattaren ovea. Se oli esikaupunkilainen, karkeasti, mutta siististi puettu.
Cléry oli huoneessa yksin. Hän luki. Vahtimies silmäili häntä hyvin tarkkaavasti.
Jonkun hetken kuluttua palvelustehtävät kutsuivat Cléryn muualle. Hän nousi ja aikoi poistua. Mutta silloin esikaupunkilainen kohotti aseensa ja virkkoi hiljaisella, aralla, miltei vapisevalla äänellä:
"Tästä ei mennä!"
"Miksei?" kysyi Cléry.
"Koska ohjesääntö määrää minut pitämään teitä silmällä."
"Minua?" ihmetteli Cléry. "Ihan varmasti te erehdytte."
"Ettekö te ole kuningas?"
"Te ette siis tunne kuningasta?"
"En ole häntä milloinkaan nähnyt, hyvä herra, ja totta pulmakseni, toivoisin näkeväni hänet muualla kuin täällä."
"Puhukaa hiljemmin!" neuvoi Cléry.
Sitten hän osoitti muuatta ovea ja sanoi:
"Minä menen tuohon huoneeseen. Silloin te näette kuninkaan. Hän istuu pöydän ääressä ja lukee."
Cléry astui sisälle ja kertoi kuninkaalle, mitä oli tapahtunut. Silloin kuningas nousi ja meni viereiseen huoneeseen, jotta tuo kelpo mies saisi katsella häntä mielin määrin.
Tämä oivalsi, että kuningas oli vaivautunut nimenomaan hänen takiaan.Hän sanoi Clérylle:
"Voi, hyvä herra, kuinka kuningas onkaan ystävällinen! Minä puolestani en jaksa uskoa, että hän olisi tehnyt meille kaiken sen pahan, mistä häntä syytetään."
Muuan toinen vahtimies, joka oli sijoitettu kuninkaallisten kävelykujan toiseen päähän, viittoili korkeille vangeille, että hänellä oli jotakin sanottavaa. Ensimmäisellä kierroksella kukaan ei ollut huomaavinaan hänen merkkejään. Mutta toisella kierroksella madame Elisabeth lähestyi vahtimiestä nähdäkseen, puhuttelisiko tämä häntä. Valitettavasti tämä nuori mies, jolla oli hyvin hienostuneet piirteet, pysyi vaiti: se osoitti joko pelkoa tai kunnioitusta. Mutta kaksi kyyneltä näkyi hänen silmissään ja hän osoitti sormellaan erästä roskakasaa, mihin ilmeisesti oli kätketty joku kirje. Cléry meni muka etsimään kivien välistä sopivia teikkoja pikku prinssille ja kumartui penkomaan roskakasaa. Mutta valtuuston virkailijat, jotka varmaankin arvasivat, mitä hän haki, käskivät hänen poistua ja kielsivät häntä milloinkaan puhuttelemasta vahtimiehiä, sillä uhalla, että hänet karkotettaisiin kuninkaan luota.
Mutta eivät sentään kaikki, jotka tulivat Templen vankien lähelle, ilmaisseet samanlaista kunnioitusta tai sääliä. Varsin monissa viha ja kostonhalu olivat niin syvällä, ettei kuninkaallisten onnettomuus, joka kestettiin aito porvarishyvein, voinut niitä hälventää. Toisinaan kuningas ja kuningatar saivatkin kuulla karkeita sanoja, solvauksia, häväistystäkin.
Eräänä päivänä kuninkaan vartijaksi pantu valtuuston virkailija oli muuan James, englanninkielen opettaja. Tämä mies seurasi kuningasta kuin varjo eikä poistunut hänen lähettyviltään hetkeksikään. Kuningas meni lukukammioonsa, vartija seurasi häntä sinnekin ja istuutui hänen viereensä.
"Hyvä herra", huomautti kuningas ystävällisesti, "teidän virkaveljenne sallivat minun olla yksin tässä huoneessa, koska, oven ollessa alati auki, minä en voi päästä heidän näkyvistään".
"Virkaveljeni noudattavat omia tapojaan, minä omaani", vastasi James.
"Olkaa hyvä ja huomatkaa, että tämä huone on niin pieni, ettei tänne oikein mahdu kahta yhtaikaa."