Onnettomuudeksi teki nyt kuitenkin kaupunginprefekti Eudemon tyhmyyden. Innon puuskassa hän oli vangituttanut joukon puoluepukareita, ja ottamatta selvää, mihin puolueeseen he kuuluivat, hän tuomitsi heistä neljä mestattavaksi ja kolme hirtettäväksi. Kolmen viimeksimainitun suhteen hoiti pyöveli kuitenkin asiansa huonosti; kolme kertaa katkesi nimittäin nuora uhrien painosta. Silloin alkoivat katselijajoukot rukoilla armoa tuomituille, lopuksi heidät vapautettiin väkivallalla, ja erään naapuriluostarin munkit ottivat heidät turvaan kirkkoonsa.
Nyt kävi kuitenkin ilmi, että yksi vangeista oli vihreä ja toinen sininen. Yhteinen vaara lähensi silloin molempia puolueita toisiinsa. Tämä kävi selvästi näkyviin hippodromissa seuraavana päivänä. Vihreät ja siniset vaativat yhteen ääneen ja itsepintaisesti, että keisarin oli armahdettava rikolliset, mutta tämä ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Se oli tavattoman varomatonta. Vanhaa uskollisuuden ilmauksena käytettyä huutoa: »Voitto keisari Justinianukselle!» seurasivat nyt mielettömät huudot: »Eläkööt kauan vihreät ja siniset, joita kärsimys yhdistää!» Kapinalliset syöksyivät ulos ottaen yhteiseksi tunnussanakseen Nika (voitto!) — tällä nimellä onkin kapina historiassa tunnettu — ja hajaantuivat kaikkialle kaupungille. Rynnätään sisään kaupunginprefektin virastoon ja vaaditaan prefektiä vapauttamaan vangit. Kun hän kieltäytyy, sytytetään hänen palatsinsa tuleen, hyökätään vankilaan, vapautetaan vangit, surmataan sotilaat, jotka koettavat palauttaa järjestystä, ja koko yön harhailevat kiihtyneet joukot kaupungin katuja etsien ja surmaten niitä virkamiehiä jotka ovat herättäneet suuttumusta.
Seuraavana päivänä, tammik. 14:ntenä, lähestyi kansanjoukko palatsin portteja ja vaati haltuunsa ylintä kamariherraa Kalopodiosta, prefekti Eudemonia ja ennen kaikkea keisarin molempia neuvonantajia Johannes Kappadokialaista ja Triboniusta. Justinianus myöntyi, hän nimitti Basilideen kvestoriksi ja Fokaksen pretoriaanien päälliköksi, ja nähdessään kansan riemun ja kiitollisuuden, kun uudet ministerit näyttäytyivät, hän luuli hetkisen onnistuneensa vaimentamaan uhkaavan myrskyn. Mutta keisarin myöntyminen tapahtui liian myöhään, se vain yllytti raivoavaa joukkoa ja sai sen käsittämään voimansa. Kapina kasvoi vallankumoukseksi.
Aina tähän asti oli kuitenkin kansan järkevä aines pysytellyt syrjässä tapausten kulusta, eikä kaikki toivo ollut vielä mennyttä. Justinianus luuli voivansa ryhtyä voimakeinoihin. 15 p:nä hän päästi barbaariset kaartinsotilaansa Belisariuksen komentamina kapinallisia vastaan. Onnettomuudeksi nämä raa’at palkkasoturit kävivät Sofian kirkon pappien kimppuun, jotka olivat lähteneet kirkosta pyhäinjäännökset käsissään koettaakseen erottaa taistelevia. Tällaisen pyhyydenloukkauksen näkeminen saattoi uskollisina pysyneetkin raivoihinsa. Joka ikkunasta, joka pengermältä ja katolta sinkoili satamalla kattotiiliä ja kiviä joukkojen päälle ja naiset, jotka varsinkin olivat suunniltaan, ottivat aktiivisesti osaa taisteluun. Sotilaat menettivät itsehillintänsä ja peräytyivät palatsia kohti, ja heidän pakoaan jouduttaakseen voittava kansanjoukko sytytti tuleen monta lähistöllä olevaa julkista rakennusta. Senaatin talo, Zeuxipposkylpylä ja Sofian kirkko joutuivat liekkien uhriksi; keisarin palatsikin oli vaarassa, sen etupihan rakennuksissa riehui tuli samoin kuin kaartin kasarmeissakin. Kolme päivää hävitti tuli voimakkaan myrskyn auttamana kaupunkia ja tuhosi Irenen kirkon, Aleksanterin kylpylän, Sampsonin sairaalan, joka paloi potilaineen päivineen, basaarimyymälät, joukon komeita palatseja ja yksityisrakennuksia sekä kokonaisen kaupunginosan, joka oli kaikkein kauneimpia ja ulottui Augusteontorilta Konstantinuksen Forumille asti. Enemmän kuin neljännes koko kaupungista oli tuhkana, ja mustien rauniokasojen, palaneista rakennuksista jääneitten pirstaleitten sekä kitkerien savupilvien keskellä, mikä teki kaupungissa asumisen melkein mahdottomaksi, ruumiitten peittämillä kaduilla, jossa näkyi paljon kuolleita naisiakin, jatkui taistelu. Ryöstö ja polttaminen rehoittivat rajattomasti, ja rauhalliset asukkaat pakenivat joukoittain Bosporin toiselle rannalle.
Palatsissa oli hämminki suuri. Vaikka olikin kiireesti komennettu lisäväkeä lähiseudun joukko-osastoista, oli kuitenkin puute miehistä. Kaartin sotaväenosastot, koreat paraatisotilaat, jotka eivät olleet kovinkaan halukkaita lyömään ja iskemään, olivat kaikkina aikoina olleet peräti keskinkertaisia taisteluvoimia, ja sitä paitsi ei heidän uskollisuuteensakaan ollut paljoa luottamista. Sotilaiden valtavan suuri enemmistö odotteli tapausten kehitystä ratkaistakseen sen mukaan kantansa, pysytteli puolueettomana keisarin ja kapinallisten välillä ja lamautti puolustuksen epävarmalla asenteellaan. Justinianus ei voinut luottaa muihin kuin muutamiin vanhempiin rykmentteihin, jotka olivat hiljattain palanneet Persiasta Belisariuksen mukana, sekä niihin sotavanhuksiin, jotka muodostivat kenraalin henkivartioston — hyvä jos niitä oli kaiken kaikkiaan pari kolme tuhatta miestä — sekä Munduksen kolmeentuhanteen heruliin, jotka olivat parastaikaa ohimatkalla Konstantinopolissa, henkivartijoihinsa ja kamariherroihinsa sekä lopuksi pieneen uskollisina pysyneitten joukkoon. Se ei merkinnyt paljoa kokonaista kapinoivaa kaupunkia vastaan. Äärimmäisen hermostunut keisari näyttikin yhä ilmeisemmin menettävän itsehillintänsä ja pelkäävän joka taholla ympärillään olevan salaliittolaisia ja murhamiehiä. Heti kapinan alettua olivat Anastasiuksen veljenpojat Hypatios ja Pompeios tulleet palatsiin vakuuttamaan uskollisuuttaan, mutta heidän rukouksistaan huolimatta Justinianus käski heidän palata kotiin. Hän ei käsittänyt lahjoittavansa tällä tavoin kapinallisille juuri sen, mitä heiltä puuttui, nimittäin johtajat.
Tammik. 18:ntena, kapinan kuudentena päivänä, ryhtyi Justinianus, joka ei ollut nukkunut vähääkään, voimanponnistukseen. Niitten salakäytävien kautta, jotka johtivat palatsista keisarilliseen aitioon, hän lähti hippodromiin, avautti puhujalavalle vievät kupariovet, astui esiin pitäen evankeliumeja kädessään sekä lupasi juhlallisesti antaa anteeksi kaikille, jos kapinalliset laskisivat aseet käsistään.
»Minä yksin olen kaikkeen syyllinen», hän sanoi nöyrästi. »Syntini saivat minut kieltämään teiltä sen, mitä pyysitte hippodromissa».
Jotkut hajanaiset hyvähuudot seurasivat näitä sanoja, mutta ne hukkuivat joka taholta kaikuviin herjaussanoihin:
»Valehtelija, aasi, valapatto!»
Kiviä lenteli keisarilliselle puhujaparvekkeelle, häväistyssanoja huudettiin Justinianuksesta ja Teodorasta. Mitään muuta ei ollut tehtävissä kuin peräytyä.
Mitä oli saattanut odottaa, tapahtuikin nyt. Kansa, jonka piti valita itselleen uusi hallitsija ja joka jo monta päivää oli huutanut Hypatioksen nimeä, lähti hänen palatsiinsa, jonne Justinianus oli käskenyt hänen palata. Turhaan takertui hänen puolisonsa Maria kiinni hänen vaatteisiinsa ja huusi itkien, että he vievät hänen puolisonsa kuolemaan, sekä rukoili hänen ystäviään tulemaan apuun. Turhaan koetti Hypatios itse puolustaa itseään. Haltiotilaan joutunut joukko kuljettaa hänet mukanaan Konstantinuksen Forumille, siellä hänet nostetaan kilvelle, hänen otsalleen pannaan diadeemiksi sotilaan kaulaketju, hänet koristellaan keisarin arvomerkeillä ja keisarinviitalla, jotka on anastettu palatsin valloitettua osaa ryöstettäessä. Uusi hallitsija etunenässä ryntää joukko hippodromiin ja nostaa Hypatioksen keisarilliseen aitioon, minkä jälkeen kapinan johtomiehet alkavat muutamien viisaitten miesten neuvoista välittämättä tuumia, kuinka parhaiten saataisiin palatsi rynnäköllä vallatuksi. Joka taholta liittyi kapinallisten puolueeseen lisää tyytymättömiä ja epätietoisia, monet senaattorit ja ylimykset ilmoittivat julkisesti kannattavansa Anastasiuksen veljenpoikaa, ja kaupungilla kierteli jo sellainen huhu, että Justinianus ja Teodora olivat paenneet. Vihreitten puolueeseen kuuluvat nuoret miehet kiertelivät asestettuina kaikkialla kaupungissa ja uskoivat voiton taatuksi, minkä vuoksi hätääntynyt Hypatioskin alkoi uudelleen toivoa.
Oli tammik. 18:nnen päivän iltapuoli. Ratkaiseva hetki oli tullut. »Koko keisarikunta», sanoo eräs silloin elänyt henkilö, »näytti olevan perikatonsa partaalla». Kaupunki paloi, hippodromissa osoitti kansanjoukko suosiotaan Hypatiokselle ja herjasi Justinianusta ja Teodoraa, palatsi oli joutumassa kapinallisten haltuun. Keisari, joka oli menettänyt toivonsa ja apukeinonsa, ei enää uskonut voivansa kukistaa kapinaa ja pelkäsi jo, ettei hänen henkensäkään enää ollut turvassa. Palatsin ja meren välissä olevien puutarhojen kautta kuljetettiin aluksiin kalleuksia keisarin aarrekammiosta, ja Justinianus aikoi itse paeta samaa tietä. Keisari neuvotteli korkeimpain neuvoskunnassa viimeisten uskollistensa Belisariuksen, Munduksen, Konstantioluksen, Basilideen, muutamien palvelijoiden ja kamariherrain kanssa. Teodorakin oli läsnä neuvottelussa. Tuona surkeana päivänä, jolloin epätoivoinen ja neuvoton Justinianus ei nähnyt mitään muuta pelastusta kuin paon, jolloin hänen ministerinsä ja kenraalinsa osoittivat samaa horjuvaisuutta kuin hänkin, oli Teodora ainoa, joka pysyi levollisena ja luottavaisena keskellä yleistä mielenmasennusta. Hän ei ollut vielä sanonut mitään, mutta äkkiä hän nousi kesken toisten äänettömyyttä ja muistutti heidän raukkamaisuutensa katkeroittamana keisaria ja ministerejä, jotka näin hylkäsivät hänet, heidän velvollisuuksistaan.
»Vaikkapa ei olisikaan jäljellä mitään muuta keinoa kuin pako», hän sanoi, »en sittenkään pakenisi. Ne, joilla on ollut kruunu päässään, eivät saa enää elää menetettyään sen. En tahdo elää päivääkään sen hetken jälkeen, jolloin minua ei enää puhutella keisarinnaksi. Jos tahdot paeta, Caesar, niin tee se, sinulla on rahaa, laivat ovat valmiina, meri on avoinna. Minä jään. Rakastan vanhaa väitettä, että purppura on suloinen käärinliina».
Sinä päivänä Teodora pelasti valtaistuimen Justinianukselle, ja tässä kaikki voimat vaativassa taistelussa, jolloin sekä hänen valtakuntansa että henkensä olivat pelissä, kohosi hän kunnianhimonsa tukemana sankarilliseen suuruuteen.
Hänen tarmokas puheensa sai Justinianuksen ja hänen neuvonantajansa uudelleen rohkaisemaan mielensä. Sillä aikaa kuin viekas Narses, keisarinnan uskottu, otti tehtäväkseen erottaa siniset muista kapinallisista ja onnistuikin siinä rahan voimalla, ja kun tämän hajaantumisen vuoksi alkoi syntyä erimielisyyttä vallankumouksellisten keskuudessa ja kun ruvettiin jo uudelleen kuulemaan keisarille uskollisten suosionhuutoja: »Eläköön Justinianus! Herra, varjele Justinianusta ja Teodoraa!», valmistivat Belisarius ja Mundus hyökkäystä hippodromia vastaan. Suitsuavien raunioitten kautta Belisarius koetti sotilaineen tunkeutua keisarin aitioon, jossa Hypatios oleskeli, mutta kaartinsotilaat, joilla oli hallussaan Kathismapalatsi, kieltäytyivät tottelemasta häntä ja pysyivät itsepintaisesti puolueettomina. Epätoivoissaan kenraali palasi palatsiin pitäen asiaa lopullisesti menetettynä, ja tällä kertaa täytyi Justinianuksen koettaa rohkaista häntä. Vihdoin onnistui Belisariuksen suurella vaivalla raivata itselleen tie sinisten porttien kautta areenalle ja miekka kädessä hyökätä kapinallisia vastaan. Taistelun hälinä houkutteli paikalle toimekkaan Munduksenkin, joka oli vain odottanut tätä merkkiä. Hän hyökkäsi nyt barbaarijoukkoineen vastakkaiselta puolelta hippodromiin raivaten itselleen sisäänpääsyn siitä portista, jota sanottiin Kuolleitten portiksi. Sillä välin kuin keisarilliset joukot antoivat ylhäältä amfiteatterin kävelykäytäviltä nuolisateen suuntautua kansanjoukkoon, raivasivat toiset miekka kädessä itselleen verisen tien tiheässä seisovan ja turvattoman lauman lävitse. Nyt syntyi hirveä pakokauhu. Mutta pakoyritykset olivat turhia, sillä joka taholla oli toisia vastassa. Turhaan tehtiin vastarintaa; Belisariuksen vanhat sotilaat löivät kaikki maahan eivätkä antaneet kenellekään armoa. Iltaan asti kesti säälimätöntä teurastusta sotilaiden lävistäessä aseillaan kaikki, jotka joutuivat heidän ulottuvilleen. Iltamyöhällä, kun verilöyly loppui, makasi muutamien todistajien lausunnon mukaan enemmän kuin kolmekymmentätuhatta, toisten mukaan taas melkein viisikymmentätuhatta ruumista hajallaan hippodromin verisellä tantereella.
Hypatios, jonka kaksi keisarin veljenpoikaa vangitsi kenenkään hänen kannattajansa uskaltamatta kohottaa sormeakaan hänen avukseen, vietiin yhdessä serkkunsa Pompeioksen kanssa Justinianuksen eteen. Pompeios, joka oli heikko raukka ja kykenemätön kestämään tällaisia onnettomuuksia, rukoili ja itki, vähän voimakkaampi Hypatios taas vakuutti viattomuuttaan ja vannoi kansan tehneen hänelle väkivaltaa sekä lisäsi, että hän, käskiessään kapinallisten lähteä hippodromiin, oli vain tahtonut siten saattaa heidät turvattomina Justinianuksen käsiin. Tämä oli totta, mutta onnettomuudeksi Hypatioksen sanansaattaja ei ollut voinut löytää tietä keisarin palatsin monissa sokkeloissa. Justinianus, joka oli nyt saanut takaisin kylmäverisyytensä, vastasi armonpyytäjille julman ivallisesti:
»Hyvä on, mutta koska teillä on sellainen vaikutusvalta näihin miehiin, olisitte menetelleet oikein, jos olisitte käyttäneet sitä, ennenkuin poltitte pääkaupunkini».
Seuraavana päivänä hän mestautti heidät. Heidän ruumiinsa heitettiinBosporiin.
Sanotaan, että Justinianus kenties olisi kuitenkin antanut heille anteeksi ja pitänyt riittävänä rangaistuksena sitä kauheaa verilöylyä, joka päätti kuusipäiväisen metelin. Mutta Teodora, jonka luonne oli paljon julmempi ja leppymättömämpi, vaati kuolemanrangaistusta. Hän oli, kertoo eräs aikalainen, vannonut Jumalan pyhässä nimessä ja oman päänsä kautta, ettei säästäisi kapinallisten johtajia, ja hänen oli onnistunut kiristää keisarilta samanlainen vala. Hän vaati, että annettu lupaus oli pidettävä, ja häntä täytyi totella.
Toisiakin ankaroita rangaistuksia seurasi. Joukko ylimyksiä ja senaattoreja, jotka olivat kapinan aikana saattaneet itsensä huonoon valoon, tuomittiin kuolemaan tai maanpakoon, heidän omaisuutensa takavarikoitiin ja siirrettiin keisarin aarrekammioon tai jaettiin palkintoina hallitsijaparin kannattajille. Erikoisen julmasti vainottiin niitä, jotka tavalla tai toisella tuntuivat pettäneen laillisen hallituksen, hovimiehiä, jotka olivat epäilleet sen vallassapysymistä, kaartinsotilaita, jotka olivat epäröineet puolustaa sitä, sinisen puolueen jäseniä, jotka olivat yhtyneet vihreihin. Keisarin käskystä pani kaupunginprefekti toimeen pitkäaikaisen tutkimuksen, ja pääkaupungissa vallitsi hirmuvalta.
Kapina oli kukistettu, ja Justinianus voi täydellä syyllä kuuluttaa siinä julistuksessa, jota hän antoi jakaa kaikissa valtakuntansa kaupungeissa, että hän oli voittanut vallananastajat, jotka olivat nousseet häntä vastaan. Mutta ennen kaikkea oli hänen kiitettävä Teodoraa voitostaan, ja sen vuoksi merkitseekin Nika-kapina käännekohtaa keisarinnan elämässä. Noina kohtalokkaina päivinä hän kunnostautui valtiomiehenä ja osoittautui paljon kylmäverisemmäksi ja lujatahtoisemmaksi kuin miehensä. Täten hän oli, niinkuin sattuvasti on sanottu, todenteolla ansainnut sen paikan keisarin neuvoskunnassa, josta hänen oli tähän asti kenties ollut kiitettävä vain keisarin heikkoutta. Teodora sai pitää sen yhä edelleenkin, eikä kiitollinen Justinianus ajatellutkaan ottaa sitä häneltä pois. Ja koska keisarinnalla oli kykyä ja ymmärrystä, kun suuret asiat olivat kysymyksessä, sekä selvänäköinen ja johdonmukainen käsitys niitten kehityksestä, oikea arvostelukyky valtion asioissa ja erehtymätön vaisto eri mahdollisuuksia harkitessaan, ei hän ainoastaan ohjannut asioita kuin hallitsijatar, jolla on käytettävänään kaikki keisarillisen aseman voimakeinot, vaan hän hallitsikin hyvin.
6
Eräässä Justinianukselle omistetussa runoelmassa, joka kirjoitettiin noin viisitoista vuotta Teodoran kuoleman jälkeen ja jossa ylistetään »erinomaista, kaunista ja viisasta hallitsijatarta», huomautti Paulus Silentiarius, hovimies ja runoilija, kuinka Teodora oli elinaikansa ollut puolisonsa toimelias auttaja kaikissa suurissa yrityksissä. Kaikki senaikaiset kirjailijat kertovat yhtäpitävästi, että keisarinna käytti epäröimättä sitä rajatonta valtaa, jonka keisari oli antanut hänelle, että hän ehkä vieläkin pontevammin kuin keisari turvautui siihen; ja Justinianus itsekin on joskus julkisesti maininnut siitä. Vuonna 535 julkaisemansa suuren käskykirjeen alussa, jolla keisarikunnan koko hallitus järjestettiin uudelleen ja joka on keisarikunnan tärkeimpiä asiakirjoja, Justinianus suvaitsee ilmoittaa, että hän on tälläkin kerralla ennen päätöksen tekemistä neuvotellut »kaikkein kunnianarvoisimman puolisonsa kanssa, jonka Jumala on hänelle antanut». Viimeiseen hetkeen asti intohimoisesti rakastuneena siihen naiseen, jota hän nuorena oli jumaloinut, hänen suuren älynsä ja voimakkaan tahtonsa hallitsemana, Justinianus ei voinut koskaan kieltää häneltä mitään, ei kunnian loistoa eikä oikeutta korkeimman vallan käyttöön. Niiden yhdenkolmatta vuoden aikana, jotka Teodora hallitsi, oli hänellä osuutensa kaikessa, hallituksessa, johon hän sijoitti suosikkejaan, diplomatiassa, politiikassa, kirkossa. Ja vaikka hänen vaikutuksensa joissakin kohdin olikin epäedullinen, vaikka hänen ahneutensa, hänen väkivaltaisuutensa ja ylpeytensä, jotka vielä korostivat samoja keisarinkin ominaisuuksia, joskus aiheuttivatkin valitettavia toimenpiteitä, ei sovi unohtaa, että hän usein osoitti oikeaa älyä valtion asioissa, sekä että hänen noudattamansa politiikka, jonka päämääränä oli bysanttilaisen keisarivallan vahvistaminen ja turvaaminen, olisi kenties voinut muuttaa koko maailmanhistorian kulun, jos hänelle olisi suotu aikaa työnsä täydentämiseen.
Vielä tänä päivänäkin on jäljellä muutamia todistuksia siitä tärkeästä asemasta, joka hänellä oli keisarikunnan hallituksessa. Niitten kirkkojen seiniltä, jotka Justinianus rakensi, ja hänen perustamiensa linnoitusten porttien yläpuolelta luetaan Teodoran nimi keisarin nimen rinnalla. Sergiuksen ja Sofian kirkon kapiteelissa on hänen nimikirjaimensa keisarin nimikirjaimen rinnalla, ja otsakekirjoitukset ylistävät sekä sitä hurskautta, joka täytti »Jumalan kruunaaman» keisarinnan sielun, että hänen toimintatarmoaan ja väsymätöntä vaivannäköään. San Vitalen kirkossa Ravennassa on hänen kuvansa hänen keisarillisen puolisonsa kuvan vastineena yksinäisessä kultamosaiikista kimmeltävässä alttariholvikuvassa. Ja niissä mosaiikkitauluissa, jotka koristivat Pyhän palatsin huoneita, oli Justinianuksen tahto liittänyt Teodoran sinne ikuistettuihin keisarikunnan sotilaallisiin riemuvoittoihin ja loistavimpiin muistoihin. Keisarillisissa sineteissä nähtiin hänet keisarin rinnalla, ja kaikkialla maassa ylpeilivät kaupungit ja maakunnat siitä, että niille oli annettu hänen kunniakseen sellaisia nimiä kuin Teodoriades ja Teodoropolis. Kiitolliset kaupungit pystyttivät muistopatsaita hänelle samoin kuin Justinianuksellekin, ja kaikki virkamiehet vannoivat uskollisuudenvalansa hänellekin, joka koko ikänsä oli vertaisena puolisonsa rinnalla. Piispat ja hallintoviranomaiset, kenraalit ja maaherrat vannoivat »kautta kaikkivaltiaan Jumalan, hänen ainosyntyisen poikansa Jeesuksen Kristuksen meidän Vapahtajamme, Pyhän Hengen, pyhän ja mainehikkaan Teotokoksen, neitsyt Marian, neljän evankeliumin sekä pyhäin arkkienkeleitten Mikaelin ja Gabrielin nimessä, palvelevansa uskollisesti hurskaita ja pyhiä hallitsijoita Justinianusta ja Teodoraa, hänen keisarillisen majesteettinsa puolisoa» sekä suorittaessaan niitä virkatehtäviä, jotka hallitsijapari oli armollisesti uskonut heille, »koettavansa vilpittä ja petoksetta vaikuttaa heidän yhteisen valtansa lujittamiseksi».
Teodora, joka oli tällä tavoin kaiken valtiatar ja varma vallastaan, hallitsi siis mielensä mukaan sekä valtiollisissa että kirkollisissa asioissa. Ja vaikka hän joskus huomasikin, että horjuvainen Justinianus oli luisumaisillaan hänen käsistään, vaikka hän joskus lyhyen ajan näyttikin mukautuvan häntä itseään voimakkaampiin asianhaaroihin ja vaikutuksiin, osasi hän aina myöhemmin rohkeasti ja viekkaasti järjestää loistavan koston. Kunnianhimoinen ja ovela kun oli, tahtoi hän aina kaikissa asioissa sanoa viimeisen sanan, ja se onnistuikin hänelle.
Oman mielensä mukaan hän nimitti virkaan ja erotti paaveja ja patriarkkoja, ministerejä ja kenraaleja, ollen yhtä halukas edistämään suosikkiensa menestystä kuin murskaamaan vihollistensa valtaa ja vaikutusta. Hän osasi yhtä voimakkaasti rakastaa kuin vihatakin. Kuinka korkeassa asemassa mies olikin, kuinka suuria ansioita hänellä olikin, kuinka läheisissä väleissä hän olikin keisarin kanssa, hänen perikatonsa oli varma, jos hän onnettomuudekseen oli vastenmielinen Teodoralle. Ennemmin tai myöhemmin keisarinnan onnistui syöstä hänet keisarin suosiosta. Jos joku virkamies ’piti kunnianasianaan luoda menestyksensä ilman Teodoran suojelua, ei siitä ollut hänelle pienintäkään hyötyä. Ennemmin tai myöhemmin hän sai, joutuessaan äkkiä pois virastaan, huomata, ettei kukaan voinut olla varma menestyksestään ilman Teodoran tukea.
Toisaalta taas ei »uskollinen keisarinna», niinkuin Teodoran ystävät häntä nimittivät, koskaan säästänyt vaivojaan, kun oli kysymys sellaisista henkilöistä, joihin hän oli kerta kaikkiaan mieltynyt, eikä hän milloinkaan pyytänyt heiltä mitään muuta korvaukseksi, kuin että he palvelivat häntä sokeasti. Kaikki valtakunnan hallintoviranomaiset olivat selvillä siitä, että keisarinnan suosio oli varma takuu keisarin epäsuosiota vastaan, pettämätön keino päästä eteenpäin nopeasti ja pitkälle, ja tietysti pidettiin se asia myöskin mielessä.
On jo mainittu, kuinka hän korotti Barsymeen kaupunginprefektiksi, ja samoin sai eunukki Narses kiittää keisarinnaa menestyksestään. Hän oli kasvanut palatsin palvelijoiden joukossa, mutta tuo pieni mies, jonka käynti oli varovaista ja koko käytös hienostunutta, osasi lumota keisarinnan etevillä ominaisuuksillaan, terävänäköisyydellään, joustavuudellaan ja kekseliäisyydellään sekä lujalla tahdollaan ja kylmäverisyydellään. Teodora otti hänet uskotukseen ja valtiolliseksi työaseekseen, hän teki Narseesta diplomaatin, joka suoritti ihailtavalla tavalla keisarinnan antamat luottamustehtävät, korotti hänet kenraaliksi, joka ei kunniassa ja maineessa jäänyt paljoa jälkeen Belisariuksesta. Epäilemättä hän erehtyi toisinaan vaalissaan, esimerkiksi silloin, kun hän vastoin kaikkien tahtoa kannatti nuorta ja kelvotonta Sergiusta, koska tämä oli naimisissa Teodoran suosikin Antoninan sukulaisen kanssa. Sergius, jonka hallitus oli nimittänyt kenraaliksi Afrikkaan, oli vähällä pilata keisarin maineen ymmärtämättömyydellään. Ylimalkaan Teodoran suosikit kuitenkin osoittivat ansainneensa hänen hyväntahtoisuutensa ja antautuivat vilpittömällä innolla niitten suurten tehtävien suorittamiseen, joita keisarinna heille määräsi.
Tuonnempana osoitetaan, kuinka Teodora uskonnollisissakin asioissa ilmaisi vähintään yhtä suurta intoa, kun oli kysymyksessä suosikkien puolustaminen. Tässä mainittakoon esimerkiksi Antimus, jonka hän teki Konstantinopolin patriarkaksi, Vigilius, jonka hän korotti paaviksi, Antiokian Severus, Aleksandrian Teodosius, Tellan Johannes ja Jakob Baradaeus. Kannattaa myöskin panna merkille kuinka itsepintaisesti hän vainosi niitä, jotka näyttivät haluavan vetäytyä loitommalle hänen vaikutuspiiristään tai asettua vastustamaan häntä. Tällaisia olivat esimerkiksi kenraalit Belisarius ja Butzes, jotka eivät tarpeeksi nöyrästi taipuneet hänen tahtoonsa, ministerit Johannes Kappadokialainen ja Priscus, jotka uskalsivat suoraan keisarinnan silmäin edessä kieltäytyä tunnustamasta hänen ylivaltaansa, ja samoin paavi Silverius. Sellaisia vastaan käytti hän petosta, julmuutta ja ankaruutta.
Näistä kaunopuheisista läksyistä kaikki oppivat ymmärtämään, ettäTeodoran tahtoa täytyi noudattaa sekä että jos se oli ristiriidassaJustinianuksen tahdon kanssa — sellaistakin nimittäin sattui joskus —oli varovaisempaa ja valtioviisaampaa totella keisarinnaa kuin keisaria.
Jos nimittäin oli välttämätöntä, ei Teodora ollenkaan epäröinyt asettua julkisesti vastustamaan puolisonsa tahtoa. Eräs keisarinnan suosikki, monofysiittipappi Julianus, joka luovuttuaan toimestaan Aleksandrian patriarkkana oleskeli alituisesti Teodoran lähettyvillä, oli tehnyt suunnitelman evankeliumin julistamiseksi Nubian pakanoille. Keisarinna kannatti häntä kaikin mahdollisin tavoin, mutta kun Justinianus sai tietää tästä, pani hän määräksi, että kyseessä oleva lähetystyö oli uskottava oikeaoppisille papeille, ja hän antoi siihen tarkoitukseen varustaa lähetyskunnan, joka sai tehtäväkseen jättää Nubian kuninkaalle rahoja ja kalliita lahjoja sekä kastepukuja. Samalla annettiin Teeban maaherralle käsky auttaa kaikin mahdollisin tavoin keisarin lähettiläitä.
Mitä teki nyt Teodora? Hän lähetti puolestaan lyhyen, mutta kaunopuheisen kirjeen Teeban maaherralle. Se sisälsi seuraavaa: keisarinna halusi, että hänen omat lähettiläänsä saapuisivat Nubiaan ennen keisarin lähettiläitä, sekä että maaherra saisi hengellään maksaa, jollei hän millä tekosyyllä tahansa järjestäisi niin, että keisarin sanansaattajien matka viivästyisi ja keisarinnan lähettiläät pääsisivät edelle.
Nämä vastakkaiset käskyt, jotka kumpikin tulivat yhtä korkealta taholta, eivät hetkeksikään panneet Teeban maaherraa epäröimään. Teodoran lähettiläät matkustivat ensin Nubiaan upeasti varustettuina ja suuren saattueen keralla. Kun Justinianuksen lähettiläät saapuivat, selitettiin heille kaikin mahdollisin anteeksipyynnöin, että toistaiseksi ei ollut ainoaakaan juhtaa saatavissa, koska keisarinnan lähettiläät olivat takavarikoineet kaikki ja näyttäneet selvät käskyt, joita ei ollut uskallettu jättää noudattamatta. Keisarin lähettiläät saapuivatkin aivan oikein liian myöhään, tapasivat maan vallattuna eivätkä päässeet minkäänlaisiin tuloksiin. Tarina ei kerro, saiko Teeban maaherra, joka oli niin hyvin palvellut Teodoraa, korotuksen, mutta hyvin luultavasti niin kävi. On kuitenkin helppoa kuvitella, kuinka sellaiset tapaukset yhä lisäsivät keisarinnan valtaa ja arvoa.
Teodora ei kuitenkaan käyttänyt kaikkea tarmoaan suosikkiensa menestyksestä huolehtimiseen tai herättääkseen virkamiehissä suuria käsityksiä vaikutusvoimansa laajuudesta. Hän tunsi elävää harrastusta tärkeitä valtionasioita kohtaan ja hänellä oli omat käsityksensä hallinnosta ja erikoiset mielipiteensä politiikasta ja diplomatiasta. Justinianuksen lainlaadinnassa voidaan osoittaa joukko sellaisia kohtia, jotka aivan varmasti ovat aiheutuneet Teodoran aloitteesta. Muuan ryhmä näitä toimenpiteitä, johon myöhemmin palaamme, tarkoitti naisten aseman parantamista, mikä olikin hänen erikoisen harrastuksensa esineenä, toiset taas, joilla oli vieläkin suurempi merkitys, olivat yhteydessä yleisen hallinnon uudistamisen kanssa.
Valtiomieskatseellaan Teodora näki selvästi ne kaksi pahaa asiaa, joihin kätkeytyi keisarikunnan turvallisuutta uhkaava vaara — kriitillisen taloudellisen kysymyksen ja kriitillisen uskonnollisen kysymyksen. Niin suuri rahan tarve kuin hänellä itsellään olikin, ymmärsi hän samoin kuin Justinianuskin, kuinka vaarallista oli kiristää alamaisiaan liiaksi ja pitää sillä tavoin yllä kasvavaa tyytymättömyyttä. Sen vuoksi hän taivutti Justinianuksen julkaisemaan vuonna 535 asetuksen, joka määräsi virkamiesten velvollisuudet ja tehtävät ja käski heitä olemaan oikeudenmukaisia ja rehellisiä sekä isällisiä alempiaan kohtaan. Juuri samasta syystä Teodora joutui riitaan Johannes Kappadokialaisen, tuon kivikovan, turmeltuneen ja lahjuksia vastaanottavan ministerin kanssa.
Yhtä suurta harrastusta hän tunsi uskonnollisia kysymyksiä kohtaan. Samaan aikaan, jolloin Justinianus suurten roomalaisten muistojen sokaisemana antautui vuoroin suurellisen, vuoroin päihdyttävän ajatuksen valtaan: uneksimaan Caesarin valtakunnan uudelleen rakentamista ja oikeaoppisuuden vallan turvaamista yhtymällä Roomaan, Teodora kääntyi sukkelampana ja laajakatseisempana itään päin. Hän ymmärsi, että kaikki Aasian rikkaat ja kukoistavat maakunnat sekä etenkin Syyria ja Egypti olivat valtakunnan todellinen voima; hän käsitti, mikä vaara keisarikunnalle sisältyi siihen uskonnolliseen hajaannukseen, jolla idän kansat noissa valtakunnissa ilmaisivat eristäytymispyrkimyksensä. Teodora ymmärsi, kuinka välttämätöntä oli sopivilla myönnytyksillä ja hyvin suurella suvaitsevaisuudella vaimentaa uhkaavaa tyytymättömyyttä, ja kun hän koetti suunnata valtakunnan politiikkaa tähän päämäärään, on täysin kohtuullista myöntää, että hän näki asiat selvemmin kuin korkea puolisonsa ja osasi arvata tulevaisuuden tapaukset paremmin kuin hän.
Herkeämättömän tarkkaavaisena, erikoisen kestävänä ja ihmeellisen kekseliäänä Teodora koetti elämänsä loppuun asti saada ratkaisua uskonnollisessa tai paremminkin siinä valtiollisessa kysymyksessä, joka kätkeytyi uskonnon verhoon. Mutta tätä kysymystä hän ei suinkaan pohtinut vain vaihtaakseen mielipiteitä ja nauttiakseen hedelmättömästä keskustelemisen ilosta niinkuin Justinianus. Teodora oli sukua Bysantin suurille keisareille, joiden katse oli aina suunnattu uskonnollisten riitojen pinnallisten ja vaihtelevien muotojen takaa siintävää valtiollisten kysymysten vakinaista taustaa kohti. Senvuoksi hän noudattikin valtion nimessä päättävästi mielipiteitään, suojeli julkisesti kerettiläisiä, uhmasi rohkeasti paavia, veti mukaansa horjuvaisen ja hätäilevän Justinianuksen sekä syöksyi sokeasti taisteluun tahtomatta koskaan tunnustaa joutuneensa tappiolle.
Elämänsä viimeiseen päivään asti hän taisteli sitkeän itsepintaisesti uskonsa puolesta osoittaen valtiomiehen lujaa kestävyyttä, mutta samalla todellisen naisen koko kiihkeyttä — ollen lempeä tai häikäilemätön aina asianhaarojen mukaan, tarpeeksi rohkea uskaltaakseen vangita ja erottaa virasta paavin, tarpeeksi liukas imarrellakseen itseään, kun oli saanut toisen taipumaan tahtoonsa, tarpeeksi uljas voidakseen suojella vainottuja ystäviään ja avustaa heitä saattamaan kirkkonsa entiseen kuntoon, tarpeeksi ovela onnistuakseen melkein aina saamaan keisarilta kannatusta politiikalleen.
Vähemmän tarkka hän ei ollut silloinkaan, kun oli hoidettava valtion muita asioita. Hän otti mielellään vastaan lähettiläitä, ja nämä, jotka tunsivat hänen vaikutuksensa, riensivät osoittamaan hänelle kunnioitustaan. Hän oli välittömässä kirjeenvaihdossa vieraitten yksinvaltiasten kanssa, jotka mielellään tyydyttivät hänen nousukasmaista turhamaisuuttaan ja hillitöntä vallanhimoaan liehakoiden häntä. Keisarin ja hallintoviranomaisten selän takana Teodora ylläpiti heidän kanssaan salaisia valtiollisia suhteita. Kun Justinianus suunnitteli sodan aloittamista Italiaa vastaan ja valmistautui katkaisemaan välinsä goottien kuninkaan Teodahadin kanssa, oli Bysantin lähettiläs Pietari, joka oli saanut tehtäväkseen toimittaa tuolle barbaariruhtinaalle keisarin uhkavaatimuksen, vain Teodoran nöyrä palvelija. Niinikään näyttää se jokseenkin salaperäinen kirjeenvaihto, jota keisarinna ylläpiti näihin aikoihin Ravennan hovin kanssa, todistavan, että hänellä oli omia erikoissuunnitelmia, jotka poikkesivat keisarin julkisista suunnitelmista.
Onko uskottava mitä Salaiset muistelmat kertovat, nimittäin että Teodora yllytti murhaamaan Teoderik Suuren tyttären Amalasvintan,[6] koska pelkäsi tuosta älykkäästä, hienostuneesta ja kauniista ruhtinattaresta tulevan itselleen kilpailijan, joka mahdollisesti voisi anastaa häneltä Justinianuksen sydämen? Mikään ei osoita sitä. Mutta se käy selvästi ilmi Teodoran kirjeistä, että hän politiikassaan mielellään uskotteli voivansa ohjata Justinianusta. Hän kehoitti Teodahadia jättämään hänen välitettäväkseen ne anomuskirjelmät, jotka tämä aikoi esittää keisarille, ja hän kirjoitti Persian kuninkaan Kosroeen ministerille: »Keisari ei tee mitään päätöstä neuvottelematta ensin minun kanssani».
Teodoran vaikutus ei tietenkään ollut aina eduksi, ja naapurimaiden hoveissa ilkuttiin usein keisarikuntaa, jota nainen hallitsi. Valtiomiesominaisuuksistaan huolimatta Teodora pysyi kuitenkin aina naisena, ja voimakkaiden intohimojensa ja vihansa kiihkeyden vuoksi hän saattoi valtakunnan usein aivan aiheetta kovaan kuohuntaan. Hän rakasti rahoja ja hankkiakseen niitä hän käytti usein vääriä ja epämiellyttäviä keinoja. Hän rakasti ystäviään, mutta piti heistä ehkä liiaksikin huolta. Hän turvasi omaistensa tulevaisuuden melkeinpä liiankin hyvin. Hänen vanhempi sisarensa Comito, entinen näyttelijätär, joutui Teodoran toimesta naimisiin erään korkea-arvoisen upseerin Sittaksen kanssa, joka oli ollut keisarin nuoruudenystävä ja pysyi hänen uskottunaan. Teodora koetti saada tyttärensä pojan Atanasiuksen naitetuksi Belisariuksen tyttären kanssa, jotta saisi sillä tavoin sukunsa haltuun kenraalin suunnattoman omaisuuden, ja kun tämä hänen suunnitelmansa epäonnistui, antoi hän Atanasiukselle yhtäkaikki suuria rikkauksia ja vaikutusvaltaisen aseman hovissa. Sisarensa tyttären Sofian hän naitti erään Justinianuksen veljenpojan kuropalaatti Justinuksen kanssa, jota yleensä pidettiin kruununperillisenä. Hänen äitinsä veli Teodorus kohosi ylimykseksi ja senaatin puheenjohtajaksi. Persialaissodassa sai eno korkean sotilaallisen aseman ja pysyi aina keisarin uskotuimpain neuvonantajain joukossa siihen päivään asti, jolloin heitti jäähyväiset maailmalle ja vetäytyi Koran luostariin. Samalla tavoin saivat kaikki Teodoran sukulaiset hänen välityksellään vaikutusvaltaisia ja tuottavia toimia. Ja loppujen lopuksi Teodora rakasti valtaa. Säilyttääkseen sen hallussaan kokonaisena ja rajoittamattomana hän ei kavahtanut mitään, ja kun hänen omat etunsa olivat kysymyksessä, esiintyi hän epäröimättä vilpillisenä, väkivaltaisena ja julmana sekä leppymättömänä kaikkia niitä kohtaan, jotka olivat ansainneet hänen vihansa, ja tällä tavoin hän sai mitä merkillisimmillä juonitteluillaan aikaan melkoista sekaannusta palatsissa ja hovissa.
Koko ikänsä Teodora suri katkerasti sitä, ettei hänellä ollut poikaa, joka olisi voinut suoraan alenevassa polvessa periä häneltä Bysantin valtaistuimen. Kun vuonna 530 Palestiinan suuri erakko pyhä Sabas tuli Konstantinopoliin, jossa hänet otettiin vastaan melkein kuninkaallisen komeasti, lähti Teodora yhdessä Justinianuksen kanssa pyhän miehen luokse, lankesi maahan hänen edessään ja anoi häneltä siunausta. Eräänä päivänä hän vei sitten erakon syrjään ja pyysi häntä rukoilemaan, että taivas lahjoittaisi lapsen keisarinnalle. Sabas vastasi karkeasti ja muitta mutkitta:
»Tämä nainen ei voisi koskaan synnyttää maailmaan muita kuin kirkon vihollisia».
Teodora ei voinut milloinkaan lakata suremasta sitä, että hänen avioliittonsa jäi lapsettomaksi. Mutta koko elinaikansa hän ainakin sai hallita valtiattarena, ja mitkä hänen vikansa lienevätkin olleet, hän on joka tapauksessa painanut oman henkilöllisyytensä leiman Justinianuksen hallitukseen. Hänen kuoltuaan alkoi rappeutumisen aika, joka väsyneen ja vanhentuneen ruhtinaan hallitessa joutui merkitsemään pitkän ja kunniakkaan sadun loppua.
7
Keisarillisen perheen jäsenistä oli Justinianuksen sisarenpoika Germanos merkittävin ja enimmän kansansuosiossa. Erinomaisena sotilaana, etevänä kenraalina ja joustavana valtiomiehenä hän oli hyvin hoitanut kaikki ne luottamustehtävät, jotka keisari oli hänelle uskonut. Erikoisesti hän oli kunnostautunut Afrikassa, jossa hänen oli onnistunut, osoittamalla viisaasti myöntyväisyyttä ja päättäväistä ankaruutta, muutamissa kuukausissa kukistaa vaarallinen kapina ja palauttaa rauha ja järjestys maakuntaan. Kaikkialla hän oli jättänyt jälkeensä muiston loistavista urotöistä. Sotajoukko jumaloi häntä. Niin pian kuin ylin käskyvalta oli joutunut hänelle, virtasi paikalle palkkasotilaita kirjoittautuakseen hänen lippujensa alle, pitivätpä barbaaritkin kunnianaan palvella häntä. Maaseudulla häntä rakastettiin sen huolenpidon vuoksi, jota hän osoitti kaikessa, mikä koski hallintoa ja oikeudenkäyttöä, jopa sen pelonkin tähden, jota hänen pelkkä nimensä herätti kaikissa valtakunnan vihollisissa. Pääkaupungissa ei hänen maineensa ollut vähäisempi. Äärimmäisen arkana hallituksen maineesta ja erittäin lainkuuliaisena hän käyttäytyi sekä palatsissa että julkisessa elämässä tyynen ja ylpeän arvokkaasti. Hän pysytteli huolellisesti erossa kaikista niistä juonitteluista, jotka olivat liiankin yleisiä Justinianuksen hovissa, eikä tuntenut harrastusta sirkusasioita kohtaan — mikä oli harvinainen ilmiö Bysantissa — eikä myöskään puoluejuonitteluihin. Hän oli hyvin rikas ja samalla antelias sekä lainasi mielellään niille, jotka pyysivät häneltä, vaatimatta koskaan korkoa. Ihmisenä hän oli rakastettava ja miellyttävä, eikä hänen mielestään ruhtinaallinen arvo oikeuttanut tarpeettomaan ylpeyteen, minkä vuoksi hän olikin hyvin vieraanvarainen. Hänen talonsa oli aina auki vieraalle ja hänen pöydässään aina sija vapaana. Erinomaisten ominaisuuksiensa ja poikkeuksellisten hyveittensä nojalla Germanos oli ylevimpiä henkilöitä Justinianuksen seurapiirissä.
Kaiken tämän perusteella häntä ei suosittu hovissa. Hän oli liiaksi pidetty, liiaksi ihailtu ja teki sen vuoksi keisarin aina hiukan epäluuloisen mielen tavallista levottomammaksi. Sitäpaitsi hän oli liian vakava, liian hienostunut ja liian antelias, ollen siten mikäli mahdollista vieläkin vastenmielisempi keisarinnalle, jonka mielestä Germanoksen käytös näytti sisältävän kerrassaan ankaran arvostelun keisariparin tavanomaista käytöstä vastaan. Tämän lisäksi Teodora epäili hänen ehkä saattavan periä sen valtakunnan, jonka hän olisi niin kiihkeästi halunnut turvata omalle suvulleen. Ehkäpä häntä ei myöskään miellyttänyt se loistava avioliitto, jonka Germanos oli solminut suuren Teoderikin pojan tyttären kanssa ja joka loi liian räikeää valoa keisarinnan omaan alhaiseen syntyperään. Mutta ennen kaikkea Teodora pelkäsi häntä kilpailijana, jonka vaikutusvallan hän millä hinnalla tahansa halusi tuhota. Eikä hän myöskään kainostellut näyttää vastenmielisyyttään Germanosta kohtaan.
Puolisonsa vaikutuksesta alkoi Justinianus, joka oli ennen mielellään kuunnellut lahjakkaan sukulaisensa neuvoja, vähitellen pitää häntä loitompana ja syrjässä virkatoimistaan, melkeinpä osoittaa hänelle epäsuosiota. Samalla tavoin hän antoi vain hyvin vähäpätöisen toimen ruhtinaan molemmille pojille, joitten kunnianhimoinen ja tarmokas luonne herätti hänen epäluuloaan. Pian alkoi jokainen päivä paljastaa keisarillisen epäsuosion ilmeisiä merkkejä. Germanoksella oli veli Boraides. Tämä kuoli jättäen Germanokselle ja tämän pojille suurimman osan suunnattomasta omaisuudestaan. Heti selitti Justinianus testamentin pätemättömäksi sillä tekosyyllä, että vainajalta jäi vaimo ja pikku tytär, joita ei muka tällä tavoin saanut tehdä perinnöttömiksi.
Teodoran viha ilmeni vieläkin selvemmin kuin Justinianuksen, jopa niin tuntuvana, ettei kukaan uskaltanut, keisarinnaa peläten, solmia sukulaisuussuhteita Germanoksen perheen kanssa. Paitsi poikia oli ruhtinaalla myöskin yksi tytär. Tämä oli vielä kahdeksantoistavuotiaana naimaton. Vihdoin ilmestyi kuitenkin yksi kosija. Tämä oli Belisariuksen armeijaan kuuluva upseeri Johannes, sen Vitaliuksen veljenpoika, jonka tulevaisuus oli ennen muinoin Justinuksen hovissa vähän aikaa ollut Justinianuksen keisariunelmille uhkana. Tämän sukulaisuuden perusteella ei häntä katseltu suopein silmin hovissa, mutta koska hän oli rohkea, neuvokas ja rajattoman kunnianhimoinen, harkitsi hän, huomattuaan, ettei hänellä ollut paljoakaan toivottavana hallituksen taholta, parhaimmaksi etsiä onneaan vastustajien leiristä — ja siksi hän pyysi Germanokselta tämän tytärtä puolisokseen. Se oli hyvin keskinkertainen avioliitto keisarin sukulaiselle, mutta Germanos hyväksyi ihastuneena tämän odottamattoman vävyn, ja koska molemmilla miehillä oli täysi syy pelätä, että avioliittoa koetettaisiin estää, vannoivat he juhlallisen valan luvaten auttaa toinen toistaan.
Tämä uutinen sai Teodoran todellisen raivon valtaan, ja hän koetti kaikin käytettävissä olevin keinoin, juonilla, uhkauksilla ja muilla tavoin, estää avioliittoa. Mikään ei auttanut. Vihdoin keisarinna uhkasi peittelemättä, että Johannes saisi päällään maksaa rohkeutensa, ja koska nuori upseeri kaiken päällisiksi oli jo kauan aikaa ollut epäsovussa Belisariuksen kanssa, oli hänellä varmaankin melkoisen paljon pelon aihetta lähtiessään avioliiton solmittuaan takaisin Italian armeijaan. Siellä oli Antonina, Teodoran suosikki ja vannoutunut työase, eikä kukaan epäillyt, ettei keisarinna ollut jättänyt kostosuunnitelmaansa tämän taitavan juonittelijan toteutettavaksi. Teodoran kunniaksi on lisättävä, ettei Germanoksen vävyllä näyttänyt olleen katumisen syytä, vaikka hän olikin uskaltanut uhmata keisarinnaa. Germanos ja hänen poikansa olivat vähemmän onnellisia. Niin kauan kuin keisarinna eli, olivat he epäsuosiossa, ja panettelulla oli Teodora osannut herättää Justinianuksessa kaunaa heitä vastaan, niin että vielä keisarinnan kuoltuakin kesti kauan, ennenkuin keisari rupesi luottamaan heidän uskollisuuteensa ja jälleen soi heille tilaisuuden päästä kunniakkaalle uralle.
Saadakseen Justinianuksen kokonaan valtaansa Teodora huolehti tarkoin siitä, ettei hänen ympäristössään ollut ketään, jonka vaikutusvalta olisi ollut hänen omaansa suurempi. Teodoran kostonhalu oli leppymätön niitä kohtaan, jotka uskalsivat panna kysymyksenalaiseksi hänen valtansa tai koettivat horjuttaa sitä.
Vuonna 542 Justinianus oli sairastunut ankaraan ruttoon, joka raivosi Konstantinopolissa, ja sekä pääkaupungissa että sotajoukonkin keskuudessa huhuiltiin jo hänen kuolleen. Monet kenraalit, jotka toivoivat hyötyvänsä hallituksenvaihdoksesta, selittivät, että jos keisari kuolisi, he eivät sallisi Bysantin, nimittäin hovin ja keisarinnan, määrätä uutta keisaria. Niitä sanoja ei Teodora antanut koskaan anteeksi. Heti kun keisarin parantuminen oli taas turvannut Teodoran oman vallan, hän kutsutti Konstantinopoliin ne, joita oli kuullut vakoilijoittensa mainitsevan suurimpina rikollisina, nimittäin Belisariuksen ja Butzeen.
Edellinen, jolta paikalla otettiin virka pois, joutui auttamatta epäsuosioon ja oli jonkin aikaa jo siinä käsityksessä, että menettäisi henkensäkin. Jälkimmäinen, jonka Teodora oli käskenyt palatsin naistenhuoneeseen tärkeää asiaa kuulemaan, heitettiin erääseen maanalaiseen vankikomeroon, jollaisissa keisarinnan huhuiltiin toimittavan uhrinsa salaa hengiltä. Kolmatta vuotta Butzes kitui tässä helvetissä, jossa hän sai elää alituisessa yön pimeydessä eikä voinut koskaan puhella ainoankaan elävän olennon kanssa. Vanginvartijoita, jotka toivat hänelle ruokaa, oli kielletty puhumasta sanaakaan hänen kanssaan. Prokopios kertoo, että Butzeelle jäi pitkältä vankila-ajaltaan muistoksi melkein kokonaan turmeltunut näkö ja loppuiäksi heikontunut terveys.
Samantapainen epäsuosio kohtasi sihteeri Priscusta, joka oli Justinianuksen suosimana kohonnut kaartinkomentajan korkeaan asemaan ja ylpeänä keisarin osoittamasta hyväntahtoisuudesta luuli voivansa uhmata Teodoraa. Priscus oli pahansuopa mies, joka oli asemansa avulla päässyt tuttavallisiin väleihin keisarin kanssa ja osannut miellyttää tätä teeskentelemällä intoa ja uskollisuutta. Hän oli aluksi käyttänyt asemaansa hankkiakseen itselleen kauniin omaisuuden; mutta häntä ei epäilyttänyt pyrkiä vielä korkeammalle. Hän luotti, epäviisaasti tosin, keisarin ystävyyteen, ja ylpeänä niistä korkeista virkatehtävistä, jotka hänelle oli uskottu, sekä konsulinvirasta, jonka hän myöskin oli saanut itselleen, hän alkoi tulla mahtavaksi ja käyttäytyä keisarinnaa kohtaan loukkaavalla tavalla. Uskalsipa hän puhua Teodorasta erittäin loukkaavin sanoinkin.
Teodora ei kuitenkaan ollut sellainen nainen, joka olisi ruvennut sietämään moisia hävyttömyyksiä, mutta niin suuri oli suosikin vaikutus keisariin, ja niin vilpittömästi oli Justinianus kiintynyt neuvonantajaansa, että keisarinna ei aluksi saanut aikaan mitään. Silloin hän päätti tehdä rohkean tempun. Hän antoi viedä vihollisensa väkivoimaila Kyzikokseen,[7] jossa häneltä kiireesti ja hullunkurisella tavalla ajettiin tukka pois päälaelta, minkä jälkeen hänet pakotettiin rupeamaan papilliseen säätyyn. Kun tämä teko kerran oli suoritettu, taipui Justinianus, mukautuvaisena kuten aina, Teodoran tahtoon. Hän ei koskaan enää kysellyt, mitä Priscuksesta oli tullut, vaan takavarikoi muitta mutkitta omaksi hyväkseen entisen suosikkinsa valtavan omaisuuden.
Toisetkin saivat kokea Teodoran vihan leppymättömyyttä ja ankaruutta. Bassianos oli, samoin kuin Priscuskin, rohjennut käyttäytyä nenäkkäästi keisarinnaa kohtaan. Se oli hyvin uskallettua, etenkin jos onnettomuudekseen kuului vihreitten puolueeseen niinkuin tämä nuori mies. Bassianos, joka tiesi, mitä hänellä oli pelättävissä, oli etsinyt suojaa pyhän Mikaelin kirkosta. Välittämättä laisinkaan paikan pyhyydestä Teodora vangitutti hänet siellä, mutta älykkäänä ihmisenä varoi mainitsemasta sanallakaan kokemastaan henkilökohtaisesta loukkauksesta. Bassianos pantiin telkien taakse syytettynä huonoista elämäntavoista ja oikeus tuomitsi hänet kuolemanrangaistukseen, jonka laki määräsi sellaisesta rikoksesta. Turhaan vaati kansanjoukko, jota liikutti hienon nuoren miehen miellyttävä olemus ja kauneus, suuriäänisesti hänen vapauttamistaan. Pirullisen julmana Teodora käski, että varsinaiseen rangaistukseen oli vielä lisättävä häpeällinen silvonta, minkä jälkeen hän tapansa mukaan takavarikoi uhrinsa omaisuuden yksityisvaroihinsa.
Yhtä innokkaasti hän kosti myöskin ystäviään kohdanneet onnettomuudet. Kun Belisariuksen poikapuoli Fotius rupesi puolustamaan isäpuolensa aviollista kunniaa ja uskalsi keskellä päivää ryöstää Efesoksen kirkosta äitinsä rakastajan, antoi Teodora hänen kalliisti maksaa tämän rohkean voimateon. Kun Fotius ensin oli vangittu, piestiin häntä raipoilla kuin orjaa ja kidutettiin mitä julmimmalla tavalla, jotta hän olisi ilmaissut paikan, jonne oli kätkenyt vankinsa. Mutta tapahtuikin se odottamaton seikka, että tämä hentorakenteinen nuori keikari, joka niin huolellisesti hoiti ruumistaan, osoittikin tuskainsa keskellä niin verratonta itsehallintaa, ettei häneltä voitu urkkia pienintäkään tietoa asioista. Teodora antoi nyt sulkea hänet erääseen kauheaan vankiluoliensa soppeen. Fotiuksen onnistui päästä pakoon, minkä jälkeen hän etsi suojaa Teotokoksen kirkosta. Hänet otettiin kiinni ja pantiin uudelleen tyrmään, mutta taaskin hän sattui pääsemään karkuun ja riensi tällä kertaa Sofian kirkkoon, sillä hän luotti siihen, ettei kukaan uskaltaisi käydä häneen käsiksi tässä kaikkien niin suuresti kunnioittamassa pyhäkössä. Mutta mikään ei voinut hillitä Teodoran kostonhimoa. Hänen käskystään jättivät kauhun valtaamat kirkon papit karkulaisen noutajain haltuun. Kolmannen kerran teljettiin Fotius tyrmään. Hän jäi sinne kolmeksi vuodeksi ja oli jo alkanut joutua epätoivon valtaan, kun tapahtui tarinan mukaan ihme hänen hyväkseen. Hänelle ilmestyi unessa profeetta Sakarias, joka lupasi auttaa häntä pakoon. Vielä kerran onnistuikin Fotiuksen tosiaankin paeta keisarillisesta vankilasta, päästä Jerusalemiin ja pelastua kaikkien niitten käsistä, jotka oli lähetetty ottamaan häntä kiinni. Siellä hän meni luostariin, koska piti sitä ainoana keinona säästyä Teodoran kostolta. Justinianuksen kuoleman jälkeen otettiin hänet sitten jälleen keisarin armoihin ja, kumma kyllä, hänestä tuli keisarinna Sofian, entisen vihollisensa oman sisarentyttären, suosikki.
Kaikki ne, jotka olivat auttaneet Fotiusta hänen paetessaan, joutuivat niinikään epäsuosioon. Useat hänen ystävänsä saivat Teodoran käskystä raippoja tai karkoitettiin maanpakoon, muutamat taas hävisivät salaperäisellä tavalla. Hänen ystäväänsä senaattori Teodosiusta, joka oli ottanut osaa Efesoksen kirkon mellakkaan, kohdeltiin hirveän julmasti. Hänet heitettiin keisarinnan maanalaisiin vankiloihin ja sidottiin kuin eläin paaluun niin lyhyellä ketjulla, että hän ei voinut kumartua. Niin oli hänen pakko pysyä alinomaa seisovassa asennossa nukkuen ja syöden kuin eläin. Neljän kuukauden kuluttua hän oli raivoava mielipuoli. Silloin hänet päästettiin vapaaksi, ja pian sen jälkeen hän kuoli. Hänen omaisuutensa oli tietenkin takavarikoitu.
Välistä Teodora kuitenkin epäonnistui kostonhankkeissaan. Eräs Diogenes-niminen ylimys oli hyvin suosittu henkilö pääkaupungissa, ja vaikka hän kuuluikin vihreitten puolueeseen, oli keisarikin häneen hyvin mieltynyt. Tämän vuoksi inhosi häntä keisarinna, joka koetti kaikin voimin syöstä häntä turmioon. Prokopios on unohtanut kertoa, mistä johtui, ettei Teodora tällä kertaa käyttänyt tavanomaisia pikaisia ja salaperäisiä keinojaan. Joka tapauksessa kävi niin, että Diogenes haastettiin oikeuteen syytettynä siveettömästä elämästä. Teodora oli huolehtinut siitä, että syytetyn orjista saatiin päteviä todistajia. Mutta tapahtuikin niin, että tuomarit, jotka ottivat asian vakavasti, eivät pitäneet todistuksia tarpeeksi raskauttavina. Taatakseen oikeusjutun kulun keisarinna vangitutti nyt yhden Diogeneen lähimpiä ystäviä, Teodoruksen, ja koetti vuoroin lempeyttä, vuoroin ankaruutta osoittaen saada häntä todistamaan syytettyä vastaan; mutta kun Teodora ei tälläkään tavoin päässyt toivomaansa tulokseen, päätti hän käyttää inhoittavaa julmuutta. Hän käski kiinnittää uhrin pään ympäri härän jännesuonen, jota kiristettiin niin kauan, kunnes silmät tunkeutuivat ulos kuopistaan. Tästä kidutuksesta huolimatta mies ei kuitenkaan taipunut. Tuomioistuin, jonka mielestä asia oli epäselvä, vapautti lopulta Diogeneen koko pääkaupungin iloksi ja Teodoran suureksi tyytymättömyydeksi.
Jos tahtoisi tutkia lähemmin ja arvostelevammin niitä juttuja, jotka olen esittänyt Salaisten muistelmien mukaan, huomaisi niissä montakin epäiltävää yksityistä kohtaa. On vaikea ymmärtää, miksi Teodora, jolla oli käytettävänään niin monta salaista ja pettämätöntä keinoa vihollistensa tuhoamiseksi, viitsi haastaa heitä julkisen oikeuden eteen, joka mahdollisesti saattoi vapauttaakin heidät. Toisaalta taas on varmaa, että oli verraten helppoa päästä pakoon noista kauheista maanalaisista vankiloista, joista Prokopios on antanut meille niin synkän ja dramaattisen kuvan — Fotiuksen kohtalo osoittaa sen selvästi. Ja Butzes taas, joka vankilasta päästyään vähitellen kohosi keisarin neuvonantajain joukkoon, jopa sotajoukon ylipäälliköksikin, on esimerkkinä siitä, ettei noissa vankiloissa sentään ehdottomasti joutunut sellaiseksi eläväksi raunioksi, jollaisena häväistyskirjoitusten tekijä on tahtonut kenraalin esittää. Saman kirjailijan oman todistuksen mukaan saattoi Teodorakin välistä tuntea sääliä ja leppyä, mikä ei laisinkaan soinnu yhteen sen leppymättömän kostonhimon kanssa, josta Prokopios on syyttänyt häntä. Ja sekin on tosiasia, että Teodoran vaarallisimmat vihamiehet eivät joutuneet koskaan hengellään, vaan ainoastaan maanpaolla vastaamaan siitä, että olivat uskaltaneet vastustaa häntä — mikä seikka ei anna tukea sille verenhimoisen maineelle, johon Prokopios on hänet saattanut.
Lisäämättä mielinmäärin Teodoran julmuuden suuruutta ja hänen uhriensa lukumäärää on myöskin varottava kuvailemasta häntä liian lempeäksi ja hyväksi. Kun hänen omat etunsa olivat kysymyksessä, ei hän arastellut mitään keinoja. Murha ei olisi peloittanut häntä suinkaan, jos hän olisi huomannut sen hyödylliseksi tai välttämättömäksi. Priscuksen ja Germanoksen tapaukset osoittavat, mihin hän kykeni, kun oma valta oli vaarassa. Vieläkin kuvaavampi on kertomus, kuinka Johannes Kappadokialainen joutui epäsuosioon. Samalla kun saamme siitä yleissilmäyksen juonittelujen ja salahankkeitten täyttämään Bysantin hoviin, luo se räikeää valaistusta keisarinna Teodoran kiihkeään luonteeseen, hänen kunnianhimoiseen sieluunsa, hänen kostonhaluiseen henkeensä, hänen lujaan tahtoonsa, jota eivät minkäänlaiset arvelut häirinneet, ja hänen petollisuuteensa ja viekkauteensa.
8
Kymmenen vuoden ajan oli Johannes Kappadokialainen jo ollut pretoriaaniprefektin korkeassa virassa, johon kuuluivat rahaministerin, sisäministerin ja oikeastaan koko valtakunnan pääministerinkin tehtävät. Hän oli hyvin alhaista syntyperää ja oli saanut keskinkertaisen kasvatuksen. Hänen sivistyksensä oli perin puutteellinen, mutta suuren älynsä, käytännöllisten lahjojensa ja joustavuutensa sekä verrattoman liikemiesneronsa avulla hänen oli vähitellen onnistunut luikerrella Justinianuksen suosioon ja ystävyyteen. Kauniilla lupauksilla ja kuvailemalla suurisuuntaista taloudellisten olojen uudelleen järjestelyä hän oli herättänyt keisarin mielenkiintoa, tämä kun oli aina rahapulassa. Pian hän oli kohonnut valtiovarain hoitajan korkeaan asemaan, minkä jälkeen hänelle luvattiin vieläkin tärkeämpiä toimia, ja vuonna 531 hän oli saanut pretoriaaniprefektin toimen.
Eräässä senaikuisessa sananparressa sanotaan kappadokialaisista: »Kappadokialainen on luonteeltaan paha. Anna hänelle toimi, niin hän tulee vielä pahemmaksi. Anna hänelle mahdollisuus ansaita rahaa, niin hän tulee suorastaan inhoittavaksi». Ollen kova, ahne ja täydellisesti omaatuntoa vailla, prefekti vastasi täydellisesti maanmiestensä huonoa mainetta. Hankkiakseen rahoja joko valtion kassaan tai itselleen hän uhrasi ihmishenkiä kylmäverisesti ja tuhosi säälittä ja tunnonvaivoitta kaupunkeja. Kätyreittensä hän salli tehdä mitä tahansa, jos he vain hankkivat rahaa, ja itse hän antoi hyvän esimerkin näyttämällä, millaisia keinoja oli käytettävä. Vankiloihinsa hän järjesti runsaan varaston kekseliäästi sommiteltuja kidutuskapineita, ja ne, joitten hän epäili kätkevän omaisuuttaan, saivat siellä oppia ymmärtämään, mitä merkitsi vilpillinen menettely valtion veronkantajia kohtaan. Siellä oli kaikensäätyisiä ja -ikäisiä ihmisiä julman prefektin kiusattavina. Heitä ruoskittiin, ripustettiin kidutustelineihin käsistään tai jaloistaan ja kidutettiin tuhansin tavoin, usein niin kauan, että henki pakeni. Erään aikalaisen sanojen mukaan ihmiset eivät koskaan päässeet hänen käsistään muuten kuin puti puhtaiksi ryöstettyinä tai kuolleina.
Luonteeltaan ahneena ja halpamaisena Johannes Kappadokialainen ei hetkeksikään unohtanut keisarin hyväksi työskennellessään ajatella omaakin hyötyään. Ollen »aina valmis varastamaan», niinkuin eräs sen ajan kirjailija hänestä sanoo, hän keinotteli kaikin mahdollisin tavoin. Samalla hetkellä, jolloin sotajoukko nousi laivoihin lähteäkseen kukistamaan Afrikkaa, varusti prefekti, jonka oli määrä huolehtia armeijan elintarpeista, joukot niin huonolla leivällä, että se mätäni matkalla aiheuttaen kulkutaudin armeijan keskuudessa. Mutta Johannes Kappadokialainen oli ansainnut kauniin summan tällä liiketoimellaan. Hän keinotteli viljalla milloin pakottamalla maamiehet maksamaan rahassa sen veron, joka tavallisesti suoritettiin luonnossa, milloin ostamalla koko sadon myydäkseen sen sitten kohtuuttomalla hinnalla. Hän koetti hyötyä eläkkeistä ja sotamiesten palkoista pistämällä niistä osan omaan taskuunsa, ja kaikkien tällaisten rettelöitten ja väärinkäytöksien avulla hän kasasi itselleen suunnattoman ja peräti häpeällisen omaisuuden.
Kaikki kammoivat häntä. Mutta Justinianuksen silmissä oli Johanneksella yksi ansio: joka kerta tarvittaessa hän ojensi paikalla ne varat, joita hallituskoneiston menot vaativat. Millä keinoin hän pääsi näin oivallisiin tuloksiin, oli kysymys, josta keisari ei välittänyt, ja kenties hän ei tosiaankaan ollut siitä oikein selvilläkään, joka tapauksessa prefekti oli varojen hankintakyvyllään, keskeytymättömällä huolenpidollaan valtion tulojen lisäämisestä — minkä vuoksi keisari julkisesti onnittelikin häntä — sekä vielä muillakin ansioillaan osannut tehdä itsensä välttämättömäksi ja sai aina rikoksensa anteeksi. Paheistaan huolimatta hän oli taitava virkamies. Sitäpaitsi hänellä oli oivalliset valtiomiehen ominaisuudet, tahdonlujuutta, rohkeutta ja julkeaa avomielisyyttä, joka vaikutti keisariin. Ja huolimatta siitä vihasta, jota hän herätti, ylistivät kaikki hovissa kilvan, kaikkivaltiasta suosikkia peläten, hänen loistavia ominaisuuksiaan ja menestyksellistä asiainhoitoaan, vain miellyttääkseen keisaria.
Nika-kapma, joka suureksi osaksi aiheutui juuri hänen rötöksistään, uhkasi aluksi syöstä hänet perikatoon. Hän joutui epäsuosioon koko pääkaupungin riemuitessa haltioissaan. Mutta hän oli sellainen mies, jota ilman ei tultu toimeen. Pian hän taas oli saanut vallan käsiinsä ja oli entistä kovempi ja ahneempi sekä yhtä varma kuin ennenkin keisarinsa suosiosta. Hänestä tuli uudelleen pretoriaaniprefekti, konsuli ja patriisi, ja Justinianus, joka kiitti häntä julkisessa kirjelmässä siitä, että »hänellä oli sydämenasiana keisarinsa menestys», antautui lopulta sokeasti tämän hyödyllisen ja uskollisen palvelijan ohjattavaksi.
Tuntien keisarin suosimana ja rajattoman rikkaana olevansa kaikkivaltias Johannes alkoi vähitellen huumautua onnestaan. Jokseenkin karkeatapaisena, nautinnonhimoisena ja aistillisena hän oli aina rakastanut valtaa niitten puhtaasti aineellisten etujen vuoksi, joita se tuotti hänelle. Hän piti hyvistä aterioista, herkullisista ruoista ja hienoista viineistä. Palkinnoksi onnistuneesta ruokalajista hän saattoi lahjoittaa kokeilleen korkeita julkisia virkoja. Hellespontoksesta ja etäisiltä seuduilta tuotiin hänen pöytäänsä harvinaisia kaloja ja kallisarvoista metsänriistaa. Hän oli suursyömäri ja hurja juomaveikko ja vietti yökausia täydessä humussa eikä sietänyt, että häntä tultiin häiritsemään edes valtionasioissa. Usein tapahtuikin, että hänet tavattiin aamulla tolkuttomasti päissään tai että hän ahtoi itseensä niin ylenmääräisesti ruokaa, että tahri oksennuksillaan sekä lattian että lähimmät pöytätoverinsa. Hänen siveellisyytensä oli kerrassaan surkealla kannalla. Hänet voitiin nähdä kävelemässä pääkaupungin kaduilla vihreään puettuna, niin että hänen ihonsa kalpeus pisti tavallista enemmän silmiin, ympärillään irstas seurue nuoria miehiä ja kurtisaaneja. Läpikuultaviin viittoihin puettuina, niin että kaikki sulot näkyivät selvästi, ympäröi tämä kevytmielisten naisten parvi kaikkivaltiaan ministerin kantotuolia tuhlaten hänelle suudelmia ja hyväilyjä. Johannes puolestaan, joka nojautui veltosti suosikkiensa hartioihin, luuli tällä ylenpalttisen säädyttömällä esiintymisellään sokaisevana aikalaisiaan ja valmistavansa maaperää sille tulevaisuudelle, josta hän kunnianhimoisena uneksi.
Samoin kuin useimmat aikalaisensa oli Johannes Kappadokialainenkin taikauskoinen. Hän luotti sellaisiin ennustajiin, jotka lupasivat hänelle menestystä, ja nämä selittivät hänelle mielellään, että hän saisi kerran panna hartioilleen Augustuksen viitan. Auttaakseen näitten ennustusten toteutumista hän rupesi itsekin tekemään taikatemppuja, ja ylpeän toivon kannustamana hän näki jo hengessään itsensä keisarina ja näytti, niinkuin Prokopios huvittavasti sanoo, »kävelevän pilvien päällä». Hän ei pelännyt Jumalaa eikä paholaista, ja vaikka häntä epäiltiinkin pakanuudesta, hän uskalsi tässä ankaran oikeaoppisessa ja tekopyhässä hovissa olla useimmiten saapumatta kirkkoon, jopa mutista pakanallisia noitumisiakin rukousten sijasta. Kodissaan hän huvittelihe esittämällä muinaiskreikkalaisia juhlamenoja. Ylipapin pukuun vaatetettuna hän rukoili jumalia ja pahojahenkiä — niitten välillä ei noina aikoina huomattu juuri mitään eroa — ja pyysi heitä turvaamaan hänen vaikutusvaltansa Justinianukseen, kunnes odotettu hetki saapuisi, jolloin keisari menettäisi valtansa. Käytännöllisenä miehenä hän käytti suunnattomia rikkauksiaan hankkiakseen itselleen kannattajia valtakunnassa, ja tullakseen yleisesti tunnetuksi hän rupesi tekemään julkisia matkoja maakuntiin suuri ja loistava seurue mukanaan.
Tietä raivatessaan hän ei edes epäröinyt antautua riitaan Teodoran kanssa. Imartelematta keisarinnaa vähintäkään tai osoittamatta hänelle sitä kunnioitusta, jolle hän antoi niin suuren arvon, Johannes käyttäytyi aina häntä kohtaan ylpeästi ja häpeämättömästi. Hän meni vieläkin pitemmälle; hän panetteli Teodoraa julkisesti keisarille toivoen saavansa muuttumaan vihaksi sen suuren rakkauden, jota Justinianus tunsi puolisoaan kohtaan. Tällaista ei Teodora koskaan voinut antaa anteeksi. Siitä hetkestä alkaen leimahti taistelu ilmiliekkiin kiihkeänä ja leppymättömänä keisarinnan ja ministerin välillä. Teodora, joka oli valmis mihin tahansa, vaani vain sopivaa tilaisuutta tuhotakseen kilpailijansa, ja Johannes, joka tiesi erittäin hyvin, että Teodora oli hänen kunnianhimoisten haaveittensa pahin vihollinen, ei säästänyt mitään keinoja hänen perikatonsa valmistamiseksi. Tässä vimmatussa ja salakähmäisessä taistelussa ei prefekti suinkaan jättänyt huomioonottamatta, miten peloittavan vastustajan kanssa hän oli ryhtynyt taisteluun. Hän tiesi, että Teodora kykeni mihin tahansa, vieläpä vapautumaan vihollisestaan murhankin avulla, ja öisin häiritsivät hänen lepoaan usein kamalat aavistukset, vaikka hän olikin järjestänyt ympärilleen tuhansittain vartijoita. Pienimmästäkin kolahduksesta hän havahtui unestaan ja luuli näkevänsä jonkun barbaaripalkkasoturin, jonka tehtäväksi oli jätetty hänen murhaamisensa, lähestyvän päänalaista. Levottomana ja joka hermo jännittyneenä hän tarkasti ovet ja kurkisteli kaikkiin pimeihin soppiin voimatta saada hetkeksikään unta. Mutta päivällä hänen rohkeutensa palasi. Hän oli täysin selvillä siitä, että Justinianus tarvitsi kipeästi hänen palveluksiaan. Hän tiesi vaikuttavansa ihmeellisellä tavalla keisarin mieleen ja luotti sitäpaitsi siihen toivottomaan sekaannukseen, jonka hän oli tahallaan päästänyt vauhtiin talouselämässä ja jonka oli tehtävä hänet itsensä välttämättömäksi, samalla kuin se vaikeutti suuresti hänen jälkeenjättämiensä tilien selvittämistä.
Välittämättä siis paljoakaan siitä ikuisesta nemesiksestä,[8] joka — niinkuin eräs hänen aikalaisensa lausui — maksaa aina pahan pahalla, hän jatkoi petosten ja rikosten täyttämää uraansa tuhlaten rikkauksia ystävilleen, hoitaen maan hallitusta kätyreittensä avulla ja lisäten yhä omaa häpeällistä omaisuuttaan. Hänen kaikkivaltaansa kumarsi koko maailma, eikä palatsissa kukaan uskaltanut mainita tätä »lakien vihollista», tätä »huonointa ihmisten joukossa», niinkuin historiankirjoittajat häntä nimittävät, tuhlaamatta hänen nimelleen ylen määrin imartelua ja kiitosta.
Johannes Kappadokialainen ei kuitenkaan osannut ottaa huomioon Teodoran juonien laajuutta ja syvyyttä. Aluksi keisarinna koetti saada keisaria ymmärtämään, mitä kärsimyksiä prefektin hallitus aiheutti alamaisille ja kuinka vaarallinen se oli koko valtakunnalle kasvattamansa tyytymättömyyden vuoksi. Taitavasti hän vältti esittämästä henkilökohtaisia valituksia ja vetosi vain keisarin valtiolliseen viisauteen, siihen suureen järjestykseen ja täsmällisyyden rakkauteen, jonka kaikki tunnustivat kuuluvan hänen ominaisuuksiinsa, sekä huolenpitoon, jota hän osoitti kansaansa kohtaan. Tällä tavalla ei Teodora saavuttanut mitään. Justinianus ei katsonut voivansa erottaa ministeriä, jonka hänen vihollisensakin julistivat »aikansa suurimmaksi neroksi» ja jolla oli niin verraton taito »hyötyä kaikista mahdollisuuksista ja haihduttaa kaikki hankaluudet».
Teodora koetti nyt herättää keisarin epäilyksiä vetoamalla siihen vaaraan, joka saattoi piillä prefektin kunnianhimossa sekä keisarin valtaa että henkeä vastaan. Justinianus, joka oli tavallisesti hyvinkin taipuvainen kuuntelemaan petollisia ilmiantoja ja aina valmis pienimmästäkin seikasta, joka ärsytti hänen kateuttaan, hylkäämään parhaatkin ystävänsä, ei tahtonut nyt kuulla mitään. Niinkuin kaikkia heikkoja sieluja häntäkin epäilytti sellaisen neuvonantajan erottaminen, johon hän tosiaankin näyttää olleen kiintynyt sekä pitkäaikaisesta tottumuksesta että jonkin verran todellisesta ystävyydestäkin.
Teodora alkoi tulla vakavasti levottomaksi. Voittaakseen keisarin itsepintaisen vastarinnan hän ei uskaltanut ryhtyä pakkotoimenpiteisiin kaikkivaltiasta ministeriä kohtaan, niinkuin aikaisemmin Priscusta vastaan. Johannes oli aivan liian varovainen, jotta Teodora olisi voinut toivoa vapautuvansa hänestä vankilan tai tikarin avulla. Mutta Teodora oli nainen, jolla oli monta keinoa käytettävänään. Saadakseen Johannes Kappadokialaisen tuhotuksi hän pani vireille oikein machiavellimaisen vehkeilyjärjestelmän.
Belisariuksen puoliso Antonina oli vastikään palannut Italiasta Konstantinopoliin. Palatsin ylihovimestarittarena ja keisarinnan läheisenä ystävänä ei tällä, samalla kertaa älykkäällä ja rohkealla, intohimoisella ja kavalalla naisella ollut vertaista, jos oli punottava jokin juoni tai ryhdyttävä mahdottomalta näyttävään hankkeeseen. Niin ainakin väittää Prokopios, joka tunsi hänet hyvin. Jo aikaisemmin hän oli osoittanut suurta neuvokkuutta ja auttanut keisarinnaa hyvin tehokkaalla tavalla. Tällä kertaa oli hänelle vieläkin tärkeämpää keisarinnan auttaminen, joka tunsi hänen salaisuutensa ja saattoi suojella häntä lemmenasioissa. Sen vuoksi hän antautui täydestä sydämestään avustamaan Teodoran suunnitelmia. Sitäpaitsi hän tunsi henkilökohtaista inhoa prefektiä kohtaan. Hän tiesi, että Belisariuksen maine varjosti Johannes Kappadokialaista, joka kadehti kenraalia tämän nauttiman kansansuosion vuoksi. Ja vaikkapa Antonina itse ei suinkaan voinut kerskailla olevansa erikoisen uskollinen puoliso, pelkäsi hän miehensä puolesta sitä epäsuosiota, josta hänkin oli vaarassa joutua osalliseksi. Siitä syystä hän kuunteli halukkaasti Teodoran suunnitelmia ja pani häntä miellyttääkseen koko intonsa niitten mustien juonien punomiseen, johon nämä molemmat naiset nyt yhdessä ryhtyivät.
Johanneksella oli Eufemia niminen tytär, joka oli vielä hyvin nuori, lapsellinen ja avomielinen. Hän oli isänsä ainoa lapsi ja ilo ja ylpeys. Antonina liittyi hänen seuraansa. Käymällä joka päivä Eufemian luona ja imartelemalla häntä hänen onnistui voittaa tytön ystävyys, minkä jälkeen hän otti hänet uskotukseen ja oli avaavinaan hänelle sydämensä. Eräänä päivänä, kun he istuivat kahden kesken jutellen, alkoi Antonina puhella siitä tyytymättömyydestä, jota Belisarius tunsi sisimmässään. Hän valitti katkerasti sitä, ettei voitokas kenraali, joka oli valloittanut Afrikan ja Italian sekä tuonut mukanaan kaksi vangittua kuningasta ja rajattomia rikkauksia Bysanttiin, ollut saanut herransa taholta osakseen mitään muuta kuin kiittämättömyyttä. Tämän vuoksi muka oli Antoninalla täysi syy arvostella ankarasti hallitusta.
Osaamatta epäillä mitään Eufemia kuunteli näitä vaarallisia puheita, ja koska hän itsekin kammosi ja pelkäsi keisarinnaa, jota hän piti vain isänsä vihollisena, hän kysyi viattomasti: »Mutta, rakas ystävä, kun teillä on sotajoukko käytettävänänne, niin miksi sitten alistutte niin arvottomaan kohteluun?»
Tätä juuri Antonina odottikin.
»On mahdotonta ajatellakaan kapinaa leirissä», hän virkkoi, »jollei meillä ole liittolaista pääkaupungissa. Jos vain isäsi rupeaisi liittolaiseksemme, ei varmaankaan olisi vaikea saada voittoa Jumalan avulla».
Tämän keskustelun selosti prefektin tytär tietysti isälleen. Ihastuksissaan tämä jo luuli näkevänsä toteutuneena sen ennustuksen, joka oli luvannut hänelle valtaistuimen. Hän lähetti Antoninalle sellaiset terveiset, että hän haluaisi mielellään keskustella tämän kanssa seuraavana päivänä. Johtaakseen hänet väärille jäljille ja karkoittaakseen hänen mielestään kaikki petoksen epäilyt Belisariuksen puoliso kieltäytyi suostumasta hänen kanssaan tällaiseen keskusteluun. Antonina väitti sen olevan aivan liian vaarallista peliä. Vakoilijain ja petturien täyttämässä kaupungissa oli alituisessa vaarassa joutua kiinni, jolloin kaikki olisi hukassa. Mutta hän aikoi muutamien päivien kuluttua matkustaa takaisin puolisonsa luokse idän armeijaan ja pysähtyä vähäksi aikaa siihen yksinäiseen huvilaan, joka Belisariuksella oli Rufinianeen esikaupungissa Aasian puoleisella rannalla, lähellä Kalkedonia. Käydäkseen muka Antoninaa tervehtimässä prefekti voisi ilman vaikeuksia lähteä sinne, ja siellä olisi mahdollista jutella häiriintymättä ja valmistaa liittoa. Tämä erikoinen varovaisuus miellytti Johannes Kappadokialaista ja kohtauspäivä sovittiin. Teodora, joka oli pitkin matkaa saanut suosikiltaan kuulla tapausten kehityksestä, alkoi vähitellen valmistaa Justinianusta.
Keisari epäili kuitenkin yhä edelleen Teodoran väitteitä. Hän ei voinut ruveta uskomaan, että hänen ministerinsä suunnittelisi salaliittoa häntä vastaan. Keisarinnan onnistui kuitenkin lopulta taivuttaa hänet lähettämään kaksi uskottuaan, eunukki Narseen ja kaartinkomentaja Marcelluksen määrättynä päivänä Belisariuksen huvilaan. Antoninan kätkeminä oli heidän määrä kuunnella salaa keskustelua. Heidän oli käsketty, jos petos näyttäisi ilmeiseltä, vangita prefekti ja, jos hän tekisi vastarintaa, paikalla surmata hänet. Teodora toivoi, että hänen vihollisensa tällä tavoin tuhoutuisi kahakassa voimatta selittää mitään tai puolustella itseään.
Samoihin aikoihin, taipuessaan tällä tavoin keisarinnan tahtoon, Justinianus varoitti kuitenkin viimeisen ystävyydenpuuskan pakottamana salaa suosikkiaan menemästä tuohon vaaralliseen taloon. Johannes Kappadokialainen ei kuitenkaan välittänyt tästä neuvosta, vaan lähti sopimuksen mukaan yöllä mitä suurimmassa salaisuudessa Bosporin poikki Rufinianeeseen pitäen huolta vain siitä, että hänellä oli riittävästi vartijoita mukanaan. Antonina otti hänet vastaan palatsin puutarhassa, jossa Johannes lupasi suostua kaikkeen, mitä häneltä pyydettiin, ja vannoi juhlallisesti panevansa parhaansa keisarin tuhoamiseksi.
Samassa ryntäsivät kiireesti esiin Narses ja Marcellus, jotka olivat kuunnelleet keskustelua erään pensasaidan takana. He koettivat vangita ministeriä, mutta Johanneksen vartijat syöksyivät paikalle metelin kuullessaan, ja niin syntyi tappelu, jossa Marcellus haavoittui. Lopulta pääsi prefekti pakoon. Hän palasi nopeasti pääkaupunkiin ja kiirehti hakemaan itselleen turvapaikan Sofian kirkon loukkaamattomasta pyhäköstä.
Tämä teko juuri kukisti tuon viekkaan miehen, joka oli aina ennen osoittanut enemmän kylmäverisyyyttä ja mielenmalttia. Jos hän olisi uskaltanut rohkeasti näyttäytyä keisarille, olisi hänen ehkä onnistunut vakuuttaa tälle olevansa viaton, mutta pakenemalla hän tunnusti olevansa rikollinen ja ennen kaikkea hän jätti Teodoralle täyden toiminnanvapauden. Tämä sai nyt Justinianuksen erottamaan prefektin. Bysanttilainen tapa vaati, että ministerin täytyi epäsuosioon joutuessaan ruveta hengelliseen säätyyn. Jo Sofian kirkossa oli hänen pakko vastustuksestaan huolimatta antaa leikata hiuksensa päälaelta, ja kun ei käsillä ollut hänen uudessa säädyssään tarvittavia vaatteita, heitettiin hänen hartioilleen asian jouduttamiseksi kaapu, joka kuului sattumalta paikalla olevalle kirkon varoja hoitavalle papille. Prokopios kertoo tämän papin olleen nimeltään Augustus, joten ennustaja siis oli ollut oikeassa väittäessään, että prefekti saisi kerran hartioilleen Augustuksen viitan.
Johannes Kappadokialainen ei koskaan oikein tottunut uuteen arvoonsa eikä tahtonut koskaan suostua suorittamaan papintehtäviä, mikä olisi auttamatta sulkenut häneltä paluutien julkisille kunniapaikoille. Hän luotti onneensa, säilytti yhä toivonsa ja kuvitteli pian jälleen pääsevänsä keisarin suosioon. Justinianus olikin kohdellut häntä uskomattoman lempeästi. Ollessaan maanpaossa Kyzikoksen seuduilla Johannes sai keisarin armosta takaisin suurimman osan aikaisemmin takavarikoitua omaisuuttaan, ja koska hän oli valtansa päivinä varovasti pannut melkoisen osan omaisuudestaan turvaan, oli hän yhä vieläkin suunnattoman rikas ja eli komeasti rauhallisessa ja ylellisessä asunnossaan, jossa hän olisi ollut täysin onnellinen, ellei vaikutusvallan menettäminen olisi kirvellyt hänen mieltään. Yleinen mielipide Konstantinopolissa paheksuikin täydellä syyllä sitä, että sellainen rikollinen sai niin lievän rangaistuksen pahoista töistään sekä että hänen vastoin kaikkea oikeudenmukaisuutta sallittiin elää entistä miellyttävämmissä oloissa.
Onneksi moraalille Teodora oli valveilla. Tämän peloittavan vaarallisen tilanteen aikana, joka oli niin vakava, ettei hän keisarinnana ollessaan ollut aikaisemmin sellaista kokenut, oli hän hetkisen jo vavissut pelätessään menettävänsä valtansa, eikä hän koskaan antanut anteeksi sille miehelle, joka oli uhannut hänen valtiuttaan. Teodoran tyydyttämätön viha häntä kohtaan ei sammunut koskaan, hänen lauhtumaton kostonhimonsa ei säästänyt mitään keinoja valmistellessaan vihollisen tuhoamista, ja viimeiseen elinpäiväänsä asti hän vainosi Johannes Kappadokialaista.
Kyziakoksen kirkon johtajana oli Eusebius niminen pappi, jota yleisesti vihattiin. Turhaan oli pyydetty keisaria erottamaan hänet. Juonitteluillaan ja vaikutusvallallaan hovissa oli hänen aina onnistunut säilyttää asemansa. Vihdoin kasvoi tyytymättömyys siinä määrin, että häntä vastaan muodostettiin salaliitto ja hänet murhattiin Kyzikoksen torilla. Nyt kuitenkin tiedettiin, että Johannes oli ollut kireissä väleissä papin kanssa, ja Teodora käytti innokkaasti hyväkseen tätä tilaisuutta saattaakseen vihollisensa huonoon valoon tässä asiassa. Valittiin muutamia senaattoreja tutkimuksen toimeenpanijoiksi. Johannes pidätettiin ja pantiin vankeuteen, jossa häntä ruoskittiin raipoilla kuin varasta tai rosvoa. Hänen syyttömyytensä oli kuitenkin niin ilmeinen, että häntä ei voitu tuomita kuolemaan. Keisarinnan mieliksi häneltä riistettiin koko hänen omaisuutensa aivan vaatteita myöten, ja hänelle jätettiin vain kehno viitta, minkä jälkeen hänet vietiin kaukaiseen Egyptiin. Entisen ministerin nöyryyttämiseksi perusteellisemmin oli aluksen kapteenin käsketty joka satamassa missä pysähdyttiin pakottaa hänet kerjäämään leipäänsä ohikulkevilta, ja niin nähtiin entisen pretoriaaniprefektin, entisen patriisin ja konsulin puti puhtaaksi ryöstettynä ojentelevan kättään almuja kerjäten. Lopulta hänet karkoitettiin Antinoeen, mutta sielläkään hän ei saanut olla turvassa Teodoran vihalta. Keisarinna vaati tavatakseen Kyzikoksen papin murhaajia, ja uhkauksilla ja lupauksilla hän sai toisen heistä syyttämään Johannesta yllytyksestä murhaan. Toinen ei kidutuksesta huolimatta taipunut valehtelemaan ja pelastamaan itseään syyttömän ilmiantamisella. Sillä tavoin Johannes säästyi, mutta aina keisarinnan kuolemaan asti hänen täytyi elää kurjasti maanpaossa, usein vanginvartijainsa pahoinpitelemänä.