On helppo tuntea tässä kuvauksessa Teodoran tarina. Näissä kertomuksissa vilahtaa aina esiin niitä aineksia, joita ajan juorujuttuihin saatiin keisarinnan merkillisistä kohtaloista. Mutta jos kohta legenda, olipa se hyvä tai huono, lempeä tai ankara, ei voikaan vaatia kannatusta historialta, täytyy sen kuitenkin katsoa sisältävän eräitä oleellisia piirteitä Teodoran nuoruudesta. Kun Efeson piispa Johannes, joka tunsi hänet hyvin, tosin jonkin verran karkeasti, mutta ilmeisestikään ei moittien, nimittää häntä »porttolan Teodoraksi», todistaa hän yhdellä ainoalla sanalla saman seikan, jonka Prokopios on kertonut monisanaisesti. On todellakin mahdotonta uskoa Teodoran olleen hyveellinen ja siveä nuoruusvuosinaan. Ennen sitä päivää, jolloin hän tapasi Justinianuksen, ja ennenkuin hänestä tuli keisarinna, hän oli ollut kurtisaani, vähäpätöinen tai kuuluisa — se merkitsee vähän — vieläpä katuvainenkin kurtisaani. Olen taipuvainen uskomaan, että tämä ei merkinnyt paljoa hänen aikanaan, sekä että Teodora keisarinnana hyvinkin pian unohti sen kurtisaanin, joka hän mahdollisesti oli ollut.
1
Länteen Sofian kirkosta, hippodromin ja meren välissä, sen kukkulan huipulla ja rinteillä, joka viettää aina Marmarameren rantaan asti, kohosi kuudennella vuosisadalla bysanttilaisten keisarien palatsi. Se ei ollut niinkuin meidän uudenaikaiset kuninkaalliset linnamme vain enemmän tai vähemmän loistelias rakennus, joka jonkin yleisen aukion varrella levittää näkyviin muhkeaa julkisivuaan ja tasasuhteisia ääriviivojaan. Muistuttaen ottomaanisten sulttaanien vanhaa Seraljia ja Moskovan tsaarien Kremliä bysanttilainen keisaripalatsi sulki valtavien ulkomuuriensa suojaan joukon eri tarkoituksia varten pystytettyjä rakennuksia, vastaanottosaleja ja kirkkoja, kylpylöitä ja hippodromeja, luostareita ja kasarmeja, juhlahuoneistoja ja yksityisasuntoja, korkeita avonaisia pengermiä, joista oli laaja näköala merelle ja yli Aasian rannikon. Se oli oikea upeitten rakennusten kokoelma, mutta ne olivat kukin jollakin tavoin eristettyjä toisistaan, ja niitten välillä levisi marmorilla laskettuja pihoja, pitkiä käytäviä, portaita, vieläpä sitruunapuumetsiä ja suuria kukkapuutarhoja, jotka ulottuivat melkein meren rantaan asti. Se oli kuin itsenäinen kaupunki keskellä pääkaupunkia, silmää kiehtova ja salaperäinen. Se kätki vihreitten puittensa varjoon puistomajansa ja huvihuoneensa ja oli täysin suljettu kaikelta melulta ja ulkopuolisten uteliailta katseilta. Se oli ihana ja luoksepääsemätön turvapaikka, jossa viihtyivät mukavuus ja komeus ja ne loisteliaat hovitavat ja sekavat juonittelut, jotka muodostivat Bysantin keisarin hovielämän.
Mikään ei vetänyt vertoja pyhän palatsin rikkauksille, loistolle ja valtavalle ylellisyydelle. Augusteon torille avautuvasta raskaasta kupariportista päästiin eteishalliin, jonka Justinianus oli rakennuttanut uudelleen. Se oli hienostuneen rakennustaiteen ja upean koristeellisen loiston todellinen ihmeteos. Korkean kupukaton alla, joka kaartui pyöreän rakennuksen ylitse, sekoittivat monivärinen marmori ja kultamosaiikki yhteen häikäisevät värisointunsa, lattialla kiertyivät toisiinsa porfyyri, jaspis, serpentiini, onyksi ja helmiäinen ihmeellisin mutkin muodostaen kallisarvoisen maton, joka oli kuin purppurakukkia täyteen siroteltu vihreä nurmi. Seinillä esitettiin mosaiikkitauluissa keisarin voittoja, sotapäälliköt toivat hallitsijan eteen voitettuja kuninkaita ja valloitettuja kalleuksia, ja keskellä juhlapukuisia hovimiehiä ja senaattoreja, jotka palvoivat hallitsijaa kuin jumalaa, näkyi hovipukuinen Teodora, joka seisoi puolisonsa rinnalla. Kauempana, vahtihuoneitten toisella puolella, oli valtavaConsistorium, joka ei suinkaan ollut vähemmän komean näköinen. Se oli valtaistuinsali, jossa pidettiin hovin julkiset juhlakutsut ja jossa keisari otti vastaan vieraitten hallitsijain lähettiläät ja lahjat. Sinne pääsi kolmesta norsunluisesta ovesta, joita koristivat ihmeelliset silkkiverhot, ja niitä vastassa oli toisella puolella kolme siselöidystä kuparista valmistettua ovea. Seinät välkkyivät jalosta metallista, lattiaa peitti upea matto. Huoneen perällä näkyi korokkeella, jonne noustiin kolmea porfyyriporrasta myöten, kahden voitonjumalattaren välissä, jotka seisoivat siivet levitettyinä ja laakeriseppeleet käsissään, keisarin valtaistuin. Se oli ylen määrin koristettu kullalla ja jalokivillä, ja sitä kattoi neljän pylvään kannattama kultakupooli.
Tämän rakennuksen vieressä oli suuriTriclinium, jossa juhlapäivinä nautittiin ateria. Sellaisissa tilaisuuksissa pantiin purppuraliinojen peittämille pöydille se ihana pöytäkalusto, jonka Justinianus oli teettänyt. Siihen kuului kallisarvoisia jalokivistä välkkyviä maljakoita ja kultavateja, joitten voitokkaita taisteluita esittävien kohokuvien joukossa näkyi myös keisarin muoto. Huoneen sisustuksen loisteliaisuus, pukujen kauneus ja kestityksen harvinainen hienous oli niin verratonta ja ainutlaatuista, että ne barbaarit, jotka olivat päässeet keisarin puheille tai jotka oli kutsuttu keisarin ruokapöytään, häikäistyivät, hämmästyivät ja luulivat — erään senaikuisen runoilijan sanojen mukaan — joutuneensa suoraan taivaaseen astuttuaan palatsin kynnyksen ylitse.
Eteissalin yläpuolella, yhteydessä sen kanssa monien pihojen, käytävien ja suurten, suoraan taivaanlakea kohti nousevien portaitten välityksellä, oli kukkulalla kaksikerroksinen Daphnepalatsi korkeine pengermineen. Suunnattomat pohjarakennukset, joitten rauniot vielä tänä päivänäkin herättävät ihailua, tasoittivat maan luonnollisen kaltevuuden ja kannattivat kunnioitusta herättävää päärakennusta. Alimmassa kerroksessa asustivat keisarin hovin lukuisat palvelijat, ylemmissä kerroksissa oli juhlasaleja ja kuvapatsaitten kaunistamia pitkiä käytäviä, joista oli ihana näköala yli puutarhojen, ja meren. Vielä kauempana, vielä täydellisemmin puitten varjoon ja viileyteen eristettyinä olivat hallitsijaparin yksityishuoneet, salaperäinenGyneceum, naisten rakennus, jossa asui naisia ja eunukkeja ja joka oli keisarinnan yksityiselämän tyyssija. Siellä punottiin valtiollisia ja lemmen juonia, siellä koettiin hämärän peitossa ihmeellisiä ja harvinaisia seikkailuja, katsoipa itse keisarikin usein parhaaksi olla tietämättä mitä siellä tapahtui. Kun kirkkoisät vuonna 536 erottivat Konstantinopolin patriarkan epäiltynä harhaoppisista mielipiteistään, ja Justinianus uhkasi pannaan julistettua ylipappia epäsuosiollaan, Teodora tarjosi rohkeasti suojatilleen turvapaikan tässä palatsissa pelastaakseen hänet vainoojilta. Kaksitoista vuotta patriarkka asui palatsissa, jossa häntä eivät tunteneet muut kuin hänen kaksi kamaripalvelijaansa, jotka keisarinna oli määrännyt hänen käytettävikseen. Kaikki, Justinianus muitten muassa, luulivat hänen kuolleen tai kätkeytyneen johonkin etäiseen ja tuntemattomaan paikkaan. Hämmästys olikin yleinen, kun keisarinnan kuollessa huomattiin, että mies oli elänyt hurskasta elämäänsä kaikessa rauhassa ja turvassa keisarin palatsin naisten rakennuksessa käyttäen aikansa kokonaan lihankidutuksiin ja rukouksiin.
Aikaisemmin mainittujen rakennusten lisäksi oli pyhässä palatsissa lukematon määrä kappeleita ja rukouskammioita, joissa hurskaat bysanttilaiset rukoilivat oikeaoppisen kirkon tunnetuimpia pyhimyksiä. Sitäpaitsi oli muita palatseja, joista eräänkin Justinianus oli korjauttanut hyvin ylellisesti. Oli katettuja pylväistöjä ja käytäviä, joitten välityksellä hallitsijan asunto oli yhteydessä toiselta puolen Sofian kirkon, toiselta upean Kathismaparvekkeen kanssa, josta hovi katseli hippodromin näytäntöjä. Tällä tavoin oli pyhä palatsi, valtakunnan valtiollinen keskus, läheisessä yhteydessä bysanttilaisen maailman kahden kiinnekohdan kanssa, nimittäin uskonnollisen elämän keskipisteen, suurkirkon, ja sirkuksen kanssa, jonka areenalta kuului joka päivä äänekästä hälinää ja jossa kaikkivaltias kansa ilmaisi tahtonsa.
Kokonainen pieni kansa, enemmän kuin kymmenentuhatta henkeä, asui tässä palatsirakennusten muodostamassa kaupungissa. Siellä asuivat keisarin kamaripalvelijat, joille oli uskottu ruhtinaan henkilökohtainen palvelus, ne palvelijat, joitten oli tarjoiltava pöydässä, vestitorit, jotka toimivat vaatevarastojen hoitajina, silentiaarit, joitten oli valvottava hiljaisuutta keisarin huoneitten ulkopuolella olevissa käytävissä, arkkivaarit, jotka tekivät virkaylennysehdotuksia, referentit, jotka ottivat vastaan anomuksentekijöitä, kirjurit, jotka huolehtivat kirjevaihdosta, kokonainen kirjava maailma virkailijoita ja eunukkeja, jotka kaikki tottelivat ylimmän hovimenojenohjaajan käskyjä. Siellä oli keisarinnan hovikunta, jonka valvonta kuului ylihovimestarittarelle, mutta vieläkin enemmän keisarinnalle, joka jätti itse palvelijoilleen, kamarineidoilleen ja eunukeilleen ne palvelusmerkit, jotka ilmaisivat kullekin hänen oman tehtävänsä. Siellä oli keisarillisen tallin henkilökunta, jonka oli toteltava tallimestaria, oli joukko siviilivirkamiehiä, jotka työskentelivät keisarillisessa kansliassa korkean päällikkönsä valvonnan alaisina. Siellä oli henkivartijoita, renkejä ja vahteja, oppineita ja toimentavoittelijoita, loistaviin univormuihin puettuja paraatijoukkoja, jotka kauniine pukuineen, pitkine valkeine tunikoineen, joitten päällä kultaiset ketjut välkkyivät, Kristuksen nimikirjaimin koristettuine kultakilpineen, punaisten töyhtöjen koristamine kultakypäröineen, kullalla kirjailtuine keihäineen ja pitkine kallisarvoisine miekkoineen saivat aikaan loistavan vaikutuksen kaikissa juhlatilaisuuksissa. Siellä olivat spatariot, keisarilliset aseenkantajat, ja ekskubitorit, kaartinsotilaat, joilla oli olallaan peloittava kaksiteräinen kirves. Siellä olivat ovenvartijat, keisarilliset airueet, vahtimestarit, kamarineidot, hovinaiset, suunnaton ja kirjava ihmisjoukko, jonka ylivalvonta — mikä muuten oli melkoisen vaikea tehtävä — kuului major domukselle, hovimestarille. Ja kaikkien näitten lisäksi siellä oli kirkonpalvelijoita, pappeja ja munkkeja, joista useimmat asuivat keisarin palatsissa ja joitten sivistymätön käytös ja likaiset riekaleet olivat räikeä vastakohta tuon ankarasti tapoja noudattavan ja korkeasti sivistyneen hovin hienostuneen loiston rinnalla.
Koko tämän loistavapukuisen joukon jakoi juhlamenojen ohjaaja, käyttäytymiskysymysten ylin makutuomari, monimutkaiseen arvojärjestykseen lisätäkseen sillä lailla keisarillisten juhlien ja juhlakulkueitten loistoa ja vaihtelevaisuutta. Joka päivä oli uusia juhlallisuuksia. Vuoden alussa suvaitsi keisari toisinaan vanhojen roomalaisten perintätapojen mukaisesti esiintyä konsulinarvon kantajana. Istuen selkänojattomalla tuolilla, jollaisia ennen Rooman korkeammat virkamiehet ja sittemmin keisarit käyttivät, sekä yllään roomalaisten konsulien puku, hallitsija otti eräässä palatsinsa salissa juhlallisen näköisenä vastaan alamaistensa kunnioituksen osoitukset. Hän kuunteli senaatin onnentoivotuksia, kaunopuhujien ylistyksiä, hän katseli hovivirkailijoiden pitkää ja äänetöntä ohimarssia, ja kaikille hän jakoi siselöityjä hopea-astioita, norsunluisia kirjoitustauluja, kultarahoja, joita oli koottu koreihin hänen jalkainsa juureen, erilaisia lahjapalkkioita kunkin oman arvoasteen mukaan. Airuet ilmoittivat tämän jälkeen, milloin varsinaiset konsulijuhlallisuudet alkoivat. Silloin lähti juhlakulkue univormujen ja aseitten välkkyessä monien salien lävitse Augusteoniin, kirkkoon, Kapitoliumiin, ja triumfivaunuissa seisova keisari ajoi kansan riemuitessa ja sotilaitten laulaessa tulipunaisella silkillä ja kallisarvoisilla matoilla koristettuja katuja, joille oli siroteltu kukkia.
Toisinaan taas oli suuressa konsistoriumissa juhlallisia vastaanottoja, jolloin keisari julkaisi uudet nimitykset ja virkaylennykset sekä jakoi arvomerkit. Siellä otettiin vastaan barbaarikuninkaat, jotka usein tulivat puolisoineen ja lapsineen osoittamaan Justinianukselle kunnioitustaan ja joitten omituiset ja maalaukselliset puvut kiihoittivat kovasti kansan uteliaisuutta. Sitäpaitsi saapui ulkomaalaisia lähettiläitä, jotka toivat lahjoja ruhtinailtaan; ja jotta saataisiin nämä barbaarit sokaistuiksi ja heidän kehittymättömiin aivoihinsa painetuksi voimakas ja vakaava muisto Bysantin mahdista, noudatettiin näissä tilaisuuksissa kaikkea mahdollista hienostuneisuutta, loistoa ja monimutkaisia hovitapoja.
Portilta aina sisälle konsistoriumiin asti muodostivat vahtipalveluksessa olevat paraatipukuiset sotilaat kunniakujan, ja lähettiläiden kulkue vaelsi liehuvien moniväristen lippujen, välkkyvien keihäitten ja paljastettujen miekkojen välitse vakaavan suurten salien läpi. Vastaanottosalissa odotti heitä keisari liikkumattomana ja juhlallisena henkivartijoiden, eunukkien ja korkeitten ylimysten ympäröimänä istuen valtaistuimellaan kahden voitonjumalattaren välissä, jotka pitivät laakeriseppeleitä hänen päänsä yläpuolella. Äkkiä kuuluu toitotus; silkkiverhot vedetään syrjään, kuorot virittävät laulun soittimien säestäminä; kolme kertaa lähettiläät heittäytyvät maahan, kunnes hallitsija antaa heille merkin nousta. Sen jälkeen keisarille ojennetaan lähettiläitten tuomat kallisarvoiset ja harvinaiset lahjat, ja juhlamenojen ohjaajan säännöstelemänä alkaa keskustelu lyhyen kaavan mukaan arkipäiväisesti, virallisesti ja kopeasti. Sitten seuraa ateria, jolloin keisarillinen viinikellari tyhjentää aarteensa keisarin ulkomaalaisia vieraita varten. Nämä ovat avaareja, joilla on karkeat kasvonpiirteet ja pitkät käärmemäiset hiuspalmikot, hunneja, joilla on pitkinä suortuvina riippuva tukka, valtavat viikset ja lanteitten kohdalta ruumiinmukaiset housut, puolialastomia abyssinialaisia, jotka ovat somistautuneet barbaarimaisilla koristuksilla, ruskeita arabialaisia ja notkeita iberialaisia. Kaikille hallitsija jakaa runsain mitoin lahjoja, kunniamerkkejä ja kauniita sanoja. Siitä hän varsinkin iloitsee, jos voi kääntää heidät oikeaoppiseen kristinuskoon ja siirtyä heidän kanssaan palatsin vastaanotosta kastetilaisuuteen Sofian kirkkoon, jossa keisari itse suvaitsee olla vastakääntyneitten kristittyjen kummina.
Pyhässä palatsissa oli siis Bysantin hallitsijain julkinen elämä alusta loppuun asti pienintä yksityiskohtaa myöten tarkkojen sääntöjen määräämä. Kuitenkin saattoi silloin tällöin joukko odottamattomia ja vähemmän sääntöjen mukaisia tapauksia olla arvaamattomana ja huomiotaherättävänä vaihteluna ankaroitten hovisääntöjen kahlehtimassa elämässä.
Erakko Maras oli niitä egyptiläisiä munkkeja, jotka olivat niin kiihkomielisiä ja haaveellisia, etteivät ottaneet huomioon mitään hienotunteisuussyitä, milloin luulivat joutuneensa jumalallisen innoituksen valtaan. Vainojen aikana oli hänen pakko lähteä luostarikopistaan, jolloin hän suuntasi matkansa Konstantinopoliin ja astui rohkeasti Justinianuksen ja Teodoran eteen. Jo hänen puheensa olisi herättänyt tarpeeksi kummastusta palatsissa. Hänellä oli yllään puku, joka oli kirjavista tilkuista, sekä samanlainen viitta.
Molemmat vaatekappaleet olivat niin likaiset ja rähjäiset, etteivät olisi kelvanneet köyhimmälle heittiöllekään, vaikk’ei tällä olisi ollut mitään muuta ruumiinsa verhoksi, niinkuin se historiankirjoittaja mainitsee, joka kertoo tästä.
Maraksen puhetapa oli vieläkin huomiotaherättävämpää kuin hänen ulkoasunsa. Hän syyti hallitsijaparia vastaan sellaisia häväistyksiä, ettei kronikankirjoittaja kunnioituksesta tämän maailman suuria kohtaan uskalla toistaa hänen julkeita haukkumasanojaan, jotka olivat niin karkeita ja raakoja, etteivät tavalliset ihmiset olisi mitenkään sietäneet niitä. Mieltäkiinnittävää asiassa oli se, että Justinianus ja Teodora kuuntelivat ihailtavan kärsivällisesti tätä miestä, joka ei kiinnittänyt mitään huomiota kruunun loisteeseen eikä purppuran upeuteen. Heidän mielensä oli täynnä kunnioitusta tätä munkkia kohtaan, joka lausui arvostelunsa niin peittelemättä, ja he selittivät, että hän oli suuri filosofi. Kaiken lisäksi näyttää keisari luvanneen noudattaa hänen neuvoaan, ja keisarinna tahtoi pitää hänet luonaan palatsissa keskustellakseen hänen kanssaan hengellisistä asioista.
Zooras oli toinen munkki, jota oli samoin kuin Marastakin vainottu uskonsa vuoksi. Hänkin piti velvollisuutenaan lähteä muutamien opetuslastensa kanssa pääkaupunkiin uhmaamaan tyrannia kasvoista kasvoihin. Kun Justinianus oli ottanut hänet hyvin vastaan ja kehoittanut häntä esittämään mielipiteitään kokoontuneille piispoille, alkoi hän tietysti syytää kirouksia sitä ruhtinasta kohtaan, joka vainosi Jumalan kirkkoa, vuodatti uskollisten verta ja kannatti Kalkedonin kerettiläistä kirkolliskokousta.
»Kaikista niistä kärsimyksistä, joita sinä olet tuottanut kristityille», Zooras huusi, »vaatii Jumala sinut tilille tuomionpäivänä».
Keisari raivostui; hän ei uskaltanut kieltää munkkia puhumasta, mutta uhkaavia sanoja pääsi hänen huuliltaan.
»Juuri te olette kapinallisia, rauhanrikkojia», hän virkkoi. »Kirkolliskokous on oikeassa, enkä minä salli itselleni kauemmin puhuttavan tällä tavoin. Jos sinä puhut oikein, näyttää Jumala sen minulle merkillä, jollei, tuomitaan kuolemaan joka ainoa, joka puhuu pahaa kirkolliskokouksesta».
Epäröimättä Zooras tokaisi vastaan:
»Taivaan enkelitkin kammoavat sinun kirkolliskokoustasi. Oikeat kristityt eivät tarvitse mitään merkkiä uskoakseen. Mutta ole rauhassa. Jumala antaa sinulle merkin, vieläpä omassa itsessäsi».
Hän poistui. Seuraavana päivänä, kertoo kronikankirjoittaja, Justinianus oli aivan suunniltaan, hän ei voinut enää nähdä, tuskinpa hän enää oli ihmisen näköinenkään. Onneksi oli saapuvilla viisas ja ovela Teodora. Hän siirrätti sairaan erääseen palatsin salahuoneeseen ja peläten huhun hänen kuolemastaan leviävän kaupungissa hän salli vain kahden lääkärin ja kahden palvelijan olla sisällä sairaan luona. Sen jälkeen hän noudatti kiireesti munkin ja lupasi hänelle, että keisari ehdottomasti palauttaisi rauhan kirkon piiriin, jos vain parantuisi.
Sisään tullessaan Zooras virkkoi:
»Sinä sait merkin, jota pyysit».
Sen jälkeen hän vaipui rukoukseen ja sai kuolevan palautumaan henkiin. Tultuaan tajuihinsa Justinianus tunsi vanhuksen ja ymmärsi asiain yhteyden. Täynnä kunnioitusta pyhää miestä kohtaan hän mukautui sittemmin kaikessa hänen neuvoihinsa.
Sellainen oli asiaintila pyhässä palatsissa niihin aikoihin, jolloin Teodora oli sen valtiattarena. Koska hän oli kunnianhimoinen, itsevaltainen ja kopea, ei kestänyt kauan, ennenkuin hän oli lujin käsin ottanut haltuunsa koko sen vallan, jonka oli saanut itselleen hankituksi. Ja vieläkin nopeammin hän oli kotiutunut uuteen hallitsija-asemaansa, sillä hän oli hyvin suuressa määrin naisellinen, keimaileva ja miellyttämishaluinen.
2
Harvoin lienee kukaan syntyperäinen hallitsijatar osannut antaa enemmän kuin Teodora arvoa niille monille ilon aiheille, rikkauden nautinnoille ja pienille ylpeyden tyydytyksille, joita korkeimman vallan käyttö voi suoda. Hän oli aina rakastanut loistoa ja ulkonaista komeutta, ja Pyhässä palatsissa hän vietti mitä hienostuneinta ja loisteliainta elämää. Hän hankki itselleen upeasti kalustettuja huoneita, loistavia pukuja ja häikäiseviä koristuksia. Varsinkin henkilökohtaiseen kauneuteensa hän kohdisti keskeytymätöntä ja tarkkaa huolenpitoa. Jotta hänen kasvonsa näyttäisivät levänneiltä ja virkeiltä, hän piti päivälläkin tiheään pieniä lepohetkiä, ja säilyttääkseen ihonsa raikkaana hän kylpi usein lepäillen sen jälkeen pitkät ajat. Se oli luonnollista keimailua ja miellyttämishalua, joka on aina vireillä hänen tapaisessaan naisessa. Sitä paitsi se oli valtioviisasta varovaisuutta. Teodora tiesi liiankin hyvin, että hänen kauneutensa oli varmin hänen vaikutusvaltansa takuu.
Hänen ruokapöytänsä oli samoin aina katettu mitä hienoimmin. Samaan aikaan, jolloin Justinianus harrasti erikoisen yksinkertaista elintapaa, ei juonut koskaan viiniä, söi vähän ja tyytyi tavallisesti pieneen vihannesannokseen, lähtipä toisinaan pöydästä koskematta ollenkaan esillä olevaan ruokaan sekä antoi joskus kulua monta päivää ja yötä maistamatta mitään ravintoa, vaati Teodora joka ateriakseen mitä herkullisimpia ruokia ja vaihtelevimpia juomia. Hän oli erittäin tarkka valtansa ulkonaisista merkeistä. Hän vaati itselleen hovia, seuranaisia, vahteja ja saattueita. Todellisen nousukkaan tavoin hän noudatti tarkoin monimutkaisia hovisääntöjä, vieläpä lisäsikin niitä. Keisarin puheille pääsivät kaikki; hän ei kieltänyt ketään saapumasta vastaanotoilleen eikä suuttunut pikku erehdyksistä, jos joku sattumalta asettui väärälle paikalle tai puhutteli häntä toisin, kuin hovisäännöt olisivat sallineet, keskustellen tuttavallisesti puheillepyrkijöitten kanssa ja rohkaisten heitä vastaamaan. Teodora sitävastoin noudatti äärimmäisen tarkoin hovitapojen vaatimuksia. Teatterivuosiltaan hänessä oli säilynyt mieltymys näyttämöasentoihin, mutta ennen kaikkea hän halusi, ylpeä kun oli, korostaa omaa arvoaan ja erikoisesti teroittaa erotusta itsensä ja toisten välillä, ja varmaankin hän salaa nautti nähdessään purppurakenkiensä juureen kumartuneena niin monta mahtavaa miestä, jotka olivat ennen kohdelleet häntä varsin tuttavallisesti.
Jo monta vuosisataa aikaisemmin oli keisarin hovissa otettu käytäntöön paljon monimutkaisemmat hovitavat kuin ensimmäisten keisarien aikuiset olivat olleet. Justinianuksen hallitessa kehittyi hovielämä yhä enemmän varsinkin Teodoran vaikutuksesta. Samoin kuin myöhemmin Ludvig XIV Versailles'ssa halusi tämä hallitsijapari nähdä palatsissaan aina saapuvilla eteviä ylimyksiä ja korkeita virkamiehiä; ja tietystikin siellä tungeskeltiin, koska palatsi oli kaiken keskus, jossa käsiteltiin monenlaisia suuria kysymyksiä, jossa hovisuosiolla oli alkunsa, ja josta oli suorastaan vaarallista pysyä loitolla. Mutta äärimmäisen jyrkät käyttäytymistavat säännöstelivät hallitsijan ja hoviväen keskinäiset suhteet. Entisaikaan oli voitu verraten helposti lähestyä ruhtinasta henkilökohtaisesti, mutta nyt täytyi mukautua sekä käytöksessä että puheessa hovisääntöjen vaatimusten mukaan. Kun senaattorit ennen saapuivat keisarin luokse, ei patriisien tarvinnut muuta kuin oikea käsi sydämelle painettuna ottaa syvään kumartaen vastaan tämän suudelma ylhäisen seurueen muiden jäsenten vain notkistaessa oikean polvensa. Keisarinnalle ei osoitettu mitään erikoista kunnioitusta. Justinianuksen, vieläpä Teodorankin edessä täytyi korkeimpaankin arvoluokkaan kuuluvien henkilöitten langeta maahan suu lattiaa vasten ja kädet ja jalat ojennettuina sekä painaa suudelma keisariparin purppurajalkineihin. Majesteettia kohdeltiin äärimmäisen kunnioittavasti; jokainen nimitti itseään hänen nöyräksi palvelijakseen. Varsinkin Teodora oli tässä suhteessa hyvin ankara. Läsnäolijoitten pilkkanaurun ja häväistysten kaikuessa hän ajoi sivistymättöminä pois kaikki ne, jotka sattuivat rikkomaan hovisääntöjen pienintäkin yksityiskohtaa vastaan. Ennenkuin saattoi tulla hovissa esitetyksi, täytyi sitäpaitsi odottaa pitkiä aikoja puheillepääsyä, ja Teodora erikoisen mielellään pitkitti näitä nöyryyttäviä odotusaikoja onnellisena — niinkuin eräs aikalainen sanoo — voidessaan muuttaa vapaan vakiomuodon alentavaksi orjuudeksi. Hänen luonaan käytiin muuten kunniatervehdyksillä, sillä tunnettiin hänen vaikutusvaltansa, hänen turhamaisuutensa, hänen kaikkivaltaisuutensa, ja oltiin selvillä siitäkin, että sellainen suosio, joka oli saavutettu ilman hänen myötävaikutustaan, toi mukanaan suuria vaaroja ja epäsuosion. Joka aamupäivä nähtiinkin hänen odotushuoneensa täynnä anojia, jotka odottivat siellä yhteen sullottuina kuin orjalauma. Bysantin ylhäisimmät aatelismiehet odottivat usein monta päivää peräkkäin puheillepääsyä kurkottautuen tuon tuostakin varpailleen, jotta heidät nähtäisiin tai jotta edes palvelevat eunukit huomaisivat heidät. Ja kun heidät lopulta päästettiin keisarinnan puheille, määräsivät hovisäännöt sielläkin hyvin tarkoin heidän liikkeensä ja sanansa. Heidän täytyi tyytyä vain vastaamaan keisarinnan kysymyksiin uskaltamatta koskaan ensin puhutella häntä. Ja tavallisesti kohtaus oli aivan lyhyt supistuen kaavamaiseen ja viralliseen keskusteluun.
Kaikki tällainen, joka kuohuttaa niin kovasti Prokopioksen mieltä, ei suinkaan ole niinkään merkillistä hovielämän piirissä, ja nämä yksityisseikat mainitaan, koska ne ennen kaikkea valaisevat sitä sulavuutta ja taitoa, jolla Teodora mukautui uuden asemansa vaatimuksiin. Osoittamatta pienintäkään väsymyksen merkkiä hän otti ja vaati itselleen osuutensa kaikista vallan ulkonaisista velvollisuuksista ja rasituksista. Hän ottaa kultavarvun vastaan ovenvartijan kädestä ja antaa sen virkaannimittämisen merkiksi palvelukseensa ottamilleen silentiaareille, hän istuu keisarin rinnalla valtaistuimella konsistoriumissa ja ojentaa ylhäisönaisille dalmatikan[4] ja pitkän valkoisen hunnun, kirjaillun vyön ja korkean päähineen merkiksi heidän korkeasta arvostaan. Hän päästää puheilleen lähettiläitä ja barbaarikuninkaita ja jakaa heille runsaasti lahjoja, mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut. Houkuttelevan viehättävänä hän tuhlaa suosionosoituksia ja lahjoja sivistymättömille iberi- tai hunnikuninkaille. Kaikki saivat siten omin silmin todeta, kuinka suuri hänen mahtinsa oli ja kuinka määräävästi hän vaikutti keisarikunnan politiikkaan.
Kaikkialla hän tahtoi nähdä saman loiston ympärillään. Kun hän lähti Konstantinopolista viettääkseen joitakin viikkoja Pytonin kylpylässä, joka oli Bitynian muotikylpylaitos, oli hänellä mukanaan loistava seurue, kaksi ministeriä, joukko ylimyksiä, neljätuhatta kamariherraa, sotilaita ja henkivartijoita, niin että näytti siltä kuin olisi vietetty riemukulkuetta. Hänen loiston rakkautensa toi mukanaan yhä uusia vaatimuksia. Hän oli antanut Justinianuksen lahjoittaa itselleen suunnattomia tiluksia Kappadokiassa, Pontoksessa ja Paflagoniassa, valtavia alueita, jotka vaativat erikoista hallintoa ja joitten suuret tulot kuuluivat Teodoralle. Hän tahtoi yhä lisää. Hän rakasti rahaa ja koetti parhaansa mukaan keksiä uusia tulolähteitä, vieläpä peräti omavaltaisin keinoin. Hän jumaloi loistoa ja ylellisyyttä ja alkoi pian tuntea vastenmielisyyttä pyhää palatsia kohtaan pitäen tätä asuntoa, johon niin monet keisarit olivat olleet tyytyväisiä, liian pienenä ja yksinkertaisena. Hänen mielikseen Justinianus rakennutti suurilla kustannuksilla kaupungin ulkopuolelle kalliita huviloita, joissa hovi sitten vietti osan vuodesta. Näistä oli keisarinnalle mieluisin Hieriapalatsi. Se oli hieno loistorakennus Bosporin Aasian-puoleisella rannalla ja rakennettu aivan meren partaalle. Se oli viileä ja monin suihkulähtein kaunistettu. Monet tämän ajan runoilijat ylistivät säkeissään sen ihanuutta.
»Tällä paikalla», kirjoittaa eräs heistä, »kiistelevät luonnottaret ja vedenneidot, aallottaret ja metsänneidot vallasta. Kauneuden jumalattaren on ratkaistava, kenen on ensimmäinen sija, mutta hän ei tiedä, millaisen tuomion julistaisi, niin moninaisia ovat tämän paikan edut».
Muuan toinen lausuu ihastuksensa seuraavalla tavalla:
»Dafnen pyhä lehto, veden partaalla, kuinka suuri maalaiskukoistuksesi lieneekin, sinun on kuitenkin luovutettava minulle ensi sija. Tänne ovat metsänneidot ja aallottaret sopineet kohtauspaikan itselleen. He kiistelevät minusta. Mutta Neptunus on julistanut tuomionsa ja lahjoittanut minut puoleksi kummallekin».
Tässä hurmaavassa paikassa asusti hovi tuon tuostakin. Keisari lähti sinne syksyisin viettämään viininkorjuujuhlaa, ja vielä useammin matkusti keisarinna sinne etsimään lepoa ja rauhaa. Mutta koska hän tahtoi maallakin asuessaan nähdä ympärillään suuren ja kunnioittavan hovin, olivat Hierian matkat koko keisarillisen ympäristön kauhuna. Palvelusväki, jolla oli huonot asunnot, valitti, ettei sillä ollut edes välttämättömimpiä tarpeita tuossa ylellisessä huvilassa. Eräs toinen asia tuotti vielä enemmän päänvaivaa matkan yhteydessä. Jo melkein viidenkymmenen vuoden ajan oli Bosporia häirinnyt peloittava merihirviö, suunnaton melkein viidentoista metrin pituinen valas, joka kaatoi laivoja ja upotti matkustajia. Turhaan koetettiin pyydystää sitä. Kaikki keisarin käskyt olivat hukkaan menneitä, ja hoviväki joutui aina suuren pelon valtaan, kun oli edessä matka salmen poikki Hieriaan. Vihdoin onnistuttiin kuitenkin pyydystämään tuo valtava peto. Ajaessaan takaa merisikoja hirviö sattui tarttumaan kiinni Sangariosjoen suulla olevaan liejuun pääsemättä enää irti siitä. Ranta-asukkaat, jotka olivat tämän uutisen kuullessaan kiirehtineet paikalle, surmasivat pedon kirveillä, ja vedettyään sen kuivalle maalle veivät sen riemusaatossa kotikyläänsä. Sillä tavoin palasi taas rauha Bosporin vesille.
Teodora ei muuten paljoa välittänyt palvelijoittensa pelosta. Kun hän oli tehnyt jonkin päätöksen, jonka tarkoituksena oli hänen oma huvinsa, ei mikään maailman mahti voinut saada häntä muuttamaan sitä. Mahdollista voi olla, vaikka se tuntuukin hyvin vähän todennäköiseltä, että hän oli ottanut lähimpään seurapiiriinsä muutamia nuoruudenystävättäriä, joitten maine ei ollut aivan moitteeton. Sellaisia olivat tanssijatar Krysomallo ja näyttelijätär Indaro, joille hänen väitettiin rakkaudesta entisiä tovereitaan kohtaan — ja ehkäpä myös vähän uhmatakseenkin — antaneen paikan neuvonantajinaan. Jos voi uskoa Salaisia muistelmia, saattoi tapahtua, että hän keskellä vakavimpia asioita puhkesi sellaiseen iloisuuteen ja teki samanlaisia vallattomia kujeita, jommoisilla hän oli ennen näyttelijättärenä saavuttanut menestystä. Kun esimerkiksi tultiin hänen luokseen valittamaan hänen suosikkiensa pahoja tekoja, keksi hän aina, päästäkseen eroon kiusallisista vieraistaan, jonkin leikillisen sanan, joka muutti kaikki naurunalaiseksi. Välttääkseen myöhemminkin kaikkia tungettelevia onnenonkijoita hän keksi joukon hullunkurisia kujeita, jotka järjesti näyttämölle erittäin taitavasti.
Muuan vanha ylimys, jolla oli ollut korkeita virkoja, oli velkaa suuren rahasumman eräälle keisarinnan palvelijalle. Kun hän ei kyennyt velkaansa maksamaan, pyrki hän Teodoran puheille toivoen voivansa herättää hänessä sääliä. Keisarinna oli hyvällä päällä, käski eunukkiensa järjestyä ympärilleen vastaanottoa varten ja jakoi heille osat siinä huvinäytelmässä, jota aikoi esittää.
Ylimys opastettiin hänen eteensä, ja kun mies parka oli ensin kyynelsilmin heittäytynyt hänen jalkoihinsa hovisääntöjen mukaan, alkoi hän pitkässä puheessa esittää huoliaan.
»Ylimykselle on kerrassaan kauheaa olla köyhä, hallitsijatar. Keskisäädyn miehessä sellainen onnettomuus herättää sääliä, korkeasukuiselle miehelle taas aiheuttaa sellainen surkeus vain herjauksia ja pilkkaa. Jos köyhä joutuu tuhon omaksi, voi hän uskoa hätänsä saamamiehelleen, mutta ylimys, joka ei voi maksaa velkojaan, punastuu jo ajatellessaankin sen tunnustamista, eikä hän muuten voisikaan saada ketään vakuutetuksi siitä, että hänen säätyisensä mies voi tulla köyhäksi, ja jos se taas onnistuu hänelle, on hänen kunniansa ikipäiviksi mennyttä. Hallitsijatar, minulla on sekä saamamiehiä että velallisia. Mutta arvoni vuoksi en voi toimittaa saamamiehiäni pois tieltäni, ja velalliseni, jotka eivät ole ylimyksiä, vetäytyvät tuhansin tekosyin eroon kaikista velvollisuuksistaan. Olen suuressa hädässä ja rukoilen teitä auttamaan minua ja pelastamaan minut ahdingostani».
Teodora antoi hänen puhua loppuun ja aloitti sitten lempeällä äänellä: »Rakas ylimys», minkä jälkeen eunukit täydensivät lauseen huudahtaen kuorossa: »Teillä on vaikea nivuskohju».
Ja joka kerta, kun onneton toisti rukouksensa, vastasivat Teodora ja hänen hovilaisensa kuorossa samoin. Tyrmistyneenä ja nöyryytettynä mies poistui palatsista. Ja kerrotaan, että kauan iloittiin siitä hilpeästä ilvenäytelmästä, jonka keisarinna oli järjestänyt tungettelevan anojan kustannuksella.
Muut samantapaiset kujeet, jotka eivät tunnu meistä kovinkaan miellyttäviltä, eivät olleet harvinaisia Teodoran järjestämiksi. Vaikka hän itse muisti entisyytensä, ei hän kuitenkaan ollut kovinkaan halukas muistuttamaan sitä toisten mieleen, eikä hän koskaan sallinut kenenkään hänen läsnäollessaan liian avomielisesti puhua siitä. Senpä vuoksi hän, älykäs ja käytännöllinen kun oli sekä luonnostaan ylpeä, piti ankarasti kiinni vastasaavutetusta arvostaan, ja samasta syystä hän, niinkuin väitetään, varoi tarkoin panemasta rakkausseikkailuilla tai joutavalla hakkailulla vaaraan sitä asemaa, jonka oli onnistunut hankkimaan. Yhtä rohkea ja vallaton kuin tanssijatar oli muinoin ollut, yhtä hillitty, säntillinen, näköjään häveliäs ja moitteeton oli keisarinna.
3
Keisarillisen pylväskäytävän holvikaarten alla Konstantinopolissa oli joka päivä suuret uutismarkkinat. Joutilaan ja töllistelevän kansanjoukon keskellä näkyi miehiä, jotka ylpeillen nimittivät itseään filosofeiksi ja keskustelivat tämän kaupunginosan monissa kirjakaupoissa kaikista mahdollisista aiheista, jumaluusopista, lääketieteestä, politiikasta ja uskonnosta, ja kertoivat seikkaperäisesti kaikki mahdolliset kaupungissa ja hovissa sattuneet pikku tapaukset. Ylhäiseleisinä, sujuvaan ja lennokkaaseen puhetaitoon ja syvämietteisiin keskustelunaiheisiin perehtyneinä sekä kykenevinä selittämään kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat he tekivät voimakkaan vaikutuksen rahvaaseen, joka kuunteli heitä ihastuneena. Ja vaikka he olivatkin ylipäänsä köyhiä, oppimattomia raukkoja, jotka olivat saaneet mielikuvituksensa ja kaunopuheisuutensa viinin voimalla, ihaili kansa heitä suunnattomasti. Hienosti sivistyneet pitivät heitä moraaliltaan hyvin epäilyttävinä ilveilijöinä, joiden pyrkimyksenä oli luikerrella rikkaitten suosioon, ja samalla kuin he ilkkuivat heidän kielivirheitään ja nenäkkäisyyttään, he kohtelivat heitä usein yht’aikaa sekä loukkaavasti että karkean tuttavallisesti. Mutta suuri joukko kuunteli kärkkäästi heidän sisällyksetöntä puhettaan, ällistyksissään niistä loistavista suhteista, joilla he kerskuivat, ja uskoen sokeasti niitä juttuja, joita he laskettelivat, ja uutisia, joita he kertoivat ulkomaanmatkoiltaan. Kun Uranios, lääkäri ja filosofi, joka oli suunnattoman ylpeä kaikesta siitä suopeudesta, jota Kosroes[5] oli hänelle osoittanut, veti huolettomasti taskustaan tuolta suurelta kuninkaalta saamansa kirjeet tai kun hän tyytyväisin mielin kertoi, mistä kaikesta oli tuttavallisesti keskustellut ruhtinaan kanssa Ktesifonissa, oli kansanjoukko vakuutettu siitä, että tällainen mies oli varmastikin hyvin perillä politiikan salaisuuksista; ja mitä hämmästyttävämpiä juttuja hän kertoi, sitä lujemmin uskoivat niitä hänen herkkäuskoiset ja pintapuoliset kuulijansa.
Samoin kuin kaikki pääkaupungit oli Konstantinopolikin maaseudulta joka vuosi tulvivien laiskurien, vetelehtijäin, varkaitten ja kerjäläisten luonnollisena turvapaikkana. Tässä joutilaassa, levottomassa ja napisevassa joukossa oli oikea maaperä kaikenlaisille juoruille, ja joka ainoa juttu, jos se vain oli huvittava, merkillinen ja ihmeellinen, uskottiin kirjaimellisesti, ja sitten sitä kerrottiin edelleen suusta suuhun. Kun Tralleen kaupungista Lyydiasta kotoisin oleva Antemios, suuri arkkitehti, keksi jonkin uuden kujeen naapurinsa asianajaja Zenonin kustannuksella, kerrottiin sitä heti kaikkialla kaupungissa, jossa se herätti yleistä riemua. Koko Bysantti tiesi, että tehdäkseen naapurilleen kepposen tuo kuuluisa oppinut oli kerran sijoittanut kellariin täysinäisiä vesiastioita, jotka oli kupariputkilla yhdistetty Zenonin talon alla olevaan parsikertaan. Sitten hän oli sytyttänyt tulen astioitten alle ja saanut täten muodostuneen höyryn avulla aikaan jonkinlaisen maanjäristyksen naapurinsa asunnossa. Koko Bysantti nauroi ajatellessaan asianajajan kauhistunutta ulkomuotoa, kun hän syöksyi ulos kysyen kaikilta ohikulkijoilta, oliko mullistus saanut aikaan mitään muita vahinkoja. Yhtä hauskaa oli kaupunkilaisilla toisella kerralla, kun Antemios kuvastimien avulla, jotka heijastivat auringonsäteet, sekä käyttämällä avukseen eräitä muita esineitä, jotka kolisivat kovasti yhteensattuessaan, oli kunnioittanut naapuriaan oikealla teatteriukkosella muutamana päivänä, jolloin hänellä oli vieraita. Niinikään herätti suurta hilpeyttä Zenonin toimenpide, kun tämä meni keisarille valittamaan selittäen, ettei hän, tavallinen kuolevainen, voinut samalla taistella Zeuksen ukkosta ja salamaa sekä Poseidonin maanjäristyksiä vastaan.
Yhtä elävää mielenkiintoa herättivät yleisesti taikauskoisissa ihmisissä kaikki ne tapaukset, jotka tuntuivat ennustavan tulevia asioita. Konstantinopoli, tuo todellinen museo, jonne Konstantinus oli kerännyt pakanallisten pyhäkköjen mestariteokset, oli ihan täynnä muistopatsaita, ja jokaiseen niistä rahvas liitti ihmeellisiä tarinoita tai merkillisiä voimia. Jok’ainoa ihminen esimerkiksi tiesi, että jos sirkuksen lähellä oleva suuri pronssihärkä alkoi mylviä, uhkasi kaupunkia suuri onnettomuus, sekä että eräässä hippodromin kuvapatsaassa oleva kirjoitus ennusti peloittavia kohtaloniskuja. Tiedettiin vielä sekin, että joukko Forumin pylväisiin sovitettuja kuvia sisälsi tulevaisuuden salaisuuksia, sekä että Apollonius Tyanalainen, kuuluisa tähtientutkija, oli niistä lukenut tulevien keisarien nimet. Pääkaupungissa oli tähdistäennustajia hyvin paljon, ja heiltä kysyttiin ahkerasti neuvoa. Mutta Justinianus, joka ei voinut sietää heitä, koska he hänen mielestään kiihoittivat jo ennestäänkin hermostuneita ihmisiä, antoi poliisinsa ankarasti ahdistaa heitä.
Mutta ennen kaikkea panivat ihmeet kansan mielikuvituksen ja kielet liikkeelle. Konstantinopolin kirkossa oli vallalla vanha tapa, että koululapsille jaettiin pyhästä ehtoollisesta jäljelle jäänyt leipä. Eräänä päivänä sattui muuan pieni juutalaispoika olemaan niitten lasten joukossa, jotka oli kutsuttu saapuville tuollaiseen leivänjakoon. Kun kiihkeäverinen isä, joka oli lasinpuhaltaja, sai tietää lapsensa syöneen sellaista leipää, joka oli Kristuksen ruumiin vertauskuva, heitti hän raivoissaan pienokaisen kuumennettuun uuniin, jossa lasiseosta hehkutettiin. Kolme päivää etsi äiti, joka ei tietänyt, mihin poika oli joutunut, epätoivoissaan lasta kaikkialta kaupungista. Silloin hän kuuli äkkiä pojan huutavan uunista, ja luukun avatessaan hän löysi lapsen elävänä ja ilman pienintäkään palohaavaa. Poika kertoi, että kaunis purppuravaatteisiin puettu nainen oli antanut hänelle ruokaa ja juomaa ja huolellisesti sammuttanut hänen ympärillään kiemurrelleet liekit. Ja kansa, joka riemuitsi tästä ihmeellisestä sallimuksesta, lisäsi, että äiti ja lapsi kastettiin tämän jälkeen kristinuskoon sekä että paha isä ristiinnaulittiin keisarin käskystä Sykaen esikaupungissa.
Yhtä paljon kiinnitti mieltä kaikki, mikä koski hovia ja hallitusparia henkilökohtaisesti. Heidän salaperäisestä elämästään, josta niin vähän kuulsi suurten juhlamenojen upean loiston lävitse, tiedettiin ylipäänsä peräti vähän, mutta sitä enemmän sitten kuviteltiin. Keisarista oli liikkeellä joukko tarinoita, joitten mukaan hän milloin seurusteli enkelien, milloin pahojen henkien kanssa. Koska Justinianus tuli toimeen hyvin vähällä unella ja oli väsymätön ja täynnä toimintatarmoa, meni hän tavallisesti myöhään levolle ja nousi päivän koittaessa. Tapahtuipa sellaistakin, että hän lähti keskellä yötä vuoteeltaan ryhtyäkseen työhön. Näitten öisten kävelyitten ympärille kutoi kansan mielikuvitus kokonaisen romaanin. Sanottiin, että kun keisari öisin harhaili palatsissa, olikin näkyvissä vain päätön ruumis, joka herkeämättä vaelteli autioitten salien lävitse, sekä että pään nähtiin äkkiä tulevan ilman halki — kukaan ei tietänyt mistä — ja asettuvan paikalleen ruumiiseen, jonka se oli niin omituisella tavalla jättänyt. Tämän lisäksi kerrottiin, että keisarin rinnalla seisovat hovimiehet näkivät toisinaan hänen kasvojensa yht’äkkiä muuttuvan, hänen kulmakarvojensa ja silmiensä häviävän ja kaikkien inhimillisten piirteitten katoavan hänen kasvoiltaan. Olen jo kertonut tarinan munkki Zooraksesta, joka rukouksillaan muka paransi juuri tuollaisen hirveän kohtauksen. Kerrotaan, että pyhä Sabas, kuuluisa palestiinalainen erakko, joka oli eräänä päivänä opastettu Justinianuksen vastaanottohuoneeseen, oli paennut kuin mieletön nähdessään syvään horrokseen vaipuneet eunukit. Heidän keskellään hän oli kertonut nähneensä itse paholaisen istuvan keisarillisella valtaistuimella. Tällaisten juttujen lisävahvistukseksi toisteltiin jäävittömien todistajien lausuntoja, kuten esimerkiksi palatsin palvelijoiden sanoja, he kun olivat täysin tervejärkisiä ihmisiä eivätkä olleet vielä ennättäneet toipua näyn aiheuttamasta järkytyksestä. Väitettiinpä, että keisarin oma äitikin oli kertonut seurustelleensa yliluonnollisen olennon kanssa, jonka läsnäolon hän oli tuntenut ja joka oli lopulta kadonnut unessa, sekä että Justinianus oli ollut tämän seikkailun hedelmä.
Keisarin suunnattoman menotilin selittäminen ei myöskään tuottanut erikoista päänvaivaa. Eräänä päivänä, kertoo tarina, kävi keisari rakenteilla olevassa Sofiankirkossa ja oli hyvin murheissaan siitä, ettei ollut rahaa aloitetun rakennustyön jatkamiseen. Seisoessaan rakennustelineillä hän tarkasteli kaihomielin suurta työtään, joka oli tuomittu jäämään keskeneräiseksi. Silloin hän näki erään palatsin eunukin lähestyvän.
»Miksi, oi hallitsija, olet huolissasi rahojen vuoksi?» tämä kysyi keisarilta. »Jätä huomenna muutamia suurmiehiäsi minun käytettäväkseni, niin toimitan sinulle niin paljon rahaa kuin vain haluat».
Kun keisari seuraavana päivänä taas tarkasteli rakennustyötä, sama mies tuli uudelleen hänen luokseen.
»Jätä tänään muutamia luotettavia miehiäsi minun käytettäväkseni», hän sanoi, »ja salli meidän lähteä».
Hämmästyneenä tästä itsepintaisuudesta Justinianus määräsi hänen käytettäväkseen rahastonhoitaja Strategioksen, joka oli kaupunginprefekti, sekä lukuisan seurueen ja yksikolmatta voimakasta muulia. Eunukki vei heidät mukanaan kaupungin ulkopuolelle, ja äkkiä ilmestyi heidän näkyviinsä upea palatsi, joka selvästikään ei ollut ihmiskäsien rakentama. Opastaja kehoitti seuralaisiaan nousemaan ylös palatsin portaita ja vei heidät saliin, joka oli täynnä kultaharkkoja. Siellä tuo salaperäinen mies otti lapion käteensä ja latoi joka muulin selkään neljäsataa kultakimpaletta, joista jokainen vastasi neljääsataaviittäkymmentätuhatta markkaa. Kun hän oli tällä tavoin latonut noin yhdeksän miljoonan markan arvoisen aarteen muulien selkään, lähetti hän seuralaisensa keisarin luokse, sanoen jäävänsä itse sulkemaan ovea. Suuren kultamäärän nähdessään Justinianus käski kertomaan itselleen tarkoin seikkailun vaiheet, ja kun ei eunukkia kuulunut tulevaksi, lähetti hän noutamaan häntä. Mutta se paikka, jossa tuo aarrepalatsi oli äsken kohonnut, oli nyt tyhjä ja mies kadoksissa. Keisari oli nyt vakuutettu siitä, että tässä oli tapahtunut ihme, ja antoi siitä Jumalalle kunnian.
Siitä tavasta, jolla Justinianus täytti keisarillisen aarrekammion, olivat uutisnälkäiset ihmiset myöskin hyvin selvillä, mutta siitä ei kernaasti puhuttu ääneen. Sanottiin keisarin valmistavan vääriä testamentteja päästäkseen käsiksi suuriin perintöihin, ja hänen väitettiin keinottelevan viljalla, silkillä, kansan elintarpeilla ja huvituksilla. Kerrotuinpa sellaistakin, ettei hän rikkauksia hankkiakseen kavahtanut väärää tuomiota eikä murhaakaan. Samalla tavoin paneteltiin Teodoraa, hänen omaisiaan ja entisiä elämäntapojaan. Tiedettiin, että hän oli rikas ja että hän rakasti rahaa — kerrottiin hänen pelaavan salaa yhdessä keisarin kanssa ryöstääkseen pelissä puti puhtaaksi ne lähimmät ystävänsä, joille olivat aikaisemmin lahjoitelleet omaisuuksia, tai vetoamalla kauppatoimia säännöstelevän lain rikkomuksiin takavarikoivan omaksi hyväkseen kaikenlaisia kalleuksia, kauniita kankaita, kallisarvoisia koristuksia ynnä muuta, mikä oli herättänyt hänen kateuttaan. Tiedettiin, että hän oli pitkävihainen, kostonhimoinen ja julma ja kykeni mihin tahansa, kun oli syöstävä vastustaja onnettomuuteen tai turvattava omaa valta-asemaa, ja hänestä keksittiin mitä kamalimpia juttuja. Sanottiin hänen, jos joku onnettomuudekseen oli vastenmielinen hänelle, noudattavan vihatun henkilön salaa palatsiin, mistä onneton kahlehdittuna ja pää peitettynä vietiin tarkan valvonnan alaisena laivaan ja sitten jonnekin kaukaiseen maahan, jossa julmat vanginvartijat panivat nopeasti täytäntöön keisarinnan koston.
Siitä, mitä tapahtui palatsin läpipääsemättömien muurien sisäpuolella, oli pääkaupungin juorunhaluisilla asukkailla paljon kertomista. Siellä oli, väitettiin, valtavia maanalaisia vankiluolia, hiljaisia ja kauheita vankiloita, joissa Teodora piti uhrejaan teljettyinä, ruoskitutti ja antoi kiduttaa heitä. Ainaisessa pimeässä ja niin kovasti kahlehdittuina, että tuskin saattoivat kumartua, onnettomat saivat viettää kuukausia ja vuosia, ja heille heitettiin kehno ravinto kuin eläimille. Jos he sattumalta pääsivät pakoon tästä helvetistä, olivat he mielipuolia, sokeita tai tyyten murtuneita kauhean vankeuden jälkeen. Ne, jotka pääsivät elävinä tästä hirveästä manalasta, tästä pimeästä labyrintistä, jonka portilla sai heittää kaiken toivon, saivat tosiaankin pitää itseään onnellisina. Monet katosivat jäljettömiin. Kerrottiin, että eräänä päivänä se poika, jonka Teodora oli nuoruudessaan synnyttänyt, oli tullut palatsiin. Isä oli kuolinvuoteellaan ilmaissut pojalle hänen syntyperänsä, ja lapsi oli lähtenyt Konstantinopoliin tapaamaan äitiään. Keisarinna, joka tuli hyvin levottomaksi ja pelkäsi Justinianuksen suuttuvan, jos saisi kuulla puhuttavan tästä puolisonsa myrskyisen nuoruuden seikkailusta, otti pojan vastaan ja jätti hänet sille palvelijalleen, joka aina suoritti hallitsijattarensa salaiset tehtävät. Sen jälkeen ei lapsiraukkaa enää koskaan nähty.
Tietenkin on näihin juttuihin suhtauduttava hyvin varovaisesti. Prokopios itsekin, joka on kertonut kaikki nämä juorut, sanoo eräässä kohdassa, että Teodora oli hyvin salakähmäinen ihminen, ja ettei kukaan voinut päästä hänen jäljilleen, vaikka olisi ollut kuinka ovela, jos hän vain itse tahtoi salata jonkin tekonsa. On näin ollen vaikea käsittää, kuinka kirjailija itse on voinut saada selvän kaikista näistä rumista muistoista ja luonteeltaan täysin salaisista tarinoista, joissa kerrottiin öisistä murhista, maanalaisista vankiloista ja salaisista, peloittavista kidutuksista. Sitäpaitsi on lisättävä, että hänen omien sanojensa mukaan ei ollut kovinkaan vaikeaa päästä pakoon näistä vankiluolista, sekä että toiselta puolen muutamat keisarinnan kuuluisimmat uhrit selvisivät jokseenkin hyvin ja kokemastaan epäsuosiosta huolimatta onnistuivat luomaan itselleen aika hyvän uran. Tietenkin saattoi tässä piilokäytävien ja salaisuuksien täyttämässä palatsissa tapahtua kerrassaan merkillisiä asioita, ja patriarkka Antimuksen kohtalo, josta on jo kerrottu, osoittaa, mitä kaikkea voi kätkeytyä palatsin varjoon. Ja kun Teodora vihasi jotakuta, oli hän varmasti tarpeeksi nainen ollakseen kavahtamatta väärän epäsuosion tai kenties murhankin käyttämistä rankaisuna. Hänen kostonhimonsa oli uskomattoman leppymätön, ja koko ikänsä hän muisti ne loukkaukset, joilla vihreät olivat synkentäneet hänen nuoruutensa. Turvatakseen valtansa hän raivasi pois kaikki esteet, jotka ilmestyivät hänen tielleen, ja teki lopun kaikista pyyteistä, jotka uhkasivat hänen asemaansa. Vastustajan nujertamisessa olivat hänen mielestään kaikki keinot luvallisia, petos ja väkivalta, valhe ja lahjukset. Viekkaana ja kovana, jopa julmanakin, kun oma etu oli kysymyksessä, hän ei tuntenut suurta tunnonvaivaa valitessaan keinoja ja välikappaleita suunnitelmiensa toteuttamiseksi. Mutta Prokopioksenkin sanojen mukaan tämä leppymätön ja intohimoinen nainen kykeni tuntemaan sääliä vihollisiaan kohtaan, ja tosiasia on, että hänen vaarallisimmat vastustajansa sovittivat häväistyksensä ja salahankkeensa pelkällä maanpaolla. Yhtä varmaa on, että tämä kostonhimoinen ruhtinatar saattoi suoda koko myötätuntonsa sellaisille ihmisille, joita hän oli aluksi vihannut, sekä että hän voi pysyä uskollisena ja ystävällisenä niille, jotka pitivät hänestä ja palvelivat häntä hyvin, joskin hän kostamaan ryhtyessään saattoi olla mielivaltainen ja kova. Ja varmasti tehdään hänelle aiheettomasti väärin, jos pannaan hänen poikansa katoaminen hänen syykseen. Teodoran tytär, jonka olisi pitänyt herättää yhtä epämiellyttäviä muistoja Justinianuksessa, ei tuottanut äidilleen pienintäkään huolta, eikä Teodora säästänyt mitään vaivaa järjestellessään avoimesti ja peittelemättä mahdollisimman edulliseksi tyttärenpoikansa Anastasiuksen tulevaisuutta.
Konstantinopolin juorukellot eivät välittäneet paljoakaan kaikesta tästä. Oli aivan liian helppoa koettaa selittää luonnollisella tavalla Teodoran rajatonta vaikutusvaltaa Justinianukseen. Ei otettu huomioon sitä seikkaa, että hän oli kaunis ja harvinaisen älykäs — ei, jos hän tosiaankin ohjasi keisaria oman mielensä mukaan, oli jutussa varmasti mukana lemmon juonia. Ei ollut apua siitäkään huomautuksesta, että Justinianus oli hyvin helposti johdettava luonne, että hänen tahtonsa oli epävakaisempi kuin pöly, jota tuuli lennättää — mieluummin sittenkin uskottiin, että keisarinna oli taikakeinoin turvannut valtansa; ja sen vakuudeksi, että hän todellakin oli paholaisen välikappale, kerrottiin, että pahat henget olivat hänen nuoruudessaan kilpailleet hänen suosiostaan ja ajaneet rakastajat pois hänen huoneestaan.
Kaikkea tällaista kerrottiin tietysti äärimmäisen varovasti. Keisarinnalla, niin väitettiin, oli erikoisia vakoilijoita, eikä ollut viisasta joutua hänen vihansa kohteeksi. Luultavaa kuitenkin on, että jos keisarinna olisi valtaistuimelle nousemisensa jälkeen jatkanut entistä kevytmielistä elämäänsä, hänen lemmenseikkailunsa olisivat antaneet juorukelloille tarpeeksi puheenaihetta pääkaupungissa, joka ei liikoja kunnioittanut hallitsijoitaan. Konstantinopolissa oli naisten, varsinkin ylhäisessä asemassa olevien, siveys mieluinen juorujen ja panettelun aihe. Todistukseksi tästä esitettäköön seuraava aika lystikäs juttu.
Zeugman kaupunginosassa Kultaisen Sarven rannalla oli erään pylvään päähän pystytetty kuuluisa Venuksen kuvapatsas. Se suojeli erästä pääkaupungin tunnetuinta siveettömyydenpesää, mutta sitäpaitsi oli sillä hämmästyttävä ja kerrassaan merkillinen ominaisuus. Jos aviomies epäili vaimonsa siveyttä, virkkoi hän hänelle:
»Mennäänpä Venuksen patsaalle; jos sinä olet viaton, käy se siellä ilmi».
Ja tosiaankin saattoivat vain kunnialliset naiset esteettä kulkea jumalattaren kuvan ohitse. Muut huomasivat siinä silmänräpäyksessä, jolloin lähestyivät sitä, äkkiä olevansa alasti — kukaan ei ymmärtänyt, mikä taikavoima sen sai aikaan.
Eräs Teodoran sisarentytär sattui kerran joutumaan tämän seikan vuoksi peräti epämiellyttävään seikkailuun. Hän matkusti ratsain tämän kaupunginosan kautta, kun äkillinen sadekuuro pakotti hänet poikkeamaan toiselle tielle. Kiinnittämättä asiaan sen suurempaa huomiota hän ohjasi hevosensa kuvapatsaan luokse, ja silloin olikin hän äkkiä kaikkien nähden ilki alasti. Perinpohjin nöyryytettynä ja vielä enemmän vihoissaan hän revitytti tuon petollisen patsaan, mutta Bysantin juoruakoilla oli tämän tapauksen vuoksi äärettömän hauskaa.
Kun siis häväistysjuttujen kertojat eivät ole syyttäneet Teodoraa mistään lemmenseikkailusta hänen avioliittonsa jälkeen, ja kun hänen yksityiselämänsä mallikelpoisuutta ei ole koskaan epäilty, johtuu se ilmeisesti siitä, että keisarinna käyttäytyi moitteettomasti. Ja kun viime aikoina on paljon keskusteltu tästä asiasta, niin koettakaamme vielä kerran harkita, mitä on syytä otaksua Teodoran siveydestä.
4
Aina siitä lähtien, kun Sardou esitti meille näytelmässään lemmenhaluisen ja seikkailuja kaipaavan Teodoran, on oltu taipuvaisia uskomaan, että keisarinna, joka oli valtaistuimelle noustuaankin säilyttänyt nuoruutensa vapaat tavat ja yhä vieläkin pysynyt kurtisaanina, ei pitänyt sopimattomana vanhoihin synteihinsä palaamista. En tahdo tehdä itseäni naurettavaksi esiintymällä Teodoran siveyden puolustajana hänen avioliittonsa jälkeen. Paitsi sitä, että on aina vaikea sanoa mitään varmaa tällaisista suhteista, en suinkaan toisaalta välttämättä vaadi, että tätä korkeaa ruhtinatarta olisi välttämättä pidettävä ehdottoman moitteettomana. Uskon mielelläni, että hän nautti nuoruudessaan runsain mitoin elämästä, enkä tunne olevani kuohuksissa ajatellessani sitä. Ja olettamus, että hän on voinut myöhemminkin jatkaa samanlaista elintapaa, ei kauhistuta minua vähääkään. Kun ajattelee tarkemmin asiaa, niin Justinianushan on ainoa, jolla on ollut oikeus valittaa. Mutta tosiasiat ovat tosiasioita, ja tarkempi tutkimus on Teodoralle eduksi.
Ensinnäkin on varmaa, ettei kukaan niistä historiankirjoittajista, jotka elivät samoihin aikoihin kuin hän, eikä myöskään kukaan seuraavilla vuosisadoilla eläneistä ole koskaan lausunut mitään sellaista, joka olisi luonut varjon hänen yksityiselämänsä moitteettomuuteen. Ja kuitenkin on heidän joukossaan monta sellaista, jotka ovat voimakkain sanoin syyttäneet häntä ahneudesta, vallanhimosta ja väkivaltaisuudesta sekä siitä suunnattomasta vaikutusvoimasta, joka hänellä oli Justinianukseen, siitä häväistyksestä, jonka hän aiheutti kerettiläisillä mielipiteillään y.m. Prokopioskaan, joka on niin ylenmäärin parjannut häntä, mielihyvin esittäen hänen nuoruudensyntejään ja tavattoman yksityiskohtaisesti kuvaillen hänen petoksiaan, julmuuksiaan ja moninaista hävyttömyyttään kypsyneempinä vuosina, ei panettele tätä niin syvälle vajonnutta naista pienimmästäkään lemmenseikkailun yrityksestä avioliittoon menon jälkeen. Uskottavana voinee pitää, ettei tuo häväistysjuttujen kirjoittaja, jos keisarinna olisi antanut pienimmänkään aiheen hänelle, olisi jättänyt seikkaperäisesti kertomatta hänen aviorikoksistaan. Prokopios ei ole maininnut sellaisesta mitään — luultavasti on asia niin, ettei hänellä ollut mitään sanomista.
Mutta eikö hän tosiaankaan ole maininnut mitään? Jos ottaa vaivakseen lukea huolellisesti hänen Salaiset muistelmansa, voi helposti päästä varmuuteen siitä, ettei hän, mitä hän sitten lieneekin asiasta ajatellut, voi esittää mitään Teodoraa vastaan, ei Teodosiuksen, ei Petrus Barsymeen eikä edes Areobinduksen seikkailussa.
Teodosius, johon tuonnempana palaamme, oli Belisariuksen vaimon ja keisarinnan suosikin Antoninan julkinen rakastaja. Heidän suhteensa oli kestänyt melkein kymmenen vuotta; Teodosius oli seurannut Antoninaa Afrikkaan, Sisiliaan ja Italiaan heikon ja rakastuneen Belisariuksen tahtomatta avata silmiään, vaikka oli saanut monta varoitusta. Lopulta petetty aviomies alkoi kuitenkin tuntea itsensä hieman naurettavaksi ja päätti ryhtyä asiaan lujin kourin. Hän antoi sulkea puolisonsa telkien taakse ja jätti poikapuolensa Fotiuksen tehtäväksi pitää huoli äidin rakastajasta. Epäröimättä nuorimies riisti väkivallalla Teodosiuksen siitä turvapaikasta, jonka hän oli etsinyt itselleen Efesoksessa pyhälle Johannekselle omistetussa kirkossa ja antoi vahvan vartioston kuljettaa hänet vankina kaukaiseen Kilikian linnaan. Kaikki suoritettiin niin varovaisesti ja hiljaisesti, ettei kukaan tietänyt mitä Teodosiukselle oli tapahtunut.
Nyt puuttui Teodora asiaan. Hän oli aina, niin väitettiin, antanut suosikilleen Antoninalle anteeksi kaikki tämän harha-askeleet, koska tämä, ja hänen kauttansa Belisarius, oli aina alistunut keisarinnan tahtoon. Hän oli jo kerran ennen ottanut toimittaakseen Antoninalle takaisin hänen rakastajansa, joka miehen kostoa peläten pysytteli piilossa. Vielä ripeämmin Teodora toimi saadakseen tiedon Belisariuksen päätöksestä. Hän oli näihin aikoihin erikoisessa kiitollisuudenvelassa Antoninalle, joka oli tehnyt hallitsijattarelleen suuria palveluksia Johannes Kappadokialaisen äskettäin joutuessa epäsuosioon. Levottomana ystävättärensä vuoksi kiirehti Teodora kutsumaan Belisariuksen Bysanttiin, jossa luuli voivansa tehokkaammin antaa apua suosikilleen, ja ensi töikseen pakotti sotapäällikön sopimaan puolisonsa kanssa. Hän teki vieläkin enemmän. Onnistuttuaan pääsemään selville Teodosiuksen olinpaikasta hän toimitutti rakastajan salaa palatsiin, lähetti seuraavana päivänä noutamaan Antoninaa ja sanoi hänelle:
»Rakas ystäväni, käsiini on joutunut kallis aarre, jonka vertaista ei kukaan voi koskaan löytää. Jos tahdot, näytän sen sinulle ilomielin».
Herätettyään tällä tavoin Antoninan uteliaisuuden hän antoi Teodosiuksen tulla esiin eunukkien huoneesta, jossa oli pitänyt häntä piilossa. Helppoa on kuvitella, kuinka suuri oli hänen suosikkinsa hämmästys, ilo ja kiitollisuus. Moneen kertaan hän nimitti keisarinnaa pelastajakseen, hyväntekijäkseen ja hallitsijattarekseen. Varmuuden vuoksi ja pelastaakseen rakastajan aviomiehen kostolta keisarinna antoi Teodosiuksen jäädä palatsiin ja valvoi, että häntä kohdeltiin hyvin sekä että hän sai hyvää ruokaa. Suunnittelipa hän jo sellaistakin, niin väitetään, että Teodosiukselle annettaisiin korkea sotilaallinen asema, kun tämä yht’äkkiä kuolikin punatautiin. Näin on, tarkoin selostettuna, Prokopios itse kertonut, ja siinä on tuskin ainoatakaan piirrettä, joka panisi uskomaan, että keisarinna olisi ryöstänyt suosikiltaan sen rakastajan, jonka juuri oli tahtonut toimittaa hänelle takaisin. Jos Salaisten muistelmien kirjoittaja olisi tosiaankin epäillyt jotakin salaista lemmenseikkailua tässä jutussa, ei hän varmaankaan olisi jättänyt monin selityksin ja varsin tietävästi siitä kertomatta.
Petrus Barsymeskin, niin väitetään, oli muka keisarinnan rakastaja. Hän oli syyrialainen ja oli aloittanut uransa hopeakauppiaana, ja sillä alalla hän oli pian herättänyt huomiota sen viekkauden ja julkeuden vuoksi, jolla hän hoiti valonarkoja liikeasioitaan. Kun hän myöhemmin oli joutunut tuomioistuimen jäseneksi, osoitti hän siinä toimessa niin suurta kuntoa, että miellytti Teodoraa, joka antoi hänelle toimen salaisen poliisinsa palveluksessa. Teodoran avulla pääsi hän pian tuomioistuimen prefektin korkeaan asemaan, ja tätä nopeaa arvonnousua selittääkseen tiesivät Konstantinopolin juorukellot, että hän oli taikakeinoin ja loihduin noitunut keisarinnan. Mutta prefekti Petrus ei näytä tarvinneen sellaisia keinoja päästäkseen eteenpäin maailmassa. Hoitamalla erinomaisesti asiansa tämä oivallinen rahaministeri aina kykeni täyttämään hallitsijansa kaikki taloudelliset vaatimukset, ja se yksin riitti takaamaan hänelle menestyksen. Raudanlujana ja tuntematta pienimpiäkään mielenvaivoja hän hallitsi häikäilemättömästi, hankki rahaa kaikesta, suvaitsi kaikenlaista kiristystä ja keinotteli viljalla niin uskomattoman julkeasti, että Justinianuksen oli pakko erottaa hänet, kun kapina uhkasi. Keisarinna, joka oli turhaan koettanut pelastaa suosikkiaan, suojeli häntä edelleenkin, mikä jossakin määrin lievitti hänen onnettomuuttansa. Pian kukistumisensa jälkeen nimitettiin tämä hyödyllinen palvelija valtion rahastonhoitajaksi, ja tässäkin toimessaan hän osoitti erinomaista etevyyttä vähentäen menoja ja keksien tulojatuottavia monopooleja. Tämän virkamiehen historiassa ja hänen suhteessaan keisarinnaan ei tosiaankaan ole pienintä lemmenseikkailun varjoakaan.
»Teodora», sanoo Prokopios, »rakasti erittäin suuresti Barsymesta».
Paitsi sitä, ettei kirjoittaja tässä käytä suinkaan sitä sanaa, joka merkitsee kreikan kielessä »rakastaa lempien», hän on vielä nähnyt senkin vaivan, että on lähemmin selittänyt syyt tähän keisarinnan myötämielisyyteen.
»Teodora rakasti häntä hänen pahuutensa vuoksi, sen kovuuden tähden, jolla hän hallitsi kansaa, ja vieläpä siitäkin syystä, että Barsymes oli hyvin perillä niistä taikakeinoista, joita Teodora itse mielellään käytti».
Sen enempää ei heidän suhteestaan kerrota Salaisissa muistelmissa, ja se ei suinkaan riitä tekemään Petruksesta Teodoran rakastajaa. Hänen menestymisensä johtui kokonaan muista syistä, ja siitä on todistuksena se seikka, että hän säilytti yhä luottamusasemansa keisarinnan kuoltuakin. Seitsemän vuotta Teodoran kuoleman jälkeen tuli hänestä uudelleen tuomioistuimen prefekti, ja kansan vihasta huolimatta tämä oivallinen ja nöyrä palvelija nautti Justinianuksen vähentymätöntä suosiota.
Mitä tulee Areobindukseen, tämä nuori barbaari oli erikoisen kaunis mies, jolla oli toimi Teodoran hovissa. Prokopios mainitsee, että keisarinnan epäiltiin olevan hyvin ihastunut häneen. Mutta erikoisesti on pantava merkille, että Salaisten muistelmien tekijä, joka on muuten niin valmis esittämään vakuutuksia ja väitteitä, ei uskalla tässä tapauksessa vastata sanojensa totuudesta. On varsin helppoa päätellä, kuinka paljon arvoa voi antaa sellaiselle jutulle, jota lentokirjasen kyhääjä itse pitää perättömänä huhuna, joka tapauksessa hänen kertomuksestaan käy ilmi, että jos Teodora onkin tuntenut lämpimämpiä tunteita Areobindusta kohtaan, hän pani kaikkensa liikkeelle syrjäyttääkseen oikein silmäänpistävästi tuon nuoren miehen ja toimittaakseen hänet lopulta kokonaan pois näkyvistään pitäen tärkeimpänä sitä, että »voisi puhdistautua kaikista epäluuloista», niinkuin alkuperäisen tekstin sanat kuuluvat. Sen sijaan, että häntä moititaan heikkoudesta, pitäisi päin vastoin oikeudenmukaisesti ylistää häntä lujasta vastustusvoimastaan.
Ja vaikka Prokopios ilmeisesti ja selvästi syyttääkin häntä siitä, että hänellä on ollut rakastajia, voidaan kuitenkin pitäviä todistuksia esittää hänen väitteitänsä vastaan. Niinkuin Sardou sattuvasti lausuu, »ei millään Prokopioksen väitteisiin nojautuvalla jutulla ole sen enempää historiallista arvoa kuin vallankumouksellisilla lentolehdillä». Juuri sen vuoksi on melkoinen merkitys sillä tosiasialla, etteivät Salaiset muistelmat koeta todistaa Teodoraa syylliseksi ainoaankaan lemmenseikkailuun.
Tästä en suinkaan halua tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä Teodoran eduksi. Paitsi sitä, ettei hän enää ollut aivan nuori valtaistuimelle noustessaan — hän oli noin kolmenkymmenen vuotias, ja sen ikäisenä alkaa itämaalainen nainen tulla vanhaksi — eikä myöskään kovinkaan nuori niihin aikoihin, jolloin olisi voinut ottaa rakastajakseen Teodosiuksen tai Petrus Barsymeen — silloin hän nimittäin oli melkein viidenviidettä vuotias — hän oli muuten aivan liian älykäs ja liian kunnianhimoinen pannakseen lemmenseikkailujen vuoksi vaaranalaiseksi asemansa, johon oli onnistunut ponnistautumaan. Voidakseen säilyttää hallussaan korkeimman vallan hänen kannatti käyttäytyä jossakin määrin varovasti, ja Teodoran moitteettomasta elämästä oli ehkä luettava yhtä paljon kunniaa hänen käytännölliselle älylleen kuin siveydelleen.
Mutta jos ottaa vaivakseen tarkemmin tutustua keisarinnan psykologiaan, osoittavat kuitenkin muutamat piirteet, että hänen mallikelpoisen käytöksensä perusteena oli jotakin muutakin kuin itsekästä teeskentelyä, ja minä puolestani uskon mielelläni, että hän tunsi jonkinlaista katumusta ja vastenmielisyyttä entisyyttään kohtaan. Hän esiintyi julkisen moraalin ankarana vartijana, valvoi erittäin tarkasti, että avioliiton pyhiä siteitä kunnioitettiin, eikä kannattanut rakkausseikkailuja, vaikka Salaiset muistelmat niin väittävät. Hän piti aina hyvää huolta niistä onnettomista, jotka olivat paremminkin puutteesta kuin synnillisestä himosta joutuneet turmioon, ja toimi innokkaasti heidän pelastamisekseen ja kohottamisekseen. »Koko elämänsä ajan», niinkuin eräs hänen aikalaisensa sanoo, »hän tunsi voimakasta luonnonvetoa kaikkien niitten naisten pelastamiseen, jotka olivat joutuneet onnettomuuteen». Surikohan hän kenties sitä, ettei hänen oma nuoruutensa ollut sen paremmin suojeltu maailman turmelusta ja puutteen houkutuksia vastaan? Minä puolestani olen sitä mieltä, että Teodoraa tyydytti kurtisaanin elämä paljoa vähemmän kuin mitä Prokopios tahtoo lukijoilleen uskotella. Hän eli kurtisaanina siksi, että se oli melkein välttämätön seuraus hänen näyttelijätärammatistaan, mutta pian hän väsyi siihen. Hyvissä ajoin johti uskonto hänet katumaan entisyyttään, ja siitä lähtien hän pysyi kaiken ikänsä syvästi ja vilpittömästi hurskaana. Ja hänen kunnianhimonsakin edisti tätä muutosta. Kun tämä erikoisen lahjakas ja harvinaisen älykäs sekä lujatahtoinen nainen nousi valtaistuimelle, oli näin vallanhimoisella ja kiihkomielisellä olennolla, joka ikävöi valtaa niin suunnattomasti, muuta ajattelemista kuin arkipäiväisten lemmenseikkailujen harrastaminen. Hänellä oli muutamia niitä erikoisia ominaisuuksia, jotka oikeuttavat tavoittelemaan korkeinta valtaa. Hän oli uskomattoman lujatahtoinen, miehekkään päättäväinen ja niin kylmäverinen, että näytti kykenevän selviytymään kaikkein suurimmistakin vaikeuksista. Hän tahtoi olla keisarinna, mutta ei suuruutensa huumaama ja laiska keisarinna. Yksikolmatta vuotta hän hallitsi Justinianuksen rinnalla ja johti valtakunnan asioita yhtä paljon kuin puolisonsa, kenties enemmänkin, ja koko hänen valtakaudelleen oli tunnusmerkillistä omituinen hyvän ja pahan, naisellisen kiihkomielisyyden ja valtiomiesvoiman sekoitus. Hän oli levoton ja monimutkainen olento, usein sekaannusta aiheuttava, mutta aina yhtä muuttumaton lumousvoimaltaan.
5
Tammikuussa v. 532 oli Konstantinopolissa hyvin rauhatonta.Sirkuspuolueitten välinen jännitys oli entistäkin vaarallisempi.
Valtaistuimelle noustuaan Teodora oli vihreitä kohtaan tuntemassaan vihassa sallinut sinisten rajattoman vapaasti harjoittaa mitä pahimpia väkivallantekoja. Justinianus ilmaisi turhaan tyytymättömyytensä — lopulta taipui hän kuitenkin aina puolisonsa tahtoon. Ja jos hän joskus päättikin käydä lujasti käsiksi asioihin, täytyi hänen pian mukautua Teodoran suuttumuksen ja moitteitten pakottamana. Siniset, jotka tunsivat olevansa varmassa turvassa keisarinnan suojelemina, tottuivat vähitellen mitä häikäilemättömimpään julkeuteen. Jos joku virkamies ei miellyttänyt heitä, jos joku maaherra uskalsi esiintyä heidän liiallista rohkeuttaan vastustaen, pani puolue heti toimeen levottomuuksia ja vaati metelöiden ja hälisten keisaria rankaisemaan heidän vihollistaan. Erään itämaalaisen aatelismiehen, joka oli uskaltanut ruoskituttaa muutamia siniseen puolueeseen kuuluvia rettelöitsijöitä, täytyi itsensä alistua samaan häpeälliseen rangaistukseen Antiokian suurella torilla. Eräs kilikialainen prefekti, joka oli mestauttanut kaksi hänen kimppuunsa kadulla Anazarbassa ase kädessä hyökännyttä sinistä, ristiinnaulittiin Teodoran käskystä maakuntansa pääkaupungissa, rangaistukseksi siitä, että oli koettanut pitää lakia pyhänä. Konstantinopolissa tehtiin murhia keskellä päivää. Palatsin porttien luona, aivan keisarin nähden hyökkäsivät siniset miekka kädessä vastustajiensa kimppuun. Ja jollei hallitsija sattumalta näyttänyt tarpeeksi halukkaalta ottamaan huomioon heidän valituksiaan, jos hän näytti taipuvaiselta rupeamaan jonkun sellaisen suojelijaksi, jota kohtaan heillä mielestään oli syytä tuntea tyytymättömyyttä, jakoivat he itse epäröimättä oikeutta, hyökkäsivät vihollisensa kimppuun, kun tämä tuli ulos keisarin vastaanottohuoneesta, löivät hänet tajuttomaksi ja jättivät usein siihen paikkaan kuolemaan. Poliisi oli voimaton eikä uskaltanut käydä käsiksi metelöitsijöihin, ja jos se joskus yritti tulla väliin, torjuivat sinisen puolueen jäsenet sen asevoimin loitommalle.
Eniten kuitenkin kärjisti tilannetta se seikka, että vihreät, joita suututti hovin puolueellisuus, alkoivat antaa pyrkimyksilleen poliittista väriä. Monet heistä pysyivät uskollisina entisen suojelijansa keisari Anastasiuksen perheelle, jonka jäsenistä kaksi veljenpoikaa — Hypatios ja Pompeios — asui pääkaupungissa, ja osoittivat julkista vihamielisyyttä uutta hallitsijasukua kohtaan. Hallitus oli joutunut toisaalta sinisten vaateliaan ja hirmuvaltaisen ystävyyden, toisaalta vihreitten huonosti salatun nurjamielisyyden väliin, ja oli nyt aika pahassa pulassa. Sen oli hyvin vaikea ylläpitää järjestystä, ja se oli täydellä syyllä alituisessa levottomuuden tilassa peläten pienenkin sattuman liittävän puolueet yhteen. Kaiken lisäksi vallitsi yleinen tyytymättömyys kahden tärkeimmän ministerin kvestori Triboniuksen ja pretoriaaniprefekti Johannes Kappadokialaisen hallitusta ja kiristyksiä vastaan. Ensinmainittu, joka oli etevä oppinut ja erinomainen juristi, mutta tavattoman ahne ja rahasta valmis mihin tahansa, kävi häpeämättömästi kauppaa oikeudella vääristellen lakia asiakkaittensa tarpeen ja anteliaisuuden mukaan. Toinen, joka oli taitava virkamies, mutta kova, häikäilemätön ja karkea luonteeltaan, ei kammonnut mitään keinoa, kun oli kysymyksessä varojen hankkiminen alamaisilta keisarillisen hovin menoihin; hän kidutti usein kuoliaaksi henkilöitä, joitten epäili tahtovan kätkeä omaisuutensa, ja salli kätyriensä suorittaa miten väkivaltaisia tekoja tahansa. Molemmat nämä yleisesti inhotut miehet olivat keisarin suuressa suosiossa, sillä hän tunsi heidän uskollisuutensa ja osasi antaa arvoa heidän palveluksilleen. Mutta kaikesta tästä oli seurauksena erittäin vaarallinen kuohumistila, joka johti Nika-kapinan nimellä tunnettuun peloittavaan meteliin. Alkaen ensin sirkuksessa se levisi pian yli koko kaupungin ja oli vähällä kaataa kumoon Justinianuksen keisari-istuimen.
Sunnuntaina tammik. 11 p:nä v. 532 oli hippodromissa tavanmukaiset kilpa-ajot. Keisari oli läsnä, ja epäilemättä oli Teodorakin seurueineen ja ylhäisönaisista kokoonpantuine hoveineen asettunut näkymättömänä Stefaninkirkon ristikoilla varustettujen ikkunoitten taakse, mistä oli näköala sirkukseen. Tässä itämaalaisia tapoja suosivassa hovissa ei keisarinnan sopinut liian usein näyttäytyä julkisesti.
Kansanjoukko oli levoton. Lähinnä edellisinä päivinä oli kaupungissa murhattu monta henkilöä. Varsinkin oli vihreillä mielestään syytä valittaa sitä puolueellisuutta, jota eräs palatsin virkamies, ylin kamariherra Kalopodios oli osoittanut. Niiltä penkkiriveiltä, joilla vihreät istuivat, kuului lakkaamatta hurjaa huutoa ja kirkunaa, niin että Justinianus, joka lopulta tuli kärsimättömäksi, käski vieressään seisovan airuen puhutella kansaa ja kysyä, mistä syystä oltiin suutuksissa. Vieläkin on tallella alkuperäinen pöytäkirja siitä omituisesta keskustelusta, joka nyt seurasi vihreitten puheenjohtajan ja keisarin välillä. Se on omituisimpia tuolta ajalta säilyneitä asiapapereita ja kuvastaa mitä luonteenomaisimmin bysanttilaisia tapoja ja sitä vallattomuutta, johon tuo vieläkin roomalaisen syntyperänsä muistava rahvas saattoi antautua hippodromissa kaikkivaltiaan keisarin läsnäollessa.
Vihreät eivät olleet aluksi henkilökohtaisesta kunnioituksesta keisaria kohtaan uskaltaneet juuri muuta kuin hämärin vihjauksin mainita vainoojiansa, mutta sitten he kuitenkin pian kiihtyivät kovasti. He sanoivat Kalopodiosta peittelemättä pyövelikseen ja uhkasivat Jumalan kostolla jokaista, joka vastedes uskaltaisi loukata heitä.
»Ette siis ole tulleet tänne näytelmää katsomaan», antoi arkaan kohtaan haavoittunut Justinianus huutaa heille, »vaan hallitusta herjaamaan».
Äänensävy muuttuu nyt kummallakin puolella yhä uhkaavammaksi.
»Vaietkaa», karjuu keisarillinen airut, »te juutalaiset, manikealaiset ja samarialaiset! Vaietkaa, tai päänne hakataan poikki!»
»Judas, pyöveli, murhamies!» huutavat kiihtyneet vihreät vastaan. »Taivas suokoon, ettei isäsi Sabbatios olisi koskaan nähnyt päivän valoa, jotta hän ei olisi siittänyt murhamiestä maailmaan!»
Ivaa sekaantuu loukkauksiin, järkipuhetta parjaussanojen joukkoon. Vihreät valittavat kiihkeästi, että heidät on suljettu pois palatsista ja hallituksesta, että heiltä on riistetty kaikki oikeudet, sekä että he ovat joka asiassa riippuvaisia viranomaisten mielivallasta.
Ja tietenkin he saattoivat sinisten tekemät murhat hallitsijan tiedoksi huutaen:
»Sinä annat murhata meitä ja sitten vielä käsket rankaisemaan meitä!»
Keskellä hälinää esiintyvät sinisetkin näyttämöllä ja tukevat airuen sanoja huudoillaan.
»Raukat, herjaajat, Jumalan viholliset, ettekö jo osaa vaieta?»
»Jos sinä käsket, keisari», vastaavat vihreät, »niin vaikenemme, oi korkein hallitsijamme, mutta vastoin tahtoamme. Tiedämme kaiken, kuuletko, kaiken! Mutta hyvä on, me vaikenemme. Hyvää yötä! Oikeus, sinä olet kuollut! Hyvää yötä, kaikki! Me menemme tiehemme, me rupeamme juutalaisiksi. On kuitenkin parempi olla pakana kuin sininen».
Ja yhtenä ryhmänä lähtivät vihreät hippodromista. Se oli verisin loukkaus, mikä voi tulla keisarillisen majesteetin osaksi.
Raivoavan kansanjoukon hajaantuessa sirkuksesta kaduille Justinianus palasi palatsiinsa. Hän ajatteli mielessään, että sinisten uskollisuus, niinkuin tavallisestikin, vaimentaisi pian toisen puolueen vihan.