— Ei tänne juuri mitään kuulu, neiti, vastasi mies. Marlott on aina vain entisellään. Joitakin vanhuksia on kuollut. Niin, John Durbeyfieldin vanhin tytärhän se meni tällä viikolla naimisiin erään herrasmaanviljelijän kanssa; sulhanen oli niin ylhäinen, ettei kutsunut ketään morsiamen sukulaisia häihin, liian halpa-arvoisiksi katsoi. Ei mahtanut tietää, että Durbeyfieldkin on vanha aatelisherra, kuten nyt on saatu selville, vaikka hänen sukunsa on menettänyt omaisuutensa Rooman vallan aikaan. Siitä huolimatta parooni, joksi me nyt häntä nimitämme, vietti tyttärensä häitä parhaan mukaan: syötti ja juotti koko kylän, ja vaimonsa lauloi "Kirkkaassa Tilkassa" yhteentoista saakka illalla.
Vaikea oli Tessin tämän kuultuaan ajaa vaunuissa kimpsuineen kampsuineen kylän halki. Hän kysyi portinvahdilta, eikö hän saisi jättää kapineitaan tämän asuntoon vähäksi aikaa, ja kun tällä ei ollut mitään sitä vastaan, niin hän vei tavaransa mökkiin ja lähetti kyytimiehen pois. Syrjätietä hän sitten riensi kylään.
Nähdessään isänsä majan hän pysähtyi. Kuinka voisi hän astua sisään? Kotiväki varmaan tuumiskeli pirtissä, että hän oli pitkällä häämatkalla varakkaan miehensä kanssa, joka oli tekevä hänet onnelliseksi, kun hän olikin oven takana, ypö yksin, vailla muuta turvapaikkaa kuin isän maja.
Hän ei päässyt sisään aivan huomaamatta. Puutarhan aidan luona tapasi hänet muuan tyttö, hänen entinen koulutoverinsa. Kyseltyään kuinka Tess oli tänne tullut hän virkahti, kiinnittämättä huomiotaan Tessin alakuloiseen katseeseen:
— Mutta missä sinun suurisukuinen miehesi on, Tess?
Tess selitti hätäisesti hänen menneen jollekin asioimismatkalle, jonka perästä hän sanoi ystävälleen hyvästit ja riensi puutarhaan.
Hän kuuli äidin laulavan jossakin. Kohta hän näkikin hänet vääntämässä hurstia porstuassa. Ei huomannut äiti häntä, vaan lopetti työnsä ja meni sisään. Tess seurasi perästä.
Pesusoikko seisoi entisellä paikallaan, ja juuri kun äiti oli pistämäisillään kätensä suopavaahtoon, hän huomasi tulijan.
— Hyvänen aika — Tess? Lapseni! Luulin sinun olevan naimisissa, ihan tosi naimisissa tällä kertaa! Lähetimme hedelmäviiniä…
— Kyllä, äiti, naimisissa minä olenkin.
— Et vielä, kukaties?
— Olen, olen minä naimisissa.
— Naimisissa! Missä miehesi sitten on?
— Hän lähti matkoille joksikin aikaa.
— Lähti matkoille? Milloin teidät sitten vihittiin? Sinäkö päivänä kuin ilmotit?
— Niin, tiistaina.
— Ja tänään on lauantai, ja hän on jo matkoilla?
— Niin on.
— Mutta mitä tämä merkitsee? Sinullepa vasta mokomia miehiä sattuu!
— Äiti! — Tess kävi Joan Durbeyfieldin luo, laski päänsä hänen rinnoilleen ja puhkesi itkemään. — En tiedä kuinka sinulle kertoisin. Sinä sanoit minulle, etten saanut puhua hänelle mitään. Mutta minä puhuin hänelle, en voinut olla puhumatta, ja hän meni tiehensä.
— Voi, tyttö höpäkkö, tyttö höpäkkö! huudahti mrs Durbeyfield, räiskyttäen tulistuksissaan vettä itsensä ja Tessin päälle. — Voi kova lykky, että tämmöistä pitikin nähdä eläissään! Sanonpa vieläkin, että aika höpäkkö sinä olit.
Tess hyrskyi yhtenä kyyneltulvana; suru, jolle hän monena päivänä oli salpoja pannut, tulvahti nyt valloilleen.
— Tiedän, tiedän, tiedän minä sen! hän nyyhkytti. Mutta, äiti kulta, en minä sille mitään mahtanut! Hän oli niin hyvä, ja minusta tuntui häpeälliseltä pettää häntä. Jos — jos se olisi uudestaan tehtävä, niin tekisin samalla tavalla. En saattanut, en uskaltanut rikkoa häntä vastaan!
— Rikoit kuitenkin häntä vastaan mennessäsi hänen kanssansa naimisiin.
— Niin, niin, sepä juuri onnettomuuteni onkin! Luulin hänen saavan itsestäni laillisen eron, ellei hän tahtonut tekoani anteeksi antaa. Voi, jos tietäisitte, jos osapuilleenkaan tietäisitte, kuinka minä häntä rakastin, kuinka hartaasti minä halusin saada hänet omakseni ja millaisessa ahdistuksessa olin rakastaessani häntä ja toiselta puolen tahtoessani olla vilpitön häntä kohtaan.
Tess oli niin järkytetty, ettei hän voinut jatkaa, vaan voimatonna vaipui tuolille.
— No, no, tehty mi tehty! Vaan en ymmärrä miksi juuri minun lasteni pitää olla suurempia pölkkypäitä kuin muiden — mennä nyt lörpöttelemään mokomatakin asiaa, olisihan se ehtinyt sen tuonnempanakin kuulla.
Tässä mrs Durbeyfield hyrskähti itkemään säälistä itseään kohtaan.
— Ja mitähän se isäsikin sanoo, hän jatkoi. Ukko on jokikinen päivä istunut Rolliverissa ja "Kirkkaassa Tilkassa" ja puhunut häistä ja kuinka hänen sukunsa saavuttaisi jälleen entisen mahtavuutensa sinun kauttasi — ukko poloinen! Ja tämmöisen sopan olet sinä nyt laittanut! Herra hyvästi siunatkoon!
Ja kaiken hyvän lisäksi Tessin isä tuli pihaan samalla hetkellä. Ei hän kuitenkaan suoraa päätä astunut sisään. Mrs Durbeyfield lupasi itse kertoa hänelle pahat uutiset ja käski Tessin pysyä piilossa sen aikaa.
Ensimäisen pettymyksen puuskan ohi mentyä Joan Durbeyfield alkoi käsittää tätä asiaa samalla tavoin kuin hän oli käsittänyt tytön onnettomuuden, niinkuin hän olisi käsittänyt sateisen pyhäpäivän tai huonon perunavuoden — seikkana, joka oli tullut odottamatta ja jota ei voinut välttää, eikä minään varotuksena tai opetuksena.
Tess meni makuuhuoneeseen. Monta muutosta oli siellä tehty. Hänen vanha vuoteensa oli nyt kahden nuorimman lapsen hallussa. Hänelle ei ollut enää tilaa.
Hän saattoi kuulla, mitä alakerrassa tapahtui. Isä tuli sisään. Hänellä oli elävä kana kainalossa. Hän kävi nyt jalkaisin kaupungintorilla, koska hänen oli ollut pakko myydä toinen hevosensa. Kana kainalossa oli hän kulkenut aamusta asti ympäri kylää näyttääkseen ihmisille, että hän oli työssä ja touhussa, vaikka olipa kana kinttusiteissä maannut hyvänkin tunnin Rolliverin pöydän alla.
— Meillä oli tuolla puhe … alkoi Durbeyfield, jutellen seikkaperäisesti vaimolleen keskustelusta, joka kapakassa oli syntynyt papistosta sen johdosta, että hänen tyttärensä oli mennyt naimisiin pappismiehen pojan kanssa.
— Niitä nimitettiin ennen vanhaan sir'eiksi, samoin kuin esi-isiäni, sanoi hän, vaikka nykyään heille ei anneta sen kummempaa arvonimeä kuin "herra pastori". — Kun Tess oli toivonut, ettei hänen avioliitostaan nostettaisi suurta höläkkää, ei Durbeyfield ollut tapahtumasta lähemmin kertonut. Hän toivoi, että Tess peruuttaisi kieltonsa ja antaisi tarkempia tietoja miehestään. Vielä hän ehdotti, että nuori pariskunta ottaisi nimekseen D'Urberville, koska se oli parempi kuin Tessin miehen nimi. Sitten hän kysyi, oliko Tessiltä tullut tänään kirjettä.
Mrs Durbeyfield vastasi, että kirjettä ei ollut tullut, mutta Tess oli tullut itse. Ukko kävi ylen jörölle päälle kuultuaan uudesta kolauksesta, ryypyn ilostava vaikutus hävisi tuota pikaa. Häntä harmitti mitä ihmiset siitä sanoisivat, itse onnettomuus ei häneen suuresti koskenut.
— No, tämmöinenkö se olikin lorun loppu! sanoi parooni John. Tiedäthän että minulla on Kingsberin kirkon alla sukuhauta yhtä iso kuin Jollardin hovin olutkellari ja siellä kymmenittäin luurankoja, joilla ei historiassa vertaa! Arveleppas mitä ystäväni Rolliverissa ja "Kirkkaassa Tilkassa" nyt sanovat! Nauravathan ne pahukset, kikattavat ja toisiaan kylkeen pukkivat sanoen: — Vai tällä tavalla se tyttärenne pääsikin suuriin naimisiin, vai tällä tavalla te kohoatte yhtä mahtaviksi kuin esi-isänne kuningas Normannin aikana! Johan nyt! — Ei, se on jo liian paljon, minä lopetan itseni, hävitän arvonimeni ja kaikki — en kestä tätä kauempaa! Mutta pakkohan sen miehen on pitää hänet, kun kerran on naimisissa, vai mitä?
— Niin on, mutta Tess ei tahdo häntä pakottaa.
— Tokkohan se miehen ketale lie mennytkään hänen kanssaan naimisiin?Kunhan ei olisi samanlaista kuin ensi kerrallakin…?
Poloinen Tess, hän kuuli jo tarpeekseen, ei sietänyt enempää. Tympäisevältä tuntui täällä olo, kun vanhempansakin hänen sanojaan epäilivät. Omituisia olivat kohtalon oikut! Jos isä epäili hänen sanojaan, niin mitä sitten naapurit ja tuttavat? Kotona ei hän voinut kovin kauan viipyä!
Niin päätti hän olla kotona vain muutamia päiviä. Eräänä päivänä tuli Clarelta kirje, jossa hän lyhyesti ilmotti lähteneensä Pohjois-Englantiin katsomaan muuatta maatilaa. Tess sai tästä aiheen lähteäkseen pois kotoa, muka miehensä luo ja antaakseen vanhempainsa jäädä siihen luuloon, ettei epäsopu ollutkaan sen vaarallisempaa laatua. Ja osottaakseen, kuinka hyvä miehensä oli hänelle ollut, hän antoi äidilleen viisikolmatta puntaa niistä viidestäkymmenestä, jotka Angel oli hänelle lahjottanut. Sitä paitsi hän tahtoi näyttää, että Angel Claren vaimo kyllä saattoi tuommoisia summia luovuttaa. — Olkoon se vähäisenä palkkiona vaivoista ja nöyryytyksistä, joita olen teille viime vuosina tuottanut, hän sanoi. — Ja saatuaan näin arvokkuutensa säilymään hän läksi.
Paroonin talossa elettiin tämän perästä sangen huoletonta ja vilkasta elämää Tessin runsaan lahjan avulla, ja äiti sanoi, jopa uskoi itsekin, ettei nuorten pikku riita ollut sen pahempi, itsestään se painuisi, sillä eiväthän he voineet elää ilman toisiaan.
39.
Kolme viikkoa häiden perästä Clare käveli mäkeä alas Emminsterin pappilaa kohti. Mitä alemmaksi hän laskeutui sitä korkeammalle kohosi kirkon torni iltataivasta kohti, ikäänkuin udellakseen, miksi hän nyt saapui. Hän kulki kuin haamu, omain askeltenkin kapse kiusasi häntä.
Elämä esiintyi nyt hänelle toisessa valossa. Ennen hän oli kulkenut ikäänkuin ajatusten ja unelmien maailmassa; nyt hän luuli katselevansa ihmisiä kokeneen miehen silmällä, vaikkei hän oikeastaan vielä sitä ollut.
Ensimäisinä viikkoina häittensä jälkeen hän oli koneellisesti koettanut suorittaa loppuun maataloussuunnitelmiaan, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut ja tavalla, jota kaikkien aikain viisaat miehet ovat neuvoneet surun päivien varalle. "Pääasia on, ettei anna sielun rauhan häiriytyä", oli suuri pakanallinen siveydenopettaja sanonut. Samaa mieltä oli Clarekin. Mutta hänen rauhansa oli häiriytynyt. "Älköön sydämenne olko raskautettu eikä pelonalainen", oli nazarealainen lausunut. Juuri samaa Clarekin ajatteli, mutta hänen sydämensä oli raskas. Kernaasti olisi hän nyt tahtonut tavata nuo kaksi suurta ajattelijaa, puhuakseen heille kuin ihminen kanssa-ihmiselleen ja pyytääkseen heitä neuvomaan hänelle menettelytapansa!
Hänen surunsa muuttui vähitellen juroksi välinpitämättömyydeksi, kunnes hän lopulta kuvaili katselevansa elämäänsä syrjäisen henkilön tehottomalla mielenkiinnolla.
Hän oli katkerasti vakuutettu siitä, että koko tämä kurjuus johtui Tessin syntyperästä, siitä että hän sattui olemaan D'Urberville. Kuultuaan Tessin olevan tämän kuihtuneen suvun jälkeläisiä eikä syvien rivien tyttäriä, kuten hän hartaasti oli uneksinut, niin miksei hän ollut lujamielisesti hylännyt häntä, pysyen periaatteilleen uskollisena? Tähän vei hänet periaatteista luopuminen, ja ansaittu oli hänen rangaistuksensa.
Hän oli alakuloinen ja levoton, ja levottomuus lisääntyi päivä päivältä. Entä jos hän olikin kohdellut Tessiä pahoin? Hän söi tietämättä syömisestään, joi maistamatta. Hetkien verkalleen vieriessä ja tekojensa vaikuttimien astuessa nähtäviin hän havaitsi, kuinka erottamattomasti Tessin kuva yhtyi kaikkiin hänen tuumiinsa, sanoihinsa ja töihinsä.
Samoillessaan ympäri maata hän oli jonkun pikku kaupungin laidassa huomannut kirjavan taulun, jossa ilmotettiin Brasilian tarjoavan siirtolaismaanviljelijöille tavattomia etuja. Maata oli siellä saatavana pilkkahinnalla. Brasilia viehätti häntä uutuudellaan aika lailla. Siellä voisi Tess yhtyä häneen jälleen, uudessa maassa ja uusissa oloissa ei mikään estäisi heitä elämästä yhdessä. Sanalla sanoen, hänet valtasi kova halu lähteä Brasiliaan, varsinkin kun sinne matkustettiin juuri tähän aikaan vuotta.
Nämä tuumat mielessä hän palasi Emminsteriin kertoakseen vanhemmilleen suunnitelmistaan ja selittääkseen niin hyvin kuin taisi, miksi hän tuli ilman Tessiä, sillä oikeata syytä ei hän päättänyt koskaan ilmaista.
Kun Clare saapui pappilaan, niin uusi kuu paistoi hänen kasvoilleen, samoin kuin täysi kuu oli paistanut tuona yönä, jona hän kantoi käsivarsillaan vaimonsa munkkien kalmistoon. Mutta nyt hän näytti riutuneemmalta.
Clare ei ollut edeltäpäin ilmottanut tulostaan, jonka vuoksi hänen saapumisensa oli kotiväelle suuri yllätys. Isä ja äiti istuivat arkihuoneessa, mutta veljet eivät olleet kotona. Angel astui sisään ja sulki oven hiljaa jälkeensä.
— Mutta — missä on vaimosi, rakas Angel? huudahti hänen äitinsä.Sinäpä vasta hämmästytit meitä!
— Hän on jonkun aikaa äitinsä luona. Tulin vain kiireimmältään pistäytymään täällä, koska olen päättänyt lähteä Brasiliaan.
— Brasiliaan! Roomalaiskatolilaisiahan siellä ovat kaikki ihmiset!
— Ovatko? En ole tuota tullut ajatelleeksi. Mutta eipä tämä ikävä uutinenkaan voinut jäähdyttää vanhempain mielenkiintoa poikansa naima-asioihin.
— Saimme kolme viikkoa sitten lyhyen tiedonannon, että häät on pidetty, sanoi äiti, ja isäsi lähetti vaimollesi kummimummosi lahjan, kuten tiedät. Tietysti oli parempi, ettei meistä kukaan ollut läsnä, varsinkin kun tahdoit viettää häät meijerissä etkä hänen kotonaan, missä se sitten lieneekään. Kovinhan sinun olosi olisi tuntunut tukalalta, eikä meilläkään olisi iloa ollut. Veljesi olivat aivan samaa mieltä kuin mekin. Kun se nyt on tehty, niin emme valita, etenkin, jos hän sopii sinulle kumppaniksi elämäntehtävään, jonka olet itsellesi valinnut, hyläten evankeliuminjulistajan kutsumuksen. Mutta kaikissa tapauksissa olisin suonut nähneeni hänet ennen, Angel, tai kuulleeni hieman enemmän hänestä. Emme lähettäneet teille mitään häälahjaa, kun emme tienneet, mikä häntä parhaiten miellyttäisi, mutta ymmärräthän toki, että aijomme antaa sen vähän tuonnempana. Rakas poikani, emmehän me ole katkeralla mielellä sinua kohtaan, mutta olemme katsoneet parhaimmaksi olla osottamatta ystävällisyyttämme vaimollesi, ennenkuin olemme hänet nähneet. Etkä sinä tuonutkaan häntä tullessasi! Omituiselta se tuntuu. Mitä on tapahtunut?
Hän vastasi, että he olivat pitäneet parhaimpana järjestää asiat niin, että Tess meni kotiinsa siksi aikaa kuin hän kävi vanhempainsa luona.
— Saatanhan sen teille sanoa, rakas äiti, jatkoi hän. Tarkotukseni oli, ettei hän tulisi tähän taloon, ennenkuin voisi esiintyä täysin luontevasti. Tämän Brasilian-tuumani olen vastikään saanut päähäni. Jos tulee lähtö, ei hän tietysti voi seurata minua tällä ensi matkalla. Hän jää äitinsä luo, kunnes minä palaan.
— Enkö minä saa häntä nähdä ennen lähtöäsi?
Angel pelkäsi, ettei se käynyt päinsä. Hän palaisi kyllä vuoden perästä, jos matkustaisi heti, ja sitten he saisivat nähdä Tessin, ennenkuin hän läksisi pois toisen kerran — hänen kanssansa.
Kiireisesti laitettu illallinen oli pöydällä, ja syödessään Clare selitteli lähemmin suunnitelmiaan. Mutta äiti oli yhä pettyneellä mielellä. Into, jolla Angel viime kerralla oli puhunut Tessistä, oli herättänyt hänessä myötätuntoisuutta; hän oli jo alkanut kuvailla mielessään, että Nazaretistakin saattoi tulla jotain hyvää — ihastuttava nainen Talbothaysin meijeristä. Hänen silmänsä tähystivät poikaa, kun tämä söi.
— Mutta etköhän voisi kuvailla, millainen hän on? Varmasti hän on kaunis, Angel?
— Siitä ei ole epäilemistäkään, tämä vastasi innolla, mikä oli omansa peittämään hänen katkeruuttaan.
— Ja että hän on puhdas ja siveä, sitä ei tarvitse kysyäkkään?
— Tietysti hän on puhdas ja siveä.
— Jo nyt näenkin hänet edessäni. Sinä sanoit tuonnottain, että hän on hienopiirteinen: hänellä on pehmeät, punaiset huulet kuin Cupidon jousi, mustat silmäripset ja kulmakarvat, tavattoman vahva palmikko ja suuret punasinervänmustat silmät.
— Niin sanoin, äiti hyvä.
— Näen hänet varsin hyvin. Ja niin syrjässä eläen hän tuskin on nähnyt ketään nuorta herrasmiestä, ennenkuin sinut näki?
— Tuskinpa vain.
— Sinä olit siis hänen ensi lempensä?
— Tietysti.
— Onpa huonompiakin vaimoja kuin nuo yksinkertaiset, hempeät, tanakat maalaistytöt. Tosin olisin toivonut — mutta koska poikani antautuu maanviljelijäksi, niin varsin luonnollistahan on, että hänen vaimonsa on tottunut maaelämään.
Isä ei niin paljon udellut, mutta kun raamatuntunti oli käsissä — heillä oli tapana lukea joku luku raamatusta ennen iltarukousta — niin hän sanoi vaimolleen:
— Koska Angel on kotona, niin sopii mielestäni lukea kolmaskymmenesensimäinen luku Sananlaskuja sen luvun asemesta, joka muutoin järjestyksessä olisi seurannut.
— Niin kyllä, vastasi mrs Clare. Kuningas Lemuelin sanat. (Hän tunsi raamatun yhtä hyvin kuin miehensä.) — Rakas poikani, isäsi lukee meille luvun, jossa siveätä vaimoa ylistetään. Osaamme tietysti sanomattakin sovittaa sanat poissa olevaan. Suojelkoon Herra häntä kaikilla hänen teillänsä!
Claren kurkku tuntui tukkeutuvan. Kaksi vanhaa palvelijaa astui sisään, jonka perästä isä alkoi lukea: "Kuka voi löytää toimellisen vaimon? Sillä hän on kalliimpi kuin kaikkein kalliimmat päärlyt. Hän nousee yöllä ja antaa perheellensä ruokaa ja piioillensa heidän osansa. Hän vyöttää kupeensa väkevyydellä ja vahvistaa käsivartensa. Hän näkee askareensa hyödyllisiksi: hänen kynttiläänsä ei sammuteta yöllä. Hän katselee kurkistellen, kuinka hänen huoneessansa kaikki asiat ovat, ja ei syö laiskuudessa leipäänsä. Hänen poikansa tulevat ja ylistävät häntä autuaaksi, hänen miehensä kiittää häntä (sanoen): moni tytär käyttää itsensä kauniisti; mutta sinä käyt ylitse heidän kaikkein."
Kun rukoushetki oli päättynyt, niin äiti sanoi: — Ajattelin koko ajan kuinka hyvin isäsi lukemat sanat sopivat morsiameesi. Näet, että toimelias vaimo on paras, ei laiskuri eikä hieno hempula, vaan se, joka antaa käsiensä, päänsä ja sydämensä tehdä työtä toisten hyväksi. "Hänen poikansa tulevat ja ylistävät häntä autuaaksi, hänen miehensä kiittää häntä: moni tytär käyttää itsensä kauniisti, mutta hän käy ylitse heidän kaikkein." Kunpa olisin hänet nähnyt, Angel! Koska hän on puhdas ja siveä, niin en häneltä muuta olisi kaivannutkaan.
Clare ei kestänyt tätä kauempaa. Hänen silmänsä olivat kyynelissä, jotka loistivat kuin sula lyijy. Hän toivotti kiireisesti hyvää yötä noille hurskaille, yksinkertaisille ihmisille, joita hän niin suuresti rakasti ja jotka eivät tunteneet perkelettä, maailmaa ja lihaa omassa sydämessään. Hän meni huoneeseensa.
Äiti seurasi häntä ja koputti hänen ovelleen. Clare avasi sen ja huomasi äitinsä seisovan siinä huolestuneen näköisenä.
— Angel, hän kysyi, eiköhän jotain ole hullusti, kun sinä näin pian lähdet matkaan? Sinä näytät kovin oudolta.
— Saatanpa näyttää, äiti, vastasi hän.
— Koskeeko asia häntä? Poikani, tunnen, että välillänne on jotain erikoista. Oletteko riitaantuneet näiden kolmen viikon aikana?
— Emme ole oikeastaan riitaantuneet, hän sanoi. Olemme olleet vain eri mieltä —
— Angel, ei kai hänen entisissä vaiheissaan ole mitään arveluttavaa kohtaa?
Äidin vaistolla hän oli koskettanut pojan arimpaan paikkaan; hän oli lukenut Angelin onnettomuuden hänen huolestuneista kasvoistaan.
— Hän on tahraton, vastasi poika. Vaikka ijankaikkinen helvetti olisi hänet perinyt, niin saman valheen hän ehdottomasti olisi singahuttanut.
— Muusta ei ole väliäkään. Tuskinpa mikään vetää puhtaudessa vertoja viattomalle maalaistytölle. Joskin hän alussa saattaa käytöstavallaan loukata hienotuntoisuuttasi, niin pian sinä kuitenkin hänet mieleiseksesi opetat.
Tässä sokeassa jalomielisyydessä oli purevata ivaa ja se saattoi Claren huomaamaan, että hän oli avioliittonsa kautta tuhonnut yhteiskunnallisen asemansa, jota hän ennen ei ollut tullut ajatelleeksi. Omasta puolestaan ei hän kyllä suurin asemastaan välittänyt, mutta vanhempainsa ja veljiensä vuoksi olisi hän tahtonut tehdä sen ainakin arvossa pidettäväksi. Ja kun hän nyt katseli kynttilän liekkiä, niin se tuntui äänettömästi huomauttavan hänelle, että sen oli määrä loistaa järkeville ihmisille ja että narrin kasvojen valaiseminen oli siitä vastenmielistä.
Hieman tyynnyttyään hän tunsi vihaavansa poloista vaimoaan siitä, että tämä oli saattanut hänet asemaan, joka pakotti hänet pettämään vanhempiaan. Hän melkein puheli hänelle vihoissaan, aivan kuin vaimo olisi ollut samassa huoneessa. Mutta sitten hän oli kuulevinaan hänen leppoisen, suostuttelevan äänensä, oli tuntevinaan, kuinka hänen sametinpehmoiset huulensa koskettivat hänen otsaansa, luuli tuntevansa hänen lämpimän hengityksensä.
Tänä samana yönä hänen vaimonsa ajatteli, kuinka suuri ja hyvä hänen miehensä oli. Mutta heidän kummankin yläpuolella häilyi synkempi varjo kuin minkä Angel Clare näki, nimittäin hänen oman luontonsa rajaviivat. Sillä huolimatta näennäisestä itsenäisyydestään, oli hän muutamissa suhteissa tapojen ja sovinnaisuuden orja. Ei kukaan profeetta ollut sanonut hänelle, eikä hänessä itsessään ollut niin paljoa profeettaa, että olisi sen tehnyt, että hänen vaimonsa ansaitsi parhaiten kuningas Lemuelin ylistyksen, sillä hän inhosi pahaa yhtä paljon kuin kuka tahansa, eikä hänen siveellistä arvoaan ollut mitattava sen mukaan, mitä hänelle oli tapahtunut, vaan mitä hän oli itse tahtonut ja tehnyt. Ja sitä paitsi joutuu läheinen olento aina kärsimään sellaisissa tapauksissa, koska ei mikään ole verhoamassa sen surkeutta; kun taas kaukainen hämärä olento joutuu kunnioitetuksi, sillä etäisyys muuttaa sen tahrat tekohyveiksi. Clare pani painoa siihen, mitä Tess ei ollut; näin hän jätti ottamatta huomioon mitä hän oli ja unohti että vaillinainen voi merkitä enemmän kuin kokonainen.
40.
Aamiaista syödessä tarinoitiin Brasiliasta, ja kaikki kokivat toivehikkaalla mielellä katsella Claren suunnitelmia, vaikkapa tiesivätkin muutamain työmiesten käyneen tuossa maassa ja palanneen sieltä samana vuonna.
Sitten Angel läksi kaupungille toimittamaan asioitaan, kävi pankissakin ja otti kaikki sinne tallettamansa rahat. Paluumatkallaan hän tapasi Mercy Chantin kirkon kohdalla, jonka seinistä hän näytti aina pistäyvänkin ulos, milloin Clare kulki ohi. Hänellä oli sylissään kantamus raamattuja, ja semmoinen oli hänen elämänkatsomuksensa, että muille ihmisille sydämen tuskia tuottavat tapaukset lehauttivat autuaallisen hymyn hänen huulilleen.
Hän oli jo kuullut Claren matkatuumista ja kehui niitä vallan erinomaisiksi.
— Saattaapa kyllä olla mainio yritys, vastasi Clare. Mutta rakas Mercy, elämä siellä on mennyttä kalua. Eikö liene parempi mennä luostariin.
— Luostariin! Mitä sinä sanotkaan?
— Kuinka niin?
— Mies poloinen — munkkihan täytyy olla, jos mieli päästä luostariin, ja luonnollisesti roomalaiskatolinen.
— Ja katolinusko on synti, ja synti kadotus! Jopa olenkin huonoilla jälillä.
—Minäolen ylpeä, että olen protestantti, sanoi tyttö ankarasti.
Silloin Clare tuntui joutuvan pahan hengen valtaan ja alkoi ladella Mercylle mitä vääräuskoisimpia ajatuksia. Hän nauraa hohotti tytölle vasten naamaa nähdessään, kuinka kauhistunut hän oli, mutta lakkasi nauramasta huomatessaan Mercyn olevan kovin huolissaan hänen tähtensä.
— Rakas Mercy, hän sanoi, suo anteeksi, taidan menettää järkeni.
Samaa Mercykin ajatteli, ja niin he erosivat. Clare palasi kotiinsa talletettuaan Tessin timantit pankkiin, kunnes paremmat päivät koittaisivat. Sitä paitsi hän jätti pankkiin kolmekymmentä puntaa lähetettäväksi Tessille milloin hän pyytäisi ja kirjotti siitä Tessille, osottaen kirjeensä Blackmoorin laaksoon. Tämän summan ynnä aikaisemmin antamansa viisikymmentä puntaa hän toivoi riittävän hänen tarpeihinsa, varsinkin kun hän oli pyytänyt Tessiä päinvastaisessa tapauksessa kääntymään hänen isänsä puoleen.
Hän piti parhaana olla ilmottamatta vanhemmilleen Tessin osotetta, ja kun näillä ei ollut aavistustakaan, mitä nuorten välillä oli tapahtunut, niin eivät he sitä pyytäneetkään. Samana päivänä hän läksi vanhempainsa luota, sillä hän tahtoi suoriutua joutuin asioistansa.
Yksi asia oli hänen vielä toimitettava ennen matkalle lähtöään, hänen oli käytävä Wellbridgessa maksamassa asunnon vuokra siltä ajalta, minkä hän Tessin kanssa oli siellä oleskellut, jättämässä avain isännälle ja ottamassa pois jälelle jääneet kapineet.
Tämän katon alla oli häntä elämänsä suurin suru kohdannut. Mutta kuitenkin, kun hän avasi oven ja astui sisään, välähti hänen mieleensä suloisia muistoja: hän muisti kuinka he olivat iloisina saapuneet sinne tuona iltana, kuinka hauskalta oli tuntunut olla lähellä häntä, kuinka he olivat syöneet ensi kerran yhdessä ja istuneet käsi kädessä pesävalkean ääressä!
Isäntä ja emäntä olivat ulkotöillä Claren tullessa, ja hän sai olla vähän aikaa yksin huoneessa. Hänen povessaan väreili tunteita, joita hän ei juuri ollut odottanut, ja niiden vallassa hän meni Tessin makuuhuoneeseen, joka ei koskaan ollut hänen makuuhuoneenaan. Vuode oli viehättävästi järjestetty, ihan siltä jäleltä kuin Tess oli sen lähtöaamuna laittanut. Mistelinoksa riippui vielä entisellä paikallaan. Oli se kuitenkin jo vähän kuihtunut. Angel otti sen ja heitti sen uuniin.
Siinä seistessään häntä rupesi ensi kerran epäilyttämään, oliko hän menetellyt viisaasti, vielä vähemmin jalomielisesti. Mutta eikö häntä oltu kauheasti petetty? Näiden ristiriitaisten tunteiden murjomana hän heittäysi polvilleen vuoteen viereen ja kyyneleitä herahti hänen silmiinsä.
— Oi, Tess, jos vain olisit puhunut minulle ennemmin, niin olisin antanut sinulle anteeksi, hän mutisi.
Kuullessaan askeleita alhaalta hän nousi ja meni portaille. Alhaalla seisoi muuan nainen; hän käänsi päätänsä, ja Angel näki, että se oli kalpea, mustasilmä Izz Huett.
— Mr Clare, hän sanoi, läksin tervehtimään teitä ja mrs Clarea ja kysymään voitteko hyvin.
Tämä oli tyttö, jonka salaisuuden hän oli arvannut, mutta joka ei tiennyt hänen salaisuuttaan, rehti tyttö, joka rakasti häntä — josta olisi tullut yhtä hyvä, melkein yhtä hyvä maamiehen vaimo kuin Tessistä.
— Olen täällä yksin, sanoi Clare, emme asu enää täällä. — Hän selitti millä asialla hän oli ja kysyi:
— Mitä tietä sinä menet kotiin, Izz?
— En minä mene Talbothaysiin, vastasi hän, kotini ei ole enää siellä.
— Miksikä ei?
Izz katseli maahan.
— Siellä tuntui niin tyhjältä ja ikävältä, että läksin pois. Tuota tietä minä menen, hän sanoi viitaten tielle päin, jota Clarenkin oli mentävä.
— Ka, joko sinä lähdet? Pääset minun kyydissäni vähän matkaa.
Hänen kalpeille kasvoillensa kohosi heleä puna.
— Kiitoksia paljon, mr Clare.
Kohta hän tapasi isännänkin ja selvitti asiansa hänen kanssaan. Sitten molemmat nousivat vaunuihin.
— Minä lähden pitkälle matkalle, Izz, hän sanoi ajaessaan. Aijon käydäBrasiliassa.
— Mitä mrs Clare niin pitkästä matkasta arvelee? kysyi Izz.
— Ei hän lähde vielä mukaan, vasta jonkun vuoden kuluttua. Minä menen tutkimaan oloja, katsomaan miltä elämä sillä puolen maailmaa näyttää.
Ajoivat kotvan matkaa mitään virkkamatta.
— Kuinka toiset voivat? kysyi Clare viimein. Kuinka Retty jaksaa?
— Kun hänet viimeksi tapasin, oli hän kovin oudon näköinen. Hän oli laihtunut, kasvot olivat aivan kuopalla — eikö kuihtune koko tyttö! Ei häneen kukaan enää rakastu, sanoi Izz hajamielisenä.
— Entä Marian?
Izz hiljensi ääntänsä.
— Marian juo.
— Mitä ihmeitä!
— Niin tekee. Meijerimies käski hänet pois työstään.
— Entä sinä?
— En minä juo enkä ole sairaskaan. Mutta — laulamisesta ei tule mitään aamuisin.
— Miksei? Ennenhän sinä heläyttelit koko somasti lempilaulujasi aamulypsyllä.
— Niin kyllä. Laulelin siihen aikaan kun te tulitte Talbothaysiin, vaan en sen perästä.
— Miksi se siihen lakkasi?
Izz loi mustat, säihkyvät silmänsä häneen vastauksen asemesta.
— Izz, ymmärrän sinua, hän sanoi vaipuen ajatuksiinsa. Ajatteles, jos olisinsinuapyytänyt vaimokseni!
— Jos olisitte pyytänyt, niin omanne olisin ollut ja olisittepa saanut vaimon, joka teitä rakasti.
— Aivanko todella?
— Niin totta kuin tämä päivä, sanoi hän hiljaa. Hyvä Jumala, ettekö sitä koskaan arvannut?
He tulivat paikalle, josta tie poikkesi erääseen kylään.
— Minun pitää tässä erota. Asun tuolla kylässä, sanoi Izz äkkiä oltuaan vaiti siitä saakka kuin oli tehnyt tunnustuksensa.
Clare seisautti hevosen. Hän oli suuttunut kohtaloonsa ja karvas oli hänen mielensä yhteiskunnallisia sääntöjä vastaan, sillä nehän olivat ahdistaneet hänet umpikujaan, josta ei päässyt kunnialla yli ei ympäri. Miksei kostaisi yhteiskunnalle järjestämällä asiansa oman mielensä mukaan, sen sijaan että taipui suutelemaan sovinnaisuuden ruoskaa?
— Menen yksin Brasiliaan, Izz, hän sanoi. Olen eronnut vaimostani persoonallisista syistä enkä matkan takia. Saattaa käydä niinkin, ettemme enää koskaan elä yhdessä. Kenties en voi sinua rakastaa, mutta — etkö tahdo tulla mukaani hänen sijastaan?
— Ihanko todella te minua pyydätte?
— Ihan. Minua on kohdeltu siksi pahoin, että olen huojennuksen tarpeessa. Ja sinä ainakin rakastat minua omaa voittoa pyytämättä.
— No hyvä — minä tulen mukaanne, sanoi Izz hetken vaijettuaan.
— Tuletko? Tiedätkö mitä se merkitsee?
— Merkitsee, että saan olla kanssanne sen ajan minkä siellä viivytte — siihen olenkin tyytyväinen.
— Muista, ettet nyt enää voi luottaa minuun moraalisessa suhteessa. Mutta minun on kuitenkin huomautettava, että tämmöistä tekoa sivistys pitää vääränä, — ainakin länsimainen sivistys.
— Siitä en välitä, eikä siitä välitä kukaan nainen, joka on epätoivon vallassa, eikähän muuta keinoa olekkaan.
— Istu sitten siinä äläkä laskeudu alas.
Hän ajoi tienhaaran ohi, kilometrin, pari, osottamatta hellempiä tunteita.
— Rakastatko minua, Izz, rakastatko minua täydestä sydämestä? kysyi hän äkkiä.
— Rakastan — olenhan jo sanonut. Rakastin teitä koko ajan, minkä olimme yhdessä Talbothaysissa.
— Enemmän kuin Tess?
Hän pudisti päätänsä.
— En, mutisi hän, en enempää kuin hän.
— Mikset?
— Koska kukaan ei voi sinua rakastaa enemmän kuin Tess… Hän olisi antanut henkensä sinun puolestasi. Minä en voi enempää tehdä.
Izz Huettilla olisi ollut tilaisuus vahingoittaa kilpailijaansa, mutta Tess oli saanut hienommalla luonteellaan semmoisen vallan hänessä, että hänen oli pakko puhua totta.
Clare oli vaiti. Hänen sydäntänsä kouristi kuullessaan nämä suorat sanat siltä taholta, mistä hän kaikkein vähimmin oli niitä odottanut. Hänen kurkkuaan kangersi omituisesti, ja myötäänsä kaikui hänen korvissaan sanat: — Hän olisi antanut henkensä sinun puolestasi. Minä en voi enempää tehdä.
— Unohtakaamme mieletön puheemme, Izz, hän sanoi kääntäen äkkiä hevosensa. En tiennyt mitä puhuin. Minä vien sinut jälleen tienhaaraan.
— Siinäkö palkka rehellisyydestäni! Kuinka kestän tätä?
Izz Huett hyrskähti rajusti itkemään lyöden otsaansa, kun hänelle selvisi mitä oli tapahtunut.
— Kadutko sinä tätä vähäistä oikeuden osotusta poissaolevaa kohtaan?Oi, Izz, älä turmele sitä katumalla!
Izz rauhottui vähitellen.
— Enpä niinäkään tainnut tietää, mitä sanoin suostuessani ehdotukseenne. Toivoin semmoista — mikä ei koskaan voi tapahtua.
— Koska minulla jo on vaimo, joka minua rakastaa.
— Niin, niin, niin teillä on.
He olivat kohta tienhaarassa, jonka ohi puoli tuntia sitten olivat ajaneet, ja Izz hyppäsi alas vaunuista.
— Izz — unohdahan hetkellinen kevytmielisyyteni! huudahti Clare.Menettelin niin varomattomasti, niin ajattelemattomasti!
— Unohtaisin? En koskaan, en koskaan! Ei se minusta ollut kevytmielisyyttä.
Clare tunsi, kuinka täydelleen hän ansaitsi näissä tuskallisissa sanoissa piilevän nuhteen ja sanomattoman tuskan vallassa hän hypähti maahan, tarttuen tytön käteen.
— Eroammehan joka tapauksessa ystävinä? Et tiedä mitä minun on ollut kestettävä.
Hän oli todella jalomielinen tyttö eikä tehnyt erohetkeä karvaammaksi.
— Minä annan anteeksi, hän sanoi.
— Ja nyt, Izz, virkkoi Clare niin vakavasti kuin suinkin, pyydän sinua sanomaan Marianille, kun hänet ensi kerran tapaat, että hänen on oltava kelpo nainen eikä hulluteltava joutavaa. Lupaa se ja sano Rettylle, että maailmassa on minua parempia ja arvokkaampia miehiä, että hänen minun tähteni on meneteltävä oikein ja järkevästi — pane mieleesi sanat — oikein ja järkevästi. Ja sinä, Izz, olet vilpittömillä sanoillasi pelastanut minut pahimmasta petoksesta. Naiset saattavat olla huonoja, mutta niin huonoja kuin miehet eivät he ole näissä asioissa! Jo tästäkin syystä en koskaan sinua unohda. Ole aina hyvä ja vilpitön tyttö niinkuin tähänkin asti, äläkä ajattele minua kelvottomana rakastajana, vaan uskollisena ystävänä. Lupaa se!
Izz lupasi.
— Taivas teitä siunatkoon ja varjelkoon! Hyvästi!
Clare läksi ajamaan, mutta tuskin oli hän näkymättömissä, kun Izz heittäytyi ojan reunalle tärisyttävän tuskan kouristamana, ja kun hän iltamyöhällä palasi äitinsä luo, olivat hänen kasvonsa luonnottoman jäykät. Ei kukaan saanut tietää, miten hän oli tuon illan viettänyt.
Tuskalliset ajatukset ahdistivat Clareakin. Mutta hän ei surrut Izz Huettin takia. Sinä iltana ei pitänyt paljoa, ettei hän keskeyttänyt matkaansa lähimmälle rautatieasemalle ja ajanut Tessin luo.
Häntä ei estänyt lähtemästä Tessin luonteen halveksiminen eikä epäilys siitä, millä tunteilla Tess häntä ajatteli. Ei, syynä oli se, että kaikki oli kuitenkin samalla kannalla kuin ennenkin, vaikkapa Tess häntä rakastikin, kuten Izz oli vakuuttanut. Jos hän oli ollut oikeassa ennen, niin oikeassa oli hän nytkin. Mikään ei saanut häntä luopumaan suunnasta, jota hän oli päättänyt kulkea. Voisihan hän pian palata Tessin luo, jos se tuntui välttämättömältä.
Hän matkusti yöjunassa Lontooseen ja puristi viittä päivää myöhemmin veljiensä kättä jäähyväisiksi laivarannassa.
41.
Siirtykäämme nyt ajassa vähän eteenpäin, seuraavaan lokakuuhun, siis enemmän kuin kahdeksan kuukautta siitä, kun Clare ja Tess erosivat.
Tapaamme viimeksimainitun varsin toisenlaisissa oloissa. Morsiamen asemesta, jonka matkalaukkuja ja lippaita muut kantavat, näemme yksinäisen naisen, joka itse raastaa korejaan ja myttyjään, aivan niinkuin ennen naimisiin menoaan. Eikä hänellä ole niistä rahoista, joita miehensä hänelle niin auliilla kädellä antoi, mitään jälellä.
Lähdettyään vanhempainsa luota Marlottista hän oli ollut kevään ja kesän keveissä töissä, työskennellen pisimmän ajan Port Bredyn meijerissä, joka oli yhtä etäällä hänen kotiseudustaan kuin Talbothaysin meijeristä. Hän piti parempana menetellä näin kuin elää miehensä kustannuksella.
Henkisesti hän oli aivan seisahdustilassa; koneellinen työ oli omansa sitä lisäämään. Hänen ajatuksensa olivat toisessa meijerissä, toisessa ajassa, ja muistissaan hän eli siellä rakastettunsa parissa. Siellä oli ollut mies, joka samassa tuokiossa kun hän ojensi kätensä pitääkseen häntä kiinni, oli hävinnyt kuin unikuva.
Meijerissä oli työtä ainoastaan siihen saakka kuin maidonsaanti alkoi vähetä, hänellä näet ei ollut vakituista paikkaa, kuten Talbothaysissa. Mutta leikkuuaika oli sen sijaan käsissä; niinpä hänen tarvitsi vain siirtyä leikkuumaalle saadakseen työtä yllinkyllin.
Claren antamista rahoista hän oli käyttänyt vain tuiki vähän, lukuunottamatta viittäkolmatta puntaa, jotka oli vanhemmilleen antanut. Mutta ilmat muuttuivat sateisiksi, jolloin hänen oli pakko turvautua kultarahoihinsa.
Ylen raskaalta tuntui erota niistä. Angel oli pistänyt ne hänen käteensä; uusia ja kirkkaita ne olivat, vastikään pankista lähteneitä, ja Angelin kädessä käynti oli tehnyt ne ikäänkuin rakkaiksi muistokaluiksi — niistä luopuminen oli samaa kuin pyhäinjäännösten pois heittäminen. Mutta mikäpäs siinä auttoi, vähä kerrassaan soluivat ne hänen käsistään.
Hänen oli ollut pakko lähettää äidilleen osotteensa tuon tuostakin, mutta oloistaan ei hän ollut oikeata selvää antanut. Kun hänen rahansa olivat miltei lopussa, tuli äidiltä kirje. Joan Durbeyfield ilmotti kotona oltavan kauheassa pulassa; syksyiset sateet olivat turmelleet olkikaton pahanpäiväisesti, siitä ei tullut kalua muuten kuin laittamalla se aivan uudesta, mutta mitenkäs sen teki, kun entinenkin katto oli vielä maksamatta. Yläkertaan piti myöskin saada uudet katonalaiset ja uusi laipio, mikä tulisi maksamaan parikymmentä puntaa, vanha lasku siihen luettuna. Koska hänen miehensä oli hyvissä varoissa ja epäilemättä oli palannut matkaltaan, niin eikö Tess voisi lähettää heille rahoja?
Tessillä oli vielä pankissa Angelin tallettamia rahoja kolmekymmentä puntaa, ja kun vanhemmat olivat noin pahaan pulaan joutuneet, niin hän otti ne sieltä ja lähetti heille kaksikymmentä puntaa. Sitä paitsi hänen täytyi ostaa talvivaatteita, niin että hänelle jäi talven varalle vain tuiki pieni summa rahaa.
Kun viimeinen punta oli mennyt, niin hän muisti Angelin käskeneen pyytämään hänen isältänsä lisää rahaa, jos entiset loppuisivat.
Mutta kuta enemmän Tess tätä ajatteli, sitä vaikeammalta hänestä tuntui tämän keinon käyttäminen. Sama hienotunteisuus, ylpeys, väärä kainous tai miksi tuota sanoisi, joka oli saattanut hänet vanhemmiltaan salaamaan heidän yhä pitkittyvän eronsa, esti häntä Claren omaisille ilmottamasta rahan tarpeestaan. Ne kenties halveksivat häntä jo ennestään; kuinka paljon halveksisivatkaan, jos hän tuli heiltä apua kerjäämään!
Arveli hän kuitenkin vastenmielisyytensä appivanhempainsa puoleen kääntymiseen ajanoloon haihtuvan, vaikkapa hän omille vanhemmilleen ei ollut voinut asioitaan kertoa. Kun hän läksi viimeisen kerran kotoaan, niin he jäivät siihen uskoon, että hän oli kohta ryhtyvä elämään miehensä kanssa, ja siinä uskossa hän oli antanut heidän ollakkin.
Hän toivoi, ettei Angel viipyisi Brasiliassa kuin vähän aikaa, jonka perästä noutaisi hänet tai kirjottaisi, missä voisivat yhtyä jälleen. Joka tapauksessa he esiintyisivät kohta yhdessä vanhempainsa ja maailman edessä! Tätä toivoa hän piti vireillä. Vaikeata oli ilmottaa äidille, että hän oli hylätty vaimo, jonka oli pakko elää omain kättensä työllä.
Timantit muistuivat hänen mieleensä. Ei hän tiennyt mihin Clare oli ne tallettanut, ja yhdentekevää se olikin, koska hän sai niitä vain käyttää, vaan ei myydä. Ja vaikkapa olisivatkin hänen, ei hän kuitenkaan tahtonut käyttää niitä hyväkseen aseman nojalla, joka oikeastaan ei hänelle kuulunut.
Eipä hänen miehensäkään päivät olleet tällä välin aivan koettelemuksitta kuluneet. Tällä hetkellä hän makasi kuumeessa Curitiban läheisillä tasangoilla. Rankkasateet ja monet muut vastukset olivat ahdistaneet häntä, samoin kuin muitakin englantilaisia maamiehiä ja työläisiä, joita Brasilian hallituksen koreilla lupauksilla oli sinne houkuteltu.
Mutta palatkaamme Tessiin. Kun hänen viimeinen puntansa oli lopussa, niin hänen toimeentulonsa alkoi käydä vaikeaksi, sillä tähän aikaan vuotta oli miltei mahdoton saada paikkaa. Kaupunkeja, isoja taloja ja varakasta väkeä hän pelkäsi, sillä sieltä käsin oli musta murhe tullut hänen luokseen; ja pikku meijereissä taas ei tarvittu apuväkeä. Talbothaysin meijeriin hän luultavasti olisi päässyt, — säälistähän ne olisivat häntä siellä pitäneet — mutta häntä ei haluttanut sinne mennä. Muuttuneet olot olisivat sietämättömät; hänen palaamisensa vuoksi alkaisivat varmaankin nuhdella hänen jumaloitua miestänsä. Hän ei voisi kestää heidän surkutteluaan ja kuiskaten lausuttuja huomautuksiaan hänen omituisen asemansa johdosta.
Nyt hän oli matkalla sisämaahan hakemaan työtä eräästä hovista, jossa Marian oli kirjottanut sellaista olevan saatavissa. Marian oli jollain tavalla saanut tietää Tessin olevan erillään miehestään — arvattavasti Izz Huettin kautta — ja tuo hyväsydäminen, nyt juopotteleva tyttö, luullen Tessin joutuneen pahaan pulaan, oli kiiruhtanut ilmottamaan vanhalle ystävälleen, että hän itse oli siellä työssä ja Tesskin saisi ansiota, jos oli totta, että hänen oli pakko käydä työssä, kuten ennenkin.
Ei hän enää juuri odottanut anteeksi antoa mieheltänsä, toivo hävisi sitä mukaa kuin päivät lyhenivät. Välinpitämätönnä hän samosi paikasta toiseen. Entisyys sai siirtyä joka askelella loitommaksi, haihtua olemattomiin iloineen, suruineen.
Yksinäinen asemansa tuotti hänelle monta vaikeutta. Luontaisella viehkeydellään ja hienostuneella käytöstavallaan, jota oli Clarelta oppinut, hän herätti kiusallista huomiota. Niin kauan kuin häitä varten tehdyt vaatteet kestivät, eivät satunnaiset, ihailevat silmäykset tuottaneet ikävyyttä. Mutta niin pian kuin hänen oli pukeuduttava karkeihin työtamineihin, viilsivät hänelle lausutut raa'at sanat usein hänen sydäntänsä. Eräänä marraskuun iltana sattui hänelle vieläkin ikävämpi tapaus.
Mieluummin olisi hän mennyt Brit-joen viljavaan laaksoon kuin sisämaahan, johon hänen matkansa nyt piti, koska hän silloin olisi ollut lähempänä miehensä vanhempia. Mutta kun hän kerran oli päättänyt Marianin kutsua noudattaa, niin hän ohjasi kulkunsa ylämaita kohti. Chalk-Newtonin kylään hän aikoi yöksi ehtiä.
Tie oli pitkä ja yksitoikkoinen, ja syksyisenä päivänä hämärä yllätti hänet odottamatta. Hän oli juuri päässyt mäen päälle, mistä tie suikersi kauas alankoon, kun kuuli selkänsä takaa askeleita. Hetkisen perästä astui mies hänen rinnalleen virkkaen:
— Hyvää iltaa, korea neitoseni, — johon Tess kohteliaasti vastasi.
Oli vielä siksi valoisa, että mies saattoi nähdä hänen kasvonsa, vaikka maisema oli pimeän peitossa. Mies tuijotti häneen.
— No, mutta tämähän näkyy olevan sama tytön sipukka, joka tuonnottain oli Trantridgessa — nuoren herra D'Urbervillen hyvä ystävä, hän huudahti. Olin siellä minäkin siihen aikaan.
Tess tunsi hänet samaksi mieheksi, jota Angel oli sivaltanut korvalle ravintolassa, koska oli puhunut hänestä solvaavasti. Hän hätkähti pelosta, mutta ei vastannut mitään.
— Tunnusta vain ja tunnusta sekin, että totta minä kaupungissa puhuin, vaikka liehittelijäsi otti siitä niin nokkaansa — hei, kuuletko sinä? Saisitpa pyytää anteeksi tuota lyöntiä.
Tess oli yhä vaiti. Näytti olevan vain yksi keino päästä eroon. Hän puhaltui juoksemaan tietä pitkin minkä jaloista läksi. Metsän kohdalla oli portti, ja siitä hän syöksyi metsään. Vasta sitten kun oli varmassa piilossa hän pysähtyi.
Puiden alla oli kuivia lehtiä, ja kuuset olivat tuulen suojana. Hän lakaisi kellastuneita lehtiä kokoon ja hautautui niiden keskeen nukkumaan.
Levoton oli hänen unensa; hän oli myötäänsä kuulevinaan kummallisia ääniä, mutta vakuutteli itselleen, että tuulen tohinaa se vain oli. Hän ajatteli miestään, joka ojeili lämpimässä ilmanalassa toisella puolen maapalloa, kun sitä vastoin hän virui täällä kylmässä. Tokkohan oli maan päällä toista niin kurjaa olentoa kuin hän, kysyi Tess itseltään, ja ajatellen hukkaanmennyttä elämäänsä hän sanoi: "Kaikki on turhuutta". Hän toisteli näitä sanoja koneellisesti, kunnes hänelle äkkiä selvisi, että tuo sananparsi oli aivan riittämätön meidän ajallemme. Enemmän kuin kaksi tuhatta vuotta sitten oli Salomon samaa ajatellut, ja Tesskin, vaikkei kuulunutkaan ajattelijain joukkoon, oli mennyt paljon pitemmälle. Jos kaikki oli turhuutta, niin kukapa sitten välitti teoistaan? Oi, kaikki oli pahempaa kuin turhuus — vääryyttä, rangaistusta, kuolemaa. Angel Claren vaimo pani kätensä otsalleen ja tunnusteli kulmiensa kaaria ja silmäkuoppiansa pehmeän hipiän alta, ajatellen samalla että aika oli tuleva, jolloin kaikki nuo luut olisivat paljaita. — Kunpa olisivat nyt jo, hän huokaisi.
Keskellä haaveitaan hän kuuli taas omituista ääntä metsästä. Saattoi se olla tuulikin, mutta eihän tuntunut juuri ollenkaan tuulevan. Välistä se kuului ikäänkuin huohotukselta, välistä räpistelemiseltä, joskus eräänlaiselta ähkynnältä. Kohta hän oli vakuutettu siitä, että äänen synnyttivät jotkut metsänelävät, varsinkin kun hetkisen perästä kuului aina jotain raskasta pudota mätkähtävän maahan. Jollei hän olisi kyyhöttänyt täällä suru sydämessään, olisi häntä pelottanut; mutta nyt ollessaan ihmisyyden ulkopuolella hän ei pelännyt mitään. Vihdoinkin koitti aamu, ja pimeys kaikkosi metsästä. Tess nousi ylös ja katseli rohkeasti ympärilleen. Silloin hän huomasi, mikä häntä yöllä oli häirinnyt. Puiden juurella retkotti joukko fasaaneja, koreat höyhenet veressä; toiset olivat kuolleet, toiset liikuttelivat tuskallisesti siipiään, jotkut katselivat taivaalle tai ripistelivät jalkojaan — kaikki vääntelivät itseään tuskissaan, paitsi niitä onnellisia, joiden kärsimykset kuolema oli yöllä päättänyt.
Tess ymmärsi heti mistä tämä johtui. Joku metsästysseurue oli edellisenä päivänä ajanut linnut tälle laidalle metsää. Ammutut fasaanit oli korjattu ennen pimeän tuloa, mutta joukko lievästi haavottuneita lintuja oli päässyt pakoon ja piiloutunut oksien peittoon, missä olivat pysytelleet, kunnes nääntyneinä verenvuodosta olivat putoilleet maahan toinen toisensa perästä.
Tessiin koski toisten kärsimykset yhtä kipeästi kuin omansa, ja tuota pikaa hän päätti vapauttaa vielä hengissä olevat linnut tuskistaan. Hän väänsi niskat jokainoalta minkä näki ja jätti ne paikoilleen odottamaan metsästäjäin tuloa.
— Lintu poloiset! Pidin itseäni kurjimpana olentona maan päällä, huomaamatta millaisia tuskia te kärsitte! huudahti hän kyynelsilmin. — En tunne kipua ruumiissani! En ole silvottu, ei vuoda verta ruumiistani ja minulla on kaksi kättä, joilla voin tehdä työtä ja hankkia jokapäiväisen leipäni. — Häntä hävetti öiset epätoivoiset ajatuksensa; yhteiskunnan mielivaltaiset laithan häntä vain ahdistivat, lait, joilla ei ollut mitään perustusta luonnossa.
42.
Oli jo valoisa päivä, ja Tess kohosi jälleen valtatielle. Tiellä kulkeminen ei nyt pelottanut; ei ristinsielua näkynyt liikkeellä, Tess asteli turvallisesti eteenpäin, sillä lintujen hiljainen kuolonkamppailu oli osottanut hänelle, kuinka paljoa keveämpi hänen tuskansa oli kantaa, jos hän vain voisi kohota yläpuolelle tapoja ja ennakkoluuloja. Mutta ei hän sitä voinut, niin kauan kuin Clare piti niistä kiinni.
Hän tuli Chalk-Newtoniin ja söi aamiaista eräässä ravintolassa, missä nuoret miehet lausuivat kohteliaisuuksia hänen viehkeän näkönsä vuoksi aivan kiusaksi asti. Tunsi hän kuitenkin iloisia toiveitakin mielessään, sillä kukapa tietäisi, eikö hänen miehensäkin lopulta puhelisi hänelle yhtä veikeitä sanoja? Juuri sen vuoksi hänen täytyi pitää varansa, ettei kukaan päässyt häntä lähentelemään. Ulkomuoto ei saanut tuottaa hänelle vaaraa. Päästyään kylästä hän pistäysi tien varrella olevaan metsikköön ja otti koristaan huonoimmat työvaatteensa, joita oli pitänyt leikkuuaikana Marlottissa. Vielä kääri hän nenäliinan kasvoilleen, aivan kuin olisi hammas taudissa. Ja lopuksi hän sipaisi pikku sakseilla, taskupeilistä kuvaansa katsoen, kulmakarvansa säälittä pois. Varmaankin liian tunkeilevat ihailijat jättäisivät nyt hänet rauhaan.
— Tuossapa vasta tytön möllykkä, sanoivat ensinnä vastaan tulleet miehet toisilleen.
Tessin silmät kyyneltyivät säälistä itseään kohtaan, kun hän tämän kuuli.
— Mutta enpä ole millänikään, sanoi hän. En ole millänikään. Rumaksi minä itseni laitan, koska Angel ei ole täällä, eikä minulla ole ketään turvanani. Mieheni on maailmalla eikä koskaan minua enää rakasta, mutta minä rakastan häntä yhtä paljon ja vihaan kaikkia muita miehiä ja saatan heidät itseäni halveksimaan.
Niin astelee eteenpäin Tess, yksinkertainen, karkeihin vaatteihin puettu raataja rahanalainen. Jokikinen lanka hänen puvussaan on kulunut ja haalistunut sateen, auringon ja ahavan vaikutuksesta. Ei hänessä näy merkkiäkään nuoresta intohimosta.
Mutta tämän mitättömän pinnan alla sykkii sydän, joka jo oli kovin paljon saanut tuntea elämän karvautta, himojen julmuutta ja rakkauden epävakaisuutta.
Seuraavana päivänä oli paha ilma, mutta hän jatkoi vain matkaansa hellittämättä. Hän tahtoi löytää työpaikan koko talveksi; aikaa ei saanut hukata. Kokemuksestaan viisastuneena hän päätti olla rupeamatta päivätyöhön.
Ja niin Tess kulki talosta taloon sitä hovia kohti, johon Marian oli häntä kutsunut. Vasta viime tiukassa hän päätti mennä sieltä kysymään työtä, sillä väen puute todisti, ettei siinä talossa palveleminen ollut kehuttavaa. Alussa hän kyseli helpompia töitä, mutta kun niitä ei ollut saatavissa, niin hän tarjoutui kovempiinkin. Mieluimmin olisi hän antautunut meijerityöhön tai kanoja hoitamaan, mutta siihen ei ollut tilaisuutta, ja lopulta hänen täytyi tarttua työhön, johon hän hädättä ja pakotta ei olisi koskaan ryhtynyt — nimittäin raskaaseen peltotyöhön.
Toisen päivän iltana hän saapui ylätasangolle, joka oli hänen kotilaaksonsa ja sen laakson välillä, missä hän oli elänyt lyhyen lemmenaikansa.
Ilma oli kuiva ja kylmä, ja muutamassa tunnissa sateen tauottua tuuli puhalsi pitkän maantien valkoiseksi ja pölyiseksi. Puita oli tuiki harvassa tai ei ollenkaan, sillä vuokraajat, nuo puiden, pensaiden ja viidakkojen luontaiset vihamiehet, olivat armottomasti lyöneet maahan pienimmätkin vesat. Kaukaa etelästä hän näki kumpujen ja harjanteiden takaa pinnan, joka välkkyi kuin kiillotettu teräs. Se oli Englannin ja Ranskan välinen kanava.
Hänen edessään, vähäisessä painanteessa, oli kylä. Viimeinkin oli hän tullut Flintcomb-Ashiin, missä Marian asui. Ei tässä auttanut vastaan rimpuileminen; hän oli tuomittu joutumaan tänne. Karu maaperä osotti, ettei työnteko täällä ollut leikkiä, mutta jopa oli aika heittää maankiertäminenkin, ja Tess päätti jäädä kylään, varsinkin kun rupesi vettä satamaan.
Kylän laidassa oli tupa, jonka pääty oli maantielle päin, ja ennenkuin Tess läksi etsimään yöpaikkaa, hän pistäytyi räystään alle odottamaan illan tuloa.
— Kuka luulisi minua rouva Angel Clareksi! hän sanoi itsekseen.
Seinä tuntui lämmittävän hänen selkäänsä ja hartioitaan, josta hän päätti tuvan uunin olevan tällä seinällä. Hän lämmitteli käsiään tiiliä vastaan, painaen märän poskensakin niihin. Seinä tuntui olevan hänen ainoa ystävänsä. Siinä oli niin hyvä olla, ettei tehnyt mieli lähteä yöksikään pois.
Hän kuuli mökin asukkaiden, kokoontuneina sisään päivätyön päätyttyä, haastelevan keskenään. Kuuli hän myöskin ruoka-astiain kolinaa illallispöydästä. Mutta kyläntiellä ei näkynyt ristinsielua. Viimein ilmestyi tielle nainen, jolla oli yllään ohut pumpulileninki ja kesähattu, vaikka ilma oli kylmä. Tessille välähti mieleen, että tulija oli Marian, ja kun nainen tuli siksi lähelle, että hänet saattoi hämärässä erottaa, niin Tess huomasi olevansa aivan oikeassa. Marian oli lihonnut ja käynyt entistä punakammaksi ja oli huonoissa pukimissa. Eipä olisi Tess välittänyt tuttavuuden uudistamisesta, jos hänen asiansa olisivat olleet semmoisellakaan kannalla kuin ennen, mutta nyt häntä ahdisti sanomaton yksinäisyyden tunne, ja iloisesti hän vastasi Marianin tervehdykseen.
Marian puhutteli häntä varsin arvokkaasti, mutta tuntui olevan sangen liikutettu kuullessaan, ettei Tess vielä ollut sen paremmilla päivillä. Ohimennen oli hän kuullut puhuttavan heidän erostaan.
— Tess — rouva Clare — rakkaan miehen rakas vaimo! Ovatko sinun asiasi tosiaankin niin huonolla kannalla, lapsi kulta? Miksi sinun kauniit kasvosi ovat tuommoisissa siteissä? Onko sinua lyöty? Ei suinkaanhän?
— Ei, ei, ei toki! Itse minä sen käärin välttääkseni huomiota, Marian.
Hän päästi irti siteen, joka saattoi herättää niin mielettömiä ajatuksia.
— Eikä sinulla ole kaulustakaan! (Tessillä oli ollut tapana pitää meijerissä pientä, valkoista kaulusta.)
— Ei ole.
— Putosiko se sinulta tullessasi?
— Ei. Minä en välitä mitään ulkonäöstäni, siinä koko juttu. Siksi en pannut sitä kaulaani.
— Ei sinulla ole vihkisormustakaan sormessa?
— Ei ole sormessa. Kannan sitä nauhassa rinnallani. En soisi ihmisten tietävän avioliitostani mitään. Kovin se olisi noloa, kun olemme erossa toisistamme.
Marian oli vaiti.
— Muttaolethansinä herrasmiehen vaimo; aivan kohtuutonta on, että sinun tällä lailla pitäisi elää.
— Eikä mitä, oikein se on, mutta onneton minä kuitenkin olen.
— Hyvänen aika!Hänmeni kanssasi naimisiin, ja olet onneton!
— Vaimot ovat joskus onnettomia, eikä se johdu heidän miestensä vioista, vaan heidän omistaan.
— Ei sinussa ole mitään vikaa, Tess kulta, siitä olen varma. Eikä miehessäsikään. Syrjästä päin kai tämä on tullut.
— Marian, rakas Marian, älä viitsi joutavia kysellä! Mieheni on ulkomailla, ja minulta ovat rahat huvenneet, niin että minun on pakko elää työlläni toistaiseksi. Älä sano minua rouva Clareksi, vaan Tessiksi, kuten ennenkin. Saankohan minä täällä työtä?
— Saat kyllä, mielellään ne antavat, sillä harva tähän tulee. Nälkäpaikka tämä on. Pellot ei kasva kuin ohraa ja naurista. Minähän tässä vielä retustan, mutta sääliksi käy sinun tulosi.
— Mutta olithan sinä yhtä hyvä meijerityttö kuin minäkin.
— Olin, mutta ei minusta ole ollut siihen sen perästä, kun rupesin juopottelemaan. Jumala paratkoon, se onkin ainoa iloni nykyään! Jos sinä tulet taloon, niin sinut pannaan rehunauriita nyhtämään. Sitä minäkin teen, mutta kyllä sinä heti kyllästyt.
— Vieläkö mitä! Kysytkö sinä minun puolestani?
— Paras on että itse kysyt.
— No sama se. Mutta muistahan, Marian, ei sanaakaanhänestä, jos jään tänne! En tahdo, että hänen nimeänsä tahrataan lokaan.
Marian, joka pohjaltaan oli luotettava tyttö, vaikka karkeammista aineksista kuin Tess, lupasi olla vaiti.
— Tänä iltana on palkanmaksu, hän sanoi, ja jos tulet kerallani, niin saat heti tiedon. Olen kovin ikävissäni, ettet ole onnellinen, mutta älyänhän toki, että hänen poissaolonsa siihen on syynä. Jos hän olisi täällä, niin sinä et voisi olla onneton, vaikkapa hän ei antaisikaan sinulle rahaa tai kohtelisi sinua kuin orjaansa.
— En, en tosiaankaan.
He läksivät kävelemään ja saapuivat kohta vuokraajan taloon, joka näytti suuremmoiselta synkkyydessään. Ei puunpiippaa silmänkantomatkalla, ei vihreätä paikkaa — kesantoja ja turnipsimaita vain puolella ja toisella.
Tess odotti pihalla, kunnes työväki oli saanut palkkansa. Sitten Marian saattoi hänet sisään. Vuokraaja itse ei ollut kotona, mutta hänen vaimonsa, joka toimi hänen puolestaan tänä iltana, oli halukas ottamaan Tessin työhön ehdolla, että hän sitoutui olemaan talossa Maarian ilmestyspäivään saakka. Harvoin oli naistyöläisiä tarjolla, ja kun heille ei tarvinnut maksaa korkeita palkkoja, otettiin heitä kernaasti työhön, varsinkin kun kykenivät tekemään muutamia töitä yhtä hyvin kuin miehetkin.
Sitten kun Tess oli kirjottanut sitoumuksen alle, ei hänellä ollut muuta tehtävää kuin asunnon hankkiminen ja sen hän saisikin siinä mökissä, jonka seinää vasten hän oli lämmitellyt. Mitättömän toimeentulon hän kyllä oli saavuttanut, mutta pääsisihän joka tapauksessa talven yli.
Samana iltana hän kirjotti vanhemmilleen ilmottaakseen heille uuden osotteensa, sen varalle että miehensä kirjottaisi hänelle Marlottiin. Mutta ei hän maininnut mitään vaikeasta asemastaan: hänen miestänsä olisi voitu siitä nuhdella.
43.
Marian ei liioitellut sanoessaan vuokraajan taloa nälkäpaikaksi. Ainoa hyvinvoipa olento koko niillä tienoin oli Marian itse, ja hänkin oli muualta siirtynyt.
Mutta Tess ryhtyi työhön. Kärsivällisyyttä, tuota siveellisen rohkeuden ja luonnollisen arkuuden sekotusta, ei rouva Angel Clarelta enää puuttunut, ja se oli hänelle suurena apuna.
Rehunaurismaa, jossa Tess kumppaninsa kera työskenteli, oli tavattoman laaja, sijaiten korkealla rinteellä. Karja oli syönyt nauriiden naatit ja jokikisen lehden, niin että koko pelto näytti kolkolta ja tyhjältä kuin kasvot, missä iho ulottuu yhtenä lauttana otsasta leukaan. Ei kukaan käynyt heitä katsomassa, kahden he siinä raatoivat säännöllisin liikkein kuin koneet. Yllään oli heillä suuret ruskeat esiliinat, lyhyet hameet, pitkävartiset kengät ja lammasnahkarukkaset kädessä.
Tunnin toisensa perästä he tekivät työtä ajattelematta osaansa. Iltapäivällä rupesi taas satamaan, jonka vuoksi Marian ehdotteli, että herettäisiin työstä. Mutta ellei tehty työtä, ei tullut palkkaakaan, ja siksi he jatkoivat työtään. Seutu oli niin korkealla, ettei sade langennut suoraan alas, vaan rajun tuulen kantamana syöksyi eteenpäin, pistellen heitä ohi kiitäessään kuin neuloilla, kunnes olivat läpimärkiä. Tess ei ollut tähän saakka tiennyt, mitä tällä sanalla oikeastaan tarkotettiin. Eihän tarvinnut olla kovinkaan paljon kastunut, kun tavallisessa puheessa sanottiin kastutun läpimäräksi. Olla pellolla työssä ja tuntea veden tunkevan jalkoihin ja hartioihin, lanteille ja päähän ja viimein selkään ja sivuille, ja kuitenkin möyriä maata, kunnes lyijynharmaa päivä pimenee, siihen tarvitaan kipene lujamielisyyttä, jopa urhoollisuutta.
Eivät he kuitenkaan veden tulosta sanottavasti välittäneet. Nuoria olivat he molemmat ja hupaiselta tuntui puhella yhteisestä lemmenajasta Talbothaysin meijerissä, tuossa suloisessa, vihreässä laaksossa, missä kesä oli ollut kaikille niin runsaslahjainen, mutta varsinkin heille. Oikeastaan ei Tess olisi tahtonut puhua miehestä, joka laillisesti, joskaan ei silminnähtävästi, oli hänen puolisonsa, mutta tämä puheenaihe tenhosi niin hänen mieltänsä, ettei hän voinut olla vastaamatta Marianin lausumiin huomautuksiin. Ja vaikkapa sade oli kastellut heidät likomäriksi, vierähti heiltä ilta hupaisesti muistellessa auringonpaisteista, romantillista Talbothaysia.
— Kauniilla ilmalla tähän näkyy muuan kukkula, joka on varsin lähelläFroomin laaksoa, sanoi Marian.
— Näkyykö? virkahti Tess, ja seutu tuntui hänestä nyt miellyttävämmältä kuin ennen.
Olipa täälläkin kuten kaikkialla kaksi voimaa toimimassa, synnynnäinen nautinnonhalu ja satunnainen halu vastustaa nautintoa. Marian kiihotti nautinnonhaluaan ottamalla iltapäivällä taskustaan pienen valkoisella rievulla tulpitun pullon. Hän pyysi Tessiä ottamaan ryypyn. Mutta Tess oli niin kiintynyt muistelmiinsa, ettei hän huolinut väkijuomasta, lipaisi vain pikku tilkan, kun Marian sitä vastoin otti aimo kulauksen.
— Tämä on lähtenyt tavaksi, hän sanoi, en voi olla ilman. Ainoa lohdutukseni… Minä näes menetin hänet, mutta sinä sait hänet; siksipä sinä kenties tulet ilman tätäkin toimeen.
Tess ajatteli, ettei hänen vahinkonsa ollut pienempi kuin Marianinkaan; mutta kun hän joka tapauksessa tiesi olevansa Angel Claren vaimo, ei hän viitsinyt vastaankaan väittää.
Täällä Tess raatoi aamukylmässä ja iltasateessa. Milloin ei nostettu naurista, silloin oli ennen nostettuja listittävä: hakattiin veitsellä pois maa ja juurihapset, ennenkuin nauriit pantiin talvikorjuuseen. Sateella he saivat listiä olkikattoisessa vajassa, mutta pakkas-ilmalla kävi kädet kohmeeseen, vaikka oli rukkasetkin yllä.
Tess eli toivossa. Hän oli vakuutettu, että Clarelle ominainen jalomielisyys ennemmin tai myöhemmin johtaisi tämän puolisonsa luo.
Usein he katselivat sille taholle, missä Froomin laakson piti olla, vaikkeivät sitä nähneetkään. Muistui siinä kuitenkin sankkaan, harmaaseen usvaan tähytessä entiset ajat mieleen.
— Ah, sanoi Marian, kuinka mielelläni soisin, että pari vanhaa toveriamme tulisi tänne! Muistelisimme täällä pellolla joka päivä Talbothaysia, puhelisimme hänestä ja yhdessä eletyistä ihanista päivistä, tutuista paikoista ja uskoisimme entisajan jälleen palanneen.
Marianin silmät kostuivat, ja ääni kajahti epävarmalta.
— Minäpä kirjotan Izz Huettille, hän jatkoi. Hän on kotonaan aivan joutilaana; kerron hänelle, että olemme täällä ja kutsun häntä tänne, kenties Rettykin voi jo hyvin.
Tessillä ei ollut mitään ehdotusta vastaan. Pari päivää myöhemmin Marian kertoi saaneensa Izz Huettilta kirjeen, jossa tämä ilmotti mielellään tulevansa, jollei vain esteitä ilmaantunut.
Moista talvea ei ollut koettu moneen vuoteen. Se saapui salaisesti ja hiipien asteittain, kuten sakinpelaajan siirtelemänä. Eräänä aamuna näytti siltä kuin seudun harvat puut ja pensasaitojen okaat olisivat vaihtaneet kuorensa eläinten karvaverhoon. Jokaista oksaa peitti pörröinen valkea nukka, joka oli yön kuluessa kasvanut esiin sen kuoresta ja teki sen neljä kertaa vahvemmaksi. Koko pensas tai puu näytti taivaan surkean harmaalle pohjalle piirretyltä valkoiselta luonnokselta. Vajoissa ja seinillä tuli näkyviin lukinseittejä, joita ei kukaan ollut varemmin huomannut; ilman kiteyttämänä niitä riippui valkoisina villalankoina kaikista ulkonemista.
Pitkien sateiden tauottua tuli tiukka pakkanen. Outoja lintuja saapui pohjolasta, suuria, laihoja lintuja, joilla oli omituisen surulliset silmät — silmät, jotka olivat katselleet napaseudun lumikenttiä ja suuremmoisia jäämaisemia. Ja eräänä yönä satoi lumen. Kun Tess aamulla sytytti lamppunsa, niin hän huomasi lunta tuiskunneen lattialle uunin piipusta ja hajallisesta ikkunasta. Ulkona oli aika tuisku, mutta siksi pimeä, ettei vielä nähnyt mitään.
Tess käsitti, että tämmöisellä ilmalla oli mahdoton olla peltotyössä. Ja kun hän oli päässyt ruualta, niin Marian pistäysi sisään ja sanoi, että heidän oli mentävä riihelle toisten naisten avuksi, kunnes sää paranisi. Heti kun päivä alkoi valeta, niin he puhalsivat lampun sammuksiin, panivat ylleen paksuimmat päällysvaatteensa ja villahuivin kaulaansa ja läksivät riihelle.
He riensivät eteenpäin kyyryssä selin, pysytellen aitojen suojassa. Mutta, iloisella tuulella he siltä olivat, sillä tuommoinen ilma kuivalla ylätasangolla ei suinkaan ole itsessään mieltä masentava.
— Ha, ha, ha, nauroi Marian, tiesivätpäs nuo älykkäät linnut, että tämmöinen tuisku oli tulossa. Ne ovat lentäneet myrskyn edellä pohjantähdestä saakka. Sinun miehesi samoilee lämpimillä tanterilla. Kunpa hän vain voisi nyt nähdä viehkeän vaimonsa! Ei siltä, että ilma vahingoittaisi kauneuttasi, päinvastoin se lisää sitä.
— Älä puhu hänestä mitään, Marian, sanoi Tess vakavasti.
— Niin, niin, mutta joka tapauksessa sinä pidät hänestä kuitenkin, vai mitä?