The Project Gutenberg eBook ofTeodoraThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Teodoratanssijatar ja keisarinnaAuthor: Charles DiehlRelease date: July 31, 2023 [eBook #71311]Language: FinnishOriginal publication: Finland: Kust.Oy Kirja, 1927Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TEODORA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Teodoratanssijatar ja keisarinnaAuthor: Charles DiehlRelease date: July 31, 2023 [eBook #71311]Language: FinnishOriginal publication: Finland: Kust.Oy Kirja, 1927Credits: Tapio Riikonen
Title: Teodora
tanssijatar ja keisarinna
Author: Charles Diehl
Author: Charles Diehl
Release date: July 31, 2023 [eBook #71311]
Language: Finnish
Original publication: Finland: Kust.Oy Kirja, 1927
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TEODORA ***
Tanssijatar ja keisarinna
Kirj.
Tekijän luvalla ranskankielestä suomennettu
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1927.
Johdanto.
1. Teodoran ensi esiintyminen 2. Bysantin urheilu- ja hippodromielämä 3. Teodoran seikkailuja 4. Teodora ja Justinianus 5. Teodora-legenda
1. Bysantin pyhä palatsi2. Keisarinnan elämä3. Pääkaupungin juoruja4. Teodoran siveys5. Vihreät ja siniset. Nika-kapina6. Teodoran hallitus7. Kostonhimoinen Teodora8. Teodora ja Johannes Kappadokialainen9. Teodora ja Belisarius10. Teodora naisena
1. Teodoran hurskaus 2. Politiikkaa ja teologiaa 3. Munkki- ja apostolihahmoja 4. Paavi ja keisarinna 5. Teodoran kuolema
Teodora, Bysantin keisarinna, joka nousi hippodromin näyttämöltä Caesarien valtaistuimelle, on kyennyt kaikkina aikoina herättämään uteliaisuutta ja kiihoittamaan mielikuvitusta. Jo hänen eläessään aikalaiset olivat siinä määrin tyrmistyneitä hänen ihmeellisistä vaiheistaan, että Konstantinopolin juorukellot niitä selittääkseen keksivät mitä uskomattomimpia juttuja, jotka Prokopios[1] on huolellisesti säilyttänyt jälkimaailmalle Salaisissa muistelmissaan. Teodoran kuoltua sepitettiin hänestä yhä lisää taruja. Itämaalaiset ja länsimaalaiset, syyrialaiset, bysanttilaiset ja slaavit koristelivat kilpaa hänen elämäntarinaansa romaanimaisilla yksityiskohdilla, ja juuri tämän isoisen maineensa vuoksi Teodora onkin ainoa Bysantin valtaistuimella istunut ruhtinatar, joka on yhä edelleen pysynyt tunnettuna, jopa suorastaan kansanomaisena.
San Vitalessa Ravennassa monikin kävijä koettaa tulkita hänen alttariholvin alla yksinäisessä kultamosaiikista välkkyvässä kuvassa näkyvien kalpeitten ja liikkumattomien kasvojensa arvoitusta. Pariisissa, jonne hän ilmestyi kolmisenkymmentä vuotta sitten Porte-Saint-Martin’in teatterin palkeille, ja jossa hän vieläkin elää kuin jumalolentona, hän kiihoittaa yhtäläisesti taiteilijoitten, näytelmäkirjailijain ja historioitsijain sekä välinpitämättömienkin uteliaisuutta. Ennen vanhaan, niinkuin Prokopios kertoo jokseenkin yksinkertaisesti, Konstantinopolissa kunnialliset ihmiset väistyivät hänen tieltään tavatessaan hänet, koska pelkäsivät hänen saastaisen kosketuksensa likaavan heidät. Meidän aikanamme ei enää tunneta sellaista pelkoa eikä sellaisia ennakkoluuloja. Päinvastoin Teodoran ympärillä leijaileva kevyt häväistysjuttujen tuoksu tekee hänet vain kiehtovammaksi. Hän on houkutellut peräkkäin sellaisten maalarien kuin Benjamin Constantin ja Clairin’in sivellintä, kiihoittanut Sardoun luovaa mielikuvitusta ja viehättänyt Sarah Bernhardtin naisellista kuvittelukykyä. Ei ole kauan siitä, kun luotiin mitä upein ja historian mukaisin näyttämölleasetus, jotta hän voisi esiintyä nykyajan nähtäväksi kyllin arvokkaissa kehyksissä, ja kokonaisen viikon ajan oli Teodoran siveyden pohtiminen erittäin suosittuna huvina »hyvin pariisilaisessa» keskustelussa.
Onkohan sitten niin varmaa, että me todella tunnemme tämän mainehikkaan keisarinnan, jota monet pitävät vain kuuluisana seikkailijattarena? Ja onkohan varmaa, että hän, jos nyt saattaisi puhua, olisi täysin tyytyväinen niihin melko romaanimaisiin piirteisiin, joilla vielä nykyjäänkin — samoinkuin ennen muinoin — liian usein koristetaan hänen kuvaansa? Kuinkahan lienee? On olemassa kaksi Teodoraa, toinen Salaisten muistelmien, toinen historian ilman mitään lisänimiä. Edellinen on tunnetumpi, ja hänen tarinansa on suorastaan arkipäiväinen, jos häneltä poistaa sen turmeltuneisuuden leiman, jonka Prokopios on antanut hänelle. Se on tarina tanssijattaresta, joka on myrskyisen elämän jälkeen löytänyt itselleen turvatun aseman ja tavattuaan vakavan miehen asettunut avioliiton ja uskonnon suojaan. Sitten on olemassa toinen Teodora, joka on vähemmän tunnettu, mutta mieltäkiinnittävä ja merkillinen toisella tavalla — suuri keisarinna, jolla oli Justinianuksen rinnalla huomattava asema ja joka usein otti vaikuttavasti osaa valtakunnan hallintoon, erikoisen älykäs ja voimakastahtoinen, itsevaltias ja ylpeä, väkivaltainen ja intohimoinen olento, monisärmäinen ja omituinen, mutta sanomattoman viehätysvoimainen.
Tämän jälkeen pyydän huomauttaa, että en lainkaan halua tässä vastoin kaikkea todennäköisyyttä esittää Teodoraa erikoisen kunniallisena ja hyveellisenä. Niinkuin nähdään, olen tässä teoksessa antanut paljon tilaa Salaisten muistelmien herkullisille yksityiskohdille, joskin olen koko ajan käsitellyt niitä tarpeellisen varovaisesti. Niin vähän minulla on halua kieltäytyä uskomasta niitä, että minusta päinvastoin tuntuu siltä, kuin voisi niiden nojalla — tarkkaavasti perehtymällä niihin — luoda Teodoran sielunelämästä hänen myrskyisinä nuoruusvuosinaan täydellisemmän kuvan kuin tähän asti on ollut mahdollista. On joka tapauksessa muistettava, että on toisiakin lähteitä kuin Salaiset muistelmat. Varsinkin viime vuosina on löydetty asiakirjoja, joitten perusteella saa vielä selvemmän käsityksen tästä kuuluisasta ruhtinattaresta. Paitsi hiljattain löydettyä elämäkertaa, jonka eräs hurskas munkki on kirjoittanut yhdeksännellä vuosisadalla Teodoran sedästä apotti Teodoros Khoralaisesta, on ilmestynyt »Pyhien itämaalaisten elämäkertoja», jotka muuan keisarinnan uskottu, piispa Johannes Efesolainen, kirjoitti kuudennen vuosisadan keskivaiheilla, ennen painamattomia katkelmia saman tekijän Kirkkohistoriasta ja se salanimellä julkaistu kronikka, jonka tekijäksi mainitaan Sakarias Mytileneläinen. Muitakin samanaikuisia teoksia, kuten patriarkka Severiuksen ja monofysiittiapostoli Jakob Baradaeuksen elämäkerrat, on julkaistu tai käännetty syyrialaisten käsikirjoitusten mukaan, joihin ne olivat olleet kätkettyinä ja unohtuneina, ja ne esittävät peräti omituisella tavalla sen osan, joka Teodoralla on ollut uskonnollisissa ja valtiollisissa asioissa. Näitten lisäksi on mainittava muita kirjailijoita, kuten Johannes Lydus, tai Malalaksen uudet katkelmat, mainitsemattakaan keisarikertomuksista, joitten väsyttävä sanarikkaus, niin ylen määrin kuin niissä viliseekin mieltäkiinnittäviä tietoja, on saanut monen menettämään rohkeutensa, sekä lopuksi Prokopios itse, joka on onneksi kirjoittanut muutakin kuin Salaiset muistelmat. Ja kaikista näistä ilmenee, jos viitsii vaivautua huolellisesti tutkimaan niitä, erinäisiä tosiseikkoja, jotka asettavat Justinianuksen ajan henkilöt hieman toisenlaiseen valaistukseen kuin missä me olemme tottuneet näkemään heidät.
En mainitse tällaisia seikkoja saadakseni turhamaisen mielihyvän loistaa tietorikkaudella. Tämän teoksen loppuun ei ole liitetty minkäänlaisia selityksiä eikä otteita toisista teoksista; olen ennen kaikkea halunnut kirjoittaa Teodoran romanttisen ja vaiherikkaan elämäntarinan. Tämä tarina, jonka olen koettanut esittää niin elävästi ja huvittavasti kuin mahdollista, on kuitenkin siitä huolimatta tosi. Pyydän lukijoitani ystävällisesti uskomaan, että jokainen yksityiskohta, joka tässä mainitaan, perustuu varmoihin todistuskappaleisiin, sekä että nekin otaksumat, joita joskus uskallan esittää, voidaan tarvittaessa tieteellisesti todistaa.[2] Sanalla sanoen en ole tahtonut esittää vain Teodoran romaania — toiset ovat suorittaneet sen, ja suorittaneet erinomaisesti. Mutta koettaessani kuvata niitä eri ympäristöjä, joissa hän eli, levotonta sirkusta, jossa hän vietti myrskyisen Huoruutensa, kaavamaisen juhlallista ja upeaa palatsia, jossa hän hallitsi elämänsä kukoistusvuosina, levotonta ja monivivahteista kirkkokuntaa, jonka huolet ja menestys kiinnittivät voimakkaasti hänen mieltään aina hänen kuolemaansa asti, sekä koettaessani piirtää niitä henkilöitä, jotka elivät ja liikkuivat hänen ympärillään, hänen puolisoaan Justinianusta, hänen suosikkejaan Petrus Barsymesta ja Narsesta, hänen uskottua ystävätärtään Antoninaa, hänen vastustajiaan Johannes Kappadokialaista ja Belisariusta, hänen suojattejaan Antimusta, Severusta, Johannes Egyptiläistä ja Jakob Baradaeusta, on minusta tuntunut siltä, kuin pitäisi Teodoran arvoituksellisen ja vastakkaisia ominaisuuksia sisältävän olemuksen juuri tällä tavoin esiintyä oikeissa kehyksissä ja historiallisesti totuudenmukaisena.
Todennäköisesti on tässä harvinaisessa tanssijattaressa, josta tuli keisarinna, tämän entisen kurtisaanin monivivahteisessa ja monipuolisessa luonteessa, josta tuli älynsä ja kunnianhimonsa avulla eräs historian loistavimpia valtiomiesneroja, aina säilyvä jotakin tuntemattomana ja selittämättömänä, enkä minä suinkaan itserakkaasti kuvittele ratkaisseeni kaikkia arvoituksia ja valaisseeni kaikkia hämäriä kohtia. Kuinka lieneekin, joka tapauksessa tämä todella etevä nainen, joka lumottuaan kokonaisen kansan ja hurmattuaan Justinianuksen hallitsi kaksikymmentä vuotta Bysantin valtijattarena, ansaitsee tulla tunnetuksi muittenkin kuin juoruilevien herjauskirjojen sepittäjien tai epäilyttävien tarinoiden kuvaamana, jotka perustuvat melkoisen sekaviin kulkupuheisiin. Toistan vieläkin, etten suinkaan koeta puhdistaa Teodoran mainetta. Sellainen yrityshän hipoo historiallisesti katsoen aina väärää ja naurettavaa. Ja Teodora, joka oli juhlittu näyttelijätär ja kuuluisa kurtisaani, ennenkuin hänestä tuli aikansa suurimman valtakunnan yksinvaltias, voi parhaiten antaa käsityksen koko siitä ihmeellisestä ja lumoavasta maailmasta, jossa hän eli.
Tekijä.
1
Kuudennen vuosisadan ensimmäisinä vuosina tunnettiin hyvin kokoKonstantinopolissa miimillisen näyttelijättären ja tanssijattarenTeodoran huomiota herättävä maine.
Hänen syntymäpaikastaan ei ole juuri paljoakaan tietoa. Jotkut vanhanajan kronikankirjoittajat ovat antaneet hänen syntyä Kyprossa, Afroditen intohimoisella ja tulisella saarella, kun taas toiset — nähtävästi oikeammin — mainitsevat hänen synnyinpaikakseen Syyrian. Kuinka tämän asian laita lieneekään ollut, hän tuli joka tapauksessa jo lapsena Bysanttiin omaistensa mukana, ja tässä kevytmielisessä ja perin pohjin turmeltuneessa kaupungissa hän sai kasvatuksensa ja kehittyi lapsesta neidoksi. Hänessä säilyi kuitenkin melko huomattavana atavistisena erikoisuutena koko elämänikänsä kotimaansa leima ja rakkaus synnyinseutuunsa. Justinianuksen, joka oli syntynyt Makedonian karussa vuoristossa, ollessa sisintään myöten roomalaisen hengen läpitunkema Teodora pysyi aina puhdasverisenä itämaalaisena ja rotunsa käsitystapoihin, mielipiteisiin ja ennakkoluuloihin piintyneenä.
Ei tiedetä varmasti, millaisesta perheestä hän polveutui. Jonkinlaisesta kunnioituksesta sitä keisarillista arvoa kohtaan, johon hän sittemmin kohosi, tarina on myöhemmin luonut hänelle mainehikkaan tai ainakin täysin esittelykelpoisen sukupuun ja lahjoittanut hänelle isäksi varakkaan ja viisaan senaattorin. Hänen syntyperänsä näyttää kuitenkin todellisuudessa olleen erittäin vaatimaton. Jos voi uskoa Prokopioksen Salaisia muistelmia, hänen isänsä oli köyhä Acacios-niminen mies, joka oli ammatiltaan amfiteatterin karhunvartija. Hänen äitinsä oli vähemmän hyveellinen nainen kuuluen siihen lajiin, jonka edustajia oli paljon sirkus- ja teatterimaailmassa. Tästä taiteilija-avioliitosta syntyi kolme tytärtä: Comito, Teodora ja Anastasia. Toinen järjestyksessä, tuleva keisarinna, syntyi luultavasti noin vuonna 500.
Hippodromin vakinaiset vieraat muistivat kauan ne olosuhteet, joitten vallitessa Teodora ensi kerran esiintyi julkisuudessa. Acacios oli kuollut ja jättänyt lesken ja kolme tytärtään äärimmäiseen köyhyyteen. Vanhin lapsi ei ollut vielä täyttänyt seitsemättä vuottaan. Säilyttääkseen itselleen vainajan ammatin, perheen ainoan tulolähteen, äiti ei keksinyt mitään muuta keinoa kuin mennä naimisiin toisen miehen kanssa, joka ruvetessaan karhunvartijan toimeen samalla otti huolehtiakseen sekä perheestä että eläimistä. Tämän suunnitelman toteuttamiseen tarvittiin kuitenkin vihreän puolueen johtajan Asterioksen suostumus. Mutta Asterios oli ottanut rahoja vastaan kannattaakseen toista ehdokasta. Voittaakseen tämän ilmeisen huonon onnen Teodoran äiti päätti taivuttaa ihmiset puolelleen, ja kun kaupunkilaiset olivat eräänä päivänä koolla sirkuksessa, ilmestyi hän arenalle ohjaten edessään kolmea kukin koristettua pikku tytärtään, jotka ojentelivat rukoillen käsiään kansanjoukkoa kohti. Vihreät vain nauroivat tälle liikuttavalle vetoamiselle, mutta toinen sirkuspuolue, siniset, joka oli aina valmis tekemään kepposen vastustajalleen, kallisti heti korvansa rukoukselle, jonka toinen puolue oli jättänyt kuulematta, ja myönsi Acacioksen perheelle sen toimen, jonka se oli vähää ennen menettänyt.
Tällainen oli Teodoran ensimmäinen kosketus sen kansan kanssa, jota hän sittemmin joutui lumoamaan ja lopulta hallitsemaan. Hän ei koskaan unohtanut tätä muistoa, ja keisarinna antoi vihreitten kalliisti maksaa sen epäoikeutetun välinpitämättömyyden, jolla he olivat kerran torjuneet hänen lapsellisen vetoomuksensa.
Teodora siis kasvoi yhdessä sisartensa kanssa sellaisen äidin holhoamana, joka oli jokseenkin vapaa siveellisistä tunnonvaivoista, ja siinä verraten kevyessä ilmapiirissä, joka vallitsi hippodromin kulissien vaiheilla. Sillä tavoin hän olikin pian aivan luonnollisesti kypsynyt tulevaa kohtaloaan varten. Acacioksen leski, joka oli taipumuksiltaan käytännöllinen nainen, huomasi kaikki tyttärensä kauniiksi ja järjesti vähitellen niin, että he pääsivät teatteriin. Comito joutui ensiksi tälle uralle ja onnistui oivallisesti. Teodora seurasi hänen jälkiään. Jo varhain hän pääsi sisarensa kerällä näyttämölle ja näytteli hänen rinnallaan pieniä palvelijatarosia; mutta ennen kaikkea hän seurasi sisartaan maallismielisiin seuroihin, joissa osattiin erittäin suuresti antaa arvoa näyttelijättären kauneudelle, ja kun Teodora oli tällä tavoin aivan nuorena joutunut ylen turmeltuneeseen elostelijaseurapiiriin, sai hän hyvin pian tutustua kaksimielisiin ja sopimattomiin lähentelyihin vastaanottohuoneiden sekalaisessa seurassa. Kun hän oli vuorostaan tullut siihen ikään, että saattoi itsenäisesti esiintyä näyttämöllä, etsi hän tietysti onneaan sieltä, mistä hänen perheensä muutkin jäsenet olivat löytäneet sen.
Hän oli hyvin kaunis. Hänen ylistelijänsä vakuuttavat, että hänen kauneutensa oli niin kuninkaallinen ja niin harvinainen, etteivät mitkään sanat voineet kyllin kuvailla sitä. Vieläpä hänen parjaajansakin myönsivät, että hänen hennossa olemuksessaan oli harvinainen lumousvoima sekä että hänen suuret, ilmeikkäät, vilkkaat ja tuliset silmänsä valaisivat hohteellaan hänen viehättävät kasvonsa, joitten iho oli tumma ja jokseenkin kalpea. Tästä kaikkivallitsevasta lumousvoimasta, jolla hän myöhemmin saavutti niin monta voittoa, on kenties jotakin jäljellä siinä virallisessa muotokuvassa, jota säilytetään San Vitalessa Ravennassa. Hänen jalkoihin asti ulottuvan keisarinnanviitan verhoama vartalonsa näyttää jäykältä ja verraten kookkaalta. Otsaa peittävän raskaan diadeemin ja mustat kiharat miltei kokonaan näkyvistä kätkevän valtavan tekotukan varjostamille hennoille, hiukan alaspäin kapeneville hienopiirteisille kasvoille antaa oman leimansa juhlallinen, melkeinpä surumielinen vakavuus. Näissä kivettyneissä kasvoissa on enää huomattavissa vain yksi ainoa elonmerkki, yhteenkasvaneitten kulmakarvojen varjostamat silmät, joista Prokopios puhuu, jotka vieläkin säteilevät ja joiden hehku näyttää ikäänkuin kuluttavan hänen kasvojaan.
Jos tahtoo luoda itselleen jonkinlaisen mielikuvan tästä kuuluisasta kaunottaresta hänen ihanimpana kukoistuskautenaan, on paremminkin syytä kääntyä toisille tahoille, nimittäin niihin muotokuviin, joissa uudenaikaiset maalarit, ennen kaikkea Clairin ja Benjamin Constant, ovat koettaneet manata eloon Teodoran hävinneitä piirteitä ja onnellisella luomishetkellä osanneet antaa Ravennan mosaiikkimuotokuvan innoittamina tälle kylmälle ja liikkumattomalle olennolle hivenen sen entistä lumousvoimaa.
Teodoralla oli sentään muutakin kauneutensa lisäksi. Hän oli älykäs, henkevä ja hauska seuraihminen; hänessä oli draamallista vilkkautta, jota hän kernaasti käytti hyväkseen niiden näyttelijättärien kustannuksella, jotka esiintyivät yhdessä hänen kanssaan; ja hän oli kekseliään ja hullunkurisen sukkela, millä ominaisuudellaan hän osasi lumota huikentelevimmatkin ihailijansa. Hyväluontoinen hän ei suinkaan aina ollut, ja hänen huima riehakkuutensa ei kavahtanut ilkeyksiä, jos ne voivat herättää naurua; mutta jos hän taas tahtoi olla miellyttävä, saattoi hän olla vastustamattoman hurmaava. Rohkeana, yritteliäänä ja julkeana hän ei viitsinyt odottaa miesten tulemista luokseen, vaan turvautui huimaan ja viekkaaseen uskaliaisuuteensa kiihoittaakseen tai rohkaistakseen heitä. Koska hänellä ei muuten ollut juuri lainkaan siveellistä vastuuntunnetta — vaikeahan on kuvitella, mistä hän olisi sellaista saanut — ja kun hänellä sitäpaitsi oli ainoalaatuinen ja väsymätön eroottinen tempperamentti, menestyi hän nopeasti muillakin aloilla kuin teatterissa.
Näyttelijätär hänestä siis tuli, mutta hänellä ei ollut vähääkään halua ruveta toisten tavoin huilunsoittajattareksi, laulajattareksi tai tanssijattareksi. Mieluummin hän esiintyi kuvaelmissa, joissa saattoi peittelemättä näytellä kauneuttaan, josta hän oli niin ylpeä, sekä pantomiimeissa, joissa hänen iloisuutensa ja koomilliset lahjansa pääsivät monella tavoin näkyviin. Konstantinopolin nuorten vetelehtijöiden, jotka olivat kuitenkin tässä suhteessa hyvin paatuneita, sanotaan pitäneen suuressa arvossa hänen rohkeaa tapaansa näytellä itseään lavalla ja hänen uskaliaisuuttaan jokseenkin kaksimielisten teatterivaikutelmien tavoittelussa, joitten avulla hän herätti katselijoiden huomiota. Ja kansa tervehti häntä hurjasti riemuiten, kun hän esiintyi melkein alastomana ja antoi kesyjen lintujensa hyväillä kiihoittavasti kaunista ruumistaan. Vähemmän ei suinkaan herättänyt mieltymystä se uhmaileva viehkeys, jolla hän otti kömpelöissä pantomiimeissa vastaan tiheästi satelevat korvapuustit ja antoi yleisön katsella nauruhermoja kiihottavia ilmeitään keskellä pahinta myrskyä. Suurimmat voittonsa hän kuitenkin saavutti yksityisluontoisemmissa kohtauksissa.
Käyttääksemme vakavan historiankirjoittajan Gibbonsin kuvaavaa lausetapaa Teodoran hyväntekeväisyys oli rajaton, ja pian hän olikin yli koko Bysantin tunnettu mielettömistä illallisistaan, vapaasta puhetavastaan ja monista rakastajistaan. Hänestä oli ilmeisesti tärkeämpää olla ihailtava kauneutensa kuin häveliäisyytensä vuoksi. Toisinaan hän esitti kulissien takana juuri näyttämöltä päässeenä ja hyvin kevyessä puvussa vatsatanssin tovereittensa ja lähimpien ihailijainsa katseltavaksi ja oli erittäin ylpeä tässä taidossa saavuttamastaan sulavuudesta. Joskus hän aterian loppupuolella yleisen lamautumisen vallitessa lasketteli kerrassaan ällistyttäviä puheenparsia ja heittäytyi mitä rohkeampiin asentoihin, ja tarvittiin Prokopioksen kreikankieli sen tietoa ja kekseliäisyyttä todistavan elinvoimaisuuden kuvaamiseksi, joka ilmeni Teodoran nautinnoissa, sillä hän oli erittäin aulis kaikkia, sekä herrasväkeä että palvelijoita kohtaan, ja lähti epäröimättä alas keittiöhuoneisiin, jos salin puolella oltiin vähän väsyneitä. Hänellä oli, niinkuin eräs bysanttilainen kronikankirjoittaja sanoo, uteliaisuuden henki hedelmällisessä kekseliäisyyskyvyssään, ja jos voitaisiin yksitellen luetella Salaisten muistelmien pikku seikkailut, todistaisivat ne tämän arvostelun oikeaksi. Riittänee, kun toteamme, että jos voitaisiin uskoa nämä juorut sanan mukaisesti, niin Messalina olisi Teodoraan verrattuna erittäin vaatimaton paheellisuudessa, melkeinpä mallikelpoinen tavoiltaan. Teodora joutuikin pian näitten nautintojensa vuoksi siinä määrin huonoon maineeseen, että kunnialliset miehet tullessaan häntä vastaan kadulla väistivät häntä peläten hänen kosketuksensa saastuttavan; jo pelkkää hänen tapaamistaan pidettiin huonona enteenä.
En tiedä, välittikö Teodora paljoakaan yleisestä mielipiteestä, mutta seikkailevalla elämällään hän hankki itselleen joukon muita ikävyyksiä, jotka olivat hänelle sangen tuntuvia. Huolimatta siitä varovaisuudesta, jota hän noudatti välttääkseen sellaista onnettomuutta kuin raskautta, hän joutui kuitenkin siihen tilaan, ja kaikki yritykset, joita hän teki ennenaikaisesti vapautuakseen onnettoman sattuman synnyttämästä sikiöstään, olivat turhat. Hän synnytti pojan, jolle annettiin nimeksi Johannes, mutta tätä kiusallista lasta kohtaan hän osoitti niin suurta vastenmielisyyttä ja valitti niin katkerasti sitä haitallisuutta, mikä lapsesta olisi hänen omalla urallaan, että isä piti parhaana vapauttaa hänet tästä huolenpidosta, ja kun isän täytyi samoihin aikoihin matkustaa Arabiaan, joko virkatoimissa tai muitten asiain vuoksi, otti hän pojan mukaansa. Tämä lapsi ilmestyi myöhemmin näkyviin ja aiheutti keisarinnalle monenlaisia ikävyyksiä, mutta sillä kerralla oli kurtisaani ihastunut päästessään siitä eroon. Tämä läksy ei kuitenkaan vielä riittänyt hänelle. Tiedetään varmasti, että hänellä oli myöhemmin tytärkin, jolle hän näyttää omistaneen suurempaa huolta.
Tämä tapahtui noin vuonna 517. Niihin aikoihin, jolloin Teodorasta oli kauneutensa, sukkeluutensa ja nautinnonhalunsa vuoksi tullut Bysantin puolimaailman tähti, hän oli vasta kahdeksantoistavuotias.
2
Konstantinopoli oli harvinaisen turmeltunut kaupunki kuudennen vuosisadan alussa, jolloin Teodora aloitti siellä loistavan uransa. Prostitutsioni rehoitti peittelemättä, kaupunki oli täynnä epäilyttäviä taloja, jotka menestyivät kunnianarvoisien kirkkojen ja luostarienkin suojassa. Pääkaupungin nautinnonhimon tyydyttämiseksi hankittiin joka taholta keisarikuntaa onnettomia naisia, joita houkuteltiin ansaan lupaamalla heille runsaasti kauniita vaatteita ja kallisarvoisia koristuksia. Sattuipa sellaistakin, että alle kymmenvuotiaat lapset joutuivat lurjusten uhriksi. Monenlaiset naiset, vapaat ja orjattaret, taipuivat tällaisista houkutuksista, ja kun he ensin olivat joutuneet viettelijäinsä vangeiksi, vieläpä usein allekirjoittaneet sopimuksen, jossa lupasivat olla luopumatta siitä ammatista, johon nyt olivat langenneet, täyttivät he koko Bysantin häväistysjutuillaan ja epäsiveellisellä elämällään. Eikä siinä vielä kylliksi. Kaikkein häpeällisimpiä paheita, kuten luonnotonta siveettömyyttä, harjoitettiin julkisesti. Konstantinopoli muistutti Sodomaa. Yhtä paljon oli niillä hurskailla sieluilla, jotka pelkäsivät Jumalan vanhurskasta vihaa, kauhistumisen syytä myöskin jumalattomuuden, häväistysten ja pelihimon tähden. Kaikkialla pelattiin yötä päivää sekä julkisissa paikoissa että yksityisissä kodeissa. Muodostui suuria seurueita, joissa pantiin peliin kokonaisia omaisuuksia, ja paha tuli niin yleiseksi, että se tarttui kirkonmiehiinkin. Papit kävivät usein pelihuoneistoissa ja loivat himokkaita katseita vieriviin kultarahoihin, jotka houkuttelivat ja tahrasivat heidän käsiään, silmiään ja korviaan. Turmeluksen tärkeimpiä oppilaitoksia olivat kuitenkin ennen kaikkea hippodromi ja teatteri.
»Tarvitaan näytelmä kansan huvittamiseksi», sanoi Justinianus. Hallituksen tärkeimpiä tehtäviä olikin hankkia rahvaan uutuudennälän tyydyttämiseksi alituisesti uutta suurella upeudella ja komeudella höystettyä ravintoa. Kilpa-ajot, eläinmetsästykset, taistelut ihmisten ja villieläinten välillä, teatterinäytännöt, joista varsinkin farssit, baletit ja pantomiimit olivat erikoisesti kansan suosimat, nuorallatanssijat ja ilveilijät tyydyttivät toinen toisensa perästä joukkojen huvitteluhalua. Seitsemän peräkkäistä juhlapäivää oli uuden vuoden alkamisen merkkinä, ja yhdellä niistä oli omituinen ja erittäin kuvaava nimiprostituoitujen päivä. Uudet ihanuudet houkuttelivat lakkaamatta kansanjoukkoja teatteriin tai sirkukseen, ja Justinianus ei tietänyt sen parempia keinoja kansan suosion hankkimiseksi kuin antaa kahdenkymmenen leijonan ja kolmenkymmenen leopardin taistella yht’aikaa toisiaan vastaan amfiteatterissa, lahjoittaa upeitten loimien verhoamia hevosia kilpa-ajojen voittajille, järjestää suurenmoinen juhla-ateria kansalle ja käyttää tällä tavoin kolmessa vuorokaudessa viidettä miljoonaa markkaa.
Koko Bysantti kävi teatterissa, yhtä hyvin kaupungin kultainen nuoriso kuin rahvaskin, sekä papit että maallikot. Ja vaikka soveliaisuussäännöt kielsivät kunniallisia naisia näyttäytymästä siellä, eivät he suinkaan olleet, jos kohta pitemmän välimatkan päästä, vähemmän innostuneita kuin miehet kaikkeen, mikä koski kilpa-ajoja, hevosia ja ajajia. Ei koskaan ole mikään kansa, eivät edes roomalaiset, tuntenut niin valtavaa mielenkiintoa kuin bysanttilaiset kaikkia hippodromin asioita kohtaan. Kilpa-ajojen voittajat olivat päivän kuninkaita, keisari itse piti kunniana heidän tervehtimistään, hallitus pystytti heille muistopatsaita, pääkaupungin kaunokirjailijat ylistivät puolestaan runosäkein heidän ansioitaan, vakavamielisemmät ihmiset selittivät, että elämä ilman heitä olisi ilotonta, kansanjoukko tappeli ja jakautui puolueisiin heidän viittojensa värin mukaan. Vihreät ja siniset herjasivat toinen toisiaan ja taistelivat vuosisatoja kunniansa vuoksi, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä isänmaan pelastaminen jostakin vaarasta.
Kuvitella saattaa, miten suunnaton henkilökunta oli välttämätön tällaisiin näytöksiin. Tarvittiin runoilijoita kirjoittamaan runoja, joita puolueet määräpäivinä lauloivat keisarin kunniaksi, säveltäjiä sommittelemaan niihin musiikkia, soittoniekkoja huolehtimaan säestyksestä, orkesterin johtajia johtamaan esitystä, tarvittiin järjestysmiehiä ylläpitämään järjestystä sirkuksessa, väliaitain vartijoita, jotka laskivat suojukset alas yleisön poistuessa teattereista, kaitsijoita pukuhuoneissa vartioimassa ajajien viittoja ja kultakruunuja, tarvittiin tanssijoita, miimillisiä näyttelijöitä, voimailijoita ja ilveilijöitä väliaikojen ohjelmaan, tallien kaitsijoita, eläinten vartijoita, räätäleitä ja ompelijattaria, ja lopuksi ja ennen kaikkea tarvittiin kilpa-ajajia. Kulissien välissä ja hippodromin läheisyydessä vilisi lukematon ihmispaljous, luonnollisesti melkoisen sekalaista seurakuntaa, johon vielä liittyi monenlaisia seikkailijoita ja irtolaisia toivoen keksivänsä jonkinlaista huvin tai ansion mahdollisuutta. Koska pääkaupungin hienompi seurapiiri sitäpaitsi piti kunnianasianaan kuulua jompaankumpaan vallitsevaan suurpuolueeseen, jotka olivat jonkinlaisia kilpa-ajoklubeja ja joitten tehtävänä oli järjestää kilpa-ajoja, tapasivat hienostopiirit toisensa sirkuksen kulissien vaiheilla ja sekaantuivat omituisella tavalla tähän hämäräperäiseen kilpa-ajajista, ilveilijöistä, pelihuoneistojen hoitajista ja prostituoiduista muodostuneeseen kansanjoukkoon.
Sirkus oli tavallisena puheenaiheena maailmanihmisten kohdatessa toisensa, koko Konstantinopoli puhui päivän suosituimmasta kilpa-ajajasta tai näyttelijättärestä ja löi vetoja seuraavista kilpa-ajoista. Vakavimmatkaan miehet eivät pitäneet sopimattomana keskustella kilpailujen alkuperästä ja ajajain väreistä; he koettivat keksiä niitten vertauskuvallista sisällystä ja tekivät johtopäätöksiä puolueitten voiton mahdollisesta merkityksestä. Joka ainoa tiesi, että koska vihreä väri merkitsi maata, niin sen värin voitto ennusti hedelmällistä vuotta, sekä että sininen väri oli meren vertauskuva, minkä vuoksi tämän värin voitto oli takuuna rauhallisesta merenkulusta. Maanviljelijät kannattivat tietysti vihreää ja merimiehet sinistä.
Sirkuksessa määrättiin uudet kuosit. Nuoret keikarit, jotka olivat hippodromin vakinaisia vieraita, olivat muusta joukosta erotakseen omaksuneet erikoisen puvun ja hullunkuriset tavat. Heillä oli persialaisten tapaan kokoparta ja hyvin pitkät viikset; otsapuolelta he ajoivat niinkuin hunnit pois hiuksensa ja antoivat sen takaraivolta valua hartioille pitkinä suortuvina. Heidän tunikoittensa hihat olivat hyvin ahtaat ranteen kohdalta, mutta yläpäästä hyvin avarat vaikuttaakseen paisuvilta lihaksilta, kun nämä keikarit nostivat sirkuksessa tai teatterissa käsivartensa taputtaakseen käsiään. Heillä oli samanlaiset housut ja jalkineet kuin hunneilla sekä suuret, runsaasti kirjaillut viitat, ja tällä tavoin pukeutuneina, vyöllään lyhyt kaksiteräinen miekka he harhailivat yön aikaan Konstantinopolin kaduilla ahdistaen rauhallisia jalankulkijoita ja haastaen riitaa heidän kanssaan, ryöstäen heiltä koristuksia ja vaatteita, jopa toisinaan surmatenkin ahdistamiaan ihmisiä, jos nämä näyttivät aikovan tehdä vastarintaa.
Sininen puolue, joka oli hyvissä väleissä hovin kanssa keisari Anastasiuksen kuoleman ja uuden hallitsijasuvun valtaistuimelle nousun jälkeen, rupesi ensiksi harrastamaan näitä moitittavia huvituksia. Koska ei kuitenkaan poliisivoima eikä oikeuslaitos tullut väliin ehkäisemään niitä ilkitöitä, joitten uhreiksi tavallisesti joutuivat vihreät, hallituksen vastustajat, niin yltyivät kaikki pääkaupungin taskuvarkaat ja rosvot siitä leväperäisyydestä, jolla rikokset jätettiin rankaisematta. Kun sitten lopulta vihreät, joille tehtiin lakkaamatta vääryyttä ja joita ei koskaan puolustettu, järjestivät puolestaan itsesuojeluksekseen rosvoliittoja, hävisivät pian viimeisetkin järjestyksen ja turvallisuuden jäljet Konstantinopolista.
Pian eivät kunnolliset ihmiset enää uskaltaneet ovistaan ulos yön aikaan. Rikkaat käyttivät vain kehnoja vaatteita ja väärennettyjä koruja päällekarkauksia välttääkseen. Välistä taas vallitsi täydellinen sekasorto, jolloin ei välitetty, oliko selvittämättömiä asioita vihreitten tai sinisten kanssa. Velalliset käyttivät sekaannusta hyväkseen hankkiakseen itselleen kuitteja saamamiehiltään, orjat pakottaakseen herransa päästämään heidät vapaiksi, pojat kiristääkseen rahoja isiltään, rakastajat ryöstääkseen mielitiettyjään, elostelijat tyydyttääkseen halujaan. Jos jollakulla oli vihollinen, oli helppo löytää murhaajia, jotka maksusta vapauttivat asianomaisen hänestä. Ihmisiä surmattiin, kirkoissakin keskellä jumalanpalvelusta, ja monesti aivan käsittämättömistä syistä. Oli tullut suosituksi urheiluksi tappaa turvaton yhdellä ainoalla iskulla, koska sellaista pidettiin voiman ja rohkeuden todistuksena. Ja kun poliisi, jos se joskus päättikin sekaantua asioihin, ei kertaakaan rangaissut muita kuin vihreitä, ja koska tuomarit peläten henkeään siinä tapauksessa, että eivät noudattaisi puolueen nimenomaisia määräyksiä, unohtivat kokonaan oikeudenmukaisuuden, muuttuivat rikokset päivä päivältä yhä pahemmiksi.
Kerran meni muuan nuori nainen puolisoineen laivaan eräässä Bysantin satamassa matkustaakseen Aasiaan. Eräät nuoret miehet, joitten mielestä hän oli kaunis, alkoivat ajaa häntä takaa ja päästyään alukselle pakottivat hänet väkivoimalla laskeutumaan heidän veneeseensä. Turhaan mies teki vastarintaa. Hän sai osakseen vain ivanaurua. Pelastaakseen kunniansa ei onnettomalla naisella ollut mitään muuta keinoa kuin heittäytyä Bosporiin epätoivoon joutuneen ja melkein järjiltään olevan puolisonsa nähden. Hän hukkui. Yhtä onnettomiin keinoihin täytyi monen muunkin naisen turvautua jälkeenjääneitten voimatta koskaan saada oikeutta osakseen.
Eniten puuttui viranomaisilta todellista rohkeutta käydä käsiksi roistoihin, joitten suojana oli hovissa vaikutusvaltaisia voimia. Kaupungin prefekti oli tästä esimerkkinä. Eräs tunnettu henkilö, Hypatios, oli murhattu Sofian kirkossa, ja koko kaupunki oli siitä hyvin kuohuksissa. Samoihin aikoihin sattui sinisten vakinainen suojelija Justinianus sairastumaan ankarasti. Ne, joilla oli valittamisen syytä, pääsivät nyt poikkeuksellisesti keisarin puheille. Tämä käski prefektin käydä lujin kourin asiaan käsiksi. Prefekti ei odottanut toista kehoitusta. Hän vangitutti suuren joukon syyllisiä ja mestautti monta, muitten muassa erään Teodosius Tzikkan, joka oli rikas ja hyvin ylhäistä syntyperää. Tämä aiheutti prefektin perikadon. Justinianus, joka oli parantunut kuin ihmeen avulla, ei ajatellut muuta kuin ystäväinsä puolesta kostamista. Hänen toimestaan prefekti haastettiin väärien syytösten perusteella senaatin eteen, erotettiin virastaan, ja karkoitettiin Jerusalemiin, ja lopulta hänen oli pakko mennä luostariin välttääkseen murhaajien tikareita, jotka uhkasivat hänen henkeään.
Sillä tavoin hippodromiriidat saivat kaupungissa aikaan peloittavan kuohunnan, joka puhkesi muutamien vuosien kuluttua oikeaksi vallankumoukseksi.
Samoihin aikoihin koettivat tähdistälukijat ja silmänkääntäjät, merkkienselittäjät ja ennustajat saattaa pääkaupunkia pois henkisestä ja siveellisestä tasapainosta. Eräänä päivänä ennusti muuan hysteerinen nainen Kultaisen Portin luona, että meri tulvisi yli äyräittensä ja upottaisi maailman uuteen vedenpaisumukseen, ennen kuin kolme vuorokautta olisi umpeen kulunut. Suuren kauhun valtaamina ihmisjoukot syöksyivät kirkkoihin ja odottivat alttarien edessä polvillaan pelosta vavisten hirvittävää loppuluhistusta. Toisinaan taas tähdistäennustajat näkivät taivaankannella suurten tulvien merkkejä, sekapäiset tietäjät juoksivat pitkin katuja kuin haamujen ajamina ja julistivat kauhun valtaamille ohikulkijoille, että maailmanloppu oli aivan lähellä. Ja ihmiset vapisivat varmoina kuulemansa totuudenmukaisuudesta ja täyttivät kirkot valituksillaan ja rukouksillaan. Toiset menivät luostariin luopuen omaisuudestaan ja arvokkaasta asemastaan, toiset taas lahjoittivat tavaransa ja rahansa kirkoille ja käyttivät aikansa hyväntekeväisyyden harjoittamiseen. Jokainen tahtoi kuolla vanhurskaan kuoleman, ja sekasorto saattoi kestää viikkokausia keisarin voimatta keksiä mitään keinoa tämän kauhun asettamiseksi, joka muuten oli tarttunut häneen itseensäkin. Järkevät ihmiset olivat tosin sitä mieltä, että olisi pitänyt muitta mutkitta panna telkien taakse nuo rauhanhäiritsijät, jotka peloittivat koko kaupungin keksinnöillään, mutta taikausko oli hyvin syvään juurtunut ja herkkäuskoisuus laajalti levinnyt.
Naiset tietystikin olivat erikoisen vastaanottavia kaikelle yliluonnolliselle. Jos oli säilytettävä itselleen puoliso tai sidottava itseensä rakastaja, luottivat he vähemmän omaan kauneuteensa ja viehätyskykyynsä kuin lemmenjuomiin ja taikatemppuihin. Tässä samoin kuin kaikissa muissakin suhteissa Teodora oli aikansa lapsi. Yhdessä hyvien ystävättäriensä Indaron ja Khrysomallon kanssa hän valmistutti taikaesineitä ja juomia, joitten piti taata hänelle ikuinen ja pirullinen vaikutusvalta ihailijoihin. Hän uskoi pahoihin henkiin, noitiin, ennustajiin, unenselittäjiin ja odotti tulevaisuuteensa luottaen kohtaloaan.
3
Teodora oli huvinhaluinen ja rakasti myöskin rahaa. Hän oli jo ennättänyt koota itselleen melkoisen omaisuuden, kun hän joutui epämiellyttävään seikkailuun. Hänellä oli niinä aikoina rakastajanaan eräs syyrialainen nimeltä Hekebolos, jolla oli toimi keisarillisen hallituksen palveluksessa. Tämä erittäin vaikutusvaltainen mies nimitettiin maaherraksi Pentapolikseen Afrikkaan. Teodora päätti seurata häntä tuohon kaukaiseen maakuntaan. Ilmeisestikin hän oli näihin aikoihin väsynyt lyhytaikaisiin suhteisiinsa ja kaipasi pysyvämpää liittoa.
Valitettavasti romaani ei kestänyt kauvoja. Rakastavaiset joutuivat hyvin pian syystä tai toisesta riitaan keskenään. Hekebolos ajoi Teodoran häpeällisesti luotaan, ja onnettoman täytyi rahattomana ja vailla kaikkein välttämättömimpiäkin tarpeita harhailla kurjassa kunnossa. Hänet nähtiin Aleksandriassa, Antiokiassa ja muissakin paikoissa, joissa hän henkensä pitimiksi harjoitti surkeaa ja tuottavaa ammattiaan, ikäänkuin — kuten Prokopios sanoo asiantuntevasti ja yksinkertaisen vakavasti — piru ei olisi sallinut minkään maailman paikan säilyvän Teodoran saastutukselta. Tämä tapahtui noin vuonna 521.
Näyttää siltä kuin se verraten pitkä aika, jonka Teodora oleskeli Egyptissä ja Syyriassa, olisi antanut hänen elämälleen aivan uuden ja syvemmän merkityksen.
Näihin aikoihin Aleksandria ei ollut ainoastaan suuri kauppakaupunki, jonka kauppiaat matkustivat aina Ceyloniin asti ostamaan kiinalaista silkkiä ja intialaisia mausteita ja jalokiviä, eikä valtavan suuri varastoaitta, josta Niilin laakson vilja ja Levantin tuotteet levisivät pitkin Välimeren rantoja. Se ei ollut ainoastaan hieno ja rikas kaupunki, kevytmielinen ja turmeltunut, kuuluisien kurtisaanien kuten Thaiksen ja Krysiksen kotipaikka. Neljänneltä vuosisadalta alkaen Egyptin pääkaupunki oli myöskin koko kristityn maailman pääkaupunkeja. Missään eivät uskonnolliset riidat olleet ankarampia, jumaluusopilliset väittelyt terävämpiä eikä uskonvimma mielettömämpää. Missään ei suurten munkkikuntien perustajien Antoniuksen, Pakomiuksen, Shnudin ja Serapionin muisto ollut aiheuttanut sellaista luostarien, mystikkojen ja lihansakiduttajien kukoistusaikaa. Aleksandrian ympäristö oli täpö täynnä luostareita, ja Libyan erämaassa oli niin paljon erakoita, että sitä sanottiin täydellä syyllä »pyhimysten erämaaksi».
Niihin aikoihin, jolloin Teodora oleskeli siellä, vallitsi Egyptissä suurempi levottomuus kuin koskaan ennen. Haluten solmia uudelleen suhteet Rooman kanssa keisari Justinianus oli pannut toimeen hurjan vainon yli koko Syyrian. Kaikkia, jotka kieltäytyivät tunnustamasta Kalkedonin kirkolliskokouksen julistamia oikeaoppisia uskonkappaleita, kaikkia, jotka Eutykeen esimerkin mukaan eivät myöntäneet Jeesukselle muuta kuin yhden luonnon — siitä syystä heitä sanottiinmonofysiiteiksi— vainottiin häikäilemättä. Lahkon johtomiehet Antiokian patriarkka Severus, Halikarnassoksen Julianus, Tellan Johannes, Apamean Pietari sekä enemmän kuin viisikymmentä muuta piispaa menetti piispanistuimensa, heidät julistettiin pannaan ja ajettiin maanpakoon. Syyrian luostariyhteiskunta hajoitettiin väkipakolla, luostarit suljettiin, munkit karkoitettiin tiehensä, heille tehtiin väkivaltaa, heitä vangittiin tai teloitettiin. Monet näistä uhreista etsivät itselleen turvapaikan Egyptistä, jossa patriarkka Timoteus luottaen kiihkomielisiin ja uskollisiin munkkeihinsa pysyi yhä itsepintaisesti monofysiittisessä opissaan. Aleksandriaan oli paennut Severus, koko puolueen huomattavin mies, »Kristuksen kallio», »oikean uskon järkähtämätön vartija», kuten hänen aikalaisensa nimittivät häntä. Siellä hän piti tulisilla saarnoillaan ja uskonkiihoituksellaan koko itämaista maailmaa voimakkaassa kuohumistilassa.
Libyan vuorten luolissa, hylätyissä luostareissa erämaitten keskellä etsivät jalosukuiset miehet sekä ylhäiset ja hienostuneet naiset vapahdusta ja unohdusta palavassa yksinäisyyden, kieltäymyksen ja ruumiin kiduttamisen kaipuussa. Autuas Tomas kuului ylhäiseen sukuun, hänet oli kasvatettu kuin kuninkaan poika, hänellä oli rikkauksia ja joukoittain palvelijoita, ja hän oli — hänen pyhyyttään ylistävän naiivin kronikankirjoittajan sanojen mukaan — niin loistoa rakastava ja turhamainen, että hän pesi kasvonsa ja kätensä kymmeniä kertoja päivässä. Kun uskonvainojen myrskytuuli alkoi puhaltaa yli Syyrian, hän seurasi Amidan pyhää arkkipiispaa Marasta Egyptiin. Henkensä pitimiksi tämä ylhäinen mies hankki ansiotuloja palmikoimalla palmunlehdistä koreja, joita möi. Ollakseen täysin varma pelastuksestaan tämä turhuuden kasvatti halusi hartaasti kuolla maailmalta, ja siinä luolassa, jonka hän oli valinnut asunnokseen, hän majaili vuosikausia kiduttaen lihaansa ja lakkaamatta rukoillen ja itkien syntejään. Lopulta oli hänen ruumiinsa mustunut ja melkein kuivettunut auringonpaahteesta; hänen pitkät takkuiset hiuksensa olivat pörröllään, ja likaiset riekaleet verhosivat hänen ruumistaan, niin että tuskin hänen omat ystävänsäkään tunsivat häntä. Mutta Tomas oli onnellinen. »Mitä se haittaa», hän virkkoi, »vaikka tämä katoava ruumis häviääkin, kunhan vain synnin saastuttama sielu siitä hyvästä pelastuu ikuisesta tulesta».
Patriisimainen Caesaria oli myöskin ylhäissyntyinen ja keisari Anastasiuksen perheen sukulainen. Hänkin oli hylännyt kotinsa ja omaisuutensa elääkseen Aleksandriassa syrjässä maailmasta, ja tämä ylellisyyteen ja loistoon tottunut nainen pani koko maailman ihailemaan hurskauttaan ja kieltäymystään. Hän kieltäytyi syömästä leipääkin ja maistoi vain joka toinen päivä vähän vihanneksia, jotka oli maustettu väkevästi suolalla ja etikalla, sekä muutamia viinirypäleterttuja, ja hän nukkui säkkiin kääriytyneenä paljaalla maalla. Papitkin moittivat hänen liiallisia lihan kidutuksiaan ja suostuttivat hänet joskus sunnuntaisin panemaan vähän öljyä ruokaansa. He koettivat peloitella häntä ennustaen sairauden ennen pitkää tekevän hänet kykenemättömäksi suorittamaan uskonnollisia velvollisuuksiaan. Mutta Caesaria virkkoi: »Toivon, että Jumala antaisi minun koko ikäni olla ruumiillisesti sairaana, jos vain sieluni pelastuisi», ja hän jatkoi lujana katumusharjoituksiaan. Hienosti sivistynyt kun oli, hän luki uutterasti kirkkoisien kirjoituksia, keskusteli mielellään siveellisistä ja jumaluusopillisista kysymyksistä, oli nöyrä yksinkertaisimpiakin munkkeja kohtaan ja halukas kuuntelemaan heidän huuliltaan jumalallisen sanan kaikua. Ennen kaikkea hän kuitenkin halasi päästä pakoon maailmasta erämaan rauhaan ja hän tuli hyvin surulliseksi, kun hänen neuvonantajansa kehoittivat häntä muistamaan ikäänsä ja ruumiillista heikkouttaan. Viidenkymmenen vuoden ajan hän oli Aleksandriassa kauniina esimerkkinä hurskautensa, hyvientöittensä ja nöyryytensä vuoksi. Perustamassaan luostarissa hän tahtoi olla viimeinen sisarten joukossa ja oli kaikille nöyryyden ja alistumisen esikuvana.
Monet muut elivät samalla tavoin. Erakko Maras oli varhain ruvennut kiduttamaan lihaansa, valvoi ja rukoili herkeämättä suoden tuskin parin tunnin lepoa ruumiilleen. Kun lumikinokset olivat miehen korkuiset, lähti hän avojaloin hakkaamaan puita vuorelle, jonne hänen tietään voitiin seurata haavoista valuneitten veritahrain mukaan. Päästäkseen rauhaan ihailijoistaan hän lähti vihdoin Egyptiin, jossa hänestä tuli kuuluisimpien erakkojen opetuslapsi ja jossa hän herätti yleistä ihastusta jalolla elämällään.
Naiset olivat kuitenkin kaikkein verrattomimpia. Pyhä Susanna kieltäytyi nauttimasta yksinkertaisimpiakaan ravintoaineita ja pyysi vain, että hänelle tuotaisiin joka sunnuntai ruukullinen vettä ja joka toinen päivä pieni leipäpala. Hän vietti vuosikausia erämaassa ja taisteli pelottavia, mutta aina voitokkaita kamppailuja pahoja henkiä vastaan, niin että nämä lopulta alkoivat kirkua, ettei hän ollutkaan nainen ja että hänellä oli kivi sydämen paikalla ja ruumis raudasta eikä lihasta. Hän oli verhonnut kasvonsa niin paksulla harsolla, ettei sen läpi näkynyt edes nenänpäätä, sillä hän ei tahtonut nähdä ainoankaan ihmisen kasvoja eikä itse johtaa ketään kiusaukseen. Niille, jotka kävivät hänen luonaan, hän puhui lihan heikkoudesta, maailman turhuudesta ja Jumalan kauheista rangaistuksista. Hän paransi ja virvoitti heidän sielujaan sekä tuki naapureittensa, munkkien, rohkeutta antamalla heille voimakkaana naisena hyvän esimerkin siveellisessä ja pyhässä kilvoituksessa.
Joka taholta saapui hurskaita ihmisiä pyhien erämaahan pyytämään heiltä neuvoja, esirukouksia ja siunausta, katselemaan heidän lihankidutustaan ja keskustelemaan heidän kanssaan pyhistä mysteerioista. Jotkut taas vaelsivat Severuksen, Antiokian karkoitetun patriarkan luokse, joka oli laajalti kuulu jumaluusopillisista tiedoistaan ja kaunopuheisuudestaan. Etenkin naiset kunnioittivat tämän prelaatin kasvavaa mahtia. Katumusharjoituksia suorittava Caesaria oli hänen rippilapsiaan ja sääteli omantuntonsa hänen ohjeittensa mukaisesti.
Siinä siveellisen turmeluksen aiheuttamassa mielenvaivassa, johon Teodora oli joutunut, hän ei voinut kauan pysyä tunteettomana sen ympäristön vaikutuksille, johon tapausten kulku oli hänet ohjannut. Aleksandriassa oleskellessaan hän joutui kosketukseen patriarkka Timoteuksen kanssa, ja tämä piispa näyttää tehneen häneen syvällisen vaikutuksen. Myöhemmin Teodora sanoikin häntä henkiseksi isäkseen, ja tämän arvonimen vuoksi, jota Teodora ei antanut kenellekään toiselle, saattaa täydellä syyllä kysyä, eikö tämän Jumalan miehen vaikutuksesta edes hetkiseksi kristillisemmän ja puhtaamman elämän siemen versonut katuvan kurtisaanin mielessä. Niinikään hän kävi Antiokian Severuksen luona, ja epäilemättä hän juuri tämän opetuksista oli saanut ne tietonsa hengellisistä kysymyksistä, joista hän myöhemmin antoi niin monta näytettä. Joka tapauksessa hän tunsi läpi koko elämänsä uskollista ja kunnioittavaa kiintymystä ja rajatonta ihailua suurta monofysiittien mestaria kohtaan. Kun hän jo varhain esiintyi vainottujen luopioitten suojelijana ja erään aikalaisen lausunnon mukaan »Jumalan herättämänä keisarinnana, jonka tehtävänä oli suojella ahdistettuja myrskyn raivoa vastaan», kun hän avoimesti osoitti Severukselle ja hänen ystävilleen luottamusta, otti heidät vastaan palatsissaan, suosi heidän sananjulistustaan ja koetti tutustuttaa Justinianusta heidän mielipiteisiinsä, kun hän innokkaasti antautui ajan jumaluusopillisiin väittelyihin, niin ei tämä, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, tapahtunut yksinomaan valtiollisista syistä, viisaasta ja herkästä hallitusasioiden ymmärtämisestä, vaan epäilemättä myöskin sen uskonnollisen käännekohdan vaikutuksesta, jonka hän oli kokenut Aleksandriassa, ja lämpimästä kiitollisuudentunteesta niitä miehiä kohtaan, jotka olivat ottaneet suojaansa langenneen kurtisaanin, opettaneet häntä ja parantaneet hänet.
Mutta Teodora oli nainen, yhtä oikullinen kuin intohimoinenkin. Sitäpaitsi hän oli kunnianhimoinen ja halukas parantamaan sekä asemaansa että omaisuuttaan. Antiokiassa, jonne hän meni Egyptistä, tuossa suuressa syyrialaisessa kaupungissa, jossa huvinhalu, loiston ja varallisuuden kaipuu sekä alituinen kilpailu sirkuksen ja teatterin välillä kuuluivat jokapäiväisen elämän kulkuun, hän näyttää käyneen vähemmän kirkoissa kuin hippodromissa ja seurustelleen vähemmän pappien kuin ennustajattarien kanssa. Eräs tanssijatar, Macedonia, joka kuului sinisten puolueeseen samoin kuin hänkin, alkoi tuntea mielenkiintoa häntä kohtaan, lohdutti häntä hänen hylätyssä tilassaan ja ennusti hänelle loistavia tulevaisuudenkohtaloita. Hiljalleen Teodora antoi tuudittaa itsensä tällaisiin toiveisiin ja öisin hän uneksi palanneensa Konstantinopoliin ja tulleensa henkien ruhtinaan ystävättäreksi, onnistuneensa pääsemään naimisiin hänen kanssaan sekä saaneensa siitä päivästä lähtien kaikki maailman rikkaudet haltuunsa.
Macedonia näyttää tunteneen Justinianuksen, ja koska hän oli sattunut tekemään tälle joitakin palveluksia, nautti hän hovissa jonkinlaista arvonantoa. Käyttikö hän tätä valtaansa hyväkseen suositellakseen mahdolliselle kruununperilliselle ystävätärtään Teodoraa? Sitä en tiedä, joka tapauksessa näyttää siltä kuin Teodora olisi palattuaan takaisin Bysanttiin siihen teatteriin, jossa oli saavuttanut ensimmäiset voittonsa, tullut järkeväksi ja vakavaksi ja kyllästynyt levottomaan elämäänsä ja mielettömiin seikkailuihinsa, ehkäpä myöskin ollut halukas sitoutumaan johonkin pysyväisempään yritykseen ja joko vilpittömästi tai määrättyjen laskelmain perusteella koettanut elää hyvin syrjäänvetäytyneenä ja siveästi. Eräs tarina, joka oli vielä yhdennellätoista vuosisadalla yleisesti tunnettu pääkaupungissa, kertoo hänen Aasiasta palattuaan eläneen siveänä ja syrjään vetäytyneenä yksinkertaisessa pikku talossa, hoitaneen talouttaan ja kehränneen villalankaa aivan samoin kuin vanhan hyvän ajan roomalaiset emännät. Tarina lisää, että Teodora ei keisarinnaksi tultuaan suinkaan halunnut unohtaa tätä elämänsä vaihetta, vaan koetti päinvastoin säilyttää sen muiston. Sille paikalle, missä tuo pikku rakennus oli sijainnut, jossa hän oli saanut suojan köyhyytensä ja nöyryytyksensä päivinä ja jossa hän oli kättensä työllä hankkinut elatuksen itselleen, hän rakennutti kirkon pyhän Panteleimoniuksen kunniaksi. Tämän pyhimyksen nimi merkitsee armeliasta, ja hän ansaitsikin tuon arvonimen, jos Teodora hänen vaikutuksestaan joutui kohtaamaan Justinianuksen.
4
Niihin aikoihin, jolloin Justinianus ensi kerran tapasi Teodoran, luultavasti vuoden 522 paikkeilla, oli keisarikunnan tuleva hallitsija kahdeksanneljättä tai neljänkymmenen vuoden vanha. Hänellä oli puhdas ja terve iho, kiharaiset hiukset, hienot viikset, jotka olivat jo alkaneet harmaantua, ja ryhdikäs ja kaunis vartalo, joten hän oli hyvin miellyttävän näköinen. Kohtelias käytös, ystävällinen, sointuva ääni ja vaatimaton arvokas olemus lisäsivät hänen tekemäänsä miellyttävää ja viehättävää vaikutusta. Hän oli saanut erinomaisen kasvatuksen ja oli hyvin rikas. Sitäpaitsi hän oli sen palatsivallankumouksen jälkeen, jonka avulla hänen setänsä oli kohonnut valtaistuimelle, maan ensimmäisiä miehiä. Hänellä oli kreivin ja patriisin arvonimet, hän oli Konstantinopolin varusjoukkojen ylin päällikkö, hiljattain hän oli loistavasti hoitanut konsulintointa, ja joka päivä hallitsijan suosio saattoi häntä yhä lähemmäksi valtaistuimen portaita. Teodoralle hän oli houkutteleva saalis.
Kunnianhimoisena ja sulavana Justinianus työskenteli pääasiassa oman menestyksensä edistämiseksi. Hänessä oli senverran petollisuutta, että hän oli ymmärtänyt toimittaa tieltään ne kilpailijat, jotka olisivat voineet olla esteenä hänen uralleen, ja melkein yhtä kekseliäästi hän oli hankkinut itselleen suosiota kaikkien Bysantin yhteiskuntaluokkien keskuudessa. Koska hän oli hyvin hurskas ja ankaran oikeaoppinen sekä uskonnollisen innokas, pitivät kirkonmiehet häntä suuressa arvossa. Loiston ja komeuden halunsa sekä suuren tuhlaavaisuutensa vuoksi hänestä oli tullut suuren yleisön epäjumala, minkä lisäksi hän vielä oli sekä senaatin että ylimyspiirien suosiossa. Kun hän sitäpaitsi tunsi liikeasiat perin pohjin ja oli erittäin työkykyinen sekä harrasti herkeämättömän innokkaasti hallitusasioita, osoitti keisari hänelle suurta luottamusta, ja pikemminkin häntä pidettiin täydellä syyllä valtakunnan todellisena hallitsijana kuin iäkästä ja hyvinkin keskulaisen lahjakasta yksinvaltiasta. Hän oli erittäin rauhallinen, osasi ulkonaisesti hillitä itsensä hyvin ja oli itsevaltaisen lujatahtoinen, minkä vuoksi hänen henkensä tuntui hyvin kypsyneeltä ja luonteensa hyvin kehittyneeltä. Tämä vakava mies, tämä valtiomies ja diplomaatti rakastui mielettömästi Teodoraan.
Heidän suhteensa, joka sittemmin johti avioliittoon, tuntui aikalaisista niin oudolta ja merkilliseltä, että sen selittämiseksi turvauduttiin yliluonnollisiin asioihin ja pantiin taikajuomain ja noitatemppujen ansioksi se vaikutus, jonka Teodora piankin saavutti rakastajaansa. Mutta ei ole syytä tehdä tosiasioita tällä tavoin monimutkaisemmiksi. Justinianus oli luonteeltaan, niin kerrotaan, hyvin eroottinen ja sitäpaitsi hän, vaikka olikin ulkonaisesti itsevaltainen, oli pohjaltaan epäröivä ja heikko, minkä vuoksi hän oli aina valmis taipumaan voimakkaan ja horjumattoman tahdon ylivaltaan. Teodora oli kaunis ja huomattavan älykäs, ja hänen sulava ja viehättävä käytöksensä sekä henkevä ja puoleensavetävä olemuksensa pitivät kaikkein huikentelevaisimmatkin ihailijat hänen vaikutusvaltansa alaisina. Ja ennen kaikkea hänellä oli selvä ja varma arvostelukyky, ja kaikki seikat todistavat, että hän oli luonteeltaan päättäväinen, itsenäinen ja intohimoinen. Ensi hetkestä alkaen ruhtinas kiintyi häneen kaikesta sydämestään ja tunsi Teodoran kuolinpäivään asti häntä kohtaan sitä rajatonta intohimoa, jonka tuo merkillinen nainen oli nuoruudessaan sytyttänyt hänen sydämeensä. Teodora oli hänelle erään senaikaisen historiankirjoittajan mukaan »suloisin hurmio», hän oli, niinkuin Justinianus käyttäen Teodoran nimestä muodostettua sanaleikkiä itse mielellään sanoi, »Jumalan hänelle antama lahja». Niin silmittömästi rakastunut hän oli, ettei kieltäytynyt täyttämästä hänen pienintäkään toivettaan. Teodora rakasti rahaa, Justinianus antoi hänelle ylenmäärin rikkauksia. Teodora himoitsi suosion- ja kunnianosoituksia. Käyttäen hyväkseen setänsä heikkoutta Justinianus hankki Teodoralle ylimysnaisen ylhäisen arvon. Teodora oli kunnianhimoinen ja halusi vaikutusvaltaa, Justinianus kuunteli hänen neuvojaan, muuttui hänen nöyräksi palvelijakseen ja noudatti hänen mieltymyksen tai kostonhalun sanelemia ohjeitaan. Aina hippodromissa viettämästään lapsuusajasta alkaen Teodorassa oli säilynyt itsepintainen ja leppymätön viha vihreää puoluetta kohtaan. Häntä miellyttääkseen Justinianus suojeli usein sopimattomiin saakka sinisiä. Aleksandriaan tekemiltään matkoilta sekä siellä oleskelunsa ajoilta asti Teodora muisteli kiitollisin mielin vainottuja monofysiittejä. Häntä miellyttääkseen Justinianus luopui osittain ankaroista oikeaoppisista mielipiteistään ja rupesi luopioitten puoltajaksi.
Perintöruhtinaan rakkaussuhde tuli pian yleisesti tietoon. Ei kestänyt kauan, ennenkuin siitä saatiin kuulla pääkaupungin muurien ulkopuolellakin, Syyrian ja Egyptin kaukaisissa seuduissa, ja luultavasti olivat ihmiset hyvinkin hämmästyneitä kuullessaan, että entisestä kurtisaanista, Timoteuksen ja Severuksen katuvasta synnintekijättärestä, oli tullut ylhäinen nainen ja Justinianuksen julkinen rakastajatar. Saadessaan tietää tämän odottamattoman seikan luulivat sen ajan hurskaat sielut voivansa selvästi nähdä, kuinka Jumala ohjasi asioita herättämällä kansalleen oikeauskoisen suojelijattaren, ja aivan luonnolliselta tuntui nyt kääntyä Teodoran puoleen, kun koetettiin helpottaa marttyyrien kohtaloa ja vaimentaa vainojen kovuutta. Teodora rupesikin auliisti auttamaan. Amidan arkkipiispa Maras oli karkoitettu pappeineen Petran kaupunkiin Arabiaan. Sopimattoman ilmanalan ja ankaran maanpaon rasittamina näyttivät onnettomat joutuvan varman kuoleman omiksi. Kurjuudessaan he ajattelivat Teodoraa, ja eräs heistä, diakooni Stefanus, matkusti Konstantinopoliin puhumaan Teodoralle tuon pikku seurakunnan puolesta. Heidän toivonsa ei pettänytkään. Teodora ei ainoastaan taivuttanut oikeaoppista rakastajaansa pyytämään keisarilta armoa luopioille, vaan vieläpä tuhlasi rukouksia ja kyyneleitäkin saadakseen Justinuksen suostumaan tähän. Ja merkillisintä oli että hän tosiaankin pääsi pyrkimäänsä päämäärään. Hänen suojattinsa saivat luvan palata Aleksandriaan, jossa he voivat tämän jälkeen elää turvallisesti uskonveljiensä seurassa. Se oli kaunis voitto ja todistaa selvästi, kuinka suuri vaikutusvalta Teodoralla oli rakastajaansa.
Hän teki vieläkin enemmän. Justinianus tuli piankin sille asteelle, että tahtoi mistä hinnasta tahansa mennä naimisiin rakastajattarensa kanssa. Hyväluontoinen keisari Justinus ei näytä epäröineen, vaan antoi rakkaalle veljenpojalleen suostumuksensa, eikä hänen muutoin olisi sopinutkaan panna vastaan. Hän oli vanha sotilas, joka oli hyvin alhaista sukuperää eikä suinkaan liikoja aatelisten esi-isien rasittama, ja itse hän oli nainut vanhan orjattaren kuljetettuaan häntä pitkät ajat rakastajattarena mukanaan sotaretkillä. Ja keisariksi tultuaan Justinus oli epäröimättä kohottanut Caesarien valtaistuimelle tämän naisen, joka oli yhtä karkea ja sivistymätön kuin hän itsekin. Justinianuksen suunnitelmat kohtasivat vastustusta sellaiselta taholta, josta sitä olisi voinut vähimmin odottaa. Hidasajatuksinen talonpoikaisjärkinen keisarinna Eufemia — tällaisella hienommalla lisänimellä oli koristettu nykyinen keisarinna, entinen orjatar, kun hän oli päässyt vallan huipuille — tunsi kauhistusta ajatellessaan, että Teodoran tapainen nainen joutuisi hänen seuraajakseen. Niin kiintynyt kuin hän olikin miehensä veljenpoikaan ja niin taipuvainen kuin hän tavallisesti olikin noudattamaan hänen kaikkia toiveitaan, hän ei tahtonut mukautua tässä asiassa. Onneksi Justinianukselle keisarinna Eufemia kuoli erittäin sopivaan aikaan vuonna 523, ja tämän jälkeen järjestyi kaikki enemmittä vaikeuksitta. Laki kielsi senaattoreja ja korkeassa asemassa olevia henkilöitä menemästä naimisiin orjattarien, tarjoilijattarien, näyttelijättärien ja kurtisaanien kanssa, mutta ollakseen mieliksi veljenpojalleen Justinus kumosi tämän lain, koska hän, kuten selitti, halusi jäljitellä Jumalan hyvyyttä, joka osoitti armeliaisuutta kaikkia inhimillisiä heikkouksia kohtaan. Hän määräsi, että ne naiset, jotka aikaisemmin näyttämöllä esiinnyttyään katuivat sittemmin ja luopuivat häpeällisestä ammatistaan, saivat mennä naimisiin kenen kanssa halusivat sillä ainoalla ehdolla, että pyysivät tätä tarkoitusta varten keisarilta luvan. Mutta koska tällainen hiukan nöyryyttävä pyyntö olisi voinut haavoittaa Teodoran ylpeyttä, määrättiin sitäpaitsi, että ne näyttelijättäret, jotka olivat keisarilta saaneet määrätyn arvomerkin, olivat tämän seikan nojalla esteettömät menemään naimisiin ylhäisessä asemassa olevan miehen kanssa, eikä heidän siis tarvinnut pyytää tätä varten erikoislupaa. Ja järjestääkseen kaikki mahdollisimman hyvin keisari määräsi lopuksi, että näyttelijättärien tyttäret — Teodoralla oli tytär —, olivatpa nämä sitten syntyneet ennen tai jälkeen äitinsä katumuksen ja elämänmuutoksen, olivat yhtä esteettömät pääsemään naimisiin ilman mitään rajoituksia.
Justinianus siis meni naimisiin rakastajattarensa kanssa, jonka tulevaisuuden hän turvasi tässä tilaisuudessa runsaalla elinkorolla — eikä Bysantti näytä tämän vuoksi joutuneen entistä arveluttavampaan huutoon. Vain jotkut murheelliset sielut, ajatellessaan sitä erinomaista liittoa, jonka kruununperillinen olisi voinut solmia nuoren, hyvinkasvatetun ja puhdassydämisen tytön kanssa, olivat sitä mieltä, uskaltamatta sitä kuitenkaan ääneen sanoa, että tuollainen teko ilmaisi hyvin selvästi Justinianuksen sielunominaisuudet ja siveellisen ryhdin. Ei senaatista, ei sotajoukosta eikä kirkon taholta kuulunut ainoatakaan vastalausetta, ja kansa, joka muisti, kuinka oli ennen osoittanut suosiotaan näyttelijättärelle, osoitti nyt epäröimättä suosiotaan ja uskollisuuttaan keisarinnalle.
Kun Teodoran elämä oli näin julkisesti liitetty perintöruhtinaan elämään, hän alkoi nauttien vanhan Justinuksen puolelta suurta arvonantoa ja vilpitöntä kiintymystä, päivä päivältä yhä rohkeammin puuttua yleisten asioiden kulkuun. Monien vikojensa rinnalla hänellä oli yksi harvinainen ominaisuus. Hän pysyi aina horjumattoman uskollisena niille, joista piti. Monofysiitit saivat pian kokea tämän. Ymmärtäen alun pitäen sen vaaran, jonka valtakunnalle aiheuttivat Itämaitten keskeytymättömät ja hyödyttömät uskonnolliset riidat, hän käytti taitavasti hyväkseen asemaansa lopettaakseen vähitellen vainot. Hän oli yhteydessä patriarkka Severuksen ja suuren harhaoppisen saarnamiehen Tellan Johanneksen kanssa, hän suvaitsi tutustua niihin eteviin miehiin, jotka näyttivät lahkolaisten joukossa kykeneviltä valmistamaan uskonveljilleen paremman tulevaisuuden. Tunnetuimpia näistä oli Jakob Baradaeus, monofysiittisen kirkon tulevaisuuden apostoli ja uudistaja. Monet ylistivät hänen oppiaan, hänen hurskauttaan, hänen ankaroita tapojaan, hänen ylenkatsettaan tämän maailman turhuutta kohtaan, niitä ihmeellisiä parantumisia, joita hän sai aikaan pitkän välimatkankin päästä, ja sen vuoksi ympäröi jo tuon nuoren syyrialaisen munkin päätä mystillinen kunniakehä. Teodora halusi tutustua häneen. Hän oli, niin kerrotaan, nähnyt unessa munkin kantavan kultaisia ruukkuja, ja nämä ruukut olivat täynnä raikasta vettä, jota hän jakoi Rooman kansalle. Teodora tahtoi tavata hänet todellisuudessa.
Vuoden 527 paikkeilla tuli siis Jakob yhdessä erään toisen munkin, Tellan Sergiuksen kanssa Konstantinopoliin. Hänen maineensa oli käynyt hänen edellään. Ihmiset tungeskelivat hänen ympärillään, missä hän vain liikkui, ja ihastuneena hänen tulostaan Teodora otti hänet ja hänen seuralaisensa hyvin upeasti vastaan palatsissaan, toimitti heille kaikki, mitä he saattoivat tarvita, ja osoitti julkisesti suojelevansa heitä. Tarvittiin melkoinen määrä rohkeutta sellaiseen tekoon tässä oikeaoppisessa ja tekopyhässä hovissa, mutta Teodora tunsi valtansa ja näki sen tasaisesti kasvavan.
Naimisiin mentyään oli Justinianuskin yhtä mittaa noussut arvossa. Justinus oli tehnyt hänestä nobilissimuksen,[3] ja huhtikuussa 527 hänestä tuli julkisesti keisarin kanssahallitsija. Palatsin suuressa juhlasalissa nousi vanha keisari senaatin, kaartinsotilaitten ja sotajoukon edustajien läsnäollessa valtaistuimelle ja ilmoitti kansan pyynnöstä tehneensä veljenpoikansa Justinianuksen keisariksi. Yksinvaltiaan oikealla puolella seisova patriarkka Epifanus luki juhlalliset rukoukset, minkä jälkeen koko joukko yhtyi hurskaaseen ameneen. Sitten painoi Justinus itse kruunun keisarillisen sukulaisensa päähän, samalla kuin saapuvilla olevat kohottivat kolminkertaisen eläköönhuudon uudelle hallitsijalle, tämän tervehtiessä käden eleellä kansaansa ja luvatessa tavan mukaan lahjoja sotilaille. Kolme päivää myöhemmin, pääsiäispäivänä, patriarkka siunasi vahakynttiläin kirkkaasti valaisemassa Sofian kirkossa juhlallisesti uuden keisarin ja voiteli hänen päänsä pyhällä Öljyllä. Koko keisarillisessa loistossaan, leveän kallisarvoisen kirjailuun reunustamaan kultaiseen tunikkaan puettuna, purppuran väriset saappaat jaloissa, lanteet vyötettyinä emaljin ja jalokivien koristamalla kalliilla vyöllä, hartioillaan valtava purppuraviitta, johon oli ommeltu kultaista korkokirjailua ja jota piti koossa kultainen punos, keisaridiadeemi päässään ja yllään koko keisarillinen jalokiviloisto, Justinianus otti haltuunsa sen valtakunnan, jota hän oli niin kauan halunnut. Puettuna pitkään sinipunervaan purppuraviittaan, jonka alareunan loistavia poimuja koristi valtava kultakirjailu, hiuksissaan helmi- ja jalokiviripsuja, jotka kimaltaen valuivat hartioille, diadeemi päässään, Teodora otti, pyhimyskuvan tavoin koristettuna, osaa puolisonsa riemuvoittoon. Kun heidät oli yhdessä kruunattu basilikassa, lähti uusi keisarinna bysanttilaisten hallitsijain tavan mukaan hippodromiin ottamaan vastaan kansan suosion samassa paikassa, jossa oli ensi kerran elämässään esiintynyt julkisesti. Hänen unensa oli nyt toteutunut.
Kun Justinus kuoli muutamia kuukausia myöhemmin elok. 1 p:nä 527, oli Justinianuksen helppo ottaa vastaan valtakuntansa hallitus, ja hänen kanssaan jakoi Teodora vallan. Yhdenkolmatta vuoden ajan, vuodesta 527 vuoteen 548, Teodora hallitsi yksinvaltiaana hallitsijattarena sivistyneen maailman kauneinta keisarikuntaa.
5
Tällä tavoin on Prokopios esittänyt Teodoran romaanin, ja noin kaksi ja puoli vuosisataa sen jälkeen, kun oli löydetty hänen Salaisten muistelmiensa käsikirjoitus, on näitä juorujuttuja alettu uskoa aivan yleisesti. Mutta merkitseekö se sitten samaa kuin että ne on ehdottomasti semmoisinaan hyväksyttävä? Myöhempinä aikoina ovat ihmiset oikeaa arvostelukykyä osoittaen kerran toisensa perästä kieltäytyneet uskomasta herjauskirjailijain häväistysjuttuja, ja Teodoran tarinaa on käsitelty vakavammin. Jos Teodora kerran eli julkisesti paheellista elämää tuottaen häpeää koko Konstantinopolille, niin mistä sitten johtuu, kuten on täydellä syyllä kysytty, ettei hänen aikalaisistaan ainoakaan ole merkinnyt sitä muistiin. Joka tapauksessa näyttää siltä, ettei kukaan muu kuudennen vuosisadan kirjailija kuin Prokopios, enempää kuin kukaan toinen myöhemmänkään ajan historiankirjoittaja, ole kuvaillut Teodoran nuoruudenseikkailuja tai uskaltanut tehdä pienintäkään vihjausta hänen irstailevaan elämäänsä. Ja jotta ei väitettäisi, että ihmiset vain kunnioituksesta keisaria kohtaan tai keisarinnan kostoa peläten noudattivat hienotunteista vaiteliaisuutta, on muistettava monien näistä kirjaiIijoista, varsinkin pappien, epäröimättä syytäneen jo Teodoran eläessä ylenmääräisiä herjauksia hallitsijatarta kohtaan, jonka harhaoppisuus kauhistutti heitä, eikä suinkaan pelänneen singota häntä vastaan kaikenlaisia kirouksia. Ja jos otaksutaankin, että heidän aikalaisensa olivat olleet vaiti pelosta, niin miksi ei heidän kielensä kanta höltynyt, sitten kuin Justinianus ja Teodora olivat kuolleet? Ja mitä merkitsee keskellä yleistä hiljaisuutta Prokopioksen yksinäinen syyttävä todistus, varsinkin kun ajatellaan sitä naiivia julkeutta, jolla tämä häväistyskirjailija niin monella Salaisten muistelmiensa sivulla on sekä liioitellut että valehdellut? Jos Teodora ennen keisarinnaksi tulemistaan oli tosiaankin ollut kuuluisa kurtisaani, kuten väitettiin, niin mistä sitten johtui, ettei kukaan toinen ollut sattunut kuulemaan edes heikkoa kaikuakaan niistä monista huhuista, jotka ympäröivät niin julkisesti hänen nimeänsä? Mistä johtuu, että sen unohtumattoman kapinakohtauksen aikana vuonna 532, jolloin kiihtynyt kansa sinkosi mitä karkeimpia häväistyksiä vasten Justinianuksen kasvoja, ei kuultu ainoatakaan pahaa sanaa Teodorasta, kuten käy ilmi niistä pöytäkirjoista, jotka ovat säilyneet tuosta ainoalaatuisesta kohtauksesta hallitsijan ja hänen alamaistensa välillä? Ja lopuksi, kuinka saattoi Justinianus, jota hänen parjaajansakin kuvailevat viisaaksi ja maltilliseksi mieheksi, mennä julkisesti avioliittoon naisen kanssa, jota jokainen väisti kadulla? Sehän olisi merkinnyt hänelle kansansuosion menettämistä ja kaikkien valtaistuimelle nousemisen toiveitten turmelemista; eikä hän ollut Teodoran tavatessaan enää niin nuori ja kehittymätön, ettei kyennyt arvostelemaan moisia hullutuksia.
Niin oikeutetuilta kuin tällaiset huomautukset voinevatkin näyttää ja niin suuresti kuin epäilenkin Prokopioksen juorujuttuja, en kuitenkaan suinkaan uskaltaisi ruveta kokonaan pesemään puhtaaksi naista, jonka hän on niin ylen määrin mustannut; ja vaikka aina kuudennelta vuosisadalta alkaen onkin ollut olemassa ylistelijöitä, jotka ovat Justinianusta miellyttääkseen antaneet hänen puolisonsa vaeltaa suoraa päätä paratiisiin, horjahtaisin mahdottomuuksiin, jos tekisin hänet liian hyveelliseksi. On peräti valitettavaa, että Efesoksen piispa Johannes, joka seurusteli Teodoran kanssa ja tunsi hänet hyvin, on kunnioituksesta tämän maailman suuria kohtaan jättänyt seikkaperäisemmin selostamatta ne häpeälliset syytökset, joita hurskaat munkit kaunistelemattoman suorasukaisesti, hänen kertomuksensa mukaan useammin kuin kerran esittivät keisarinnaa vastaan. Se on ainakin varmaa, että Teodoran aikalaisten joukossa muutkin kuin Prokopios ovat löytäneet syytä pilkallisiin huomautuksiin hänen kustannuksellaan, sekä että keisarillisten lähimpään ympäristöön kuuluvat henkilöt, kuten kirjuri Priscus, prefekti Johannes Kappadokialainen ja muut, tunsivat ne heikot kohdat, joiden nojalla hänen kimppuunsa voitiin hyökätä. En tiedä, synnyttikö hän nuoruudessaan sen pojan, josta Prokopios mainitsee ja jonka syntymä näyttää olleen äidille niin onneton kokemus. Joka tapauksessa on tosiasia, että Teodoralla oli tytär, joka ei ainakaan ollut Justinianuksen lapsi; muutoin tämä hämärän entisyyden muisto ei näytä suurestikaan kiusanneen keisarinnaa tai vaivanneen keisaria päättäen siitä menestyksestä, joka tuli hovissa tämän naisen pojan osaksi. Eräät sielulliset piirteet Teodorassa, hänen huolenpitonsa köyhiä tyttöjä kohtaan, jotka hänen pääkaupungissaan joutuivat perikatoon useammin puutteen kuin paheellisuuden vuoksi, ne tarpeelliset toimenpiteet, joihin hän ryhtyi pelastaakseen heidät, niinkuin eräs sen ajan kirjailija sanoo, »häpeällisestä orjuudestaan», se hieman halveksiva töykeys, jota Teodora aina osoitti miehiä kohtaan, tämä kaikki sopii hyvin yhteen sen kanssa, mitä kerrotaan hänen nuoruudestaan. Ja jos myöntää tämän, mikä muuten on eittämätöntä, niin eikö ole pakko edes osittain uskoa Salaisissa muistelmissa kerrottuja juttuja?
On tosin hyvin arka kysymys ja vaikea ratkaista ja tarkoin määritellä, kuinka syvälle Teodora on voinut vajota sekä millaisessa alennustilassa hän oikein on mahtanut olla. Kaksi seikkaa voinee kuitenkin viedä meidät vähän lähemmäksi totuutta ja selittää joukon hämäriä kohtia hänen tarinassaan.
Toinen niistä on se, että monet seikat, jotka nyt tuntuvat meistä hyvin sopimattomilta, näyttivät kuudennen vuosisadan ihmisistä tavattoman paljon viattomammilta. Eräästä tuon ajan julkisesta asiakirjasta voimme lukea, että hyvin kunniallisetkaan ihmiset eivät epäröineet vapauttaa pelkästä armeliaisuudesta rahan avulla niitä onnettomia, jotka olivat suljettuina epäilyttäviin taloihin, sekä sittemmin mennä näitten erikoisesti huonoon huutoon joutuneitten naisten kanssa tavalliseen avioliittoon. Näyttääpä siltä kuin olisi yleinen mielipide ollut paremminkin taipuvainen ihailemaan kuin moittimaan tällaisia tekoja, joitten hellämielinen tarkoitus tuntuu meistä jonkin verran liioitellulta. On helppoa ymmärtää, että Justinianus on sellaisten olosuhteitten vallitessa voinut ottaa Teodoran puolisokseen herättämättä mitenkään huomattavammassa määrin hämmästystä tai järkyttämättä aikalaisiaan.
Toiselta puolen taas on varmaa, että Teodora oli tuntuvasti parantanut käytöstään kohdatessaan viimeisen rakastajansa. Aleksandriassa oleskellessaan hän oli kokenut henkisen käännekohdan ja hurskaitten ihmisten vaikutuksen alaisena katunut entistä elämäänsä. Konstantinopoliin palatessaan hän oli jokseenkin puilla paljailla, mikä osoittaa, että hän ainakin silloin eli siveästi. Mutta suuressa pääkaupungissa unohdetaan kuuluisa kurtisaanikin helposti. Olikohan siellä hänen kaksivuotisen poissaolonsa jälkeen montakaan miestä, jotka muistivat, mikä Justinianuksen rakastajatar oli ennen ollut?
Ja jos lopuksi tarkastaa Prokopioksen kuvailutapaa sekä sitä turmeluksen suuruutta, jolla hän mielellään koristaa henkilönsä, niin tuntee halua — tahtomatta mitenkään tehdä Teodoraa hyveellisyyden ja siveyden perikuvaksi — lieventää Salaisten muistelmien kuvausta ja pitää sen suuren kurtisaanin, sen todellisen pimeyden enkelin sijasta, joka laahasi paholaisen tahdosta häpeäänsä läpi koko maailman, Teodoraa — hänen pienentymisensäkin uhalla — aivan jokapäiväisen tarinan sankarittarena. Hän oli kenties sellainen nainen, jonka olosuhteet enemmän kuin turmeltuneisuus ajoivat harhapoluille, tanssijatar, joka käyttäydyttyään samalla tavoin kuin useimmat vertaisensa, eräänä päivänä väsyi siihen rakkauteen, joka ei tiedä mitään huomispäivästä, ja tavattuaan vakiintuneen miehen, joka tarjosi hänelle taatun tulevaisuuden, sopeutui avioliittoon ja jumalisuuteen, seikkailijatar, jos niin tahdotaan, mutta älykäs, hienotuntoinen ja tarpeeksi sulava säilyttääkseen jossakin määrin edes ulkonaisen säädyllisyyden ja voidakseen mennä naimisiin tulevan keisarinkin kanssa saamatta aikaan huomiotaherättävää häväistysjuttua.
Kuinka tämän asian laita lieneekin, joka tapauksessa se onnenpotkaus, joka siirsi Teodoran valtaistuimelle, vaikutti voimakkaasti kansan mielikuvitukseen. Jo hänen eläessään olivat aikalaiset ihmeissään hänen merkillisestä kohtalostaan. Hänen kuolemansa jälkeen pääsi tarujen syntyminen yhä suurempaan vauhtiin. Itä- ja länsimaalaiset, syyrialaiset, bysanttilaiset ja slaavit kilpailivat hänen romanttisen elämäntarinansa kaunistamisessa vielä romanttisemmilla yksityiskohdilla, ja sillä tavoin siirtyi polvi polvelta aina meidän aikaamme asti milloin lempeämmäksi, milloin ankarammaksi muovailtu ja kaunistettu tenhoava muistikuva Justinianuksen puolisosta.
Aina yhdeksänneltä vuosisadalta alkaen ylisti bysanttilainen muistitaru paitsi hänen ruumiinsa kauneutta ja kasvojensa ihanuutta myöskin hänen sielunsa puhtautta, hänen jaloja tapojaan ja erinomaista ymmärrystään, joka erotti hänet kaikista muista sen ajan nuorista naisista. Pelkäämättä edes vetoamistaan Konstantinuksen hurskaaseen äitiin, pyhään ja autuaaseen Helenaan, piti sama muistitieto Teodoraa, erään kunnianarvoisan pyhimystarujen kirjoittajan sanoja käyttääksemme, »soveliaana astiana, joka voi ottaa vastaan kaikki Jumalan lahjat». Samalla tavoin kertovat slaavilaiset tarinat kahdenneltatoista ja kolmanneltatoista vuosisadalta, sen lisäksi että ylistävät hänen ihmeellistä kauneuttaan, hänen olleen hienostunein ja sivistynein kaikista naisista. Syyrialaiset tarinat imartelivat häntä vieläkin enemmän. Haluten osoittaa ihailuaan kirkkonsa korkealle suojelijattarelle kahdennentoista vuosisadan monofysiitit lahjoittivat Teodoralle isäksi sen miesrahjuksen sijasta, joka vartioi karhuja hippodromissa, hurskaan vanhuksen, kenties senaattorin, joka tunsi lämmintä myötämielisyyttä lahkonsa opinkappaleita kohtaan. Lisäsivätpä he vielä, että kun Justinianus kuultuaan nuoren naisen kauneudesta ja älykkyydestä tuli pyytämään hänen kättään, kelpo isä antoi suostumuksensa tähän avioliittoon perintöruhtinaan kanssa vain sillä ehdolla, ettei Justinianus koskaan pakottaisi Teodoraa hyväksymään Kalkedonin kirkolliskokouksen kirottua päätöstä. Lopulta levisi hänen maineensa aina länsimaitten etäisiin luostareihin asti. Eräs yhdennentoista vuosisadan historiankirjoittaja, Aimoin de Fleury, kertoo, että kaksi nuorta miestä, Justinianus ja Belisarius, joita liitti toisiinsa lämmin ystävyyssuhde, tapasi eräänä päivänä kaksi sisarusta, Antonian ja Antoninan, jotka polveutuivat »amatsoonien suvusta» ja jotka jouduttuaan bysanttilaisten vangeiksi oli pakotettu harjoittamaan eräässä epäilyttävässä talossa häpeällistä ammattia. Belisarius rakastui toiseen, Justinianus otti toisen, ja tämä viimeksimainittu sisar, joka oli ennustajattarelta saanut tietää rakastajansa tulevista kohtaloista, taivutti Justinianuksen lupaamaan, että tämä ottaisi hänet puolisokseen, jos joskus pääsisi keisariksi. Sen jälkeen suhde rikkoontui Justinianuksen annettua ensin lupauksensa takuuksi Antonialle sormuksen. Kului vuosia ja ruhtinaasta tuli keisari. Eräänä päivänä nähtiin palatsin portilla kallisarvoisiin vaatteisiin puettu harvinaisen kaunis nainen, joka pyysi päästä keisarin puheille. Kun hänet oli opastettu hallitsijan eteen, ei tämä aluksi tuntenut naista, mutta Antonia näytti sormusta ja muistutti hänelle vannotuista valoista, jolloin Justinianus, jonka rinnassa entinen rakkaus oli uudelleen syttynyt, ei epäröinyt huudattaa kaunista amatsoonia keisarinnaksi. Kansa ja senaatti, lisää kirjoittaja, hämmästyivät jonkin verran tästä odottamattomasta avioliitosta, mutta tyytymättömät saatiin vaikenemaan henkensä menettämisen uhalla, ja enemmittä hankaluuksitta Antonia sai olla Justinianuksen rinnalla valtaistuimella.