1
Koko bysanttilaisessa elämässä oli uskonnolla merkittävä osa. Keisarinnan elämässä se oli suorastaan välttämättömänä juhlamenojen osana. Kaikkina monilukuisina kirkollisina juhlapäivinä keisarinna lähti purppuraan ja kultaan puettuna ja loistavan seurueen saattamana suuriin kirkkoihin, Sofian kirkkoon, Pyhäin apostolien kirkkoon, pyhän Sergiuksen tai pyhän Mociuksen kirkkoon tai Lähteen Maarian luostariin tai Pyhän neitsyen kirkkoon. Istuen valtaistuimellaan kamarineitojensa ja palvelijoittensa keskellä, juhlapukuisten naisten ja korkeitten arvohenkilöitten ympäröimänä, Teodora otti osaa jumalanpalvelukseen tai meni hurskaasti vahakynttilä kädessä polvistumaan alttarin luo, tai rukoilemaan pyhäinjäännösten edessä. Keskeytymättömänä vaelsi pitkin katuja keisarillinen juhlakulkue, jossa loistavat viralliset puvut vaihtelivat aina juhlamenojen vaatimusten mukaan. Milloin lähdettiin upein varustuksin vihkimään jotakin kirkkoa, milloin oli rukoiltava jotakin kunnianarvoista pyhäinjäännöstä ihmeparannuksen aikaansaamiseksi, milloin pidettiin suurin juhlamenoin vapahtajalle kiitosjuhla niistä voitoista, jotka kaitselmus oli myöntänyt keisarilliselle sotajoukolle, tai joskus taas lähdettiin mustaan surupukuun puettuna ääneen valittaen rukoilemaan Kaikkivaltiasta kääntämään vihansa pois ja lopettamaan maanvaivat, ruton ja maanjäristykset, jotka ahdistivat pääkaupunkia. Lujasti vakuutettuna siitä, että keisari oli ehdottomasti Jumalan valitsema, kaitselmuksen varta vasten määräämä ihmisten johtajaksi, täysin varmana siitä, että vapahtaja kaikissa vaikeuksissa piti suojelevaa kättään keisarin yllä ja lahjoitti hänelle jumalallisen ymmärryksen, tarkoin tuntien kaikki jumalanpalveluksen eri vaiheet ja kirkon asiat, Bysantin hallitsija vietti suorastaan ylipapin elämää.
Justinianusta tällainen elämä miellytti aivan erikoisesti. Vilpittömästi hurskaana ja myöskin hieman taikauskoisena hän luuli olevansa kohtalon erikoisessa suojeluksessa ja hänelle oli nautinto huomata, millaisia ihmetöitä näytti tapahtuvan hänen edukseen. Hän muisti, kuinka eräänä päivänä, kun hän oli pahasti sairaana ja inhimillinen taito ei enää näyttänyt voivan häntä auttaa, molemmat suuret lääkäripyhimykset Kosmas ja Damianos, joitten ihmeellisen kyvyn koko Bysantti tunsi, aivan äkkiä olivat laskeutuneet taivaasta parantamaan keisaria, jonka kuolinkamppailu jo oli alkanut. Hän muisti myöskin, kuinka hän toisen kerran, kun jäsensärky ahdisti häntä niin, että hän oli melkein lamaantunut, parantui kuin ihmeen vaikutuksesta vain koskettamalla pyhäinjäännökseen, kun häntä samalla voideltiin pyhien marttyyrien ruumiista otetulla öljyllä. Täynnä kiitollisuutta hän piti sen vuoksi aina velvollisuutenaan osoittaa kunnioitusta Jumalaa kohtaan, joka sillä tavoin tuhlasi hänelle mitä ilmeisimpiä armonsa osoituksia. Hänen alituisena silmämääränään oli puolustaa kirkkoaan, uudistaa sitä sekä kurin että opin puolesta ja laajentaa ja vahvistaa sen valtaa. Hän rakensi kirkkoja ja luostareita kaikkialle valtakuntaansa. Hän otti hyvin mielellään osaa teologisiin väittelyihin. Hänen mielipuuhiaan oli olla puheenjohtajana kirkolliskokouksissa, keskustella piispojen kanssa ja väitellä toisin ajattelevien kanssa. Koska hän oli hyvä puhuja ja ylpeä kaunopuheisuudestaan, opistaan ja keskustelutaitonsa loogillisuudesta, hän otaksui, jokseenkin yksinkertaisesti muuten, ettei kukaan ollut hänen vertaisensa väittelemisen taidossa, sekä nautti tavattomasti voidessaan ylentää pappien mieltä mahtipontisilla raamatunkohtien selittelyillä. Hän luulotteli kykenevänsä kääntämään luopioita vastaansanomattomilla todisteluillaan ja saattoi viettää yökausia keskustelemalla jumaluusoppineitten kanssa tai kyhäämällä kiistakirjoituksia, joista hän ylpeili määrättömästi. Koko ikänsä hän sekaantui kirkon asioihin, usein sopimattomallakin tavalla, ja ne, jotka tahtoivat imarrella häntä, kehuivat tavallisesti, että hänen puheessaan yhtyi »Davidin tyyneys, Mooseksen kärsivällisyys ja apostolien lempeys, sekä että hän toteutti hallituksessaan sitä vanhaa ihannetta, jota profeetat olivat ennustaneet, nimittäin että filosofit ovat kuninkaita ja kuninkaat filosofeja».
Teodora oli myöskin aivan liian selvillä hovitapojen vaatimuksista laiminlyödäkseen koskaan mitään niistä hurskaista velvollisuuksista, jotka kuuluivat keisarinnalle. Sitäpaitsi hän oli aivan liian teräväpäinen ja valtioviisas ollakseen selvästi ymmärtämättä uskonnollisten kysymysten suurta merkitystä kristityssä valtiossa sekä sitä vaaraa, joka aiheutuisi välinpitämättömyydestä niitä kohtaan. Ja lopuksi, ja ennen kaikkea, hän oli vilpittömästi hurskas. Hyvänä Bysantin asukkaana hän tunsi syvää kunnioitusta kaikkia kirkon palvelijoita kohtaan, ankarakasvoisia ja pitkään mustaan kaapuun puettuja munkkeja ja niitä hurskaita naisia kohtaan, jotka olivat luopuneet maailmasta pukeutuakseen »enkelien vaatteisiin» ja tullakseen »taivaan asukkaiksi». Samoin kuin kaikki aikalaisensa hän tunsi suurta kiitollisuutta niitten hyveitten, lihankidutusten ja rukousten vuoksi, joilla nämä ihmiset koettivat täydentää lähimmäistensä puutteellisia ansioita Jumalan silmissä. Samoin kuin Justinianus hän ihaili vilpittömästi »luostarielämää, jonka avulla ihminen pääsee välittömään yhteyteen Jumalan kanssa, joka puhdistaa hänet, vahvistaa häntä hengellisten asiain ajattelemisella ja kohottaa hänet inhimillisten huolten yläpuolelle». Hän keräsi mielellään ympärilleen erakkoja ja lihankiduttajia, otti heitä tuttavallisesti vastaan Pyhässä palatsissa, keskusteli heidän kanssaan hengellisistä asioista, noudatti mielellään heidän tahtoaan ja antoi heidän ohjata itseään omantunnon asioissa. On jo mainittu, kuinka hän, parantaakseen sairaan Justinianuksen, vetosi syyrialaisen munkki Zooraksen esirukouksiin sekä kuinka hän rukoili pyhää Palestiinan miestä, Sabasta, pyytämään Jumalalta hänelle poikaa. Yhtä opettavainen ja mieltäkiinnittävä on kertomus hänen ja erakko Maraksen väleistä.
Maras oli niitä kuumaverisiä syyrialaisia, joiden hehkuvaa Jumalanrakkautta ja pelotonta intoa ei mikään voinut vähentää. Kolmenkymmenen vuoden vanhana, samana päivänä, jolloin aikoi viettää häitään, hän oli äkkiä kääntynyt ja alkanut pitää Jumalan suloista iestä rakkaampana kuin »turmiollista ja vastenmielistä ruumiillista yhteyttä». Luostariin mentyään hän oli tullut huomatuksi itsekidutuksensa melkein yliluonnollisen ankaruuden vuoksi. Yhtä kova kuin itselleen hän oli myöskin lähimmäisilleen. On jo mainittu kuinka häikäilemättömästi hän uskalsi Pyhässä palatsissa kohdella Justinianusta ja Teodoraa. Mutta juuri siitä syystä hän miellyttikin keisarinnaa. Tämän mielestä oli aivan luonnollista, että niin hurskaan miehen täytyi olla kaikkivoipa Jumalan luona, ja hän pyysi Marasta palatsiin asumaan. Pyhä mies ei suostunut. Silloin Teodora antoi rahastonhoitajansa lahjoittaa hänelle suuren rahasumman. Töykeän halveksivasti Maras pudisteli rahapussia ja heitti rahat keisarinnan ja hämmästyneitten ja kauhistuneitten kamariherrojen silmille. Huhu tästä levisi kaikkialle hovissa ja kaupungissa, mutta Teodora ei antanut peloittaa itseään. Pyhä mies oli siirtynyt Kultaisen Sarven toiselle rannalle Sykaen esikaupunkiin elääkseen siellä yksinäisyydessä omalla vaatimattomalla tavallaan. Nöyrästi keisarinna nyt lähetti pyytämään häneltä anteeksi, että oli uskaltanut saattaa hänet kiusaukseen, sekä rohkeni samalla esittää toivomuksen, että Maras ottaisi keisarinnalta vastaan edes jotakin elatuksekseen. Maras ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sellaisesta. »Sinulla ei ole mitään», hän sanoi, »jota Jumalan palvelija tarvitsee, paitsi Vapahtajan pelkoa, jos sellaista kykenet tuntemaan». Ja päästäkseen rauhaan keisarinnan rukouksilta hän lähti kauemmaksi löytääkseen levollisemman oleskelupaikan.
Hänen omituisuutensa olivat kuitenkin jo ennättäneet tehdä hänet kuuluisaksi. Uteliaat ja hurskaat ihmiset kävivät häntä katsomassa ja esittämässä hänelle rukouksiaan, ja hovin osoittama suosio lisäsi yhä hänen luonaan kävijöiden lukumäärää. Eräänä yönä hyökkäsi rosvojakin hänen telttaansa. »Jollet anna meille niitä kultarahoja, jotka keisarinna on sinulle lähettänyt», sanoivat he, »niin surmaamme sinut paikalla».
Pyhä mies vastasi: »Uskokaa minua, ei minulla ole laisinkaan rahaa. Jos minulla olisi sitä, en asuisikaan täällä».
Epäluuloiset rosvot tarttuivat kuitenkin miekkoihinsa, ja yksi heistä löi Marasta kepillä. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Syyrialainen oli väkevä ja ripeä. Kädenkäänteessä hän oli heittänyt kumoon lähimmän vastustajansa ja lyönyt tämän kepillä toiset maahan, minkä jälkeen hän sitoi heidät huolellisesti ja pani syrjään heidän miekkansa ja seipäänsä. Sitten hän alkoi puhutella heitä tyynesti ja ivallisesti ja virkkoi: »Lapseni, pyysin teitä jättämään minut rauhaan. Valitan ettette totelleet minua. Pysytelkää nyt minun mielikseni rauhallisina päivän koittoon asti ja muistakaa, ettei koskaan saa halveksia köyhääkään miestä». Aamulla hän päästi heidät vapauteen ottaen vain heidän miekkansa itselleen.
Tämä tapaus herätti suunnatonta huomiota hovissa, ja kun kamaripalvelija, joka oli lähetetty ottamaan asiasta tarkemmin selvää, saapui palatsiin näyttämään keisariparille pyhän miehen voitonmerkkejä, alkoivat Justinianus ja Teodora tuntea, mikäli mahdollista, entistäkin suurempaa ihailua Marasta kohtaan. Tämä itsekin muuten hyötyi seikkailustaan. Hän suostui lopulta siihen, että hänelle saatiin rakentaa luostari, jossa hän tästä lähtien alkoi asua. Siellä hän rukoili ja saarnasi pidättymättä nyt enempää kuin ennenkään silloin tällöin läksyttämästä perinpohjaisesti keisaria ja keisarinnaa. Ja kun hän kuoli ruttoon vuonna 542, päätti hallitsijapari hautauttaa hänet ruhtinaallisella tavalla, ja hautajaisiin kutsuttiin etevimmät henkilöt, palatsin ylhäisimmät asukkaat, senaattorit, piispat, papit ja munkit. Yleisen mielipiteen mukaan oli koko Konstantinopolia kohdannut onnettomuus, kun pyhä mies oli kuollut.
Ylpeä Teodora kohteli näitä omituisia lihansakiduttajia tavattoman suopeasti. Hänen kopeutensa nöyrtyi heidän varoituksistaan, heidän häikäilemättömyydestään ja parjauksistaan. Hän kohteli nöyrästi näitä kurjiin riekalcihin puettuja miehiä. Hän oli aina huomaavainen heidän tarpeitaan kohtaan ja oli heille ehtymättömän antelias. Hänen hyväntekeväisyytensä ilmeni kaikenlaisten hurskaiden laitosten, luostarien, sairaaloiden ja orpokotien perustamisessa. Munkki Zoorakselle hän antoi laajan alueen Sykaen esikaupungissa, jonne tämä saattoi asettua oppilaineen. Derkoksesta Trakiasta hän osti kauniin huvilan patriarkka Teodosius Aleksandrialaisen asunnoksi. Jakob Baradaeuksen hän taivutti ottamaan vastaan täysin kalustetun talon Konstantinopolissa, järjestipä hän itse Pyhään palatsiinkin luostarin. Niitä köyhiä ulkomaalaisia varten, joitten täytyi omien asioittensa vuoksi matkustaa Konstantinopoliin, hän perusti suuria majataloja. Hän rakennutti kirkkoja ja turvakoteja köyhille ja sairaille, hän nautti siitä, että sai lähettää kallisarvoisia lahjoja kuuluisimpiin pyhäkköihin. Mielellään hän myöskin antoi kuvailla itseään anteliaana hyväntekijänä. Sofian kirkon alttariliina oli upea, kullalla kirjailtu kuvakudos, joka esitti Teodoraa ja Justinianusta yhdessä käymässä kirkossa ja sairashuoneissa eli »niiden hyviä tekoja, jotka ovat maailman hallitsijoita ja kaupunginsuojelijoita», niinkuin eräs aikalainen kirjoittaa.
Teodoran töistä on yksi tullut erikoisen kuuluisaksi, nimittäin Pyhien apostolien kirkko.
Sille kukkulalle, jossa nyt kohoaa Muhammed II:n moskeija puolikuun koristamine kupooleineen, oli Konstantinus Suuri rakennuttanut kirkon pyhille apostoleille, ja hänen poikansa oli juhlallisesti antanut siirtää sinne apostolien Andreaksen, Lukaksen ja Timoteuksen jäännökset sekä panna ne kulta-arkkuun. Kristityn keisarikunnan perustaja oli suunnitellut tästä rakennuksesta samalla viimeistä leposijaa sekä itselleen että seuraajilleen. Justinianuksen aikana oli kuitenkin tämä alkuperäinen kirkko vanhuuttaan rappeutunut, minkä vuoksi keisari revitytti sen ja Teodora alkoi rakennuttaa sitä uudelleen suurempaan ja arvokkaampaan muotoon. Vuonna 536 keisarinna laski juhlallisesti uuden temppelin peruskiven, ja Tralles-kaupungista kotoisin oleva suuri arkkitehti Antemios, joka samoihin aikoihin rakennutti Sofian kirkkoa, valvoi yhdessä arkkitehti Isidoras nuoremman kanssa rakennustyötä. Kokonainen pylväsmetsä, joka oli epäilemättä suurimmaksi osaksi peräisin pakanatemppeleistä, ympäröi kaksikerroksisena koko kirkon piiriä. Lattialla ja seinillä kimmelsi monivärisiä kallisarvoisia marmoriupotuksia. Kaarikatossa ja kirkon sisäseinillä näkyi mosaiikkikuvioina neitsytäidin ja apostolien ympäröimänä voittava Kristus sekä Vapahtajan maallisen vaelluksen tärkeimmät vaiheet. Mutta ennen kaikkea oli uusi rakennustyö huomattava muotonsa vuoksi. Se oli kreikkalaisen ristin muotoinen, ja kun Sofian kirkon korkeimpana kohtana oli valtava kupukatto, kohosi tässä viisi kupoolia kirkon keskikohdan ja kunkin neljän haarauman äärimmäisen pään yläpuolella. Tämä rakennustapa, jollaista näkyy käytetyn myöskin pyhän evankelista Johanneksen kirkossa Efesoksessa, tuli sittemmin hyvin suosituksi bysanttilaisen rakennustaiteen historiassa. Samalla kun Sofian kirkko, jonka rakennustapaa on verraten vaikea jäljitellä, on jäänyt melkein yksinäiseksi lajissaan, on Pyhien apostolien kirkko, joka oli erään runoilijan sanojen mukaan »kultamosaiikista valmistettujen tähtien koristama viisikupuinen taivaanlaki», saanut olla vakinaisena esikuvana seuraavien vuosisatojen arkkitehdeillä. Venetsian Markuskirkko on tuskin muuta kuin sen upean pyhäkön heijastusta, jonka Justinianus ja Teodora rakensivat.
Hurskaalla innolla Teodora seurasi rakennustyön edistymistä, ja tarinan mukaan se tuotti hänelle useastikin levottomuutta. Juuri silloin kun mosaiikkikoristelun piti alkaa, huomasi Teodora, ettei ollutkaan varoja työn jatkamiseen. Onneksi pelastivat keisarinnan pulasta apostolit, joitten kunniaksi kirkkoa rakennettiin ja joitten jäännökset oli ihmeellisellä tavalla löydetty rakennustöiden aikana vanhan kirkon lattian alta. Teodora näki nimittäin unen. Andreas, Luukas ja Timoteus ilmestyivät hänelle ja sanoivat: »Älä pelkää äläkä pyydä rahaa puolisoltasi Justinianukselta, vaan mene meren rantaan Deksiokrateen portin ulkopuolelle. Sieltä löydät maahan kaivettuna kaksitoista astiaa täynnä kultaa». Teodora totteli, ja määräpaikalta löydettiin tosiaankin astiat täynnä rahaa, ja jokaisessa oli pyhien apostolien kuvat — mikä selvästi todisti tuon suuren lahjan jumalallisen alkuperän. Sillä tavoin keisarinna sai rakennetuksi kirkon valmiiksi ja antoi sille vielä runsaat lahjatkin.
Teodora ei kuitenkaan saanut iloita työnsä valmistumisesta. Vasta kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen, kesäk. 28:ntena päivänä 550, vihittiin kirkko juhlallisesti. Suurin osa siitä valmistui kuitenkin hänen eläessään, ja samoin kuin Konstantinus aikanaan oli halunnut oli Teodorakin rakennuttanut tähän idän Saint-Denisiin, runsaasti koristeltuun kappeliin, itselleen ja puolisolleen upeat marmoriset ruumisarkut, joihin hallitsijaparin kultaiset kirstut sittemmin sijoitettaisiin.
Hurskaudestaan, hyvistä töistään, perustamistaan laitoksista ja uskonnollisesta innostaan huolimatta Teodora on saanut kirkon taholta osakseen hyvin erilaista ja joskus erittäin ankaraakin arvostelua. Samalla kuin muutamat itämaalaiset kirjailijat sanovat häntä »kaikkein pyhimmäksi Teodoraksi», samalla kuin hänen syyrialaiset ystävänsä kilvan huutavat häntä »keisarinnaksi, joka rakastaa Jumalaa, joka rakastaa Kristusta, oikeauskoiseksi keisarinnaksi», samalla kuin monet pitävät häntä »Jumalan itsensä herättämänä olentona, jonka on suojeltava ahdistettuja myrskyn raivolta», ovat toiset kirjailijat, varsinkin latinalaisissa länsimaissa, syytäneet hänelle pelkkiä häväistyksiä ja kirouksia. Oikeauskoiset kristityt epäilivät Teodoraa aina vakavasti kerettiläisyydestä. Lämpimästi kiintyneenä patriarkka Severukseen hän tunnusti julkisesti monofysiittistä oppia, joka hylkäsi Kalkedonin kirkolliskokouksen päätöksen ja tunnusti Jeesukselle Kristukselle vain yhden luonnon. Ystäviään puolustaakseen Teodora uhmasi julkisesti Roomaa ja viimeiseen päiväänsä asti hän puolusti uskontovereitaan. »Hän kiihdytti», kirjoittaa eräs historioitsija, »kerettiläisten intoa kaikkialla valtakunnassaan ja jakoi ulkomaalaisille ylen määrin kallisarvoisia lahjoja».
Mutta tässä ei ollut kaikki. Tavanomaisella tarmollaan hänen onnistui ohjata Justinianuskin sille tielle, jota itse vaelsi, ja valtion etuihin vedoten hän yllytti keisarin harrastamaan sellaista politiikkaa, että se sai koko kristikunnan levottomaksi. Samaan aikaan, jolloin keisarin uskonnollinen käsitys, hänen kunnioituksensa oikeaoppisuutta kohtaan sekä hänen rohkea kunnianhimonsa yhdessä kehoittivat häntä ylläpitämään yhteyttä Rooman kanssa, haaveili itsenäisempi ja terävänäköisempi Teodora aivan toisenlaisista päämääristä. Kahdenkymmenen vuoden ajan hän pyrki joustavasti ja itsepintaisesti, kaikista esteistä huolimatta, omiin tarkoitusperiinsä ja sai keisarin usein taipumaan tahtoonsa. Ja joskin liian varhainen kuolema esti hänet päättämästä työtään, niin tuottaa kuitenkin hänen uskonnollinen politiikkansa kunniaa hänen valtiomiesälylleen ja osoittaa lopullisesti, kuinka suuri hänen vaikutusvaltansa oli Justinianuksen mieleen ja hallitustapaan.
2
Niinä aikoina, jolloin Teodora ja Justinianus nousivat Caesarien valtaistuimelle, oli vakava uskonnollinen ristiriita jo kauan kuohuttanut mieliä itämailla. Viidenneltä vuosisadalta alkaen olivat teräväpäiset teologit panneet parhaansa selitellessään jumalallisen ja inhimillisen puolen yhtymistä Kristuksen luonnossa ja tämä Kristuksen kahta luontoa ja niitten yhtymistä selvittelevä ristiriitaisuus tutisutti kirkkoa oikein perustuksia myöten. Kalkedonin kirkolliskokous vuonna 451 oli turhaan koettanut paavi Leo suuren suostumuksella määritellä tässä suhteessa oikeauskoisen opin kantaa ja tuominnut yhtä ankarasti Nestoriuksen kerettiläisyyden, joka erotti Kristuksessa kaksi luontoa, kuin Eutykeen käsitystavan, joka toisaalta ei hyväksynyt muuta kuin yhden luonnon. Sekä Nestoriuksen että Eutykeen kannattajat — viimeksimainituita sanottiin monofysiiteiksi — kieltäytyivät omaksi turmiokseen taipumasta, ja varsinkin monofysiittien puolue, johon kuului eteviä miehiä ja jota kannatti suuri enemmistö Egyptissä ja Syyriassa, sekä kokonaiset joukot kiihkomielisiä ja lannistumattomia munkkeja, iloitsi jo siitä ajatuksesta, että saisi jonakin päivänä ottaa käsiinsä bysanttilaisen kirkon johdon.
Vaarallisinta tässä teologisessa riidassa oli se, että niitä itämaitten maakuntia, joissa oli vallalla monofysiittien oppi, liitti keisarikuntaan vain hyvin vähäinen uskollisuus. Sekä Egyptissä että Syyriassa oli jyrkästi erillisiä, täysin järjestyneitä kansallisuuksia, jotka elivät omaa elämäänsä ja olivat milloin tahansa valmiit riistäytymään irti keisarikunnasta, eikä heidän uskonnollinen elämänsä oikeastaan ollut muuta kuin pelkkä muoto, johon he kätkivät eristäytymispyrkimyksensä. Viidennen vuosisadan lopun ja kuudennen alkupuolen keisarit koettivatkin alituisesti soveliailla myönnytyksillä tyydyttää monofysiittejä ja katkaisivat mieluummin yhteytensä Roomaan kuin luopuivat idän kokonaisuudesta. Siitä pitäen kuin Justinianus I nousi valtaistuimelle ja ennen kaikkea sen jälkeen kuin Justinianus oli alkanut kaikissa kirkon asioissa vaatia noudattamaan mahtavaa ja taipumatonta tahtoaan, pääsi voimaan aivan toisenlainen politiikka, ja monofysiittien täytyi pysyä syrjemmällä peläten julkisesti kuulutettua vainoa. Mutta kaikesta ankaruudesta ja kaikista mestauksista huolimatta puolue pysyi kuitenkin aika mahtavana Syyriassa, Palestiinassa, Armeeniassa ja Mesopotamiassa sekä ennen kaikkea Egyptissä, jossa oikeauskoisten kaikki ponnistukset menivät hukkaan. Ja varsinkin toivottiin Teodoralta paljon monofysiittien yhdyskunnissa.
Nuoruuden päiviltään alkaen Teodora oli, niinkuin jo aikaisemmin on kerrottu, ollut yhteydessä Egyptin ja Syyrian kristittyjen kanssa ja oli aina säilyttänyt nämä tuttavansa rakkaassa ja kiitollisessa muistissa. Toisaalta taas on myöskin mainittu, mitkä valtiolliset seikat saivat hänet suosimaan itämaitten eriuskolaisia ja yhä lisäsivät sitä luontaista myötätuntoa, joka liitti hänet heihin. Jo ennen valtaistuimelle nousemistaan hän oli menestyksellä käyttänyt heidän hyväkseen rajatonta vaikutusvaltaansa Justinianukseen huojentaen heidän vainojaan, ja keisarinnaksi tultuaan hän käytti valtaansa vieläkin julkisemmin heidän hyväkseen. Häntä juuri saivat Egyptin luopiot kiittää osakseen tulleesta monivuotisesta suvaitsevaisuudesta ja syyrialaiset vainotun kirkkonsa uudelleen kohentamisesta. Juuri Teodoran suojelu hankki eriuskolaisille aluksi jälleen keisarin suopeuden sekä luvan julistaa oppiaan ja sittemmin oikeuden uhmata kirkolliskokousten pannajulistuksia ja maallisen vallan koko ankaruutta. Ja lopuksi monofysiittien lähetystö sai kiittää hänen kehoituksiaan ja tukeaan Arabiassa, Nubiassa ja Abessiiniassa saavuttamastaan menestyksestä. Koko elämänsä ajan hän koetti parhaansa mukaan keksiä sovinnon ja ymmärtämyksen kantaa, jolle asettuen itämaalaisten epäluulon saisi haihtumaan sekä rauhan ja yhtenäisyyden kirkossa ja keisarikunnassa jälleen palaamaan. Eikä suinkaan johtunut Teodorasta, ettei monofysiittien oppi Rooman uhallakin päässyt vallitsevaksi keisarikunnassa.
Kiitollisuuden osoitukseksi siitä, että oli onnellisesti noussut valtaistuimelle, sekä todistaakseen hyviä tarkoituksiaan Teodora taivutti oikeauskoisen Justinianuksen toimenpiteeseen, joka oli peräti merkillinen suvaitsevaisuutensa vuoksi. Paenneet tai maanpakoon ajetut piispat ja munkit kutsuttiin takaisin ja he palasivat monien vuosien poissaolon jälkeen hävitettyihin ja hylättyihin kirkkoihinsa ja luostareihinsa. Keisarinnan kutsusta näyttäytyivät monofysiitit pääkaupungissa, jopa palatsissakin, ja oikeauskoisten suureksi mielipahaksi huomattiin heidän jälleen saavuttavan luottamusta hovissa. Pian meni Teodora vieläkin pitemmälle taivuttamalla Justinianuksen rupeamaan suoranaiseen yhteyteen näitten toisin ajattelevien kanssa. Teodora oli kauan tuntenut lämmintä ihailua ja ystävyyttä Antiokian erotettua patriarkkaa Severusta kohtaan, johon hän oli ennen tutustunut Aleksandriassa. Uskonrohkeudellaan, oppineisuudellaan, kaunopuheisuudellaan ja vainojen aikana osoittamallaan horjumattomalla uljuudella tämä pappi oli kunniaksi koko monofysiittien puolueelle. Lahjakkaana, luonteeltaan sovinnollisena ja kaiken turhan kiistelyn vihollisena hän näytti paremmin kuin toiset kykenevän sovinnon tekoon. Keisarinnan onnistui saada puolisonsa vastoin tämän luontaista taipumusta käsittämään, mitä etua tuottaisi sopiminen niin vaikutusvaltaisen henkilön kanssa, sekä vakuutti Justinianukselle, että sellainen valloitus keräisi kaikkialla itämailla lukemattomia kannattajia keisarin politiikalle.
Erittäin imartelevin sanoin kirjoittivat sitten molemmat hallitsijat Severukselle pyytäen häntä tulemaan Konstantinopoliin, mutta patriarkka, joka ei odottanut mitään voittoa tästä houkuttelevasta tarjouksesta, syytti korkeaa ikäänsä, heikkoa terveyttään ja valkeita suortuviaan, jotka »ennustivat hänen pikaista poispääsyään», eikä suostunut lähtemään Aleksandriasta. Teodora ei kuitenkaan antanut perään.
Severuksen sijasta kutsuttiin hänen opetuslapsensa neuvottelemaan yhteisessä kokouksessa oikeauskoisten kanssa, »jotta sovinto saataisiin aikaan», ja sellainen kokous pidettiin tosiaankin Bysantissa. Kuvaavaa kyllä oli koko hankkeen tarkoituksena osoittaa mitä suurinta lempeyttä ja horjumatonta kärsivällisyyttä luopioita kohtaan. Keisarin ministeri, joka johti neuvotteluja, puhui vuolain sanoin siitä »isänmaanrakkaudesta», joka täytti keisarin sydämen, ja Justinianus, joka itse johti puhetta suljetussa istunnossa, ilmaisi äänekkäästi samanlaista sovinnollisuutta. Näistä suotuisista edellytyksistä huolimatta ei Teodoran suureksi suruksi kuitenkaan voitu päästä yhteisymmärrykseen. Mutta joka tapauksessa oli saavutettu melkoisen paljon, kun tällaiset ilmeiset hyväntahtoisuuden ilmaukset seurasivat entistä vainoamisintoa.
Tällä välin alkoivat kuitenkin monofysiitit uuden suvaitsevan hallitussuunnan vuoksi vähitellen saada takaisin menettämiään etuja. Aasiassa rupesi Tellan Johannes, eräs lahkon kuuluisimpia saarnaajia, harjoittamaan hyvinkin tehokasta kiihoitusta siitä epäilystä huolimatta, jota ilmeni puolueen muitten piispojen keskuudessa. Hän kokosi ympärilleen pieniä uskollisten ryhmiä, opasti heitä kärsivällisesti, sai heidät tutkimaan pyhää kirjaa, opetti heitä laulamaan virsiä ja otti heidät seurakuntaan. Turhaan hänet ilmiannettiin viranomaisille ja uhattiin rangaista häntä kuolemalla. Yhtä rohkeasti hän kuitenkin kokosi ympärilleen kannattajansa. Kehnosti puettuna, risainen papinkauhtana yllään hän teki yhtäkaikki voimakkaan vaikutuksen kuulijoihinsa. Aina hän oli liikkeessä, milloin Aleksandriassa, milloin Konstantinopolissa, käänsi ihmisiä, asetti virkaan pappeja ja täytti koko Aasian lähettämillään sananjulistajilla. Hänen väitettiin muutamina harvoina vuosina keränneen monofysiittisen opin helmaan melkein sataseitsemänkymmentätuhatta kannattajaa.
Keisarinnan suvaitsevaisuuden vuoksi saattoivat pääkaupungin eriuskoiset toimia vieläkin monipuolisemmin.
Kaikkialta itämailta saapuivat etevimmät oppineet Bysanttiin: Pietari, Apamean entinen piispa, munkki Zooras ja monta muuta. Severus itse oli lopulta tehnyt päätöksensä keisarinnan itsepintaisuuden ja uskonveljiensä moitteitten taivuttamana. Viimeksimainitut olivat nimittäin moittineet häntä hänen ilmeisen toimettomuutensa vuoksi.
»Älkää te itse pettykö tässä asiassa», vastasi heille pyhä mies. »Me emme koskaan voi tehdä rauhaa todellisen keisarin kanssa. Lähden nyt kuitenkin Konstantinopoliin, jotta en näyttäisi olevani esteenä teidän toiveillenne, mutta palatessani saatte nähdä, etten ole saavuttanut mitään».
Todellisuus näytti aluksi saattavan hänen epäilyksensä häpeään. Keisari otti hänet vastaan juhlallisen upeasti, Teodora järjesti hänelle ystävällisesti asunnon palatsiin, keisaripari kuunteli tarkkaavasti hänen sanojaan, eikä kestänyt kauan, ennenkuin Severus alkoi vaikuttaa kaikkivaltiaasti maan uskonnollisiin asioihin.
Nyt näyttivät monofysiitit tosiaankin olevan valtakunnan varsinaisia herroja. Varmoina keisarinnan suosiosta julistivat he rohkeasti sodan oikeauskoisille ja saivat aikaan yleisen hajaannuksen. Lain nimenomaisista kielloista huolimatta he pitivät hartauskokouksia, saarnasivat kirkoissa, yksityistaloissa, kaupungissa ja esikaupungeissa ja aiheuttivat sopimattomia kahakoita oikeauskoisten kirkoissa.
Siinä luostarissa, jonka Zooras oli rakennuttanut itselleen keisarinnan lahjoittamalle maa-alueelle, hän asusti esikuvana kaikille uskonsa, nöyryytensä ja armeliaisuutensa vuoksi. Joka päivä tungeskeli köyhiä luostarin portilla saadakseen osan hänen jakamistaan lahjoista. Tämänkin maailman ylhäiset, senaattorit ja hovimiehet, jotka näkivät hänen vaikutusvaltansa palatsissa sekä huomasivat hänen lausuvan ratkaisevan sanan hyvinkin tärkeissä asioissa, ilmaisivat hänelle yhtä innokkaasti kunnioitustaan ja kiintymystään. Varsinkin naiset olivat haltioissaan syyrialaisten saarnaajien vuoksi. Monofysiittien vastustajat väittivät muuten näiden pappien osoittavan omituista lempeyttä katuvaisia naisia kohtaan ja mielellään ottavan lisää kannattajia kurtisaaneista, tanssijattarista sekä sellaisista naisista, jotka olivat vajonneet paheisiin, mässäämiseen ja aviorikokseen. Joka tapauksessa monofysiitit olivat hyvin suosittuja naisten keskuudessa ja saivat heidän välityksellään merkittäviä etuja. Heidän hovissa saavuttamansa vaikutusvalta sekä se peittelemätön suosio, jota muutamat etevät henkilöt keisarin seurapiirissä osoittivat heille, vaikutti, että he tekivät monta valloitusta varsinkin ylempien luokkien keskuudessa. Heidän luokseen tuotiin sadoittain lapsia kastettaviksi, ja hovin kamariherrat ja senaattoritkin ylpeilivät siitä, että osasivat itse elää syyrialaisten munkkien ankaralla ja karulla tavalla. Päästäkseen yhtä pyhälle asteelle kuin nämä munkit jakoi mainehikas hovimies Teodorus almuina koko omaisuutensa, onnellisena siitä, että sai antautua köyhyyteen. Päätettyään palveluksensa hovissa ylimys Tribonius vetäytyi luostarikoppiin ja käytti aikansa rukouksiin ja köyhäin hoitoon. Kaikki hovin jäsenet koettivat jäljitellä näitä hurskaita miehiä toivoen siten voittavansa keisarin suosion ja takaavansa sielulleen iankaikkisen autuuden.
Juuri tähän aikaan kuoli Konstantinopolin patriarkka Epifanus. Nyt saivat eriuskoiset uuden riemuitsemisen syyn. Siinä luostarissa, jonka keisarinna oli järjestänyt Hormisdaksen palatsiin, eli hurskas mies, jonka nimi oli Antimus. Hän oli ollut Trapezundin piispana, ja monofysiitit pitivät häntä suuressa arvossa hänen oppineisuutensa, hurskaan elämänsä, kaikkea maallista kohtaan tuntemansa ylenkatseen ja ennen kaikkea sen rohkeuden vuoksi, »jolla hän oli repinyt kaikki valheen siteet ja saarnannut oikeaa oppia». Salaa hän kannatti kerettiläisten asiaa, ja Teodoran avulla hänet asetettiin patriarkan istuimelle, minkä jälkeen hän ei vitkastellut, vaan alkoi tukea Severuksen vaikutusvaltaa ja kannattaa sen miehen neuvoja, jota piti kirkon suurmiehenä.
Samoihin aikoihin kuoli myöskin Timoteus, Aleksandrian patriarkka. Teodora, joka oli ollut lämpimästi kiintynyt tähän monofysiittien opin urhoolliseen puolustajaan, päätti nimittää hänen seuraajakseen sellaisen miehen, joka olisi hänen makunsa mukainen. Oli valittava joko taipumaton Gaianos, jota kiihkeät munkit kannattivat, tai Teodosius, joka oli helpommin taivutettavissa ja teräväpäisempi. Teodora päätti nimittää virkaan jälkimmäisen, ja kun kiihkeitten puolue itsepintaisesti vaati Gaianosta, toimi keisarinna tavoilleen uskollisena hyvin ripeästi ja tarmokkaasti.
Aleksandriassa oli tapana, että kuolleen patriarkan paarien ääressä hänen seuraajansa täytyi tarttua vainajan oikeaan käteen, laskea se päänsä päälle sekä ottaa häneltä sen jälkeen pyhän Markuksen pallium[10] ja panna se ylleen. Viranomaisten avusta ja erään Teodoran lähettilään läsnäolosta huolimatta oli Gaianoksen ystävien onnistunut estää Teodosius suorittamasta tätä vallanluovuttamiseen kuuluvaa juhlamenoa. Jotta keisarinnan suojatti saataisiin asetetuksi virkaan, täytyi koota joukkoja ja lähettää Egyptiin valtuutettu lähettiläs, eunukki Narses, joka oli keisarinnan kamariherra ja uskottu. Monta päivää tapeltiin kaduilla, ja naisetkin sekaantuivat talojen katoilta taisteluun. Lopulta täytyi turvautua tulen valtaan, jonka avulla kahakka vasta saatiin lakkaamaan. Sillä tavoin pääsi oikeus voitolle, ja Teodosius nousi patriarkan istuimelle.
Severuksen välityksellä asettui Konstantinopolin Antimus heti yhteyteen Aleksandrian uuden patriarkan kanssa, ja keisarinnan suojelemina ja keisarin välinpitämättömyyden turvin nämä kolme patriarkkaa alkoivat »rauhaa edistääkseen», niinkuin he sanoivat, noudattaa monofysiiteille suopeaa politiikkaa. Turhaan julistivat oikeauskoiset munkit, katolisen uskon vartijat, raivoisissa kirjoituksissa kaikkien kuultavaksi kerettiläisten menestyksen, turhaan he esittivät Severuksen pakanana, pahojen henkien palvelijana ja epäiltynä noituuden harjoittamisesta, Pietari Apamealaisen turmeltuneena heittiönä, »jonka jumala oli vatsa» ja joka antautui häpeälliseen nautintoon kevytmielisten naisten kanssa, Zooraksen houkkiona ja Antimuksen kerskailijana. Keisari ei ollut kuulevinaankaan, ja oikeauskoisten kauhuksi menestyi viettelytyö, niinkuin he sitä nimittivät, aivan peloittavasti.
Mutta Teodoran suunnitelmien turmioksi saapui näihin aikoihin Bysanttiin odottamaton vastustaja, nimittäin paavi Agapetus. Hän tuli goottien kuninkaan Teodahadin lähettiläänä Justinianuksen luokse. Hänet otettiin erittäin kunnioittavasti vastaan Bysantin hovissa, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän alkoi sekaantua uskonnolliseen kiistaan ja kieltäytyi jyrkästi asettumasta yhteyteen kerettiläisen Antimuksen kanssa. Turhaan oli keisari suuttunut ja sanonut paaville: »Taivu minun käsitykseeni, tai karkoitan sinut»; turhaan oli joustavampi Teodora rukoillut ja koettanut taivuttaa paavia lupaamalla suuria rahalahjoja. Agapetus, jolla oli tukenaan koko oikeaoppinen kristikunta, ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sellaisesta. Puolisonsa ja kaikkivaltiaan paavin välillä oli keisari tavattoman vaikeassa asemassa, kunnes Jumala itse julkisesti asettui monofysiittien puolelle, jos tarinaa voi uskoa.
Paitsi patriarkan erottamista vaati Agapetus myöskin Zooraksen karkoittamista. Turhaan Justinianus selitti hänelle, että munkki oli vaarallinen mies, joka ei pelännyt ketään. Paavi vaati jyrkästi, että syyrialaisen oli saavuttava hänen luokseen, jotta hän saisi pakottaa hänet taipumaan. Kun paavin lähettiläs saapui pyhän miehen luostarin eteen, huomasi hän portit suljetuiksi, ja Zooras ilmoitutti, että nyt oli parhaillaan suuren paaston aika sekä että jumalallinen laki kielsi häntä tänä aikana ryhtymästä mihinkään asiaan, edes keisarinkaan käskystä. »Minulla ei ole teille mitään muuta sanomista», hän lisäsi; »jos haluatte käyttää väkivaltaa, niin se on oma asianne». Ymmälle joutunut lähettiläs palasi palatsiin. Vihastunut keisari käski nyt korkeimman ministerinsä yksin lähteä luostariin sotilasjoukon kanssa vangitsemaan pyhää miestä. Mutta samassa kuin retkikunta oli noussut laivaan matkustaakseen Kultaisen Sarven ylitse Sykaen esikaupunkiin, heitti ankara tuulenpuuska laivan takaisin rannalle. Ministeri matkusti sinne kuitenkin, mutta samalla hetkellä, jolloin hän aikoi astua maihin toisella rannalla, kohosi valtava hahmo, joka potkaisi jalallaan aluksen takaisin aaltoihin. Raivostunut ministeri syyti kirouksia merimiehille, ja nämä tarttuivat uudelleen airoihin. Äkkiä iski salama alas ja särki sillan pirstaleiksi pitkin pituuttaan. Nyt ymmärrettiin, että itse Jumala taisteli Zooraksen puolesta, ja Justinianuksen lähettiläs pakeni kiireen kaupalla ilmoittamaan uutisen kauhistuneelle keisarille.
Kaitselmus osoitti kuitenkin tuntuvasti vähemmän intoa Antimusta suojellessaan. Lyhyen vastarinnan jälkeen keisari suostui niihin vaatimuksiin, jotka oikeaoppisen kirkon julkinen päämies esitti, patriarkka erotettiin ja hänen sijaansa nimitti Agapetus pappi Menaksen.
Se oli aika kaunis saavutus, mutta paavi ei saanut kauan iloita siitä. Ei kestänyt kuukauttakaan, ennenkuin hän äkkiä kuoli. Tavallisen puoluekäsityksen mukaan katoliset väittivät, että paavi oli joutunut vastustajiensa noitakeinojen uhriksi, ja monofysiitit taas iloitsivat hänen kuolemastaan pitäen sitä Jumalan vanhurskaana rangaistuksena. He saivat lisää rohkeutta ja panivat taas hehkuvin innoin alulle kiihoitustyönsä Teodoran luotettavan suojeluksen turvin. Pääsiäisjuhlan aikana Zooras uskalsi aivan julkisesti kastaa joukon hovin ylhäisimpiin perheisiin kuuluvia lapsia. Ylimielisyydessään monofysiitit menivät niinkin pitkälle, että solvasivat keisaria, syyttäen häntä petturuudesta. Muuan humalainen mies, persialainen Isak, löi sauvallaan erästä keisarin kuvaa, niin että silmät menivät rikki. Koko pääkaupungissa oli mieltenkuohu suuri, ja oli täysi syy pelätä, että puolueet joutuisivat kahakkaan keskenään.
Tällä ratkaisevalla hetkellä osoitti Menas, uusi patriarkka, suurta päättäväisyyttä. Toukokuussa vuonna 536 kokoontui Pyhän Neitsyen kirkkoon, joka oli Sofian kirkon vieressä, hänen johdollaan kirkolliskokous panemaan täytäntöön Agapetuksen käskyjä. Monen päivän ajan pääkaupungin oikeaoppisten luostarien esimiehet sekä Syyrian, Palestiinan ja Sinain hengellisten yhdyskuntien edustajat esittivät asioitaan kokoontuneille piispoille. Monta päivää luettiin kirkonisille kaikenlaisia anomuksia, joissa nämä katolisen uskon ankarat esitaistelijat esittäen monta todistusta väitteittensä tueksi valittivat paaville tai keisarille Antimuksen ja Severuksen, Zooraksen ja Pietari Apamealaisen käytöstä. Mutta syytettyjä ei voitu löytää. Kolme päivää etsivät edustajakokouksen valtuutetut Antimusta kaikkialta Konstantinopolissa. He etsivät häntä vuorotellen Sofian kirkosta ja hänen asunnostaan sekä muista kirkoista, joista hän olisi voinut etsiä turvaa itselleen, pyhän Sergiuksen luostarista, jossa epäiltiin hänen aateveljiensä pitävän häntä piilotettuna, vieläpä keisarillisesta palatsista ja arkkienkeli Mikaelin rukoushuoneesta, jossa hänet väitettiin nähdyn. Kaikkialla olivat ovet lukossa tai ihmiset valmiit vannomaan, etteivät olleet nähneet patriarkkaa vilahdukseltakaan eivätkä tietäneet hänestä mitään. Kaduilla leikkiviltä lapsiltakin kyselivät kokouksen lähettämät neuvottomat etsijät, tiesivätkö he mitään kadonneesta patriarkasta.
Teodora olisi osannut neuvoa piispoja. Hänen toimestaan Antimus oli saanut turvapaikan keisarillisen palatsin naisten rakennuksessa, ja samoin pelastuivat keisarinnan toimesta muut syytetyt joutumasta'edustajakokouksen tuomittaviksi. Mutta kokous ei luopunut yrityksestään niin vähällä. Se julisti laillisessa järjestyksessä pannaan Antimuksen, Severuksen, Pietari Apamealaisen ja Zooraksen, kirosi heidän kirjoituksensa, julisti heidät itsensä kaikki kirkolliset arvonsa menettäneiksi ja pyyhki heidän nimensä pois oikeauskoisten katolisten joukosta. Kun työ oli sillä tavoin loppuun suoritettu, lukivat isät ennen eroamistaan yhteen ääneen kirkkokäsikirjan sanat:
»Kauan eläköön keisari! Kauan eläköön patriarkka! Kirotut olkoot Pietari, Zooras ja Severus, kirotut olkoot Jumalan viholliset! Meillä on kristitty keisari, miksi me pelkäisimme? Kukistakaamme Zooraksen maja, polttakaamme kerettiläisten luolat, hyökätkäämme Pietarin asuntoon! Meillä on oikeauskoinen keisari, miksi me pelkäisimme? Kohdatkoon kirous Severusta, Pietaria ja Zoorasta! Kristittyjen usko riemuitkoon!»
Kolme kuukautta myöhemmin vahvisti Justinianus, joka oli nyt jyrkästi palannut oikeauskoisuuden helmaan ja taipui nöyrästi paavin lähettilään Pelagiuksen valtaan, keisarillisella säädöksellä kirkolliskokouksen päätöksen. Antimusta, Severusta ja heidän kannattajiaan kiellettiin oleskelemasta Konstantinopolissa tai missään muussa valtakunnan suuremmassa kaupungissa, ja kaikille kuulutettiin, ettei kukaan omaisuutensa takavarikoimisen uhalla saisi ottaa heitä vastaan tai auttaa heitä. Heidän teoksensa julistettiin kirouksen alaisiksi ja niiden jäljentämisestä määrättiin rangaistukseksi oikean käden menettäminen. Sitäpaitsi heitä kiellettiin saarnaamasta, kastamasta kristinuskoon ja jakamasta ehtoollista. Sillä tavoin kuvitteli Justinianus rakentaneensa uudelleen rauhan kirkkoon ja turvanneensa valtion vaurauden.
Teodora oli arvioinut voimansa ja vaikutusvaltansa keisariin liian suureksi. Hänen ponnistuksensa paavia ja oikeaoppista kristillisyyttä vastaan menivät hukkaan. Mitään muuta hän ei voinut tehdä kuin pelastaa ystävänsä. On jo kerrottu, kuinka hän kätki Antimuksen. Samalla tavoin hän järjesti Severukselle pakenemistilaisuuden, ja Antiokian patriarkka sai Egyptissä rauhassa päättää pitkän ja työteliään elämänsä. Zooras lähetettiin maanpakoon Traakiaan ja vainojen uhkaamina hajaantuivat eri tahoille kaikki ne papit, munkit ja muut henkilöt, jotka olivat voiton toivossa suurin joukoin kokoontuneet Bysanttiin. Tulevaisuus herätti heissä epätoivoa ja tuskaa. Pian roihusikin uusia rovioita Syyriassa, ja Antiokian uuden patriarkan tarmokkaiden ponnistusten ja hengellisten viranomaisten voimakkaan avustuksen turvin suljettiin luostareita, saarnaajia vangittiin tai surmattiin ja monofysiittien uskotut vaipuivat suureen kurjuuteen. Egyptikin joutui tämän vastavaikutuksen alaiseksi. Patriarkka Teodosius, Antimuksen ja Severuksen ystävä, kutsuttiin Konstantinopoliin. Hänen täytyi luopua toimestaan, minkä jälkeen hänet karkotettiin Traakiaan kaikkine pappeineen, ja hänen tilalleen Aleksandriaan määrättiin pappi, joka kykeni kovakouraisesti nujertamaan kaiken vastarinnan. Lyhyen ajan kuluttua ei koko valtakunnassa enää ollut kuin kolme piispanistuinta, jotka olivat vielä eriuskolaisten hallussa.
Mutta Teodora ei ollut sellainen nainen, joka olisi tyytynyt siihen, että hänet tällä tavoin sysättiin syrjään. Olosuhteiden pakosta oli hänen täytynyt väistyä, seisoa voimattomana ja katsella ystäviensä tuhoutumista ja paavinvallan riemuvoittoa, ja nyt hän tavanomaisen rohkeana ja viekkaana hautoi kostoa. Samaan aikaan, kuin vuoden 536 kirkolliskokous julisti pannakirouksiaan, käytti hän hyväkseen Agapetuksen kuolemaa koettaakseen paavinistuimelle asettaa mieleisensä miehen. Samaan aikaan kuin paavin lähettilään Pelagiuksen vaikutuksesta monofysiittien viimeinen linnoitus Egypti näytti olevan valmis antautumaan oikeaoppisuuden armoille, Konstantinopolin keisarillisen palatsin valtijatar suunnitteli kärsivällisesti ja väsymättömästi vainotun kirkon kohottamista uudelleen valta-asemaan.
3
Niihin aikoihin, jolloin oikeaoppisten vainoamat monofysiittiset munkit vaelsivat Konstantinopoliin, luuli Teodora, joka halusi tarjota heille turvapaikan ja osoittaa selvästi myötätuntoaan heitä kohtaan, ettei mikään olisi sen sopivampaa kuin ottaa heidät vastaan Pyhään palatsiin.
Hormisdaksen palatsi oli keisarillisen palatsin lisärakennus. Se sijaitsi Marmarameren rannalla, ja siellä oli asunut Justinianus niinä aikoina, jolloin hän vielä oli otaksuttu kruununperillinen. Valtaistuimelle noustuaan hän oli kuitenkin antanut hoitaa tätä nuoruudenaikaista asuntoaan, laitattanut siellä kaikki komeaan kuntoon ja ulotuttanut palatsin yhä kasvavan ulkomuurin senkin ympärille. Tämän rakennuksen Teodora valitsi turvapaikaksi ystävilleen, eikä hänen ollut vaikea saada puolisoaan suostumaan tähän. Justinianus ei muuten ollut haluton tällä tavoin pitämään monofysiittien etevimpiä miehiä oman ja poliisipäällikön välittömän valvonnan alaisina.
Keisarinnan huolenpidosta muuttui siis tuo vanha palatsi erään aikalaisen lausunnon mukaan »suureksi ja merkilliseksi munkkiluostariksi». Huoneet järjestettiin luostarikopeiksi, eräs iso sali kirkoksi, toinen taas ruokasaliksi. Vanhimmille tai kuuluisimmille näistä pyhistä miehistä, sellaisille, joita pidettiin erikoisen hurskaina, erakoille, jotka oli karkoitettu oleskelupaikoiltaan, patsaspyhimyksille, joitten oli pakosta täytynyt tulla alas pylväittensä päästä, järjestettiin pihoille ja pylväskäytäviin pieniä puumajoja, joitten katot valmistettiin kangas- tai olkimatoista, ja niissä he saattoivat elää mietiskelyyn ja rukouksiin vaipuneina. Suurelle luostariveljesjoukolle jätettiin käytettäväksi koko iso palatsi, jossa he voivat elää yhteistä luostarielämäänsä apotin valvonnan alaisina. Sillä tavoin kokoontui kuudettasataa munkkia mitä erilaisimmista maista ja mitä erilaisimpia kieliä puhuen tähän hurskaaseen yhteiskuntaan, eikä päivän pitkään kuultu käytävissä, pihoilla tai saleissa mitään muuta kuin rukousten muminaa ja yksitoikkoisia virren säveleitä, eikä nähty muuta kuin vanhoja valkopartaisia munkkeja, jotka polvistuneina alttarin eteen koettivat valvomisella, lihankidutuksella ja paastolla ansaita iankaikkista autuutta.
Pian pääsivät syyrialaiset hurskautensa vuoksi erikoiseen kansansuosioon pääkaupungissa. Ensin oli ihmetelty heidän omituisuuksiaan, mutta pian alettiin yleisesti ihailla heitä. Tuhansittain saapui heidän kannattajiaan luostariin uteliaina näkemään tätä outoa näytelmää tai kaivaten pyhien miesten siunausta. Sellaisetkin, jotka kannattivat Kalkedonin kirkolliskokousta, alkoivat hämmästyksekseen ja jonkin verran myötämielisinä tuntea katumusta ja tunnonvaivoja ja kääntyivät munkkien henkilökohtaisten hyveitten liikuttamina monofysiittiseen uskoon. Harras Teodora ei väsynyt koskaan käymästä suosikkiensa luona. Joka toinen tai joka kolmas päivä hän lähti polvistuakseen munkkien jalkoihin pyytämään heidän siunaustaan ja esirukouksiaan, minkä lisäksi hän jakoi heille runsaasti lahjoja. Lopulta hän sai Justinianuksenkin houkutelluksi ennakkoluuloistaan huolimatta tulemaan mukaan. Keisarinkin valtasi ihailu, ja häneen teki keskustelu munkkien kanssa niin syvän vaikutuksen, että hän alkoi tuntea samanlaista halua kuin puolisonsakin kunnioittaa ja suojella heitä.
Tällaisen yleisen haltiotilan vallitessa muuttuivat tietysti moninkertaisiksi ne ihmetyöt, jotka vielä pitivät Bysanttia hurskaan yhteiskunnan maineessa. Eräänä päivänä oli kappeli täynnä hurskaita ihmisiä, jotka odottivat pyhän ehtoollisen jakamista, ja tavan mukaan oli joukossa monta naista ja lasta. Äkkiä kuului kovaa ryminää, ja liian ahtaalle sulloutuneen ihmisjoukon painosta luhistui koko rakennus kasaan haudaten alleen joukoittain uhreja. Kaikkialta kuului vaikerointia, kauhun ja epätoivon huutoja, hälinä kuultiin aina Pyhään palatsiin asti, ja pian levisi huhu onnettomuustapauksesta kaikkialle kaupungissa. Mutta Jumala valvoi armossaan valittujaan. Oltuaan lyhyen aikaa tainnostilassa nousivat kaikki uhrit seisoalleen vahingoittumattomina ilman ainoaakaan haavaa tai naarmua, ylistäen ja kiittäen Vapahtajaa, joka oli pelastanut heidät varmasta kuolemasta. Tämän ihmetyön nähtyään suosivat hallitsijapari, suurmiehet ja koko kaupunki vielä enemmän pyhiä miehiä, ja Justinianus itse rakennutti tapauksen muistoksi uudelleen luhistuneen palatsin.
Niinä kovina aikoina, jotka seurasivat vuoden 536 kirkolliskokousta, vainojen raivotessa kaikkialla keisarikunnassa, sai pyhän Sergiuksen monofysiittiluostari — sen nimisenä se oli vihitty tarkoitukseensa — kiittää keisarinnaa siitä, että se säilyi myrskyltä. Oikeastaan olivat munkit jossakin määrin vankeja. Heillä täytyi olla hallituksen lupa voidakseen lähteä pääkaupungista tai päästäkseen edes asioilleen kaupungille. Siitä huolimatta oli heidän vaikutusvaltansa hyvin suuri, ja vaikka heidän lukumääränsä aikaa myöten pienenikin, koska muutamat heistä olivat saaneet luvan palata omaan kotimaahansa, kukoisti luostari kuitenkin niin kauan kuin Teodora eli, ja hänen kuolemansa jälkeenkin se sai suojaa Justinianukselta puolison muiston vuoksi.
Samoihin aikoihin oli aivan pääkaupungin reunassa toinenkin keisarinnan avustama ja suojelema monofysiittiluostari. Sykaen esikaupungissa, Kultaisen Sarven Aasian puoleisella rannalla kohosi vastapäätä kirkkoa ja pyhän Maraksen palatsia syyrialaisten luostari. Se oli pystytetty alueelle, jonka Teodora oli lahjoittanut munkki Zoorakselle, ja monet Bysanttiin saapuneet eriuskolaiset olivat sieltä löytäneet varman turvapaikan. Lähellä olevalle alueelle oli hurskas Maras järjestänyt uskonveljilleen hautausmaan, ja melkoinen joukko tähän puolueeseen kuuluvia mainehikkaita miehiä oli kätketty tähän pyhään maahan. Luostari, josta oli sillä tavoin tullut yksi monofysiittisen opin pyhiä paikkoja, kukoisti. Sen esimies, apotti Johannes, Amidasta Mesopotamiasta kotoisin oleva munkki, oli keisarinnan ja keisarinkin suuressa suosiossa, joka kiitollisena siitä innosta, jolla hän taisteli pakanuutta vastaan ja urkki selville, missä sellaista ilmeni, koetti olla kiinnittämättä huomiota hänen kerettiläiseen uskoonsa. Tähän turvalliseen pesään alkoivat vähitellen kokoontua kaikki puolueen tärkeimmät tukipylväät, ja siitä tuli puolueen toiminnan ja kiihoitusliikkeen varsinainen keskus.
Huolimatta keisarin julistuksista, käskykirjeistä ja riehuvista vainoista Teodora tuki ja suojeli ystäviään. Ennen kaikkea hän varusti turvapaikkoja monofysiiteille. Kios-saarelle hän järjesti asunnon erotetuille piispoille ja karkoitetuille munkeille pyhän Isidor marttyyrin haudan likelle. Derkoksessa, jonne hän vuoden 536 vaarallisina aikoina oli lähetyttänyt ensin munkki Zooraksen ja sitten patriarkka Teodosiuksen pappeineen, hän ei säästänyt laisinkaan vaivojaan sulostuttaakseen parhaansa mukaan uskonveljiensä puolinaista vankeutta. Hän ei tyytynyt vain siihen, että huolehti heidän tarpeistaan, vaan avusti varovasti heidän kiihoitustyötään, järjesti niin, että heidän opetuslapsensa, jotka halusivat etsiä apua ja lohtua paimeniltaan, tosiaankin onnistuivat pääsemään heidän luokseen. Erikoisesti hän koetti keksiä keinoja, joitten avulla sai heidät palaamaan pääkaupunkiin, jossa hänen itsensä ympärille siten kerääntyivät puolueen voimat.
Samaan aikaan, jolloin itämaiset kansat, vaikka niitä vainottiin ja niitten papit olivat kuolleet tai maanpaossa, kuitenkin pysyivät lujina uskossaan, olivat lahkon pääjohtajat piankin huomanneet, ettei heidän kirkkonsa uudistuminen voinut alkaa muualta kuin keisarillisesta palatsista, sekä että heidän ponnistustensa täytyi sen vuoksi suuntautua Konstantinopoliin, jotta — niinkuin eräs historiankirjoittaja sanoo — »saataisiin keisari heltymään ja lisättäisiin keisarinnan intoa uskonveljien hyväksi». He olivat oikeita diplomaatteja. Toistaiseksi he asettuivat varovaisen syrjäiselle kannalle, olivat tottelevinaan hallituksen määräyksiä, eivät harjoittaneet kovinkaan huomattavaa kiihoitusta ja karttoivat saarnaamista ja pappien vihkimistä. Tämä maltillinen asenne ei kuitenkaan miellyttänyt kaikkia heidän uskonveljiään. Monofysiittien joukossa oli intoilijoita ja kiihkomielisiä, ja nämä aiheuttivat keisarinnalle melkoista päänvaivaa.
Puolueen kiihkeimpiä jäseniä oli Johannes, joka oli ennen ollut Memfiin piispana Egyptissä. Hän oli seurannut patriarkka Teodosiusta maanpakoon, mutta hänen lujatahtoinen ja kiihkeäverinen luonteensa, joka kaipasi marttyyrin kunniakehää, väsyi piankin Derkoksen elämään, joka oli hänen mielestään aivan liian rauhallista ja varovaista. »Meitä sanotaan Jumalan kirkon paimeniksi», hän puheli usein, »ja kuitenkin annamme susien repiä hänen lampaansa. Me pysymme rauhallisesti kotona, sen sijaan että meidän olisi kuoltava uskomme puolesta». Hän suri sydämestään nähdessään, kuinka piispat hänen ympärillään hallitusta peläten kieltäytyivät jakamasta uskonnon lohdutusta niille monille uskoville, jotka olivat tulleet pitkien matkojen takaa tapaamaan heitä. »Elävän Jumalan nimessä», hän sanoi kerran, »en tiedä mikä estää minua menemästä kaikkien nähden Sofian kirkkoon tai torille ja siunaamasta leipää ja viiniä». Lopuksi hänen onnistui sairauteen vedoten saada lupa lähteä Konstantinopoliin käydäkseen lääkärin luona.
Hänet otti ystävällisesti vastaan keisarinna, joka itse järjesti hänelle asunnon ja täysihoidon. Pian Johannes alkoi julkisesti saarnata ja opettaa uskovia. Lahkon poliitikot, jotka olivat levottomia hänen rajattoman intonsa vuoksi, väittivät hänen heittäytyneen »leijonan kitaan». Sitäpaitsi he olivat sitä mieltä, että hän vahingoitti vakavasti puolueen asioita mielettömällä innollaan, ja vaikka Johannes ei tahtonut kuunnella heitä ja selitti ylenkatseellisesti, että leijonan kita sulkeutuisi Jumalan käskystä, pyysivät he patriarkkaa kutsumaan Johanneksen takaisin Derkokseen.
Teodosius, joka oli salaa hyvin tyytyväinen opetuslapsensa toimintaan, ei suostunut kutsumaan häntä takaisin, vaan selitti, että keisarinna oli selvillä Johanneksen suunnitelmista ja oli ottanut hänet hyväntahtoisesti vastaan. Silloin turvauduttiin Teodoraan. Monofysiittiset piispat pyysivät häntä lähettämään Johanneksen pois pääkaupungista, ja keisarinna taipuikin tähän ehdotukseen luullen sen olevan sopusoinnussa pyhän miehen oman halun kanssa. Mutta kun tultiin keisarinnan nimessä ilmoittamaan Johannekselle, että hänen oli viipymättä ja kuolemanrangaistuksen uhalla heti lähdettävä kaupungista, syöksyi pyhä mies tapansa mukaan julkeana suoraa päätä palatsiin ja heti Teodoran luokse päästyään alkoi syytää hillittömiä moitteita keisarinnaa vastaan väittäen tämän yhdessä Justinianuksen kanssa työskentelevän Jumalan kirkon kiusaksi. Ja kun Teodora ei käsittänyt sanaakaan, tiukkasi Johannes: »Etkö ole käskenyt minua lähtemään kaupungista? Etkö ole käskenyt heitä surmaamaan minut? Mitä muuta tämä sitten merkitsisi?» Seurasi molemminpuolinen selitys, ja keisarinna, joka oli hyvin tyytymätön epäluotettaviin sanantuojiinsa, ei tahtonut laisinkaan taipua antamaan heille anteeksi, ennenkuin pyhä mies pyysi heidän puolestaan.
Teodora koetti kuitenkin jossakin määrin hillitä hänen intoaan. »Jää palatsiin», hän kehoitti Johannesta, »niin ei sinulle tapahdu mitään pahaa, käyttäydy rauhallisesti niinkuin ystäväsikin äläkä vihi pappeja pääkaupungissa».
Mutta Johannes oli ovela. Hän tiesi, että oli olemassa n.s. hurskaita valheita.
»Minulla ei ole laisinkaan sellaisia aikeita», hän virkkoi. »Olen tullut tänne vain pyytääkseni sinulta lupaa viettää rauhassa ja levossa kolme-neljäkymmentä vuorokautta jossakin maalaistalossa, sillä olen hyvin sairas».
Teodora suostui tähän mielihyvin. Johannes käytti kuitenkin tätä lupaa hyväkseen lähteäkseen saarnamatkalle Vähään-Aasiaan. Kerjäläiseksi pukeutuneena hänen onnistui päästä aina Tarsokseen asti, ja kaikkialla hän menestyi mainiosti. Tällä välin oikeaoppiset tulivat yhä levottomammiksi hänen toimintansa johdosta, ja piispat lähettivät Justinianukselle kiivaita kirjeitä, joissa he ilmoittivat, että pääkaupungista karannut kerettiläinen piispa saattoi koko valtakunnan kuohumistilaan. Tälläkin kerralla Johannes ymmärsi taitavasti pelastua pinteestä. Hän palasi kiireesti Bysanttiin, riensi valittamaan kirjeellisesti Teodoralle, ettei ollut niin pitkään aikaan voinut osoittaa hänelle kunnioitustaan, sekä kertoi, että heikko terveys oli koko ajan estänyt häntä lähtemästä ulos. Kun sitten toimeenpantu tutkimus näytti vahvistavan sitä otaksumaa, että rikollinen piispa aivan hyvin saattoi olla Egyptin Johannes, todisti Teodora itse, ettei pyhä mies ollut poistunut siltä maatilalta, jonne keisarinna itse oli antanut hänelle luvan asettua, ja kun hänet tosiaankin tavattiin siellä, joutuivat hänen syyttäjänsä häpeään. Kerran toisensa perästä saattoi Johannes samanlaisten kekseliäitten temppujen avulla jatkaa sananjulistamistyötänsä. Ne lahkon jäsenet, jotka olivat etukäteen saaneet tiedon hänen tulostaan, kerääntyivät määrätylle kokoontumispaikalle, ja yöllä, vartijain valvoessa seurakunnan turvallisuutta, piispa jakoi ehtoollista, vihki pappeja toimeensa ja lohdutti uskonveljiä. Kun oikeaoppiset sitten saivat tiedon hänen käynnistään, oli hän jo kaukana poissa. Pääkaupungissa oli hänen toimintansa yhtä laajaa, ja puolueen diplomaatitkin olivat lopulta taipuneet nähdessään hurskaan miehen ihmeellisen rohkeuden ja väsymättömän innon.
Tällä välin he jatkoivat työtään toisinkin keinoin. Keisarinnan turvin oli Teodosius ja hänen ystävänsä kutsuttu takaisin Konstantinopoliin, ja pian tuli vanhan patriarkan asunnosta puoluejohdon keskus. Hänen luonaan kohtasivat toisensa kaikki lahkon lujatahtoiset ja voimakkaat miehet. Sellaisten vanhojen taistelijoiden kuin Zooraksen ja Pietari Apamealaisen rinnalla nähtiin siellä Nubian tuleva apostoli Julianus, arabialaisten tuleva piispa Teodosius, Tellan Sergius, josta myöhemmin tuli Antiokian patriarkka, sekä hänen ystävänsä Jakob Baradaeus, joka sitten joutui Edessan piispaksi ja järjesti uudelleen kuntoon monofysiittisen kirkon, sekä vielä muita, kuten syyrialaisen luostarin apotti Johannes, josta sittemmin tuli Efesoksen piispa, ja Konstantinus, josta tuli Laodikeian piispa. Teodoran julkisen suojelun alaisina — keisarinna oli jo kauan aikaa tuntenut useimmat heistä — otettiin heidät hyvin vastaan hovissa, jossa keisarinna aina puolusti heitä ja suositteli heitä keisarille. Tämän johdosta oikeaoppiset valittivat jälleen, että monofysiitit olivat petollisesti vallanneet jalansijaa sekä palatsissa että melkein kaikkialla pääkaupungissa.
Pian monofysiitit menivät vieläkin pitemmälle. Oikeaoppisten toimeenpanema vaino oli sysännyt useimmat eriuskolaispiispat piispanistuimiltaan, ja hallitus valvoi edelleenkin tarkoin, ettei luopioita nimitetty papinvirkoihin. Tärkeintä kaikesta siis oli järjestää uskonveljille johtajia, ja monofysiittien onnistuikin kaikista heitä vastaan kohdistetuista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta järjestää tämäkin asia keisarinnan avulla.
Sopiva tilaisuus siihen tuli vuonna 543. Eräs Syyrian erämaissa asuvien arabialaisheimojen ruhtinas Harith Ghassaniden lähetti pyytämään Teodoralta, että tämä toimittaisi hänen luokseen pari kolme piispaa opettamaan hänen alamaisilleen kristinoppia. Kiireesti valitsi keisarinna nämä miehet ystävistään monofysiiteistä ja sai, kumma kyllä, Justinianuksen kannattamaan vaaliaan. Keisari, joka oli oikeastaan aika lailla kiusaantunut siitä, että pappien joukossa oli niin paljon luopioita, käytti mielellään lähetyksen palvelukseen näitä innokkaita kerettiläissaarnaajia. Hän olikin jo aikaisemmin turvautunut heidän apuunsa silloin, kun Jumalan sanaa oli levitetty Jemenin arabialaisten ja Aksumin kuningaskunnan abessiinialaisten keskuuteen sekä kääntäessään Nubian pakanoita kristinuskoon. Aikaisemmin onkin muuten mainittu, kuinka Teodora oli kaikin voimin tukenut tätä toimintaa. Hallitsijapari sopi näin ollen jokseenkin helposti siitä, että monofysiiteistä valittiin erämaan ruhtinaan pyytämät piispat.
Jo noin viidentoista vuoden ajan oli Konstantinopolissa asunut eräs Tellasta kotoisin oleva munkki Jakob Baradaeus. Hän oli hyvin oppinut mies, jonka kasvatukseen oli m.m. kuulunut Syyrian ja Kreikan kirjallisuuden tunteminen, mutta vielä suuremman maineen hän oli saavuttanut kehnolla puvullaan, ankaroilla tavoillaan ja ihmeellisillä parannuksillaan. Sittemmin hän saapui pääkaupunkiin, jossa keisarinna otti hänet erittäin hyvin vastaan; mutta hän piti itse parhaana vetäytyä syrjään maailman vaaroilta, minkävuoksi hän sulkeutui ahtaaseen koppiin, kieltäytyi tapaamasta ketään, vältti puhumasta kenenkään kanssa ja joutui yhä enemmän kaikkien ihailun esineeksi. Harith Ghassaniden, joka oli sattunut tapaamaan hänet ja joka piti hänen profeetallista terävänäköisyyttään suuressa arvossa, kunnioitti häntä vilpittömästi, ja Teodora, joka tunsi hänet hyvin, oli lämpimästi kiintynyt häneen. Tämän mietiskelijän, tämän erakon, tämän lihansakiduttajan hän valitsi julistamaan evankeliumia arabialaisille ja nostamaan jälleen arvoon monofysiittistä kirkkoa. Tulevaisuus näyttikin, ettei hän ollut valinnut huonosti.
Keisarinnan neuvosta määräsi Teodosius Jakobin Edessan piispaksi ja erään toisen lähellään olevan munkin Teodoruksen samaan toimeen Bostraan. Vaikka kumpikin valituista oli haluton nousemaan piispanistuimelle, täytyi heidän taipua Teodoran vaatimuksesta ja ryhtyä uudelleen käytännölliseen toimintaan, josta he jo luulivat ikipäiviksi päässeensä. Kun Aleksandrian vanha patriarkka oli vihkinyt heidät piispoiksi, matkustivat he kumpikin määräpaikkaansa. Mutta paitsi julkisia lähetystyötä koskevia määräyksiä oli molemmille apostoleille annettu salaisiakin ohjeita. Keisarinnan luvalla oli Teodosius valtuuttanut heidät koko laillisella alueellaan sekä sen ympäristössä vihkimään toimeensa pappeja, nimittämään piispoja sekä lyhyesti sanoen järjestämään uudelleen itämaitten monofysiittisen kirkon. Toiminta-alueeksi oli heille oman hiippakunnan ahtaitten rajojen ulkopuolella määrätty Teodorukselle koko Arabia, Palestiina sekä erämaa ja Jakob Baradaeuksellc Syyria ja koko Vähä-Aasia. Keisarinna, joka oli samaa mieltä kuin patriarkkakin, tuki tätä toimintaa ja lupasi käyttää vaikutusvaltaansa molempien pappien hyväksi.
Muutamien vuosien kuluttua oli Jakob Baradaeuksen tosiaankin onnistunut tarmollaan ja rohkeudellaan saattaa ennalleen monofysiittinen kirkko. Hän ryhtyi nyt samaan työhön, jonka oli pannut alulle Tellan Johannes ja jota hänen jälkeensä oli jatkanut Johannes Egyptiläinen Aasian maakunnissa, ja vaelsi usein kerjäläiseksi puettuna Syyriassa, Armeeniassa, Kappadokiassa, Kilikiassa, Isauriassa, Pamfyyliassa, Aasiassa sekä Rodos, Kypros, Kios ja Lesbos saarilla, saarnasi ja opetti, nimitti pappeja uusiin seurakuntiin, järjesti hiippakuntia, nimitti piispoja sekä, niinkuin väitettiin, »antoi pappeja valua aivan virtanaan yli koko Rooman keisarikunnan». Turhaan koettivat oikeaoppiset papit, joita hänen tarmokas puuhailunsa kauhistutti, vangita häntä. Turhaan lupasi Justinianus heidän kehoituksestaan palkkion hänen päästään. Pyhä mies saattoi häpeään kaikki vainoojiensa salahankkeet ja vaelsi yhä edelleenkin »vanhurskauden tietä». Kulkien aina jalkaisin ja eläen pääasiassa hyvin lihankiduttajan tavalla hän ilmestyi näkyviin milloin Konstantinopolissa, milloin Aasiassa, milloin Aleksandriassa, aina väsymättömänä, aina saavuttamattomana. Hänen ystävänsä olivat aina vakuutettuja siitä, että Jumala itse suojeli häntä ja hämmensi hänen takaa-ajajiensa mielen, ja monofysiittipiireissä kerrottiin jonkin verran ivallisesti, kuinka hallituksen lähettämät kiinniottajat olivat useastikin kysyneet häneltä itseltään: »Etkö ole kuullut puhuttavan, että petturi Jakobin pitäisi oleskella näillä tienoin?» sekä kuinka hän oli vetänyt heitä nenästä vastaten: »Minulle on tosiaankin kerrottu, että hän oleskelee tuolla päin» — hän osoitti heille aivan päinvastaista suuntaa kuin mihin itse aikoi lähteä — »ja jos ratsastatte vähän nopeammin, pitäisi teidän varmasti saada hänet kiinni».
Teodoran ystävyys ja pääkaupungissa asuvien Jakobin uskonystävien oveluus suojasivat häntä kuitenkin vieläkin paremmin. Koska kanooninen laki vaati, että piispanvaalissa piti olla läsnä kolme äskenvalitun virkaveljeä, ennenkuin vaali oli pätevä, oli Jakob Teodosiuksen neuvosta ensin lähtenyt Aleksandriaan. Täällä hän tapasi helposti sellaisia pappeja, jotka entisen esipappinsa käskystä mielellään vihkivät kaksi pyhän miehen seuralaista piispoiksi. Heidän avullaan Baradaeus vuorostaan vihki toisia piispoja Syyrian ja Aasian tärkeimmissä kaupungeissa. Konstantinopoliin jääneet nimittivät samoihin aikoihin kaksitoista piispaa Egyptiin ja Tebaan, ja Antiokian patriarkaksi, joka toimi oli ollut avoinna Severuksen kuoleman jälkeen, he määräsivät Jakobin ystävän, oppineen ja hurskaan Tellan Sergiuksen. Sillä tavoin järjestettiin, joskaan ei julkiselta taholta, piispoja johtamaan uutta kirkkoa, joka sai suuren perustajansa mukaan nimekseen jakobilainen kirkko. Suosiakseen ystäviensä työtä Teodora oli ovelasti keksinyt keinoja antaakseen monille heistä julkisia tehtäviä itse hallitukselta. Sillä tavoin lähetti Justinianus Johanneksen, joka oli salaa nimitetty Efesoksen piispaksi, Kaariaan, Lyydiaan ja Fryygiaan taistelemaan siellä pakanuutta vastaan. Johannes suorittikin tehtävänsä tunnollisesti ja ansaitsi intonsa vuoksi hyvinkin, että häntä nimitettiin »epäjumalten hävittäjäksi ja pakanoitten vasaraksi», mutta vielä paremmin hän palveli omaa lahkoaan ja täytti koko hiippakuntansa kirkoilla ja monofysiittien luostareilla.
Jakob Baradaeukscn apostolintehtävästä oli seurauksena kaksi patriarkkaa, seitsemänkolmatta piispaa sekä enemmän kuin satatuhatta virkaansa vihittyä pappia ja diakoonia. Hänen uskonsa sai aikaan ihmeitä, hän ajoi ulos pahoja henkiä, herätti kuolleita, ennusti tulevaisuutta, ja hänen maineensa levisi »suloisena tuoksuna» yli koko maailman, jopa keisarikunnan rajojen ulkopuolellekin. Hänen toimestaan oli nyt suurin osa itämaita käännetty »Jakobin ja Teodosiuksen uskoon», niinkuin hyvällä syyllä sanottiin, ja valtakunnan ulkopuolellakin, Persiassa, Arabiassa, Abessiiniassa ja Nubiassa, tunnustivat valtavat seurakunnat monofysiittistä oppia. Teodora, joka oli koko ajan esiintynyt näitten kaukaisten kristillisten seurakuntien suojelijana ja työskennellyt koko ikänsä tarmokkaasti monofysiittien hyväksi, voi olla ylpeä työstään. Se munkki, jonka hän oli kerran unissaan nähnyt juottavan roomalaisia elämän vedellä, se hurskas erakko, jonka hän oli kerran ottanut vastaan Konstantinopolissa ja johon hän oli uskonut, oli suurenmoisella tavalla täyttänyt hänen toiveensa. Kuolinvuoteellaan saattoi keisarinna, ajatellessaan Jakobin toiminnan yhä lisääntyviä hedelmiä, pitää uskonnollispoliittista untaan toteutuneena. Se, että jakobilainen kirkko vielä tänäänkin elää Egyptissä ja Syyriassa, on yksinomaan Jakob Baradaeuksen ja Teodoran ansiota.
4
Paavi Agapetuksen äkkiä kuollessa vuonna 536 heräsi Teodoran mielessä rohkea ajatus käyttää hyväkseen paavinistuimen odottamatonta vapaaksi joutumista. Bysantissa oli jo muutamia vuosia asustanut paavin lähettiläänä Vigilius niminen diakooni. Hän oli luonteeltaan kunnianhimoinen ja häikäilemätön, oli syntyisin etevästä senaattoriperheestä ja oli jo kerran ennen koettanut päästä Pietarin istuimelle ja siitä syystä antanut Bonifacius II:n valita itsensä seuraajakseen. Kun hänen oli roomalaisten pappien vastustuksen vuoksi täytynyt luopua näistä toiveistaan, oli hän kääntynyt bysanttilaisten puoleen ja käyttänyt valtiollista lähetystehtäväänsä keinotellakseen taitavasti itsensä Teodoran suosioon. Kun keisarinna, joka oli raivoissaan siitä, että hänen oli täytynyt taipua Agapetuksen vaatimuksiin, suunnitteli kostoksi uuden paavin valitsemista oman mielensä mukaan, halukkaana neuvottelemaan monofysiittien kanssa, näytti Vigilius, joka oli suosittu henkilö hovissa ja jonka kunnianhimo näytti olevan varmana takeena hänen mukautuvaisuudestaan, olevan oikea mies, joka saattoi tässä tapauksessa parhaiten edistää keisarinnan tarkoituksia.
Vigiliuksen ja Teodoran ei ollut vaikea tulla tässä asiassa hyvin toimeen keskenään. Teodora lupasi auttaa Vigiliusta Agapetuksen seuraajaksi, ja tämä puolestaan lupasi paavina ruveta keisarinnan nöyräksi aseeksi kirkollisissa asioissa. Kerrottiinpa myöhemmin, että hän oli korvaukseksi Bysantin kannatuksesta sitoutunut vieläkin enempään — hänen väitettiin luvanneen kumota Kalkedonin kirkolliskokouksen päätöksen, asettaa Antimuksen jälleen virkaansa, ruveta ystävällisiin väleihin monofysiittien johtajien Teodosiuksen ja Severuksen kanssa sekä täydellisesti kannattaa heidän mielipiteitään. Niinikään kerrottiin, että Teodora oli vaatimistaan palveluksista korvaukseksi luovuttanut hänelle suuren rahasumman. Varmaa on, että Vigilius lähti kiireen kaupalla Roomaan vieden mukanaan kirjeet Belisariukselle ja tämän puolisolle Antoninalle, sekä että näissä kirjeissä ilmoitettiin kenraalille niin selvin sanoin hänen velvollisuutensa, ettei hänelle jäänyt pienintäkään vastaansanomisen mahdollisuutta. Ilmeisestikin oli Justinianus päättänyt antaa uuden paavin valitsemisessa puolisolleen täyden vapauden, koska hänen teki mielensä antaa Teodoralle hyvitystä tämän kärsimästä tappiosta, ja kenties oli keisari myöskin salaa hyvin tyytyväinen sellaiseen ratkaisuun, jonka avulla saatiin aikaan sovinto kirkon asioissa roomalaisen paavikunnan ja itämaitten välillä.
Sillä välin kuin tämä tapahtui Bysantissa, kehittyivät tapaukset nopeasti ikuisessa kaupungissa. Vaikka Belisarius olikin näihin aikoihin jo lähtenyt Italiaan, oli Rooma vielä itägoottien vallassa. Kuningas Teodahad, joka vaistomaisesti käsitti, kuinka tärkeää oli silloisissa olosuhteissa olla hyvissä väleissä paavikunnan kanssa, oli kiireessä nimityttänyt Agapetuksen seuraajaksi diakooni Silveriuksen, jonka hän otaksui kannattavan hankkeitaan. Vigiliuksen saapuessa Italiaan oli hänen tavoittelemallaan paikalla jo toinen mies, ja voidakseen nyt Teodoralle antamansa lupauksen mukaan nousta Pietarin istuimelle täytyi hänen ensin ajaa Silverius väkivallalla siitä pois. Tämä oli sitäkin vaikeampaa, kun uusi paavi oli Konstantinopolia miellyttääkseen paikalla kutsunut keisarin sotajoukon ikuiseen kaupunkiin ja joulukuussa 536 luovuttanut Rooman Belisariukselle.
Vigilius oli kovasti pettynyt toiveissaan, eikä Teodorakaan juuri ollut tyytyväinen. Viimeksimainittu koetti kuitenkin, koska hänelle oli yhdentekevää, kenen avulla pääsi tarkoitustensa perille, saavuttaa Silveriuksen avulla sen, mitä oli toivonut Vigiliukselta, ja siitä syystä hän koetti suostuttaa Silveriusta lupaamaan, että Antimus saisi jälleen ruveta hoitamaan patriarkan tointaan. Mutta paavi kielsi sen jyrkästi. Keisarinna päätti nyt toimia. Belisariukselle lähetettiin jyrkkä käsky erottaa Silverius ja asettaa hänen tilalleen Vigilius. Belisarius epäröi tuntien suurta haluttomuutta ruveta tottelemaan Bysantista tullutta käskyä, mutta Antonina, joka tahtoi miellyttää keisarinnaa, sai hänet luopumaan epäilyksistään, ja kunnianhimoisen Vigiliuksen, joka koko ajan painosti kenraalia, väitetään käyttäneen hyvinkin tepsiviä keinoja hänen taivuttamisekseen. Hän lupasi Belisariukselle rahaa, ja koska ei muutenkaan ollut aivan vaaratonta asettua vastustamaan keisarinnan tahtoa, suostui sotapäällikkö lopulta yhtymään salahankkeeseen onnetonta Silveriusta vastaan.
Juuri näihin aikoihin hyökkäsivät itägootit uudelleen kuningas Vitigeen käskystä. Valtava sotajoukko alkoi piirittää Roomaa, ja kaupunkia puolustamassa ei Belisariuksella ollut muuta kuin hädin tuskin viisituhatta miestä, joitten suojana oli kehnoja linnoitusvalleja. He saivat sitäpaitsi tehdä työtään tyytymättömien ja nurisevien kaupunkilaisten keskellä, jotka olivat hyvin kiusaantuneita piirityksen vaivoista ja joitten joukosta selvästi kuului kavaltajien ääniä. Kun Belisariukselle sitten näytettiin kirjeitä, jotka paavi muka oli kirjoittanut ja joissa tämä tarjoutui luovuttamaan goottien kuninkaalle Asinarian sataman aina omaan asuntoonsa Lateraniin asti, kiukustui kenraali näistä ensin jonkin verran, mutta ymmärsi sitten pian, että nämä n.s. todistukset olivat häpeämättömiä väärennyksiä. Tuntien sääliä uhria kohtaan hän koetti salaa ja yhteisvoimin Antoninan kanssa vieläkin taivuttaa Silveriusta. Hän ehdotti, että tämä itse tekisi Teodoralle sellaisia tarjouksia, jotka tähtäsivät samaan kuin keisarinnan Vigiliukselle esittämät suunnitelmat, jolloin hän voisi pelastua uhkaavasta vaarasta. Mutta Silverius, joka ajatteli ennenkaikkea olevansa oikeaoppisuuden vartija, kieltäytyi tällaisesta jyrkästi. Ja niin kehittyivät tapaukset edelleen.
Kumotakseen kavallusaikeita koskevat huhut, jotka kiertelivät hänen nimensä ympärillä, Silverius oli muuttanut pois Lateraanipalatsista ja siirtynyt jälleen Aventinuksen kukkulalle pyhän Sabinan kirkon läheisyyteen. Täältä Belisarius lähetti noutamaan häntä ja lupasi poikapuolensa Fotiuksen välityksellä, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa. Vaikka paavin lähimmät epäilivätkin kreikkalaisten lupauksia, lähti hän kuitenkin Pincion palatsiin, ja tämä ensimmäinen kohtaus sujuikin ilman väkivaltaisuuksia. Viime tingassa Belisarius oli alkanut epäillä. Mutta muutamia päiviä myöhemmin esitettiin kenraalille jälleen syyte paavia vastaan. Tällä kertaa paavi, jonka oli vallannut pelko ja levottomuus, kieltäytyi aluksi lähtemästä turvapaikakseen valitsemastaan kirkosta. Vihdoin hän kuitenkin päätti mennä Belisariuksen puheille, otti mukaansa suuren seurueen ja jätti asiansa Jumalan haltuun.
Heti palatsiin tultuaan Silverius joutui eroon seuralaisistaan, joita ei päästetty ulompia huoneita pitemmälle. Yhdessä Vigiliuksen kanssa vietiin paavi sisähuoneisiin. Siellä hänen silmiensä eteen avautui omituinen näky. Eräällä leposohvalla loikoi Antonina veltossa asennossa kuin valtiatar, joka ottaa vastaan alamaisiaan, ja hänen jalkainsa juuressa istui Belisarius rakastuneena ja hellänä kuin nöyrä orja, joka odottaa käskijättärensä määräyksiä.
»Kuulkaapas, paavi», huudahti kenraalin puoliso, »mitä olemme me ja roomalaiset oikein tehneet teille, koska tahdotte jättää meidät itägoottien käsiin?»
Ei tiedetä mitä tämän jälkeen puhuttiin, mutta on hyvinkin tunnettua, mitä sitten tapahtui. Paavilta riistettiin hänen ulkonaiset arvomerkkinsä ja hänen päälleen pantiin munkin kaapu, minkä jälkeen eräs Belisariuksen palvelija lähetettiin ilmoittamaan ulompiin huoneisiin kokoontuneille papeille: »Paavi on erotettu ja alennettu munkiksi». Yleisen hämmingin vallitessa valittiin Vigilius jo seuraavana päivänä paaviksi bysanttilaisten mahtikeinojen vaikutuksesta. Tämä tapahtui maalisk. 29 p. vuonna 537.
Onneton Silverius, jonka Belisarius lähetti Lyykiaan, ei saanut koskaan enää nähdä ikuista kaupunkia. Hetkisen oli tosin Justinianus kauhuissaan paavia vastaan tehdystä ilkityöstä tuuminut kunnollisen oikeudenkäynnin alullepanemista ja paavin asettamista jälleen istuimelleen, jos hänet olisi huomattu viattomaksi. Teodorasta välittämättä hän oli käskenyt lähettää Silveriuksen takaisin Roomaan, ja Vigilius oli jo peloissaan ja levoton seurauksista. Onneksi oli Antonina saapuvilla. Haluten tapansa mukaan noudattaa Teodoran toivomuksia hän taivutti Belisariuksen luovuttamaan Vigiliuksen tämän onnettoman edeltäjän miehille. Karkoitettuna Palmarian saarelle, jossa hänen ravintonaan oli »murheen leipä ja epätoivon vesi», Silverius kuoli pian sen jälkeen Vigiliuksen kunnianhimon, Antoninan vehkeilyn ja Teodoran valtiollisten juonien viattomana uhrina.
Näytti siis siltä, että keisarinnan hankkeet olivat menestyneet. Hän oli saanut paavinistuimelle miehen, joka kuului samaan uskontokuntaan kuin hän itsekin. Mutta kun Vigilius oli päässyt kunnollisesti uuteen asemaansa, muuttikin hän kantaa. Antoninan neuvoista ja Belisariuksen kehoituksista välittämättä hän koetti kiemurrella syrjään ja lykätä tuonnemmaksi antamiensa lupauksien täyttämistä. Hänen vihamiehensä tosin väittävät hänen lopulta antautuneen ja lähettäneen monofysiittien suurille johtajille Teodosiukselle, Antimukselle ja Severukselle kirjelmän, jossa hän ilmoitti täysin yhtyvänsä heidän uskontunnustukseensa. Mutta tämän asiakirjan oikeaperäisyys on hyvin epäilyttävä, ja ne julkiset uskontunnustukset, jotka paavi esitti keisarille ja patriarkka Menakselle, kuvastavat puolestaan ankaraa oikeaoppisuutta. Ulkonaiset olosuhteet muuten olivat sellaiset, että hänellä oli tarpeeksi tekosyitä, joihin hän saattoi vedota. Sodan hävittämä Italia oli aivan liian vaarallisessa asemassa, jotta olisi voinut pitää kovinkaan moitittavana, vaikka paavi sattuikin unohtamaan uskonnolliset kysymykset syrjemmälle. Länsimaitten liittyminen kannattamaan Kalkedonin kirkolliskokousta ja Leo suuren uskontunnustuksen kaava oikeuttivat myöskin sellaisiin varovaisuustoimenpiteisiin, joita paavi noudatti. Teodorakin näyttää käsittäneen, kuinka vaarallisia ennenaikaiset askeleet saattoivat olla, ja luottaen täydellisesti Vigiliukseen hän odotti aluksi kärsivällisesti otollista hetkeä, jolloin uusi paavi voisi täyttää lupauksensa. Justinianuksella taas, joka oli jo joutunut suuresti paavin lähettilään ja uskollisen ystävän Pelagiuksen vaikutuksen alaiseksi, ei ollut mitään erikoista halua suojella monofysiittejä. Vigilius saattoi siis ilman varsin suuria vaikeuksia ja joutumatta riitaan Teodoran kanssa pysyä uskollisena roomalaiselle oikeaoppisuudelle. Loppujen lopuksi olivat keisarinnan yritykset sekaantua paavinistuimen asioihin täydellisesti epäonnistuneet kaikista vehkeilyistä huolimatta.