Tuo lujatahtoinen mies ei kuitenkaan menettänyt tällaisessa alennustilassakaan rohkeuttaan, itseluottamustaan ja julkeuttaan. Tämä valtiollinen vanki, joka muisti ennen olleensa rahaministeri, huvittelihe muistuttelemalla aleksandrialaisille, että he olivat velkaa valtiolle. Tämä maanpakolainen, joka eli köyhyydessä kaikkien hylkäämänä, uneksi aina siitä valtakunnasta, jota hän oli toivonut. Teodoran kuoltua hän sitten lähtikin takaisin Konstantinopoliin yhä rohkeana ja uskaliaana luottaen onnelliseen tähteensä. Mutta oli jo liian myöhäistä. Justinianuksella oli ollut seitsemän vuotta aikaa unohtaa entinen suosikkinsa. Johannes Kappadokialainen ei voinut saavuttaa takaisin hänen suosiotaan, vaan sai kuolla papin puvussa, johon hänen oli täytynyt vastoin tahtoaan pukeutua.
Teodora oli saanut tästä kaikkivaltiaasta ministeristä kunnioitettavan vastustajan, joka oli hänen itsensä vertainen älyssä, kunnianhimossa ja häikäilemättömyydessä. Niinpä hän sitten joutuikin käyttämään Johannesta vastaan taistellessaan kaikkia niitä apuneuvoja, joita hänen nerokas henkensä suinkin keksi, ja hän saattoi tosiaankin olla ylpeä voitettuaan sen ankaran ottelun, johon oli ryhtynyt. Toisilla yhtä kekseliäillä keinoilla hän sai pidetyksi kuuliaisena ja uskollisena erään toisen miehen, jonka vaikutusvalta ei suinkaan ollut vähemmin peloittava kuin Johannes Kappadokialaisen. Kertomus Teodoran suhteesta Belisariukseen ja tämän puolisoon Antoninaan ei suinkaan ole, jos on opittava tuntemaan keisarinnan luonnetta, vähemmän valaiseva kuin kertomus Teodoran ja Johannes Kappadokialaisen taistelusta.
9
Loistavien voittojensa, suuren maineensa, rikkautensa ja nauttimansa kansansuosion takia olisi Belisariuksen samoin kuin Johannes Kappadokialaisenkin pitänyt tuntua Teodorasta vallan tavoittelijalta, kenties vielä Johannestakin vaarallisemmalta, koska hänellä oli käskettävänään se mahti, joka oli Bysantissa välttämätön välikappale vallankumouksen tekemiseen, nimittäin sotajoukko.
Belisarius oli sen aikakauden suurin sotapäällikkö. Hän oli voittanut persialaiset, itägootit ja vandaalit, kukistanut Afrikan ja Italian sekä tuonut kaksi vangittua kuningasta Justinianuksen eteen, kuljettanut riemusaatossa Konstantinopoliin Genserikin ja Teoderikin aarteet sekä laajentanut valtakunnan maa-alueen kaksinkertaiseksi. Kartagon kukistumisen jälkeen hän oli loistavin näytelmin elvyttänyt hippodromissa entisen roomalaisen ihanuuden muiston. Tuntikausia hän oli kuljetuttanut riemuitsevan ihmisjoukon editse Afrikan aarteita, omien kättensä saalista, kultaisia valtaistuimia, kallisarvoisia astioita, röykkiöittäin jalokiviä, palkintomaljoja, kalliita pukuja, upeita vaunuja sekä pitkän rivin vaaleatukkaisia barbaarivankeja. Näitten joukossa herätti erikoisesti huomiota Gelimer, joka pitäen vieläkin harteillaan kuninkaan purppuraviittaa loi kaihomielisiä ja ylenkatseellisia silmäyksiä ympärilleen. Istuen korkealla triumfivaunuissaan Belisarius oli sirotellut avokäsin hopeaa ja kultaa kansanjoukkoon sekä kourallisittain keisarin kuvalla leimattuja rahoja, ja kiitollinen Konstantinopoli oli kohottanut kultaisia muistopatsaita voitokkaalle sotaherralle ja juhliakseen »roomalaista kunniaa» painattanut Belisariuksen kuvan Justinianuksen kuvan viereen muistorahoihin. Ravennan valloituksen jälkeen hän oli viikkokausia täyttänyt koko Bysantionin maineensa loistolla. Kun hän marssi Pyhään palatsiin seurueenaan kirjava joukko goottilaisia, persialaisia, maurilaisia tai vandaalisotilaita, ei kansanjoukko koskaan väsynyt ihailemaan hänen komeaa vartaloaan, hänen ystävällistä olemustaan, hänen jaloja ja ylväitä piirteitään. Ylistettiin hänen hyveitään, rohkeuttaan ja voittojaan, riemuittiin hänet nähdessä ja tungeskeltiin hänen ympärillään, jotta olisi voitu osoittaa hänelle suosiota ja puhutella häntä. Hän salli sen tapahtua, oli rakastettava ja aulis sekä lausui ystävällisen sanan jokaiselle. Kun hän ratsasti sotajoukkonsa etunenässä — siihen kuului seitsemäntuhatta miestä, jotka kaikki ihailivat häntä henkilökohtaisesti ja uskollisesti — oli hän uransa huippukohdassa aivan kuin kaikkivaltias kuningas, joka saapuu pääkaupunkiinsa.
Hän oli sotajoukon ja kansan epäjumala. Sotilaat ihailivat häntä sen erikoisen urhoollisuuden vuoksi, jolla hän taisteli yksinkertaisen sotilaan tavoin ratsujoukkojensa etunenässä, sekä myöskin hänen jalomielisyytensä ja anteliaisuutensa tähden. Oli verraton kunnia kuulua hänen henkivartiostoonsa, voitetuista urhoollisimmat olivat kiitollisia saadessaan palvella häntä, ja kuullakseen häneltä hyväksyvän sanan hänen sotilaansa uhmasivat kaikkia vaaroja ylen määrin onnellisina, jos voivat uhrata henkensä päällikkönsä puolesta. Maaseudulla rakasti kansa häntä sen säädyllisyyden vuoksi, jota hän vaati sotilailtaan, sen innon vuoksi, jolla hän koetti säästää maata, sekä sen tarkkuuden vuoksi, jolla hän maksoi kaikki sotajoukolle otetut tarpeet. Konstantinopolissa kansa oli jo unohtanut sen verisen ankaruuden, jolla hän oli kukistanut Nika-kapinan, ja muisti ainoastaan hänen voittonsa sekä nimitti häntä maailman suurimmaksi sotapäälliköksi. Hänen vastustajansakin tunnustivat hänen etevät ominaisuutensa. Jo yksistään se seikka, että hän oli joukkojen etunenässä, tuntui takaavan menestyksen; hänen pelkkä nimensä merkitsi voittoa. Kaiken lisäksi hän oli saanut vapaasti ratkaista, tahtoiko ruveta voitetun Italian kuninkaaksi ja hallita niitä gootteja, jotka oli juuri kukistanut, ja jotka olivat tarjonneet voittajalleen valtaistuinta, koska osasivat hyvin arvioida sotilaallista taitavuutta. Kunnian kehä päänsä ympärillä ja ruhtinaallisen omaisuuden haltijana Belisarius tuntui tosiaankin keisarikunnan varsinaiselta hallitsijalta. »En usko», kirjoittaa eräs senaikuinen historioitsija, »että kukaan olisi uskaltanut vastustaa hänen käskyjään. Koko maailma riensi tottelemaan häntä yhtä paljon kunnioituksesta hänen suuria voittojaan kohtaan kuin peläten hänen valtaansa. Belisarius oli Bysantin kunnioitetuin mies, sillä hän tunsi valtion asiat ja oli keisarin neuvonantaja, jonka sana painoi palatsissa erittäin paljon, koska tiedettiin, että hän oli tarpeeksi voimakas panemaan, jos halusi, oman tahtonsa täytäntöön. Ja tahtomattaan ja tietämättään hän oli kaikkien vallanpitäjien silmätikkuna. Johannes Kappadokialainen vihasi häntä ja piti häntä kilpailijanaan hovissa. Teodora ei myöskään ollut hänelle oikein suopea, koska pelkäsi Belisariuksen voivan joskus tuntea houkutusta vallankaappauksen tekemiseen. Justinianuskin, joka kuitenkin luotti melkoisesti nuoruudenystäväänsä, pelkäsi välistä saavansa hänestä seuraajan. Ja muuten olikin pääkaupungissa jokseenkin yleinen se käsitys, että Belisarius vain odotteli sopivaa tilaisuutta hallituksen kukistamiseen.
Onneksi keisarille Belisarius ei ollut poliitikko. Hän oli uskollinen ja rehellinen sotilas eikä pyrkinytkään muuksi. Hän oli keisarin maanmies ja oli jo varhain ennen kohoamistaan henkilökohtaisesti kiintynyt Justinianukseen. Hän tunsi olevansa liittynyt hallitsijaansa voimakkaammin sitein kuin tavallinen alamainen. Kun Justinianus kehoitti häntä vannomaan, ettei koko elämässään tavoittelisi kruunua, hän vannoi auliisti tämän valan ja pitikin sen. Hän ei ollut luonteeltaankaan taipuvainen kunnianhimoisiin haaveisiin. Häntä miellyttivät kyllä kunnianosoitukset, ulkonainen loisto ja kansansuosio, mutta hän ei tavoitellut todellista valtaa, ja hän olisi tuntenut mielensä hyvin vaivautuneeksi, jos hänen olisi pitänyt asettua ensimmäiselle paikalle. Vaikka hän olikin urhoollinen sotilas ja erinomainen sotapäällikkö, puuttui häneltä kuitenkin varsinaisen ammattinsa ulkopuolella olevissa asioissa henkilökohtaista käsitystä ja omaa arvostelukykyä. Hän oli syntynyt panemaan toimeen toisen käskyjä ja palvelemaan eikä tahtonut olla mitään muuta kuin hyvä palvelija ja altis työkalu keisarillisen tahdon palveluksessa. Hän kunnioitti suuresti vallassaolevaa mahtia ja oli nöyrä luonteeltaan. Toisinaan hänen suuruutensa vaivasi häntä, ja sen vastapainoksi hän nöyrtyi enemmän kuin oli tarpeellista. Hän tiesi, että keisarinna ei pitänyt hänestä, ja lepyttääkseen tätä hän alkoi avustaa hänen pyrkimyksiään, usein hyvin mitättömiäkin. Sitäpaitsi hän tiesi, että Justinianus kadehti hänen suurta kunniaansa, hänen omaisuuttaan ja mainettaan, ja sen vuoksi hän koetti parhaansa mukaan liiankin monilla heikkouden osoituksilla rauhoittaa häntä. Tältä sotilaalta, joka osoitti taistelutantereella loistavaa urhoollisuutta, puuttui rohkeutta tavallisen elämän asioissa. Koko ikänsä hän pelkäsi Teodoran kostonhimoa ja vielä enemmän riitautumista hänen kanssaan, ja sen vuoksi hän joutui koko elämänsä ajan liian nöyrästi ottamaan osaa kaikkiin vaimonsa juonitteluihin turvatakseen sillä tavoin asemansa. Belisarius on rappeutumiskauden sankari — hän ei ollut eheä, voimakas ja karaistunut luonne.
Koko ikänsä hän alistui vastaan sanomatta siihen, että hänen tekonsa annettiin ilmi, että häntä parjattiin ja petettiin. Koko ikänsä hän piti hyvänään solvaukset ja loukkaukset puhumatta sanaakaan. Eikä häntä säästettykään. Afrikkalaisessa sotajoukossa sijoitettiin keisarin aloitteesta hänen omaan pääesikuntaansakin vakoilijoita, jotka ilmiantoivat Konstantinopoliin hänen viattomimmatkin toimenpiteensä vääristellyssä muodossa. Italian sotaretken aikana annettiin hänelle virkatoveriksi tai paremminkin kaitsijaksi Teodoran uskottu Narses. Tälle oli jätetty virkakirje, joka oikeutti hänet valvomaan ylipäällikön toimia. Kolme neljä kertaa riistettiin Belisariukselta äkkiä ylin käskyvalta selittämättä laisinkaan, mistä tämä johtui. Mentiinpä niinkin pitkälle, että häneltä otettiin henkivartiostokin ja takavarikoitiin osa hänen omaisuuttaan. Ensimmäisen voitokkaan Italian sotaretken jälkeen kiellettiin häneltä riemukulkueen järjestäminen, toisen sotaretken aikana taas hänet saatettiin tässä tilaisuudessa niin noloon asemaan, että hänen sotilasmaineensa tahraantui ikipäiviksi. Nämä olivat kaikki erinomaisia keinoja, mutta Teodora keksi vieläkin paremman pitääkseen Belisariuksen varmasti ja uskollisesti velvollisuutensa rajoissa: hän otti Antoninan palvelukseensa.
Jos voi uskoa Salaisia muistelmia, oli Antoninalla samoin kuin Teodorallakin takanaan hyvin myrskyinen nuoruus. Sirkuksen ajomiehen ja erään kurtisaanin tyttärenä hän oli aluksi viettänyt hyvin paheellista elämää. Sen jälkeen hän oli solminut halvan avioliiton, jossa hänelle näyttää syntyneen useita lapsia, muitten muassa poika, jonka nimi oli Fotius. Leskeksi jäätyään hän oli tavannut Belisariuksen, ja vaikka hän ei enää ollut aivan nuori — niihin aikoihin, jolloin Justinianus nousi valtaistuimelle, Antonina oli yli neljänkymmenen — oli hänen onnistunut valloittaa kenraalin sydän. Belisarius meni naimisiin hänen kanssaan ja rakasti häntä koko ikänsä niin kiihkeästi, että Bysantin yksinkertaiset ihmiset tapansa mukaan eivät voineet selittää niin uskollista ja kestävää rakkautta muuten kuin taikakeinojen synnyttämäksi. Belisarius rakastikin Antoninaa aivan mielettömästi, ja koska hän ei voinut olla lainkaan erossa puolisostaan, vei hän hänet mukanaan kaikille sotaretkille, Afrikkaan, itämaille, Italiaan, ja antoi hänen olla aina saapuvilla neuvotteluissa. Antoninan vuoksi hän saattoi uhrata tärkeimmätkin sotilaalliset hankkeet, unohtaa velvollisuutensa kenraalina ja vakavat valtion asiat; hänen vuokseen hän alentui hyvin valonarkoihin juonitteluihin, eikä mikään ollut hänelle liian kallista, kun oli tyydytettävä Antoninan oikkuja, hänen kostonhimoaan ja vihaansa. Näyttävätpä Belisariuksen omat ystävätkin olleen kuohuksissa tällaisesta kiintymyksestä, joka ei suinkaan ole tavallista avioliitossa. Belisarius oli kerta kaikkiaan täydellisesti vaimonsa vaikutusvallan alainen eikä pettänyt häntä koskaan.
Huomattava on, että Antonina oli erittäin älykäs nainen sekä rohkea ja neuvokas. Rooman piirityksen aikana hän uskalsi tunkeutua aivan mitättömän saattueen suojaamana piirittäjien taistelulinjojen lävitse jouduttamaan apuväen saapumista. Toisen Italian sotaretken aikana hän otti osaa siihen hyökkäykseen, joka pantiin toimeen ikuisen kaupungin vapauttamiseksi piirityksestä. Hänen neuvokkaat aivonsa askartelivat pienimpienkin asiain tuntemisessa. Kun Belisariuksen sotajoukko kuljetettiin laivoilla Afrikkaan, oli hän ainoa, joka osasi varustaa kenraalin pöytään raikasta juomavettä säilyttämällä sitä suurissa lasiastioissa, jotka kaivettiin hiekkaan lastiruuman pohjalle suojaan auringonsäteiltä. Mutta ennen kaikkea hän huolehti tarkoin Belisariuksen onnesta, josta hänen omansakin riippui. Hankkiakseen niitä lisävarustuksia, joita Belisarius tarvitsi, hän ei koskaan epäröinyt lähteä pitkälle matkalle Italiasta Konstantinopoliin, ja puolisoaan auttaakseen hän turvautui koko siihen vaikutusvaltaan, joka hänellä oli hovissa.
Teodora oli piankin selvillä siitä, että Antoninan säilyttäminen merkitsi Belisariuksen säilyttämistä. Näyttää siltä kuin olisi keisarinna aluksi tuntenut hyvin vähän myötämielisyyttä kenraalin puolisoa kohtaan, jopa suorastaan inhonnut häntä. Eikö hän kenties hyväksynyt niitä häpeällisiä seikkailuja, joilla tämä intohimoinen nainen piankin teki miehensä yleisen naurun alaiseksi? Se on hyvin mahdollista. Mutta vieläkin enemmän hän varmasti pelkäsi, että Antonina voisi antaa kenraalille sellaisia neuvoja, jotka olivat vaaraksi Justinianuksen kruunulle. Antonina punoikin todellisuudessa juonia vain huvin vuoksi, ja hänellä oli suuri kyky saada ehdotuksensa onnellisesti toteen. Hänellä ei ollut minkäänlaisia tunnonvaivoja, hän oli salakavala, väkivaltainen sekä kunnianhimoinen, janoten mahtia ja vaikutusvaltaa, ja hän oli ennen kaikkea paljon älykkäämpi ja yritteliäämpi kuin Belisarius. Teodoralla oli täysi syy pelätä, että sellainen nainen voisi jonakin päivänä houkutella patriisin mielen pois lainkuuliaisuuden ja uskollisuuden tieltä. Sen vuoksi Teodora koettikin saada Antoninan valtaansa vakuuttautuakseen sillä tavoin hänen vaiteliaisuudestaan ja saadakseen Belisariuksen vaarattomaksi.
Eräässä suhteessa Teodora onnistuikin.
Kun bysanttilaisen laivaston piti kesäk. 22 p:nä v. 535 purjehtia Konstantinopolista kurittamaan Afrikkaa, oli patriarkka Epifanius, taivuttaakseen taivaan suosimaan hurskasta yritystä, antanut nuoren, hiljattain kristinuskoon kääntyneen ja edellisenä iltana kastetun sotilaan nousta amiraalilaivaan. Hänen nimensä oli Teodosius, ja hän oli jo jonkin aikaa kuulunut Belisariuksen henkivartiostoon. Ylipäällikkö ja hänen puolisonsa olivat myöskin olleet kummeina hänen kastetilaisuudessaan, ja tämän pyhän kummivanhemmuuden vuoksi pitivätkin he itseään hänen kasvatusisänään ja -äitinään.
Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennen kuin Antonina alkoi tuntea Teodosiusta kohtaan syvempää mieltymystä. Pitkän merimatkan toimettomina hetkinä hän rakastui nuorukaiseen, ja koska hän kerran liekkiin leimahdettuaan ei tuntenut turhia tunnonvaivoja, otti hän tämän pian rakastajakseen. Aluksi hän piti suhteensa hyvin salassa, mutta pian hän aivan julkisesti paljasti salaisuutensa. Kaikki hänen palvelijansa tiesivät asian, vain Belisariukselta se pysyi vielä salassa.
Kartagossa yllätti kuitenkin ylipäällikkö rakastavat eräässä huoneessa palatsin pohjakerroksessa sellaisessa puvussa, ettei minkäänlainen epäilys enää ollut mahdollista, ja tietenkin hän joutui tästä aivan suunniltaan. Mutta Antonina säilytti täysin mielenmalttinsa ja virkkoi: »Aioimme juuri kätkeä tänne kellariin muutamia saaliista otettuja kalleuksia, jotta ne eivät joutuisi keisarin käsiin». Belisarius rakasti rahaa ja vielä enemmän puolisoaan. Niinpä hän sitten uskoikin mielellään tällaiset vakuuttelut eikä välittänyt omien silmiensä liiankin ilmeisestä todistuksesta.
Miehensä sokeudesta rohkaistuneena Antonina kävi yhä hillittömämmäksi, ja kun Belisarius lähti Afrikasta palatakseen Bysanttiin ja kun hän seuraavana vuonna matkusti Sisiliaan, otti Antonina kaikkialle rakastajansa mukaan. Saipa hän taivutetuksi heikon puolisonsa nimittämään Teodosiuksen heidän omaisuutensa hoitajaksi.
Syrakusassa Antonina sai aikaan todellisen häväistysjutun, koska hän ei yrittänytkään salailla suhdettaan Teodosiukseen. Antoninan ympäristö ei kuitenkaan uskaltanut sanoa mitään; tiedettiin, kuinka heikko Belisarius oli vaimoaan kohtaan, eikä kukaan suinkaan ollut niin sokea, ettei olisi ymmärtänyt, kuinka vaarallista oli joutua Antoninan myrkyllisen kostonhimon uhriksi. Jokainen piti sen vuoksi järkevämpänä ja edullisempana olla hyvissä väleissä Antoninan kanssa kuin avata hänen puolisonsa silmät. Eräs kamarineito Makedonia, joka varmaankin oli tyytymätön emäntäänsä, uskoi kerran vaiteliaisuuslupauksen saatuaan Belisariukselle hänen onnettomuutensa ja antoi kahden Antoninan kamarineitoina palvelevan orjatytön todistaa syytöstensä todenperäisyyden. Kenraali raivosi ja antoi heti käskyn surmata Teodosiuksen; mutta ne sotilaat, jotka saivat tämän tehtäväkseen, pitivät varmimpana varoittaa nuorta miestä, jonka onnistuikin paeta ja etsiä suojaa Efesoksen kirkosta. Viekas Antonina osasi tälläkin kerralla selviytyä pelistä. Hän sai uskotelluksi Belisariukselle joutuneensa häpeällisen parjauksen uhriksi, eikä hänen ollutkaan vaikea todistaa syyttömyyttään. Ehkäistäkseen tällaisten tapausten toistumisen hän vaati miestään luovuttamaan ilmiantajat hänen käsiinsä. Liian rohkeapuheiselta kamarineidolta ja uskottomilta orjilta leikattiin kieli, minkä jälkeen heidät pantiin säkkeihin ja heitettiin mereen.
Yhtä julmasti Antonina kosti muillekin vihollisilleen Belisariuksen ympäristössä. Eräs rykmentin esikuntaupseeri, Konstantinus, oli uskaltanut sanoa: »Minä olisin päästänyt rakastajan karkuun ja surmannut naisen». Antonina ei koskaan unohtanut näitä sanoja. Itsepintaisen kärsivällisesti koetti hän vähitellen heikontaa puolisonsa Konstantinusta kohtaan tuntemaa myötämielisyyttä, ja kun tämä upseeri oli sitäpaitsi hyvin kopea ja muuttui helposti julkeaksi, ei Antoninan ollut vaikea saada miehiä kireihin väleihin. Kaiken lisäksi Konstantinus horjahti Italian sotaretken aikana varastamaan joukon arvoesineitä eräältä arvokkaalta Praesidius nimiseltä Ravennan porvarilta ja kieltäytyi kaikista kenraalin innokkaista kehoituksista huolimatta antamasta niitä takaisin. Nyt oli Belisariuksen kärsivällisyys lopussa. Kiihtyneenä hän kysyi upseerilta, aikoiko tämä yhä edelleenkin kieltäytyä tottelemasta määräyksiä, ja kun toinen vieläkin käyttäytyi uppiniskaisesti, kutsui Belisarius vartijoita. »Varmaankin minua surmaamaan», huudahti Konstantinus, joka tiesi, kuinka Antonina vihasi häntä, ja siekailematta hän paljasti tikarinsa ja hyökkäsi Belisariuksen kimppuun. Hänet saatiin kuitenkin kiinni, minkä jälkeen hänet heitettiin vankilaan, jossa hänet surmattiin. Antonina oli saanut kostonhalunsa tyydytetyksi.
Vaimonsa rukouksista Belisarius tietysti oli rientänyt kutsumaan Teodosiuksen takaisin. Mutta tämä ei niin vähällä taipunutkaan. Kenraali oli tuonut mukanaan Italian-armeijaansa Antoninan pojan Fotiuksen, ja tätä nuorta miestä hän kohteli isällisen hellästi. Fotius puolestaan inhosi Teodosiusta, jonka hän epäili olevan suhteessa äitiin ja jota hän sitäpaitsi kadehti Belisariuksen suosion vuoksi. Teodosius, jonka rohkeus ei näyttänyt olevan kovinkaan pysyväistä lajia, selitti, ettei hän tahtonut palata, niin kauan kuin Fotius oli kenraalin läheisyydessä. Rakastajan ja pojan välillä ei Antoninan ollut vaikea valita. Hän vehkeili niin taitavasti, että Fotius vihdoin lopen väsyneenä ja inhoten kaikkia epärehellisiä menettelytapoja suostui lähtemään takaisin Bysanttiin ja silloin alkoi taas uudelleen Antoninan ja Teodosiuksen lemmensuhde Belisariuksen leväperäisen valvonnan turvissa. Kun sotapäällikkö Ravennan antautumisen jälkeen palasi Konstantinopoliin, saapui Antoninakin riemusaatossa pääkaupunkiin puolison ja rakastajan välissä.
Teodora oli piankin saanut selville tämän suhteen, jota kesti seitsemän vuotta ja josta kaikki puhuivat aivan julkisesti, ja Antonina tiesi, että keisarinna oli kuullut hänen jok’ainoasta seikkailustaan. Tämä lähensi molempia naisia toisiinsa. Lepyttääkseen keisarinnan suuttumusta Belisariuksen puoliso asetti koko joustavan oveluutensa hänen palvelukseensa, onnistuipa hänen Italiassa ollessaan auttaa Teodoran vihollisen paavi Silveriuksen kukistamista. Teodora, joka ymmärsi panna arvoa Antoninan kekseliäisyydelle, huomasi omasta puolestaan suojelemalla Antoninan seikkailuja voivansa saada hänestä nöyrän valtiollisen aseen ja samalla takaavansa Belisariuksen uskollisuuden. Kun he olivat tällä tavoin liittyneet toisiinsa yhteisten etujen vuoksi, alkoivat he lähemmin tutustuttuaan pitää toisistaan. Antoninasta tuli keisarinnan julkinen suosikki ja läheinen uskottu ystävä. Hän pääsi ylihovimestarittaren korkeaan asemaan keisarinnan hovissa, ja menestyksestään varmana hän ei enää pelännyt mitään.
Teodosiusta alkoi kuitenkin lopulta hieman arveluttaa tämä suhde, josta niin yleisesti tiedettiin. Kenties hän oli myöskin vähän väsynyt itsepintaiseen rakastajattareensa. Toisen kerran hän lähti nyt tiehensä ja meni tällä kertaa luostariin saadakseen rauhaa. Antonina joutui aivan suunniltaan epätoivosta, pukeutui surupukuun ja kieltäytyi ottamasta vastaan ketään eikä edes Belisariuksenkaan läsnäollessa lakannut vaikeroimasta, että oli menettänyt uskollisen, rakastettavan ja viehättävän ystävän. Hän jatkoi tätä niin kauan, kunnes hänen oivallinen puolisonsa pyysi päästä Justinianuksen ja Teodoran puheille selittäen heille, ettei hän voinut mitenkään tulla toimeen ilman verratonta palvelijaansa Teodosiusta ja rukoillen keisaria toimittamaan hänet takaisin luostarista. Hän meni vieläkin pitemmälle. Hänen oli nyt lähdettävä itämaille ja vastoin entistä tapaansa hän suostui jättämään Antoninan pääkaupunkiin. Niin pian kuin Belisarius oli lähtenyt, riensi Teodosius, joka oli juhlallisesti luvannut olla koskaan poistumatta luostarista, salaisesti tapaamaan rakastajatartaan.
Intohimo teki Antoninan varomattomaksikin. - Belisarius, erossa hänestä ja toisten vaikutusvallan alaisena, uskalsi vihdoinkin avata silmänsä. Fotius otti tehtäväkseen selittää hänelle, miten asiat olivat. Tämä nuori mies pelasi tosiaankin vaarallista peliä, kun otetaan huomioon, että äiti koetti vihoissaan saattaa poikaansa huonoon valoon päällikön silmissä, jopa, niin väitetään, suunnitteli Fotiuksen tieltä raivaamistakin. Fotius selitti Belisariukselle, kuinka hänen auttamatonta heikkouttaan käytettiin peräti julkealla tavalla väärin. Kenraali, joka tunsi tällä kertaa voivansa turvautua luotettavaan tukeen, suuttui tosissaan, ja pyysi Fotiusta avuksi ruvetessaan kostamaan loukattua kunniaansa.
Mutta tällä ratkaisevalla hetkelläkään ei Belisarius voinut ruveta kohtelemaan Antoninaa ankarasti. »Rakastan puolisoani», hän virkkoi. »Jos rankaisenkin sitä miestä, joka on loukannut kotiani, en kuitenkaan tee Antoninalle mitään pahaa. Mutta niin kauan kuin Teodosius elää, en totisesti anna hänelle anteeksi».
Vaikka Belisarius olikin esittänyt tällaiset ehdot ja vaikka hänen tahdonvoimaansa ei ollut paljoa luottamista, suostui Fotius kuitenkin auttamaan häntä. Pyhän kirjan nimessä molemmat miehet vannoivat juhlallisen valan, luvaten olla hylkäämättä toisiaan ja vaikkapa yhdessä uhmata kuolemaakin. Sitten he asettuivat odottamaan sopivaa tilaisuutta.
Oli vuosi 541. Antonina oli vastikään tehnyt Teodoralle erittäin suuren palveluksen. Hän oli ollut sieluna siinä juonittelussa, jonka avulla Johannes Kappadokialainen oli kukistettu, ja hänen arvonsa oli noussut samassa suhteessa. Nyt ei hänen mielestään ollut lainkaan vaarallista lähteä Belisariusta tervehtimään. Toimitettuaan rakastajansa Efesokseen hän matkusti armeijan majailupaikkaan.
Vastoin odotuksiaan hän tapasi Belisariuksen täyden raivon vallassa. Niin pian kuin tämä oli saanut puolisonsa saapumisesta tiedon, hän unohti valtion asiatkin omien huoltensa vuoksi ja antoi täyden vallan pelottavalle mielenkuohulleen. Ensi kerran elämässään hän otti Antoninan huonosti vastaan, sulki hänet telkien taakse tarkan valvonnan alaisena, suunnittelipa kerrassaan hänen surmaamistaankin. Samoihin aikoihin Fotius otti kuulusteltavakseen yhden äitinsä eunukin, ja saatuaan häneltä tietää Teodosiuksen olinpaikan vangitsi Antoninan rakastajan pyhän Johanneksen kirkossa Efesoksessa kaupungin piispan suostumuksella, takavarikoi suosikin omaisuuden ja vei hänet itsensä tarkan valvonnan alaisena kaukaiseen linnaan Kilikiaan.
Mutta Belisarius ja Fotius olivat valinneet sopimattoman ajankohdan. Teodora ei sallinut ystävätärtään ahdistettavan. Hyvin levottomana siitä, mitä Antoninalle oli tapahtunut hän kutsutti Belisariuksen kiireesti puheilleeen Bysanttiin. On jo aikaisemmin kerrottu, kuinka hän kosti Fotiukselle ja tämän ystäville suojattinsa kärsimät vääryydet sekä kuinka rohkean rauhallisesti hän luovutti ystävättärelleen takaisin häneltä ryöstetyn rakastajan. Mutta samalla hän myöskin rakensi uudelleen rauhan Belisariuksen kotona. Rajaton rakkaus puolisoon oli lepyttänyt sotapäällikön jo ennen hänen pääkaupunkiin saapumistaan, ja kun hänen huomattiin niin perin pohjin muuttuneen, ihmettelivät Konstantinopolin asukkaat, jotka olivat uteliaina seuranneet tämän tragikomedian kehitystä, millaista noituutta nyt oli käytetty miesparkaa vastaan. Sen vuoksi ei Teodoran ollutkaan kovin vaikea saada sovintoa aikaan puolisoitten välillä. Kenraali antoi tosin suostutella itseään jonkin aikaa. Mutta Teodosius oli juuri kuollut erittäin sopivalla hetkellä, ja keisarinna pysyi lujana vaatimuksessaan. Belisarius otti Antoninan jälleen armoihin ja tapansa mukaan huolettomana hän ei paljoakaan välittänyt siitä, miten Fotiuksen ja hänen ystäviensä oli käynyt.
Keisarinnaa miellyttääkseen Belisarius oli käyttäytynyt sekä raukkamaisesti että petollisesti. Mutta tämä seikkailu oli jossakin määrin jäähdyttänyt häntä. Hän näyttää tunteneen jonkinlaista äänetöntä kostonhimoa näitä kahta naista kohtaan, jotka olivat nöyryyttäneet häntä. Vuonna 542 hän oli jälleen saanut ylipäällikön toimen, mutta hän hoiti sotilastehtäviään jokseenkin välinpitämättömästi, puhuipa ihmisten väitteitten mukaan suorastaan uhkailevastikin, mikä loukkasi syvästi Teodoraa. Keisarinnan mielestä hänen piti sen vuoksi saada läksytys. Belisariukselta otettiin äkkiä käskyvalta pois ja hänet kutsuttiin Konstantinopoliin. Sitäpaitsi oli hänelle ilmoitettu, että kaikki rahat oli luovutettava eräälle keisarinnan eunukille sekä että hänen oli jätettävä leiriin henkivartiosto, jonka uskollisuutta pelättiin. Kenraali, jonka keisaripari otti kylmästi vastaan ja jota ystävät kohtelivat välinpitämättömästi, he kun pelkäsivät itse joutuvansa ikävään asemaan, näytti auttamatta joutuneen epäsuosioon. Ja surkeaa oli nähdä suuren sotapäällikön yksin vaeltavan katuja kaikkien hylkäämänä, hajamielisen ja huolestuneen näköisenä, joka hetki peläten henkeään ja tuntien jo olevansa salamurhaajien ympäröimä.
Tällä välin Antonina nautti palatsissa mitä suurinta suosiota. Hän oli keisarinnan sydänystävä ja alituisesti hänen seurassaan. Edellisen vuoden tapausten jälkeen olivat muuten hänen ja Belisariuksen välit aika viileät. Teodora arvioi taitavasti sen hyödyn, jonka puolisoitten täydellinen sovinto aiheuttaisi. Silloin saisi Belisarius kiittää Antoninaa pääsystään hallitsijaparin armoihin ja joutuisi sen vuoksi ikipäiviksi sen naisen palvelijaksi, joka oli pelastanut hänet.
Belisarius, joka oli eräänä päivänä tapansa mukaan saapunut keisarin vastaanottohuoneeseen, näki siellä vain hyvin vihamielisiä ja kylmäkiskoisia ilmeitä, minkä lisäksi hovipalvelijat kohtelivat häntä loukkaavalla tavalla — ja se oli kerrassaan levottomuutta herättävä enne. Illalla hän palasi kotiin entistäkin huolestuneempana kohtalostaan ja heittäytyi vuoteelleen pelosta vavisten, alakuloisena ja arvokkuutta vailla. Antonina oli kotona ja meni hänen huoneensa lävitse valittaen pahoinvointia. Yö tuli. Äkkiä kuului raju kolkutus portilta. »Keisarinnan käskystä», huusi eräs palatsin palvelija. Belisarius, joka luuli viimeisen hetkensä tulleen, jäi makaamaan iskua odottaen.
Kuolinsanoman sijasta palvelija toikin Teodoralta kirjeen, joka kuului seuraavasti:
»Ystäväni, tiedät mitä olet rikkonut meitä vastaan. Mutta minä olen läheisissä väleissä vaimoosi ja hänen vuokseen olen päättänyt antaa sinulle anteeksi. Tiedä, että sinun on kiitettävä häntä hengestäsi, ja myöskin vain hänen avullaan voit tulevaisuudessa toivoa menestystä ja onnea. Aiomme nyt pitää silmällä, kuinka osaat tästä lähin kohdella häntä».
Antonina, joka tunsi kirjeen sisällyksen, odotti uteliaana seurausta. Se oli erinomainen. Onnellisena Belisarius nousi ja ilmaistakseen paikalla tottelevaisuutensa keisarinnan käskyä kohtaan heittäytyi suuren mielenliikutuksen vallassa Antoninan jalkoihin, suuteli hänen käsiään, otti hänet syliinsä ja vannoi olevansa tästä lähtien sekä hänen miehensä että uskollinen orjansa. Tällä hinnalla hän sai aikaan, että hänelle jätettiin takaisin osa hänen omaisuuttaan, kunnianimet sekä korkea sotilaallinen asema. Hänet lähetettiin Italiaan, mutta ilman sotajoukkoa, ilman rahoja ja apuvaroja. Väitettiinpä, että hänen täytyi omasta kukkarostaan suorittaa retken kustannukset.
Ei ole helppoa arvioida, kuinka paljon on totta tässä tarinassa. Osoittiko Belisarius tosiaankin rikollista myöntyväisyyttä Antoninan yksityiselämän suhteen? Ottiko hän hänet jälleen kotiinsa lyhyen tarmonpuuskan jälkeen saadakseen sillä tavoin takaisin menettämänsä suosion ja paikkansa keisarinnan ystäväpiirissä? Ne ovat vain kuulopuheita, joita ei voi todistaa oikeiksi. Joka tapauksessa on luultavaa, että koska Antonina oli keisarinnan suosikki, Belisarius säästi häntä, jotta ei joutuisi huonoihin väleihin Teodoran kanssa, ja se on varmasti tosiasia, että hän käytti hyväkseen vaimoaan asemansa vakiinnuttamiseksi hovissa. Toisaalta taas on varmaa, että hän rakasti Antoninaa lämpimästi. Toisen Italian sotaretken aikana, jolloin oli kysymys ikuisen kaupungin pelastamisesta, hän joutui suunniltaan kuin pikku lapsi, kun levisi huhu, että Antonina oli itägoottien vallassa, ja pelastaakseen Antoninan hän komensi joukot perääntymään ja jätti kaikki aikaisemmat suunnitelmat sikseen. Tämän valossa on helppo ymmärtää, että hän oli hyvin pitkämielinen vaimoaan kohtaan. Teodoran kuoltuakin hän totteli sokeasti Antoninan tahtoa.
Kuinka tämän asian laita olikin, joka tapauksessa uskottiin pääkaupungissa, että Belisarius, joka oli lähtenyt Bysantista, kostaisi kapinalla kärsimänsä vääryydet ja loukkaukset. Mutta hänet tunnettiin huonosti. Antonina seurasi häntä Italiaan, ja hänen läsnäolonsa riitti pitämään Belisariuksen velvollisuuden tiellä. Aina valmiina palvelemaan keisarinnaa Antonina pysyi hänen kuolemaansa asti pettämättömän uskollisena, eikä Teodorakaan koskaan säästellyt myötätuntonsa ilmauksia häntä kohtaan. Niin osoittautuivatkin keisarinnan laskelmat oikeiksi. Sitomalla itseensä Antoninan hän sai myöskin pidetyksi Belisariuksen Justinianuksen palveluksessa.
Toivoipa Teodora voivansa suosikkinsa avulla toteuttaa vielä erään kauniin haaveenkin. Belisarius oli suunnattoman rikas. Hän rakasti rahaa eikä tuntenut minkäänlaisia tunnonvaivoja niitten keinojen suhteen, joilla hankki sitä. Täydellä syyllä epäiltiin hänen takavarikoineen aivan liian suuren osan afrikkalaista ja italialaista sotasaalista omiin nimiinsä sekä ottaneen paavi Silveriuksen vihamiehiltä rahoja paavin murhaamiseen. Se on myöskin tosiasia, ettei hän epäröinyt ottaa Johannes Kappadokialaisen loistavaa palatsia korvaukseksi siitä osuudesta, joka Antoninalla oli ollut suosikin kukistamisessa. Kuinka tämän asian laita lieneekään ollut, hänen omaisuutensa oli joka tapauksessa aikalaisten todistuksen mukaan yhtä suuri kuin jonkun keisarin omaisuus. Eikä Justinianuksella ja Teodoralla olisi tietysti ollut mitään sitä vastaan, että se olisi joutunut heidän haltuunsa; mutta joko kunnioituksesta Belisariuksen ansioita kohtaan tai sopivan tekosyyn puutteessa he eivät uskaltaneet turvautua takavarikoimiseen eivätkä edes olleet tietävinään siitä, että osa näistä rikkauksista kenties oli hankittu keisarillisen aarrekammion kustannuksella. Keisarinna ei kuitenkaan menettänyt toivoaan, vaan yritti toisilla keinoilla saavuttaa tarkoituksensa.
Belisariuksella oli yksi ainoa tytär, Johanna, joka oli saava periä koko tämän suunnattoman omaisuuden. Teodora suunnitteli hänen naittamistaan omalle tyttärenpojalleen Atanasiukselle. Tämä ehdotus sisältyi myöskin niihin rauhanehtoihin, jotka keisarinna esitti kenraalille tämän suuren epäsuosion aikana, ja niin vastenmieliseltä kuin ehdotus Belisariuksesta tuntuikin, hänen täytyi kuitenkin suostua tähän avioliittoon. Mutta Italiaan päästyään hän muutti mieltään ja sai, kumma kyllä, Antoninan tässä asiassa puolelleen. Viimeksimainittu joko ymmärsi, että sairaan keisarinnan loppu lähestyi, tai piti muista syistä tarpeellisena vastustaa hänen toivomuksiaan. Turhaan kirjoitti keisarinna kirjeen toisensa perästä pyytäen, että häitä kiirehdittäisiin. Vanhemmat keksivät satoja tekosyitä saadakseen asian lykätyksi, väittivät haluavansa ensin palata Bysanttiin ja keksivät sitten uskottavia selityksiä matkan siirtämiseksi. Teodora hermostui. Hän tunsi Antoninan ja tiesi, että suosikki unohtaisi hallitsijattarensa kuoltua sekä antamansa lupaukset että kiitollisuuden velkansa hyväntekijälleen. Niinpä hän ryhtyikin jouduttamaan tapausten kulkua.
Hän järjesti niin, että nuorukainen ja neito tapasivat toisensa ja pian oli heidän suhteensa kehittynyt niin pitkälle, että häät olivat enää vain välttämätön muodollisuus. Atanasius ja Johanna rakastuivat niin toisiinsa, että elivät julkisesti yhdessä keisarinnan suostumuksella. Heidän suhteensa oli kestänyt kahdeksan kuukautta, kun Teodora kuoli. Pian sen jälkeen Antonina palasi Bysanttiin, ja hänen menettelynsä osoitti nyt, kuinka oikein Teodora oli päätellyt hänestä. Unohtaen kaiken entisen hän ei enää tahtonut kuulla puhuttavankaan suunnitellusta avioliitosta, ja välittämättä tyttären jo pilaantuneesta maineesta ja molempien rakastavien epätoivosta hän erotti heidät häikäilemättä toisistaan selittäen, ettei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että Teodoran sukulainen tulisi hänen vävykseen. Kun Belisarius pian senjälkeen tuli takaisin Italiasta, hän mukautui tietysti tapansa mukaan Antoninan päätökseen.
Mutta joskin kuolema tässä tapauksessa tuhosi Teodoran suunnitelmat, kohdeltiin kuitenkin hänen poistuttuaankin Belisariusta tarkoin hänen alkuunpanemansa menetelmän mukaan. Viimeiseen päiväänsä asti epäiltiin kenraalia liiallisesta kansansuosion tavoittelusta sekä pelättiin hänen hautovan liian korkealentoisia suunnitelmia. Ja vaikka Justinianus antoikin hänelle kaikenlaisia kunnianosoituksia, ei hän kuitenkaan säästänyt häneltä myöskään nöyryytyksiä eikä epäsuosion ilmauksia vanhuuden päivinä. Melkein heti sen jälkeen, kun kenraali oli oivallisella tavalla pelastanut pääkaupungin ja keisarin hunnien hyökkäykseltä, sotkeutui hän Justinianuksen kateellisessa mielikuvituksessa keisaria vastaan tähdättyyn salahankkeeseen, ja vaikka hänen rikollisuuttaan ei saatukaan todistetuksi, päästi keisari kiihkeässä kohtauksessa näkyviin vihansa Belisariusta kohtaan, otti häneltä taas pois sotaväen ylipäällikön viran, riisti häneltä kaikki muut toimet ja arvomerkit sekä määräsi hänet pidettäväksi kotiarestissa hänen palatsissaan. Sillä tavoin vaikutti Teodoran henki vieläkin Justinianukseen, kun oli kysymyksessä tämä pelätty alamainen.
Keisarinnaa ajatellen keisarikin tuhlasi suosiotaan Antoninalle, joka oli ollut vainajan uskottu ystävä.' Kuolemaansa asti Antonina sai pitää asemansa hovissa. Sillä tavoin ylläpidettiin sitä politiikkaa, jonka avulla Teodora oli tahtonut saada kaikkivaltiaan keisarillisen tahdon määrääväksi kenraalin kotona, ja siinäkin suhteessa elivät Teodoran työt häntä itseään kauemmin. Loppuun asti Belisarius pysyi Antoninaa totellen Justinianuksen uskollisena ja nöyränä palvelijana.
10
Jos voi uskoa Salaisia muistelmia, oli Teodora rajattoman suvaitsevainen toisten ihmisten heikkouksia kohtaan — mikä johtui siitä, että hän oli nainen, joka tunsi elämän ja ihmisluonnon vajavaisuuden. Konstantinopolin tapaisessa suurkaupungissa eivät tavat tietenkään olleet moitteettomat, onnettomat avioliitot eivät olleet harvinaisia, ja aviorikokset olivat lukuisia, mutta keisarinna peitti kaikki säälivästi keisarillisen viittansa suojaan. Jos joku nainen, jolla oli rakastaja, käyttäytyi niin taitamattomasti, että tuli ilmi, riensi hän paikalla palatsiin, jossa hänen onnistui keisarinnan avulla aina selviytyä pulasta. Onneton se aviomies, joka vaati eroa eikä voinutkaan oikeudessa esittää päivänselviä todistuksia väitteilleen! Hänet tuomittiin maksamaan vaimolleen yhtä suuri summa kuin minkä tämä oli tuonut yhteiseen pesään myötäjäisinään. Sitäpaitsi hän oli vaarassa joutua ruoskittavaksi tai vankilaan, kun taas vaimo varmana vapaudestaan aivan julkisesti jatkoi aviorikostaan. Monet aviomiehet pitivätkin sen vuoksi edullisempana olla olevinaan sokeita, ja Teodoran vaikutuksesta joutuikin pääkaupunki tällä tavoin perin pohjin rappiolle.
Jos näitten juorujuttujen rinnalla tarkastelee julkisista asiakirjoista saatuja tietoja, huomaa sensijaan, että maassa vallitsi yleinen suuttumus Pyhän palatsin tekokainouden vuoksi. Niitten monien lakien joukossa, jotka Justinianus sääti avioliitosta, avioerosta ja aviorikoksesta, kuultaa joka kohdasta läpi keisarin erikoinen huolenpito julkisesta moraalista.
»Me toivomme», hän kirjoittaa eräässä kohdassa, »että naiset käyttäytyvät siveästi, että he eivät elä epäsäännöllisesti ja jumalattomasti, ja me toivomme heidän onnistuvan siinä».
Kannattaa vielä panna merkille, mitä asioita keisari pitää sopimattomina ja siveellistä käytöstä loukkaavina. Jos nainen on niin epäkaino, että kylpee yhdessä miesten kanssa, voi hänen puolisonsa vaatia avioeroa. Jos hän vastoin miehensä toivomusta tahtoo mennä illallisille vierasten kanssa tai hänen tietämättään tai vastoin hänen tahtoaan menee teatteriin, kilpa-ajoihin tai eläintaisteluihin, on se lain kannalta riittävä avioeron syy. Vielä suurempi aihe on miehellä hylätä vaimonsa, jos tämä viettää yön poissa kotoa, jos hän miehensä vielä eläessä suunnittelee uutta avioliittoa ja, ennen kaikkea, jos hän ottaa itselleen rakastajan. Tässä tapauksessa on miehellä oikeus kolmannen varoituksen jälkeen itse jakaa oikeutta, jos tapaa vaimonsa ja tämän rakastajan yhdessä joko kotonaan tai rakastajan kotona, ravintolassa tai taivasalla. Jos hän yllättää heidät muualla, esimerkiksi kirkossa — kirkkoja nimittäin käytettiin usein kohtauspaikkoina — on hänen jätettävä syylliset julkisen oikeuden tuomittaviksi, ja jos asia on selvä, tuomitaan rakastaja ilman pitempää oikeudenkäyntiä kuolemaan ja vaimo jätetään miehensä rangaistavaksi lain määräysten mukaisesti. Ja laki ei ole lempeä niitä naisia kohtaan, jotka tekevät aviorikoksen. Eron jälkeen teljetään aviorikoksen tehnyt nainen luostariin, ja jollei mies kahden vuoden kuluttua suostu ottamaan häntä takaisin, on vaimon leikkautettava hiuksensa ja jäätävä luostariin loppuiäkseen.
Keisari piti erittäin tärkeänä vakiinnuttaa avioliittoa, »tätä kaikille pyhää asiaa», niinkuin Justinianus eräässä paikassa sanoo, koettaen lujittaa sitä kaikenlaisilla varmuustoimenpiteillä, jotka voivat »tehdä sen pysyväksi ja purkamattomaksi». Avioeroa ei myönnetty molemminpuolisesta suostumuksesta, koska silloin olisi ollut aivan liian helppo katkaista pyhät siteet. Hän rajoitti laillisten avioerojen lukumäärän selittämällä monet vanhojen lakien sallimat avioerot perustelemattomiksi. Hän ei enää hyväksynyt toisen puolison vankeutta tai määrättyä rangaistustuomiota riittäväksi avioeron syyksi, eikä myöskään suvainnut, että sotilaan vaimo, joka ei ollut pitkään aikaan saanut tietoja mieheltään, rupesi pitämään itseään vapaana; ennenkuin sellainen vaimo voi mennä uuteen avioliittoon, vaadittiin laillinen todistus miehen kuolemasta. Justinianus sääti mitä ankarimmat rangaistukset niitä varten, jotka keksivät tekosyitä erotakseen, jotta voisivat viettää kevytmielistä elämää. Vain pyyntö päästä luostariin sai osakseen keisarin hyväksymisen, mutta asianomaisten täytyi osoittaa vakavaa ja pysyväistä halua, ja laki rankaisi ankarasti niitä, jotka lähtivät luostarista palatakseen maalliseen elämään.
En tietenkään jätä huomioonottamatta, että laki ja elämäntavat kaikkina aikoina ja joka maassa ovat jossain määrin toisiaan vastaamattomia. Mutta näitten lainpykäläin ankaruus melkein todistaa sen seikan, että Salaiset muistelmat ovat tässä niinkuin niin monessa muussakin suhteessa suotta parjanneet Teodoraa. Se vain on varmaa — ja siinä näkyy selvästi keisarinnan vaikutus — että naidun naisen asema parani monessa suhteessa. Hän sai suojaa miehen oikkuja ja huonoa kohtelua vastaan. Hän ei ainoastaan voinut pyytää avioeroa miehen tunnetusti kevytmielisen elämän vuoksi — »mikä seikka», niinkuin Justinianus sanoo, »on omiaan erittäin suuresti kiusaamaan naisia, varsinkin jos he itse elävät siveästi» — vaan pääsi samaan tulokseen, jos mies koetti vetää vaimoaan mukaan omiin paheisiinsa. Naisen ei myöskään tarvinnut pelätä, että hänet olisi voitu syyttä hylätä tai että häntä olisi voitu aiheetta moittia aviorikoksesta, Tässä tapauksessa laki vaati erittäin selviä todisteita ja salli vaimon, jos syyte osoittautui perättömäksi, pyytää eroa, eikä hänen tarvinnut suorittaa mitään epämiellyttäviä rahallisia korvauksia tai alistua muihin rangaistuksiin, joihin mies voitiin tuomita. Mies ei enää voinut lyödä vaimoaan ilman lain myöntämää perustetta, hän ei voinut ilman päteviä syitä ajaa vaimoa talostaan, ja laki säätikin ivallisesti, että jos vaimo vietti sen yön kotoaan poissa ja jos siitä oli joitakin valitettavia seurauksia, sai mies syyttää itseään.
Mutta vaikka Teodora sekaantuikin onnellisella ja siunausta tuottavalla tavalla lainlaadintaan pahoin kohdeltujen tai onnettomassa avioliitossa olevien naisten hyväksi, ei hän kunnioittanut sen vähemmän kuin Justinianuskaan — sen osoittavat tosiasiat aivan selvästi — avioliiton pyhyyttä ja julkisen moraalin valvomista.
Artabanus oli komea armeenialainen upseeri, kaunis ulkomuodoltaan ja ylhäistä syntyperää. Hän oli sukua partilaisen Arsakidien kuningasperheen kanssa ja oli tullut etsimään onneaan Bysantin keisarikunnasta. Rohkeudellaan, päättäväisyydellään ja jalomielisyydellään hän pääsi pian suureen suosioon sotajoukossa. Hän oleskeli Afrikassa sen sotilaskapinan aikana, joka maksoi maaherra Areobinduksen hengen, ja rakastui intohimoisesti vainajan nuoreen leskeen, joka oli tapausten melskeessä joutunut kapinallisten päällikön käsiin. Prejecta — se oli nuoren lesken nimi — oli Justinianuksen veljentytär, ja kunnianhimoinen armeenialainen toivoi voivansa myöskin hyötyä niistä palveluksista, joita mahdollisesti saattoi tehdä niin ylhäiselle naiselle. Hän ei pettynytkään. Kun Artabanuksen oli ensin onnistunut pelastaa Prejecta, ei tämä voinut kieltää vapauttajaltaan mitään. Paitsi sitä, että hän antoi Artabanukselle suuria rikkauksia, hän lupasi tulla hänen vaimokseen, ja Artabanus, joka aivan hurmaantui menestyksestään, näki tämän loistavan avioliiton avulla jo nousevansa suorastaan valtaistuimen portaita. Kaikki meni toiveitten mukaan. Prinsessa palasi Konstantinopoliin, ja Justinianus, joka tahtoi kohdella hyväntahtoisesti molempia rakastavia, oli antanut Artabanukselle luvan saattaa Prejectan pääkaupunkiin. Lyhentääkseen rakastuneitten yhteiskunnallista välimatkaa keisari oli jakanut Artabanukselle runsain mitoin kunniamerkkejä ja suosionosoituksia sekä nimittänyt hänet ulkomaisten kaartinrykmenttien ylikomentajaksi, miliisipäälliköksi ja konsuliksi.
Mutta samassa onni himmenikin. Artabanus oli kokonaan unohtanut menneensä kerran naimisiin Armeeniassa. Hän oli muuten jo kauan sitten eronnutkin tästä ensimmäisestä vaimostaan eikä ollut sen päivän jälkeen kuullut hänestä mitään. Nyt sukelsi tämä äkkiä näkyviin Bysantissa vaatien avio-oikeuksiaan takaisin ja saaden ajoissa tukea keisarinnaltakin. Teodora oli taipumaton, kun oli kysymyksessä avioliiton pyhä side; hän pakotti Artabanuksen vastoin tämän tahtoa ottamaan puolisonsa takaisin ja varmemmaksi vakuudeksi vielä naitti Prejectankin toiselle.
Yhtä kovakouraisesti hän kohteli kahta nuorta hienoon perheeseen kuuluvaa naista, jotka leskiksi jäätyään lohduttautuivat keisarinnan mielestä aivan liian pian. Heidän käytöksensä oli huonona esimerkkinä, minkä vuoksi Teodora päätti naittaa heidät uudelleen. Rangaistakseen heitä ja nöyryyttääkseen heidän ylpeyttään hän esitti heille hyvin halpasyntyiset kosijat. Kauhistuneet sisarukset koettivat etsiä suojaa Sofian kirkosta toivoen sillä tavoin pelastuvansa näin epämiellyttävästä liitosta. Mutta Teodora oli itsepäinen; heidän täytyi taipua, ja vaikka heillä oli omaan säätyyn kuuluvia kosijoita, pakoitettiin heidät vastoin tahtoaan menemään halpa-arvoiseen avioliittoon. Se on kuitenkin lisättävä, että kun avioliitto oli ensin solmittu, keisarinna teki kaikkensa uhriensa turvaamiseksi, paransi heidän puolisoittensa yhteiskunnallista asemaa ja tuhlasi heille suosionosoituksia ja hyviä töitä.
Mahdollisesti sekaantui Teodora, kostonhimoinen kun oli ja tottunut alistamaan kaikki omien pyrkimystensä palvelukseen, useastikin hyvin häiritsevästi yksityisiin perheasioihin, jotka eivät kuuluneet häneen. Häntä on moitittu siitä, että hän järjesti avioliittoja yhtä itsevaltaisesti kuin hoiteli valtakunnankin asioita, että hän liitti yhteen ja erotti ihmisiä kysymättä heidän omaa tahtoaan, yksinomaan siksi, koska se miellytti häntä itseään. On jo mainittu, kuinka hän pani kaikkensa liikkeelle estääkseen Germanoksen avioliiton sekä kuinka hän koetti naittaa Belisariuksen tytärtä. Mutta tämä ei suinkaan ollut keisarinnalle turhaa ajanvietettä. Teodoralla oli tässäkin aina oma politiikka silmämääränä. Kun hän siis naitti Prejectan sen saman Hypatioksen pojalle, joka oli huudettu keisariksi Nika-kapinan aikana, tapahtui se yksinomaan siitä syystä, että siten saatiin yksi kruununtavoittelija vaarattomaksi, ja samanlaisista syistä hän rupesi ensin suojelemaan Antoninan lemmensuhdetta ja järjesti sen jälkeen niin, että Belisarius sopi puolisonsa kanssa. Kun Teodoran omat edut olivat kysymyksessä, eivät häntä rasittaneet mitkään siveelliset näkökohdat, ja sama oli asia, jos hänen piti auttaa sukulaisiaan tai ystäviään. Olemme jo kertoneet, kuinka hänen onnistui saada sisarensa Comito ja sisarentyttärensä Sofia edullisesti naitetuiksi. Samalla tavoin hän naitti suosikkinsa Krysomalloksen tyttären virkamies Hermogeneen pojalle. Saturninus — se oli nuoren miehen nimi — oli kihloissa keisarinnan sukulaisen, nuoren, kauniin ja viattoman tytön kanssa, joka oli hyvästä perheestä, mutta Teodora teki häikäilemättä lopun suunnitellusta liitosta ja pakotti Saturninuksen menemään naimisiin Krysomalloksen tyttären kanssa. Häät pidettiin, mutta kun ne olivat ohitse, valitti Saturninus pontevasti ystävilleen, ettei hänen nuorikkonsa ollutkaan impi. Se koitui hänen onnettomuudekseen. Teodora vangitutti hänet ja ruoskitutti häntä opettaakseen hänelle — niinkuin itse sanoi — ettei moinen suunsoitto ollut soveliasta.
Hän sai väkipakolla aikaan monta muutakin avioliittoa, jotka eivät suinkaan aina olleet onnellisia. Yksityiskohtaisemmin ei niitä juuri tunneta, mutta eräs seikka ansaitsee erikoisesti huomiota. Kaikissa näissä tapauksissa oli Teodora jokseenkin välinpitämätön miehestä. Koska hän itse oli nainen, oli hän aina, niinkuin eräs historiankirjoittaja huomauttaa, »luonnostaan taipuvainen auttamaan onnettomuuteen joutuneita naisia».
Tätä todistavat varsinkin ne toimenpiteet, joihin hän sai Justinianuksen taipumaan näyttelijättärien ja langenneitten naisten hyväksi. Omien kokemusten perusteella hän tunsi hyvin pääkaupungin kuilut ja tiesi, millaista surkeutta ja häpeää niihin kätkeytyi, minkä vuoksi hän rupesikin jo aikaisin käyttämään vaikutusvaltaansa onnettomien naisten aseman parantamiseksi. Tekee mieli uskoa, että Justinianus tarkoittaa juuri Teodoraa mainitessaan eräässä siveellisen elämän uudistamista koskevassa julistuksessaan hienotunteisesti erään henkilön, joka jo kauan sitten oli huomauttanut hänelle Konstantinopolissa vallitsevasta tapojen turmeluksesta, sekä että juuri Teodoran aloitteesta toimeenpantiin se julkinen tutkimus, jonka seurauksena oli monta hyödyllistä ja terveellistä lainsäädöstä. Joka tapauksessa voi turvallisesti otaksua, että juuri hän avusti näyttelijättäriä kohoamaan siitä yhteiskunnallisesta alennustilasta, jossa he elivät, joko sallimalla heidän erota ammatistaan, jos tahtoivat, tai poistamalla viimeisetkin esteet heidän avioliittonsa tieltä. Näihin aikoihin oli bysanttilaisessa yhteiskunnassa hyvin tavallista pakottaa naiset vastoin tahtoaan menemään teatteriin ja vaatia heitä takuuta vastaan allekirjoittamaan sopimus, jossa he sitoutuivat pysymään aina ammatissaan. Nyt selitettiin nämä turmiolliset sitoumukset lain nojalla pätemättömiksi, ja näyttelijättäret oikeutettiin rikkomaan antamansa lupaus, koska viattomuutensa pelastaminen oli Jumalan silmissä sellainen teko, joka täysin korvasi rikotun valan. Läänien maaherroille ja piispoille lähetettiin käsky tarkoin valvoa, että näyttelijättärien vapautta kunnioitettiin, sekä ilmoittaa heti keisarille, jolleivät kyenneet panemaan lainpykälää toimeen. Ankarat rangaistukset tulivat niitten osaksi, jotka vetosivat noihin lainvastaisiin sitoumuksiin. Paitsi omaisuutensa menettämistä ja maanpakoa, voitiin heidät panna rangaistukseksi suorittamaan yli kymmenentuhannen markan suuruinen summa kysymyksessä olevalle naiselle, jotta tämä voisi kunniallisella tavalla huolehtia toimeentulostaan. Kun näyttelijättäret olivat tällä tavoin päässeet oikeiksi yhteiskunnan jäseniksi, voivat he mennä naimisiin vaikka korkeimpain virkamiestenkin kanssa, eikä heidän tarvinnut tätä varten anoa keisarilta erikoislupaa, kuten Justinus oli määrännyt, silloin kun hänen veljenpoikansa solmi avioliiton. Sama etu myönnettiin näyttelijättärien tyttärille. Yksi ainoa ehto heille pantiin: he eivät saaneet koskaan palata teatteriin.
Yleisen siveellisyyden ankarana vartijana Teodora tunsi erikoista tarvetta luoda pääkaupunkinsa uudelleen moraalisessa suhteessa. On jo kerrottu, mikä osa parittajien rikollisella toiminnalla oli turmeluksen levittäjänä ja kuinka monta onnetonta heidän kauniilla lupauksillaan vedettiin paheen palvelukseen. Niinikään on mainittu, kuinka Konstantinopoli oli suorastaan hukkumaisillaan porttoloihin ja kuinka tämän alhaisen liiketoiminnan uhreja usein pidettiin niissä vastoin tahtoaan häpeällisten sitoumusten perusteella. Teodora tahtoi korjata kaiken tämän. Keisarillinen julistus kielsi kuolemanrangaistuksen uhalla ketään pakottamasta nuorta tyttöä vastoin tahtoaan haureelliseen elämään, siveettömyydenpesien pito kiellettiin! kaikki entiset suljettiin, ja naiset, jotka olivat olleet niihin suljettuina, saivat takaisin takuuksi suorittamansa rahat. Ja sitten karkotettiin kaupungista kaikki parittajat »ihmisille vahingollisina ja yleiselle moraalille turmiollisina».
»Me käskemme», sanottiin keisarillisessa kirjelmässä, »kaikkia alamaisiamme, mikäli suinkin voivat, tästä lähtien elämään puhtaasti, koska puhtaus yksin voi puolustaa ihmistä Jumalan edessä».
Teodora itse valvoi aloittamiensa toimenpiteitten toteuttamista ja koetti parhaansa mukaan, niinkuin eräs historiankirjoittaja sanoo, vapauttaa naisraukkoja heidän häpeällisestä orjuudestaan. Hänen käskystään kuulusteltiin pääkaupungin parittajia vastakkain uhriensa kanssa, ja keisarinna vaati heitä oikein valallisesti ilmoittamaan, kuinka paljon rahaa he olivat antaneet noitten onnettomien omistajille. Kun he selittivät keskimäärin suorittaneensa viisi kultarahaa hengeltä, osti keisarinna omilla varoillaan vapaiksi nuo onnettomat ja annettuaan heille kullekin puvun ja kultarahan lähetti heidät takaisin omaistensa luokse.
Toisia varten keisarinna perusti turvakodin. Bosporin Aasian-puoleiselle rannalle hän laitatti vanhaan keisarilliseen palatsiin näitä naisia varten Metanoian (Katumuksen) luostarin, ja suojellakseen tulevaisuudessakin kaikilta kiusauksilta näitä onnettomia, jotka useinkin puute oli ajanut turmioon, hän antoi laitokselle monenlaisia lahjoja. Kerrotaan, että jotkut tämän luostarin uusista asukkaista eivät oikein tahtoneet tottua elämäntapojen äkkimuutokseen sekä että he mieluummin syöksyivät alas vankilansa korkeilta muureilta. Vaikka niinkin olisi ollut, ei tämä hanke tuota Teodoralle sen vähemmän kunniaa, ja epäilemättä on juuri hän ensiksi lausunut ne ylevät sanat, jotka sisältyvät Justinianuksen julistukseen: »Olemme asettaneet viraston rankaisemaan rosvoja ja rahavarkaita. Eikö meidän ole vieläkin enemmän ahdistettava niitä, jotka varastavat kunnian ja rosvoavat siveyden?»
Eiköhän liene otaksuttava, että kaikki nämä toimenpiteet ja tämä Teodoran luontainen myötätunto onnettomia naisia kohtaan johtui siitä, että hän muisti entisyyttään ja katui sitä, sekä että hän kenties, vaikka ei sitä ääneen lausunutkaan, sisimmässään ajatteli kuitenkin kuin runoilija:
Non ignara mali, miseris succurere disco.[9]
Tämä on luultavaa, melkeinpä varmaakin, eikä se suinkaan millään tavoin himmennä sitä kuvaa, jonka olemme saaneet Teodorasta. Tämä entinen tanssijatar, joka nousi caesarien valtaistuimelle, ei suuresti katsoen suinkaan ollut arvoton siihen. Huolimatta alhaisesta sukuperästään hän oli vikoincen ja paheineen suuri keisarinna, ja myrskyinen nuoruus oli virittänyt hänessä omituisena ja melkeinpä odottamattomana vastakohtanaan rakkauden vakaviin asioihin, hellittämättömän huolenpidon yleisestä siveellisestä tilasta sekä omasta henkilökohtaisesta arvokkuudestaan.