Vastauksen asemesta Tess katsahti kyynelsilmin sille taholle, missä arveli Etelä-Ameriikan olevan, ja heitti tulisen lentosuukon purevan vihurin mukaan.
— Tiedänhän, että sinä pidät. Mutta kyllä te vain elätte somasti naimisissa oleviksi ihmisiksi! Vaan enpä virka siitä asiasta tämän koommin. Riihessä ei ole tuiskusta haittaa, mutta puinti on kovaa työtä, paljoa kovempaa kuin juurikkaiden nosto. Minä siitä kyllä en ole millänikään, mutta toista on sinun, joka olet paljon hintelämpi. Mokomakin isäntä, kun panee sinut semmoiseen työhön!
He saapuivat riihen luo ja astuivat sisään. Toinen pää oli täpö täynnä lyhteitä.
— Hyvänen aika, Izz on täällä! huudahti Marian.
Izz se olikin. Hän oli tullut eilisiltana jalkaisin äitinsä luota, viipyen matkalla kauemmin kuin oli luullut. Ennen tuiskua oli hän kuitenkin ehtinyt perille ja oli nukkunut yön kapakassa. Talon isäntä oli lupautunut ottamaan Izzin palvelukseensa, jos hän tulisi tänä päivänä; siksi hän oli koettanut saapua ajoissa.
Paitsi Tessiä, Mariania ja Izziä oli riihessä pari naapurikylän naista; kaksi vankkaa sisarusta, jotka Tess kauhukseen tunsi mustaksi Cariksi, Patarouvaksi ja hänen sisarekseen, Ruuturouvaksi — samoiksi jotka kerran öiseen aikaan olivat hieroneet hänen kanssaan tappelua Trantridgessa. Naiset eivät näyttäneet häntä tuntevan, kenties eivät tunteneetkaan, sillä he olivat olleet juovuksissa tuossa tilaisuudessa. Kaikenlaisia miesten töitä he tekivät hyvin hanakasti: kaivoivat kaivoja ja ojaa, panivat aitaa j.n.e., väsymättä laisinkaan. Kovia riihenpuijia he myös olivat ja katselivat toisia jonkunlaisella etevämmyydellä.
Kaikki ryhtyivät työhön. Tytöt eivät virkkaneet toisilleen mitään, vieraiden naisten läsnäolo tuntui heidän kieltään kammitsevan. Äkkiä kuului hevosen kavioiden kopsetta, ja isäntä ajaa karahutti riihen eteen. Laskeuduttuaan hevosen selästä hän astui lähelle Tessiä ja katseli pilkallisesti häneen. Tess ei huomannut tätä alussa, mutta lopulta miehen itsepäinen tuijottaminen saattoi hänet kääntymään päin. Silloin hän huomasi isäntänsä samaksi Trantridgen mieheksi, jota hän muutamia päiviä takaperin oli paennut maantieltä metsään.
Hän odotti, kunnes Tess oli kantanut olkikuvon ulkona olevaan kasaan, jolloin hän sanoi: — Ahaa, sama vekarahan tämä on, joka pani kohteliaisuuteni niin pahakseen? Hetihän minä, helkkari vieköön, sen arvasin kuultuani sinun taloon tulostasi. Luulit päässeesi voitolle ensi kerran joutuessamme yhteen siellä ravintolassa, rakas ystävä seurassasi, ja toisen kerran maantiellä, jolloin sinä livistit tiehesi, mutta nytpä taitaa olla minun vuoroni päästä voittajaksi. — Hän nauraa hihitti pilkallisesti.
Tess oli kuin kiinnisaatu lintu amatsoonien ja isännän välissä, mutta ei virkkanut mitään, jatkoi vain työtänsä. Hän älysi, ettei hänen tarvinnut isäntänsä puolelta pelätä liian suurta huomaavaisuutta; mutta sen sijaan oli tämä epäilemättä kostava Claren antaman korvapuustin. Sen arveli Tess kuitenkin voivansa kestää.
— Luulit kai minun itseesi pihkaantuneen? On niitä semmoisiakin naisen höperöitä, jotka eivät pientäkään leikkiä ymmärrä. Mutta kylläpä moiset houreet lähtevät päästä, kun talven on ulkotöissä, ja sinä olet ruvennut palvelukseeni kevääseen saakka. No, etkö aijo pyytää minulta anteeksi?
— Teidän kai olisi minulta anteeksi pyydettävä.
— Sama se. Nähdäänpä kuka tässä isäntä on. Tässäkö sinun tämän päiväiset työsi?
— Siinä.
— Jopa meni mitättömiin. Katsoppa minkä verran noilla on jälkeä!Jokainoalla on enemmän kuin sinulla.
— He ovatkin tähän työhön tottuneita, minä en ole. Enkä luullut siitä teille vahinkoa tulevan, koska meille maksetaan palkka sen mukaan, minkä verran työtä tulee tehdyksi.
— Vahinko siitä tulee. Riihi pitää saada tyhjäksi.
— Minä olen työssä iltapäivänkin, vaikkapa toiset menevät pois kahden aikaan.
Isäntä katsoa muljautti häneen vihaisesti ja meni tiehensä. Tess käsitti, ettei hän olisi juuri voinut joutua huonompaan paikkaan, mutta parempi oli tämäkin kuin mielisteleminen. Kello kahden aikana vieraan kylän naiset alkoivat hommailla pois lähtöä. Marian ja Izz yrittivät tehdä samoin, mutta kuultuaan Tessin aikovan jäädä työhön he eivät tahtoneet jättää häntä yksin.
— Nytpä olemme lopultakin yksiksemme, huudahti Marian. — Viimeinkin tytöt saattoivat ruveta puhelemaan Trantridgen ajoista ja kaivatusta Angel Claresta.
— Izz ja Marian, sanoi rouva Angel Clare arvokkuudella, joka oli aivan liikuttavaa siihen asemaan nähden, missä hän nyt oli vaimona, en voi nykyään puhua kanssanne hänestä, kuten ennen, ymmärrättehän, sillä vaikka hän tällä kertaa on poissa luotani, on hän toki aviomieheni.
Izz oli tytöistä teräväkielisin.
— Epäilemättä hän oli mainio kosija, hän sanoi, mutta eipä taida olla ylen rakas aviomies, koska niin pian läksi matkoihinsa.
— Hänen täytyi, hänen oli pakko — hän läksi katselemaan, millaisia maat ovat sillä puolen, puolusteli Tess.
— Olisi toki elänyt yhdessä sinun kanssasi talven yli.
— Niin kyllä — mutta välillämme syntyi väärinkäsitystä. Mutta ei puhuta siitä sen enempää, vastasi Tess itku kurkussa. Paljonkin voisi sanoa hänen puolustuksekseen. Hän ei jättänyt minua, kuten jotkut miehet, sanaakaan virkkamatta, hänen olinpaikastaan saan selvän milloin tahansa.
Työskenneltiin kotvan aikaa unelmoiden. Mutta äkkiä Tess hoippui ja vaipui edessään oleville olille.
— Enkö minä jo sanonut, ettet sinä tätä leikkiä kestä, huudahtiMarian. Tämä työ kysyy voimia.
Juuri samalla hetkellä isäntä pistäytyi riiheen.
— Vai tällä tavalla sinä teetkin työtä, kun minun silmäni välttää! hän sanoi Tessille.
— Oma vahinkonihan se on, puolusteli Tess itseään, eikä teidän.
— Riihi on saatava tyhjäksi, sanoi mies äreästi mennessään.
— Älä ole hänestä tietävinäsikään, Tess kulta, sanoi Marian. Kyllä minä tämän talon tavat tunnen. Rupea sinä tuohon lepäämään, me Izzin kanssa lopetamme työsi.
— Eipä se olisi teidän asianne. Olenhan teitä pitempi.
Hän oli kuitenkin niin väsynyt, että mielelläänkin taipui hetkisen olilla levähtämään. Häntä oli pyörryttänyt miltei yhtä paljon se seikka, että Angelin lähtö otettiin jälleen puheeksi kuin kova työ. Tuiki voimatonna hän lepäsi. Kuuli hän kuitenkin paitsi olen ratinaa, tyttöjen hiljaisen kuiskeen. Puhelivat varmaankin taannoin aletusta keskusteluaineesta, mutta supattivat niin hiljaa, ettei erottanut sanoja. Viimein Tess kävi yhä uteliaammaksi ja tahtoi tietää, mitä he puhuivat; ja uskotellen voivansa paremmin hän nousi ylös ja ryhtyi jälleen työhönsä.
Kohtapa Izzkin vaipui permannolle. Hän oli astunut parikymmentä kilometriä edellisenä iltana, ruvennut nukkumaan puolen yön aikaan ja noussut ylös kello viideltä. Marian yksin jaksoi tehdä työtä, voimakkaan ruumiinrakenteensa ja pullonsa avulla. Tess pyysi Izziä lähtemään pois, hän kyllä lopettaisi työn itse.
Izz hyväksyi kiitollisena tarjouksen ja riensi lumista tietä pitkin asuntoonsa. Marian alkoi olla hyvällä puhetuulella, sillä hän oli tuon tuostakin kallistellut pulloansa.
— Enpä olisi kuuna päivänä hänestä tuota uskonut, hän sanoi miettivästi. Ja minä kun häntä niin rakastin! En ollut pahoillani, että hän sinut sai. Mutta tämä Izziä koskeva juttu on kovin halpamainen.
Tess joutui pahanpäiväisesti hämilleen:
— Puhutko sinä minun miehestäni? hän sopersi.
— Puhun. Izz kyllä kielsi sinulle puhumasta, mutta en voi olla kertomatta. Ajatteles, kun hän olisi tahtonut viedä Izzin mukanansa Brasiliaan!
Tessin kasvot sävähtivät lumivalkoisiksi ja piirteet kävivät jäykiksi.— Kieltäytyikö Izz lähtemästä? hän kysyi.
— En tiedä. Joka tapauksessa herra Clare muutti mieltänsä.
— Ei hän sitä tarkottanut! Miehet kujeilevat vain sillä lailla.
— Sitä hän tarkotti, sillä hän kuletti Izziä pitkän matkaa kyydissään asemalle päin.
— Eipä kuitenkaan vienyt häntä mukanaan!
Tytöt jatkoivat työtänsä, kunnes Tess ilman nähtävää syytä hyrskähti itkemään.
— Ah, sanoi Marian, eipä olisi pitänyt sinulle puhua.
— Hyvä oli, että puhuit. Olen elänyt liian huoletonna, ajattelematta mihin tämä veisi. Minun olisi pitänyt kirjottaa hänelle useammin. Hän sanoi, etten saanut tulla hänen luoksensa, mutta ei hän kieltänyt kirjottamasta niin usein kuin mieleni teki. Tämä ei käy laatuun! Olen menetellyt väärin jättäessäni kaikki hänen varaansa.
Riihessä alkoi hämärtää, niin ettei nähnyt enää työtä tehdä. Kotiin päästyään Tess rupesi pienessä valkaistussa suojassaan kiihkeästi kirjottamaan Clarelle kirjettä. Mutta hän ei osannut sitä lopettaa. Hän otti sormuksen nauhasta, jossa hän sitä kantoi sydämensä kohdalla, ja pani sen sormeensa. Koko yön hän sitten piti sitä sormessaan tullakseen vakuutetuksi, että hän tosiaan oli hänen vaimonsa, tuon miehen vaimo, jota hän niin syvästi rakasti ja joka oli voinut pyytää Izziä kumppanikseen vieraille maille, vaikka vastikään oli hänestä eronnut. Kun hän tämän tiesi, niin kuinka hän saattoi kirjottaa rukoillen häneltä anteeksi tai osottaa pitävänsä hänestä entistä enemmän!
44.
Marianin kertomus ohjasi Tessin ajatukset suuntaan, johon ne useita kertoja viime aikoina olivat pyrkineet — etäiseen Emminsterin pappilaan. Vanhempainsahan kautta Angel oli käskenyt itselleen kirjottamaan, ja heidän puoleensa Tessin oli myös käännyttävä, jos pulaan joutuisi. Mutta kun hänellä ei tuntunut siveellisesti olevan mitään oikeutta Clareen, olivat kirjeetkin jääneet lähettämättä; niin hyvin Angelin kuin omiin vanhempiinsakin nähden oli hän melkein kuin kuollut. Tämä eristäytyminen oli täydellisessä sopusoinnussa hänen itsenäisen luonteensa kanssa, joka kielsi häntä ottamasta vastaan armopaloja. Hän tulisi toimeen omin neuvoin, maksoi mitä maksoi, kääntymättä perheen puoleen, jonka yhteyteen hän oli joutunut vain sen takia, että joku sen jäsenistä ajattelemattomana hetkenä oli kirjottanut nimensä kirkonkirjaan hänen nimensä viereen.
Mutta kun Izzin kertomus sai hänet pois suunniltaan, niin hänen päätöksensäkin rupesi horjumaan. Miksei hänen miehensä ollut hänelle kirjottanut? Olihan hän varmasti luvannut ilmottaa hänelle matkansa määrän, mutta eipä ollut lähettänyt osotettaan. Niinkö vähän hän tosiaan hänestä nyt välitti? Mutta kenties hän oli sairas? Oliko hänen itsensä otettava ensi askel? Hänen oli rohkaistava mielensä ja käytävä pappilassa kyselemässä tietoja Angelista ja ilmaistava huolensa hänen vaitiolonsa johdosta. Jos Angelin isä oli niin hyvä kuin kerrottiin, niin hän kyllä voisi ymmärtää ja lieventää hänen sydämensä tuskia. Kovista päivistään ei hän virkkaisi mitään.
Arkena ei päässyt lähtemään, vain sunnuntaina oli siihen tilaisuus. Täällä ylänkömaalla ei ollut vielä rautateitä, joten hänen oli pakko mennä jalkaisin. Ja kun matka oli pitkä, täytyi joutua varhain taipalelle.
Kaksi viikkoa myöhemmin, kun maa oli roudassa, hän päätti lähteä liikkeelle. Jo neljän aikaan hän oli ylhäällä sinä aamuna. Taivas oli tähdessä, ilma oli raikas, ja tanner jalkojen alla helisi kuin pajan alasin.
Marianissa ja Izzissä hänen matkansa herätti suurta mielenkiintoa, sillä he tiesivät sen koskevan hänen miestänsä. He asuivat vähän loitompana Tessin asunnosta, mutta tulivat kuitenkin auttamaan häntä lähtöpuuhissa, kehottaen häntä pukeutumaan hienoimpaan pukuunsa, jotta paremmin voittaisi appensa ja anoppinsa sydämen. Mutta Tess ei ottanut siihen suostuakseen, hän epäili tokko se maksaisi vaivaa, koska hän tunsi pastori Claren yksinkertaiset, ankarat tavat. Vuosi oli kulunut hänen surullisen avioliittonsa solmimisesta, mutta vielä oli hänellä siksi runsaasti pukineita jälellä, että kykeni pukeutumaan koko somasti yksinkertaiseksi maalaistytöksi. Yllään oli hänellä pehmeä, harmaa villaleninki valkoisine tyllikauluksineen, mikä sopi mainiosti hänen heleään hipiäänsä, sekä musta samettinen päällysnuttu ja hattu.
— Ollappa nyt miehesi sinua näkemässä — sinä näytät ihan kaunottarelta! sanoi Izz Huett katsellen Tessiä, joka seisoi kynnyksellä teräsharmaan öisen valon ja keltaisen kynttilän valon välillä. Izz puhui jalomielisesti itsensä kieltäen, mutta eipä yksikään nainen, jolla oli pähkinänkin kokoinen sydän, voinut kantaa kaunaa Tessiä vastaan nähdessään hänet edessään, niin kiehtovasti hän vaikutti kanssasisariinsa.
Laiteltuaan vielä hetkisen hänen pukuaan tytöt päästivät hänet menemään. Tess hävisi hämärään, kohta ei kuulunut enää hänen askeleitansakaan. Izzkin toivoi hänen onnistuvan yrityksessään, ja vaikkei hän omaa hyvettänsä erittäin paljon pitänytkään arvossa, oli hän toki hyvillään, ettei ollut menetellyt väärin ystäväänsä kohtaan, kun Clare oli erehtynyt houkuttelemaan häntä pahaan.
Oli kulunut päivää vaille ummelleen vuosi heidän häistään ja jonkun päivän perästä oli vuosi vierähtänyt siitäkin, kun Clare läksi hänen luotansa. Ei hänen mielensä kuitenkaan tuntunut alakuloiselta hänen astuessaan raikkaana talviaamuna tuntemattomia ihmisiä kohti. Hän luuli varmasti voittavansa anoppinsa sydämen; hän kertoisi hänelle elämäntarinansa, suostuttelisi hänet puolelleen ja saattaisi hänet kutsumaan Angelin jälleen kotiin.
Puolimatkassa hän söi aamiaista varsin iloisella mielellä. Sitten hän jatkoi matkaansa niin kiintyneenä toiveisiinsa, ettei huomannut ympäristöään, vaan yritti useat kerrat lähteä taivaltamaan väärää tietä. Puolenpäivän aikaan hän kuitenkin saapui Emminsterin portille.
Nelikulmainen torni, jonka alla pappi tällä hetkellä seisoi seurakuntansa edessä, näytti hänestä uhkaavalta ja ankaralta. Kunpa olisi voinut tehdä tämän matkan arkena! Niin vakava mies kuin Claren isä saattoi panna pahakseen sunnuntaivierailun, sillä mahdotonhan hänen oli tietää, ettei se ollut Tessin autettavissa. Mutta hänen täytyi rientää eteenpäin. Hän päästi raskaat kenkänsä jalastaan ja pani sijaan toiset, kevyet ja sirot, kätkien vanhat aitaviereen, mistä palatessaan voisi ne helposti löytää. Pappilaa kohti hän ohjasi kulkunsa. Hänen poskensa olivat pakkasessa käyneet punakoiksi, mutta pappilaa lähestyessään hän rupesi kalpenemaan.
Tess toivoi jonkun onnellisen sattuman suosivan häntä, mutta turhaan. Pensaat pappilan pihamaalla ratisivat oudosti koleassa viimassa. Vaikka hän jännitti mielikuvitustaan äärimmilleen, ei hän kuitenkaan voinut tuntea saapuneensa läheisten sukulaisten kotiin. Eikä hänen ja näiden välillä sentään ollut mitään oleellista eroa, yhtä vähän luonnonlaadun kuin tunteidenkaan puolesta; iloon ja suruun, ajatuksiin, syntymiseen, kuolemaan ja haudantakaiseen elämään nähden he olivat aivan samassa asemassa. Hän rohkaisi mielensä, astui puutarhan portista sisään ja soitti ovikelloa. Nyt se oli tehty, ei tästä enää mihinkään pääsisi.
Ei, eipä ollutkaan vielä tehty! Hänen soittoonsa ei vastattu. Voi hyvänen, vieläköhän piti uudelleen helistää! Hän soitti toisen kerran, mutta mielenliikutus ja väsymys saattoi hänet niin voimattomaksi, että hänen täytyi nojata seinää vasten. Talven koura oli kurtistanut muratinlehdet käppyrään, ja niiden ratina hermostutti häntä. Portin ulkopuolella lepatteli tiellä verinen paperipala, jonka tuuli kai oli raastanut jonkun teurastajan tunkiolta; se oli liian repaleinen pysyäkseen hiljaa, liian raskas lentääkseen tiehensä. Muutamia korsia oli jäänyt sille seuraksi.
Hän oli nelistänyt toisen kerran kovemmin, mutta ovea ei vain avattu. Silloin hän läksi eteisestä, avasi portin ja astui ulos. Ja vaikka hän katsahti taloon, ikäänkuin olisi aikonut kääntyä takaisin, painoi hän kuitenkin portin kiinni helpotuksesta huoaten. Häntä ahdisti ajatus, että joku talon asukkaista oli hänet tuntenut, — vaikkei hän tiennyt, miten se oli mahdollista — ja palvelijoita oli kielletty päästämästä häntä sisään.
Tess astui kadun kulmaan. Hän oli tehnyt mitä oli voinut, mutta vielä hän kääntyi ympäri ja kulki talon ohi katsoen joka ikkunaan.
Ah, jo selvisi hänelle asia, kirkossahan ne olivat, kirkossa jokainoa! Hän muisti Angelin sanoneen, että isän vaatimuksesta koko talonväen, palvelijat siihen luettuina, piti käydä joka sunnuntai kirkossa, vaikka saatiinkin syödä kylmää ruokaa kotiin tultua. Hänen tarvitsi siis odottaa vain siksi, kunnes pääsisivät kirkosta. Ei hän kuitenkaan tahtonut seistä siinä ihmisten töllistettävänä, vaan päätti lähteä kävelemään kirkon taakse. Mutta samassa kun hän tuli kirkkotarhaan, alkoi ihmisiä tulvata kirkosta, ja tuokiossa hän oli heidän keskellään. Ja ihmiset katsoivat häneen, niinkuin ainoastaan pikkukaupungin asukkaat tuttuja katuja astuskellessaan saattavat katsoa nuorta naista, joka eroaa muista ja on nähtävästi outo paikkakunnalla.
Hän joudutti käyntiään kulkien samaa tietä, jota oli tullutkin. Kävelisi pensasaitojen taakse ja odottaisi siellä, kunnes pappilan perhe olisi aterioinut. Kohta oli hän jättänyt kirkkoväen jälkeensä, paitsi kahta nuorenpuoleista miestä, jotka astuivat käsikoukkua rivakasti hänen perästään.
Kun he tulivat lähemmä, niin hän kuuli heidän puhelevan keskenään, ja naisen sukkelaälyisyydellä hän tunsi heidän ääntensä soinnahtavan juuri samalla tavoin kuin miehensäkin. He olivat siis Angelin veljet. Tessiltä unohtui kaikki suunnitelmansa ja häntä pelotti, että he saavuttaisivat hänet, ennenkuin hän oli valmis heitä kohtaamaan. Sillä vaikkapa hän tiesikin olevansa heille ventovieras, hän kuitenkin vaistomaisesti pelkäsi heidän tutkivia silmäyksiään. Kuta rivakammin he astuivat, sitä tiukemmin koki hän edellä ponnistaa. Nuoret miehet olivat lähteneet pienelle kävelylle ennen päivällistä verryttääkseen jäseniään, jotka olivat kangistuneet pitkää saarnaa kuunnellessa.
Yksi henkilö oli kuitenkin ehtinyt Tessin edelle — nuori, somasti puettu nainen, joka näytti koko viehättävältä, joskin hieman jäykältä ja teeskentelevältä. Tess oli juuri saavuttamaisillaan hänet, kun kuuli lankojensa olevan jo niin lähellä, että saattoi selvästi erottaa heidän puheensa. Eivät he puhuneet kuitenkaan semmoista, joka olisi häntä erikoisesti viehättänyt, kunnes toinen virkkoi huomatessaan Tessin edellä kulkevan naisen:
— Tuolla menee Mercy Chant. Käydäänpä yhteen matkaan.
Tess tunsi tämän nimen. Se oli sama nuori tyttö, jonka Angelin ja tytön omat vanhemmat olivat määränneet Angelin vaimoksi, ja jonka hän luultavasti olisi ottanutkin, ellei hän, Tess, olisi tullut väliin. Nyt hän sai sen kuulla, ellei olisi sitä ennestään tiennyt, sillä toinen veljeksistä lausui:
— Angel poloinen! Minun on mahdotonta katsoa tuota sievää tyttöä valittamatta yhä enemmän ja enemmän Angelin mieletöntä takertumista tuohon meijerityttöön, vai mikä se oli. Taitaapa se olla vähän omituinen juttu! En tiedä onko hän nyttemmin mennyt Angelin luo, mutta vielä joku kuukausi takaperin he kuuluivat olevan erillään.
— En tiedä minäkään. Ei hän nykyään kirjota minulle vähääkään asioistaan. Tuo ajattelematon avioliitto näyttää vierottaneen hänet kokonaan minusta; hyvänä alkuna olivat, kuten tiedät, hänen omituiset mielipiteensä.
Tess riensi eteenpäin minkä kerkisi, mutta lopulta pääsivät nuoret miehet edelle. Nuori neiti kuuli heidän askelensa ja pyörähti ympäri. Tervehdittiin ja pudistettiin kättä, jonka perästä he kolmin astelivat eteenpäin.
Kohta he olivat mäen päällä eikä heillä näyttänyt olevan aikomusta mennäkkään edemmä. He pysähtyivät juuri sille paikalle, missä Tess tunti sitten oli seisonut kaupunkia katsellen. Siinä puhellessa toinen veljeksistä kaiveli pensasaitaa sateenvarjollaan ja kiskoi sieltä jotain päivän valoon.
— Ka, pari vanhoja kenkiä, hän sanoi. Joku maankiertäjä kai ne on sinne heittänyt.
— Tai kerjäläinen, joka tuli kaupunkiin paljain jaloin herättääkseen ihmisten sääliä, sanoi neiti Chant. Niin kai ne ovat sinne joutuneet, sillä varsin oivallisethan ne vielä näkyvät olevan, ei mitkään vanhat rajat. Onpa ihmisellä älyä! Minä vien ne kotiin ja annan jollekin köyhälle.
Cuthbert Clare, joka kengät oli löytänyt, otti ne ylös sateenvarjonsa kokassa ja antoi Mercylle — siihen menivät Tessin kengät.
Hän riensi eteenpäin. Kun hän viimein katsahti taaksensa, ei seuruetta näkynyt enää portin luona. He olivat menneet mäkeä alas, vieden hänen kenkänsä mukanaan.
Hiljensi jo Tess käyntiään. Kyyneliä, karvaita, polttavia kyyneliä, virtasi hänen poskiaan alas. Tiesihän hän, että tunteille herkkä mielensähän hänet saattoi tässä kohtauksessa näkemään tuomionsa, mutta eipä hän kyennyt tunteitaan voittamaan. Hän piti tapausta pahana enteenä ja tunsi itsensä hylätyksi ja turvattomaksi. Pappilaan oli mahdoton palata.
Angelin vaimosta tuntui, kuin olisivat nuo ylen viisaat herrat ajaneet häntä takaa kuin mitäkin kurjaa olentoa. Viatonta laatuahan loukkaus oikeastaan oli, mutta joka tapauksessa oli onnetonta, että hän tapasi pojat eikä isää, joka ahdasmielisyydestään huolimatta ei toki ollut niin kovin kankea ja siloinen kuin nämä; sitä paitsi oli hän sangen armelias. Tess ajatteli taas kenkärajojaan ja niiden osaksi tullutta pilkkaa. Elämä näytti hänestä aivan toivottomalta.
— Ah, hän sanoi nyyhkyttäen säälistä itseään kohtaan. Eivät tienneet että minä kulin niillä pahimman matkan säästääkseni näitä sieviä kenkiä, jotkahänosti minulle — eivät, eivät tienneet. Eivätkä tienneet, ettähänenvalitsemansa oli leninkikankaani, mistäpä ne sen tiesivät! Ja vaikkapa olisivat tietäneetkin, niin siitäkös ne olisivat välittäneet, sillä eivätpä he tunnu Angel poloisestakaan suurin piittaavan!
Hän itki rakasta miestään, jonka sovinnainen ajatustapa oli tuottanut hänelle kaikki nämä surut, ja hän asteli tietänsä tietämättä elämänsä suurimpain onnettomuuksien piilevän rohkeuden puutteessa ratkaisevalla hetkellä, tällä kertaa siinä, että hän tuomitsi isää poikain mukaan. Sillä hänen nykyinen asemansa olisi epäilemättä herättänyt pastori Claren ja hänen rouvansa osanottoa. Nähdessään äärimäistä surua ja kärsimystä he olivat koko sydämellään auttamassa onnetonta, kun sitä vastoin vähemmän toivottomat eivät saaneet osakseen heidän myötätuntoisuuttaan.
Hän riensi takaisin samaa tietä, jota taannoin oli tullut, joskaan ei varsin toivehikkaalla mielellä, niin kuitenkin vakuutettuna siitä, että hän läheni tärkeätä käännekohtaa elämässään. Ei mitään ollut kuitenkaan tapahtunut, hänen oli pysyttävä yhä edelleen tuossa nälkäpaikassa, kunnes uskaltaisi uudelleen lähteä pappilaan.
Nosti hän kuitenkin harson silmiltään, ikäänkuin osottaakseen maailmalle, että hänellä oli viehkeämmät kasvot kuin Mercy Chantilla. Mutta päätänsä surumielisesti pudistaen hän sen teki. — Joutavata — joutavata! hän mutisi. Ei niitä kukaan rakasta, ei kukaan näe. Kukapa minunlaisestani mieronkiertäjästä huolisi!
Halutonna hän tallusteli eteenpäin, aivan kuin matkalla ei olisi ollut mitään määrää. Ei tehnyt mieli taloonkaan poiketa. Tultuansa kylään, missä aamulla oli einettä syönyt varsin toisenlaisten tunteitten vallassa, hän päätti levähtää. Hän astui jälleen kylän laidassa lähellä kirkkoa sijaitsevaan mökkiin. Sillä välin kun mökin vaimo oli ruokahuoneesta maitoa hakemassa, Tess katseli kylänraitille ja huomasi, ettei liikkeellä ollut yhtään ihmistä.
— Ihmiset mahtavat olla iltakirkossa, hän sanoi.
— Ei, neiti kulta, vastasi eukko. Eivät ole kirkossa, ei ole vielä soitettukaan. Menivät saarnaa kuulemaan. Muuan maallikkosaarnaaja pitää toimitusta riihessä jumalanpalvelusten välillä — hyvin selväsanainen, harras kristitty kuuluu olevan. Mutta en minä juokse niitä kuuntelemassa. Minulle, Herra nähköön, riittää sekin, minkä kirkossa kuulen.
Tess jatkoi taas vähän ajan perästä matkaansa kylän halki. Hänen askeltensa kapse kumahteli talojen seinistä, mutta keskikylälle tultuaan hän kuuli muitakin ääniä. Ne tulivat tien vieressä olevasta riihestä. Tess arvasi että siellä se saarnaaja parhaallaan selitteli.
Hänen äänensä kaikui niin selvästi tyynessä ilmassa, että Tess kohta erotti sanoja, vaikka hän olikin peräseinän kohdalla. Saarna oli luonnollisesti täynnä äärimäisyyttä tavottelevia päätelmiä vanhurskauttamisesta uskon kautta ilman lain töitä, apostoli Paavalin hengessä. Tätä punaisena lankana kulkevaa ajatusta esitettiin vilkkaasti, mutta kovin innottelevalla tavalla, sillä saarnaajalta nähtävästi puuttui todistelutaitoa. Vaikkei Tess ollut kuullut alkusanoja, arvasi hän kuitenkin mikä tekstinä oli ollut kuullessaan vähän väliä toistettavan sanoja:
"Te hullut galatalaiset, kuka teidät on vimmannut totuutta uskomasta, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus kirjotettu oli, teidän seassanne ristiinnaulittu."
Tess kuunteli saarnaa yhä suuremmalla mieltymyksellä huomatessaan saarnaajalla olevan samanlaiset mielipiteet kuin Angelin isällä, joskin kiihkeämmät, ja hänen uteliaisuutensa kasvoi kaksinkertaiseksi puhujan alkaessa kertoella omia henkisiä kokemuksiaan, kuinka hän oli saavuttanut vakaumuksensa.
Hän sanoi olleensa suurimpia syntisiä. Hän oli pilkannut, oli elänyt hurjasti ja irstaasti. Mutta heräämisen päivä oli tullut ja inhimillisesti nähden oli sen saanut aikaan muuan pappi, jota hän ensinnä oli karkeasti loukannut, mutta jonka sanat olivat juurtuneet hänen sydämeensä ja Herran armosta vaikuttaneet muutoksen hänessä, tehden hänet siksi, mikä hän nyt oli.
Mutta vielä enemmän kuin sanat hämmästytti Tessiä saarnamiehen ääni, joka — kuinka mahdottomalta se näyttikin — sointui juuri samalla tavalla kuin Aleksander D'Urbervillen. Kasvot tuskallisessa jännityksessä hän kiersi riihen ovelle. Matalalla kulkeva talviaurinko heitti raukeita säteitään saarnaajaan ja hänen kuulijakuntaansa. Sanankuulijat olivat kyläläisiä, ja heidän joukossaan oli mies, jonka hän oli nähnyt kantavan punamaalipönttöä eräässä muistettavassa tilaisuudessa. Mutta hänen huomionsa kiintyi päähenkilöön, joka seisoi jyväsäkkien päällä kasvot oveen päin käännettyinä. Auringonvalo sattui suoraan häneen, ja Tessin sydäntä vihlaissut aavistus kävikin toteen: hänen elämänsä tuhooja seisoi hänen edessään.
45.
Tähän hetkeen saakka ei Tess Trantridgesta lähdettyään ollut kuullutD'Urbervillestä mitään.
Kohtaaminen sattui raskaalla hetkellä. Tessin valtasi hervaiseva pelko, vaikka D'Urberville seisoikin hänen edessään ilmeisesti kääntyneenä miehenä ja entistä kurjaa elämäänsä surren — niin tärisyttävät olivat muistot. Hän ei voinut paikaltaan hievahtaa.
Kuinka paljon hän oli viime näkemästä muuttunutkaan! Kasvoilla oli entinen kaunis, mutta tympeä sävy, mustat viikset olivat hävinneet, mutta korvan juureen oli ilmaantunut hyvinhoidettu, vanhanaikainen poskiparta. Puku oli puoleksi papillinen. Se hälvensi keikarimaisuuden jälettömiin ja saattoi Tessin hetkeksi epäilemään, tokko puhuja olikaan D'Urberville.
Tessistä tuntui alussa kauhealta kuulla raamatun juhlallisia sanoja tuosta suusta. Tämä liiankin tuttu ääni oli neljä vuotta sitten kuiskuttanut hänen korvaansa sanoja, jotka tällä hetkellä mieleen johtuneina olivat läkähyttää hänen sydämensä. Vaan epäilemättä oli D'Urberville nyt tosissaan.
Tässä oli tapahtunut pikemmin täydellinen uudestamuodostus kuin parannus. Entiset nautinnonhimoa ilmaisevat piirteet olivat lieventyneet intohimoisen hartauden ilmeeksi. Huulet, jotka ennen olivat kuvastaneet viettelemystä, olivat käyneet rukoileviksi; poskien hehku, jonka eilen olisi voinut selittää himon paloksi, oli tänään muuttunut hurskaan innon hohteeksi. Eläimellisyys oli tullut uskonkiihkoksi, pakanallisuus Paavalin palavaksi innoksi. Nuo rohkeasti mulkoilevat silmät, jotka entisaikaan olivat voitonvarmoina polttaneet hänen ruumistaan, säihkyivät nyt yksinkertaista uskonvoimaa, joka tuntui melkein hurjalta. Ja nuo synkät väänteet, jotka pettymys toi hänen kasvoilleen, soveltuivat nyt kuvaamaan parantumatonta syntistä, joka kerran toisensa perästä tahtoi palata rypemään loassaan.
Mutta itse piirteet näyttivät ikäänkuin valittavan osaansa. Ne olivat väännetyt perinnöllisestä merkityksestään kuvaamaan vaikutelmia, joihin luonto ei ollut niitä tarkottanut. Omituista oli että ylennys tuntui niissä väärentämiseltä.
Mutta voiko se olla mahdollista? Tess ei päästäisi enää pahoja ajatuksia mieleensä. Eihän D'Urberville ollut ainoa pahalta tieltä kääntynyt, sielu oli hänelläkin pelastettavana, miksi pitää hänen kääntymistään mahdottomana? Häntä olikin kiusannut vain omat ajatuksensa, kuullessansa inhan äänen lausuvan uusia, vakavia sanoja. Kuta suurempi syntinen, sitä suurempi pyhimys; eihän tarvinnut kovinkaan paljon tutkia kristinuskon historiaa huomatakseen tämän.
Tämmöisiä epämääräisiä ajatuksia risteili hänen mielessään. Hämmästyksen puuskan vihdoin tyynnyttyä hän päätti rientää pois hänen nähtävistään. D'Urberville ei ollut vielä huomannut häntä, sillä aurinko paistoi häntä vasten silmiä.
Mutta samassa tuokiossa kuin Tess läksi liikkeelle tämä tunsi hänet. Vaikutus oli sähköinen, paljoa voimakkaampi vaikutusta, minkä D'Urbervillen kohtaaminen oli Tessin tehnyt. Hänen tulinen saarnaintonsa näytti sammuvan, huulet vapisivat esiin pyrkivien sanojen painosta, mutta sanaakaan ei hän voinut lausua, niin kauan kuin Tess katsoi häneen. Hänen silmänsä tähysivät ympäri huonetta, mutta pyörsivät alinomaa tuskallisina Tessiin. Herpoutumista kesti kuitenkin vain muutaman silmänräpäyksen ajan, sillä Tess tunsi taas voimaa virtaavan suonissaan ja riensi minkä kerkisi riihen edestä maantielle.
Häntä puistatti ajatellessaan, kuinka erilaisella kannalla he nyt olivat. Hänen elämänsä murjoja seisoi nyt Hengen puolella, hän itse oli entisellään, uudestisyntymätönnä. Ja tässäkin oli käynyt samoin kuin pyhimystarussa: hänen kiehtova kuvansa oli äkkiä ilmaantunut papin alttarille ja sammuttanut tulen.
Hän käveli eteenpäin päätään kääntämättä. Mutta kuitenkin oli hän tuntevinaan hänen katseensa polttavan vaatteittensakin läpi, se seurasi häntä samoin kuin vastikään riihessä. Tähän hetkeen saakka oli hänen sydäntään painanut hiljainen suru, mutta nyt hänen kipunsa oli muuttunut toisenlaiseksi. Kauan kalvaneen hellyyden nälän sijaan oli sydämeen iskenyt tuskallinen pelon tunne, armoton menneisyys, joka häntä vielä sitoi. Ainiaaksi oli hän toivonut elämänsä entisyyden hautaantuneen, mutta turha oli ollut hänen toivonsa. Menneet ajat eivät olisi koskaan menneitä, ennenkuin hän itse olisi tuonen tuvilla.
Astuessaan mietteisiinsä vaipuneena hän kuuli äkkiä askeleita takanaan ja käännyttyään ympäri näki tutun haamun lähenevän — niin oudon näköisenä kylläkin — ainoan ihmisen koko maan päällä, jota hän ei olisi haudan tällä puolen suonut kohtaavansa.
Vaan ei ollut aikaa miettimiseen ja pakenemiseen, hän taipui niin tyynesti kuin taisi välttämättömyyteen: antoi saavuttaa itsensä. Hän näki takaa-ajajansa olevan jännityksessä, vähemmän kiireisestä käynnistään kuin povessaan kuohuvista tunteista.
— Tess! hän sanoi.
Tess hiljensi kulkuaan kääntymättä ympäri.
— Tess, hän toisti. Minä se olen — Aleksander D'Urberville.
Silloin Tess katsahti taaksensa, ja D'Urberville saavutti hänet.
— Niinpä näkyy, vastasi Tess kylmästi.
— Siinäkö kaikki? Mutta enhän ansaitsekkaan enempää! Tietenkin, lisäsi hän naurahtaen, näytän silmissäsi sangen naurettavalta. Mutta minun oli pakko ruveta siksi, mikä nyt olen… Kuulin sinun lähteneen tiehesi, kukaan ei tiennyt mihin. Tess, ihmettelet varmaan miksi sinua seurasin?
— Ihmettelen kyllä ja kaikesta sydämestäni toivon, ettet olisi sitä tehnyt.
— Etpä syyttä sanokkaan, vastasi saarnaaja vakavasti, kun he astuivat yhdessä eteenpäin. Mutta älä käsitä minua väärin. Saattaisit niinkin tehdä huomattuasi — jos huomasitkaan — kuinka minua sinun kasvojesi näkeminen järkytti. Sitä kesti vain hetkinen, ja ottaen huomioon, mitä sinä olit minulle ollut, oli se varsin luonnollistakin. Mutta Jumala auttoi minua siitä — kenties sinä pidät minua narrina näin sanoessani — ja heti paikalla minä tunsin, että kaikista ihmisistä, joita velvollisuuteni ja haluni oli pelastaa tulevasta vihasta — ivapuhetta, jos niin tahdot! — oli ensimäisenä se nainen, jota vastaan olin niin kauheasti rikkonut. Siinä mielessä minä tulin, vain siinä.
Tessin vastauksessa häivähti hieman pilkkaa: — Oletko itsesi pelastanut? Oma kynnys on ensin lakaistava, sanoo sananlaskukin.
—Minäen ole mitään tehnyt, hän virkkoi kiihkeästi. Kuten kuulijoillenikin olen sanonut, on kaikki Herran työtä. Et sinä voi halveksia minua niin paljoa, Tess, kuin itse olen halveksinut itseäni — takavuosieni vanhaa Aatamia! Mutta kerronpa sinulle kääntymisestäni ja toivon sinun toki kuuntelevan. Oletko koskaan kuullut, kuka Emminsterissä on pappina — olet kai? — vanha Clare pastori, suuntansa vanhimpia pylväitä. Tavattoman paljon sieluja on hänen kauttansa tullut pelastetuksi. Olet kai kuullut hänestä?
— Olen, vastasi Tess.
— Hän kävi Trantridgessa pari kolme vuotta takaperin saarnaamassa jonkun lähetysseuran toimesta. Ja minä, mies kurja, solvaisin häntä, kun hän nuhteli mieletöntä elämääni ja tahtoi ohjata minua oikealle tielle. Ei hän suuttunut käytöksestäni, sanoi vain Pyhän hengen jonakin päivänä avaavan silmäni — pilkkaajista tulee useinkin hartaimpia kristittyjä. Omituinen taikavoima oli hänen sanoissaan. Ne syöpyivät sydämeeni, vaikken sitä siihen aikaan tiennyt, yhtä vähän kuin hänkään, ja vähän kerrassaan minä heräsin näkemään totuutta. Sen perästä olen pyrkinyt julistamaan suloista sanomaa muille ja sitä koetin tänäänkin tehdä, vaikken olekkaan näillä seuduilla saarnannut kuin vähän aikaa. Saarnatoimeni ensi kuukaudet oleskelin Pohjois-Englannissa vieraiden parissa, saadakseni rohkeutta puhua tutuilleni ja niille, jotka olivat olleet tovereinani pimeyden päivinä. Jospa tietäisit, Tess, kuinka turvallista on…
— Jo riittää! huudahti Tess kiihkeästi, kääntyen hänestä. Hän meni tien vieressä olevalle jalkaportaalle ja nojasi sitä vasten. — En usko tuommoisiin äkillisiin tapahtumiin! Olen närkästyksissäni, että tulet puhumaan minulle tällä lailla tietäessäsi — tietäessäsi mitä olet minulle tehnyt! Sinä ja sinun kaltaisesi nautitte ensin kyllältänne elämän iloja saattamalla minunlaisiani onnettomiksi ja surun sortamiksi ja sitten kun olette tarpeeksenne saaneet, alatte tuumia taivaallisen ilon saavuttamista kääntymällä uskovaisiksi! Hävetkää toki — en usko sinua — vihaan moisia kujeita!
— Tess, väitti D'Urberville vastaan, älä noin puhu! Se tuli minulle huikaisevana valona. Etkö usko minua? Mitä sinä et usko?
— Sinun kääntymistäsi. Sinun käsitystäsi uskonnosta.
— Mikset?
Tess hiljensi ääntänsä. — Koska sinua parempi mies ei semmoisia usko.
— Todistelua sekin, oikein naisten todistelua! Kuka tuo parempi mies sitten on?
— En voi sanoa.
— Jumala varjelkoon, hän sanoi hilliten esiin pyrkivää katkeruutta, Jumala varjelkoon minua sanomasta itseäni kelpo mieheksi — tiedäthän etten sanokkaan. Olen vasta herännyt uskomaan, mutta semmoisetpa usein näkevätkin kauimmaksi.
— Niin kyllä, vastasi Tess surullisesti. Mutta minä en usko kääntymistäsi uuteen elämään. Tuommoiset leimahdukset eivät ole kovin pitkäaikaisia.
Näin sanoessaan hän kääntyi jalkaportaalta ja katsoi häneen. D'Urbervillen katse oli luotuna tuttuihin kasvojen piirteihin. Entinen kurja ihminen oli vaiti hänessä, mutta varmaankaan ei se vielä ollut kuollut, eipä täydelleen kukistettukaan.
— Älä katsele minuun tuolla tavoin, hän sanoi äkkiä.
Tess oli tietämättään katsellut häntä, mutta samassa hän käänsi suuret, tummat silmänsä toisaalle, sopertaen: — Suo anteeksi. — Ailahti taas eloon tuo tunne, joka ennenkin oli häntä kiusannut: että hän jotenkuten menetteli väärin näyttäessään kauniita kasvoja, jotka luonto oli hänelle lahjottanut.
— Ei, ei. Mitäpä sinä minulta anteeksi pyytäisit! Mutta kun sinulla on harso, joka kätkee kauneutesi, niin mikset pidä sitä silmilläsi?
Tess laski harson alas sanoen kiireisesti: — Tuulen suojana se vain olikin.
— Pitänet puhettani sopimattomana, D'Urberville jatkoi, mutta parasta on, etten katso sinuun kovin paljon. Sillä se saattaisi olla vaarallista.
— Vait! sanoi Tess.
— Naisten kasvoilla on ollut liian suuri valta minuun, siksi niitä pelkään. Evankeliuminjulistajalla ei saa olla mitään tekemistä niiden kanssa; ne muistuttavat mieleen entisaikoja, joiden soisi jäävän unhoon.
Kulkiessaan eteenpäin heidän keskustelunsa supistui pikku huomautuksiin. Tess mietti mielessään, kuinka pitkälle D'Urberville seuraisi häntä, mutta ei viitsinyt suoraan käskeä häntä kääntymäänkään. Porttien ja jalkaportaiden ohi mennessään he huomasivat niissä usein punaisilla kirjaimilla maalattuja raamatunlauseita, ja niitä alinomaa nähdessään Tess kysäisi, tiesikö hän kuka oli ottanut vaivakseen maalata noita kuulutuksia. D'Urberville kertoi miehen toimivan hänen ja muiden näillä seuduilla liikkuvien saarnamiesten kustannuksella. Muistutuksia maalattiin sitä varten, ettei mitään keinoa jätettäisi käyttämättä paatuneitten sydänten liikuttamiseksi.
Tie kulki "Ristikäsi" nimisen paikan ohi. Koko tämä seutu oli karua ja synkkää, mutta tuo kohta oli kaikkein ikävin. Ei ollut havaittavissa pienintäkään piirrettä, joka olisi voinut viehättää maalarin tai luonnonihailijan silmää. Paikan nimi johtui tien varrella kohoavasta kivipatsaasta, järeästä ryhmyisestä muistomerkistä, joka oli tehty paikkakunnalla tuntemattomasta kivilajista, ja johon ihmiskäsi oli karkeasti hakattu. Muistomerkin historiasta ja tarkotuksesta kulki erilaisia tarinoita. Jotkut tietoniekat sanoivat siinä kerran olleen suuren ristin, josta nykyinen patsas oli vain pieni osa, toiset väittivät kiven olevan alkuperäisessä kunnossaan ja pystytetyn muinoin rajapyykiksi tai kokouspaikan merkiksi. Olipa sen synty millainen tahansa, joka tapauksessa tekee kivi jylhässä ympäristössään synkän juhlallisen vaikutuksen välinpitämättömimpäänkin ohikulkijaan.
— Taitaapa pitää nyt erota, sanoi D'Urberville, kun he lähestyivät patsasta. Minun on saarnattava Abbot's-Cernelissä kuuden aikaan tänä iltana, ja tieni kääntyy tästä oikeaan. Ja sinä sait minut hieman levottomaksi, Tess, — en voi, en tahdo sanoa miksi. Minun täytyy lähteä tieheni ja saada voimia… Mistä se johtuu, että sinä puhut niin sujuvasti nykyään? Kuka sinua on opettanut niin hyvää kieltä käyttämään?
— Yhtä ja toista olen oppinut koettelemusteni aikana, sanoi Tess kartellen.
— Mitä koettelemuksia sinulla on ollut?
Hän kertoi ensimäisestä, siitä mikä koski D'Urbervilleä.
Tämä ällistyi äänettömäksi. — En ole tätä ennen tiennyt, hän mutisi.Mikset aikanaan minulle kirjottanut?
Tess ei vastannut, ja hän keskeytti vaitiolon lisäämällä: — No niin, tapaamme kohta toisemme.
— Ei, vastasi Tess, älä tule minun luokseni.
— Saanpa tuota miettiä. Mutta ennenkuin eroamme — tulehan tänne. — Hän astui patsaan viereen. — Tämä oli kerran pyhä risti. Vertauskuvilla ei ole mitään merkitystä uskooni, mutta joskus pelkään sinua — paljon enemmän kuin sinun tarvitsee minua onnetonta pelätä. Haihduttaaksesi pelkoani pane kätesi tuohon kivikädelle ja vanno olevasi koskaan minua kiusaamatta!
— Hyvä Jumala — johan sinä joutavia pyydätkin! Eihän tuommoisia ajatuksiakaan voi päähän pälkähtää!
— Vannohan, vanno kuitenkin, rukoili hän kärsimätönnä.
Puoleksi pelästyneenä Tess myöntyi hänen rukouksiinsa, pani kätensä kivelle ja vannoi.
— Olen pahoillani, ettet ole uskovainen, hän jatkoi. Joku pakana varmaan on saanut sinussa vallan ja sekottanut mielesi. Mutta eipä nyt enempää. Rukoilen kotona puolestasi, rukoilen hartaasti. Kuka tietää, mitä voi tapahtua? Täytyy lähteä. Hyvästi!
Hän kääntyi veräjää kohti ja luomatta katsettaan Tessiin riensi Abbot's-Cerneliin päin. Mutta käynnistä näkyi, että hän oli rauhaton, ja viimein hän otti taskustaan pienoisen raamatun, jonka välissä oli paljosta lukemisesta rutistunut kirje. Hän avasi sen. Se oli päivätty useita kuukausia sitten ja oli pastori Claren allekirjottama.
Kirje aikoi ilmaisemalla kirjottajan suuren ilon D'Urbervillen kääntymisestä, jonka perästä seurasi kiitokset siitä, että D'Urberville ystävällisesti oli pastorille asiasta ilmottanut. Pastori Clare vakuutti lämpimästi antavansa D'Urbervillelle hänen käytöksensä anteeksi ja olevansa sangen innostunut nuoren miehen tulevaisuuden tuumista. Hän, Clare, olisi kernaasti tahtonut nähdä D'Urbervillen sen kirkon palveluksessa, jonka hyväksi hän oli uhrannut niin monta vuotta elämästään, ja olisi mielellään auttanut häntä pääsemään johonkin pappisseminaariin. Mutta kun D'Urberville kenties ei ollut halukas hukkaamaan niin paljon aikaa kuin siihen menisi, ei Clare tahtonut pitää kiinni ehdotuksestaan. Työskennelköön kukin parhaalla tavallaan, noudattaen henkensä kutsumusta.
D'Urberville luki kirjeen yhä uudelleen ja näytti saavan siitä voimaa.Hän luki myöskin muutamia värssyjä raamatustaan astellessaan tietäpitkin, kunnes hänen kasvonsa näyttivät kylmän rauhallisilta, eikäTessin kuva nähtävästi enää vaivannut hänen mieltänsä.
Sillä välin Tess riensi kotiansa kohti. Matkalla tuli hänelle paimen vastaan.
— Mitä varten siellä on oikeastaan kivipatsas tuolla tien varrella, hän kysyi. Onko siinä aikoinaan ollut pyhä risti?
— Risti — ei, ei siinä ole mitään ristiä ollut. Se on kamala paikka, neiti. Kiven kuuluvat ennen muinoin pystyttäneen jonkun pahantekijän sukulaiset; konnan kädet oli naulattu pylvääseen, ja hirteen oli lopulta vedetty koko mies. Luunsa lepäävät kiven alla. Hänen kerrotaan myyneen sielunsa paholaiselle ja joskus kävelevänkin näillä tienoilla.
Kamala kertomus vaikutti Tessiin puistattavasti, ja hän riensi tiehensä yksinäisen paimenen luota. Oli jo hämärä käsissä, kun hän saapui Flintcomb-Ashiin. Kylää lähestyessään hän tapasi tiellä nuoren tytön ja nuoren miehen, jotka olivat niin kiintyneet omiin tuumiinsa, etteivät huomanneet hänen tuloaan. Varsin häikäilemättä he puhelivat toisilleen, nainen selvästi ja rauhallisesti, mies lämpimällä ja hiljaisella äänellä. Tuokion ajan nuo äänet Tessin sydäntä ilahuttivat, mutta ilo haihtui ajatellessa, että tuommoisesta oli lähtenyt alku hänen omaankin onnettomuuteensa.
Kun hän tuli lähemmä, niin tyttö pyörähti rauhallisesti päin ja tunsi hänet; nuori mies puikki hämillään tiehensä. Nainen oli Izz Huett, ja niin utelias oli hän kuulemaan Tessin matkasta, että unohti omat asiansa tuota pikaa. Tess ei ruvennut kuitenkaan seikkaperäisesti kertomaan matkansa vaiheita, ja Izz, ollen järkevä tyttö, alkoi haastella omasta pikku seikkailustaan, josta Tesskin oli tullut osan nähneeksi.
— Hän on Amby Seedling, sama poika, joka kävi joskus meitä auttamassa Talbothaysissa, hän selitti välinpitämättömästi. Mistä lie saanut tietää minun täällä olevan — eikös pyyhältänyt perästä! Sanoo rakastaneensa minua jo kaksi vuotta. Mutta en minä ole hänelle vielä oikeata selvää antanut.
46.
Useita päiviä oli kulunut Tessin turhasta matkasta, ja hän oli jälleen peltotyössä. Etäämpänä oli kyntömiehiä, jotka verkalleen ja vakaina astelivat auransa perästä.
Yksitoikkoista oli elämä pellolla, ei pienintäkään vaihdosta tuntikausiin. Mutta sitten ilmaantui loitos kynnöksen taakse musta piste, joka näytti liikkuvan naurismaata kohti. Vihoviimein piste muuttui mustapukuiseksi mieheksi. Tess oli semmoisessa touhussa juurikkaittensa kanssa, ettei havainnut tulijaa, ennenkuin hänen toverinsa siitä huomauttivat.
Ei se ollut hänen tuima isäntänsä, Groby, vaan puoleksi papin puvussa oleva mies, kerran niin hurja ja huikenteleva D'Urberville. Hän ei näyttänyt nyt niin kiihkoiselta kuin viime näkemällä; työmiesten läsnäolo vain tuntui saattavan hänet hämilleen. Tessin kasvot olivat käyneet kalpeiksi ja hän nyhtäisi hattureuhkaansa silmilleen.
D'Urberville tuli hänen luoksensa ja lausui hiljaa:
— Minulla olisi vähän puhumista sinulle, Tess.
— Pyysinhän viime kerralla, ettet tulisi luokseni — et totellut, hän sanoi.
— Minulla oli hyvä syy tullakseni.
— Mikä se sitten oli?
— Vakavampi kuin luuletkaan.
Hän katsahti ympärilleen nähdäkseen, kuuluivatko hänen sanansa muille. Mutta he olivat vähän erillään, ja D'Urberville asettui Tessin eteen niin, ettei lähin työmies häntä nähnyt.
— Viimeksi tavatessamme, hän alkoi katuvaisesti, ajattelin vain sielujamme ja unohdin kysymättä maallisista oloistasi. Sinä olit hyvin puettu, joten en tullut ajatelleeksi toimeentuloasi. Mutta nyt näen, että kovin työlästä on elämäsi, kovempaa kuin silloin kun … kun minä sinut tunsin, kovempaa kuin ansaitset. Kenties suurin osa siitä on minun syytäni.
Tess ei vastannut, ja D'Urberville katseli kysyvästi häneen, kun hän pää kumarassa ja hatun varjostamana jatkoi juurikkaitten listimistä. Jatkamalla työtänsä hän koki salata mielenliikutustansa.
— Tess, virkkoi D'Urberville kauhean haikeasti huoaten, en ketään ole niin riettaasti kohdellut kuin sinua! Seurauksista ei minulla ollut aavistustakaan, ennenkuin sinulta kuulin. Kurja olin miehekseni turmellessani viattoman elämäsi! Minun oli syy, ainoastaan minun! Kuinka sokea sinä olitkaan pauloihin joutuaksesi! Häpeä vanhempia, jotka kasvattavat tyttärensä tuommoisessa vaarallisessa tietämättömyydessä pauloista ja verkoista, joita sielun vihollinen saattaa virittää heidän eteensä, olkoonpa että heillä on siihen hyvätkin syynsä tai että heidän menettelynsä johtuu pelkästä välinpitämättömyydestä.
Yhä Tess vain kuunteli, listien toisen juurikkaan toisensa perästä.
— Mutta enpä minä tätä sanomaan tullut, jatkoi D'Urberville. Tämmöinen on asiani. Olen menettänyt äitini sen perästä kuin sinä olit Trantridgessa, ja talo on nyt minun. Mutta aikomukseni on myydä se ja lähteä Afrikkaan lähetyssaarnaajaksi, joko lähetysseuran toimesta tai omalla kustannuksellani — samantekevää. Kysynpä nyt sinulta: sallitko minun ainoalla mahdollisella tavalla hyvittää sinulle tuottamani onnettomuus — tahdotko tulla vaimokseni ja seurata minua? Olen jo ajan säästämiseksi hankkinut tämän.
Hän kaivoi hieman hämillään taskustaan paperin.
— Mikä se on? kysyi Tess.
— Naimakirja, ei tarvitse kuuluttaakkaan.
— En, en tahdo, en, en, hän sanoi hätäisesti, hätkähtäen taaksepäin.
— Et tahdo? Mikset?
Pettymyksen varjo häivahti D'Urbervillen kasvoilla, pettymyksen, joka ei yksistään johtunut siitä, ettei hän saanut sovittaa entistä pahaa tekoansa. Näkyi selvään, että hänen vanha kiintymyksensä Tessiin oli jälleen herännyt; velvollisuus ja himo kävivät käsikädessä.
— Mutta Tess, hän alkoi uudelleen yhä kiihkeämmällä äänellä, mutta heitti samassa silmäyksen lähellä seisovaan työmieheen.
Tesskin älysi miehen saattavan kuulla heidän tarinansa. Niinpä hän sanoi vieraan tulleen häntä tapaamaan, jonka vuoksi hän läksisi hänen kanssansa vähän kävelemään. He astelivat kynnöksen poikki. Ojan kohdalla D'Urberville ojensi kätensä auttaaksensa häntä, mutta Tess kiepsahti yli, aivan kuin ei olisi nähnytkään häntä.
— Et siis tahdo tulla vaimokseni ja saattaa minua jälleen itseäni kunnioittamaan? hän kysyi uudelleen.
— En voi.
— Mikset?
— Tiedäthän, etten sinua rakasta.
— Mutta kenties oppisit annettuasi minulle anteeksi.
— En koskaan!
— Mistä sen niin varmaan tiedät?
— Koska minä rakastan toista miestä.
Nämä sanat näyttivät saattavan hänet ylen hämilleen.
— Mitä? Rakastat toista miestä? Mutta jätätkö sinä kokonaan huomioon ottamatta sen, mikä on siveellisesti oikein ja kohtuullista?
— Ei, ei, ei — älä niin puhu!
— Mutta kenties se on vain hetken hurmausta, kenties tunteesi tuohon mieheen haihtuvat tuota pikaa…
— Ei, ei.
— Miksei? Kuinka sinä sen tiedät?
— En voi sanoa.
— Kautta kunniani, sinun täytyy sanoa!
— No, olkoon menneeksi … olen mennyt hänen kanssansa naimisiin.
— Oo! D'Urberville huudahti ja pysähtyi kuin ukkosen iskemänä häneen tuijottaen.
— En olisi sanonut, ei ollut aikomuksenikaan sanoa, Tess lausui anteeksi pyytäen. Se on vielä salaisuus, tuskin kukaan sitä täällä tietää. Niin että älä kysele enempää! Sinun on muistettava, että olemme nyt vieraita toisillemme.
— Vieraita! Niinkö vainen? Vieraitako?
Hänen kasvoillaan väikkyi hetken ajan entinen ivahymy, mutta hän karkotti sen samassa pois.
— Tuoko se on sinun miehesi? hän kysyi koneellisesti, osottaen miestä, joka taannoin oli ollut lähinnä Tessiä.
— Tuoko! vastasi Tess ylpeästi. Ei toki.
— Kuka sitten?
— Älä kysele, kuulithan, etten tahdo sanoa, hän virkkoi katsahtaen häneen rukoilevasti tummilla silmillään.
D'Urberville joutui huumauksen valtaan.
— Kysyn vain itsesi vuoksi, hän vastasi huohottaen. Taivaan enkelit — suokoon Jumala anteeksi tämmöisen sananparren — tulinhan tänne ainoastaan sinun parastasi tarkottaen. Tess — älä katso minuun noin, en siedä katsettasi! Eipä koko kristikunnassa ole ollut tuommoisia silmiä kuin sinulla! En tahdo menettää järkeäni, en luota itseeni. Sinun näkemisesi herätti taas lempeni eloon, liehtoi tuleen tunteita, joiden luulin jo ainaiseksi sammuneen. Ajattelinpa avioliiton pyhittävän meitä molempia. Mutta tyhjään raukesi tuumani; kunpa vain pettymykseni kantaa jaksaisin!
Hän tuijotti synkän näköisenä maahan.
— Naimisissa! Naimisissa!… Koska niin on asiat, hän lisäsi tyynesti, repien paperin verkalleen kappaleiksi ja pistäen palaset taskuunsa, koska se ei käy päinsä, niin saanenhan toki tehdä jotain hyvää sinulle ja miehellesi, olipa hän kuka tahansa. Paljonkin olisi kysyttävää, mutta jääköön kysymättä, kun se on sinusta vastenmielistä. Helpompi olisi kuitenkin tehdä hyvää sinulle ja hänelle, jos hänet tuntisin. Onko hän tässä talossa?
— Ei, mutisi Tess, hän on kaukana.
— Kaukana? Kaukanasinusta? Mikähän mies se sitten onkaan?
— Voi, älä sano hänestä pahaa sanaa! Sinun syytäsi oli kaikki… Hän sai tietää…
— Ah, semmoinenko juttu onkin. Sepä ikävätä, Tess.
— Niin kylläkin.
— Mutta jättää sinut — jättää tuolla lailla raatamaan!
— Ei hän jättänytkään minua raatamaan, huudahti Tess, pyrkien puolustamaan poissaolevaa. Ei hän tiedäkkään! Omaa puuhaani on kaikki.
— Kirjottaako hän sinulle?
— En — en sano. Ne ovat yksityisiä asioitamme.
— Merkitsee tietenkin, ettei kirjota. Olet hylätty vaimo, Tess kaunoiseni!
Hän tarttui hetken hurmiossa Tessin käteen; Tessillä oli rukkaset yllä, ja D'Urberville tunsi karkean nahan, mutta ei ollenkaan pehmoisia, lämpimiä sormia.
— Et saa — et saa! Tess huudahti tuskallisesti, vetäisten kätensä pois rukkasesta, joka jäi D'Urbervillen käteen.
— Voi, mene pois täältä — mene minun tähteni, mieheni tähden, mene, jos olet tosi kristitty!
— Minä menen, tämä vastasi kiihkeästi, antoi rukkasen takaisin ja aikoi lähteä. Kääntyi kuitenkin vielä sanoen: — Tess, Jumala sen tietää, en tarkottanut pahaa ottaessani sinua kädestä.
He olivat olleet niin kiintyneitä keskusteluunsa, etteivät kuulleet hevosen kavioiden kopsetta takanaan, ennenkuin Tessin korvaan hihkaistiin:
— Mitä helvettiä sinä juokset työstäsi keskellä rupeamaa?
Vuokraaja Groby oli nähnyt pitkän matkan päästä kaksi henkeä ja oli ratsastanut heidän luoksensa nähdäkseen, mitä tekemistä heillä oli hänen pellollaan.
— Älkää puhuko hänelle tuolla tavalla, sanoi D'Urberville, ja hänen silmissään välähti jotain, jota ei saattanut kristillisyydeksi sanoa.
— Niinkö vainen, herraseni? Mitähän metodistipapilla on hänen kanssaan tekemistä?
— Mikä se on miehiään, kysyi D'Urberville Tessiin kääntyen.
Tess astui aivan hänen eteensä.
— Mene, mene nyt pian! hän rukoili.
— Ja jättäisin sinut mokomankin pedon käsiin! Näkeehän kasvoistakin, millainen kolho hän on!
— Ei hän silti pahaa tee.Hänei ole minuun rakastunut. Ensi muuttopäivänä pääsen kyllä hänestä eroon.
— Täytyy kai totella. Mutta … no niin, jää hyvästi!
Kun hänen puolustajansa, jota hän pelkäsi enemmän kuin ahdistajaansa, oli vastahakoisesti mennyt tiehensä, niin Groby haukkui hänet silmät, korvat täyteen, mutta Tess ei ollut kuulevinaankaan. Palvella tuommoista kivisydämistä isäntää, joka olisi selkäänkin suominut, jos olisi uskaltanut, tuntui miltei helpotukselta entisiin kokemuksiin verraten. Hiljalleen hän asteli työpaikalleen, miettien niin syvästi äskeistä keskustelua, että tuskin tunsi Grobyn hevosen koskettavan kuonollaan hänen olkapäätänsä.
— Jos kerran olet sitoutunut olemaan työssä muuttopäivään asti, niin kylläpä minä katson, että pysyt sanassasi, hän rähisi. Vieköön piru koko akkaväen, yhtenä päivänä ne hokevat yhtä, toisena toista! Mutta minä vain en siedä tätä kauempaa!
Kun Tess varsin hyvin tiesi, ettei Groby kiusannut muita naisia niinkuin häntä — kaiketi kostaakseen kerran saamansa korvapuustin, niin hän kuvaili tuokion mielessään, millainenhan vaikutus olisi ollut, jos hän olisi voinut hyväksyä varakkaan D'Urbervillen naimatarjouksen. Se olisi varmaankin vapauttanut hänet raa'asta isännästä, jopa kohottanut häntä koko maailman silmissä, joka näytti häntä halveksivan. — Mutta ei, ei! hän mutisi henkeään pidättäen. En voisi mennä hänen kanssansa naimisiin. Hän on niin vastenmielinen.
Samana iltana hän alkoi kirjottaa rukoilevaa kirjettä Clarelle, vakuuttaen rakastavansa häntä ainiaan, mutta ei maininnut mitään tukalista päivistään. Jokainen, joka kykeni rivien välistä lukemaan, olisi huomannut hänen suuren rakkautensa takana piilevän jonkun kauhean pelon — milteipä epätoivon — jonka aihetta ei kuitenkaan selitetty. Mutta tälläkin kertaa hän jätti kirjeensä lopettamatta: Angel oli pyytänyt Izziä matkakumppanikseen — kenties ei hänestä välittänytkään. Hän pisti kirjeen laatikkoonsa ihmetellen, tokko se koskaan joutuisi Angelin käsiin.
Päivät kuluivat verkalleen raskaassa työssä, mutta tulipa viimein maamiehelle ylen tärkeä päivä — kynttilänpäivän markkinat. Näillä pestattiin palkolliset kahdeksitoista kuukaudeksi, ja silloin riensivät maalaiset kaupunkiin, missä markkinat pidettiin. Melkein kaikki Flintcomb-Ashin työläiset aikoivat lähteä sinne, ja varhain aamulla oli oikea kansanvaellus kaupunkia kohti, joka oli noin parin peninkulman päässä mäkisten maiden takana.
Vaikka Tesskin ajatteli luopua palveluspaikastaan, ei hän kuitenkaan lähtenyt markkinoille; hänen mielessään väikkyi epämääräinen aavistus jostain tapahtumasta, joka tekisi uuden paikan hankkimisen tarpeettomaksi.
Oli tavattoman leuto päivä helmikuussa, teki mieli uskoa talven jo olevan takanapäin. Tess oli parahiksi päässyt päivälliseltä, kun D'Urberville astui hänen ikkunansa alatse. Hän oli yksin huoneessa. Tuokiossa hän oli pystyssä, mutta D'Urberville koputti jo oveen, ja hänen oli vaikea juosta tiehensä. D'Urbervillen askelet ja koputus tuntuivat omituisen hätäisiltä — käyntinsäkö häntä lie hävettänyt. Tess ajatteli olla avaamatta, mutta kun sekin tuntui mielettömältä, niin hän riensi ovelle, kohotti säpin ylös ja vetäysi sitten nopeasti takaisin. D'Urberville astui sisään, näki Tessin ja heittäysi tuolille.
— Tess — en voinut auttaa! hän alkoi epätoivoisella äänellä, pyyhkien kuumia kasvojaan. Täytyi tulla edes kysymään, kuinka sinä jaksat. Vakuutan, etten sinua ajatellut, ennenkuin näin sinut tuona sunnuntaina; nyt ei kuvasi haihdu mielestäni, vaikka kuinka koettaisin! Armotonta on, että kelpo nainen joutuu vahingoittamaan kurjaa miestä, mutta niin on nyt laita. Kunpa edes rukoilisit puolestani, Tess!
Hänen apea mielialansa tuntui miltei säälittävältä, mutta eipä Tess häntä surkutellut.
— Kuinka saatan puolestasi rukoilla, hän vastasi, kun en usko maailmaa ohjaavan suuren voiman muuttavan suunnitelmiansa minun tähteni!
— Ajatteletko tosiaan tuolla tavoin?
— Ajattelen. Olen oppinut hylkäämään toisenlaisen ajatustavan.
— Kuka sinulle semmoista on opettanut?
— Mieheni, jos täytyy tunnustaa!
— Miehesi — miehesi! Sepä merkillistä! Johan sinä viime kerralla taisit viitata siihen suuntaan. Mitä sinä oikeastaan uskot, Tess? hän kysyi. Sinulla ei näytä olevan uskontoa lainkaan — kenties minä olen siihen vikapää.
— On minulla. Vaikka en usko mihinkään yliluonnollisiin.
D'Urberville katsoi häneen epäilevästi.
— Arveletko siis, että minä olen tuiki väärällä tolalla?
— Melkeinpä vain.
— Hm … minäpä olen luullut olleeni varsin oikealla, hän sanoi epävarmasti.
— Uskon vuorisaarnanhenkeen, samoin tekee miehenikin. Mutta en usko…
Ja hän selitti, mitä ei uskonut.
— Juttu on se, sanoi D'Urberville kuivasti, että mitä ikänä rakas miehesi uskoo, sitä sinäkin uskot, ja mitä hän ei usko, sitä et sinäkään usko, vähääkään itse miettimättä ja tutkimatta asiaa. Sepä onkin teidän naisten tapaista. Sinun järkesi on hänen järkensä orjana.
— Hänpä tietääkin kaikki, vastasi Tess niin voitonriemuisella yksinkertaisella uskolla Angel Clareen, että tuskinpa oivallisinkaan mies olisi moista ansainnut.
— Aivan niin, mutta eipä sinun pitäisi noin umpimähkään hyväksyä toisen kielteisiä mielipiteitä. Soma mies hän mahtaa olla, kun mokomia epäilyksiä on sinulle opettanut.
— Ei hän koskaan minulle mielipiteitään tyrkyttänyt. Mutta minä katsoin asiaa tällä tavalla: mitä hän uskoi, luettuaan ja tutkittuaan sangen paljon, oli varmaan paljoa lähempänä oikeata kuin mitä minä uskoin, jolla ei ollut mitään tietoja.
— Mitä hän sanoi? Kaiketi hän jotain sanoikin?
Tess mietti hetken. Terävän muistinsa avulla hän oli säilyttänyt mielessään Angelin vähäpätöisimmätkin huomautukset, vaikka niiden henki oli monesti jäänyt hänelle käsittämättömäksi, ja helposti hän saattoi kertoa todistelut, joita oli kuullut Angelin esittävän ajatellessaan kerran ääneensä hänen läsnäollessaan. Tämän hän teki uskollisesti jäljitellen Claren äänenpainoa ja esitystapaa.
— Toistahan tuo vielä kerran, pyysi D'Urberville, joka oli kuunnellut tavattoman tarkkaavasti.
Tess esitti uudelleen todistelut, ja D'Urberville kertaili ajatuksissaan sanoja hänen perästänsä.
— Entä sitten? hän kysyi äkkiä.
— Toisen kerran hän sanoi jotain tämän tapaista; ja Tess esitti toisen päätelmän, jonka kenties olisi tavannut monessakin filosoofisessa teoksessa.
— Kuinka sinä jaksat muistaa ne?
— Halusin uskoa, mitä hänkin uskoi, vaikkei hän suinkaan sitä tahtonut, ja houkuttelin hänet kertomaan minulle ajatuksiaan. En ymmärrä varsin tuota viimeistä, mutta epäilemättä se paikkansa pitää.
— Hm! On se somaa — sinä opetat minulle asioita, joita et itsekään ymmärrä!
D'Urberville vaipui ajatuksiinsa.
— Ja niin minä omistin hänen aatteitansa, jatkoi Tess. Toisin ei saisi ollakkaan. Mikä on hänelle tarpeeksi hyvää, on tarpeeksi hyvää minullekin.
— Tietääkö hän, että olet yhtä suuri epäilijä kuin hänkin?
— Ei — en ole sitä koskaan sanonut — jos epäilijä lienenkään.
— Paremmalla tolalla sinä taidat sittenkin olla kuin minä! Et katso velvollisuutesi vaativan saarnaamaan minun oppiani ja siksipä et loukkaa omaatuntoasi kieltäytyessäsi siitä. Minä taas uskon velvollisuuteni olevan saarnata sitä, mutta pahojen henkien tavoin minä uskon vavisten, sillä äkkiä heitän saarnailun sikseen ja viehtymykseni sinuun tempaa minut valtoihinsa.
— Mitä sinä tarkotat?
— Olen tehnyt, hän sanoi, koko tämän matkan saadakseni tavata sinua tänään. Kotoa läksin mennäkseni Casterbridgeen, missä olen luvannut saarnata vaunuista kello puoli kolmen aikaan tänä iltana; veljet odottavat minua siellä. Tässä on ilmotuslehti.
Hän otti povitaskustaan paperin, jossa mainittiin paikka, missäD'Urberville saarnaisi, sekä kokouksen aika.
— Mutta miten ehdit sinne? kysyi Tess katsoen kelloaan.
— En mitenkään. Tulin tänne.
— Mutta olethan ilmottanut saarnaavasi etkä…
— Olen kyllä ilmottanut, mutta en mennyt — koska halusin nähdä naista, jota kerran halveksin. Ei, kautta kunniani — en sinua halveksinut, enhän siinä tapauksessa voisi sinua nyt rakastaa. Kaikesta huolimatta puhdas mielesi esti minua halveksien sinua ajattelemasta. Sinä vetäysit niin äkisti ja päättävästi luotani käsitettyäsi millainen asemasi oli; et jäänyt paikoillesi minun ilokseni — eipä siihen aikaan ollut koko maailmassa kuin yksi naikkonen, jota en halveksinut, ja se olet sinä. Mutta hyvällä syyllä voit sinä minua halveksia! Luulin palvelleeni Jumalaa vuoren kukkuloilla, mutta huomaankin orjailevani rotkon pohjassa. Ha-ha-ha!
— Oo, Aleksander D'Urberville, mitä tämä merkitsee? Mitä olenkaan tehnyt?
— Sinä? hän sanoi itseään pilkaten. Tahallasi et ole mitään tehnyt. Mutta olet ollut välineenä, viattomana välineenä jälleenlankeemukseeni, niinkuin sitä sanotaan. Kysyn itseltäni, olenko tosiaan noita turmeluksen palvelijoita, jotka maailman viettelyistä päästyään taas niihin tarttuvat ja joutuvat niiden valtaan — noita, joiden loppu on pahempi kuin heidän alkunsa? — Hän laski kätensä Tessin hartioille.
— Tess, Tess, olin jo tulemassa ainakin yhteiskunnan silmissä pelastetuksi, kunnes näin sinut taas, hän sanoi hymyillen ja pudistaen häntä ikäänkuin lasta. Ja miksi olet viekoitellut minua? Olin niin luja uskossa kuin ihminen saattaa olla, kunnes näin taas nuo silmät ja tuon suun — eipä varmaan noin hurmaavia huulia ole nähty sitten Eevan aikojen! — Hänen äänensä hiljeni, ja tulena leimahtivat mustat silmät. — Sinä veren kiehtoja, sinä suloinen, kirottu Babylonin noita — en voinut sinua vastustaa, niin pian kuin sinut jälleen tapasin!
— Minkä minä sille osasin, että minut näit, sanoi Tess vetäytyen edemmä.
— Tiedän sen — sanon vielä kerran, ettei vika ole sinun. Mutta asia ei siitä muutu. Nähdessäni sinua tuona päivänä niin pahoin kohdeltavan pellolla, olin tulla hulluksi ajatellessani, ettei minulla ollut laillista oikeutta sinua suojella — kun hän, jolta sitä ei puutu, näyttää niin tuiki vähän sinusta välittävän.
— Älä puhu hänestä pahaa, hän on poissa, huudahti Tess. Puhu kunnioittaen hänestä, hän ei ole koskaan tehnyt sinulle vääryyttä! Oi, jätä hänen vaimonsa, ennenkuin mitään tapahtuu, joka saattaa vahingoittaa hänen kunniallista nimeänsä!
— Sen teen, sen teen, vastasi D'Urberville epäröiden. Olen rikkonut lupaukseni saarnata noille juopuneille syntisraukoille markkinoilla — ensi kerran tein tuommoisen rikoksen. Kuukausi takaperin olisin kauhistunut semmoista ajatustakin.. Minä lähden … korjaamaan laiminlyöntiäni … mutta onkohan se mahdollista?