— Niin kyllä, vastasi Tess.
He näkivät etäältä himmeätä valoa, mikä tuli pienen rautatieaseman savuisesta lampusta. Veturi vihelsi kimakasti, juna liukui melkein kuulumattomasti märkiä kiskoja pitkin, ja maitoastiat heitettiin joutuin tavaravaunuun.
Tess nousi taas rattaille, asettuen ystävänsä viereen äänettömän kuuliaisena, mikä joskus saattaa olla ominaista intohimoisille luonteille. Kietaistuaan purjekankaan korvilleen he läksivät ajaa huruuttamaan pilkkopimeässä. Tess ajatteli vielä junaa, jonka hän vastikään oli nähnyt asemalla puhkuvan.
— Lontoolaiset juovat maidon suuruspöydässään huomisaamuna, hän sanoi.Tuntemattomia ihmisiä, joita emme ole koskaan nähneet.
— Niin kai. Mutta ei semmoisena kuin me sen lähetämme. Panevat ne toki vähän vettä sekaan, jottei päähän menisi.
— Joukko aatelisherroja ja -naisia, valtiomiehiä, sotaherroja, rouvia ja lapsia, jotka eivät koskaan ole nähneet lehmää.
— Niin tosiaan.
— Jotka eivät tiedä meistä mitään tai mistä se tulee, eivätkä ajattele kuinka me kaksi olemme saaneet ajaa kokonaisen peninkulman sateessa, jotta se joutuisi heille ajoissa.
— Emme ajaneet yksistään rakkaiden lontoolaisten vuoksi, ajoimme vähän itsemmekin vuoksi saadaksemme tuon asian ratkaistuksi, vai mitä, rakas Tess. Salli minun nyt kysyä tällä tavalla. Sinä kuulut jo minulle, tarkotan sydämesi kuuluu jo minulle. Vai mitä?
— Tiedäthän sen yhtä hyvin kuin minäkin. Kuuluu, kuuluu!
— Jos sydämesi kuuluu minulle, niin miksen sitten saa kättäsi omakseni?
— Syynä on eräs seikka. Minun pitää sinulle vähän kertoa.
— Kiellätkö sinä yksistään minun onneni ja perheseikkain takia?
— Niin, sinun onnesi ja asemasi takia. Mutta kerronpa nyt sinulle entisistä vaiheistani…
— No, minun vuokseni se sittenkin oli. Jos tulen suuren maatilan haltijaksi, joko Englannissa tai siirtomaissa, niin saan sinusta verrattoman vaimon, paremman kuin suurimmastakaan hovista löytyisi. Heitä siis pois, armas Tess, tuommoiset ajatukset, että sinä olisit liian halpa minulle.
— Mutta tarinani — sinun täytyy tietää elämäntarinani. Salli minun se kertoa — sinä et pidä minusta niin paljoa, sitten kun olet sen kuullut.
— No kerro, kerro, jos haluat, Tess kulta, ihmeelliset vaiheesi. No, minä synnyin siellä ja siellä, Anno Domini…
— Minä synnyin Marlottissa, alkoi Tess, tarttuen hänen leikillä lausuttuihin sanoihinsa. Ja siellä minä kasvoin. Kävin kuusi luokkaa koulua, sanoivat minua teräväpäiseksi ja arvelivat minusta tulevan hyvän opettajattaren, jonka vuoksi vanhempani päättivät kouluuttaa minut siihen virkaan. Mutta kotiolot oli meillä ikävät, isä ei ollut sanottavan toimekas ja lisäksi viinaan menevä.
— Niin, niin, lapsi poloinen, eipä tuo eriskummallisempaa ollut, sanoiClare puristaen häntä lähemmä itseään.
— Ja sitten — sitten muuan tavaton seikka, joka koskee minua.
Tess hengitti kiihkeämmin.
— No, armaani. Älä hätäile!
— Minä — minä — en ole Durbeyfield, vaan tuon D'Urberville-suvun jälkeläinen, joka omisti muinoin senkin herraskartanon, jonka ohi taannoin kulimme. Ja — olemme joutuneet rappiolle.
— D'Urberville! Tosiaankin! Siinäkö se sinun murheesi olikin, Tess kulta?
— Siinä, hän vastasi hiljaa.
— No, mutta miksi minä sinusta vähemmän pitäisin tämän kuultuani?
— Meijerimies sanoi sinun vihaavan vanhoja sukuja. Clarea nauratti.
— Totta se kyllä on, yhdessä suhteessa. Vihaan tuota aristokraatista katsantokantaa, että veri on tärkein kaikista, ja olen sitä mieltä, että meidän on kunnioitettava ainoastaan henkistä aateluutta, tietoa ja luonteen jaloutta, katsomatta kuka jonkun isä on ollut. Mutta tämä uutinen viehättää minua sangen suuresti, enemmän kuin luuletkaan. Eikö sinusta tunnu somalta kuulua tuohon kuuluisaan sukuun?
— Eipähän. Ikävältä se vain on tuntunut, varsinkin sen perästä kun tulin näille main ja näin kaikki nuo kummut ja tasangot, jotka ennen kuuluivat suvullemme. Mutta toiset alueet ovat olleet Rettyn vanhempain hallussa, toiset kenties Marianin vanhempain, niin etten minä ole siitä juuri millänikään.
— Omituista on, kuinka monet niistä, jotka nykyään viljelevät toisen maata, ennen ovat itse olleet sen omistajia, ja joskus minua ihmetyttää, etteivät jotkut poliitikot tee tuosta suurta numeroa, mutta kenties he eivät tunne asiaa. Vaan tuopa vasta somaa, etten ennen ole hoksannut sinun nimesi yhtäläisyyttä D'Urbervillen kanssa, vaikka kyllä tiesin suvun rappiolle joutuneen. Tämäkö se oli se sinun kauhea salaisuutesi?
Tess oli jättänyt sen kertomatta. Viime hetkellä oli hänen rohkeutensa pettänyt, hän pelkäsi Claren moittivan häntä siitä, ettei ollut ennemmin kertonut ja itsensä suojelemisen vaisto oli voimakkaampi kuin hänen vilpittömyytensä.
— Tietenkin, jatkoi Clare pahaa aavistamatta, olisin ollut iloinen kuullessani sinun olevan syntyisin Englannin kansan kärsivällisistä, äänettömistä ja maineettomista riveistä eikä noista harvoista, jotka ovat saavuttaneet mahtavuutensa toisten kustannuksella. Mutta minä olen rakastunut sinuun, Tess, ja itsekäs olen myöskin, lisäsi hän nauraen, sinun itsesi tähden olen iloinen syntyperästäsi. Yhteiskuntaa näet viehättää ulkonainen loisto, ja sinun syntyperääsi koskeva seikka on omansa kohottamaan suuresti sinun arvoasi vaimonani, kunhan olen tehnyt sinusta lukeneen naisen. Yksinpä äiti poloisenikin katselee sinua suopeammin. Tess, sinun pitää nimittää itseäsi oikealla nimelläsi, D'Urberville, tästä päivästä alkaen.
— Entinen on minusta parempi.
— Mutta sinuntäytyy, kultaseni! Kymmenet nousukkaat hyppäisivät ilomielin tuommoisen aarteen kimppuun. Ja jopa kuuluu muuan mokoma ottaneenkin tuon nimen, Trantridgen tienoilla taisi olla. Niin, niin, sama mieshän se olikin, joka joutui kiistaan isäni kanssa — kerroinhan siitä? Soma sattuma.
— Angel, en minä oikein tuota nimeä ottaisi. Lienee hyvinkin onneton.
Hänen mielensä kuohahteli.
— Kylläpä minä keinon keksin, korkeasti vapaasukuinen neiti Teresa D'Urberville. Ota minun nimeni, niin pääset omastasi. Salaisuus on nyt tunnettu, eikä sinulla ole enää syytä vastaanpanemiseen.
— Jos sinävarmastitulet onnelliseksi saadessasi minut vaimoksesi ja haluat hyvin, hyvin mielelläsi mennä kanssani naimisiin…
— Tietysti, armaani, tietysti!
— Tarkotan, että ainoastaan se seikka, että sinä niin mielelläsi tahdot minut omaksesi, arvellen ilman minua tuskin voivasi elää, millainen sitten lienenkin — ainoastaan se seikka saattaa minut taipuvaiseksi vastaamaan myöntävästi.
— Sinä vastaat myöntävästi. Omani olet ijankaiken! — Clare sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.
— Niin.
Samassa tuokiossa kuin hän lausui sanan, hän purskahti niin rajusti itkemään, että näytti siihen pakahtuvan. Tess ei ollut laisinkaan heikkohermoinen, jonka vuoksi Angel joutui kovin hämilleen.
— Mitä sinä itket, armaani?
— En tiedä … olen niin iloinen ajatellessani — että olen omasi … ja että teen sinut onnelliseksi…
— Mutta ei tämä varsin iloltakaan näytä, Tessini!
— Tarkotan … itken rikottua lupaustani. Lupasin kuolla naimatonna.
— Mutta jos sinä rakastat minua, niin tahdot kai tulla vaimokseni?
— Tahdon, tahdon. Mutta voi, välistä toivon, etten olisi syntynytkään!
— Rakas Tess, jollen tietäisi sinun olevan kiihottuneessa mielentilassa, niin sanoisinpa, ettei tuo huomautus ollut varsin kohtelias. Kuinka saatat tuommoista toivoa, jos minusta kerran välität? Pidätkö sinä tosiaan minusta? Toivon, että osottaisit sitä jollakin tavalla.
— Kuinka voin osottaa sitä paremmin kuin jo olen osottanut? Tess huudahti. Todistaako tämä paremmin?
Hän kietoi kätensä Angelin kaulaan, ja ensi kerran tämä sai tietää, mitä lämminverisen naisen suutelo merkitsee sille, jota hän rakastaa koko sydämestään ja sielustaan, kuten Tess rakasti häntä.
— Uskotko nyt? hän kysyi punastuen ja pyyhkien silmiään.
— Uskon. En ole koskaan epäillytkään, en koskaan.
Niin he ajoivat eteenpäin pimeässä, sylityksin purjekankaan alla. Hevonen sai kulkea omia aikojaan; vettä valui yhä taivaalta. Hän oli myöntynyt. Hän olisi yhtä hyvin saattanut taipua jo alussa. "Riemun nälkää", joka pitää vallassaan koko luomakuntaa, tuota hirvittävää voimaa, joka ajaa ihmiskuntaa tarkotustaan kohti, kuten vuorovesi avutonta kaislaa, ei voitu hillitä turhalla yhteiskunnallisten kysymysten pohdinnalla.
— Minun pitää kirjottaa äidille, sanoi Tess. Ei kai sinulla ole mitään sitä vastaan?
— Ei tietysti, rakas lapsi. Sinäpä vasta lapsi olet, Tess, kun kysyt, saatko kirjottaa äidillesi tämmöisestä asiasta ja luulet minulla olevan sitä vastaan! Missä hän asuu?
— Marlottissa. Blackmoorin laakson tuossa päässä.
— Oh, sitten minä olen sinut ennenkin nähnyt!
— Näit kyllä kerran, kun tanssimme nurmella, mutta sinä et tanssittanut minua. Kun tuo ei vain olisi ollut pahan merkki!
31.
Tess kirjotti sangen liikuttavan kirjeen äidilleen ja seuraavana päivänä ja viikon lopulla hän sai vastauksen, kirjotettuna Joan Durbeyfieldin epävarmalla käsialalla.
Rakas Tess. — Nyt lähestyn sinua näillä riveillä Toivoen, että ne tapaavat sinut terveenä, samoin kuin Luojan kiitos minä olen tätä kirjottaessani. Olemme kaikki iloissamme Kuullessamme, että sinä aijot mennä kohta Naimisiin. Kysymykseesi sanon meidän kesken, mutta hyvin varmasti, ettei sinun millään muotoa pidä puhua hänelle sanaakaan entisistä Murheistasi. En minäkään kertonut Isällesi kaikkia, hän on niin ylpeä Arvostaan ja niin kai sinunkin tuleva miehesi on. Monella naisella — hyvin ylhäisilläkin — on ollut aikanaan Surunsa ja mitä varten sinä kuuluttaisit surustasi, kun toisetkaan eivät kuuluta? Ei yksikään tyttö olisi niin Hullu, varsinkin kun siitä on niin pitkä aika, eikä vika ollut ollenkaan sinun. Saman vastauksen saat, vaikka viisikymmentä kertaa kysyisit. Sitä paitsi pitää sinun muistaa, että minä, tietäen kuinka Lapsellisen herkkä sinä olet puhumaan kaikesta mikä sydäntäsi painaa, sain sinut lupaamaan, ettet tuosta asiasta puhuisi puolella sanallakaan, sillä menestyksesi on aina mielessäni; ja sinä lupasit sen Juhlallisesti lähtiessäsi. En ole virkkanut kysymyksestäsi enkä naimisiinmenostasi Isällesi mitään, koska hän lörpöttelisi siitä jokaiselle, ukko-rahjus.
Rakas Tess, ole iloinen, ja me aijomme lähettää sinulle vadin omenaviiniä häihisi, koska tiedämme, ettei sitä juuri sielläpäin ole, ja vetevää ja hapanta sekin. Ja ei muuta tällä kertaa kuin paljo terveisiä Sulhasellesi.
Rakas äitisiJ. Durbeyfield.
— Voi, äiti, äiti! mutisi Tess.
Hän ymmärsi kuinka vähän mrs Durbeyfieldin kevyttä mieltä surullisimmatkin tapahtumat liikuttivat. Äiti ei katsonut elämää sillä tavalla kuin hän. Tuota surullista tapahtumaa äiti piti vain satunnaisena tapaturmana. Mutta kenties äiti oli oikeassa neuvoessaan, miten hänen oli meneteltävä, olipa syyt millaiset tahansa. Parasta oli olla vaiti sulhon onnen takia ja vaiti hän päättikin olla.
Kun ainoa henkilö, jolla oli edes hitunen oikeutta hänen menettelynsä määräämiseen, näin häntä tuki, niin Tessin mieli rauhottui. Edesvastuu oli vieritetty toisen niskoille, ja hänen sydämensä oli keveämpi kuin moneen viikkoon.
Nämä syksyiset päivät olivat hänen elämänsä onnellisimpia. Hänen rakkautensa Clarea kohtaan oli melkein yliluonnollista. Tämä oli niin hyvä kuin ihminen ikinä saattoi olla — tiesi kaiken, mitä opastajan, filosoofin ja ystävän tuli tietää. Jokainen piirre hänessä oli Tessin mielestä täydellisintä miehistä kauneutta, hänellä oli pyhimyksen sielu ja tietäjän äly. Tuntiessaan kuinka viisaasti hän teki rakastaessaan sellaista miestä, Tess alkoi esiintyä arvokkaammin, ikäänkuin olisi kantanut kruunua. Ja kun Angelin rakkaus häntä itseään kohtaan näytti hänen silmissään kuin säälin osotukselta, niin hän kohotti hartaana ja palvelevana sydämensä hänen puoleensa. Toisinaan Angel saattoi huomata Tessin suurien, pohjattomien silmien katselevan häntä kuin jotain kuolematonta olentoa.
Tess karkotti menneisyyden luotaan — polki sen poroksi, kuten vaarallisen hehkuvan kekäleen.
Ei hän ollut tiennyt, että miehet saattoivat olla niin epäitsekkäitä, ritarillisia ja suojelevia rakkaudessaan naisiin kuin Clare. Tämä hämmästytti ja hurmasi Tessiä, hänen vähäiset kokemuksensa kun olivat olleet niin onnettomia, ja tunnettuaan ennen suuttumusta miehiä kohtaan, hän rupesi nyt yhtä liioitellen kunnioittamaan Clarea.
Ihanina lokakuun iltoina he samoilivat niityillä suikertelevia polkuja, jotka noudattelivat iloisesti solisevien purojen rantoja. Välistä he lennähtivät pikkusia puusiltoja myöten puron toiselle puolen ja sitten taas takaisin. Milloinkaan eivät he loitonneet niin kauas, ettei puron lirinä olisi heille kuulunut.
Siellä täällä oli miehiä työssä, sillä nyt oli aika, jolloin niittyjä laitettiin: kaivettiin ojia ja tasotettiin lehmien tallaamia paikkoja. Clare piti miesten nähden uljaasti kättänsä Tessin vyötäisillä ja asteli eteenpäin tyynesti ja välinpitämättömän näköisenä, vaikka hän itse asiassa oli yhtä kaino kuin Tess, joka huulet puoleksi avoimina vain syrjäsilmällä vilkaisi työmiehiin.
— Sinä näytät heille ihan häikäilemättä, että olen sinun? sanoi Tess iloisesti.
— Niin teen.
— Mutta jos ystäväsi ja sukulaisesi Emminsterissä kuulisivat sinun tällä lailla kuleskelevan jonkun maitotytön kanssa?
— Lumoavimman, mitä koskaan on nähty!
— He tuntisivat arvokkuutensa loukatuksi.
— Rakas tyttöni — joku D'Urberville loukkaisi jonkun Claren arvokkuutta! Suuri valtti on, että sinä kuulut tuommoiseen sukuun, ja kunhan olemme menneet naimisiin ja pastori Tringhamilta saadaan selvät todistukset syntyperästäsi, niin sitten minä lyön sen pöytään. Muutoin minun tulevaisuuteni tulee olemaan aivan riippumaton kotiväestäni — se ei ole koskeva heidän kylmiä vaatteitansakaan. Lähdemme pois näiltä main, kenties koko Englannista — yhdentekeväähän siis on, mitä ihmiset meistä täällä ajattelevat. Mieleistähän on lähtö sinustakin, vai mitä?
Tess saattoi vain sopertaa myöntävän vastauksen, niin voimakas oli mielenliikutus, joka heräsi ajatellessa, että saisi hänen vierellään, hänen omanansa, samota halki maailman. Hänen tunteensa soivat ikäänkuin aaltojen laulu hänen korvissaan ja kohottivat kyyneleitä silmiin. Hän pani kätensä Claren käteen, ja niin he menivät paikalle, missä auringon heijastus kimmelsi joesta silmiä häikäisevänä, vaikka aurinko itse oli sillan takana näkymättömissä. Siinä he viipyivät, kunnes usva alkoi kohota — varhain se nousikin tähän aikaan vuotta — asetellen pikku kristalleja Tessin silmäripsille ja hänen sulhonsa hiuksiin ja otsalle.
Hänen rakkautensa Clareen oli nyt hänen henkensä ja elämänsä, se loi ikäänkuin valokehän hänen ympärilleen, saattoi hänet unohtamaan entiset surunsa ja karkotti mielestä kamalat näyt, jotka välistä pyrkivät häntä vaivaamaan — epäilyksen, pelon, surun, häpeän ja alakuloisuuden. Hän tiesi niiden odottavan valopiirin ulkopuolella nälkäisten susien tavoin, mutta hänellä oli nyt turvanaan voima, joka pitkät ajat pakottaisi ne pysymään loitolla.
Hänellä oli kyky unohtaa, samalla kun hänellä oli hyvä muistin lahja. Hän kulki valossa, mutta tiesi takanansa pimeyden värjöttävän. Se saattoi edetä, saattoi myöskin lähetä, vähäisen kunakin päivänä.
Eräänä iltana oli Tessin ja Claren pakko pysyä kotona taloa katsomassa kaikkien muiden ollessa kylänkäynnissä. Siinä tarinoidessa Tess loi miettiväisenä katseensa Angeliin ja huomasi, kuinka syvä ihailu hänen silmistään loisti.
— Olen sinulle liian halpa — niin olen, hän huudahti hypähtäen ylös, aivan kuin hänen ylpeytensä ja ilonsa olisi häntä pelottanut.
Clare, ymmärtämättä täysin hänen sanojaan, virkkoi:
— Et sinä noin saa puhua, Tess kulta! Ylhäisyys ei ole siinä, että halveksittavia sovinnaisia tapoja noudatetaan, vaan siinä, että kuulumme niiden joukkoon, jotka ovat totisia, vilpittömiä, kunniallisia, puhtaita ja rakastettavia — kuten sinäkin, oma Tessini.
Tessillä oli itku kurkussa. Kuinka monesti oli noiden hyvien ominaisuuksien mainitseminen kirkossa kouristanut hänen nuorta sydäntään viime vuosina, ja kuinka kauhealta tuntui, että Angel toisteli niitä tällä hetkellä.
— Mikset sinä jäänyt Marlottiin ja rakastanut minua silloin kun olin vain kuusitoistavuotias ja kisasin pikku siskojeni ja veljieni kanssa — silloin kun sinä tanssit nurmella? Mikset jäänyt? hän huudahti, puristaen kiihkeästi käsiään.
Angel rupesi häntä lohduttamaan ja rauhottamaan, miettien mielessään, että Tess on kovin tunteellinen, hellästi täytyy häntä kohdella, kun hän heittää onnensa kokonaan hänen varaansa.
— Niin — miksen jäänyt! hän sanoi. Sitä minäkin usein mietin. Kunpa vain olisin tiennyt! Mutta miksi sinä niin epätoivoisena sitä ajattelet?
Naisen salaamisvaistolla Tess vastasi kiireisesti:
— Sydämesi olisi ollut omanani neljä vuotta kauemmin. En olisi kuluttanut aikaani, niinkuin nyt olen tehnyt — onneni olisi kestänyt kauemmin.
Ei se ollut kypsä nainen, takanaan kirjavat elämänvaiheet, joka tunsi tämmöisiä tuskia, vaan yksinkertaista elämää viettänyt tyttö, vasta kahdenkymmenen vuotias, joka lapsuudenpäivinään oli joutunut pauloihin kuin lintu ansaan. Mieltään tyynnyttääkseen hän nousi pikku jakkaraltaan ja läksi huoneesta, kaataen mennessään tuolin helmuksillaan. Palatessaan hän oli jo tyyntynyt.
— Etköhän sinä, Tess, ole hieman oikullinen? sanoi Clare hyväntahtoisesti, asettuen hänen viereensä istumaan. — Aijoin juuri kysyä sinulta muuatta asiaa, ja silloin sinä juoksit tiehesi.
— Kenties minä olen oikullinen, mutisi Tess. Hän läheni äkkiä Clarea ja pani kätensä hänen käsivarsilleen. — Ei, Angel, en minä oikullinen ole — en ainakaan luonnoltani! — Ja saadakseen hänet yhä enemmän vakuutetuksi, hän laski päänsä Claren olkapäälle. — Mitä sinä aijoit minulta kysyä? Kernaasti minä vastaan, hän sanoi nöyrästi.
— No niin, sinä rakastat minua ja suostut tulemaan vaimokseni: milloin häät pidetään?
— Minusta on hyvä näinkin.
— Mutta minun täytyy tuumia oman elannon alkamista uudelta vuodelta. Siinä on senkin seitsemän puuhaa, ja sitä ennen minä tahtoisin saada aviopuolison.
— Mutta, sanoi Tess arasti, eiköhän ole parasta, että otamme asian käytännölliseltä kannalta ja jätämme häät tuonnemmaksi, kunnes noista seikoista ei ole haittaa? Vaikka sanomattoman ikävää olisi sekin, että sinä menet pois ja jätät minut tänne.
— Ei käy laatuun. Tahtoisin sinua auttajakseni monissa alkupuuhissa.Miksemme viettäisi häitämme kahden viikon kuluttua?
— Ei, sanoi Tess vakavasti, minun on ajateltava niin monta asiaa sitä ennen.
— Mutta —
Clare veti häntä hellästi lähemmä itseään.
Avioliitto tuntui kauhealta, kun se näytti olevan niin lähellä. Mutta ennenkuin he ehtivät pitemmältä asiasta neuvotella, astui sisään mr Crick, mrs Crick ja pari meijerityttöä.
Tess ponnahti kuin pallo Angelin vierestä, hänen kasvonsa hehkuivat punaisina, ja silmät loistivat tulen valossa.
— Enkös minä tiennyt, miten kävisi näin lähellä istuessani! hän huudahti närkästyneenä. Arvasin, että nyt ne miehet yllättävät! Mutta en minä ollut hänen polvillaan, en ollut, vaikka siltä lienee näyttänyt.
— Jollet olisi virkkanut, niin emme olisi huomanneet mitään, sanoi meijerimies lisäten vaimolleen: — Siitä näet, Kristiina, ettei pidä turhia luulotella. Enpä totta tosiaan olisi ajatellut missä hän istui, jollei olisi itse sanonut.
— Aijomme mennä kohta naimisiin, sanoi Clare, ollen olevinaan rauhallinen.
— Vai menette naimisiin! Sepä hauskaa! Arvasinhan minä, että vielä te senkin teette jonain päivänä. Hän on liian hyvä meijeritytöksi, sanoin sen heti ensimäisenä päivänä, kun hänet näin, mainio vaimo kenelle tahansa. Maamiehelle hänestä vasta erinomainen vaimo tulee, onnenpoika, ken hänet saa!
Tess katosi. Häntä oli kiusannut tyttöjen katseet enemmän kuin meijerimiehen häikäilemätön ylistys.
Kun hän illalla tuli makuuhuoneeseensa, olivat tytöt jo siellä. Kynttilä paloi pöydällä, ja tytöt istuivat vuoteillaan valkoisissa yöpukimissa, odottaen kuin koston hengettäret Tessiä.
Mutta heti hän huomasi, etteivät tytöt kaunaa kantaneet. Eihän ollut vahinko sen menettäminen, mitä he eivät koskaan olleet toivoneet omakseen saavansa.
— Mr Clare ottaa hänet vaimokseen, mutisi Retty, kääntämättä silmiäänTessistä. Tessin kasvoiltakin se näkyy.
— Menetkö sinä aivan todella hänen kanssaan naimisiin? kysyi Marian.
— Menen, vastasi Tess.
— Milloin?
— Jonain päivänä.
Tytöt arvelivat hänen karttelevan.
— Menee naimisiin hänen kanssaan, pääsee herrasnaimisiin, toisteli IzzHuett, pannen painoa joka sanalle.
Ja aivan kuin yhteisestä sopimuksesta tytöt kömpivät vuoteiltaan ja asettuivat Tessin ympärille. Retty pani kätensä hänen olkapäälleen, ikäänkuin tunnustellakseen oliko Tess tuommoisen ihmeen tapahduttua enää lihaa ja verta, ja toiset kietoivat käsivartensa hänen vyötäisilleen ja katsoivat hievahtamatta häntä silmiin.
— Sepä vasta ihme oli! Ihan menee yli ymmärrykseni, sanoi Izz.
Marian suuteli Tessiä. — Niin tekee, mutisi hän kohottaessaan huuliansa pois.
— Suutelitko sinä häntä rakkaudesta vai sen vuoksi, että toisen huulet ovat hänen poskeansa koskeneet? kysyi Izz Huett kuivakiskoisesti.
— En minä sitä ajatellut, vastasi Marian vilpittömästi. Ajattelin vain kuinka somaa on, että Tess pääsee hänen vaimokseen eikä kukaan muu. Ei meistä kenelläkään ole siitä mitään sanomista, emme sitä ajatelleet, rakastimme vain mr Clarea. Mutta hänen kanssaan eivät pääsekkään naimisiin silkki- ja samettipukuiset naiset, vaan Tess, joka on meidän vertaisemme.
— Sanokaapas aivan varmaan, ettekö vihottele minulle siitä? kysyi Tess hiljaa.
Tytöt katsoivat häneen, aivan kuin olisivat luulleet vastauksensa kuvastuvan hänen silmissään.
— En tiedä, en tiedä, mutisi Retty Priddle. Tahtoisin sinua vihata, vaan en voi.
— Niin minäkin! toistivat Izz ja Marian. En saata häntä vihata. Mikä lieneekin syynä.
— Hänen pitäisi ottaa joku teistä vaimokseen, mutisi Tess.
— Miksi?
— Te olette kaikki minua parempia.
— Mekö sinua parempia? sanoivat tytöt kuiskaten. — Ei, ei, Tess kulta.
— Olette te! väitti Tess kärsimätönnä vastaan. Ja äkkiä hän tempautui irti ja purskahti hillittömään itkuun, hautasi kasvonsa päänalaisiin, toistellen herkeämättä: — Olette te, olette!
Kun kyynelet olivat päässeet valloilleen, ei niitä käynyt pidättäminen.
— Hänen olisi pitänyt ottaa joku teistä, nyyhkytti hän. — Minun pitänee houkutella hänet tekemään se vielä nytkin! Te olisitte parempia hänelle kuin — oh, mitä minä nyt puhunkaan! Voi, voi!
Tytöt hyväilivät häntä, mutta yhä hän itki.
— Sinä hänelle parhaiten sovit, sanoi Marian. — Sinä osaat käyttäytyä hienommin ja sinulla on enemmän tietoja kuin meillä, varsinkin sitten kun hän on opettanut sinulle niin paljon. Ylpeä sinä saisit olla ja kyllä kai sinä oletkin?
— Olen kyllä, vastasi Tess, aivan minua hävettää, että päästin tunteeni näin valloilleen.
Kun he kaikki olivat vuoteella ja tuli oli sammutettu, niin Marian kuiskasi:
— Kun olet tullut hänen vaimoksensa, Tess, kai sinä jonkun kerran ajattelet meitäkin ja kuinka me häntä rakastimme emmekä tahtoneet sinua vihata emmekä vihanneetkaan, koska sinä olit hänen mielitiettynsä, emmekä toivoneetkaan hänen itseämme valitsevan.
Eivät tienneet tytöt, kuinka näitä sanoja lausuttaessa katkeroita kyyneleitä vierähteli Tessin silmistä päänaluselle ja kuinka hän verta vuotavin sydämin päätti — äidin kiellosta huolimatta — kertoa Angel Clarelle tarinansa antaakseen hänen, jolle hän eli, halveksua häntä jos tahtoi ja äitinsä pitää häntä hulluna. Se olisi parempi kuin olla vaiti, mikä saattoi koitua petokseksi Angelia kohtaan ja tuntui vääryydeltä toisia tyttöjä vastaan.
32.
Tessin katuvainen mieli esti häntä hääpäivää määräämästä. Marraskuun alussa hän oli vielä yhtä epävarma kuin ennenkin, vaikka Clare useita kertoja oli kysynyt häneltä asiata mitä suotuisimpina hetkinä. Mutta Tess näytti vain tahtovan olla ijankaiken kihloissa.
Eräänä päivänä palatessaan asialta jostain naapurista he pysähtyivät suurelle hiekkakummulle tasangon laitaan kuuntelemaan. Joet olivat taas tulvillaan, vesi loiskahteli sulkuja vastaan, solisi kivien koloissa, pienimmätkin painanteet olivat kukkurapäinä, eikä jalkamiesten ollut hyvä kulkea oikoteitä. Laaksosta kuului moninaisten äänten humua, tuntui kuin suuri kaupunki olisi ollut heidän jalkainsa juuressa.
— Tuntuu kuin siellä olisi tuhansia ihmisiä, sanoi Tess, pitämässä kokousta suurella torilla, rukoillen, saarnaten, rähisten ja nyyhkyttäen, vaikeroiden ja kiroillen.
Clare ei näyttänyt kuulevan hänen sanojaan.
— Puhuiko Crick tänään sinulle, ettei hän tarvitse talvisaikaan niin paljoa väkeä?
— Ei.
— Lehmät alkavat lopettaa lypsynsä.
— Niin alkavat, Tess vastasi. Mutta parikymmentä poikii kohtapuoleen. Eiköhän minua enää täällä tarvita? Ja minä kun olen koettanut niin kovasti — —
— Ei se Crick varsin niin sanonut, ettei sinua tarvittaisi. Tuumaili vain erinomaisen ystävällisesti, tietäen millainen suhteemme oli, että veisin sinut mukanani lähtiessäni täältä jouluksi kotiin. Ja kun kysyin, miten hän tulisi sinutta toimeen, niin hän vastasi, ettei tähän aikaan vuotta sanottavasti apua tarvittukaan. Aivanpa olin hyvilläni, että hän näin pakotti meidät tekemään päätöksen — vaikka tuo lie syntiäkin ollut.
— Suotta sinä siitä iloitset, Angel. Surullista on joutua hylyksi, vaikka se toiselta puolen on mukavaakin.
— Myönnät siis, että se on mukavaakin. Hän painoi sormellaan Tessiä poskelle.
— Kas!
— Mitä?
— Tunnen kuinka veri karahti poskillesi mennessäsi satimeen. Mutta leikki pois! Ei maksa vaivaa laskea leikkiä — elämä on liian vakavaa.
— Niin on, sen minä olen huomannut ennenkuin sinä.
Tess ymmärsi asian varsin hyvin. Jos kieltäytyi menemästä hänen kanssansa naimisiin — niinkuin hän kiihottuneessa mielentilassaan oli viime yönä päättänyt — ja läksi pois meijeristä, oli se samaa kuin mennä johonkin outoon paikkaan, ei edes meijeriin, sillä meijerityttöjä ei tarvittu poikimisaikana. Piti mennä johonkin hoviin, missä ei ollut Angel Claren kaltaista jumalaista olentoa. Tämä ajatus tuntui hänestä sietämättömältä, vielä kiusallisemmalta tuntui kotiin lähtö.
— Niin että, totta puhuen, Tess kulta, Clare jatkoi, koska sinun luultavasti on lähdettävä täältä joulun tienoissa, niin eiköhän olisi mukavinta, että minä veisin sinut silloin omanani. Ja ellet sinä olisi tuommoinen hetkenlapsi, niin käsittäisit, ettemme voi jatkaa tämmöistäkään elämää ijankaiken.
— Kunpa voisimme! Toivoisin, että aina olisi kesä ja syksy ja että sinä aina lempisit minua ja ajattelisit minua yhtä paljon kuin viime aikoina.
— Niin minä aina teenkin.
— Voi, tiedänhän, huudahti hän äkillisen uskon puuskassa. — Angel, minä määrään päivän, jolloin tulen omaksesi ainiaaksi.
Niin he saivat asian viimeinkin päätökseen kulkiessaan pimeällä meijeriä kohti tuhanten äänten soristessa ympärillä.
Kotiin tultuaan he kertoivat päätöksestään mr ja mrs Crickille, pyytäen heitä pitämään asian omana tietonaan, sillä he tahtoivat pitää hommansa salassa. Meijerimies nosti aika jyräkän Tessin menettämisestä, vaikka itse oli äskettäin tuuminut päästää hänet työstänsä. Miten maito tulisi kuorituksi? Kuka nyt laittelisi niin somia voipaloja Angleburyn ja Sandbournen rouville? Mrs Crick onnitteli Tessiä sen johdosta, että asiasta vihdoinkin rupesi tosi tulemaan, sanoen ensi silmäyksellä nähneensä, että hänet oli valitseva omakseen joku tavallista työmiestä parempi mies; Tess oli näyttänyt niin suurelliselta astuessaan pihan poikki sinä iltana, kun tuli meijeriin. Itse asiassa Tess oli mrs Crickin mielestä näyttänyt vain viehkeältä ja kiltiltä tytöltä, loput oli hänen mielikuvituksensa lisännyt sen avulla, mitä hän sittemmin oli kuullut.
Aika kului Tessistä huimaavaa vauhtia, hänellä ei tuntunut olevan omaa tahtoa. Hän oli antanut suostumuksensa, hääpäivä oli määrätty. Hänen pohjaltaan selvä järkensä oli alkanut taipua sallimususkon edessä, mikä on niin tavallista maalla semmoisten kesken, jotka elävät lähemmässä yhteydessä luonnon kuin ihmisten kanssa, ja niin hän oli valmis sokeasti suostumaan kaikkeen, mitä sulhonsa esitti.
Mutta hän kirjotti uudelleen äidilleen, nimellisesti ilmottaakseen hääpäivästä, mutta itse asiassa pyytääkseen häneltä taas neuvoa. Se oli sivistynyt mies, joka hänet oli omakseen valinnut, mitä äiti ehkei ollut ottanut huomioon. Häiden perästä tapahtuva selitys, josta karkeampi mies ei olisi milläänkään, saattoi herättää hänessä toisenlaisia tunteita. Mutta mrs Durbeyfield ei vastannut tähän mitään.
Vaikka Angel Clare todisteli itselleen ja Tessille järkisyillä, miksi heidän oli pakko mennä viipymättä naimisiin, tuntui sitä vielä enemmän jouduttavan muuan seikka, jonka hän vähän myöhemmin tuli huomaamaan.
Hän rakasti tyttöään sydämellisesti, vaikka kenties pikemmin ihanteellisesti ja haaveellisesti kuin sillä tulisuudella, mikä oli ominaista Tessin rakkaudelle. Hän ei ollut odottanut tapaavansa, jouduttuaan, kuten arveli, tyhmien ihmisten joukkoon, niin ihanteeellista olentoa kuin Tess oli. Mutta tulevaisuus ei avautunut vielä selvänä hänen eteensä, saattoi mennä vuosi tai parikin, ennenkuin hän olisi päässyt varmalle pohjalle. Hänen luonteensa oli näet käynyt hieman suruttomaksi sen takia, että hänen oli täytynyt luopua todellisesta elämäntehtävästänsä vanhempainsa ennakkoluulojen vuoksi.
— Eiköhän meidän olisi parasta odottaa, kunnes olet saanut talosi kuntoon, vai mitä arvelet? kysyi Tess kerran arasti. (Siihen aikaan teki Claren mieli hankkia talo Englannista).
— Totta puhuen, Tessiseni, en tahdo jättää sinua tänne yksinäsi — kovin turvatonhan olisit.
Tämä syy oli semmoisenaan varsin hyvä. Hänen vaikutuksensa Tessiin oli ollut niin suuri, että tämä oli omistanut itselleen hänen tapojansa, sanojansa ja puheenparsiansa. Jos jätti hänet johonkin maataloon, oli se sama kuin päästää hänet yhteissoinnusta. Vielä toisestakin syystä hän tahtoi pitää Tessin huostassaan. Hänen vanhempansa tietysti halusivat nähdä Tessin, ennenkuin hän vei hänet uuteen kotiinsa. Saatuaan oleskella pari kuukautta hänen kanssaan yhdessä ja matkustella paikasta toiseen, Tessin olisi helpompi selvitä tulikokeesta — äidin luona käynnistä Emminsterin pappilassa. Sitä paitsi hänen mielensä teki tutustua vähäisen myöskin myllylaitoksiin, koska hänen päähänsä oli pälkähtänyt ajatus myllyliikkeen yhdistämisestä varsinaiseen maanviljelykseen. Wellbridgen suuren, vanhan vesimyllyn omistaja — mylly oli kerran kuulunut eräälle luostarille — oli kutsunut häntä katsomaan myllyänsä.
Clare kävi siellä eräänä päivänä — myllylle oli muutaman kilometrin matka — ja palasi samana iltana. Hän oli päättänyt asettua Wellbridgen myllylle vähäksi aikaa. Mikä oli saattanut hänet tekemään tämän päätöksen? Tilaisuus perehtyä jauhatukseen ja seulomiseen aiheutti sen kyllä osaksi, mutta vielä enemmän se seikka, että hän pääsi asumaan taloon, joka aikoinaan oli ollut D'Urbervillein sukukartanona. Tällä tavoin Clare useinkin ratkaisi käytännöllisiä kysymyksiä, hän antoi määräämisvallan tunteilleen, joilla ei ollut niiden kanssa mitään tekemistä. He päättivät mennä sinne heti häiden perästä ja oleskella siellä pari viikkoa ja heittää matkailutuumat sikseen.
— Sen perästä käymme katsomassa muutamia Lontoon takana olevia maatiloja, joista olen kuullut puhuttavan, sanoi Clare, ja maalis- tai huhtikuussa käymme vanhempiani tervehtimässä.
Tämmöisiä kysymyksiä syntyi myötäänsä ja niistä keskusteltiin vilkkaasti. Hääpäivä läheni lähenemistään. Siksi oli määrätty joulukuun viimeinen päivä, uudenvuoden aatto. — Hänen vaimonsa, sanoi Tess itsekseen. — Tulisiko siitä koskaan mitään? He kaksi yhdessä, ei mitään heitä erottamassa, kaikki yhteistä. Miksei? Ja kuitenkin, miksi?
Eräänä sunnuntai-aamuna Izz Huett virkkoi Tessille kirkosta tultuaan:
— Sinua ei kuulutettukaan tänään.
— Mitä sinä sanot?
— Tänään sinua olisi pitänyt ensi kerta kuuluttaa, hän vastasi katsellen tyynesti Tessiin. Uudenvuoden aattonahan sinä aijot mennä naimisiin?
Tess myönnytti kiireisesti.
— Kolmastihan kuulutetaan. Nyt ei jää kuin kaksi sunnuntaita.
Tess tunsi kalpenevansa; Izz oli oikeassa, tietysti kolmasti kuulutettiin. Kenties Angel ei ollut muistanut! Siinä tapauksessa häät lykkäytyisivät yhden viikon, ja se oli pahan merkki. Kuinka hän voisi huomauttaa siitä Angelille? Ennen hän oli ollut vastahakoinen koko puuhaan, nyt hänet valtasi äkkiä tuska, että menettäisi hänet.
Hänen levottomuutensa haihtui varsin yksinkertaisen sattuman kautta. Izz mainitsi mrs Crickille, ettei Tessiä ja mr Clarea oltu kuulutettu, ja tämä piti velvollisuutenaan perheenemäntänä kysyä Clarelta asiata.
— Unohtuiko teiltä kuulutuksiin pano, herra Clare?
— Ei, kyllä minä sen muistin, tämä vastasi.
Jäätyään kahdenkesken Tessin kanssa hän selitti heti asian:
— Älä ole milläsikään mitä ne puhuvat kuulutuksesta. Olen pyytänyt naimalupaa, se on meille mukavampi. Niin että jos menet ensi pyhänä kirkkoon, niin et kuule omaa nimeäsi, vaikka tahtoisitkin.
— En minä tahtonutkaan, sanoi Tess ylväästi. Mutta siitä huolimatta tuntui kivi vierähtävän hänen sydämeltään, sillä hän oli pelännyt, että joku nousisi ylös ja epäisi kuulutuksen hänen entisen elämänsä vuoksi. Kuinka onni tuntui häntä suosivan!
— Pelottaa minua kuitenkin, hän sanoi itsekseen. Vaikkapa onni tuntuu nyt olevan myötäinen, niin surut kyllä seuraavat perästä. Niin taivas useimmiten menettelee. Olisi taitanut olla parempi, että olisivat kirkossa kuuluttaneet!
Mutta kaikki meni oivallisesti. Tess halusi mielellään tietää tahtoiko Angel, että hänet vihittäisiin parhaassa, valkoisessa puvussaan vai oliko hänen hankittava uusi. Angel oli kuitenkin pitänyt huolta tästä asiasta, sillä muutamana päivänä saapui Tessille kaksi suurta kääröä, jotka sisälsivät täydelliset pukimet, hatusta kenkiin, siihen luettuna soma valkoinen hame, varsin sopiva yksinkertaisiin häihin, jommoiset he aikoivat pitää. Clare palasi kotiin juuri samaan aikaan kuin Tess alkoi aukoa kääröä.
Tuokion perästä Tess riensi hänen luoksensa posket punottavina ja kyynelsilmin.
— Kaikki sinä olet muistanutkin! hän mutisi painaen poskensa hänen olkapäälleen. — Hansikkaat ja nenäliinankin. Oma armaani, kuinka hyvä ja ystävällinen sinä olet!
— Ei, ei, Tess, enhän ole tehnyt muuta kuin lähettänyt tilauksen muutamaan lontoolaiseen kauppaan.
Ja estääkseen Tessiä ajattelemasta hänestä liian paljon hyvää Clare käski hänen mennä yläkertaan koettelemaan pukua ja antamaan kylän ompelijattaren muuttaa mitä tarvittiin.
Hän lähti yläkertaan ja puki vaatteet yllensä. Hetken hän seisoi kuvastimen edessä, katsellen miltä silkki pukimensa näytti ja sitten hänelle äkkiä juohtui mieleen äitinsä laulu ihmeellisestä hameesta —
Mi konsaan ei sovi vaimollen, joka kerran harhaan astunut on.
Tätä oli mrs Durbeyfield laulanut hänelle iloisesti liekuttaessaan jalallaan kätkyttä laulun tahdissa. Ajatteles, jos puku ilmaisisi hänen salaisuutensa muuttamalla väriä, samoin kuin se oli pettänyt kuningatar Gueneverin. Ensi kerran hän täällä meijerissä nyt muisti nuo säkeet.
33.
Angel tahtoi mielellään ennen naimisiin menoa viettää päivän Tessin kanssa jossain meijerin ulkopuolella. Olisivat viimeisen kerran yhdessä kihlattuina, viettäisivät ihanan päivän, jommoista ei sen koommin tulisi, odotellessaan toista suurta päivää, joka oli ovella. Siksi hän pyysi Tessiä lähtemään lähimpään kaupunkiin pikku ostoksille.
Clare oli meijerissä ollessaan pysynyt aivan erillään muusta maailmasta. Moneen kuukauteen ei hän ollut käynyt kaupungissa, ja nyt he ajoivat sinne meijerinhoitajan rattailla.
Ensi kertaa elämässään he kävivät puodeissa yhteisillä ostoksilla. Oli joulunaatto, tori oli täynnä kuusia ja mistelejä, ja kadut vilisivät vieraita, joita oli maaseudulta tullut merkkipäivän takia kaupunkiin. Tess sai osakseen kiusallisen paljon huomiota kävellessään kaduilla Angelin kanssa käsikoukussa, sillä hänen säteilevä onnensa lisäsi hänen kasvojensa kauneutta.
Illalla he palasivat ravintolaan, jossa heillä oli asuntonsa, ja Tess odotti eteisessä sen aikaa kuin Angel oli hevosta valjastamassa. Anniskeluhuone oli täynnä väkeä, toisia tuli, toisia meni. Joka kerta kun ovi aukeni, lankesi valo Tessin kasvoille. Kaksi miestä astui ulos mennen hänen ohitsensa. Toinen heistä töllisti kummissaan häneen, ja Tess luuli nähneensä nuo kasvot ennen Trantridgessa, vaikka Trantridge oli siksi kaukana, että sen kylän asukkaat harvoin kävivät tässä kaupungissa.
— Sievä tyttönen, sanoi toinen.
— Onpa niinkin — mutta ellen minä erehdy … ja sitten seurasi huomautus, joka ei ollut varsin ylistelevä. Clare astui sisään samalla hetkellä kuin sanat lausuttiin ja näki Tessin lyyhistyvän kauhusta kokoon. Morsiamensa solvaaminen saattoi hänet raivostumaan ja ajattelematta asiaa pitemmältä hän antoi miehelle niin navakan korvapuustin, että tämä lensi nurin niskoin takaisin eteiseen.
Mies tointui heti ja näytti aikovan käydä kimppuun. Clare asettausi puolustusasentoon, mutta silloin alkoi vastustaja miettiä asiaa. Hän katsoi uudelleen Tessiin sanoen:
— Suokaa anteeksi, olen erehtynyt. Pidin häntä aivan toisena henkilönä, joka asuu viiden peninkulman päässä.
Clare huomasi olleensa liian hätäinen; hänen vikansa oli että Tess oli jäänyt kapakan eteiseen. Niinkuin muulloinkin tämmöisissä tapauksissa hän nytkin sovitti miehen pistämällä hänen kouraansa viisi shillinkiä laastariksi, ja niin he erosivat toivottaen toisilleen hyvää yötä. Heti kun Clare oli ottanut tallirengiltä ohjakset, ja nuori pari oli ajanut tiehensä, niin miehet läksivät astumaan toisaannepäin.
— No, erehdyitkö sinä? kysyi toinen.
— En rahtuakaan. Mutta mitäpä minä nuoren herran tunteita loukkaamaan.
Sillä välin ajoi Clare Tessin kanssa meijeriä kohti.
— Emmeköhän voisi siirtää häitämme vähän tuonnemmaksi? kysyi Tess omituisen tukahtuneella äänellä. Tarkotan, jos tahtoisimme.
— Emme, kultaseni. Ole huoletta. Vai tahtoisitko antaa tuolle miehelle aikaa haastattaa minut oikeuteen pahoinpitelystä? hän kysyi leikillään.
— En, tarkotan — jos ne pitäisi lykätä.
Clare ei oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkotti, vaan pyysi häntä heittämään tuommoiset tuumat pois mielestään, ja Tess totteli niin hyvin kuin taisi. Mutta hän oli koko kotimatkan vakavalla, hyvin vakavalla päällä, kunnes juohtui mieleen, että he menisivät kauas näiltä tienoilta, eikä entisyyden peikot enää häntä ahdistelisi.
He ottivat hellät jäähyväiset toisiltaan sinä iltana, ja Angel meni ullakkosuojaansa. Tess oli vielä kotvasen ylhäällä, laitellen minkä mitäkin häävalmistuksia, sillä aika alkoi käydä täpäräksi. Äkkiä hän kuuli jyrinää Angelin huoneesta, polkemista ja jyhmimistä. Kaikki muut vetivät sikeintä untansa, ja peläten Angelin olevan sairaana, Tess juoksi hänen ovelleen ja kysyi mikä häntä vaivasi.
— Ei mikään, tämä vastasi sisältä. Ikävä, että sinua häiritsin! Somasti tässä sattui: rupesin nukkumaan ja aloin unissani tapella tuon miehen kanssa, joka sinua loukkasi; kuulemasi jyske syntyi siitä, että minä nyrkilläni mukiloin matkalaukkuani, jonka olin ottanut esille pakatakseni tavaroitani. Välistä minulle sattuu tämmöisiä puuskia unissani. Menehän nukkumaan äläkä sitä sen enempää ajattele.
Tämä saattoi vaa'an vihdoinkin kallistumaan ja pakotti hänet toimimaan.
Mahdottomaksi kävi kertoa hänelle suullisesti entisyydestä, mutta olipa toinenkin keino. Hän istuutui pöydän ääreen ja kirjotti neljän sivun pituisen kirjeen, kuvaillen tarkasti, mitä hänelle kolme vuotta sitten oli tapahtunut, pisti kirjeen kuoreen ja osotti sen Clarelle. Ja jottei enää horjuisi päätöksessään, hän hiipi paljain jaloin ullakkoon ja pisti kirjeen Claren oven alle. Tess ei tietysti saanut unta silmän täyttä, hän kuunteli pienintäkin liikettä yläkerrasta. Viimein hän kuuli portaiden natinaa, kuten tavallisesti. Clare tuli alas. Hän tapasi Tessin portaiden juurella ja suuteli häntä. Suukko oli yhtä lämmin kuin konsanaan!
Angel näytti hieman väsyneeltä ja hajamieliseltä. Mutta ei sanonut sanaakaan hänen tunnustuksestaan, ei kahdenkesken ollessakaan. Oliko hän saanut kirjeen? Jollei Angel ottanut asiaa puheeksi, ei hän voinut virkkaa mitään. Päivä meni, ja selvää oli, että Angel aikoi pitää salaisuuden omana tietonaan, ajattelipa hän siitä mitä tahansa. Muutoin hän oli hilpeä ja ystävällinen, kuten tavallisesti. Tess alkoi arvella, että kenties hänen pelkonsa oli ollut lapsellista. Oliko se mahdollista? Oliko Angel antanut hänelle anteeksi, rakastiko hän häntä semmoisenaan ja hymyili hänen tuskalleen kuin pahalle unelle? Oliko hän tosiaan saanut hänen kirjeensä? Hän vilkaisi hänen huoneeseensa, mutta kirjeestä ei näkynyt jälkeäkään. Varmaankin hän oli antanut anteeksi. Mutta vaikkei hän ollut saanutkaan kirjettä, tuntui Tessistä varmalta, että hän antaisi anteeksi.
Joka aamu ja ilta oli Angel yhtä ystävällinen, ja niin tuli uudenvuoden aatto, heidän hääpäivänsä.
Sinä päivänä he eivät nousseet lypsyaikaan; heitä oli koko viikko pidetty kuin vieraita, ja Tess oli saanut oman huoneen. Tullessaan alakertaan aamiaiselle he hämmästyivät nähdessään kuinka koreaksi keittiö oli laitettu päivän kunniaksi.
Crick oli ani varhain aamulla antanut valkaista keittiön uunin ja punata takan. Hohtavan keltainen verhostin riippui lieden edessä, missä ennen oli ollut vanha, kulunut sininen pumpuliuudin. Huone näytti varsin viehättävältä uudessa asussaan. — Teki mieleni laittaa jotain päivän kunniaksi, sanoi meijerinhoitaja. Ja kun te viis välittäisitte viuluista ja huiluista, — ennen vanhaan ne olivat tämmöisissä juhlissa aivan välttämättömät, — niin en minä osannut muutakaan laittaa.
Tessin ystävät asuivat siksi kaukana, etteivät voineet tulla häihin, minkä vuoksi Marlottista ei oltu ketään kutsuttukaan. Mitä Angelin kotiväkeen taas tulee, niin oli hän kirjottanut, milloin häät pidettäisiin ja toivonut edes jonkun tulevan. Veljet eivät olleet vastanneetkaan, olivat kai äkeissään, mutta isä ja äiti olivat kirjottaneet jokseenkin surullisen kirjeen valittaen, että hänellä oli semmoinen kiire naimisiin. Kokivat he sentään katsoa asiaa paremmaltakin puolen: selittivät, että vaikka he kaikista viimeiseksi odottivat meijerityttöä miniäkseen, oli Angel kuitenkin siinä ijässä, että itse osasi asiaa arvostella.
Tämä sukulaisten osottama kylmyys ei sanottavasti surettanut Clarea, sillä hän aikoi ennen pitkää hämmästyttää heitä suurella valtillaan. Hänestä oli tuntunut liian uhkarohkealta ja häikäilemättömältä esittää meijerityttönsä suoraa päätä jalosukuisena neiti D'Urbervillenä. Sen vuoksi hän aikoi pitää hänen sukuperänsä salassa, kunnes ennättäisi sivistää ja kasvattaa häntä matkustelemalla ja lukemalla ja sitten kotona käydessään voisi voitonriemuisena esittää hänet vanhan suvun arvokkaana jälkeläisenä. Se oli rakastuneen miehen kaunis unelma. Ehkäpä Tessin syntyperä merkitsikin hänelle enemmän kuin kenellekään muulle maailmassa.
Kun Angelin käytös pysyi yhä vain muuttumattomana, niin Tess alkoi epäillä, tokko hän oli kirjettä saanutkaan. Hän nousi aamiaispöydästä, ennenkuin toiset olivat lopettaneet, ja riensi portaita ylös Angelin huoneeseen katsahtaakseen eikö kirjettä näkynyt. Hän seisoi ovella, missä hän pari päivää sitten oli pamppailevin sydämin pistänyt kirjeen kynnyksen juureen. Matto ylettyi kynnykseen, ja sen alta pisti esiin jotain valkoista. Se oli hänen kirjeensä. Clare ei ollut sitä huomannut. Hän oli kiireissään pistänyt sen maton alle.
Päätä huimasi, kun hän otti kirjeen ylös. Siinä se oli — avaamatta,aivan kuin hänen kädestään lähtiessään. Kuori oli vielä paikoillaan.Nyt ei kirjettä käynyt hänelle antaminen, koko talo oli häätouhussa.Hän meni huoneeseensa ja repi kirjeen palasiksi.
Hän oli niin kalpea tavatessaan Angelin, että tämä kävi aivan levottomaksi. Tuo tapaus järkytti häntä pahasti. Mitä hän enää voisi tehdä? Koko talo oli nurin, juostiin ja häärättiin, kaikkien piti pukeutua, mr ja mrs Crickiä oli pyydetty todistajiksi kirkkoon ja heiliäpä oli touhua juhlatamineihin pynttäytyessään. Tess kohtasi Angelin portaissa, ja tässä oli hänellä ainoa tilaisuus lausua hänelle kahdenkesken pari sanaa.
— Minun täytyy puhua sinulle … tahdon tunnustaa sinulle kaikki vikani ja erehdykseni, hän sanoi niin huolettomalla äänellä kuin mahdollista.
— Ei, ei — ei meidän nyt sovi vioista ja erehdyksistä puhella, vastasi tämä. Tänään sinun ainakin on oltava kuin itse täydellisyys, suloinen tyttöni. Kerkiämme me niistä aina puhua, minunkin on tunnustuksia tehtävä.
— Mutta minun mahtaisi olla parempi tunnustaa nyt, jottet voisi sanoa…
— Kerro sitten kun olemme asettuneet omaan kotiimme. Jonain ikävänä hetkenä ne kyllä menevät mukiin, vaan ei nyt.
— Et siis tahdo, että kerron, armaani?
— En, Tess kulta.
Ei ollut aikaa pitempiin puheisiin. Claren sanat tuntuivat Tessiä rauhottavan. Ja seuraavina ratkaisevina tunteina tempasi rakkaus Angeliin hänet niin kokonaan mukaansa, ettei hän voinut muuta ajatellakkaan. Hänen suurin halunsa, jota hän niin kauan oli koettanut tukahuttaa, halu saada kuulua hänelle, nimittää häntä herrakseen, omaksi puolisokseen — ja sitten vaikka kuolla — saattoi hänet kaiken muun unohtamaan. Hänen pukeutuessaan ajatukset liihottelivat rusopilvissä, joiden hohde himmensi kaikki maalliset huolet.
Sulhanen ja morsian, mr ja mrs Crick nousivat vanhoihin, ränstyneihin vaunuihin, jotka oli vuokrattu kylän ravintolasta viemään heitä kirkkoon. Angel olisi suonut kernaasti, että jompikumpi hänen veljistään olisi ollut vihkiäisissä läsnä, mutta kun he eivät olleet vastanneet edes hänen kutsuunsa, oli se selvä merkki siitä, että he halveksivat koko hänen avioliittoansa. Kenties olikin parempi, etteivät tulleet — huonosti he olisivat viihtyneet meijeriväen seurassa.
Hetken juhlallisuuden valtaamana ei Tess huomannut tästä mitään, ei nähnyt, ei kuullut mitään, ei tiennyt mitä tietä mentiin. Angelin hän tiesi olevan lähellä, kaikki muu oli loistavata usvaa.
Koska Clare oli hankkinut erikoisen naimaluvan, oli kirkossa vain kymmenkunta ihmistä; mutta vaikka niitä olisi ollut tuhatkin, niin yhtä vähän se olisi Tessiin vaikuttanut. Juhlallisen hurmauksen vallassa hän hätäilemättä vannoi rakastavansa häntä niin myötä- kuin vastoinkäymisessä. Kun toimituksessa sattui pieni väliaika, niin hän nojautui äkkiä Angelin olkapäätä vasten; satunnainen ajatus oli häntä pelästyttänyt ja tahtomattaan oli hän liikkeen tehnyt tullakseen vakuutetuksi, että hän todella oli siinä vahvistaakseen uskoansa, että hänen lempensä oli järkkymätön kaikissa vaiheissa.
Clare tiesi Tessin häntä rakastavan — jokikinen piirre sitä osottl — mutta ei hän vielä osannut aavistaa hänen lempensä syvyyttä, ei tiennyt kuinka kärsivällinen, hellä, vilpitön ja kestävä se oli.
Kun he astuivat ulos kirkosta, niin kellonsoittaja heilautti kelloja, kuului kolme heleätä kumahdusta — siinä sitä olikin ilokellojen soitoksi näin pikku seurakunnassa. Kulkiessaan miehensä rinnalla kellotornin ohi Tess tunsi ilman värähtelevän kellojen soitosta, ja tämä kohotti yhä enemmän sitä autuaallista tunnelmaa, joka hänet oli vallannut.
Hurmausta kesti, kunnes kellojen sointi oli tauonnut kuulumasta, ja vihkimishetken herättämä mielenliikutus oli asettunut. Nyt hän saattoi paremmin tarkastaa ympäristöään. Mr ja mrs Crick olivat käskeneet tulla heitä noutamaan omilla rattailla, jotta nuori pari saisi rauhassa ajaa vuokravaunuissa. Tessin huomio kiintyi vaunuihin. Hän katseli niitä kauan äänetönnä istuessaan Angelin rinnalla.
— Sinä näytät alakuloiselta, sanoi Clare.
— Niin, hän vastasi pannen käden silmilleen. Monet seikat saavat minut vapisemaan. Kaikki on niin vakavaa, Angel. Tuntuu muun muassa kuin olisin nähnyt nämä vaunut ennen, kuin tuntisin ne varsin hyvin. Unissani olen mahtanut ne nähdä.
— Tietenkin olet kuullut tarinan D'Urbervillein vaunuista, varsin yleisen jutun suvustasi, niiltä ajoilta kun se oli mahtava näillä seuduin. Nämä rottelot johtavat mieleesi heidän vaununsa.
— En ole niistä koskaan kuullut, sanoi Tess. Millainen tarina se on?Kerroppas!
— Enpä huolisi sitä nyt perinpohjin kertoa. Joku D'Urberville teki kamalan rikoksen sukuvaunuissaan kuudennella- tai seitsemännellätoista vuosisadalla, ja sen perästä suvun jäsenet kuulevat tai näkevät vanhat vaunut milloin —. Mutta kerron pahan toiste — se on niin ikävä juttu. Tahtomattasi olet tullut ajatelleeksi tuota tarinaa nähdessäsi nämä vaunurottelot.
— En muista siitä ennen kuulleeni, Tess mutisi. Näkevätkö sukumme jäsenet ne silloin, kun meistä joku kuolee, Angel, vai silloin, kun olemme tehneet rikoksen?
— Älkäämme nyt siitä puhuko, Tess, hän sanoi vaijentaen hänet suutelolla.
Kotiin tultuaan Tess oli alakuloisella mielellä. Hän oli nyt rouva Angel Clare, mutta oliko hänellä mitään siveellistä oikeutta tähän nimeen? Eikö hän oikeammin ollut rouva Aleksander D'Urberville? Kykenikö palava rakkaus sovittamaan sitä, mitä oikeinajattelevat ihmiset kenties pitivät rikollisena salaamisena? Ei hän tiennyt miten muut naiset samoissa olosuhteissa menettelivät eikä hänellä ollut neuvonantajaa.
Jäätyään hetkeksi yksikseen huoneeseensa — viimeisen kerran — hän lankesi polvilleen rukoilemaan. Hän koetti rukoilla Jumalaa, mutta rukoilikin miestänsä. Hänen rakkautensa oli niin voimakas, että hän miltei pelkäsi sen tietävän pahaa. Hän tunsi, minkä muuan munkki on pukenut sanoihin: "rajuilla nautinnoilla on raju loppunsa". Liian hurjaa se oli ollakseen ihmisellistä, liian hurmaavaa, liian väkevää.
— Oi, armaani, miksi sinua niin rakastan! hän kuiskasi itsekseen. Sillä se, jota sinä rakastat, en ole minä itse, ainoastaan minun kuvani, se, mikä minun olisi pitänyt olla.
Iltapäivä oli käsissä, ja heidän piti lähteä matkaan. He olivat päättäneet aikaisemmin tehdyn suunnitelman mukaan oleskella muutamia päiviä Wellbridgen myllyllä, sillä välin kun Clare tutki myllyliikettä. Kello kahden aikaan he olivat valmiit lähtemään. Meijerin palvelusväki katseli eteisestä heidän lähtöänsä, meijerimies ja hänen vaimonsa saattoivat pihalle. Tess näki kolmen toverinsa seisovan rivissä seinän vieressä päät painuksissa. Hän oli usein miettinyt itsekseen, tokko he tulisivat näkösälle lähtöhetkellä, mutta siinä he nyt olivat. Hän tiesi miksi solea Retty näytti niin sairaalloiselta, miksi Izz Huett oli niin liikuttavan surumielinen ja Marian niin kalpea, ja hetkeksi hän unohti kalvavan tuskansa heidän tuskansa vuoksi.
Tess kuiskasi äkkiä Angelille:
— Etköhän suutelisi heitä jokaista? Ensimäisen ja viimeisen kerran.
Clarella ei ollut mitään tätä jäähyväismenoa vastaan — muuta se ei ollutkaan hänelle — ja kulkiessaan ohi hän suuteli heitä jokaista, sanoen samalla jäähyväiset. Tess käännähti taaksepäin nähdäkseen millaisen vaikutuksen suudelma oli tehnyt, mutta hänen silmistään ei kuvastunut voitonriemua. Jos olisi kuvastunutkin, niin se olisi hävinnyt, kun hän näki tyttöjen liikutuksen. Angelin suukko oli nähtävästi ollut vain pahaksi, sillä se oli taas herättänyt eloon tunteet, joita he pyrkivät tukahuttamaan.
Tästä ei Clare tiennyt mitään. Hän puristi meijerinhoitajan ja hänen vaimonsa kättä, kiittäen heitä ystävällisyydestä. Vallitsi hetken kestävä äänettömyys, ennenkuin he ajoivat pihasta, ja sen keskeytti kukon kiekuminen. Valkoinen kukko oli lentää löyhöttänyt aidan selälle kartanon viereen ja laulaa kiekautti siinä, niin että korviin koski.
— Oh, sanoi mrs Crick. Mikä sen nyt iltapäivällä pani kiekumaan!
Kaksi miestä oli porttia avaamassa.
— Pahan merkki, mutisi toinen tietämättä, että portaiden edessä olevat kuulivat hänen sanansa.
Kukko kiekaisi taas, — ihan Clarea vasten naamaa.
— No, nythän on kummat! sanoi meijerinhoitaja.
— Tuopa nyt rupesi kiekumaan, sanoi Tess. Lähdetään pois, käske miehen ajaa. Hyvästi, hyvästi!
Taas kiekui kukko.
— So! Pidä kurkkusi kiinni, kukko, muutoin väännän sulta niskat nurin! kivahti Crick ajaen kukon tiehensä. Ja vaimolleen hän sanoi sisään mennessä: — Ajatteles vain, että tuon piti sattua juuri tänä päivänä! Eihän se kuuna päivänä ole iltapäivällä kiekunut!
— Se merkitsee vain ilmanmuutosta, sanoi mrs Crick. Ei mitä sinä tarkotat; mahdotonta se olisi.
34.
He ajoivat tasaista, laaksoa noudattelevaa tietä, mutta Wellbridgen kylään saavuttuaan he kääntyivät vasempaan mennen suuren, Elisabetin aikaisen sillan poikki, mistä koko seutu on saanut puolet nimeänsä. Aivan sillan korvassa oli talo, johon he aikoivat asettua. Rakennus oli jonkun D'Urbervillen omistaman komean herraskartanon jäännöksiä, nykyään vain talonpoikaistalona.
— Tervetuloa esi-isiesi linnaan, sanoi Angel auttaessaan Tessiä vaunuista. Mutta hän katui kohta pilantekoaan; se saattoi tuntua ivalta.
Sisään astuttuaan he saivat tietää, että isäntä oli käyttänyt hyväkseen heidän tuloaan ja lähtenyt uudenvuoden vierailulle ystäviensä luo, jättäen koko talon heidän huostaansa, vaikka he olivat vain pyytäneet pari huonetta; jonkun lähellä asuvan mökkiläisen eukon hän oli käskenyt pitää huolta heidän pikku tarpeistaan. Tämä oli varsin hupaista, tuntui kuin olisivat ensi hetkiä asuneet oman kurkihirren alla.
Mutta Angel huomasi morsiamensa käyvän hieman alakuloiseksi tässä lahonneessa, vanhassa asunnossa. Kun kyytimies oli lähtenyt, niin he menivät portaita ylös käsiään pesemään; apumuija näytti tietä. Portaiden päässä Tess seisahtui kauhistuneena.
— Mikä sinulle tuli? kysyi Angel.
— Nuo kamalat naiset minua säikäyttivät, hän vastasi hymyillen.
Clare katsahti ympärilleen ja huomasi seinälaudotuksesta kaksi luonnollisen kokoista muotokuvaa. Ne esittivät kahta keski-ikäistä naista ajalta noin pari sataa vuotta takaperin, ja kuka kerrankin ne näki, hän ei koskaan voinut niitä unohtaa. Toisella oli pitkät, teräväpiirteiset kasvot, pienet, kavalat silmät, toisella suuri konkkanenä, leveät hampaat ja rohkeat silmät joista kuvastui ylpeyttä ja vallanhimoa.
— Kenen kuvia nuo ovat? kysyi Clare vaimolta.
— Vanhat ihmiset kertovat niiden olevan D'Urbervillein aatelisrouvia, minkä suvun hallussa tämä kartano ennen vanhaan kuului olleen, vastasi hän. Kuvia ei käy ottaminen pois, ne kun ovat seinässä kiinni.
Kiusallisinta oli, että Tessin piirteiden ja noiden aatelisrouvien kasvojen piirteiden välillä oli huomattavissa jonkunlaista yhtäläisyyttä. Angel ei virkkanut kuitenkaan tästä mitään, vaan astui viereiseen kamariin, harmitellen mielessään, että oli päättänyt juuri tässä talossa viettää kuherruskuukauttaan. Kun huoneet oli kiireimmältään järjestetty heitä varten, oli heillä vain yksi pesuvati. Claren sormet koskettivat Tessin käsiin, kun he pesivät käsiään matkan perästä.
— Mitkä ovat minun ja mitkä sinun kätesi? kysyi Angel, katsahtaenTessiin. Ota niistä selvä.
— Sinun ne kaikki ovat, sanoi Tess veikeästi, kokien olla iloisempi kuin olikaan. Clare ei ollut maininnut mitään hänen alakuloisuudestaan, jokaista tunteellista naista tietysti ajattelutti uuden elämän alkaminen; mutta Tess tiesi olleensa tavattoman alakuloinen ja tätä apeutta hän kaikin voimin koetti karkottaa mielestään.
He menivät vanhanaikaiseen saliin juomaan teetä ja söivät ensimäisen aterian yhdessä. Angel oli niin vallattomalla päällä, että hänen täytyi saada syödä samaa leipää kuin Tess, jopa huulillaan pyyhkiä leivänmurut hänen huuliltaan. Ja kun tämä ei ollut yhtä vallaton, niin se häntä ihmetytti.
Hän katsoi Tessiin äänetönnä kotvan aikaa. — Rakkahin Tess, hän ajatteli aivan kuin se, joka on löytänyt vastauksen vaikeaan kysymykseen. — Olenkohan minä oikein vakavasti ajatellut, kuinka tämä pieni naisolento on riippuva minun hyvästä tai huonosta onnestani, koko käytöksestäni? En kaiketi. Enpä sitä täysin voi tehdäkkään, koska olen mies. Mutta mitä minä olen, sitä on hänkin. Mikä minusta tulee, se tulee hänestäkin. Mitä minä en saata olla, sitä ei hänkään saata olla. Lyönköhän minä koskaan laimin osottamasta huomaavaisuutta hänelle, loukkaankohan minä koskaan häntä ja unohdankohan milloinkaan pitää huolta hänestä? Jumala varjelkoon minua semmoista rikosta tekemästä!
He istuivat teepöydässä, odottaen tavaroitaan, jotka meijerimies oli luvannut lähettää ennen pimeän tuloa. Mutta ilta alkoi olla käsissä, eikä tuojaa kuulunut. Heillä ei ollut muita vaatteita kuin yllensä ottamat. Auringon laskettua ilma alkoi muuttua. Kuihtuneet lehdet rupesivat ulkona lentelemään, tuppautuen ikkunoihin. Kohta kuului sateen ropinaa.
— Tiesipäs kukko, että ilma muuttuisi, sanoi Clare. Vaimo oli mennyt kotiinsa, mutta oli asettanut pöydälle kynttilöitä, jotka he nyt sytyttivät.
— Tämmöiset vanhat rakennukset ovat vetoisia, sanoi Clare nähdessään kuinka kynttiläin liekki lepatti. — Missä ihmeissähän kapistuksemme viipyvät? Meillä ei ole edes kampaa eikä harjaa.
— En tiedä, vastasi Tess hajamielisenä.
— Tess, sinä et ole iloinen tänään, et läheskään niin iloinen kuin ennen. Nuo kamalat töherrykset sinulta ilon veivät. Minua ihan harmittaa, että toin sinut tänne. Tess, tokkohan sinä rakastatkaan minua?
Tiesihän hän, että Tess rakasti eikä hän sanoillaan mitään tarkottanutkaan, mutta ne koskivat kipeästi Tessiin. Kyynel vierähti väkistenkin silmään.
— Suo anteeksi, en minä sitä tarkottanut, hän sanoi suruissaan. Sinua tietysti harmittaa, ettet saa tavaroitasi. Mikähän sille Jonathanille tuli, kun sitä ei kuulu, vaikka kello on jo seitsemän. Mutta tuossapa se tuleekin!
Joku oli koputtanut ulko-ovelle. Clare riensi avaamaan ja palasi kohta pieni käärö kädessä.
— Ei se ollutkaan Jonathan, hän sanoi.
— Sepä noloa, vastasi Tess.
Käärön oli tuonut erikoinen lähetti, joka oli saapunut Talbothaysiin Emminsterin pappilasta, heti kun vastanaineet olivat lähteneet, ja oli tullut tänne, koska häntä oli varotettu jättämästä kääröä muiden kuin Claren käteen. Clare katsoi kääröä kynttilän valossa. Se oli lakattu hänen isänsä sinetillä ja osotettu "Rouva Angel Clarelle", hänen isänsä käsialalla.
— Pieni häälahja sinulle, hän sanoi antaen sen Tessille. Kaikki he muistavatkin.
Tess näytti hieman neuvottomalta ottaessaan käärön Angelilta.
— Etköhän sinä avaisi, armaani, hän sanoi. Suuret sinetit ovat minusta vastenmielisiä; ne näyttävät niin juhlallisilta. Ole hyvä ja avaa!
Angel avasi käärön. Siinä oli sahviaanista tehty lipas, ja kannella oli kirje ja avain.
Kirje oli Clarelle ja kuului näin:
"Rakas poikani!
"Olet kenties unohtanut, että kummimummosi, mrs Pitney, — turhamainen aulis nainen — jätti minulle, kun sinä olit vielä poika, osan jalokiviään annettavaksi tulevalle vaimollesi, rakkautensa osotteeksi sinua ja häntä kohtaan, jonka omaksesi valitsisit. Olen säilyttänyt timantteja siitä saakka pankissa. Vaikkakin tunnen, ettei se nykyisissä oloissa ole varsin paikallaan, toimitan kuitenkin, kuten näet, tehtäväni ja lähetän vaimollesi nämä koristeet, jotka nyt kuuluvat hänelle hänen elinaikansa."
— Nyt muistankin, sanoi Clare, koko asia on ollut unohduksissa.
Lippaaseen oli kätketty kaulakäädyt, ranne- ja korvarenkaita ja muita pienempiä koristuksia.
Tessiä näytti alussa pelottavan niihin koskeminen, mutta kun Clare nosti ne pöydälle, niin hänen silmänsä loistivat yhtä paljon kuin kivet.
— Minunko ne ovat? hän kysyi epäillen.
— Sinun tietysti, vastasi Clare.
Hän katseli tuleen. Siinä muistui mieleen kuinka kummimummo, ainoa rikas ihminen, jonka kanssa hän oli ollut tekemisissä, oli hänelle viisitoistavuotiaana ennustanut loistavaa tulevaisuutta. Ja varsin luonnollista oli, että hän käski tallettaa nämä koristeet hänen vaimolleen ja hänen jälkeläistensä vaimoille. Mutta kivet kimaltelivat nyt melkein kuin ivallisesti.
— Vaan miksipä ei? hän ajatteli. Turhia tässä tuumiskelen. Onhan vaimoni D'Urberville; kukapa heidän mielestään olisi häntä sopivampi?
Äkkiä hän sanoi innokkaasti:
— Tess, paneppas yllesi, paneppas! — Ja hän tahtoi auttaa häntä.
Tess oli jo ikäänkuin lumottuna pistänyt ne päälleen, sormukset, kaulakoristeen, rannerenkaat, kaikki.
— Mutta leninki ei sovi, Tess, hän sanoi. Sen pitäisi olla kaarrettu, jos mieli käyttää kaikkia näitä koristeita.
— Pitäisikö?
— Pitäisi. — Clare pyysi häntä paljastamaan kaulansa nähdäkseen, miltä timantit näyttäisivät, kun niitä pidettäisiin juhlatilaisuuksissa. Tess teki työtä käskettyä, ja kun kaulakoriste kimalteli hänen valkoisella hipiällään, niin Clare astui pari askelta taaksepäin tarkastaakseen häntä.