"Menkää isompaan huoneeseen", sanoi valtuuston virkailija töykeästi.
Kuningas nousi sanaa lausumatta ja siirtyi makuuhuoneeseensa, minne englanninkielen opettaja seurasi häntä; ja näin hän seurasi kuningasta, kunnes hänen tilalleen tuli uusi vartija.
Eräänä aamuna kuningas luuli vartijansa samaksi, joka illallakin oli ollut toimessa — olemme maininneet, että vartijat vaihdettiin tavallisesti sydänyön aikaan.
Hän astui vartijan luo ja sanoi osaaottavasti:
"Ah, herra, kuinka valitettavaa, että teidät on unohdettu vapauttaa!"
"Mitä te sillä tarkoitatte?" kysyi valtuuston virkailija töykeästi.
"Tarkoitan, että lienette nyt hyvin väsynyt."
"Herra", vastasi tämä mies, jonka nimi oli Meunier, "minä olen täällä pitämässä silmällä, mitä te teette, enkä jotta te sekaantuisitte minun tehtäviini".
Sitten hän painoi hatun syvemmälle päähänsä ja lähestyi kuningasta.
"Kenelläkään", lisäsi hän, "kaikkein vähimmän teillä on oikeutta sekaantua niihin!"
Kerran kuningatar vuorostaan sattui puhuttelemaan vartijaa.
"Missä kaupunginosassa te asutte, hyvä herra?" kysyi hän eräältä niistä miehistä, jotka päivällisen aikana olivat ruokasalissa.
"Isänmaassa!" vastasi tämä ylpeästi.
"Mutta minun nähdäkseni", virkkoi kuningatar, "isänmaa on Ranska".
"Kun siitä vähennetään se osa, jonka teidän kutsumanne vihollinen on vallannut."
Puhutellessaan kuningasta, kuningatarta, prinsessoja tai kruununprinssiä eräät komisaarit eivät milloinkaan unohtaneet lisätä sanoihinsa jotakin rivoa puhuttelusanaa tai karkeaa kirousta.
Yhtenä päivänä muuan Turlot niminen vartija sanoi Clérylle niin äänekkäästi, että kuningas kuuli jokaisen sanan:
"Ellei pyöveli teloita tuota kirottua perhettä, niin kyllä minä sen mestaan!"
Kävelylle mennessä kuninkaan ja hänen perheenpä oli sivuutettava melkoinen vartijajoukko, jonka miehistöstä monet oli sijoitettu pieneen torniin. Kun legionapäälliköt ja valtuuston virkailijat kulkivat ohi, vahtimiehet kohottivat kiväärinsä kunnia-asentoon, mutta kun kuningas tuli kohdalle, he laskivat pyssyn jalalle tai käänsivät hänelle selkänsä.
Samoin menettelivät ulkovartijat, jotka oli sijoitettu tornin kupeelle. Kuninkaan lähestyessä he panivat hatun päähänsä ja istuutuivat, mutta kun vangit olivat menneet ohi, he paljastivat päänsä ja nousivat.
Häväisijät menivät pitemmälle. Eräänä päivänä muuan vahtimies tyytymättä siihen, että teki kunniaa valtuuston virkailijoille ja vartioupseereille ja jätti tekemättä kunniaa kuninkaalle, kirjoitti vankilan portin sisäsivulle sanat:
"Giljotiini on pysyvä laitos, ja se odottaa tyranni Ludvig XVI:ta."
Se oli uusi keksintö, ja se sai osakseen suuren suosion. Tämä vahtimies sai matkijoita. Pian näkyi kaikilla Templen seinillä ja varsinkin kuninkaallisen perheen käyttämien portaitten seinillä kirjoituksia, joissa sanottiin:
"Rouva Veto hypittää sitä!"
"Me osaamme panna röhösian hallitsemaan!"
"Alas punainen naru! Sudenpennut on kuristettava!"
Toiset kirjoitukset, niinkuin kuparipiirrosten kehäkirjoitukset, selittelivät jotakin kaameaa töherrystä.
Muuan näistä piirroksista kuvasi hirsipuussa riippuvaa miestä. Sen alle oli kirjoitettu sanat:
"Ludvig ottamassa ilmakylpyä."
Mutta kaksi ilkeintä kiduttajaa olivat suutari Simon ja vallinkaivajaRocher, molemmat alituisia Templen asukkaita.
Simonilla oli monta virkaa. Hän ei ollut ainoastaan suutari, vaan lisäksi valtuuston virkamies, eikä vain valtuuston virkamies, vaan myöskin yksi niistä kuudesta komisaarista, joiden tehtävänä oli valvoa Templessä suoritettavia töitä ja pitää tiliä menoista. Tämä kolminainen virka esti häntä poistumasta tornista.
Tämä mies, joka on tullut kuuluisaksi kuninkaallisen lapsen julmasta kohtelusta, oli kuin henkilöitynyt herjaus. Aina kun hän tapasi vangit, hän lausui jonkun uuden hävyttömyyden.
Jos kamaripalvelija pyysi jotakin kuninkaalle, sanoi hän:
"Pyytäköön Capet yhdellä kerralla kaikki, mitä hän tarvitsee. En minä halua hänen takiaan vaivautua tulemaan ylös toista kertaa."
Rocher matki häntä. Hän ei ollut silti ilkeä luonne. Elokuun 10 päivänä hän oli kansalliskokouksen ovelta ottanut nuoren kruununprinssin syliinsä ja vienyt hänet puheenjohtajan pöydälle.
Satulaseppä Rocherista oli tullut Santerren armeijan upseeri ja sitten Templen portinvartija. Hänen yllänsä oli säännöllisesti sapöörin asetakki. Hänellä oli leukaparta ja pitkät viikset ja päässä mustakarvainen myssy, leveä sapeli kupeella ja vyössä avainkimppu.
Hänet oli pannut Templeen Manuel, pikemminkin suojelemaan kuningasta ja kuningatarta, estämään, ettei heille tehtäisi pahaa, kuin että hän itse tekisi heille pahaa. Hän muistutti lasta, joka on pantu lintuhäkin kaitsijaksi ja joka saatuaan ohjeet, ettei sallisi lintuja rääkättävän, omaksi huvikseen nyhtää niistä sulkia.
Kun kuningas halusi mennä ulos, ilmestyi Rocher portille. Mutta antoi kuninkaan odottaa ja helisteli kauan isoa avainkimppuaan. Sitten hän kirvoitti aikamoisella kolinalla salvat ja kun salvat olivat irti ja portti auki, meni hän kiireesti alas, asettui viimeisen ristikkoaukon taa ja puhalsi tupakansauhua jokaisen vangin varsinkin naisten kasvoille.
Näiden kurjien kepposten todistajina olivat kansalliskaartilaiset, jotka, näitä koiruuksia millään lailla estämättä, usein noutivat itselleen tuolit ja istuutuivat kuin mitäkin näytelmää katselemaan.
Se vain yllytti Rocheria. Hän kerskui kaikkialla:
"Marie-Antoinette oli koppava, mutta minä pakotin hänet nöyrtymään, minä! Elisabeth ja pikku tytöt ovat vastoin tahtoaan tervehtineet minua: oviaukko on niin matala, että heidän täytyy kumartua edessäni!"
Ja hän lisäsi:
"Joka päivä minä tuprautan heidän nenäänsä pöllähdyksen piipustani.Eikö sisar kysynyt äsken komisaareiltamme: 'Miksi Rocher polttaa aina?'— 'Ilmeisesti se miellyttää häntä', vastasivat nämä."
Kaikissa suurissa sovituksissa on, paitsi rikollisille tuomittua rangaistusta, henkilö, joka panee tuomitun juomaan pohjasakkaa ja sappea. Ludvig XVI:n kohtalossa tämän henkilön nimi oli Rocher tai Simon, Napoleonin elämässä se oli Hudson Lowe. Mutta kun tuomittu on rangaistuksensa kärsinyt, kun rikollinen on sovittanut hairahduksensa kuolemalla, tekevät juuri nämä henkilöt hänen rangaistuksensa runolliseksi, ne pyhittävät hänen kuolemansa! Olisiko St Helena St Helena ilman sen punanuttuista vanginvartijaa? Olisiko Temple Temple ilman sen sapööriä ja suutaria? Ne ovat legendan päähenkilöt, ja niillä onkin oikeus tulla käsitellyiksi pitkissä ja synkissä kansanomaisissa tarinoissa.
Mutta kaikissa onnettomuuksissaankin vangeilla oli toki yksi lohtu: he saivat elää yhdessä.
Kommuuni päätti erottaa kuninkaan perheensä keskuudesta.
Syyskuun 26 päivänä, viisi päivää tasavallan julistamispäätöksen jälkeen, Cléry kuuli eräältä valtuuston virkailijalta, että huoneisto, joka oli varattu kuninkaalle isossa tornissa, olisi pian valmis.
Tuskallisin mielin Cléry kertoi isännälleen tämän surullisen uutisen.Mutta rohkeana, kuten aina, tämä sanoi:
"Koettakaa saada selville tämän tuskallisen eron päivä ennakolta ja ilmoittakaa se minulle."
Valitettavasti Cléry ei saanut tietää mitään eikä voinut ilmoittaa kuninkaalle mitään.
Syyskuun 29 päivänä, kello kymmenen aamupuolella kuusi valtuuston virkailijaa astui kuningattaren huoneeseen, kun koko perhe oli kerääntynyt sinne. Kommuuni oli määrännyt heidät riistämään vangeilta paperit, musteet, sulka- ja lyijykynät. Etsintä ei rajoittunut vain huonoihin, vankien ruumiitkin oli tarkastettava.
"Jos tarvitsette jotakin", sanoi joukon johtaja, jonka nimi oli Charbonnier, "kamaripalvelijanne tulkoon alas ja merkitköön pyyntönne anomuskirjaan, joka jää neuvostohuoneeseen".
Kuningas ja kuningatar eivät virkkaneet mitään. He penkoivat taskunsa ja antoivat pois kaikki, mitä heidän hallussaan oli. Prinsessat ja palvelijat noudattivat heidän esimerkkiään.
Vasta silloin Cléry sai selville erään virkailijan vahingossa lausumista sanoista, että kuningas siirrettäisiin jo samana iltana isoon torniin. Hän mainitsi asiasta madame Elisabethille, ja tämä kertoi sen kuninkaalle.
Päivän kuluessa ei tapahtunut mitään uutta. Pieninkin melu, jonkun oven aukeaminen pani vankien sydämen säpsähtämään ja heidän ojennetut kätensä kiertymään tuskalliseen syleilyyn.
Kuningas viipyi tavallista kauemmin kuningattaren huoneessa. Mutta hänen täytyisi joskus lähteä.
Vihdoin aukeni ovi, ja samat kuusi valtuuston virkailijaa, jotka aamupäivälläkin olivat täällä käyneet, astuivat sisälle ja lukivat kuninkaalle kommuunin uuden määräyksen: kuninkaan siirtoa koskevan virallisen määräyksen.
Nyt kuninkaan kylmä järkähtämättömyys petti, Minne veisi hänet tämä uusi askel hirveällä ja synkällä tiellä? Lähestyttiin salaperäistä ja tuntematonta ja lähestyttiin sydän vavahtaen ja silmät kyynelissä.
Jäähyväisiä kesti kauan, ja ne olivat tuskalliset. Kuninkaan täytyi lopulta seurata valtuuston virkailijoita. Milloinkaan ei ovi, joka painui hänen perässään kiinni, ollut äännähtänyt näin kammottavasti.
Sellainen hoppu oli ollut valmistaa vangeille tämä uusi tuska, ettei kuninkaan huoneistoa ollut ehditty panna lopulliseen kuntoon. Siellä oli vasta yksi vuode ja kaksi tuolia. Tuoreen maalin ja liiman tuoksu oli sietämätön.
Kuningas pani makuulle nurkumatta. Cléry vietti yönsä tuolilla hänen vuoteensa vieressä.
Aamulla Cléry nousi ja puki kuninkaan, kuten tavallisesti. Sitten hän aikoi mennä pieneen torniin pukemaan kruununprinssiä. Mutta häntä ei päästetty, ja muuan valtuuston virkailija, Véron niminen, sanoi hänelle:
"Te ette tapaa enää toisia vankeja eikä kuningas näe enää lapsiaan."
Tällä kerralla Cléry ei tohtinut kertoa isännälleen tätä kauheaa uutista.
Kello yhdeksältä kuningas,-joka ei tiennyt tästä tiukasta määräyksestä, pyysi päästä perheensä luokse.
"Emme ole saaneet ohjeita", vastasivat komisaarit.
Kuningas oli itsepintainen. Mutta miehet eivät vastanneet mitään, vaan poistuivat.
Kuningas jäi kahden kesken Cléryn seuraan. Kuningas istui, Cléry nojasi seinään. Molemmat olivat masentuneita.
Puolta tuntia myöhemmin kaksi valtuuston virkailijaa astui sisälle. Heitä seurasi muuan ravintolan tarjoilija, joka toi kuninkaalle palasen leipää ja pullollisen marjamehua.
"Hyvät herrat", kysyi kuningas, "enkö siis pääse päivälliselle perheeni luokse?"
"Me saamme ohjeet kommuunilta", vastasi toinen miehistä.
"Mutta ellen minä pääsekään omaisteni luokse, totta kai kamaripalvelijani pääsee? Hänen hoitoonsa on uskottu poikani, eikä mikään toivoakseni estä häntä jatkamasta tähänastista tointansa?"
Kuningas esitti kysymyksensä niin yksinkertaisesti ja ystävällisesti, etteivät kummastuneet miehet tienneet, mitä vastaisivat. Tuo äänensävy, tuo esiintymistapa, tuo alistunut tuska olivat niin kaukana kaikesta, mitä he olivat odottaneet, että se miltei häikäisi heidät.
He tyytyivätkin vastaamaan, ettei se asia ollut heidän varassaan, ja poistuivat.
Cléry oli pysytellyt liikkumattomana ovensuussa katsellen isäntäänsä mieli syvästi ahdistuneena. Hän näki kuninkaan ottavan leivän, joka hänelle oli tuotu, taittavan sen kahteen osaan ja tarjoavan hänelle toista puolikasta.
"Poloinen Cléry", sanoi kuningas, "teidän aamiaisenne näkyy unohdetun.Ottakaa tämä leivänpuolikas. Minulle riittää kyllä toinen puoli."
Cléry kieltäytyi, mutta kun kuningas oli itsepäinen, otti hän leipäpalasen. Mutta sitä ottaessaan hän ei voinut pidättää nyyhkytystään. Kuningaskin itki.
Kello kymmenen muuan valtuuston virkailija opasti torniin työmiehet, jotka työskentelivät kuninkaan huoneistossa. Tämä virkamies lähestyi kuningasta ja virkkoi, äänessä säälin sävy:
"Hyvä herra, tulen juuri perheenne aamiaiselta ja olen saanut tehtäväkseni, sanoa teille, että kaikki omaisenne voivat hyvin."
Kuningas tunsi sydämensä kutistuvan: tuon miehen sääli vaikutti häneen niin syvästi.
"Kiitän teitä", sanoi hän, "ja minä pyydän teitä viemään perheelleni tiedon, että minäkin voin hyvin. Ja, hyvä herra, enköhän minä voisi saada tänne eräitä kirjoja, jotka jäivät kuningattaren huoneeseen? Jos se käy päinsä, tekisitte minulle miellyttävän palveluksen lähettäessänne ne minulle."
Valtuuston virkailija ei parempaa pyytänytkään. Mutta hän oli hyvin hämillään, sillä hän ei osannut lukea. Lopulta hän ilmaisi pulansa Clérylle ja pyysi tätä tulemaan mukaan ja valikoimaan kuninkaan haluamat kirjat.
Cléry oli liian onnellinen. Näin ilmestyi keino, kuinka kuningattarelle saataisiin tietoja hänen miehestään.
Ludvig XVI teki merkin silmillään. Tähän eleeseen sisältyi koko maailmallinen tervehdyksiä.
Kuningatar oli huoneessaan madame Elisabethin ja lastensa kanssa.
Naiset itkivät — pikku kruununprinssikin oli alkanut itkeä. Mutta lasten silmissä kyyneleet ehtyvät pian.
Nähdessään Cléryn kuningatar, madame Elisabeth ja kuninkaallinen prinsessa nousivat ja kysyivät häneltä, ei sanoin, vaan elein.
Pikku kruununprinssi juoksi häntä vastaan ja huudahti:
"Kiltti Cléry on tullut!"
Valitettavasti Cléry voi lausua vain pari sanaa. Kaksi valtuuston virkailijaa oli tullut hänen mukanaan huoneeseen.
Mutta kuningatar ei malttanut olla puhuttelematta suoraan näitä miehiä.
"Voi, hyvät herrat", sanoi hän, "sallikaa meidän tavata kuningas edes muutamaksi hetkeksi päivittäin ja aterian aikoina!"
Toiset naiset eivät puhuneet mitään, vaan panivat kätensä ristiin.
"Hyvät herrat", virkkoi kruununprinssi, "sallikaa isän tulla jälleen luoksemme, niin minä rukoilen Jumalaa puolestanne!"
Valtuuston virkailijat silmäilivät toisiaan mitään vastaamatta. Tämä äänettömyys pusersi naisten rinnasta nyyhkytyksen ja tuskanhuudahduksen.
"Ah, totisesti, sitä pahempi!" virkkoi miehistä se, joka oli puhutellut kuningasta. "Syökööt he siis vielä tänään yhteisen päivällisen!"
"Entä huomenna?" sanoi kuningatar.
"Madame", vastasi virkamies, "meidän menettelytapamme määrää kommuuni. Huomenna me teemme, mitä kommuuni käskee. Vai mitä te arvelette, kansalainen?" kysyi hän toveriltaan.
Tämä nyökytti päätänsä myöntymyksen merkiksi.
Kuningatar ja prinsessat, jotka odottivat tätä merkkiä ahdistunein mielin, huudahtivat ilosta. Marie-Antoinette puristi molempia lapsiaan rintaansa vasten, madame Elisabeth kohotti käsivartensa ja kiitti Jumalaa. Tämä odottamaton riemu, joka puhkesi huudahduksiin ja kyyneliin, vaikutti miltei tuskalta.
Toinen virkamiehistä ei voinut pidättää itkua hänkään. Simon, joka sattui olemaan paikalla, huudahti:
"Luulenpa, että nuo naisepatot saavat minutkin vetistämään!"
Sitten hän sanoi kuningattarelle:
"Ettepäs itkenyt, kun elokuun kymmenentenä päivänä surmasitte kansaa!"
"Voi, hyvä herra", vastasi kuningatar, "kansa on erehtynyt perinpohjin meidän tunteistamme! Jos se tuntisi meidät paremmin, tekisi se kuin tuo herra, se itkisi meitä!"
Cléry otti kuninkaan haluamat kirjat ja palasi isoon torniin. Hänellä oli kiire mennä ilmoittamaan isännälleen tämä iloinen uutinen. Mutta valtuuston virkamiehillä oli miltei yhtä suuri hoppu tehdä sama ilmoitus — on niin miellyttävää, kun voi tehdä hyvää!
Päivällinen tarjottiin kuninkaan huoneistossa. Koko perhe kerääntyi sinne. Siitä tuli juhla-ateria. Luultiin voitetun kaikki, kun oli voitettu päivä!
Oli tosiaankin voitettu kaikki, sillä sen koommin ei kuultu kommuunin määräyksestä, ja kuningas sai, kuten ennenkin, tapailla perhettään ja aterioida sen parissa.
Mestari Gamain esiintyy vielä kerran
Saman päivän aamulla, jolloin nämä tapaukset sattuivat Templessä, ilmoittautui sisäministeriöön muuancarmagnole-asuinen ja punamyssyinen mies, joka tuki vaivaloista kulkuaan kainalosauvalla.
Rolandin luokse pääsi helposti, mutta niin helppoa kuin olikin päästä hänen puheilleen, hänen oli silti täytynyt — ikäänkuin hän olisi ollut yksinvallan eikä tasavallan ministeri — hänen oli silti täytynyt sijoittaa odotushuoneeseen vahtimestareja.
Kainalosauvainen,carmagnole-asuinen ja punamyssyinen mies joutui siis pysähtymään odotushuoneeseen, erään vahtimestarin eteen, joka katkaisi häneltä tien kysymällä:
"Mitä te haluatte, kansalainen?"
"Haluan puhutella kansalaista ministeriä", vastasicarmagnole-asuinen mies.
Pari viikkoa varemmin puhuttelusanatkansalainenjakansataroli pantu korvaamaan entiset nimityksetherrajarouva.
Vahtimestarit ovat aina vahtimestareja, toisin sanoin nenäkästä väkeä — tarkoitamme tällöin ministeriöitten vahtimestareja. Jos me puhuisimme sauvaniekka-vahtimestareista emmekä nauhaniekka-vahtimestareista, käyttäisimme tuiki toisenlaisia sanoja!
Vahtimestari vastasi suojelevasti:
"Hyvä ystävä, tietäkää muuan asia, se näet, kansalaisen ministerin puheille ei mennä muitta mutkitta."
"Kuinka siis mennään kansalaisen ministerin puheille, kansalainen vahtimestari!" kysyi punamyssyinen kansalainen.
"Hänen puheilleen pääsee, jos on mukana vastaanotto-kortti."
"Minä luulin, että sellainen oli tapa tyrannin hallitessa, mutta että tasavallan aikana, jolloin kaikki ovat yhdenvertaisia, oltaisiin vähemmän ylimyksellisiä."
Tämä mietelmä pani vahtimestarin miettimään.
"Nähkääs", jatkoi punamyssyinen,carmagnole-asuinen ja kainalosauvainen mies, "ei ole eri miellyttävää tulla Versaillesista saakka tarjoamaan palvelusta ministerille ja sitten huomata, ettei pääsekään hänen puheilleen".
"Te tulette tarjoamaan palvelusta kansalaiselle Rolandille?"
"Siihen suuntaan."
"Minkälaatuista palvelusta?"
"Tulen paljastamaan erään salahankkeen."
"Hyvä! Me olemme hukkua salahankkeiden paljouteen!"
"Ah!"
"Sitäkö varten tulette Versaillesista?"
"Niin."
"No, te voitte yksin tein palata Versaillesiin."
"Hyvä on, minä palaan sinne, mutta teidän ministerinne saa vielä katua, ettei päästänyt minua puheilleen."
"Hyväinen aika… ohjesääntö on sellainen! Kirjoittakaa hänelle ja tulkaa takaisin vastaanotto-kortti mukananne. Silloin kaikki sujuu itsestään."
"Onko se viimeinen sananne?"
"Se on viimeinen sanani."
"Tuntuu olevan vaikeampaa päästä kansalaisen Rolandin kuin hänen majesteettinsa Ludvig kuudennentoista luokse!"
"Kuinka niin?"
"Sanon mitä sanon."
"No, mitä te sanotte?"
"Sanon, että oli aika, jolloin minä astuin Tuileries-palatsiin, milloin halusin."
"Te?"
"Minä juuri, eikä minun sitä varten tarvinnut muuta kuin lausua nimeni."
"Kuka te siis olettekaan? Kuningas Fredrik Vilhelmkö vai Frans keisari?"
"Ei, minä en ole mikään tyranni enkä orjakauppias. Minä olen yksinkertaisesti Nicolas Claude Gamain, mestarien mestari, kaikkien mestari."
"Minkä mestari?"
"Lukkoseppä-mestari tietenkin! Ettekö te tunne Nicolas Claude Gamainia, herra Capetin entistä opettajamestaria?"
"Mitä kummaa, kansalainen, olisitteko te…?"
"Nicolas Claude Gamain."
"Entisen kuninkaan lukkoseppä?"
"Hänen opettajamestarinsa, ymmärrättekö, kansalainen?"
"Sitä tarkoitinkin."
"Luineen nahkoineen, se olen minä."
Vahtimestari silmäili tovereitaan kysyvästi ja nämä nyökäyttivät päätänsä.
"Se on toinen juttu", sanoi vahtimestari.
"Mitä tarkoitatte sanoilla: se on toinen juttu?"
"Tarkoitan, että voitte kirjoittaa nimenne paperilipulle, ja minä ilmoitutan nimenne kansalaiselle ministerille."
"Kirjoittaa? Vai kirjoittaa! Se ei ollut vahvimpia puoliani, ennenkuin he myrkyttivät minut, mutta nyt se käy vieläkin huonommin! Katsokaa, kuinka arsenikki on minut runnellut!"
Ja Gamain osoitti vääntyneitä jalkojaan, vinoa selkäänsä ja näytti koukkuisiksi jäykistyneitä sormiaan.
"Mitä, nekö ovat panneet teidät tuollaiseen kuntoon, mies-rukka!"
"He juuri! Ja sen minä aionkin paljastaa kansalaiselle ministerille ja paljon muutakin… Koska sen Capet-lurjuksen oikeudenkäynti kuuluu kohta alkavan, ehkei paljastukseni ole pahitteeksi kansalle nykyisenä ajankohtana."
"No niin, istuutukaa ja odottakaa, kansalainen. Minä ilmoitutan teidät kansalaiselle ministerille."
Ja vahtimestari kirjoitti paperilipulle sanat:
"Claude Nicolas Gamain, kuninkaan entinen lukkoseppä-mestari, pyytää päästä heti kansalaisen ministerin puheille erään tärkeän paljastuksen vuoksi."
Sitten hän antoi paperin eräälle toverilleen, jonka erikoistehtävänä oli ilmoittaa puheillepyrkijät.
Viiden minuutin perästä tämä toveri palasi ja sanoi lukkoseppä-mestarille:
"Seuratkaa minua, kansalainen."
Vaivaloisesti ja tuskasta ulvahtaen Gamain nousi ja seurasi vahtimestaria.
Vahtimestari opasti Gamainin, ei ministerin — kansalaisen Rolandin — viralliseen työhuoneeseen, vaan todellisen ministerin — kansatar Rolandin — huoneeseen.
Se oli pieni, hyvin yksinkertaisesti kalustettu, vihreällä seinäpaperilla verhottu huone, jonka ainoan ikkunan syvennyksessä olevan pöydän ääressä rouva Roland työskenteli.
Roland seisoi takan edessä.
Vahtimestari ilmoitti kansalaisen Nicolas-Claude Gamainin — ja kansalainen Nicolas Claude Gamain ilmestyi oviaukkoon.
Lukkoseppä-mestari ei ollut milloinkaan — ei edes terveytensä ja menestyksensä parhaina päivinä — ollut ruumiillisesti kaunis mies. Mutta sairaus, joka oli häneen iskenyt — tavallista nivelleiniä muuten — vääntänyt hänen jäsenensä ja vääristänyt hänen piirteensä, ei ollut suinkaan, kuten helposti käsittää, lisännyt hänen olemuksensa miellyttäväisyyttä.
Niinpä voikin sanoa, että vahtimestarin suljettua oven hänen takanaan milloinkaan ei liene rehti mies — ja on myönnettävä, että Roland jos kukaan ansaitsi rehdin miehen arvonimen — milloinkaan ei lienee rehti, tyyni ja kirkaspiirteinen mies joutunut kosketuksiin halveksittavamman ja viheliäisimmän heittiön kanssa.
Ministerin ensimmäisiä tunteita olikin syvä vastenmielisyys. Hän silmäili Gamainia kiireestä kantapäähän, ja kun hän sitten huomasi tämän vapisevan kainalosauvansa varassa, valtasi hänet sääli yhdenvertaisensa kokemia kärsimyksiä kohtaan — yhä olettaen, että kansalainen Gamain oli kansalaisen Rolandin vertainen — ja tämä säälintunne sai aikaan, että ministerin ensimmäiset sanat olivat:
"Istukaa, kansalainen. Näytätte kärsivän tuskia."
"Totta kai minä kärsin tuskia!" virkkoi Gamain istuutuessaan. "Hamasta siitä lähtien kun Itävallatar myrkytti minut."
Ministerin kasvoilla häivähti vastenmielisyyden pilvi, ja hän vaihtoi silmäyksen vaimonsa kanssa, joka oli puoleksi piilossa ikkunakomerossaan.
"Ja te olette tullut puhumaan tuosta myrkytysyrityksestä, niinkö?" kysyi Roland.
"Siitä ja muista asioista."
"Voitteko todistaa ilmiantonne?"
"Ah, teidän tarvitsee vain lähteä kanssani Tuilerieihin ja kaappi kyllä todistaa kylliksi!"
"Mikä kaappi?"
"Kaappi, johon se lurjus kätki aarteensa… Oh, minun olisi tosiaankin pitänyt epäillä jotakin, kun työn päätyttyä Itävallatar sanoi minulle mielistelevällä äänellä: 'Gamain, teidän on lämmin, kas tässä, juokaa tämä lasillinen viiniä, se tekee teille hyvää!' Minun olisi pitänyt epäillä, että viini oli myrkytettyä."
"Myrkytettyä?"
"Nii-in! Tiesinhän", sanoi Gamain synkän vihanilmeen levitessä hänen kasvoilleen, "että miehet, jotka auttavat kuninkaita kätkemään aarteita, eivät elä kauan!"
Roland lähestyi vaimoaan ja silmäsi tätä kysyvästi.
"Kaiken tuon takana on jotakin, hyvä ystävä", sanoi rouva Roland. "Minä muistan nyt tuon miehen nimen; hän oli tosiaankin kuninkaan lukkoseppä-mestari."
"Entä se kaappi?"
"No, kysy häneltä, mikä kaappi se on."
"Mikä kaappi se on?" virkkoi Gamain, joka oli kuullut rouva Rolandin sanat. "Hitossa, minä sanon sen teille heti! Se on rautakaappi, jossa on bernhardilaislukko ja missä kansalainen Capet talletti aarteitaan ja papereitaan."
"Entä kuinka te tunnette sen kaapin olemassaolon?"
"Koska hän lähetti noutamaan Versaillesista minua ja toveriani panemaan kuntoon lukon, jonka hän itse oli tehnyt, mutta joka ei käynyt."
"Mutta se kaappi on elokuun kymmenentenä päivänä avattu, murrettu ja ryöstetty puhtaaksi."
"Oh, ei pelkoa!"
"Kuinka niin ei pelkoa?"
"Sanon: ei. Maailmassa ei ole ketään, häntä ja minua lukuunottamatta, joka sen löytäisi tai pystyisi aukaisemaan."
"Oletteko varma asiastanne?"
"Selvä ja varma! Se on tänä päivänä samassa kunnossa, mihin se jäi hänen lähtiessään Tuilerieista."
"Entä mihin aikoihin te autoitte kuningas Ludvig kuudettatoista sulkemaan sen kaapin?"
"En voi sanoa ihan tarkalleen. Mutta se oli kolme tai neljä kuukautta ennen hänen pakoyritystään."
"Kuinka se kaikki tapahtui? Suokaa anteeksi, hyvä ystävä, mutta juttu tuntuu niin erikoiselta, että haluan kuulla joitakin yksityisseikkoja, ennenkuin lähden kanssanne tutkimaan sitä kaappia."
"Oh, ne yksityisseikat on helppo antaa, kansalainen ministeri, eikä niistä ole puutetta! Capet lähetti noutamaan minua Versaillesista. Vaimoni ei tahtonut laskea minua lähtemään, vaimo-rukka! Hän aavisti pahaa. Hän sanoi minulle: 'Kuningas on huonolla puolella, joudut vielä vaaraan hänen takiaan!' — 'Mutta', vastasin minä, 'koska hän lähettää noutamaan minua ammattiasioissa ja koska hän on oppilaani, täytyy minun mennä'. — 'Hyvä on', sanoi hän, 'kyllä siinä on politiikkaa usko minua, kuninkaalla on nykyisin muuta harrasteltavaa kuin tehdä lukkoja!'"
"Kertokaa lyhyemmin, hyvä ystävä. Vaimonne neuvoista huolimatta te siis lähditte?"
"Niin lähdin, vaikka minun olisi pitänyt noudattaa hänen neuvojaan. En olisi nyt tällaisessa kunnossa… Mutta he saavat sen maksaa minulle, ne myrkynsekoittajat!"
"Ja sitten?"
"Niin, palataksemme siihen kaappijuttuun…"
"Juuri niin, hyvä ystävä, ja koettakaa karttaa sivuhyppäyksiä, eikö niin? Kaikki aikani on tasavallan ja minulla on aikaa hyvin niukasti."
"Hän näytti minulle valmistamaansa bernhardilaisukkoa, joka ei käynyt, mikä todistaa, että jos se olisi käynyt hän ei olisi lähettänyt noutamaan minua, se petturi!"
"Hän näytti teille bernhardilaislukkoa, joka ei käynyt?" sanoi ministeri koettaen saada Gamainin pysymään asiassa.
"Ja hän kysyi minulta: 'Miksei se käy, Gamain?' — Minä vastasin: 'Sire, minun täytyy tutkia sitä ensin.' — Hän sanoi: 'Se on kohtuullista.' Sitten minä tutkin lukkoa ja sanoin hänelle: 'Tiedättekö, miksei lukko käy? — 'En', vastasi hän, 'koskapa teiltä kysyn'. — 'No kah, Se ei käy, sire (siihen aikaan sitä roistoa puhuteltiin vielä sireksi), se ei käy, sire, siitä yksinkertaisesta syystä ettei se voi käydä…' Kuunnelkaa tarkasti selitystäni, sillä te ette ole lukkoasioista niin selvillä kuin kuningas, joten teidän on ehkä vaikea minua ymmärtää. Siis mutta nyt muistaakin, se ei ollutkaan bernhardilaislukko, vaan lipaslukko."
"Yhdentekevää, hyvä ystävä", sanoi Roland. "Arvasitte oikein, minä en ole lukkoasioista niin selvillä kuin kuningas enkä tiedä, mikä ero on bernhardilaislukon ja lipaslukon välillä."
"Selitän sen eron kädenkäänteessä…"
"Ei tarvitse. Te siis selititte kuninkaalle…?"
"Miksei lukko sulkeutunut… Täytyykö teille sanoa, miksei lukko sulkeutunut?"…
"Kuten haluatte", vastasi Roland, joka alkoi käsittää, että Gamainin oli annettava rauhassa laverrella.
"No niin, se ei sulkeutunut, nähkääs, koska avaimen kara kyllä tarttui lukon isoon haittaan ja iso haitta kyllä kääntyi puolitiehen, muttei pitemmälle, sillä sitä ei ollut muovailtu särmikkääksi. Siinä joko juttu. Nythän tekin sen käsitätte, vai mitä? Ison haitan kierto oli kymmenen linjaa, nikaman tuli olla yksi linja… Ymmärrättehän?"…
"Mainiosti!" myönsi Roland, joka ei käsittänyt yhtään mitään.
"'Siinäpä se vika onkin', sanoi kuningas (sitä saastaista tyrannia nimitettiin silloin vielä kuninkaaksi). 'No, Gamain, tee sinä, mitä minä en ole osannut, sinä, mestarini.' — 'Oh, en vain teidän mestarinne, sire, vaan mestarien mestari, kaikkien mestari."
"Te siis…?"
"Minä siis kävin käsiksi työhön. Sillaikaa herra Capet puheli oppipoikani kanssa, jota olin kaiken aikaa epäillyt valepukuiseksi ylimykseksi. Kymmenessä minuutissa juttu oli selvä. Vein alas rautaoven, johon lukko oli sovitettu, ja sanoin: 'Valmis on, sire! Hyvä Juttu, Gamain', sanoi hän, 'lähde kanssani'. — Hän meni edellä, minä perässä. Hän opasti minut ensin makuuhuoneeseensa, sitten pimeään valikkoon, joka yhdisti hänen vuodekomeronsa kruununprinssin huoneeseen. Siellä oli niin pimeää, että täytyi sytyttää kynttilä. Kuningas sanoi minulle: 'Pidähän kynttilää, Gamain ja näytä valoa.' (Se tyranni suvaitsi sinutella minua!) Sitten hän irroitti yhden seinälaatan, jonka takaa tuli näkyviin pyöreä aukko, kaksi jalkaa läpimitaltaan. Kuningas huomasi ihmettelevän ilmeeni ja sanoi: 'Olen valmistanut tämän kätkön tallettaakseni siinä rahojani. Kuten näet, Gamain, tuo aukko on suljettava tällä rautaovella.' — 'Se on pian tehty', vastasin hänelle, 'koska saranat ovat paikoillaan, samoin lukonsalpa'. — Sijoitin oven saranoilleen ja sitten kun työnsi sen kiinni, se lupsahti lukkoon itsestään. Seinälaatan kun pani paikoilleen, niin ykskaks, ei kaappia, ei ovea, ei lukkoa näkyvissä!"
"Ja te luulette, hyvä ystävä", kysyi Roland, "että se kaappi oli tehty talletuspaikaksi vain ja että kuningas oli nähnyt niin paljon vaivaa kätkeäkseen rahansa jonnekin?"
"Odottakaa hetki! Se oli vain silmänlumetta. Se tyranni luuli olevansa aika nokkela, mutta minäpä olin yhtä nokkela kuin hän. Kas näin se kävi. — 'Kuulehan, Gamain', sanoi hän, 'auta minua laskemaan rahoja, jotka aion piilottaa tuohon kaappiin'. — Ja niin me laskimme kaksi miljoonaa louisdoria, jotka lajittelimme neljään nahkasäkkiin. Mutta rahoja laskiessani minä näin toisella silmännurkallani, että kamaripalvelija pani kaappiin papereita, papereita, yhä vain papereita… ja minä päättelin itsekseni: — Hyvä on! Kaappi onkin tehty papereita varten, raha on vain silmänlumetta!"
"Mitä sinä tästä arvelet, Madeleine?" kysyi Roland vaimoltaan ja kumartui häneen päin, niin ettei Gamain tällä kerralla kuullut heidän puhettaan.
"Minä arvelen, että tämä paljastus on tuiki tähdellinen ja ettei ole hetkeäkään hukattava."
Roland soitti.
Vahtimestari tuli esille.
"Ovatko vaunut valjaissa hotellin pihalla?" kysyi ministeri.
"Ovat, kansalainen."
"Toimittakaa ne portin eteen."
Gamain nousi.
"Ah", sanoi hän lopen loukkaantuneena, "olette näemmä saanut minusta jo tarpeeksenne?"
"Kuinka niin?" kysyi Roland.
"Koskapa tilasitte vaununne… Ministereillä on siis yhä vaunut tasavallankin aikana?"
"Hyvä ystävä", vastasi Roland, "ministerillä on vaunut kaikkina aikoina. Vaunut eivät ole ministereille loistoesineitä. Se on säästämistä."
"Minkä säästämistä?"
"Ajan, tuon kaikkein kallisarvoisimman tavaran, säästämistä!"
"Minun täytyy siis tulla takaisin joskus toiste?"
"Mitä varten?"
"No, opastaakseni teidät aarrekaapille."
"Tarpeetonta."
"Kuinka niin tarpeetonta?"
"Minä tilasin vaunut lähteäkseni sinne."
"Lähteäksenne minne?"
"Tuilerieihin."
"Me lähdemme siis sinne?"
"Heti paikalla."
"Se sopii!"
"Mutta asiasta toiseen", sanoi Roland.
"Mikä hätänä?" kysyi Gamain.
"Avain?"
"Mikä avain?"
"Kaapin avain… Ludvig kuudestoista tiettävästi ei ole jättänyt sitä suulle."
"Oh, ei varmaankaan, mikäli se röhö Capet ei ole yhtä tyhmä kuin näyttää olevan."
"Teidän on siis otettava mukaan työkaluja."
"Mitä niillä?"
"Niillä avataan kaapin ovi."
Gamain otti taskustaan ihka uuden avaimen.
"Entä mikä tämä on?" kysyi hän.
"Avain."
"Kaapin avain. Olen valmistanut sen muistin mukaan. Tutkin alkuperäisen tarkoin, koska epäilin, että jonakin päivänä…"
"Tuo mies on oikea heittiö!" sanoi rouva Roland miehelleen.
"Sinä siis arvelet…?" kysyi tämä epäröivästi.
"Minä arvelen, että nykyisessä asemassamme meillä ei ole oikeutta hyljeksiä sattuman meille tuomia tietoja, jotka voivat opastaa meidät totuuden perille."
"Ja tässä se on totuus!" riemuitsi Gamain avainta näyttäen.
"Te siis luulette", kysyi Roland kykenemättä peittämään inhoaan, "te siis luulette, että tuo puoltatoista vuotta myöhemmin muistin mukaan valmistettu avain aukaisee kaapin?"
"Aukaisee ja heti ensimmäisellä yrityksellä!" vastasi Gamain. "Ei sitä turhan takia olla mestarien mestari, kaikkien mestari!"
"Kansalaisen ministerin vaunut odottavat", ilmoitti vahtimestari.
"Lähdenkö minä mukaanne?" kysyi rouva Roland.
"Totta kai. Jos siellä on papereita, uskon ne sinun huostaasi. Etkö sinä ole kaikkein rehellisin mies, minkä tunnen?"
Sitten hän sanoi Gamainille:
"Tulkaa, hyvä ystävä."
Gamain seurasi heitä mutisten hampaittensa raosta:
"Enkö sanonut, että kostan sen sinulle, herra Capet?"
Sen! — Mitä tarkoitti tuo sen?
Sitä hyvää, mitä kuningas oli hänelle tehnyt!
Preussilaiset peräytyvät
Sillaikaa kun kansalaisen Rolandin vaunut vierivät Tuilerieihin, kun Gamain löytää seinään kätketyn neliölaatan, kun muistin mukaan sepitetty avain Gamainin hirveän lupauksen toteuttaen aukaisee ihmeteltävän ketterästi rautakaapin oven, kun tämä rautakaappi luovuttaa kätköstään sen kohtalokkaan sijoituksen, jolla on — vaikkei se sisältänytkään papereita, jotka kuningas itse oli uskonut rouva Campanin huostaan — niin hirveä vaikutus Templen vankien vastaisiin vaiheihin, kun Roland vie paperit kotiinsa, lukee ne paperin paperilta, lajittelee ja numeroi ne etsien turhaan Dantonin luultua lahjottavuutta paljastavaa paperia — katsokaamme, mitä entinen oikeusministeri tekee.
Sanomme entinen oikeusministeri, koska kansalliskonventin kokoonnuttuaDantonilla oli ollut kiire pyytää vapautusta toimestaan.
Hän oli noussut puhujalavalle ja sanonut:
"Ennenkuin lausun mielipiteeni asetuksesta, joka konventio on ensi työkseen laadittava, sallittakoon minun luovuttaa sen täytettäväksi tehtävät, joita hoitamaan edellinen kansalliskokous oli minut valinnut. Otin toimen vastaan tykkien paukkuessa. Nyt ovat armeijat yhtyneet ja uudet kansanedustajat kokoontuneet. Minä olen vain kansan valtuutettu ja sellaisena aion puhuakin."
Sanoihin: "Armeijat ovat yhtyneet" Danton olisi voinut lisätä sanat: "Ja preussilaiset on lyöty". Sillä hän lausui nämä sanat syyskuun 21 päivänä ja edellisenä päivänä oli käyty Valmyn taistelu. Mutta Danton ei tiennyt sitä.
Hän tyytyi jatkamaan:
"Hälventäkäämme ne turhat diktatuuri-haamut, joilla kansaa haluttiin peloittaa. Julistakaamme, että ainoastaan kansan hyväksymä perustuslaki on pätevä. Tähän päivään asti sitä on kiihoitettu, se oli herätettävä taisteluun tyrannia vastaan. Nyt kun lait ovat yhtä hirveät kaikille, jotka niitä rikkovat, kuin kansa oli tyrannivallan murskatessaan, annettakoon lakien rangaista kaikki syylliset! Luopukaamme kaikkinaisesta liioittelusta. Julistakaamme, että maakiinteistöjen ja teollisuuslaitosten omistusoikeustaataan ikiajoiksi."
Taitavana, kuten aina, Danton vastasi muutamalla sanalla kahteen suureen pelkoon: Ranska pelkäsi vapautensa ja omistusoikeutensa puolesta. Entä ketkä pelkäsivät pahimmin omistusoikeuden puolesta? Uudet omistajat, ne, jotka olivat eilen ostaneet ja jotka olivat vielä velkaa kolme neljännestä kauppasummasta! Heistä oli tullut vanhoillisia, paljoa pinttyneempiä kuin entiset ylimykset, entiset aateliset, entiset omistajat olivat koskaan olleetkaan. Nämä olivat pitäneet henkeään kallisarvoisempana kuin suunnattomia tiluksiaan. Sitä todistaa, että he olivat luopuneet omaisuudesta pelastaakseen henkensä. Mutta talonpojat, kansallistilojen ostajat, eilispäivän maanomistajat pitivät maatilkkuaan kalliimpana kuin henkeään, puolustivat sitä pyssy kädessä eikä mikään maailmanmahti olisi saanut heitä lähtemään ulkomaille.
Danton oli oivaltanut sen. Hän oli käsittänyt, että oli hyvä rauhoittaa ei ainoastaan ne, jotka eilisestä asti olivat omistajia, vaan myöskin ne, joista huomenna tulisi omistajia. Vallankumouksen suuri ajatus oli: Kaikkien ranskalaisten tuli päästä maanomistajiksi; oma maapalsta ei tosin tee aina ihmistä paremmaksi, mutta tekee hänet toki arvonsa tuntevaksi, koska hän tajuaa olevansa riippumattomassa asemassa.
Vallankumouksen koko ajatusmaailma ilmeni seuraavissa Dantonin lausumissa sanoissa:
"Kaikkinainen diktatuuri on poistettava. Omistusoikeuden loukkaamattomuus turvattava. Lähtökohta: ihmisellä on oikeus hallita itseään. Päämäärä: ihmisellä on oikeus nauttia vapaan toimintansa hedelmät!"
Kuka nämä sanat lausui? Kesäkuun 20 päivän, elokuun 10 päivän, syyskuun 2 päivän mies — tuo myrskyjen jättiläinen, joka tarttui peräsimeen ja heitti mereen kaksi kansojen pelastusankkuria: vapauden ja omistusoikeuden.
Gironde ei käsittänyt sitä. Rehti gironde tunsi voittamatonta vastenmielisyyttä tuota… kuinka häntä nimittäisi?… tuota löyhää Dantonia kohtaan. Se oli evännyt häneltä diktatuurin, kun tämä oli sitä pyytänyt ehkäistäkseen verilöylyn.
Muuan girondelainen nousi ja sensijaan että olisi taputtanut käsiä tälle nerolle, joka vastikään oli määritellyt Ranskan kaksi suurta pelkoa ja rauhoittanut Ranskan ne määrittelemällä, hän huusi Dantonille:
"Ken koettaa lailla turvata omistusoikeuden pyhyyttä, vaarantaa sen. Jos siihen kajotaan, vaikkapa sen lujittamiseksi, järkkyy se. Omistusoikeus on ennen lakia."
Konventti teki seuraavat kaksi päätöstä:
"Ainoastaan kansan hyväksymä perustuslaki on pätevä."
"Henkilökohtainen vapaus ja omaisuuden turva ovat kansan suojeluksessa."
Siinä se oli eikä kumminkaan ollut. Politiikassa ei mikään ole niin hirveää kuin: osapuilleen!
Dantonille myönnettiin ero.
Mutta tämä mies, joka oli luullut olevansa kyllin vahva ottaakseen tililleen syyskuun 2 päivän, toisin sanoin Pariisin kammon, maaseudun vihan ja koko maailman musertavan tuomion, tämä mies oli totisesti hyvin mahtava!
Hän hoiteli todellakin yhtaikaa diplomatian, sodan ja järjestysvallan lankoja. Dumouriez ja tämän mukana armeija olivat hänen kädessään.
Valmyn voitonsanoma oli saapunut Pariisiin ja synnyttänyt siellä valtavan riemun. Se oli kiitänyt sinne kotkansiivin ja voittoa oli pidetty paljoa ratkaisevampana kuin se tosiasiallisesti olikaan.
Äärimmäisestä pelosta Ranska siirtyi äärimmäisen rohkeuden kannalle.Kerhot kihisivät vain sotaa ja taistelua.
"Koska kerran Preussin kuningas lyötiin, miksei Preussin kuningasta tuotu tänne vankina, köytettynä, kapuloituna tai miksei häntä heitetty Reinin taakse?"
Näin sanottiin ääneen.
Ja sitten kuiskattiin:
"Juttu on yksinkertainen ja selvä: Dumouriez on petturi! Preussilaiset ovat ostaneet hänet!"
Dumouriez sai palkan tekemästään suuresta palveluksesta: kiittämättömyyttä.
Preussin kuningas ei suinkaan pitänyt itseään lyötynä. Hän oli yrittänyt vallata Valmyn kukkulat, muttei ollut onnistunut, siinä kaikki. Kaikki armeijaosastot olivat säilyttäneet leirinsä. Ranskalaiset, jotka koko sotaretken ajan olivat herkeämättä peräytyneet, pakokauhun, tappioitten, vastoinkäymisten ahdistelemina, ranskalaiset olivat tällä kerralla pitäneet puolensa, ei enempää eikä vähempää. Mieshukka oli melkein yhtä iso kummallakin taholla.
Sitä ei voinut sanoa Pariisille, Ranskalle tai Euroopalle, koska me tarvitsemme suurta voittoa, mutta Dumouriez sanoi sen Dantonille Westermannin suulla. Preussilaiset oli lyöty niin niukasti, he olivat peräytyneet niin vähän, että kaksitoista päivää Valmyn taistelun jälkeen he olivat yhä liikkumattomina entisillä leiripaikoillaan.
Dumouriez oli kirjoittanut ja kysynyt, olisiko hänen ryhdyttävä neuvotteluihin, jos Preussin kuningas sellaista ehdottaisi. Tähän kysymykseen tuli kaksi vastausta: toinen oli ministeriön lähettämä, ylpeä, virallinen, voitonhuuman sanelema, toinen oli Dantonin, järkevä ja tyyni.
Ministeriön kirje sanoi mahtipontisesti:
"Tasavalta ei ryhdy minkäänlaisiin neuvotteluihin, ennenkuin vihollinen on poistunut tasavallan alueelta."
Dantonin kirje sanoi:
"Jotta preussilaiset poistuisivat tasavallan alueelta, neuvotelkaa mihin hintaan tahansa."
Neuvottelu ei ollut helppo tehtävä, kun ottaa huomioon Preussin kuninkaan silloisen mielentilan. Jokseenkin samaan aikaan kun Pariisiin saapui viesti Valmyn voitosta, saapui Valmyhyn uutinen kuninkuuden lakkauttamisesta ja tasavallan julistamisesta. Preussin kuningas oli raivoissaan.
Tämän sotaretken päämääränä oli ollut Ranskan kuninkaan pelastaminen ja sen seuraukset olivat toistaiseksi olleet elokuun 10 päivä, syyskuun 2 ja 21 päivä, kuninkaan vangitseminen, aatelisten teurastus ja kuninkuuden lakkauttaminen. Se oli omiaan panemaan Fredrik Wilhelmin synkän raivon valtaan. Hän päätti taistella viimeiseen veripisaraan asti ja määräsi, että syyskuun 29 päivänä ryhdyttäisiin vimmattuun taisteluun.
Kuten näkyy, hän ajatteli kaikkea muuta, mutta ei lähtöä tasavallan alueelta.
Syyskuun 29 päivänä ei ollut taistelua, vaan oli sotaneuvottelu.
Dumouriez oli muuten valmiina kaiken varalle.
Braunschweigin herttua, joka puheissaan oli ylen uhitteleva, oli perin järkevä, kun sanat piti muuttaa teoiksi. Hän oli sitäpaitsi enemmän englantilainen kuin saksalainen. Hän oli naimisissa Englannin kuningattaren sisaren kanssa. Hän sai toimintansa yllykkeet ainakin yhtä paljon Lontoosta kuin Berliinistä. Jos Englanti päättäisi taistella, taistelisi hän molemmin käsin, toisella Preussin, toisella Englannin puolesta. Mutta jos englantilaiset, hänen isäntänsä, eivät vetäisi miekkaa tupesta, olisi hän valmis työntämään oman miekkansa huotraan.
Syyskuun 29 päivänä Braunschweig siis esitti sotaneuvottelussa Englannin ja Hollannin kirjelmät, joissa ilmoitettiin, etteivät nämä maat aio yhtyä liittokuntaan. Custine marssi muuten tällöin Reinille päin ja uhkasi Koblenzia. Jos Koblenz vallattaisiin, sulkeutuisi Fredrik Wilhelmiltä Preussiin aukeava portti.
Lisäksi vaikutti asioitten kulkuun eräs seikka, kaikkia muita vakavampi ja merkittävämpi. Sattumalta tällä Preussin kuninkaalla oli rakastajattarena kreivitär von Lichtenau. Tämä oli lähtenyt armeijan mukana, kuten koko maailma — kuten Goethe, joka hänen majesteettinsa Preussin kuninkaan kuormavankkureissa luonnostiFaustinsaensimmäiset näytökset. Kreivitär odotti suuria tästä sotahuviretkestä; hän halusi nähdä Pariisin.
Sitä odottamaan hän oli jäänyt Spahan. Siellä hän kuuli Valmyn päivästä ja vaaroista, jotka uhkasivat hänen kuninkaallista ihailijaansa. Tämä kaunis kreivitär pelkäsi pääasiallisesti kahta seikkaa: ranskalaisten luoteja ynnä ranskalaisten hymyilyjä. Hän kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen ja näiden kirjeitten jälkikirjoitukset, toisin sanoin niiden kyhääjättären ajatusten loppuponsi oli:tule!
Preussin kuningasta oikeastaan ei pidättänytkään muu kuin häpeän tunne, että joutuisi hylkäämään Ludvig XVI:n. Kaikki nämä seikat vaikuttivat häneen, mutta raskaimmin painoivat vaa'assa hänen rakastajattarensa kyynelet ja Koblenzia uhkaava vaara.
Hän vaati kuitenkin, että Ludvig XVI laskettaisiin vapaaksi. Danton kiirehti toimittamaan hänelle Westermannin välityksellä kaikki kommuunin päätökset, joista ilmeni, että vankiakohdeltiin kaikin puolin hyvin. Se riitti Preussin kuninkaalle — kaikesta näkee, ettei hän ollut kärtteliäs! Hänen ystävänsä vakuuttavat, että ennen peräytymistään hän sai Dumouriezin ja Dantonin kunniasanallaan lupaamaan, että he pelastaisivat kuninkaan; mikään ei todista tämän väitteen pätevyyttä.
Syyskuun 29 päivänä Preussin armeija aloitti peräytymisretkensä ja kulki puoli penikulmaa. Syyskuun 30 päivänä se peräytyi jälleen puoli penikulmaa.
Ranskan armeija saattoi sitä kuin kunniavartiostona.
Aina kun sotamiehemme halusivat hyökätä sen kimppuun, katkaista siltä paluutien, ahdistaa metsäsian umpikujaan ja koirien saartamaksi, Dantonin miehet pidättivät heidät taka-alalle.
Dantonin ainoa halu oli saada preussilaiset pois Ranskasta.
Lokakuun 22 päivänä tämä isänmaallinen toive toteutui.
Marraskuun 6 päivänä Jemmapesin tykki kuulutti, minkä tuomion Jumala oli Ranskan vallankumouksesta langettanut.
Marraskuun 7 päivänä gironde pani alulle kuninkaan oikeudenkäynnin.
Suunnilleen samaa oli tapahtunut kuutta viikkoa aikaisemmin: syyskuun 20 päivänä Dumouriez oli voittanut Valmyn taistelun ja seuraavana päivänä oli julistettu tasavalta.
Kumpikin voitto sai tavallaan kruunauksen ja vei Ranskan askelen eteenpäin vallankumouksen tiellä.
Tällä kerralla se oli hirveä askel! Nyt lähestyttiin lopullista päämäärää, jota kohden oli kahden vuoden aikana sokeina pyritty. Kuten luonnossa käy, alettiin erottaa, mitä lähemmäksi tultiin, muodot siitä, mikä oli nähty vain hahmona.
Mitä siis nähtiin taivaanrannalla? Mestauslava ja sen juurella kuningas!
Tänä kokonaan aineellisena ajankohtana, jolloin vihan, tuhon ja koston alhaiset vaistot voittivat eräitten ylevien henkien korkeat aatteet, jolloin Dantonin kaltaista miestä — miestä, joka sälytti harteilleen syyskuun veriset päivät — syytettiin maltillisten johtomieheksi, aatteen oli työlästä päästä teon valtiaaksi. Konventiojäsenet eivät käsittäneet — tai sen tajusivat vain harvat, kuka selvästi, kuka vaistoten — että tuomittava oli kuninkuus eikä kuningas.
Kuninkuus oli synkeä käsite, uhkaava salaperäisyys, jota kukaan ei halunnut, se oli ulkoa kullattu epäjumala, joka Kristuksen kuvaamien valkoisiksi sivuttujen hautojen lailla oli sisältä täynnä mätää ja saastaa. Mutta kuningas oli vallan toista. Kuningas oli ihminen, ihminen, joka menestyksensä päivinä oli vähäpätöinen, jonka onnettomuus oli puhdistanut ja vankeus suurentanut. Hänen herkkyytensä oli kehkeytynyt vastoinkäymisten mukana. Yksinpä kuningattareenkin olivat kohtaloniskut tehonneet niin, että joko uutta kuvastaen tai vanhaa katuen tämä Templen naisvanki oli johtunut, ellei rakastamaan — tämä särkynyt sydänparka oli kadottanut, mitä siihen oli rakkautta jäänyt, kuten puhkaistu maljakko vuotaa kuiviin pisara pisaralta sisältämänsä veden — niin ainakin kunnioittamaan, palvomaan — sen sanan uskonnollisessa mielessä — tätä kuningasta, tätä ruhtinasta, tätä ihmistä, jonka ruumiilliset vaatimukset ja rahvaanomaiset vaistot olivat niin usein saaneet veren nousemaan hänen poskiinsa.
Eräänä päivänä kuningas astui kuningattaren huoneeseen ja näki hänen lakaisevan sairaan kruununprinssin huoneen lattiaa.
Hän pysähtyi kynnykselle, painoi päänsä rinnalle ja huoahti.
"Voi, madame", sanoi hän, "mikä puuha Ranskan kuningattarella! Jospa Wienissä nähtäisiin, mitä te teette täällä! Kukapa olisi osannut aavistaa, että liittäessäni teidät kohtalooni minä johtaisin teidät näin alas?"
"Ettekö siis pidä minkäänarvoisena sitä seikkaa, että minulla on kunnia olla miesten parhaimman ja vainotuimman vaimo?" vastasi Marie-Antoinette.
Näin vastasi kuningatar ja teki sen todistajitta, sillä hän ei tiennyt, että hänen sanansa kuuli muuan poloinen kamaripalvelija, joka seurasi kuningasta ja joka poimi nämä sanat ja talletti ne mustina helminä sommitellakseen niistä otsarivan, ei kuninkaan, vaan kuolemaantuomitun päähän!
Muuanna toisena päivänä Ludvig XVI näki madame Elisabethin purevan — saksien puutteessa — hohtavanvalkoisilla hampaillaan poikki langan, jolla hän paikkaili kuningattaren pukua.
"Sisar-parka", sanoi hän, "mikä vastakohta, kun vertaa tätä asuntoa siihen pieneen, ihanaan Montreuilin taloon, missä teiltä ei puuttunut mitään!"
"Oh, rakas veli", vastasi tuo hurskas nainen, "onko minulla syytä valitella, kun saan olla mukana onnettomuuksissanne?"
Ja kaikki tämä tiedettiin, huhu siitä levisi lavealle. Kaikki se kirjaili kultakuvioita marttyyrin synkkään legendaan.
Kuninkuus kuolemaan, mutta kuningas jääköön eloon! Se oli silloin suuri ja valtava ajatus, niin suuri ja niin valtava, ettei se mahtunut kuin harvoihin aivoihin ja — niin vastenmielinen se oli kansalle — pääsi vain työläästi ilmoille.
"Kansa on pelastettava, muttasen puolesta ei tarvitse kostaa!" sanoiDanton kordelier-kerhossa.
"Kuningas on tuomittava", sanoi Grégoire konventissa, "mutta hänen tilansa on niin kurja, ettei tuomiossavoi olla tilaa kostolle!"
Payne kirjoitti:
"Minä haluan, että oikeudenkäyntiin ryhdytään, mutta ei Ludvig XVI:ta vastaan, vaan kuninkaitten muodostamaa ryhmää vastaan. Hallussamme on yksi sen jäsenistä. Hän johtaa meidät yleisen vehkeilyn tielle…Ludvig XVI on ylen hyödyllinen osoittamaan kaikille vallankumousten välttämättömyyttä."
Kehittyneet älyt, kuten Thomas Payne, ylevät sydämet, kuten Danton ja Grégoire, olivat siis yhtä mieltä seuraavasta seikasta: oli ryhdyttävä oikeudenkäyntiin, mutta ei kuningasta, vaan kuninkaita vastaan, ja tarpeen tullen Ludvig XVI oli haastettava todistajaksi. Tasavaltainen, siis täysi-ikäinen Ranska kävisi oikeutta omassa ja niiden kansojen nimessä, jotka vielä olivat kuninkuuden ikeessä ja siis vajaaikäisiä. Ranska istuisi oikeutta, ei enää maallisena tuomarina, vaan jumalallisena säätäjänä. Se vallitsisi korkeuksista ja sen tuomio ei enää yltäisi valtaistuimiin loka- ja veriräiskeellä, vaan se iskisi kuninkaihin salamana ja ukonjylinänä.
Kuvitelkaa tällainen oikeudenkäynti julkiseksi, todistuksiin nojaavaksi ja aloitettavaksi Katarina II:sta, miehensä murhaajasta ja Puolan teloittajasta, kuvitelkaa tämän kammottavan elämän yksityiskohdat paljastetuiksi, kuten rouva de Lamballen ruumis, mutta elävänä, kuvitelkaa näkevänne tuo Pohjolan Pasifae yleisen mielipiteen häpeäpaaluun kytkettynä — ja sanokaa, mikä seuraus sellaisesta oikeudenkäynnistä koituisi kansojen kasvatustyölle.
Muuten on hyvää siinäkin, mitä ei ole tehty, ja että se vielä on tehtävänä.
Oikeudenkäynti
Rautakaapista saadut paperit — niiden luovuttajalle, mestari Gamainille, konventti myönsi tuhannenkahdensadan livren suuruisen elinkautiseläkkeen kiitollisuudenosoitukseksi tästä kauniista työstä, jonka suorittaja sitten kuoli nivelkolotukseensa kaivaten tuhannesti giljotiinia, jolle hän oli auttanut kuninkaallista oppilastansa nousemaan — rautakaapin paperit, vailla sitä valikoimaa, jonka olemme nähneet Ludvig XVI:n antavan rouva Campanin liuostaan, nämä paperit eivät sisältäneet — herra ja rouva Rolandin pahaksi pettymykseksi — mitään raskauttavaa Dumouriezia tai Dantonia vastaan. Ne paljastivat ennen kaikkea kuninkaan ja papiston. Ne antoivat ilmi Ludvig XVI:n poloisen, ahtaan mielen ja kiittämättömyyden, kuninkaan, joka vihasi niitä, jotka olivat tahtoneet hänet pelastaa, Neckeriä, Lafayettea, Mirabeauta! — Niissä ei ollut liioin mitään girondea vastaan.
Marraskuun 13 päivänä ryhdyttiin pohtimaan tätä oikeudenkäyntiä.
Kuka aloitti tämän hirveän keskustelun? Kuka rupesi vuoren kalvankantajaksi? Kuka leijui synkän kansalliskonventin yläpuolella kuin tuomionenkeli?
Muuan nuori mies tai oikeammin neljänkolmatta vuoden ikäinen lapsi, joka oli tullut konventio jäseneksi vajaaikäisenä ja jonka olemme jo monesti tavanneet kertomuksemme puitteissa.
Hän oli syntynyt Ranskan karuimmassa maakunnassa, Nievressä. Hänessä oli sitä katkeraa ja hapanta mehua, joka kehittää, ellei suurmiehiä, niin ainakin vaarallisia miehiä. Hän oli vanhan soturin poika. Isä oli kolmikymmenvuotisen palveluksen aikanakohonnutPyhän Ludvigin ristiin asti ja saanut sen mukana aatelisarvon. Poika oli syntynyt alakuloiseksi, raskasmieliseksi, vakavaksi. Hänen vanhemmillaan oli pieni maatila Aisnen departementissa Blérancourtissa, lähellä Noyonia, ja perhe asui tässä vaatimattomassa tyyssijassa, joka latinalaisen runoilijan mielestä ei ollut edes kullattu keskinkertaisuus. Hänet lähetettiin Reimsiin opiskelemaan lakitiedettä. Hänen opiskelunsa sujui huonosti, ja hän kirjoitti huonoja runoja, m.m. erään vallattoman runoelmanRaivoavan RolandinjaPucellenmalliin. Se julkaistiin 1789, mutta sillä ei ollut menestystä. Vuonna 1792 siitä otettiin uusi painos, mutta se ei saavuttanut silloinkaan menestystä.
Hänellä oli kiire lähteä maakunnastaan ja mennä hakemaan Camille Desmoulinsia, tuota säkenöivää sanomalehtimiestä, joka suljetussa kourassaan piteli tuntemattomien runoilijoitten vastaista mainetta. Tämä mies, verraton vekkuli, joka oli tulvillaan älyä, hehkui siroutta, näki eräänä päivänä luoksensa saapuvan erään ylpeän koulupojan, joka esiintyi vaativasti ja mahtipontisesti, puhui hitaasti ja harkitusti, pudottaen huuliltaan sanoja kuin jäätäviä vesipisaroita, jotka puhkovat kalliot, ja ne putosivat naisellisilta huulilta. Nuorukaisen silmät olivat siniset, tuijottavat ja kovat, mustien kulmakarvojen vahvasti varjostamat, hänen hipiänsä oli valkoinen, pikemmin sairaloinen kuin puhdas — Reimsissä tämä lakitieteen opiskelija lienee saanut risataudin, sairauden, josta kuninkailla on oikeus parantua kruunauspäivänään — hänen leukansa upposi suunnattomaan kaulanauhaan, joka oli sidottu piukkaan, kaikkien muiden siihen aikaan pitäessä höllää kaulanauhaa, jotta pyöveli voisi sen helposti päästää; hänen vartalonsa oli jäykkä, automaattinen, naurettava kuin kone, ellei se muuttunut hirveäksi kuin aave, ja kaiken tämän kruununa oli otsa niin matala, että tukka ulottui silmiin asti.
Camille Desmoulins näki siis eräänä päivänä saapuvan erään kummanlaisen olennon. Se herätti hänessä tavatonta vastenmielisyyttä.
Nuorukainen luki hänelle runojaan ja sanoi hänelle, yhteiskunnallisten mietelmien ohessa, että maailma oli tyhjä roomalaisten jälkeen.
Camillen mielestä runot olivat huonot ja niiden ajatus väärä. Hän ivasi ajattelijaa, hän ivasi runoilijaa, ja runoilija-filosofi palasi Blérancourtin yksinäisyyteen "Tarquiniuksen lailla", sanoo Michelet, tämänlaatuisten ihmisten verraton kiivailija, "piesten kepillä unikkoja, yhdessä kenties Desmoulinsia, toisessa Dantonia".
Mutta hänelle tuli tilaisuus — eräiltä ihmisiltä ei milloinkaan puutu tilaisuuksia. Hänen kylänsä, hänen kauppalansa, hänen pikku kaupunkinsa, Blérancourt, oli menettämäisillään markkinansa, joista se eli. Robespierreä tuntematta nuori miehemme kirjoitti Robespierrelle, pyysi tätä tukemaan valtuuston anomusta, jonka hän lähetti kirjeensä mukana, ja tarjosi m.m. kansan tiliin myytäväksi pienen maatilansa, s.o. kaikki, mitä hänellä oli.
Se, mikä pani Camille Desmoulinsin nauramaan, sai Robespierren haaveilemaan. Hän kutsui luoksensa tuon nuoren kiihkoilijan, tutki häntä, huomasi hänessä sitä ainesta, jonka avulla tehdään vallankumouksia, ja vedoten vaikutusvaltaan, mikä hänellä oli jakobiini-kerhossa, toimitti nuoren miehen konventiojäseneksi, vaikkei tämä ollut vielä vaalikelpoisuusiässä. Vaalilautakunnan puheenjohtaja, Jean de Bry, pani vastalauseen, haetti nähtäväksi uuden edustajan papinkirjan, josta kävi selville, että hän oli vasta neljänkolmatta vuoden kolmen kuukauden vanha. Mutta Robespierren vaikutusvalta teki tämän vastalauseen turhaksi.
Tämän nuoren miehen asuntoon Robespierre tuli syyskuun 2 päivän yöksi. Tämä nuori mies nukkui, kun Robespierre ei nukkunut. Tämä nuori mies oli — Saint-Just.
"Saint-Just", sanoi Camille Desmoulins hänelle kerran, "tiedätkö, mitäDanton sinusta sanoo?"
"En."
"Hän sanoo, että sinä pidät päätäsi kuin pyhää sakramenttia."
Nuoren miehen naisellinen suu vääntyi kalpeaan hymyyn.
"Hyvä on", sanoi hän, "minä laitan hänet pitämään omaansa kuin pyhä Denis!" [Ranskalainen pyhimys, joka mestauksen jälkeen tarttui molemmin käsin päähänsä. Suom.]
Ja hän piti sanansa.
Saint-Just astui hitaasti vuoren huipulta, nousi hitaasti puhujapaikalle ja hitaasti hän ehdotti kuolemaa …Ehdotti, erehdymme: hänvaatikuolemaa.
Tämä nuori kaunis kalpea mies naisekkaine huulineen piti julman puheen. Toistakoon sen, ken haluaa, julkaiskoon sen, ken voi. Meillä ei ole siihen rohkeutta.
"Kuningasta ei tarvitse tuomita", sanoi hän, "hänet on tapettava!
"Hänet on tapeltava, sillä ei ole enää lakeja, joiden mukaan hänet tuomittaisiin. Hän itse on ne tuhonnut.
"Hänet on tapettavaniinkuin vihollinen tapetaan. Vain kansalaisia tuomitaan. Jos mielimme tyrannin tuomita, täytyy hänestä sitä ennen tehdä kansalainen.
"Hänet on tapettavaniinkuin selvästä teosta tavattu rikollinen, jonka kädet ovat vielä veressä. Kuninkuus on muuten ikuinen rikos. Kuningas on luonnon ulkopuolella. Kansan ja kuninkaan välillä ei ole minkäänlaista luonnollista yhdyssidettä."
Hän puhui näin kokonaisen tunnin, kiihtymättä, lämpenemättä, paasaavalla äänellä, pedantin elein, ja jokainen lause loppui sanoihin, jotka putosivat kuin omituinen punnus ja järkyttivät kuulijoitten mieltä kuin giljotiinin kolmiveitsen tomahdus, sanoihin: "hänet on tapettava!"
Puhe synnytti hirveän mieltenkuohun. Sitä kuunnellessaan kaikki tuomarit tunsivat sydäntänsä hyytävän. Robespierreäkin kauhistutti, kun hän näki oppilaansa vievän vallankumouksen verisen lipun kauas pisimmälle menneitten tasavaltalaisten etuvartioitten ulkopuolelle.
Siitä lähtien voi oikeudenkäyntiä pitää ratkaistuna ja Ludvig XVI:ta kuolemaantuomittuna.
Ken koettaisi pelastaa kuninkaan, saisi vihkiytyä kuolemaan.
Danton ajatteli sitä, mutta hänellä ei ollut rohkeutta. Hänessä oli ollut kylliksi isänmaallisuutta sietääkseen murhaajan nimen, mutta hänessä ei ollut riittävästi stoalaisuutta hyväksyäkseen kavaltajan nimen.
Joulukuun 11 päivänä oikeudenkäynti alkoi.
Kolmea päivää varemmin muuan valtuuston virkailija oli tullut Templeen kommuunin lähetystön saattamana, astunut kuninkaan huoneeseen ja lukenut vangeille päätöksen, jonka mukaan näiltä riistettäisiin puukot, partaveitset, sakset, kynäveitset, yleensä kaikki teräaseet, jotka kuolemaantuomittujen hallusta aina otetaan.
Heti tämän tapauksen jälkeen rouva Cléry tuli erään ystävättärensä seurassa tapaamaan miestänsä. Kamaripalvelija vietiin, kuten tavallisesti, neuvostosaliin. Siellä hän alkoi puhella vaimonsa kanssa, joka kovalla äänellä selitti kotoisia asioitaan, hänen ystävättärensä sillaikaa kuiskatessa:
"Ensi tiistaina kuningas viedään konvention eteen… oikeudenkäynti alkaa… kuningas voi ottaa itselleen avustajan… kaikki tämä on varmaa."