— Voi taivas, kuinka viehättävä sinä olet! hän sanoi.
Jokainen tietää, että koreat höyhenet tekevät linnun koreaksi. Maalaistyttö, joka ei ole juuri minkään näköinen tavallisessa yksinkertaisessa puvussaan, loistaa kuin uhkein kaunotar, jos hänellä on yllään uusimman kuosin mukaan tehty leninki, kun sitä vastoin tanssiaisten viehkein olento näyttäisi ylen surkealta, jos häärisi maalaisnaisen karkeissa tamineissa perunapellolla. Vasta nyt Angel osasi täydelleen arvostella Tessin hienoja piirteitä ja siroa vartaloa.
— Kun sinä vain saisit tanssisalissa pyörähdellä! hän sanoi. Mutta ei, kultaseni, enimmän sinusta kuitenkin pidän, kun sinulla on tavalliset työpukimet ylläsi — vaatehattu ja pumpulileninki, sopikootpa nuo helytkin kuinka hyvin tahansa.
Tiesihän Tess, että viehkeältä hän näytti, ja punan se poskillekin lehautti, mutta ei tuntunut vain mieli iloiselta.
— Minä päästän ne pois, hän sanoi, sattuisi vielä Jonathan näkemään.Eivät ne minulle sovi, eiväthän? Myydä kai ne pitää?
— Annahan olla vielä vähäisen. Myydä? Ei ikinä! Sehän olisi väärin lahjottajaa kohtaan.
Toinen ajatus pälkähti Tessin päähän, ja hän totteli. Hänellä oli jotain tunnustettavaa, jalokivet saattoivat sitä helpottaa. Hän istuutui tuolille helyineen, ja taas he alkoivat ihmetellä, missä Jonathan viipyi. Häntä varten laskettu olut oli pitkästä seisomisesta väljähtynyt.
He kävivät illalliselle, joka oli laitettu valmiiksi toiselle pöydälle. Ennenkuin he nousivat pöydästä, hulmahti tuli uunissa, joku ovi oli avattu, ja veto oli tuprauttanut viimeiset liekit tuleen. Eteisestä kuului raskaita askeleita, ja Angel riensi katsomaan kuka siellä oli.
— Minä jyskytän ja jyskytän, mutta kukaan ei kuule, sanoi Jonathan anteeksi pyydellen, sillä hän sieltä vihdoinkin tuli. — Astuin sisään, kun pihalla sataa. Minulla on tavarat mukana.
— Sepä hyvä. Mutta kyllä sinä viivyitkin.
— Viivyin, viivyin minä.
Jonathan Kailin ääni sointui hieman oudolta, ja otsalla näkyi ryppyjä vakojen vieressä, joita vuodet olivat kyntäneet.
Hän jatkoi:
— Meijerissä oli aika häläkkä, sitten kun te rouvinenne — joksi häntä nyt on nimitettävä — läksitte päivällä. Muistatte kai, että kukko rupesi kiekumaan?
— Mitä, mitä ihmeitä…?
— Toiset sanovat sen olevan pahan edellä, toiset eivät ole tietääkseenkään. Mutta oli miten oli, pikku Retty Priddle yritti hukuttautua.
— Eihän! Ei suinkaan! Hänhän oli heittämässä meille jäähyväisiä samoin kuin muutkin.
— No niin. Kun te, herra Clare ja rouvanne — sehän hän nyt on — läksitte, niin Retty ja Marian pistivät hatun päähänsä ja menivät ulos, ja kun työt näin uudenvuoden tienoissa eivät kiirehdä, jokainen on omissa hommissaan, niin kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiotaan. Tytöt menivät Lew-Ewerardiin, missä joivat pikkusen, ja jatkoivat sitten matkaansa "Kolmi-ristiin", missä näyttävät eronneen. Retty läksi kotiinpäin niittyjä myöten, ja Marian retusti seuraavaan kylään, missä myöskin on kapakka. Rettyä ei näkynyt, ei kuulunut, ennenkuin lauttamies kotiin palatessaan huomasi jotain maassa; siinä oli hänen hattunsa ja saalinsa. Vedestä hän löysi Rettynkin ja kantoi hänet toisen miehen kera kotiin, luullen häntä kuolleeksi, mutta lopulta hän kuitenkin virkosi henkiin.
Angelin mieleen muistui äkkiä, että hänen vaimonsa saattoi kuulla Jonathanin surullisen kertomuksen ja hän riensi vetämään ovea kiinni. Mutta Tess oli kietaissut huivin ympärillensä ja viereisessä huoneessa kuullut Jonathanin puheen. Hajamielisenä hän katseli matkalaukuilla kimmeltäviä sadepisaroita.
— Eikä sillä hyvä: Marian löydettiin ihan tukkihumalassa tien vierestä. Mikä hänet lienee pannut sillä tavoin juomaan, eihän se ennen ottanut kuin vähäisen olutta, vaikka ruoka kyllä kelpasi. Kaikki tytöt näyttävät olevan mieltä vailla!
— Entä Izz? kysyi Tess.
— Izz on kotona, kuten ainakin, mutta hän sanoo tietävänsä mikä tyttöjä vaivasi, ja hänkin, tyttö poloinen, on hyvin alakuloisella päällä, eikä ihmekkään. Ja kun tämä tapahtui juuri silloin kun kannoin teidän tavaroitanne ja rouvanne vaatteita rattaille, niin ymmärrättehän minkä vuoksi viivyin.
— Kyllä. Nostakaapa nyt tavarat toiseen huoneeseen ja ryypätkää lasi olutta ja ajakaa sitten takaisin niin pian kuin suinkin — saattavat teitä tarvita.
Tess oli mennyt jälleen huoneeseensa. Hän istuutui takkavalkean ääreen ja tuijotti miettiväisenä tuleen. Hän kuuli Jonathan Kailin kantaa jyryyttävän kapineita portailla, kuuli hänen kiittävän oluesta ja saamistaan juomarahoista. Sitten askelet häipyivät, ja pihalta kuului rattaiden jyrinää.
Angel työnsi raskaan tammisalvan oven eteen ja riensi Tessin luo, pusertaen hänen päätään käsiensä väliin. Hän oli odottanut Tessin hypähtävän iloisena häntä vastaan purkamaan vaatteitaan, joita hän niin ikävällä oli odottanut, mutta kun hän ei noussut, niin Angel istuutui hänen viereensä pesävalkean ääreen, jonka hohde hämmensi kynttiläin heikon valon.
— Ikävä, että sinun piti kuulla tuo surullinen tarina tytöistä, hän sanoi. Mutta älä ole huolissasi. Retty oli, kuten tiedät, sairaalloinen.
— Ilman pienintäkään syytä, sanoi Tess. Kun taas ne, joilla syytä olisi, salaavat sen ja ovat olevinaan viattomia.
Tämä tapaus saattoi hänet tekemään ratkaisevan päätöksen. Toiset olivat yksinkertaisia ja viattomia tyttöjä, joiden osaksi oli sattunut vastavuoroton rakkaus; paremmankin osan he olisivat ansainneet. Hän olisi ansainnut mitä huonoimman osan — ja kuitenkin oli hän valittu. Kehno hän olisi, ellei täyttäisi velvollisuuttansa. Hän tekisi mitä voisi, kertoisi kaikki, juuri nyt, kun he istuivat käsi kädessä siinä pesävalkean ääressä.
— Muistatko kuinka tänä aamuna lupasimme tunnustaa toisillemme syntimme? sanoi Angel äkkiä. Puhuimme kenties kevytmielisesti asiasta, ja olihan sinulla oikeuskin niin tehdä. Mutta minun ei sitä ollut niinkään helppo luvata. Tahtoisinpa tunnustaa sinulle jotain, armaani.
Nämä odottamattomat sanat tuntuivat Tessistä ikäänkuin taivaasta tulleelta viittaukselta.
— Sinulla on jotain tunnustettavaa? hän sanoi vilkkaasti, melkein iloisena.
— Sinä et sitä odottanut? Ah, sinä luulet minusta liian paljon. Kuulehan nyt. Pane pääsi tuohon, sillä soisinpa, että antaisit minulle anteeksi etkä suuttuisi, vaikken ole erehdystäni ennen tunnustanut, niinkuin kenties olisi pitänyt.
Tämähän oli somaa! Kaikista viimeiseksi Tess odotti hänen anteeksi pyytävän! Hän ei virkkanut mitään, ja Angel jatkoi:
— En maininnut siitä, koska pelkäsin menettäväni sinut, lemmittyni, onneni. Veljeni saavuttivat tulevaisuutensa yliopistossa, minä Talbothaysin meijerissä. En tahtonut saattaa sitä vaaraan. Ajattelin puhua sinulle kuukausi sitten, jolloin sinä taivuit omakseni, mutta en voinut; pelkäsin sinun siitä säikähtävän ja hylkäävän minut ikipäiviksi. Ja siihen on asia jäänyt; eilen minä kuitenkin taas ajattelin sanoa sinulle totuuden antaakseni sinulle viimeisen tilaisuuden päästä minusta eroon. Mutta en sitä tehnyt, en tänä aamunakaan, jolloin sinä ehdotit, että tunnustaisimme hairahduksemme — semmoinen syntipukki minä olin. Mutta nyt minun täytyy, nähdessäni sinut siinä niin juhlallisena. Mahdatkohan sinä antaa anteeksi?
— Annan minä, ihan varmaan…
— Sitä toivoisin. Mutta maltahan. Et sinä tiedä mistä on kysymys. Aletaanpa alusta. Vaikkapa isä-ukkoni taitaa pelätä, että minut ijankaikkinen kadotus perii mielipiteitteni takia, uskon kuitenkin hyvään moraaliin. Mieleni teki antautua ihmisten opettajaksi, ja kovin tunsin itseni pettyneeksi huomatessani, etten voinut astua kirkon palvelukseen. Ihailin puhtautta ja inhosin alhaisia tapoja, samoin kuin nytkin. Ja kun ihanteeni olivat tämmöiset, niin käsitäthän toki, kuinka kauheita omantunnontuskia tunsin, kun kesken kauniita pyrkimyksiäni toisten hyväksi itse lankesin.
Hän kertoi Tessille siitä elämänsä kohdasta, josta olemme jo maininneet, jolloin hän, epäilyn ja vastoinkäymisten heittelemänä kuin lastu laineilla, antautui Lontoossa neljäksikymmeneksi kahdeksaksi tunniksi eräälle oudolle naiselle.
— Onneksi tulin miltei samassa järkiini, hän jatkoi. Siihen minulta sanomiset hänelle loppuikin, ja palasin kotiini. Toista kertaa en ole sitä tehnytkään. Rehellinen ja avomielinen tahdoin olla sinua kohtaan, sen vuoksi en voinut olla tätä kertomatta. Annatko minulle anteeksi?
Tess puristi hänen kättänsä vastaukseksi.
— Niinpä ei puhutakkaan siitä tämän koommin — kovin oli kiusallista nytkin siitä puhua — ja tarinoidaan hauskemmista asioista.
— Voi Angel, olen melkein iloissani, koska sinä nyt voit antaaminulleanteeksi! En ole vielä tehnyt tunnustustani. Johan sinulle sanoin, että minullakin on tunnustus tehtävänä!
— Niin sanoitkin. No, kerroppa sitten, pikkunen rikoksentekijä!
— Sinä hymyilet, mutta kenties rikokseni on yhtä vakava kuin omasi, jollei vakavampikin.
— Ei kai se vakavampi voi olla, kultaseni.
— Ei voi, ei, ei voi! — Hän hypähti ylös toivehikkaana. — Ei, ei se voi vakavampi olla, huudahti hän taas, koska se on samanlainen. Ja nytpä sen kerron!
Hän istuutui jälleen.
He pitivät toisiaan vielä kädestä. Liekit olivat sammuneet hehkuksi, punainen hohde valaisi Angelin kasvoja ja käsiä, lankesi Tessinkin käsille, tukkaan ja hienolle hipiälle. Takana olevaan seinään ja kattoon kuvastui Tessin varjo. Joka kerta kun hän vähänkin liikahti, niin timantit välkkyivät hänen kaulassaan. Painaen otsansa Angelin ohimoa vasten Tess rupesi kertomaan tarinaansa tuttavuudestaan Aleksander D'Urbervillen kanssa ja sen seurauksista, puhuen hiljaa mutta epäröimättä, silmäluomet alaspainuneina.
35.
Hänen kertomuksensa oli päättynyt. Ääni oli koko ajan pysynyt tyynenä, ei hän ollut laisinkaan puolustellut itseään, ei kyyneltä vuodattanut.
Mutta kuolleet kappaleetkin näyttivät muuttuvan hänen tarinansa jatkuessa. Hiilien hehku tuntui pilkalliselta, siniset liekit hyppivät kuin ilkeät haltijat välittämättä vähääkään hänen onnettomuudestaan. Rautaristikko irvisti hänelle tylsästi. Kaikki esineet näyttivät tahtovan julistaa, ettei heillä ollut mitään tekemistä hänen tunnustuksensa kanssa. Eikä kuitenkaan ollut mitään muuttunut siitä hetkestä kuin Angel oli häntä suudellut, ei ainakaan ulkonaisesti; mutta sisällinen olemus oli toinen.
Hänen vaijettuaan Clare tuijotti kotvasen hiillokseen; hän ei näyttänyt voivan käsittää mitä Tess oli sanonut. Sitten hän nousi ylös. Jo oli asia hänelle selvinnyt. Hänen kasvonsa olivat käyneet kalpeiksi. Mietteissään hän asteli edestakaisin ja kun hän puhui, niin ääni tuntui kuivalta ja yksitoikkoiselta, aivan toisenlaiselta kuin ennen!
— Tess!
— Mitä, kultani?
— Pitääkö minun uskoa tämä? Käytöksestäsi päättäen se on totta. Sinä et voi olla järjiltäsi, vaikka mieli tekisi sitä uskoa. Vaimoni, Tessini — ei sinussa mikään todista tuota väitettä todeksi.
— En minä ole järjiltäni, sanoi Tess.
— Ja kuitenkin… Hän tuijotti Tessiin ja jatkoi kiihkeästi — Mikset tästä ennen minulle puhunut? Ah niin, olisithan sinä puhunut, mutta minä estin — nyt muistankin.
Nämä sanat olivat vain tyhjää puhetta, hänen sydämensä oli herpoutunut. Hän kääntyi pois, nojaten tuolia vasten. Tess seurasi häntä keskelle huonetta ja seisattui hänen eteensä, katsoen häneen kyynelittömin silmin. Äkkiä hän laskeusi polvilleen Angelin jalkain juureen.
— Rakkautemme nimessä, suo minulle anteeksi, hän kuiskasi kuivin huulin. Olenhan sinulle antanut anteeksi samanlaisen hairahduksen.
Clare ei vastannut ja hän jatkoi:
— Suo minulle anteeksi, samoin kuin itsekin sait!Minäannansinulleanteeksi, Angel!
— Sinä, sinä kyllä annat anteeksi.
— Mutta sinä et anna minulle?
— Voi, Tess, ei ole kysymys anteeksi antamisesta. Sinä et ole enää minulle sama kuin ennen. Kuinka voisi olla puhettakaan anteeksi annosta, kun sinä olet kokonaan muuttunut silmissäni!
Hän vaikeni, mutta pyrskähti sitten kamalaan nauruun — nauruun, joka oli luonnoton ja kaamea, kuin olisi se helvetistä kuulunut.
— Vaikene, vaikene! Se surmaa minut! huusi Tess. Armahda minua, armahda!
Clare ei vastannut, ja kalman kalpeana Tess syöksähti ylös.
— Angel, Angel, mitä sinä tarkotat tuolla naurullasi? hän huudahti.Tiedätkö mitä tämä minulle merkitsee?
Clare pudisti päätään.
— Olen toivonut, ikävöinyt, rukoillut, että voisin tehdä sinut onnelliseksi! Olen kuvaillut kuinka suuri ilo siitä olisi itsellenikin, olen kuvaillut kuinka kelvoton vaimo olisin, ellen sitä voisi! Tämmöiset ovat tunteeni olleet, Angel.
— Sen kyllä tiedän.
— Angel, luulin että rakastit minua semmoisena kuin olen. Jos sinä tosiaan minua rakastat, niin kuinka saatat minuun noin katsoa ja puhua minulle tuolla tavalla? Se minua pelottaa! Kun olen alkanut sinua rakastaa, niin minä rakastan sinua ijankaiken, kaikissa elämänvaiheissa, juuri siksi, että sinua rakastan. Muuta en pyydä. Kuinka saatat sitten, oma puolisoni, olla minua rakastamatta?
— Sanon vielä kerran, ettet sinä ole se nainen, jota minä rakastin.
— Kuka sitten?
— Toinen sinun haamussasi.
Tess oli ennen muinoin aavistanut itselleen jotain pahaa tapahtuvan ja näissä sanoissa hän oli huomaavinaan aavistuksensa käyvän toteen. Angel piti häntä petturina, rikollisena naisena viattoman haamussa. Kauhua kuvastui hänen kalpeilla kasvoillaan, kun hän tämän huomasi. Mitä Angel hänestä ajatteli, se koski niin kipeästi, että jalat tuntuivat alla pettävän. Clare astui askelen eteenpäin, luullen hänen kaatuvan.
— Istu, istu, hän sanoi säälivästi. Olet sairas, eikä ihmekkään.
Tess istuutui tuolille tietämättä missä oli, kasvoilla kauhun ilme, mikä sai Claren vavahtamaan.
— Enkö ole enää omasi, Angel? hän kysyi avutonna. Sinä et rakasta minua, vaan toista, minun näköistäni naista, niinhän sinä sanot.
Hänen tuli sääli omaa itseään, kovasti oli häntä kohdeltu; kyynel pyrki silmään, ja hän hyrskähti itkemään.
Tämä muutos huojensi Claren mieltä, sillä hänen kova käytöksensä alkoi häntä vaivata miltei yhtä paljon kuin Tessin tunnustus. Hän odotti kärsivällisesti ja hajamielisenä, kunnes rajuin tuska oli vaimennut, ja hillitön itku muuttunut katkonaisiksi nyyhkytyksiksi.
— Angel, sanoi Tess äkkiä luonnollisella äänellään; kaamea kuiva ääni oli kadonnut. — Angel, olenko minä liian kurja voidaksemme elää yhdessä?
— En ole vielä kyennyt ajattelemaan, mitä meidän on tehtävä.
— En pyydä, että sallisit minun elää kanssasi, Angel, sillä siihen ei minulla ole oikeutta. En kirjota äidille naimisiinmenostamme, kuten sanoin tekeväni. En tee mitään ilman käskyäsi. Ja jollet sinä koskaan välitä minusta, en kysy siihen syytä, jollet sinä vain anna siihen lupaa.
— Entä jos pyydän sinua tekemään mitä tahansa?
— Minä tottelen sinua kuin kurjin orjasi, vaikka käskisit minua kuolemaan.
— Kovin olet hyvä. Mutta ei tuo nykyinen halusi uhrautua ole varsin sopusoinnussa entisen itsesäilytysvaistosi kanssa.
Nämä olivat ensimäisiä kiistapuheita. Mutta pistosanojen heittäminen Tessille oli samaa kuin niiden heittäminen kissalle tai koiralle. Niiltä taittui kärki, ja Tess pani vain merkille, että ne lausui vihan vallassa oleva mies. Vaiti oli hän, ei tiennyt, että Clare koki tukahuttaa rakkautensa ääntä. Hän tuskin huomasi että kyynelkarpalo vierähti Claren poskelle.
Mutta Claren mieleen jysähti jälleen ajatus, miten kauhean ja perinpohjaisen muutoksen Tessin tunnustus oli saanut aikaan hänen elämäänsä, ja epätoivoisena hän koki löytää oikeata tietä uusissa oloissa. Jotain täytyi tehdä, mutta mitä?
— Tess, hän sanoi niin ystävällisesti kuin taisi, minun on mahdoton olla tässä huoneessa kauempaa. Menen vähän kävelemään.
Hän läksi hiljaa huoneesta. Kaksi lasia viiniä, jotka hän oli kaatanut heidän illallisekseen, seisoi vielä pöydällä koskemattomina. Siihen oli heidän "rakkauden ateriansa" kehittynyt. Pari kolme tuntia sitten olivat he juoneet teetä samasta kupista.
Clare sulki oven yhtä hiljaa kuin oli sen avannutkin, mutta ovessa käynti herätti Tessin horroksesta. Angel oli poissa, ei hänkään saattanut pysyä sisällä. Hän kääräisi viitan ympärilleen ja seurasi Clarea sammutettuaan kynttilät, aivan kuin olisi ainaiseksi lähtenyt huoneesta. Sade oli tauonnut, ja ilma oli kirkas.
Kohta oli hän hänen takanaan, sillä Clare käveli verkalleen ja ilman matkan määrää. Hän näytti mustalta ja synkältä hänen vaaleanharmaan pukunsa rinnalla. Tess oli unohtanut riisumatta koristeet, joista hän hetken oli niin ylpeillyt, ja ne tuntuivat nyt kuin ivalta.
Clare kääntyi ympäri kuultuaan hänen askelensa, mutta hänen tulonsa ei tuntunut häntä ihmetyttävän; hän jatkoi matkaansa talon kohdalla olevan ison sillan poikki.
Maantielle polkeutuneet lehmän ja hevosen jalanjälet olivat täynnä vettä; ei ollut satanut niin kovasti, että kuopat olisivat kokonaan pois huuhtoutuneet. Näissä vesisilmäkkeissä tähdet kuvastelivat Tessin kulkiessa ohi. Hän ei olisi tiennyt niiden ylhäällä tuikkivan, ellei olisi nähnyt niiden edessään vilkuttavan.
Paikka, johon he tänään olivat tulleet, oli samassa laaksossa kuin Talbothays, mutta muutamia kilometrejä alempana joen vartta myöten, ja kun tie kulki tasaista maata, niin Tessin oli helppo pitää Angelia nähtävissään. Talosta tie kääntyi nurmelle. Tess seurasi Clarea koettamatta saavuttaa häntä tai herättää hänen huomiotaan; kulki vain uskollisesti perästä.
Viimein hänen melkein kuulumattomat askelensa toivat hänet Claren rinnalle, mutta tämä ei vieläkään virkkanut mitään.
Julmia ajatuksia liikkui Angelin mielessä, kun hän huomasi luottamustaan käytetyn väärin. Raitis ilma oli nähtävästi karkottanut halun toimia hellätuntoisesti; Tess tiesi, että hän näki hänet ilman huikaisevaa loistoa — juuri semmoisena kuin hän oli.
Clare kulki yhä omissa mietteissään, Tessin läsnäolo ei kyennyt enää seisattamaan hänen ajatustensa kulkua tai kääntämään sitä toiselle tolalle. Kuinka vähän hän välittikään hänen läsnäolostaan! Mutta Tess ei voinut olla häntä puhuttelematta:
— Mitä olen tehnyt — mitäolentehnyt? En ole sanonut sanaakaan, mikä koskee rakkauttani sinuun. Ethän sinä toki usko minun suunnitelman mukaan toimineen, Angel? Sinä vain kuvailet mielessäsi ja olet vihoissasi; en minä ole mitään pahaa tehnyt. Voi, Angel, en minä ole tehnyt mitään pahaa, en minä ole kurja olento, jommoiseksi minua luulet!
— Niinpä niin. Et rikollinen, mutta et samakaan. Niin, et samakaan. Mutta älä pakota minua nuhtelemaan. Olen vannonut olla sitä tekemättä, kaikin mokomin koetan sitä välttää.
Mutta Tess ei lakannut väittämästä vastaan, mainitsipa kenties asioita, joista olisi ollut parempi olla vaiti.
— Angel, Angel! Olin lapsi silloin, kun se tapahtui! En tiennyt miehistä mitään.
— Myönnän, että sinua kohtaan on tehty enemmän vääryyttä kuin itse olet rikkonut.
— Annatkos sitten minulle anteeksi?
— Annan kyllä, mutta asia ei ole sillä autettu.
— Ja rakastat minua?
Tähän kysymykseen ei Clare vastannut.
— Voi, Angel, äitini sanoi tämmöistä joskus sattuvan; hän tiesi monta tapausta, jolloin naiset olivat menetelleet paljoa pahemmin kuin minä, eivätkä miehet tuosta olleet suurin tietääkseenkään — antoivat anteeksi. Eivätkä nuo naiset ole rakastaneet niinkuin minä!
— Älä koetakkaan todistella. Eri piirit, eri tavat. Olet yksinkertainen talonpoikaistyttö, sinulta puuttuu tietoja yhteiskunnallisista asioista. Et tiedä mitä puhut.
— Olen talonpoikaistyttö vain asemani vuoksi, en luonteeltani.
Vihaiselta kuulosti hänen äänensä, mutta suuttumus hävisi samassa kuin oli syntynytkin.
— Sitä pahempi sinulle. Pappi, joka syntyperäsi kaivoi esiin, olisi mielestäni menetellyt paremmin pitäessään suunsa kiinni. Minä auttamattomasti asetan sukusi rappeutumisen erään toisen tosiasian yhteyteen — sinun voimattomuutesi. Rappiolle joutuneissa suvuissa tapaa usein heikkoja tahtoja ja huonoa käytöstä. Taivas, miksi annoit minulle syyn halveksia sinua vielä enemmän ilmottamalla minulle syntyperäsi! Luulin sinussa tavanneeni tuoreen luonnonlapsen, mutta sinä oletkin kuihtuneen ylimyssuvun heikko jälkeläinen!
— Sangen monet suvut ovat siinä suhteessa yhtä onnettomassa asemassa kuin minunkin. Rettyn suku kuului aikoinaan omistaneen suuria maa-aloja, samoin meijerimies Billetin. Ja Debbyhouset, jotka nyt ovat hevosmiehinä, olivat aikoinaan de Bayeux-sukua. Minun kaltaisiani sinä tapaat vaikka miten paljon, se on aivan ominaista tälle seudulle — en mahda sille mitään.
— Sitä pahempi seudullekin.
Tess otti onkeensa näistä nuhteista vain sen, ettei Angel rakastanut häntä enää sillä tavoin kuin ennen; muu oli yhdentekevää.
He kulkivat taas äänettöminä eteenpäin. Kerrottiin perästäpäin erään Wellbridgen mökkiläisen myöhään sinä yönä lääkäriin mennessään tavanneen niityllä kaksi rakastavaa, jotka astelivat hyvin verkalleen, sanaa vaihtamatta toinen toisensa jälessä, ikäänkuin hautajaissaatossa. Paluumatkallaan hän tapasi heidät taas, yhtä verkalleen he kävelivät kuin ennenkin eivätkä näyttäneet välittävän pimeästä yöstä ja myöhäisestä hetkestä. Ainoastaan sen takia, että hänen ajatuksensa olivat kiinni omissa asioissaan ja kotona riutuvassa sairaassa, ei hän ajatellut sen enempää tuota omituista tapausta, vasta pitkän ajan perästä se muistui hänelle mieleen.
Mökkiläisen tulon ja menon väliaikana Tess sanoi miehelleen:
— Minusta on koko elämäsi ajaksi sinulle harmia enkä minä voi sitä auttaa. Tuolla on joki. Saatan minä päiväni päättää. Ei minua pelota.
— En halua lisätä murhaa entisiin mielettömiin tekoihini, Clare vastasi.
— Jätän jotain merkiksi, että itse olen sen tehnyt — häpeän vuoksi.Ei ne sitten sinua syytä.
— Älä puhu noin mielettömästi. En ota semmoista korviinikaan. Aivan päätöntähän on lausua tuommoisia ajatuksia asiasta, joka on enemmän naurettava kuin traagillinen. Sinä et ymmärrä vähääkään tämän onnettomuuden laatua. Yhdeksän kymmenettä osaa ihmisistä pitäisi asiaa nauruna, jos se olisi tunnettu. Ole hyvä ja käänny kotiin ja mene nukkumaan.
— Minä menen, sanoi Tess nöyrästi.
He olivat kulkeneet tietä, joka vei myllyn takana oleville cisterciläis-luostarin raunioille; myllykin oli vuosisatoja sitten kuulunut luostarille. Yhä se käydä jyski, jauhoja tarvittiin myötäänsä, mutta luostari oli raunioina, uskonto muuttuu aikojen kuluessa.
Ei ollutkaan asuntoon kovin pitkältä, sillä he olivat astuneet kierrosta. Tessin ei tarvinnut muuta kuin mennä suuren sillan poikki ja sitten vähän matkaa tietä myöten, niin jo oli kotona.
Huoneessa oli kaikki ennallaan, tuli kyti vielä takassa. Hetkisen hän viivähti alakerrassa, riensi sitten huoneeseensa, mihin matkatavarat oli kannettu. Hän istuutui vuoteen laidalle, katsellen ympärilleen ilmeettömin silmin. Sitten alkoi riisuutua.
Kun hän pani kynttilän vuoteen viereen, niin hänen katseensa sattui valkoiseen sängyntelttaan. Siinä riippui jotain, ja hän nosti kynttilää nähdäkseen mitä siinä oli. Mistelipensaan oksa. Angel sen oli siihen pistänyt, heti hän sen arvasi. Tämä selitti myöskin mitä tuo salaperäinen käärö sisälsi, jota oli ollut niin vaikea sääliä kokoon ja kulettaa mukanaan, ja josta Angel ei ruvennut kertomaan, oli vain sanonut, että kylläpähän nähdään, kun aika joutuu. Iloissaan oli sulho pistänyt oksan tuohon. Mutta kuinka hullulta ja sopimattomalta se nyt näyttikään!
Ei ollut Tessillä enää mitään pelättävää, eipä juuri toivottavaakaan, sillä Angel näytti aivan leppymättömältä, ja hän kävi vuoteelle samealla mielellä. Kun suru lakkaa mieltä murjomasta, silloin uni tarjoo parhaimman viihdytyksensä, ja kohta oli koito Tess unohtanut koko olemisen, vaipunut unelmiin huoneessa, joka kenties oli kerran ollut hänen esi-isäinsä morsiuskammiona.
Myöhempään yöllä Clarekin palasi kotiin. Hän meni hiljaa arkihuoneeseen, sytytti kynttilän, ja tavalla, joka osotti hänen jo tehneen päätöksensä, levitti matkahuopansa vanhalle jouhisohvalle, laittaen siihen makuusijan. Ennen maata panoaan hän hiipi sukkasillansa yläkertaan Tessin huoneen ovelle. Hänen tasainen hengityksensä ilmaisi, että hän nukkui sikeästi.
— Jumalan kiitos! mutisi Clare ja kuitenkin hän tunsi hieman katkeruutta ajatellessaan, että Tess, heitettyään elämänsä taakan hänen hartioilleen, uinui huoletonna.
Hän läksi pois, mutta kääntyi taas kahden vaiheilla oveen päin. Silloin sattui hänen silmiinsä toinen D'Urbervillein aatelisnaisista, jonka kuva oli aivan Tessin makuusuojan kohdalla. Kynttilän valossa kuva näytti yhä epämiellyttävämmältä. Pahoja aikomuksia pilkki hänen piirteistään, Claresta tuntui kuin olisi hän hautonut mielessään kostoa miehille. Nuttu oli kaulasta kaarrettu samoin kuin Tessilläkin, kun hän oli kääntänyt sen syrjään koettaakseen kaulakoristetta, ja taas välähti hänen mielessään ilkeästi Tessin ja tuon aatelisnaisen piirteiden yhtäläisyys.
Muuta ei tarvittukaan. Hän läksi alakertaan.
Hänen kasvojensa sävy oli tyyni ja kylmä, kokoonpuristetut huulet ilmaisivat suurta itsensähillitsemiskykyä, ja kasvoilla oli yhä edelleen tuo pelottavan jäykkä ilme, mikä niille oli ilmestynyt Tessin tarinaa kuunnellessa. Ne olivat miehen kasvot, joka ei ollut enää himojensa orja, mutta jolla ei vapaudestansakaan ollut iloa. Hän mietiskeli kuinka helposti inhimillinen kokemus vie harhaan, kuinka odottamattomia tapauksia voi sattua.
Ei hän ollut voinut ajatella mitään puhtaampaa, suloisempaa, neitseellisempää kuin Tess koko tuona pitkänä aikana, jolloin oli häntä rakastanut, vielä tunti sitten. Mutta nyt oli kaikki muuttunut!
Hän erehtyi sanoessaan itselleen, ettei Tessin sydän ollut hänen kasvojensa rehellisen tuoreuden veroinen, mutta kukaan ei ollut Tessiä puolustamassa. Saattoiko olla mahdollista, hän jatkoi ajatustaan, että silmät, joiden katse ei koskaan puhunut muuta kuin mitä kieli kertoi, salasivat asioita, jotka niin huonosti sopivat yhteen huulten ja silmäin kielen kanssa.
Hän heittäytyi vuoteelleen ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Välinpitämätönnä yö tuli sisään ja otti oman paikkansa. Se yö oli jo niellyt hänen elämänsä onnen ja sulatteli sitä nyt huoletonna; se oli valmis surmaamaan tuhansien muidenkin ihmisten onnen silmiään räpäyttämättä.
36.
Clare nousi ylös aamun koittaessa tuhkan harmaana ja salakähmäisenä kuin pahantekijä. Hänen silmiinsä sattuivat sammuneet hiilet tulisijassa, katettu illallispöytä, missä heidän viinilasinsa vielä seisoivat koskemattomina, heidän tuolinsa ja kaikki muut huonekalut, jotka näyttivät avuttomina tuijottavan häneen ja kysyvän, mikä nyt neuvoksi tulee. Yläkerrasta ei kuulunut hiiskahdustakaan, mutta vähän ajan perästä kajahti ovelta koputusta. Hän arvasi, että mökin eukko, jonka oli määrä pitää huolta heidän tarpeistaan, siellä koputti.
Kolmannen henkilön läsnäolo olisi nyt ollut ylen haitallista, jonka vuoksi hän avasi ikkunan ja sanoi vaimolle, että he kyllä tulevat toimeen tänä aamuna ilman häntäkin. Vaimolla oli maitokannu kädessään; Clare käski jättämään sen oven viereen. Vaimon mentyä hän haki vähän halkoja vajasta ja sytytti tulen. Ruokakammiosta löytyi munia, voita, leipää ynnä muuta, ja kohta oli aamiainen valmiina — meijerissä oli Clare oppinut keittiötoimiakin. Savu kohosi torvesta korkeana patsaana ilmaan, ja ohi kulkevat ihmiset ajattelivat sen nähdessään vastanaineita ja kadehtivat heidän onneansa.
Angel heitti viimeisen silmäyksen pöytään, jonka perästä hän meni portaiden juurelle ja huusi virallisella äänellä: — Aamiainen on valmis!
Hän avasi ulko-oven, ja aamuilma houkutteli lyhyelle kävelylle. Kun hän palasi, oli Tess jo arkihuoneessa ja järjesteli koneellisesti pöydällä olevia kapineita. Hän varmaan oli ollut täydessä puvussa Claren häntä huutaessa, eihän siitä ollut kuin pari kolme minuuttia.
Hänellä oli hiukset suurella sykeröllä niskassa ja yllä uusi, vaaleansininen villainen leninki, kaulus valkoisesta pitsistä. Hänen kätensä ja kasvonsa näyttivät kylmiltä, arvattavasti hän oli istunut pukeutuneena pitkän aikaa huoneessaan, jossa ei ollut tulta. Kohtelias ääni, jolla Clare oli häntä aamiaiselle kutsunut, näytti hetkeksi virittäneen toivon kipinän hänen mielessään. Mutta samassa se tuikahti sammuksiin, kun hän loi katseensa Clareen.
Heissä ei tosiaankaan näyttänyt olevan jälellä muuta kuin tuhka entisestä tulesta. Edellisen illan murjovaa surua oli seurannut raskasmielisyys; ei mikään näyttänyt voivan puhaltaa liekkiin heidän tunteitaan.
Clare puhutteli häntä ystävällisesti, ja yhtä lempeästi Tess vastasi. Viimein Tess astui hänen eteensä ja katsoi häntä suoraan silmiin, aivan kuin luullen, ettei tämä muutoin häntä näkisi.
— Angel, hän sanoi koskien häntä keveästi sormillaan, ikäänkuin vakuuttautuakseen siitä, että hänen edessään todellakin oli mies, joka niin monta kertaa oli sanonut häntä rakastavansa. Kirkkaat olivat hänen silmänsä, kalpea poski oli pyöreä kuin ennenkin, vaikka puoleksi kuivuneet kyynelet olivat jättäneet siihen kiiltävän jälen; mansikkahuulet olivat melkein yhtä vaaleat kuin posketkin.
Hän näytti puhtaalta ja viattomalta. Luonto oli oikkuillessaan suonut Tessille niin neitseellisen ulkomuodon, että Clare jäi ällistyneenä häneen tuijottamaan.
— Tess, sano, ettei se ole totta! Ei, ei se ole totta!
— Se on totta.
— Joka sana?
— Joka sana.
Clare katsoi rukoilevasti häneen, aivan kuin olisi mielellään hyväksynyt valheen hänen huuliltaan, valheen, jonka hän, vaikka tiesikin sen valheeksi, olisi jotenkuten vääntänyt selväksi kieltäväksi vastaukseksi. Mutta Tess toisti vain:
— Totta se on.
— Elääkö hän? kysyi Angel.
— Lapsi kuoli.
— Mutta mies?
— Elää.
Angelin kasvot kävivät tuskallisen synkiksi.
— Onko hän Englannissa?
— On.
Clare astui horjuen muutamia askelia.
— Tällainen on nyt asemani, hän sanoi äkkiä. Ajattelin — kuka tahansa olisi samaa ajatellut — että kun en pyrikkään saamaan vaimoa, jolla olisi yhteiskunnallisesti huomattava asema ja joka olisi varakas ja hienon maailman oloihin perehtynyt, niin totta kai silloin saan omakseni viattoman, rusoposkisen maalaistytön. Mutta — enhän minä ole mikään sinun nuhtelijasi enkä yritäkkään nuhdella.
Tess käsitti hänen ajatuksensa niin selvästi, ettei hänen tarvinnut jatkaa. Sepä se olikin kamalinta; hän näki, että kaikki Angelin toiveet olivat pettäneet.
— Angel — en olisi taipunut menemään kanssasi naimisiin, jollen olisi tiennyt, että sinulla oli viimeisessä tiukassa yksi pelastustie, vaikka toivoinkin, ettet sinä koskaan — —
Hänen äänensä tukkeutui.
— Pelastustie?
— Tarkotan, että pääsisit minusta eroon. Pääsethän minusta eroon.
— Kuinka?
— Hakemalla avioeroa.
— Hyvä Jumala, kuinka saatat olla niin typerä! Kuinka saisinkaan eron sinusta?
— Etkö saa — — — nyt, kun olen sinulle tästä puhunut? Arvelin tunnustukseni olevan riittävänä syynä.
— Voi, Tess, sinä olet liian, liian lapsellinen, — tietämätön — kypsymätön! En tiedä mikä sinä oikeastaan olet. Sinä et ymmärrä lakia, et, et.
— Etkö siis saa eroa?
— En, se on aivan mahdotonta.
Häpeän puna kohosi Tessin tuskallisille kasvoille.
— Voi, Angel, luulin sen käyvän laatuun, hän mutisi. Nyt ymmärrän kuinka kurjalta minä näytän silmissäsi! Usko toki, usko, että olen luullut sen käyvän laatuun! Toivoin kyllä, ettet tuota keinoa käyttäisi, mutta olin kuitenkin varma, että voisit heittää minut pois tieltäsi, jos haluaisit ja jollet enää rakasta minua o-o-ollenkaan!
— Sinä erehdyit, hän vastasi.
— Voi, sitten minun olisi pitänyt se tehdä, eilisiltana minun olisi se pitänyt tehdä! Mutta rohkeutta puuttui. Sepä se onkin minun tapaistani!
— Rohkeutta mihin?
Kun hän ei vastannut, niin Clare tarttui hänen käteensä.
— Mitä sinulla oli oikeastaan mielessä? hän kysyi.
— Ajattelin surmata itseni.
— Milloin?
Tess koetti karttaa hänen kiusallisia kysymyksiään.
— Eilen, hän vastasi viimein.
— Missä?
— Sinun mistelinoksasi alla.
— Hyvä Jumala — kuinka, millä tavoin? hän kysyi ankarasti.
— Kerron sinulle asian, jollet suutu, hän sanoi tuskallisesti. Matkalippaan ympärillä olleella nuoralla. Mutta kun tuli ratkaiseva hetki — en uskaltanutkaan. Pelkäsin siitä koituvan häpeätä sinun nimellesi.
Tämä pakollisesti tehty tunnustus teki Clareen selittämättömän vaikutuksen. Hän piti yhä Tessiä kädestä ja kääntäessään katseensa hänen kasvoiltaan maata kohti hän lausui vapisevalla äänellä:
— Kuulehan nyt! Sinä et saa päästää päähäsi tuommoisia kauheita ajatuksia! Lupaa minulle, ettet koskaan yritä tuommoista!
— Kernaasti sen lupaan. Älysin kyllä itsekin, kuinka joutavata se oli.
— Joutavata! Ihan mieletöntähän se oli.
— Mutta Angel, hän väitti luoden suuret silmänsä tyynesti häneen, ajattelinkin sitä vain sinun vuoksesi, päästääkseni sinut vapaaksi ilman avioerosta johtuvaa häväistystä. Itseni vuoksi en sitä koskaan uneksinutkaan. Mutta liian hyvä olisi sentään minulle, että oma käteni teon suorittaisi. Sinun asiasi, onneton puolisoni, olisi antaa minulle kuolonisku. Ajattelin, että rakastaisin sinua vielä enemmän — jos se olisi mahdollista — jos saattaisit sen tehdä, koska muutakaan pelastuskeinoa ei ole olemassa. Tunnen kuinka kurjan kurja minä olen, kuinka pahoin olen tielläsi!
— So, so!
— Koska sinä et sitä hyväksy, niin jätän sen tekemättä. En tahdo sinua vastustaa.
Clare tiesi sen olevan totta. Eilisiltaiset sieluntuskat olivat kokonaan murtaneet Tessin toimintatarmon, niin ettei Claren tarvinnut pelätä hänen ryhtyvän uusiin äkillisiin tuumiin.
Tess koki taas askaroida aamiaispöydän ääressä, ja viimein he istuutuivat molemmat samalle puolen pöytää, niin etteivät heidän silmänsä sattuneet toisiinsa. Alussa tuntui oudolta kuulla toistensa syövän ja juovan, mutta eihän se ollut autettavissa, ja sitä paitsi ei ruoka kummaltakaan sanottavasti kulunut. Aamiaiselta päästyä Clare ilmotti lähtevänsä myllyyn ja mihin aikaan hän palaisi päivälliselle; myllyliikkeeseen perehtyäkseenhän hän oli tänne tullutkin.
Hänen mentyään Tess asettui ikkunan viereen ja näki hänen astuvan suuren sillan poikki, kulkevan rautatien yli ja katoavan. Sitten hän huokaamatta kääntyi huoneeseen ja alkoi siistiä pöytää.
Kohta tuli apuvaimokin. Hänen läsnäolonsa alussa kiusasi Tessiä, mutta myöhemmin tuntui se keventävän hänen mieltänsä. Puoli yhden aikaan hän jätti apurinsa yksin keittiöön ja palasi kamariin pitääkseen silmällä, milloin Angel ilmestyisi sillan tuolle puolen.
Yhden tienoissa hän ilmestyikin. Tessin kasvot sävähtivät punaisiksi, vaikka tulija oli vielä pitkän matkan päässä. Hän juoksi keittiöön jouduttamaan päivällistä. Clare meni ensin huoneeseen, missä he edellisenä päivänä olivat yhdessä pesseet käsiänsä, ja kun hän tuli ruokasaliin, niin Tess jo nosteli kulhojen kansia.
— Kuinka täsmällinen! sanoi Clare.
— Näin sinun kulkevan sillalla, hän vastasi.
Aterioitaessa Clare kertoili, mitä hän oli myllyssä puuhannut, selitteli työtapoja ja vanhanaikaisia koneita, joista ei arvellut saavan kovin suurta käsitystä uudenaikaisista parannetuista menetelmistä. Muutamat koneet näyttivät olleen käytännössä aina siitä lähtien, kun ne jauhoivat viljaa nyt raunioina olevan luostarin munkeille.
Hän läksi jälleen myllyyn tunnin kuluttua, palasi hämärissä ja työskenteli illan paperiensa kanssa. Tess pelkäsi olevansa hänen tiellänsä, ja kun vaimo oli mennyt, niin hän pistäysi keittiöön, aherrellen siellä minkä mitäkin toista tuntia.
Äkkiä Clare raotti ovea.
— Sinä et saa raataa tuolla tavoin, hän sanoi. Sinä et ole piikani, olet vaimoni.
Tess kohotti silmiään ja hänen mielensä kävi hieman kirkkaammaksi.
— Saanko minä tosiaan pitää itseäni sinä? hän kysyi tuskallisesti hymyillen. Nimellisesti olen vaimosi, sitä kai tarkotat. Enpä pyydäkkään enempää.
— Sinäoletvaimoni, Tess, ja semmoisena sinun on itseäsi pidettävä.Mitä sinä tarkotit?
— En tiedä, hän sanoi hätäisesti kyynelsilmin. Ajattelin — tarkotan, että olen liian halpa sinulle. Johan sen sinulle aikoja sitten sanoinkin ja juuri sen vuoksi en tahtonut mennä kanssasi naimisiin, mutta sinä et hellittänyt.
Tess puhkesi nyyhkyttämään, kääntyen selin häneen. Tämä olisi saattanut minkä muun miehen tahansa heltymään paitsi Angel Claren. Niin lempeä ja hellämielinen kuin hän tavallisesti olikin, piili hänen mielessään kuitenkin horjumaton johdonmukaisuus, samoin kuin metallisuoni pehmeässä savessa. Se oli estänyt hänet astumasta kirkon palvelukseen, se esti hänet avaamasta syliänsä Tessille. Sitä paitsi hänen lempensä oli enemmän kirkkautta kuin hehkua; jos hän oli lakannut uskomasta johonkin naiseen, niin hän lakkasi seuraamasta häntä, päinvastoin kuin monet tunteelliset luonteet, jotka saattavat intohimoisesti rakastaa sitä, mitä heidän täytyy halveksia.
Clare odotti, kunnes Tess herkesi nyyhkyttämästä.
— Toivon, että puolet Englannin naisista olisi yhtä kunniallisia kuin sinä, hän sanoi katkerana koko naissukupuolta vastaan. — Ei ole nyt kysymys kunniallisuudesta, vaan periaatteesta.
Häntä tuiversi vihan myrsky, mikä tempaa mukaansa hänenlaisensa ihmiset, kun heidän uskonsa tuntuu pettävän. Hänen sielunsa syvyydessä kaikui kyllä myötätuntoinen pohjasävel, jonka avulla maailmaa kokeneempi nainen olisi saattanut hänet jälleen omakseen vallottaa. Mutta Tess ei tätä ajatellut, hän hyväksyi kaikki oikeudenmukaisena rangaistuksena uskaltamatta lausua sanaakaan. Hänen horjumaton uskollisuutensa oli miltei säälittävä. Niin kiihkeäluontoinen kuin hän olikin, ei Claren ankarilla sanoilla ollut tehoa häneen, hän ei loukkaantunut, ei ajatellut mitään pahaa hänestä.
Ilta, yö ja aamu kuluivat niinkuin edellisenäkin päivänä. Vain yhden ainoan kerran uskalsi ennen niin vapaa ja rohkea Tess lähestyä Angelia. Se tapahtui silloin, kun tämä läksi kolmannen kerran myllyyn. Pöydästä noustessaan Angel sanoi "hyvästi", ja Tess vastasi samoin taivuttaen päätään häntä kohti, aivan kuin tahtoakseen suudella häntä. Mutta Clare ei ollut niinä miehinäänkään, vaan pyörähti pois sanoen: — Kyllä minä tulen ihan määrälleen kotiin. Tess lyyhähti kokoon, ikäänkuin ukkosen lyömänä. Monesti oli Clare omin lupinsa koettanut saavuttaa hänen huuliansa, monesti oli sanonut hänen suunsa ja henkensä tuoksuvan voille, maidolle ja hunajalle, joista hän pääasiassa eli, oli vakuuttanut imevänsä ravintonsa hänen huuliltaan ja sen semmoista hölynpölyä. Mutta nyt ei hän niistä välittänyt. Clare huomasi hänen liikutuksensa ja sanoi lempeästi:
— Ymmärräthän, että minun täytyy tuumia mikä tässä neuvoksi tulee. Meidän täytyy olla vielä vähän aikaa yhdessä välttääksemme häväistystä, joka olisi seurauksena näin äkkinäisestä erosta. Mutta kai sinä käsität, että se on vain muodon vuoksi.
— Kyllä, sanoi Tess hajamielisenä.
Clare läksi, mutta pysähtyi tiellä toivoen, että olisi vastannutTessille vielä ystävällisemmin ja suudellut häntä ainakin yhden kerran.
Näin kului pari päivää; saman katon alla he elivät, mutta paljoa enemmän toisistaan erossa kuin ennen kihloissa ollessaan.
Tess näki Claren myötäänsä mietiskelevän keinoa, miten pulmasta selviytyisi. Hän aivan kauhistui huomatessaan, kuinka horjumaton hän oli näennäisestä hellyydestään huolimatta. Ei hän enää odottanut anteeksi saavansa. Toisenkin kerran hän arveli lähteä tiehensä miehensä ollessa myllyllä, mutta pelkäsi siitä koituvan Clarelle vain entistä enemmän häpeää ja hankaluutta, jos se tulisi tunnetuksi.
Sillä välin Clare vain mietti miettimistään. Aivan tuntui sairaaksi miettimisestä käyvän. Kävellessään edestakaisin hän mutisi itsekseen: — Mikä meidät perii, mikä tässä neuvoksi tulee?
Eräänä päivänä Tess sattui tämän kuulemaan. Silloin hän päätti ottaa tulevaisuuden puheeksi, katkaista pelottavan vaitiolon.
— Et kai sinä kovin kauan rupea kanssani elämään, Angel? hän kysyi. Vavahtelevat huulet ilmaisivat, kuinka vaikea hänen oli säilyttää tyyntä ilmettä kasvoillaan.
— Se on mahdotonta, tämä vastasi, jollen tahdo halveksia itseäni tai mikä on pahempi, halveksia sinua. Tarkotan, että yhteiselämä sanan tavallisessa merkityksessä on meidän kesken mahdoton. Tällä hetkellä en tunne sinua halveksivani. Ja kun asia nyt on tullut puheeksi, niin salli minun puhua suuni puhtaaksi, jotta voisit ymmärtää täydelleen tilani. Kuinka voimme elää yhdessä, kun tuo mies on elossa? Hänhän on sinun luonnollinen miehesi, enkä minä. Jos hän olisi kuollut, saattaisi olla eri juttu… Ja toinen seikka on vielä pahempi. Ajattelehan, että aivan viattomat joutuvat tulevaisuudessa tästä kärsimään. Ajattelehan lapsia, joita meille kenties syntyy, ja että tämä asia tulee tunnetuksi — tunnetuksi se väkisinkin tulee. Ei ole niin syrjäistä paikkaa maan päällä, ettei sinne tulisi tai sieltä lähtisi ihmisiä. Ajattele lapsi poloisia, jotka olisivat lihaamme ja vertamme, kuinka he kasvaisivat häpeän painamina ja vanhemmiten saisivat yhä enemmän sitä tuntea! Mikä kurjuus heille! Voitko rehellisellä tunnolla pyytää minua jäämään luoksesi, kun otat tämän huomioosi? Eiköhän meidän olisi parempi kestää tuskiamme kuin hankkia uusia?
Tessin silmät olivat yhä maahan luotuina.
— En voi pyytää sinua jäämään, hän sanoi. En voi; en ajatellut noin pitkälle.
Hän olisi saattanut sanoa: — Kukapa esim. Austraaliassa tai Texasissa huolisi minun onnettomuudestani tai nuhtelisi minua tai sinua? — Mutta useimpien naisten tavalla hän hyväksyi hetkellisen syytöksen, pitäen sitä välttämättömänä. Ja kenties hän oli oikeassa. Naisen herkkä sydän ei tunne yksistään omaa katkeruuttaan, se tuntee myöskin puolisonsa katkeruuden. Niinpä Tess arvasi, että vaikkei nuhteet vieraiden ihmisten kautta tulisikaan Angelin korviin, niin hänen kalvava sydämensä niitä kuitenkin tuon tuostakin kuiskuttaisi.
Kolme päivää olivat he tällä lailla eläneet. Angelin rakkaus oli ollut kenties liian yliaistillista, hänen mielikuvituksensa liian lennokas. Semmoiseen luonteeseen rakastetun poissaolo usein vaikuttaa paljoa voimakkaammin kuin hänen läsnäolonsa, sillä poissaolevasta hän silloin luo ihannekuvan, mikä himmentää todellisia vikoja. Tess huomasi, ettei hänen persoonansa vaikuttanut niin voimakkaasti kuin hän oli otaksunut. Clare oli oikeassa sanoessaan, että hän oli toinen nainen kuin se, jota hän oli rakastanut.
— Olen ajatellut sanojasi, huomautti Tess hypistellen etusormellaan pöytäliinaa; toisella kädellään, jossa kiilsi vihkisormus, hän varasi otsaansa.
— Olet aivan oikeassa; eihän tässä muukaan auta. Sinun täytyy lähteä pois luotani.
— Mutta mitä sinä teet?
— Voinhan lähteä kotiin.
Tätä ei Clare ollut ajatellut.
— Voitko ihan varmaan? hän kysyi.
— Ihan varmaan. Meidän täytyy erota ja parempihan on, että teemme sen heti. Kerran sinä sanoit, että minä voisin voittaa miehet vastoin heidän parempaa tietoaan, ja ollessani myötäänsä silmiesi edessä, saatan kenties sinut muuttamaan suunnitelmiasi vastoin tahtoasi ja toivomustasi. Ja perästäpäin sinun tunnonvaivasi ja minun suruni olisivat kauheat.
— Menisitkö mielelläsi kotiin? kysyi hän.
— Tahdon jättää sinut ja mennä kotiin.
— No, olkoon sitten niin.
Ei katsonut Tess häneen, mutta hätkähti kuitenkin. Ero oli ehdotuksen ja suostumuksen välillä, mitä hän ei ollut tarpeeksi ajatellut.
— Jo minä pelkäsin, että tämmöiseksi se menee, hän mutisi miettiväisen näköisenä. En minä kuitenkaan pahottele, Angel. Näin kai on parasta. Sanasi ovat saaneet minut vakuutetuksi. Vaikkapa ei kukaan moittisikaan minua, jos yhdessä eläisimme, niin sittenkin vuosien vieriessä sinä sattuisit suuttumaan minuun jostain asiasta ja tietäen entiset vaiheeni muistuttaisit niistä lapsieni kuullen. Mikä nyt vain loukkaa minua, se silloin olisi surmani! Huomenna minä lähden.
— En minäkään jää tänne. Vaikken tahtonut käydä asiaan käsiksi, olen toki huomannut eroamisemme välttämättömäksi, ainakin toistaiseksi, kunnes näen minnepäin asiat kehittyvät — sitten kyllä kirjotan sinulle.
Tess vilkaisi mieheensä. Tämä oli kalpea, ja hänen huulensa vapisivat, mutta taaskin hän kauhistui järkähtämättömyyttä, joka kuvastui hänen silmistään. Hänen edessään oli mies, joka tahtoi kukistaa karkeammat tunteensa, voittaa itsensä.
Clare mahtoi huomata hänen katseensa, sillä hän kiiruhti sanomaan:
— Minulla on ystävällisemmät ajatukset ihmisistä ollessani heistä kaukana. Ja Jumala ties, hän lisäsi, emmeköhän jonain päivänä jysähdä taas yhteen väsymyksestä. Kerrankos sitä on tapahtunut!
Samana päivänä hän rupesi pakkaamaan kapineitaan, ja Tess seurasi hänen esimerkkiänsä. Molemmat tiesivät, että seuraavana aamuna he kenties ainiaaksi eroaisivat, huolimatta äsken vaihdetuista, sovittavista sanoista. Pienimmänkin eron ajatteleminen tuntui kiduttavalta, saattoihan se johtaa lopulliseen eroon. Molemmat tiesivät, että keskinäinen lumous, joka heitä oli pitänyt vallassaan, olisi ensimäisinä päivinä eron jälkeen entistäkin valtavampi, mutta että aika kuitenkin hälventäisi sen mielestä ja toisi esiin järkeviä syitä, jotka vaativat pysymään erossa. Ja sitä paitsi, kun kaksi ihmistä kerran eroo, jättäen yhteisen ympäristön ja kotilieden, silloin herää uusia ajatuksia, ilmaantuu odottamattomia esteitä, ja vanhat suunnitelmat jäävät unhoon.
37.
Tuli sydänyö ja katosi huomaamatta, ei mikään ilmottanut sen saapumistaFroomin laaksoon.
Kellon kahta käydessä kuului D'Urbervillein vanhan kartanon portaissa hiljaista narinaa. Tess, joka makasi yläkerrassa, kuuli sen ja heräsi. Hän näki huoneensa oven avautuvan ja miehensä tuiki varovaisin askelin hiipivän kuun heittämän valojuovan yli. Hän oli paitahihasillaan ja sukkajalassa. Tessin mieleen pulpahtanut ilon tunne kuoli samassa, kun hän huomasi hänen silmäinsä luonnottoman tähynnän. Tultuaan keskelle lattiata hän pysähtyi ja mutisi selittämätöntä surua värisevällä äänellä:
— Kuollut, kuollut, kuollut!
Milloin Clarea päivällä oli järkyttänyt kova mielenliikutus, niin hän kulki joskus yöllä unissaan, kuten sen päivän jälkeisenä yönä, jolloin Trantridgen mies oli Tessiä solvannut. Tess huomasi, että viimeisten päivien nostamat sieluntuskat olivat saattaneet hänet samanlaiseen tilaan.
Tess luotti häneen niin täydellisesti, ettei hän valveilla eikä nukkuessaan pelännyt häntä vähääkään. Vaikka Clare olisi tullut revolveri kädessä, ei se olisi saanut hänen luottamustaan horjumaan, hän olisi sittenkin pitänyt häntä suojelijanaan.
Clare tuli hänen luoksensa, kumartui häntä kohti ja mutisi:
— Kuollut, kuollut, kuollut!
Sitten hän loi häneen sanomattoman surullisen katseensa, sulki hänet syliinsä ja kietoi hänet hurstiin aivan kuin käärinliinaan. Nosti sitten hänet vuoteelta yhtä suurella kunnioituksella kuin kuolleelle osotetaan, ja kantoi hänet huoneen poikki mutisten:
— Poloinen, poloinen Tessini — rakkahin Tess kultani! Suloinen, oiva, vilpitön tyttöni!
Nämä hyväilevät sanat, joita miehensä niin ankarasti oli päivällä karttanut lausumasta, tuntuivat sanomattoman suloisilta hänen kipeästä, lempeä janoavasta sydämestään. Vaikka olisi ollut kysymyksessä oman henkensä pelastaminen, ei hän olisi tahtonut tehdä tästä loppua liikuttamalla itseään tai ryöstäytymällä irti. Niin hän lepäsi hievahtamatta, melkein henkeä pidättäen, ja ihmetteli mitä Angel aikoi hänelle tehdä. Clare kantoi hänet portaille.
— Vaimoni on kuollut — kuollut, kuollut, hän mutisi.
Hän pysähtyi nojaten Tessiä hetkisen kaidepuuta vasten. Aikoiko hän heittää hänet alas?
Itsensäsuojelemisvaisto oli miltei kuollut Tessissä, hän tiesi Angelin huomenna jättävän hänet, kenties ainaiseksi ja siksi hän ennemmin nautti hänen sylissään uinumisesta kuin pelkäsi uhkaavaa vaaraa. Kunpa voisivat vain pudota yhdessä ja molemmat ruhjoutua kuoliaaksi, kuinka ihana ta se olisi!
Ei antanut Angel kuitenkaan hänen pudota, nojasi vain häntä kaidetta vasten ja suudelman painoi hänen huulilleen — huulille, joita hän päivällä oli ylenkatsonut. Tarttui sitten uusin voimin häneen kiinni ja alkoi laskeutua portaita. Portaiden narina ei saanut häntä heräämään, ja he saapuivat onnellisesti alakertaan. Hän irrotti toisen kätensä hetkeksi ja sysäsi oven auki. Ovessa hän löi varpaansa kynnykseen, mutta ei tuntunut tietävän siitä mitään. Pihalla hän nosti Tessin olalleen, jotta häntä oli helpompi kantaa. Matka suuntautui kohti jokea, joka juoksi kivenheiton päässä.
Tess ei ollut vielä päässyt hänen aikomuksensa perille, jos hänellä semmoista olikaan, ja huomasi äkkiä ajattelevansa asiaa, niinkuin se koskisi jotakuta vierasta henkilöä. Turvallisena oli hän antautunut hänen huostaansa, tuntui herttaiselta ajatella, että Angel piti häntä yksinomaisena omaisuutenaan, jonka kanssa sai menetellä miten tahtoi. Kohta tapahtuvaa eroa ajatellessa tuntui sangen lohduttavalta, että hän tosiaan piti häntä vaimonaan, omana Tessinään eikä heittänyt häntä pois, vaikka saattoikin vaaranalaiseksi.
Ah! nyt hän ymmärsi mitä Angel uneksi — tuosta sunnuntaiaamusta, jolloin hän oli kantanut hänet tulvaveden poikki samoin kuin toisetkin tytöt, jotka rakastivat häntä miltei yhtä paljon kuin hänkin, jos se oli mahdollista, mitä Tess ei ottanut oikein myöntääkseen.
Clare ei mennyt sillan yli, vaan pitkin joen rantaa myllyn kohdalle, missä viimein pysähtyi.
Joki suikerteli mutkia tehden niittyalangon halki, kierteli pikku saaria ja laajeni lopulta vuolaaksi virraksi. Juuri sillä kohdalla, missä Clare seisoi, oli virta väkevä ja syvä. Oli siinä pikku siltakin, mutta syystulva oli vienyt käsipuut, jättäen jälelle vain moniaita lankkuja melkein veden rajaan. Vakavatakin päätä huimasi siitä kulkiessa. Tess oli usein nähnyt ikkunasta, kuinka nuoret miehet keikkuivat lankuilla näyttämässä rohkeuttaan ja taitoaan. Hänen miehensä oli kai myöskin katsellut heidän temppujaan, joka tapauksessa hän astui lankulle ja suljuttaen toista jalkaansa alkoi liikkua eteenpäin.
Aikoiko hän hukuttaa hänet? Kenties. Paikka oli yksinäinen, ja virta tekisi kyllä tehtävänsä. Hukuttakoon vain, jos tahtoo; parempi sekin kuin huominen ero.
Vesi vilisi ja kohahteli heidän allansa, ja kuun heijastus läikkyi aalloilla, jotka kulettivat myötänsä vaahtokimppuja. Jos he nyt molemmat putoaisivat virtaan, niin heidän käsivartensa olisivat siksi lujasti toisissaan kiinni, etteivät he voisi pelastua. Melkein tuskitta he läksisivät maailmasta, ei kukaan nuhtelisi häntä, eikä Clareakaan siitä, että tämä oli ottanut hänet vaimokseen. Suloinen olisi ollut viimeksi yhdessä vietetty puoli tuntia, mutta jos he eläisivät siihen saakka kun hän heräisi, niin ankara olisi hän jälleen, ja tämä hetki hupenisi kalpeaksi unelmaksi.
Tempaiseisi vain pikkusen, heilahtaisi sylissä, ja virtaan he vajoisivat… Teki hänen mielensä, mutta ei uskaltanut. Kuinka vähän hän omasta hengestään välitti, sen hän oli osottanut, mutta ei hänellä ollut oikeutta saattaa toisen henkeä vaaranalaiseksi. Ja onnellisesti Clare saapui taakkansa kera toiselle rannalle.
He olivat vanhan luostarin alueella. Clare ohjasi askelensa vanhan kuorin raunioille. Pohjoispuolisen muurin vieressä oli tyhjä kivikirstu, laitettu aikoinaan jollekin abbotille. Tähän hän huolellisesti laski taakkansa, suuteli Tessiä toisen kerran ja hengitti syvään, aivan kuin raskas paino olisi sydämeltä vieritetty. Sitten hän paneutui pitkälleen maahan ja vaipui heti kuolonraskaaseen horrokseen. Sielunjännitys, joka oli ajanut hänet liikkeelle, laukesi viimeinkin.
Tess kohosi istualleen kirstussa. Vaikka yö oli kuiva ja lauhanlainen, oli kuitenkin vaarallista levätä maassa niin vähissä vaatteissa kuin Angel. Jos hänet jätti siihen, niin hän arvattavasti nukkui aamuun ja vilustui kuoliaaksi. Hän oli kyllä kuullut semmoista unissakävijöille tapahtuneen. Mutta uskaltaisiko hänet herättää ja ilmottaa hänelle, mitä hän oli tehnyt, koska häntä varmaan harmittaisi kuulla hullutuksestaan. Tess nousi kivivuoteeltaan ja pudisti Clarea hiljaa käsivarresta, mutta ei saanut häntä hereille.
Jotain täytyi kuitenkin tehdä; Tessiä alkoi värisyttää, sillä hurstista ei juuri lämpöä lähtenyt. Jännitys oli kyllä taannoin pitänyt häntä lämpimänä, mutta tuo autuas hetki oli nyt ohi.
Äkkiä hänelle pälkähti päähän koettaa houkuttelemalla saada hänet liikkeelle ja niin hän kuiskasi hänen korvaansa niin lujasti kuin taisi:
— Jatketaan matkaa, kultaseni! — tarttuen samalla hänen käsivarteensa. Tess huokaisi helpotuksesta nähdessään hänen mielellään tottelevan. Hänen sanansa olivat nähtävästi johtaneet hänet jälleen uneensa, mikä näytti siirtyneen aivan uuteen vaiheeseen: hän luuli Tessin nousseen ylös haudasta ja nyt saattavan häntä taivaaseen.
Tess johti hänet pois raunioilta suurelle sillalle ja viimein kotiin. Hän oli paljain jaloin, ja kivet raapivat jalat verille. Mutta Clare oli sukkajalassa eikä näyttänyt tietävän niistä mitään.
Ei ollut enää hätää: Tess asetti hänet sohvalle nukkumaan, kääri lämpimiä peitteitä ympärille ja sytytti tulen uuniin. Arveli hän Claren heräävän tästä syntyvään kolinaan, jopa toivoikin sitä salaa. Mutta niin tuiki uupunut hän oli, ettei mikään häirinnyt hänen untaan.
Heti kun he tapasivat toisensa seuraavana aamuna, niin Tess huomasi, ettei Clarella ollut aavistustakaan öisistä tapahtumista, joskin hän tiesi, ettei hän ollutkaan nukkunut koko aikaa rauhassa.
Clare pysyi kiinni päätöksessään: tänä päivänä oli erottava. Ei hän ollut suutuksissaan eikä pahalla päällä, tyynellä mielellä vain aikoi noudattaa vakaumustaan.
Einettä syödessään ja kapineita kokoon sääliessään hän näytti niin uupuneelta, että Tess tuskin saattoi olla kertomatta viime yön vaiheista. Mutta malttoi hän kuitenkin mielensä ajatellessaan, että hän saattoi pahastua, jopa loukkaantua kuullessaan, että oli unissaan osottanut hänelle hellyyttä, mitä järki ei hyväksynyt. Yhtä tyhmäähän se oli kuin olisi nauranut selvälle miehelle hullutuksista, joita hän päihtyneenä oli tehnyt. Sitä paitsi hän kenties himmeästi muisti, mitä yöllä oli tapahtunut, eikä tahtonut virkkaa siitä mitään, peläten hänen käyttävän tilaisuutta rukoillakseen häntä jäämään paikoilleen.
Clare oli kirjeellä tilannut vaunut lähimmästä kaupungista, ja ne saapuivat aamupäivällä. Tess ymmärsi, että ero oli edessä — ainakin ero toistaiseksi, sillä Claren viime yönä osottama hellyys herätti hänen mielessään toiveita valoisammasta tulevaisuudesta.
He nousivat vaunuihin myllärin ja apuvaimon ihmetellessä heidän äkillistä lähtöään. Mutta Clare sanoi sen johtuvan siitä, ettei mylly ollut uudenaikainen, jommoiseen hän tahtoi tutustua, mikä olikin totta. Muutoin ei heidän käytöksessään mikään osottanut epäsovun heidän elämäänsä murjovan. Näytti aivan luonnolliselta, että he olivat lähdössä tervehtimään ystäviään.
Heidän matkansa kävi Talbothaysin meijerin ohi, mistä he muutamia päiviä sitten olivat lähteneet juhlallinen riemun tunne rinnassa, ja kun Clare tahtoi selvittää asiansa mr Crickin kanssa, ei Tess juuri voinut olla käymättä rouvaa tervehtimässä; hetihän muussa tapauksessa olisi herännyt epäluuloja, miten heidän asiansa oikeastaan olivat.
Tehdäkseen käyntinsä niin vaatimattomaksi kuin suinkin he jättivät vaunut valtamaantielle ja astuivat loppumatkan jalkaisin toinen toisensa rinnalla.
Pajukko oli leikattu, ja he saattoivat sen yli nähdä paikan, mihin Clare oli seurannut Tessiä, kun hän pyysi häntä vaimokseen. Vasemmalla puolella oli puutarha, missä hän hurmaantuneena oli kuunnellut Claren harpun säveliä, ja loitompana nurmi, missä Clare oli häntä ensi kerran suudellut. Mutta kesän heleä kuva oli tummennut, luonto näytti synkältä harmaassa, kylmässä puvussaan.
Meijerinisäntä näki heidät pitkän matkan päästä ja riensi heitä vastaan ylen lystikäs ilme kasvoillaan. Jo tuli mrs Crickikin, ja koko joukko vanhoja tuttavia, mutta Rettyä ja Mariania ei näkynyt.
Tess hymyili heidän onnitteluilleen ja leikillisille viittauksilleen, jotka itse asiassa koskivat häneen varsin kipeästi. Hän ja Clare olivat päättäneet pitää onnettomuutensa salassa ja käyttäytyä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Tess sai kuulla jälleen tarinan Rettyn ja Marianin vaiheista, vaikka hän kernaasti olisi ollut sitä kuulematta. Retty oli mennyt isänsä luo, ja Marian oli lähtenyt etsimään toista paikkaa. Crick pelkäsi, ettei hänen hyvin kävisi.
Haihduttaakseen tarinan herättämää surullista tunnelmaa Tess meni navettaan heittämään jäähyväisiä mielilehmilleen, taputtaen niitä kutakin erikseen. Kun hän ja Clare lähtiessään seisoivat vierekkäin, aivan kuin olisivat kiintyneet toisiinsa mitä hellimmillä siteillä, olisi tarkka katsoja huomannut heidät omituisen surumielisinä; he seisoivat niin lähekkäin, että käsivarret koskivat toisiinsa ja Tessin hame koski Clareen, sanoivat "me" puhutellussaan muita ja olivat kuitenkin niin äärettömän kaukana toisistaan.
Mutta mahtoi heissä olla huomattavissa jotain jäykkää ja pakotettua, erilaista kuin vastanaineiden tavallinen kainous, koskapa mrs Crick heti heidän mentyään virkkoi miehelleen:
— Kuinka sameilta Tessin silmät näyttivät! Niinhän he seisoivat kuin kaksi vahakuvaa ja puhuivat kuin unissaan! Eikö se sinun silmääsi pistänyt? Tessissä on aina ollut jotain omituista eikä hän nyt varsin näytä semmoiselta kuin hyvin toimeentulevan miehen nuori, uhkea morsian tavallisesti.
He nousivat jälleen vaunuihin ja ajoivat Nuzzleburiin asti, missä Clare päästi kyytimiehen. Vähän aikaa levättyä jatkettiin matkaa Tessin kotia kohti. Heidän uusi kyytimiehensä ei tiennyt, että he olivat naimisissa.
Pitkän taipalen takana tuli eteen tienristeys, jossa Clare pysäytti hevosen, sanoen Tessille, että jos hän aikoi käydä kotonaan, niin hänen, Claren, oli tässä heitettävä hänelle jäähyväiset. Kun kyytimiehen läsnäollessa ei käynyt vapaasti puheleminen, niin Clare pyysi Tessiä lähtemään vähän edemmä toista tietä pitkin. Hän suostui, ja käskettyään miehen odottamaan muutamia minuutteja he riensivät vähän loitomma.
— Puhutaanpa nyt asiat selviksi, sanoi Angel ystävällisesti. Välillämme ei ole mitään kaunaa, vaikka onkin jotain, jota minä en tällä kertaa siedä. Mutta koetanpa päästä siihen, että sietäisin. Joka tapauksessa ilmotan sinulle, heti kun olen päässyt itsestäni selville. Jos saan itseni sitä sietämään — jos se on toivottavaa ja mahdollista — niin tulen luoksesi. Mutta siihen saakka on parasta, ettet sinä koeta tulla luokseni.
Nämä ankarat sanat kaikuivat Tessin korvissa kuin kuolemantuomio. Hän näki selvään, millainen käsitys Angelilla oli hänestä: Angel ei voinut nähdä häntä muussa valossa kuin siinä, että hän oli hänet pahoin pettänyt. Mutta oliko hän sentään ansainnut kaiken tämän? Ei hän voinut ruveta vastaankaan väittämään. Hän toisti vain yksinkertaisesti Claren sanoja:
— Siihen saakka on parasta, etten minä koeta tulla luoksesi.
— Niin juuri.
— Saanko kirjottaa sinulle?
— Saat kyllä — jos sairastut tai tarvitset mitä tahansa. Toivon, ettei niin kävisi; niin että minä kenties kirjotan sinulle ensiksi.
— Hyväksyn ehtosi, Angel, sinähän parhaiten tiedät, minkä rangaistuksen minä ansaitsen, mutta — mutta — ethän toki tee sitä raskaammaksi kuin kantaa jaksan!
Sen enempää ei hän sanonutkaan. Jos Tess olisi ollut ovela, jos hän olisi käyttänyt naisten tavallisia temppuja, pyörtynyt, hyrskähtänyt hillittömään itkuun syrjäisellä maantiellä, niin kenties Clare ei olisi, jyrkistä tuumistaan huolimatta, häntä jättänyt. Mutta hänen kärsimysten murtama mielensä ei taipunut tämmöisiin temppuihin, ja niin hän itse edisti Angelin asiaa. Hänen alistumisensa kohtalon päätöksiin, mikä kenties oli ominaista koko D'Urbervillein perheelle, esti häntä koskettamasta moneen herkkään kieleen, jotka kukaties olisivat helähneet hänen hyväkseen.
Sitten puheltiin vain käytännöllisistä asioista. Clare antoi hänelle aika ison summan rahaa, jonka hän oli hankkinut pankistaan. Timantit, jotka testamentin määräyksen mukaan kuuluivat Tessille hänen elinaikansa, hän neuvoi tallettamaan pankkiin — hän lupasi ottaa sen tehtäväkseen — johon Tess myös mielellään suostui.
Kun nämä asiat oli selvitetty, niin Angel saattoi Tessin takaisin vaunuihin. Clare maksoi kyydistä ja ilmotti, mihin Tess oli kyydittävä. Sitten hän otti matkalaukkunsa ja sateenvarjonsa, ainoat tavarat, mitä hänellä oli mukanaan, heitti hänelle jäähyväiset, ja niin he erosivat.
Hevonen kiskoi vaunuja vastamäkeen, ja Clare katsoi niihin epämääräisesti toivoen, että Tess pistäisi päänsä ulos ikkunasta. Mutta Tessille ei johtunut tämä mieleenkään, ei hän olisi uskaltanut sitä tehdäkkään levätessään puoleksi tainnoksissa vaunujen nurkassa. Ja näin katosi Tess hänen nähtävistään, ja kun tuska kouristi hänen sydäntään, niin hän mutisi muuatta runosäettä, muuttaen sitä oman mielialansa mukaan:
"Jumalaeiole taivaassansa —vääryyttätäynnä on maa".
Tessin hävittyä mäen taa Clare kääntyi toisaannepäin ja läksi astelemaan omaa tietänsä käsittämättä, että hän vielä Tessiä rakasti.
38.
Kun Tess tuli Blackmoorin laaksoon ja synnyinseutu alkoi avautua hänen nähtäviinsä, niin hän tointui tainnoksistaan. Hänen mieleensä välähti ajatus: kuinka voisi hän astua vanhempainsa eteen?
Saavuttiin kylän laidassa olevalle portille. Portinavaaja oli ventovieras, ei sama vanha mies, joka tässä toimessa oli ollut monta vuotta ja joka oli Tessinkin tuntenut; ukko kai oli eronnut vuoden vaiheilla. Kun Tess ei ollut pitkään aikaan kuullut uutisia kotiseudultaan, niin hän kyseli portinvartijalta kuulumisia.