Leskirouva Strömfors jäi kolmenkesken maisteri Vilposen ja kauppias Öhqvistin kanssa. Pian alkoivat salissa istuvatkin aavistaa, mitä tuolla sisällä oli tekeillä. Maisteri Vilponen pyysi näet kohta saada kynää ja mustetta. Siellä valmistettiintestamenttia!
"Mutta onko tädin laita todellakin niin huono, herra tohtori", kysyi konsulitar Svanström tuon huomattuansa.
Tohtori Gillberg ei virkkanut siihen mitään. Olihan vain katselevinaan tarkasti erästä taulua salin seinällä.
"Miksi ette vastaa? Sanokaa vain suoraan minulle totuus", rukoili konsulitar.
"Hm … no, kun niin välttämättömästi tahdotte kuulla totuuden, niin myönnän, ett'en oikein ymmärrä tuon taudin laatua. Mahdollista on, että hän paranee … mutta mahdollisempaa, että hän ei enää parane."
Konsulitar kuuli kumminkin tuon kamalan lisäyksen. Hän purskahti itkuun … sillä vaikka hän olikin pintapuolinen ihminen ja sovinnaisten ulkonaisten tapojen orja, oli hänellä sentään sangen hyvä sydän, jonka tunteet kyllä toden tullessa näyttäytyivät.
Samassa astui sisään konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström … hattu kädessä, keppi toisessa.
"Noo, miten asiat täällä nyt ovat?" kysäisi hän.
"Hm … niin ja näin", mutisi tohtori Gillberg sillä välin kuin konsulitar kyyneleitänsä pyyhkien selitti:
"Voi, hyvä Lennart, asiat näyttävät täällä olevan huonommin kuin milloinkaan ennen."
"Kuinka niin? Onko sairas houriossa?"
"Ei" — vastasi siihen harvapuheiseksi käynyt tohtori.
"No, mikäs täällä sitten on hätänä? Kuka tuolla on sisällä sairashuoneessa … ja miksi on ovi lukittu", kysäisi konsuli Svanström koettaen turhaan avata ovea sairaan luo.
"Älä huoli mennä sinne, Lennart! Siellä ei ole muita kuin maisteriVilponen ja kauppias Öhqvist…"
"No, mitä kummaa he siellä suljettujen ovien takana?"
"Luullakseni valmistetaan siellä testamenttia", nyyhki konsulitar aviokumppanillensa maailman murheissa ja kärsimyksissä.
"Testamenttia?" huudahti konsuli ja valtuuston puheenjohtaja säpsähtäen niin että hänen silmänsä äkkiä välkähtivät. "Mitä per — —" ja hän yritti jo sanoa jotakin vähemmän rakasluontoista, mutta hillitsi sentään itsensä ja huudahti välinpitämättömällä äänellä: "Vai testamenttia!"
"Niin, Lennart!"
"Kummapa vain, että sairas niin äkkiä tuli tajuunsa? Mutta … kello näkyykin jo olevan 4. Meillä on valtuusmiesten kokous tänään ja vaikka onkin hiukan ikävää poistua täältä juuri nyt, niin — velvollisuus ennen kaikkea, velvollisuus yhteiskuntaa kohtaan. Hyvästi nyt toistaiseksi, Lyydia … hyvästi veli Gillberg, koita nyt hoitaa tätiä parhaimman taitosi mukaan…"
"Kyllä, kyllä…"
Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström otti jo keppinsä, painoi hatun päähänsä ja lähestyi ovea.
"Mutta muista sanoa kauppias Öhqvistille, että tänään on valtuuston kokous … tärkeitä asioita!"
Ja konsuli ja valtuuston puheenjohtaja kiirehti tiehensä.
Heti sen jälkeen aukesi ovi sairashuoneeseen … kauppias Öhqvist ja herra Vilponen tulivat ulos.
"No?" kysyivät konsulitar ja tohtori Gillberg yht'aikaa.
"Me olemme tehneet tehtävämme. Testamentti on kokoonpantu laillisessa järjestyksessä … ja löytyy piirongilla olevassa pienessä lippaassa. Mutta vainajan toivomuksen mukaan sitä ei saa avata ennenkuin sen tekijä 'makaa haudassa' kuuluivat sanat. Kas tässä avain, herra tohtori! Jääkää hyvästi, konsulitar Svanström…!" puhui maisteri Vilponen tehden tavallista jäykemmän kumarruksen jäähyvästiksi.
Kauppias Öhqvist seurasi maisteri Vilposta yhtä harvasanaisena. Tohtori ja konsulitar hiipivät jälleen sairaan kammariin.
Sairas nukkui nyt levollisesti ja olipa melkein kuin hymy huomattavissa suun ympärillä.
"Niin, mitäpä minulta enää on täällä tekemistä … tällä kertaa! Kun sairas herää, niin olkaa hyvä ja antakaa hänelle lusikallinen tuosta pullosta!"
Näin lausuen hyvästeli hän kunsulitarta ja — poistui. Konsulitar Svanström luuli olevansa kahden kesken sairaan kanssa, mutta hiljaiset askeleet kuuluivat hänen takanansa.
"Saanko minä valvoa…?" kysyi Liisu, joka oli kyyköttänyt piilossansa nurkassa.
"Voi lapsi parka, nuku sinä toki vähän, ett'et aivan menehdy. Kun tahtonet, niin laskeudu siihen lattialle pitkällesi … minäkin jään tänne toistaiseksi."
Liisu nukahti pian viattoman unta. Konsulitar Svanström tyttärinensä —Betty neiti saapui myöskin kohta — jäi valvomaan sairaan vuoteen luo.
Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Lennart Svanström istui konttoorissansa korkean työpulpettinsa ääressä. Tuolikin oli niin korkea, että jalat ilmassa roikkuivat. Papereja oli hänellä edessänsä kokonainen kasa: tuossa olivat anniskeluyhtiön vuosilaskut, tässä otteita kaupungin vuosimenoista ja -tuloista, tuossa uusia tilauksia maaseudulta … ja kädessänsä piti hän juuri kaupungin äänivaltaisten luetteloa merkiten koukerolla ne nimet, joiden äänet luuli saavansa pian alkaville valtiopäiville.
Tämän tehtyänsä kirjoitti hän koukerolla merkittyjen miesten ääniluvut peräkkäin, laski ne yhteen ja veti summan pois koko ääniluvusta. Eipä mahtanut päätelmä olla oikein mieltä myöten, koskapahan valtiopäivämies-ehdokas niin pahan tuulen näköisenä syyttömiä korvantaustojansa muokkasi.
"Nuo riivatun kansanvaltaiset ja suomimieliset, jotka äänirajoituksen saivat aikaan täälläkin! Nyt olisin vallan varmasti jäsen tulevien valtiopäiväin porvaristossa, ell'ei tuota kirottua rajoitusta olisi. Muudan puolisataa ääntä vain puuttuu … tekisipä, helkkari soi, mieli käyttää jo Tampereen patenttikeinoa … mutta sanomalehdethän ne sitten silmät päästäni veisivät. Kaikki ne ovatkin nykyaikaisen ihmisen ristinä!"
Näin mietiskeli konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström, joka aina asetti korkeimmalle "velvollisuuden yhteiskuntaa ja kansalaisia kohtaan…" kavutessaan alas korkealta valta-istuimeltansa.
Sitten alkoi hän jälleen mittailla tuota jo niin monta kertaa ennen mitattua konttorihuoneen lattiaa. Siinä kävellessänsä mietti hän, kuinka paljo anniskelu tuottaa vuotuista voittoa, ja kirosi kaikesta sydämmestänsä ja mielestänsä alimpaan helvettiin kaikki raittiuden harrastajat.
"Mitä petoa niillä on ihmisten syönnin ja juonnin kanssa tekemistä!"
Kotvan kaikenlaisissa asioissa kierreltyänsä palasivat konsuliSvanströmin ajatukset taas siihen kehään, mistä ne olivat lähteneetkinja minkä sisässä ne jo päiväkausia olivat kierrelleet, nimittäin tätiStrömforsin testamenttiin.
Melkein päänsä puhki oli hän jo miettinyt sitä, millainen se mahtoi olla, kuinka paljo siinä oli määrätty muihin tarkoituksiin ja kuinka paljo hänen osaksensa. Ja mitä pirua hän ollenkaan ryhtyi testamenttia tekemään? Lähin perillinen olisi voinut saada kaikki, hän kun aina oli tätiänsä todellisella sukulaisen rakkaudella kohdellut … ja vasta tuonottain häntä puheessakin ylistellyt.
Juuri oli hän omasta mielestänsä päässyt selville siitä, minkä verran täti mahdollisesti köyhille määräisi, kun ovi äkkiä lensi sepposen seljälleen ja konsulitar Svanström itkeä nyyhkyttäen hyökkäsi sisään.
"No, no, Lyydia, mikä sinun on?"
"Voi hyväinen aika, Lennart…" nyyhkytti konsulitar tuolille lysähtäen.
"Mitä? Onko Lennart loukannut nenänsä taas vai mitä on tapahtunut?" kysähti konsuli vähän säikähtyen jo hänkin.
"Voi, voi, Lennart, etkö sinä jo arvaa, mitä on tapahtunut…?"
"En, hitto vie, mutta…"
"Täti Strömfors on kuollut!"
Ja konsulitar nyyhkytti yhä kovemmin odottaen, että Lennartkin siihen yhtyisi.
Mutta konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Lennart Svanström ei ollut turhanpäiväisesti valtiopäivämiesehdokkaaksi asetettu. Hänen ei ollut juuri tapana joutua hellempien tunteittensa valtaan; tämä ominaisuus kuuluu olevankin välttämätön valtiomiehelle, jonka pitää olla karaistu "alhaisenkin rahvaan ruikutuksia vastaan".
"Vai on hän kuollut, täti parka, vai on hän nyt todellakin kuollut!" lausui hän tyyntyneenä ja oli pyyhkäisevinään olematonta vierasta silmästänsä.
"Muutamia minuutteja sitten hän silmänsä ummisti, kertoi Leena…"
"No niin … vanhahan hän jo olikin … yli 70:n vuoden…! Mutta kauniin muiston hän jättää jälkeensä … eikä ainoastaan sukulaistensa ja tuttaviensa piirissä, vaan kaikkien kansalaisten poviin, jotka hänen elämänsä ja toimensa tunsivat! Niin, yhteiskuntamme on hänessä menettänyt työteliään ja avuliaan jäsenen… Rauha hänelle."
Konsulitar tästä yhä vain heltyi ja itki entistä äänekkäämmin. Vierushuoneesta sekausi vielä Betynkin hiljainen nyyhkiminen tähän surun purkaukseen.
Tämä tila alkoi jo käydä hermostuttavan tukalaksi konsulille ja valtuuston puheenjohtajalle: mokomaa musiikkia ei mies viitsi kuunnella!
"Äsh, mitäs tässä itku ja vaikerrus auttaa? Koettakaa nyt pidättää itseänne … molemmat … ja lohduttakaa mieliänne sillä, että rakas tätimme taivaassa löytää paremman lepopaikan", virkkoi hän hermostuneesti ja kuitenkin vähän mielissään, että oli osannut siihen äänilajiin, johon naisille tällaisissa tilaisuuksissa pitää puhua.
Tuo ajatus näyttikin hiukan tyynnyttävän itkijöitä: nyyhkimiset harvenivat vähitellen … ja konsulitar pyyhki kasvojansa hienolla nenäliinallansa … Mutta turhaan koetti hän pidätellä itkun maininkia, joka tuon tuostakin vielä ilmaantui nikotuksen tapaisissa korahduksissa.
"Kas niin! Nythän te kohta taas olette järjissänne. Ei auta muu kuin ryhtyä kaikenlaatuisiin hautajaispuuhiin…"
Konsulitar nyökkäsi myöntävästi nikotellen.
"Käsketä sinä, Lyydia, avuksesi neiti Sällgren, joka ennenkin on tällaisissa puuhissa ollut…"
"Kyllä, joll'ei hän vain ole ehtinyt lähteä matkalle…?"
"Mihin hän nyt olisi ehtinyt matkustaa…? Tietysti on hän kotona… Ja pankaa sisä-Eeva kaupungille viemään surusanomaa kaikille tuttaville. Niin tehtiin isänikin kuoltua. Sillä välin kirjoitan minä kirjapainoon, että saamme lähettää etäämmälle ilmoituskirjeitä täti Strömforsin kuolemasta…" puheli käytännöllinen konsuli ja valtiopäivämiesehdokas kavuten jälleen korkealle konttorituolillensa ja tarttuen heti kohta kynäänsä.
"Miten panemme ilmoituksen, Lyydia? Sopisikohan tähän tapaan":
"Täten saamme surulla ilmoittaa, että Luoja viisaudessaan ja armossaan — niin, sehän käy laatuun — on nähnyt hyväksi täältä pois kutsua rakkaan tätimme, kauppaneuvoksen lesken, Maria Margareetta Strömforsin, joka lyhyen — — no niin, eihän se nyt niin varsin lyhytkään — — mutta kovan taudin sairastettuansa rauhallisesti — — —"
"Ei se ole tainnut tapahtua niin varsin rauhallisestikaan", oli konsulitar tietävinänsä.
"Elköön! Mutta kenen ihmisen olet sinä kuullut levottomasti ja tuskallisesti kuolleeksi ilmoitetun? Annahan sinä … kun minä jatkan: rauhallisesti vaipui kuoleman uneen K:n kaupungissa — — Jaa, mutta monesko päivä meillä nyi onkaan? Jahah! kolmastoista! Niin, siis — 13 päivä heinäkunta 1884 … kello (katsahtaen kelloansa) 1 j.p,p. 70:n vuoden ja 14:n päivän vanhana … katkeraksi suruksi — — niinkuin tässä kyllä nähtiin, mutisi hän konsulittareen katsahtaen — ja kaipaukseksi lähinnä sisarenpojalle, sisarenpojan lapsille, y.m. kaukaisemmille sukulaisille … ja useille kaipaaville tuttaville." Kas niin, eikös se kelpaa? Nyt vain nimet tähän alle:
Lennart Svanström Lyydia Svanström,synt. Rothström.
"Kyllä se hyvä on", myönteli konsulitar Svanström, jolta itkukin jo oli mennyt ohitse ja joka nyt koki varpailtansa kurkistella ilmoitusta.
"Kas niin, pane piika viemään tämä paikalla kirjapainoon!" puheli konsuli Svanström edelleen pistäen kirjeen kuoren sisään ja kirjoittaen selvän osoitteen.
Konsulitar yritti jo mennä toimittamaan palvelustyttöä.
"Mutta odotahan! Pitäähän sanomalehtiinkin toimittaa ilmoitukset. Kunhan panemme Dagbladiin … ja ehkä Presseniin, niin eiköhän se riittäne…?"
"Mutta eihän täti Pressenistä välittänyt…! Ei, pannaan Suomettareen myös", sanoi konsulitar, joka tahtoi että kaupungin suomenmielisetkin rouvat näkisivät hänen nimensä painettuna.
"No, pannaan sitten … koska niin tahdot", virkahti valtiopäivämies-ehdokaskin ajatellen, että ehkäpä heistä joku … hm, antaisikin äänensä hänelle.
Muutamien päivien perästä lukivat välinpitämättömät ihmiset muiden kuolleiden joukossa kauppaneuvoksen lesken Maria Margareetta Strömforsinkin nimen. Useimmat siitä tietystikään eivät olleet millänsäkään, mutta toiset vanhemmat ihmiset tuumailivat, että olikohan tuo sukua sen ja sen Strömforsin kanssa siellä ja siellä… Saattoipa olla … odotas, K:n kaupungissa … kauppaneuvoksen leski … niitä samoja Strömforseja se siis oli…!
Kotikaupungin asukkaat sen kuitenkin lukivat suuremmalla huomiolla. Tosin olivat useat heistäkin jo saaneet painetun ilmoituskortin — kaupunkiin oli vasta hankittu kirjapaino juuri konsuli Svanströmin ehdotuksesta — mutta haluttipa kumminkin nähdä ja lukea sama ilmoitus sanomalehdissäkin.
Konsuli Svanström luki sen tarkkaan kahdestakin lehdestä ja kun konsulitar — kesken hautajaispuuhia — varta vasten haetti naapurilta Suomettaren, niin tutkivat ja tavailivat he senkin läpi sangen tarkasti… Samanlainen se vain oli kaikissa kolmessa lehdessä … ei ollut edes painovirhettäkään! Omituista vain, että Lyydia Svanström seisoi siinä lihavammilla ilmoituksen alla Lennart Svanströmin nimen vieressä.
Kaupunkilaisilla oli tätä nykyä puuhaa aika lailla. Naiset istuivat päiväkaudet yhdessä … ommellen uusia mustia pukujansa … ja juoksennellen joka puodissa kyselemässä sopivia mustia pitsejä. Kauppamiehet nauroivatkin keskenään, että kunpahan tuollaisia myötäänsä kuolisi, niin kyllähän tässä kauppa kävisi.
Herrat ostelivat valkeita kaulahuiveja ja hansikkaita. Konsulin rouvalla oli myös hääräämistä ja hyörinää niin paljo, kun piti lapsillekin teettää uudet, mustat takit ja hameet ja "entrata" hieman omaa pukuansa, sillä kuinka voi hän täti Strömforsin suurissa hautajaisissa ilmestyä samassa puvussa, jossa hän jo oli ollut kauppias Siljanderin maahanpanijaisissa! Puuhaa oli todellakin niin paljo, ett'ei konsulitar Svanström olisi paljo muistanutkaan omaa suruansa, elleivät kaupunkilaiset surun valituskäynneillänsä olisi koettaneet herutella hänen itkusuontensa lähteitä.
Vihdoinkin oli hautajaispäivä käsissä. Painetut kutsumuskirjeet olivat lähetetyt jo muudan päivä sitten … havuja oli ripoiteltu leskirouva Strömfors-vainajan portaiden edustalta aina kadulle saakka ja kuusimajan keskellä lavalla makasi vainaja itse kauniisti koristellussa kirstussansa. Kansi oli otettu pois, että uteliaat ihmislaumat saivat käydä katsomassa vainajan kellertäviä kasvoja sielunsa ylennykseksi. Tuo joutava tapa, että asetetaan ruumis kaikkein uteliaiden katseltavaksi oli näet vielä täälläkin kukoistuksessaan.
Kello löi jo 11 ja ihmisiä tulvaili joukottain Strömforsin kartanoon, jossa konsuli ja konsulitar Svanström nyt isäntäväkenä pyörivät.
Kolme viikkoa sitten olivat nämä samat suojat olleet vieraita täpöisen täynnä. Siiloinkin kannettiin kahvia ja viiniä ympäri … kaikille vieraille; … silloinkin istuskeltiin eri ryhmissä … haasteltiin keskenänsä … tupruuteltiin savuja … ja kilisteltiin laseja tuolla herrojen puolella, mistä joskus naurun tirskahduksiakin kuului. Tosin olivat kaikki mustissa juhlapukimissansa … kasvot totisina … ja keskustelu kävi ylipäänsä hiljaisesti ja hillitysti kaikkialla.
Kolme viikkoa oli huomaamatta siirrytty hautaansa likemmäksl ja tuonoinen herttainen emäntä, jolle silloin pitkää ikää huudettiin, oli muuttanut sijansa tuonne ulos … kartanolle, mistä matkaa hautaan oli pitkitettävä.
Salissa puheltiin ihmisen tietämättömyydestä ja mitättömyydestä.
"Noin vähän se ihminen tietää ja taitaa Jumalan tahtoa vastaan", huokasi hurskas neiti Kjällman, joka joka pyhä, vieläpä kaikkina joulunpyhinäkin kävi kirkossa, mistä palattuansa taas torasi piikatytölle sitä uhemmin.
"Mitenkäpä ne ihmisvoimatkaan ylenluonnollisia ihmeitä tehnevät, kun ruumis jo on liian paljo ehtinyt ruutua", lausui tohtorinna närkästyen muka miestänsä loukkaavasta puheesta.
Konvehtien tarjoilu esti kuitenkin pitemmän riitelemisen tästä asiasta.
Herrojen puolella puheltiin minkä mistäkin. Toiset eivät ollenkaan näyttäneet muistavan päivän merkitystä, vaan keskustelivat innokkaasti kohta tapahtuvasta valtiopäivämies-vaalista ja tehtävistä anomuksista, toiset taas puhelivat kaikessa tyyneydessä vuoden tulosta, kaupasta, metsästyksestä y.m. viattomista asioista. Ottipa joku varsin viattoman näköisenä puheeksi myöskin leskirouva Strömforsin testamentin, jonka tiedettiin löytyvän eräässä lippaassa; avain kuului olevan tohtori Gillbergin hallussa.
"Saattepa nähdä, hyvät herrat, että konsuli Svanström saa pyyhkäistä partaansa koko perinnön suhteen", uskalsi muudan pahan ilman lintu ennustella.
"Sst! Ssss! puhukaa hiljempaa!" varoitteli kauppias Tång; "luulen kyllä jonkun osan langenneen konsulillekin, sillä eliväthän sukulaiset mitä parhaimmassa sovussa."
"Niin kyllä … varsinkin vainaja ja konsulinna… Mutta mitä konsuliin tulee, niin…" ja puhuja alensi äänensä tuskin kuuluvaksi, "on minun luuloni se, että muorin rahat olivat hänelle paljo rakkaammat kuin muori itse!"
"Elkää hitossa, herra Vesterberg; isäntäväestänsä ei saa niin pahaa ajatella", puuttui eräs vanhempi mies puheeseen.
"Soisinpa kaikesta sydämmestäni sen valhetta olevan, mutta pahoin pelkään olevani oikeassa", mutisi taipumaton pessimisti.
"Herrat ovat hyvät ja valmistautuvat lähtemään … ruumissaatto lähtee tuossa paikassa", kuului samassa konsulin ja valtuusmiesten puheenjohtajan ääni ovelta.
Kukin hypähti ylös, etsi lakkinsa ja keppinsä, kenellä keppi oli. Pian oli kartano täynnä suruvaatteihin pukeutuneita herroja ja naisia. Jotkut vanhemmat, jotka eivät jaksaneet kävellä hautausmaalle — se ei niin varsin lähellä ollutkaan — nousivat vaunuihinsa ja kärryihinsä; toiset järjestäytyivät siivosti näiden taakse. Ruumissaatto alkoi verkalleen liikkua eteenpäin, ensin katuja pitkin ja sitten ulohtaammalla olevaa hautausmaata kohti.
Monenmoista on tuo joukko. Edellä käyvät konsuli, jäykkänä maahan katsoen, ja konsulitar pyyhkien viimeiset kyyneleensä hienoon, lemuavaan nenäliinaansa sekä Betty neiti, joka niinikään turhaan koki pidätellä kyyneleitänsä… Vanhempiensa välissä astelivat "pikku konsulit", joita suru ei näyttänyt ollenkaan haittaavan uusissa pukimissansa.
Sitten tulevat kaupungin valtuusmiehet perheinensä jäykkinä ja totisina … niellen tukehduttavaa pölyä valtiollisten tuumainsa jälkiruoaksi. Heidän jäljessänsä ajavat vaunut ja kärryt, joita muu saattojoukko seuraa. Saaton lopun muodostavat talon palvelijat, hekin murhepuvussa ja peräti surevaisten näköisinä.
Palvelustyttöjen vieressä astuu pikku Liisukin, joka siistissä puvussaan koettaa pysyä toisten jäljessä. Muuten kaipaa hän vainajaa oikein vilpittömästi ja ilman minkäänlaisia itsekkäitä mietteitä. Nyt tunsi hän todellakin olevansa yksin tässä maailmassa. Liisu paran sinisilmätkin olivat turvonneet kyyneleistä, joita lapsiraukka alituisesti koetti pyyhkiä pois tarpoessansa tuossa toisten jäljessä.
Vyöliinansa alla piilotti hän pienoista kukkaisvihkoa. Hän tiesi, että vainaja aikoinaan kukkia rakasti ja kun muut kiiruhtivat puutarhurin luo, juoksi Liisu lähimmälle nurmelle ja palasi kimppunen kätösessänsä. Mutta piiat olivat kieltäneet häntä kantamasta sitä näkyisällä, sillä "eihän kukkasia vie muut kuin herrasväki", sanoivat he. Silläpä Liisu ne piiloittikin vyöliinansa alle. Mutta varmasti oli hän päättänyt laskea ne hautaan silloin kuin muutkin.
Tultiin hautausmaan portille. Kantajat asettausivat riviinsä ja kohta siirtyi arkku kolmen hiihnan nojassa vasta kaivettua hautaa kohti.
Joukko ympäröi haudan. Lähimmäisinä seisoivat ensiksi tulleet, taampana jäljemmin tulleet ja tuo lukuisa joukko ihmisiä, jotka mikä mistäkin syystä olivat kertyneet saattamaan yleisesti rakastettua leskirouva Strömforsia hänen viimeiseen lepokammioonsa.
Lukkari selaili jo virsikirjaansa. Kauhean totinen hän oli ja kolea oli hänen äänensä, kun hän juhlallisesti aloitti hautausvirren. Lukkarin ääni oli viime aikoina alkanut käydä rappiolle.
Ihmiset odottelevat virren loppua. Vieraat ajattelivat päivällistä, joka tavan mukaan vartosi heitä peijaistalossa. Konsuli ja valtuusmiesten puheenjohtaja taas olisi mielellään heittänyt lukkarit ja papit tuota tuonnemmaksi, että olisi pikemmin ehtinyt testamenttilippaalle, jota hän nytkin tänne tullessaan oli mietiskellyt.
Vihdoinkin loppui virsi ja ihmiset pistivät kiireimmiten hatun päähänsä, sillä paahtava aurinko poltti päälakea. Lähipitäjiin arvoisa rovasti astui mahtavana haudan äärelle. Hänellä oli puhe … huolella valmistettu puhe … varsin valmiina.
Pyyhkäistyänsä hien pölyiseltä otsaltansa alkoi hän vertauksella ihmisen ja Jumalan suhteesta toisiinsa: ihminen oli kuin perämies, Jumala tuuli, joka ohjaa meitä taivaan saleihin samalla lailla kuin purjetuuli vie köykäisen venheen perämiehineen tyveneen satamaan, kunhan vaan tuuleen luottaa.
Tämä vertaus oli arvoisasta rovastista varsin sattuva ja kaunis, jonka vuoksi hän kotonansa oli sitä kauvan mietiskellyt ja monta kertaa itseksensä kerrannut. Hän puhui mielestänsä tällä kertaa hyvin ja katseli puhuessaan aina ympärilleen nähdäksensä, minkä vaikutuksen hän oli aikaan saanut… Värillisellä nenäliinallansa hikeä pyyhkien puuskutti hän sitten edelleen omastatunnosta ja huudahti lopuksi; kuinka ihanaa mahtaa olla, kun voi maailmasta erota tämän vanhuksen lailla; satoja saattajia haudalla eikä ainoatakaan vihamiestä. Pelkästä rakkaudesta he täällä ovat, rakkaus vainajaan oli saanut heidät näyttämään hänelle viimeistä rakkauden osoitusta! Sukulaisillekin oli hänellä muutamia lohduttavia sanoja; tosin meni heiltä hyvä ystävä pois jättäen syvän murheen heidän poviinsa, mutta Luojan avulla luuli hän kuitenkin surun lientyvän. Puheensa loppuun sovitti hän nuo järkähtämättömät totuuden sanat: maasta olet sinä tullut j.n.e. ja lausui toivomuksenansa että nämäkin hautajaiset muistuttaisivat meitä ajattelemaan loppuamme, joka jo huomenna meitä kohdata voi … jos sallimus niin tahtoo.
"Vihdoinkin!" ajatteli konsuli ja valtuuston puheenjohtaja huo'ahtaen kevennyksestä. Ne, joilla oli kukkaisvihkoja tunkeusivat esiin ja heittivät ne hautaan että arkku komahti. Pikku Liisu, joka oli sortunut etäämmälle, koki tunkeutua hänkin haudalle heittääksensä vihkonsa, mutta eräs rouva otti häntä kädestä äsähtäen: "mitä sinä siellä teet, tyttö, anna sinä ihmisten olla rauhassa".
Ja käteen se hänelle jäi. Kyyneleet kiilsivät Liisu poloisen silmissä, mutta liikahtaa ei hän tohtinut. Ihmiset tunkeusivat katselemaan ja kurkoittivat päätänsä nähdäksensä, miltä nuo kukkaiset arkun päällä näyttivät. Hauta luotiin miehissä umpeen ja konsuli Svanström laski vetistellen seppeleensä kummulle, jolle vielä ilmestyi pari vaatimatonta kiehkuraa kaikessa hiljaisuudessa.
Kotvan seisoskelivat ihmiset siinä katsellen … mutta konsuli ja valtuuston puheenjohtaja alkoi jo tuskistua, otti aviopuolisonsa käsikynkkään ja asteli portille, jossa hevospari heitä odotteli. Ihmisjoukkokin alkoi jo poistua ja haudankaivajat tarttuivat lapioihinsa täyttääksensä hautaa. Silloin pistäysi Liisu haudan luo ja heitti hänkin viimeisen kukkaistervehdyksensä. Se lyhyt rukous, minkä hän mielessään lausui, oli lämpimämpi ja puhtaampi kuin kaikki, mitä tänään oli puhuttu.
Loitompana katsahti hän sitten, kuinka ihmiset poistuivat ja haudankaivajat hyräellen vielä siistivät hautaa. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut onnettomin ja yksinäisin olento maan päällä.
* * * * *
Sillä aikaa kuin orpo Liisu haikeana istui kirkkomaalla itkien kovaa osaansa, palasi saattoväki takaisin peijaistaloon, missä herkullinen päivällispöytä jo vieraita vartosi.
Monta kertaa ei heitä tarvinnutkaan pyydellä käyttämään hyväksensä, mitä tarjona oli. Tuo saattomatka etäiselle hautausmaalle oli ollutkin kuin varsinainen kävely ruokahalun saamiseksi.
Nälkäisten vieraiden kuhistessa pöydän ympärillä hiipivät tohtori Gillberg, pitäjän arvoisa kirkkoherra ja konsuli Svanström sivuhuoneeseen ja sulkivat oven perässään. Kaikki huomasivat kumminkin heidän poistumisensa ja vartosivat uteliaisuudella heidän palaustansa, koska he halusivat saada tietää, mitä määräyksiä rikkaan leskirouva Strömforsin testamentti sisälsi.
Vainajan kuolinsuojaan tultua otti tohtori Gillberg lippaan esille ja kaivoi avaimen taskustansa. Konsulin ja valtuuston puheenjohtajan Svanströmin silmät seurasivat kuumeentapaisella levottomuudella hänen liikkeitänsä.
Vihdoinkin aukesi lipas ja konsuli avasi siinä olevan paperiarkin. Näyttipä siltä kuin olisi hänen kätensä hiukan vavissut tässä toimessa, vaikka kasvoissa ei kukaan mitään erinomaisempaa ilmettä olisi huomannut. Hän silmäsi sitä kerran … pyyhkäsi silmiänsä … katsahti siihen uudelleen … eikä tahtonut uskoa silmiänsä.
Paperiarkki oli samassa pudota hänen käsistänsä.
"Mikä jalous!" huudahti tohtori Gillberg, joka myöskin jo oli nähnyt paperin sisällyksen.
Kirkkoherra tuli uteliaaksi hänkin ja tempasi paperin konsulin vapisevista käsistä.
"Antakaas minunkin lukea se!" sanoi hän ja luki sen ääneen alusta loppuun.
Vaikka vakaasti olin päättänyt jättää koko laillisen omaisuuteni rakkaalle sisareni pojalle, konsuli Lennart Svanströmille, olen kuitenkin myöhemmin luopunut tästä päätöksestäni, etupäässä niiden jalojen sanain johdosta, jotka hän, konsuli Svanström, itse viimeisenä syntymäpäivänäni lausui: sukulaisrakkaus on kyllä asetettava korkealle, mutta yli kaiken rakkaus kansalaisiin ja yhteiskuntaan.
Olen siis päättänyt määrätä omaisuuteni seuraavasti jaettavaksi:
3/4 pankissa olevista rahoistani käytettäköön orpolasten ja köyhien turvapaikan rakentamiseksi tässä kaupungissa.
1/4 lankeaa turvattomalle orpotytölle, Liisu Leivolalle, väsymättömälle hoitajattarelleni viimeksi kuluneiden viikkojen ajalla, ja pyydän minä tässä kuolinvuoteellani konsuli Svanströmiä hoitamaan tätä rahasummaa ja sillä sen tulevaa omistajaa kasvattamaan siksi, kunnes hän laillisen ijän täyttää.
Tämä Strömforsin kartano siihen kuuluvine maatiloillensa jakaikkine irtaimistoinensa jääköön sisareni pojalle, konsuliLennart Svanströmille.
Lopuksi lausuu toivomuksenani, ett'ei testamenttia avattaisi, ennenkuin olen haudassa. Jumala olkoon minulle armollinen ja päästäköön minut ijankaikkiseen elämään.
Tällainen oli leskirouva Strömforsin testamentti. Kirjoituksen alle oli töherretty muutamia kirjaimia, joiden tuli olla vainajan nimimerkkinä; sitä paitse vahvisti tätä hänen sinettinsä ja maisteri Vilposen sekä kauppias Öhqvistin todistus, että testamentti oli tehty täydellä järjellä.
"Toden teolla asui hänessä kristityn rakkaus", huokasi kirkkoherra paperin luettuansa.
Mutta konsulin ja valtuuston puheenjohtajan Lennart Svanströmin teki mieli kirota suomeksi, niin vihastui hän sisällisesti tästä "hävyttömyydestä." Mutta miltä hän silloin näyttäisi näiden todistajain ja koko kaupungin silmissä? Parasta oli niellä karvaat, apeat sanansa ja heittäytyä välinpitämättömäksi. Mutta itseksensä hän jo epäili, että joku oli ollut tässä sotkemassa selvää peliä…
"Niin, hän oli jalo … ja kaikkien parasta tarkoittava vanhus!" lausui hän tavallisella äänellänsä… "No, nyt kai voimme palata päivällisille, hyvät herrat!"
He astuivat takaisin saliin. Kaikkien silmät tarkkasivat konsulia ja valtuuston puheenjohtajaa.
Mutta konsulilla oli, kuten sanottu, tuo valtiomiehille omituinen ominaisuus, ettei hän tunteistansa juuri koskaan hämilleen joutunut. Nyt hän erityisesti koettikin näyttäytyä vallan tyveneltä. Ja koska testamentti kerran sisälsi yleistä hyötyä tarkoittavia laitoksia, arveli hän parhaaksi ilmoittaa sen sisällyksen heti paikalla läsnäoleville hautajaisvieraille, jotka sen kyllä pian kaupungilla levittäisivät.
"En voi olla ilmoittamatta tässä arvoisille vieraille sitä rakkauden osoitusta, minkä vainaja vielä viimeisellä hetkellänsä teki kansalaisille ja yhteiskunnallemme", lausui hän ylevästi. "Vainaja on rahoistansa testamentteerannut 3/4 köyhäin hoitoa varten täällä ja viimeisen osan eräälle köyhälle orpotytölle, jota hän rakasti kuin omaa lastansa."
Tähän lopetti konsuli ja valtuuston puheenjohtaja ilmoituksensa … ja pyyhkäisi hikihelmet kulmiltansa. Että maatila rakennuksineen ja tämä kartano irtaimistoineen kuitenkin oli hänelle määrätty, sitä hän ei katsonut tarpeelliseksi tällä hetkellä mainita.
Salissakos solina nousi! Ja olikinhan siinä puheenainetta vähäksi aikaa … varsinkin jos saisi kaikki yksityisseikat tietää.
"Nyt sen kuulit", ilkkui tuonoinen pessimistimme toverinsa korvaan; "mitenkäs kävi?"
"Niinpä kävi … mutta uskomattomalta se minusta kuuluu", kuiskasi toveri.
Kaikki olivat äänessä … ja olisi kai tätä solinaa kestänyt vaikka kuinka kauvan, joll'ei herra Vilponen olisi pyytänyt puhevuoroa.
Äänet hiljenivät ja maisteri Vilponen puhui. Kaunista ja korutonta oli hänen puheensa. Sydämmestänsä hän näkyi puhuvankin, sillä kyyneleet vierivät hänen poskillensa kuvaillessa vainajan jaloa lahjoitusta ja rakkautta kova-osaisempiin lähimmäisiinsä. Kuulijoihinkin näkyi tuo koruton, tunteellinen puhe vaikuttavan … ja ainoastaan sen, mikä sydämmestä lähtee, sanotaan sydämmiin vaikuttavan. Puhuja ei esittänyt maljaa eikä eläköönhuutoa vainajan muistolle… Sellaisen henkilön kuin leskirouva Strömforsin muisto ei kaivannut mitään tavallisia, sovinnaisia kunnianosoituksia … se oli näet kyllin kaunis näitä paitsekin juurtumaan jaloihin sydämmiin.
Näin puhui herra Vilponen. Kotvasen istuivat vieraat keskustellen tuosta merkillisestä testamentista. Mutta vihdoin ajoi heidät pois halu saada muillekin ilmoittaa tämä tärkeä uutinen.
Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Lennart Svanström jäi kahdenkesken rakkaan paremman puolensa kanssa.
"Vie sinut perhana!" ärähti hän viskaten testamenttipaperin kauvas luotansa; "sitä vartenko minäkin olen uhrannut parhaan työaikani tässä hyörinässä!"
"No, mutta Lennart! Kuinka voit sinä olla noin kiittämätön vanhaa tätivainajaasi kohtaan! Seisoohan siinä, että hän vain tahtoo täyttää sinun oman tahtosi", virkahti konsulitar silmäillen testamenttia, jonka hän oli rientänyt noutamaan kammarista.
"Kuka hitto se sanansa aina niin sydämmestänsä puhuu! Mutta sinä et ymmärrä lakiasioita, Lyydia!" lisäsi hän lopussa päästäksensä pulasta.
Konsulitar Lyydia Svanström, syntyisin Rothström, huokasi syvään.
"Luulinhan minäkin hieman, että me rikastuisimme … ja että minä kerrankin saisin näyttää tuolle ylpeälle pormestarinnalle voivani käydä silkissä, sametissa, kalleissa rannerenkaissa ja hohtokivisormuksissa! Mutta koska nyt ei muu auta, niin täytyy meidän koettaa elää niin, etteivät ihmiset luule meidän ahnehtineen ja vahtineen vainajan rahoja", selitti hänen parempi puoliskonsa.
"Mikäpä tässä muukaan auttanee? Mutta lempoko minut saikin sanomaan nuo vietävän sanat!" tuskitteli pahempi puoli tässä Svanströmin avioliitossa.
Päätettiin kuin päätettiinkin olla niin välinpitämättömiä kuin suinkin. Konsulitar lohdutteli itseänsä sillä, etteipä tuolla pormestarinnalla muuta ylpeilemistä ollutkaan kuin rikkautensa… Ja konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanströminkin mieli lauhtui hiukan ajatellessa, että hän ehkä kuitenkin istuu ensi valtiopäivillä. Hän luuli näet varmasti, että nyt äänestäisivät häntä kai muutamat suomenmielisetkin, sillä olihan tuo lahjoitus tapahtunut hänen jalomielisten sanojensa johdosta!
Muutama kuukausi oli vierähtänyt.
Uhkeana seisoo uusi hautapatsas leskirouva Strömforsin hautakummulla. Nimen ja vuosilukujen alla luemme siinä vielä; kaivattu rakastettu, sillä paikkakuntalaiset olivat halunneet, että nämä sanat hautakirjoitukseen liitettäisiin.
Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja oli vastustelevinaan ensin patsaan pystyttämistä vainajan haudalle kaupunkilaisten puolesta.
"Kyllä minä siitä huolen pidän", sanoi hän.
Mutta kun kaupunkilaiset huomauttivat siihen, että olihan se heidän velvollisuutensa ja oikeutensa … niin taipui hän kumminkin tuumaan. Sanat "kaivattu — rakastettu" pantiin patsaaseen pormestarin ehdotuksesta.
Muuten olivat olot muuttuneet konsuli Svanströmin perheessä. Pikku orpotyttö, Liisu Leivola, joka nyt oli kaupungin rikkaimpia tyttöjä, oli muuttanut konsulille ja nautti kaikkein suosiota. Suremasta hän ei kuitenkaan lakannut, vaan kävi joka päivä vanhusvainajan haudalla, missä vietti muutaman hetken.
Ja kun kesä tuli ja kukkaisten aika, kukoisti leskirouva Strömforsin haudalla aina tuores kukkaisseppele. Liisu ja Betty kävivät yhdessä kukkia haudalle viemässä ja näillä matkoilla heistä tulikin parhaimmat ystävättäret. Kävipä konsulitar Svanströmkin tuon tuostakin kirkkomaalla, sillä kaupunkilaisten tapana oli tehdä huvikävelyjä sinne. Kerran sai hän itse konsulinkin mukaansa.
Tämä tapahtui juuri ennen valtiopäivämiesvaalia. Mutta niin pian kuin vaali oli ohitse, jossa konsuli Svanströmin puolue muutamalla kymmenellä äänellä tappasi, heitti konsuli käyntinsä hautausmaalla.
Seppelöidyn hautapatsaan ohi kulkiessaan huudahtivat kyllä ihmiset usein:
"Kas, kuinka hyvin konsulin herrasväki hoitaa sukulaisensa hautakumpua!"
Mutta konsulista nähden olisivat kukkaset saaneet korsiksi kuoleutua ja siat koko haudan tonkia. Hän istui vain työssänsä ja kävi ahkerasti valtuuston kokouksissa laskien väliajoilla viinarahoja y.m. tulojansa.
Ainoana lohdutuksena oli hänellä se, että oli saanut hyvät rahat leskirouva Strömforsin talolla … ja että hän sai käyttää liikkeessänsä ottolapsensa Liisu Leivolan tuhansia. Asuipa hänen sydämmensä sisimmässä sopukassa sitä paitse hämärä toivo, että hän kumminkin ennen pitkää valtiopäivillä istuu!
Tuolla yksinäisessä yliskamarissansa hän istui kangistuneena työpöytänsä ylitse.
Ahkerasti raaputti kynä paperin pintaa… Silloin tällöin vain oikaisihe hän suoraksi puisevan kirjoitustuolin selkänojaa vastaan ja miettiväisenä kynänvarttansa pureskeli … ja kattoon tuijotteli.
Ulkona oli yö, synkkä, tähdetön syysyö … ja tuuli vinkui ja vonkui nurkissa ja ikkunan pielissä. Niin se sattuikin tuulemaan juuri ikkunan puolelta, että viima kävi suoraan ruutua vastaan, tärisytteli sitä tuontuostakin ja välyksistä suhisten puhalteli … ja kynttilän liekkiä leksutteli.
Vihdoin oli hänen täytynyt siirtää koko pöytä keskemmäksi lattiaa, mutta kylmä uho tuntui vain sinnekin ja miestä värisyttämään mieli.
Taas istui hän tuossa selkäkenossa ja ajatuksissansa punertavaa kynänvartta sormiensa välissä pyöritteli, Kovin olivat laihat nuo vaaleat posket … aivan sisäänpäin poskiluilta kaareusivat … ja suuret sinisilmät katsoivat eteensä niin elottomina, laimeina ja epämääräisinä.
Leimahti niissä sentään joskus eloisakin tuikahdus ja näyttipä siltä kuin olisi koko ruumis silloin lämmennyt ja levottomammaksi käynyt. Kynän hän silloin aina pöydälle viskasi ja jalkeille hypähti … käveli muutamia kertoja rauhatonna lattian poikki ja kädellänsä korkeata otsaansa siveli. Mutta siitä kun taas herkesi, niin entiseen kumaraan asentoonsa kyykähti ja tulisella kiihkolla lensi rapiseva kynä taas paperia myöten.
Vanhalta hän ei suinkaan näyttänyt … saattoipa olla jonkun vuoden yli kahdenkymmenen … mutta katseessa ja olennossa oli jotakin väsynyttä ja aikaikäistä, melkeinpä ukkomaista ilmettä.
Nähtävästi oli hän paljo kärsinyt ja kovia kokenut … se näkyi otsan juovista ja silmien alakuloisesta katseesta.
Niin, nuori hän vielä olikin, nuori ylioppilas vain … kotoisin maaseudulta … köyhästä, mutta sivistyneestä perheestä. Lapsesta asti oli hän ollut kivulloinen … mutta kukaan ei ollut siitä mitään välittänyt. Kouluun oli hänet pantu ja vaikka hänen päivä päivältä huomattiinkin heikkonevan ja kutistuvan, niin ei häntä koulusta poiskaan noudettu, koska "pojalla oli erinomainen taipumus lukemaan … ja ahkerahan hän sitä paitse oli … ihan liiaksikin!" oli rehtori sanonut isävainajalle.
"No, jääköönpä sitten vielä tänne … tottahan tässä jollakin lailla koetetaan kinnistellä leipäkannikan syrjässä … ja pitää huoli Hannustakin … täytyyhän pojalle edes oppia perinnöksi jättää."
Tämä oli näet aina ollut isän periaate.
"Niin, kasvatus on perintöjä parempi", oli siihen rehtori sanonut ja sille puheelle oli Hannu edelleen kouluun jäänyt.
Vaikutti siihen vielä sekin seikka, että äiti ei milloinkaan lakannut toivomasta sitä hetkeä, jolloin Hannu papin tutkinnon suorittaisi ja kotipitäjän vanhalle rovastille apulaiseksi tulisi… Olihan rovasti luvannut, ettei hän muista huoli kuin Hannusta… Hannu kun oli niin hiljainen ja sävyisä ja sopuisa mies, niin että…
Ja Hannu luki, luki ja ahkeroitsi, jonka vuoksi aina etumaisina pysyttelihekin.
Vanhukset jo ennakolta iloitsivat siitä hetkestä, jolloin Hannu valkolakkina ylioppilaana kotiportista ajaa hurauttaisi ja ilomielin, kiitollisin tuntein vanhempiansa syleilemään rientäisi. Silloinpa olisikin jo paljo palkittu … ja saatu korvaus niistä uhrauksista, joita pojan kouluttaminen oli heille tuottanut.
Niin, kaikkihan silloin hyvin olisi!
Mutta kun Hannu sitten vihdoinkin valkolakkia noutamaan lähti ja sieltä kotipitäjääseen palasi, niin makasi isä jo mustan mullan alla ja äiti poloinenkin oli niin heikontunut, laihtunut ja köyristynyt, ett'ei isoja toiveita hänestäkään enää ollut, ilosta oli hän itkenyt, Hannun lumivalkoista, pehmoista samettilakkia käsissänsä pyöritellessään ja kiiltävää kultalyyryä tarkastellessansa.
Ei se ollut sen kummempi kappale kuin lakki, tuollainen kesälakki vain, mutta paljo se vain oli maksanut, paljo rahaa ja vaivaa… Eikä sitä joka poika saanutkaan!… Äiti milt'eipä suuteli tuota rakasta lakkia ja tuota kauvan toivottua pienoista kultalyyryä, joka näytti niin kovin sievältä mustine samettipantoinensa… Niin, paljo oli poikaraukkakin saanut ponnistella … ja kumma vain, että Hannu oli jaksanut…
Mutta nytpä ei hätää enää ollutkaan… Ainahan opinsaanut ennen, toimeen tuli … ja niinhän se aina isävainajakin sanoi, että "ylioppilaalle on tie auki, haluttipa mihin suuntaan hyvänsä … ja vapaus valita, mikä ura tahansa…"
* * * * *
Sen kesän oli Hannu sitten kotona oleskellut … ja äiti oli koettanut häntä lihottaa, minkä oli tainnut, ja hyvillä mielin pitää … jopa itse usein paastonnutkin, että Hannulle paremmat palat säästyivät.
Mutta mikä lie tuota poikaa vaivannut … ei vain ollut apua mistään. Laihana kuikaleena vain käyskeli alla päin ja mietiskeli ja kirjoja luki. Niin, äiti ei voinut sitä oikein käsittää, mutta sinne päin hän kumminkin arvaili, että kumppaliansa kai se kaipasi täällä maalla … ja nuorten seuraa… Ainahan nuoret seuraa rakastavat, sen muisti hän omasta nuoruudestansa.
Syksy kun sitten jälleen saapui ja sanomalehdet kertoivat yliopiston avauspäivästä, niin silloinpa oli äitikin taas puuhassa. Vanhalta rovastilta ja Korpelan isännältä kävi hän rahoja lainailemassa, että Hannu lukujansa jatkamaan pääsisi … kyllähän Hannu ne sitten maksaisi takaisin, kunhan pääsisi papiksi ja hyville kirkkoherran tuloille!
Pääkaupunkiin hän siis pääsi Hannukin ja paljo hänen mielensä siitä virkistyikin. Mutta voimat ne pysyivät yhä heikonlaisina ja hyvin oli lääkäri terveyttä hoitamaan käskenyt … ja kehoittanut matkustamaan johonkin kylpypaikkaan tulevaksi kesäksi.
Mutta niille tuumille oli Hannu myhähtänyt, hän tiesi kyllä, mikä sellaiset matkat esti. Ei, parasta oli koettaa päästä virkaan, niin pian kuin mahdollista … äidinkin vuoksi. Tuo virkauran valitseminen häntä kumminkin arvelutti, sillä papiksi ei häntä olisi ensinkään haluttanut … ei ensinkään.
Vaan kun äitimuori kuitenkin niin tahtoi ja rovastikin sillä ehdolla oli rahat lainannut, että Hannusta apulaisen itsellensä saisi, niin vaikea oli toisinkin tehdä. Täytyi siis kuin täytyikin noita ikäviä heprealaisia kielioppeja ruveta päähänsä takomaan … eihän siinä muukaan auttanut!
Kuluipa sitten jonkun aikaa tällä tavalla ja tarkalla hoidolla olivat kotoa saadut rahavaratkin tähän saakka riittäneet. Mutta nyt kirjoitti äiti heikkonevansa vain heikkonemistansa ja ikävällä odottelevansa kesää, jolloin Hannun taas piti kotiseudulle palaaman.
Talvi kului, kevät läheni.
Äidin kirjeet harvenivat … ei hän enää tahtonut saada kirjettä kokoon, kirjoitti hän … eikä hän lopussa itse kirjoittanutkaan, vaan kirjoitutti kirjeensä vanhalla rovastilla. Eräänä kauniina päivänä saapui sitten kirje vanhalta rovastilta itseltänsä, jossa tämä valitellen ja lohdutellen tahtoi ilmoittaa erään sanoman, sangen surullisen sanoman … mutta Hannun pitäisi Jumalan avulla koettaa se kestää. Hänen rakas äitinsä oli näet kuollut … uskossa vapahtajaansa oli hän tästä surunlaaksosta lähtenyt!
Näin kirjoitti rovasti jakaen monta monituista arkkia hyviä neuvoja orvoksi jääneelle Hannu-maisterille. Kirjeensä lopussa hän vielä sen lisäksi ilmoitti, ettei hän enää parhaalta tahdollansakaan voinut Hannua avustaa, kun omatkin lapset tarvitsevat y.m.s.
Hyvin silloin Hannu parka surkean tilansa oivalsi. Heikko oli hän terveydeltänsä … ja varaton. Se vähä, mitä äidillä maan päällistä oli, meni hautajaismaksuna ja velan suoritukseksi Korpelan isännälle. Tyhjät kädet siis ja riutuva ruumis jäljellä!… Mutta "olihan ylioppilaalle tie auki, yrittipä mihin suuntaan tahansa", oli isävainajan ollut tapana sanoa. Ja ne sanat Hannun korvissa kaikuivat yhä vieläkin. Ainahan se opinsaanut mies toimeen tulee, missä tahansa; pahempi se toki on koulunkäymättömän laita.
Kyllä koetti Hannu parka parastansa ammatteja etsiessään, mutta eivät ne viratkaan olleet niin vain hyllyltä otettavissa … ei hetikään! Sanomalehdissä kun luki ilmoituksen kotiopettajan paikasta tahi muusta sopivasta välitoimesta, ja kun sinne tuota pikaa vastauksen toimitti, niin olivatkin muut jo ennen häntä ehtineet … "niitä kun oli niin paljo työttömiä, köyhiä opinsaaneitakin…" samanlaisia kuin Hannukin, mutta muuten nokkelampia!
Lopullensa olivat jo rahatkin huvenneet … eikä uusia tuloja kuulunutkaan. Entisestä majatalosta keskuskaupungilta piti muuttaa pois … tuonne kaupungin huonommalle ja helpommalle syrjäkulmalle … yliskammariin … erään vanhan jumalisen eukon luo, joka mielellään otti vastaan tuollaisia hiljaisia, siivoja opiskelevaisia, varsinkin niitä, jotka papeiksi pyrkivät.
Mutta Hannulla ei enää ollut rahtuakaan halua sille tielle ja nyt kun ei enää ollut äidinkään vuoksi pakkoa eikä tarvinnut välittää paljo rovastistakaan, niin haihtuivat teoloogituumat pian kerrassaan hänen mielestänsä.
Yhä selvemmäksi kävi hänelle nuoruutensa ihanin unelma … tuo tähän saakka enimmäkseen salassa kytenyt taipumuksensa kirjailijaksi.
Oli hän kyllä ennenkin kirjoitellut kertomuksia tuon tuostakin ja niitä sitten tovereillensa lueskellut… Ja hyviksihän ne olivat niitä kehuneet … ja olipa opettajakin sanonut hänellä olevan rikkaan mielikuvituksen ja taipumuksen kertomusten alalle.
Ja niinpä se oli sitten yhä lujemmaksi lujonut tuo hänen sisäinen vakaumuksensa elonmäärästä, tuo toivottu, ikävöity, ihana ajatus.
Tulisella innolla Hannu työhön käsiksi kävi… Ensiksi aikoi hän kuvata, mitä oli tuntenut ja kärsinyt, mitä kurjuutta ja surkeutta maailmassa nähnyt.
Minkäänlaisia kauniita ja herttaisia kuvaelmia onnen suosituisista hän ei tahtonut kuvata: sellaisia oli jo muka ennen niin paljo ja monella tavoin kuvattu eikä niiden vaikutus onnettomampaan, köyhempään kansaankaan ollut hänen mielestänsä hyvä. Näistä tulisivat ihmiset vain yhä paremmin tuntemaan, kuinka kaikenpitäisiolla ja kuinka toisilla miekkoisilla oli, jolloin heidän oma kurjuutensa sitä katkerammin näiden rinnalla näkyviin pääsisi.
Ei, sellaisten päiväperhoisten kuvaajaksi hän ei tahtonut ruveta. Kurjuuden ja köyhyyden majoja, elämän varjopuolia hän kuvata aikoi; suruja, kärsimyksiä omasta kokemuksestansa … ja kansan huono-osaisten tilaa, että rikkaat ja onnellisimmat paremmin huomaisivat sen juovan, mikä heidän ja tuon köyhän työkansan välillä ammotti… Sääliä hän herättää tahtoi … sääliä ja osanottoa … ja särkeä ylempien luokkain mieluisat harhaluulot ja heidän onnelliset ajatuksensa.
Tämän kaiken hän kuvata tahtoi … ja paljo muuta, paljo, paljo!
Siksi istui hän nyt köykyssä tuolla ylikammarissansa, jossa kolean syys-yön vihurit nurkissa soittelivat ja ikkunavälysten läpi käyvä uho kynttilän valoa lekkasutti. Ei hän huolinut siitä eikä kammarin kylmyydestä … istui vaan asunnossansa … eli ja kärsi kuvattaviensa henkilöiden kanssa, sen rahvaan kanssa, jonka keskuudesta hän oli lähtenyt ja jonka keskessä hän oli elänyt ja kasvanut.
… Äkkiä kuului koputus ovelta.
Vaan ei huomannut sitä kirjoittaja, niin oli hän syvälle työhönsä vaipunut.
"Suokaa anteeksi, herra maisteri, että minä näin yösydännä…"
Ja sisään astui vanha vaimo, talon emäntä. "Suokaa anteeksi, mutta minä luulin valkean unohtuneen palamaan ja pelkäsin tulen ehkä sytyttävän kartiinin palamaan."
"Eee-i, kyllähän minä toki katson, ett'ei täällä vahinkoa tapahdu … olkaa huoletta vaan, emäntä."
"Niin, kyllähän minä sen tiedän, että maisteri, jos vain hereillä on … niin kyllähän maisteri aina itsensä hoitaa, enhän minä sitä … kunhan vain tiedän, ett'ei valkea ole palamaan jäänyt. Hyvää yötä, maisteri!"
Eukko yritti jo ovelle päin.
"Niin, sitähän minä olen aina ajatellut kysyä, että mitä se maisteri täällä yökaudet valvoo ja kirjoittaa niin ahkerasti … suokaa anteeksi, minä vain kysyn … kun täältä aina yösydännäkin tuli loistaa."
"Minä kirjoitan kirjaa, jossa kuvailen kansan elämää ja kurjuutta."
"Vai niin, vai kurjuutta … niin onhan sitä kurjuutta, Jumala paratkoon, onhan sitä, on sitä … vaan tokkopa ihmiset siitä juuri tahtonevat tietää … ennemmin kai ne toki lukevat muuta lystimpää … ja iloisempaa…?"
"No, saahan tuon nähdä sitten … mielestäni täytyy heissä koettaa herättää sääliä köyhempiä kohtaan!"
"Niinhän se kyllä myöskin on", tuumi eukko, "ja sanoohan Raamattu, että auttakaa köyhiä ja puutteenalaisia, vaan eivätpä ne siitä…"
Eukko pyyhki silmiänsä käsirystysillä. "Ja mitenkäs se maisteri jaksaakin valvoa yökaudet?… Ei suinkaan sen luulisi hyväksi olevan … tokkopa ne tuommoisesta edes maksavat mitään?"
"Ainahan siitä hiukkasen saisi, kun ihmisten mieliksi osaisi kirjoittaa… Tällähän minun pitäisi koettaa hankkia teillekin maksu viime kuukauden edestä, kun en ole voinut mistään saada rahoja … en vaikka kuinka olisin koettanut!…"
"Eihän sillä toki sellaista kiirettä … kunhan viikkokauden perästä saisin, niin … eihän sillä mitään erityistä kiirettä. No, jääkää sitten Herran halttuun, maisteri, antakaa vain anteeksi, että minä näin yösydännä tänne…"
Eukko meni.
Entiselle sijallensa istahti kalpea nuorukainen ja entistä vinhemmin rapisi kynä paperin pinnalla.
Vielä aamuyölläkin tuikki valonsäde yliskammarin ikkunasta … ja naapurin emäntä, joka varhain huomenen sarastaessa havahtumaan sattui, ihmetteli toisillekin, että "kovinpa se on aamuvirkku mies, tuo Levanderskan maisteri!"
… Jo oli Hannun kertomuskin vähitellen valmistunut… Vielä viimeisen kerran luki tekijä esikoisensa läpi … paikkaili ja korjaili sitä, kunnes se hänen mielestänsä oli ihan todenmukainen, ihan tosikurjuutta, tosielämää esittävä kuvaus kansanelämästä.
Toivosta sykähtelevin sydämmin kiiruhti hän kustantajan luo ja mielikuvituksessansa näki hän itsensä jo onnellisemmissa oloissa… Muuten toivoi hän teoksensa vaikuttavan kokonaisen kansankerroksen hyödyksi … toivoi niinkuin toivoo kokematon aloittelija, joka toveriensa hyväksyvistä arvostelmista on tullut siihen uskoon, että hänellä on kirjailijakykyä ja taipumuksia.
Mutta ihminen pettyy niin usein toiveissansa… Usein särkyvät ihanimmatkin unelmamme kovaa todellisuutta vastaan… Ja mitäpä elämä onkaan muuta kuin toivoja ja pettymyksiä kehdosta hautaan saakka!
Hannu juoksutti käsikirjoituksensa kustantajalle.
Kustantaja myönsi kyllä, että teos osoitti luonnonlahjoja ja kertoilijakykyä, mutta … mutta seikka oli nykyään se, ett'ei yleisö tahtonut tietää mitään tuollaisista pimeyden ja kurjuuden kuvauksista, Kirjallishistoriassa kutsuttiin sitä pessimismiksi eikä semmoinen kirjallisuus saavuta meillä menekkiä, sanoi hän… Arvostelijat ovat kohta teidän kimpussanne ja haukkuvat lisäksi siitäkin, että mokomia roskakirjoja ollenkaan kustannetaan, joista ei yksikään ihmissielu kostu eikä jalostu. Niin, semmoinen se yleinen mielipide on, herraseni … ja kustantaja on yleisön palvelija hänkin, näettekös … sillä … yleisöstähän hänenkin toimeentulonsa riippuu!…
Mutta koska teillä on kertoilijankykyä, niin voittehan helposti kirjoittaa toisen, jossa kuvaatte elämän valoisempia puolia … tuollaiset idyllintapaiset novellit ovat paremmin ostohaluisen yleisön mieleen, näettekös. Niin, koettakaapas jotakin semmoista, nuori mies, ja minä takaan, että te onnistutte!…
Rauenneet olivat siis taas Hannun toiveet … typötyhjiin rauenneet! Ja hämärältä näytti tulevaisuus tuosta laihan kalvakasta nuorukaisesta, kun hän käsikirjoitus kainalossa takaisin kylmään yliskammariinsa kiipesi…
Entistä kolkommilta tuntuivat koleat seinät ja väsyttävä velttous herpaisi koko olennon. Koko hänen työnsä, kaikki nuo monet valvotut yöt olivat siis turhaan menneet!…
Yleisö ei pitänyt varjopuolten kuvauksista… Se tahtoi rauhassa nauttia unelmistansa ja luulotella itsellensä, että kaikki ympäröivässä maailmassa oli niin hyvin, sanomattoman hyvin … kun kerran heillä itsellänsä ei hätää ollut, niin tottapahan muutkin toimeen tulivat. Nuo meluavat yltiöpäät ne ovat aina turhanpäiväisesti räyhäämässä ja huutamassa … sen vuoksi vain, kun eivät muuhun kykene, raukat! Ollaan muka vanhempiansa viisaammat ja sekaudutaan asioihin, joita kuitenkaan ei tunneta eikä älytä!
Katkeralta tuntui elämä Hannusta!
Mutta eihän kukaan ole elämästänsä vastuunalainen … täytyihän koettaa pysyä pystyssä niin kauvan kuin suinkin kestää … täytyi mukautua maailman mukaan ja ostokykyisen yleisön mukaan, kun muullakaan ei voinut elatustansa ansaita!
Ja niin istahti hän jälleen työpöytänsä ääreen. Mutta katkeralta, särkevältä ivalta tuntuivat hänestä ne onnen ja ilon kuvaelmat, joita hänen pakosta täytyi kertoella…
Yhä selvemmäksi selkesi hänelle oma kohtalonsa, yhä tuntuvammiksi kävivät hänelle omat kärsimyksensä ja surunsa, mitä elävämmin hän elämän hymyilevän onnea, onnellisten herttaista iloa ja ihania, mutkikkaita lempijuttuja kuvailla koetti. Erotus hänen oman lemmettömän elämänsä ja tuon paperille kuvatun, luullotellun onnellisuuden välillä kävi sitä suuremmaksi, mitä enemmän hän ainettansa ajatteli. Ja kaikista kipeimmin koski sydämmeen se tunne, joka tästä syntyi, vertailusta todellisuuden ja kuvitellun elämän välillä. Ja kun tuuli nurkissa vinkui ja savutorvessa tohisi, niin tuntuipa kuin olisi sekin ollut ilkkuvain peikkojen ivanaurua hänen ihanille idylleillensä.
Entistänsä laihemmaksi ja kalpeammaksi oli nuori ylioppilas käynyt uutta teosta kirjoittaessansa. Silmien alle oli ilmaantunut mustia juovia, jotka hänen ulkomuotonsa vielä surkeammaksi tekivät. Kohta alkoi kertomus sentään jo valmiina olla ja entistänsä kiihkoisemmasti riensi kynä ja ajatus, vaikka aivoja poltti ja rintaa ahdisti…
Mutta toivo oli syttynyt hänessä … että nyt … nyt se vihdoinkin onnen päivä valkeni … ja toiveet täyttyivät… Ei puuttunut enää paljoa … viimeinen luku vain ja lopullinen sievistely…
Suonenvedon tapaisesti rientää kynä tulkiten kauniita aatteita … lemmen tunteita … elämän onnea… Mutta juuri silloin nostaa luonto kapinan … uhkaa murtaa nuorukaisen, ruhjoa toivovan, siveellisen, rikasaatteisen ja runsaslahjaisen taiteilijan maahan … katkaista hänen ohuen elämänlankansa ennen kuin hän vielä on elämästänsä hetkeäkään kerinnyt nauttia, itsetietoiseksi tultuansa…
Siihen jäivät nyt keskitekoiset idyllimäiset kuvaukset, siihen ihanneltu elämä … ja kuviteltu onni…
Vuoteelle lasketaan kalpea, veretön nuorukainen … outojen ihmisten hoitoon… Lääkärin lausunnon mukaan on synnynnäinen heikkous, rasittava aivotyö ja alituinen istuminen … ynnä huono ruoka syynä sairastumiseen…
Kumma vain, että hän näinkin kauvan oli pystyssä pysynyt!
* * * * *
Keväinen aurinko paistaa hellittelee taas niin lämpimästi eikä malta olla katsahtamatta tuonne Levanderskankin yliskammariin, missä kalpeaposkinen nuorukainen ennen istui köykkyselkänä työpöytänsä ääressä.
Mutta poissa oli nyt entinen tuttava… Autiona oli nyt kammari eikä näkynyt tuota likaisen valkeata lyyrylakkiakaan ovensuu-naulassa. Levanderskan vanha muori kertoi muuten mielellänsä "tuosta hiljaisesta, laihasta maisterista, joka yökaudet valvoi ja kirjoja kirjoitti, kunnes voimat loppuivat ja Herran käsi hänet tavoitti…"
Mutta sitä se muori varsinkin ihmetteli, ett'ei Jumala huonompiin tyytynyt, vaan juuri parhaat ja siivoimmat luoksensa otti!
Kun Hannu-maisterin kuolemasta sitten sanomalehdissä ilmoitettiin ja melkein samaan aikaan hänen kirjansa painosta julkaistiin, että hautajaiskulut, vuokrat ja muut vähemmät velat maksetuiksi saataisiin, niin kirjoitettiin hänestä kylläkin kauniisti.
"Tässä katkaisi Tuoni taas lahjakkaan nuorukaisen, jolla oli katse avoin elämän ihanuuksille ja joka älysi etsiä maailmasta sen, mikä jaloa on ja mieltä ylentävää, sillä hän ei toki tahtonut — muutamien pessimististen ulkomaankirjailijain tavalla — elämän kurjuudesta ja saastaisuudesta nauttia!"
"Onni todellakin, että nuori kirjallisuutemme on moisilta rumakirjallisuuteen kuuluvilta kuvauksilta vielä saastumaton, mutta onnettomuus, että näin lupaava kyky ennen aikaansa pois temmattiin!"
Näin kiiteltiin vainajaa sanomalehdissä … sitten kun häntä ei enää olemassa ollut. Ja viikon päästä koko tapausta tuskin enää muistettiinkaan.
Mutta tuo vanha, rappeutunut yliskammari se odotteli vaan eikö seuraava syksy toisi jo toista "hiljaista ja siivoa maisteria", joka kevään kanssa täältä pois muuttaisi!
1885.
Ypö yksinäni istun minä täällä Suursaaren kallioisella rantamalla, istun tässä viheriöitsevän lehdon lempeässä siimeksessä, vastapäätä köyhää ja pientä kalastajakylää.
Pilvetönnä, valjuna ja rauhallisena kuin kreikkalaisen ajattelijan korkea otsa kaartuu taivas yltäni kuultavana ja sinertäväisenä. Tuuheiden, lakkapäiden honkain yli pilkistävä päivyt vihmoo tuossa lehvistön läpi eteeni runsahan kultasateensa, taivahan kauneimman väriseitin, sirotellen pehmeälle tumman vihreälle ja nuortealle nurmikolle tuhannen kimmeltävää helmeä, tuhannen ihanaista, kullankellertävää ihmekukkaista, joita kevytsiipiset, leikkisät päiväperhoset tavoittelevat kuin viehkeitä, kaikkoavia unelmanäkyjä.
Loitompana edessäni kimaltelevat hiekkapohjaisen lahdelman kuolevat mainingit, kimaltelevat ja välkkyvät siinä helteisen auringon paisteessa merten ulappa. Kaihoten ja hyväillen nuojuvat pehmoiset laineet verkallensa kohti lahden pohjukkaa, kunnes hiljaa ja huo'ahtaen kellertävän puhtoisen ja raittiin rantahiekan äänettömään ja intohimottomaan syleilyyn menehtyvät.
Omituinen vetreä raukeus herpaisee minua niin houkuttelevan veltostavasti ja tuutivasti. Korkearunkoisten, tuuhealatvaisten honkain humina, jota niemyen takaa siintävän, äärettömän ulapan voimakas ja säännöllinen huo'unta sointuvissa rytmeissä säestää, soi unteioisissa korvissani kuin alakuloinen, kaukainen kehtolaulu viattomalle luonnonlapselle. Tuntuu kuin lepäisin tässä Luonnottarena niin värikkäinä kuin smaragdeilla ja kultaisilla helmillä kylvetty suojaavassa äidinsylissä ja kuulisin hänen suuren, kaikkivaltiaan sydämmensä sykkivän niin levollisena ja rauhoittavana kuin äidin sydän vain täällä intohimottomassa pohjolassa sykkiä voi.
Lepään tässä niin varmana — ja uinailen, uinailen kesäisen auringon lämpöisessä helteessä.
Keveänä kuin keijunen väikkyy tuossa vastaani suvinen tuulahdus, hiipii luokseni kuin näkymätön rauhan hengetär, hyväilee hiljaa ja hellästi polttavia poskipäitäni raittiilla, utuisilla kätöisillänsä, suutelee vienosti ryppyistä otsaani ja surunraskaita ohimoitani kevättuoreilla huulillansa, suutelee niin varovasti ja hellästi kuin pelkäisi se häiritsevänsä minua mielikuvitusteni murheisissa, mutta ihanan kaihoisissa unelmissa.
Kauvas, kauvas kaukomaille entää siinä aatokseni hentojen perhoissiipiensä kantamana, entää ja entää, kunnes pysähtyy sille viheriöitsevälle vuoristonurmikolle, missä istuin kanssasi sinä ihanaisena kesäkuun päivänä, jolloin Harzin vuoriston kukkulalta katselimme kotkan korskeaa lentoa halki aavojen ilmojen ja edessämme lepäsi autereinen, siintävä vuoristomaisema lempeine laaksoinensa, mistä etäisenä kaikuna kuuluivat laitumella käyvän karjan kilkattavat kellot. Siinä istuimme me kahden, kaukana muusta maailmasta, sinä sievää, valkoista vuorikukkaista hypistellen, minä kuiskutellen mieluisasti kuuntelevaan korvaasi kauneinta ja parhainta, mitä nuori rintani konsanaan on tuntenut.
Nytkin lepää tuossa edessäni siintävä vuoristomaisema, päilyvän kimmeltävänä väreilee silmissäni vetten kuulakas kalvo ja pehmoisen houkuttelevana viheriöitsee tässä metsän liepeellä nuortea nurmi. Muistoni voimalla olen minä nuo onnelliset hetket niin usein sieluni silmäin eteen kangastavaksi kuvaksi loihtenut, että taaskin uneksin tässä suvisessa ympäristössä sinun hiljaa hiipivän vierelleni niinkuin silloinkin, kun surun raskauttaman pääni sinun viehkeään syliisi laskin ja sinä liikuttavan viattomia laulujasi hyräillen hyväilit minua ohuen hienoilla, sinisuonisilla pikku kätösilläsi, joiden viileys niin miellyttävästi siveli levottomasti jyskyttäviä ohimoitani.
Muistatkohan sen sinä, jonka rakkahin kuva niin armaana ja kirkastettuna aina eteeni ilmestyy, kun raukeat silmäni vain hetkeksi ummistan? lstuthan taas siinä vierelläni niin ilmielävänä kuin todellisuudessa silloin luonani istuit … ja jos silmäni ra'otan ja taivahan kuultava sini mun katseeni kohtaa, niin onpa kuin olisi se sinun suurista, kirkkaista, viattoman armaista sinisilmistäsi, jotka yhäti ylläni valvovat peljäten minun maailman lokaan tahraavan sen pyhätön, jonka silloin sinulle avasin ja uskoin. Tämän onnellisen ja autuaan tunteen rauhoittavan vaikutuksen alaisena nukahdan minä keveään uneen, nukahdan kulu pienoinen kehtolapsi, joka unteloisia, raskaita silmiänsä ra'otellen vielä tahtoo varmuutta siitä, että lempeät, suojaavat silmät hänen ylitsensä valvovat, ennenkuin se unettaren helmaan turvallisena ja varmana vaipuu.
Minäkin nukahdan … nukun ja uneksin…
* * * * *
Mutta äkkiä herään minä suudelmasta, kylmästä kuin kuoleman tervehdys: kolea, vilustava värähdys puistattaa jäseniäni ja viskaa minut ylös kuin kyisen käärmeen pistämänä.
Poissa on äskeinen ihana näköhäiriöni, poissa sieluni kaunis heijastus ja yhäti muistossa uudistuva unikuva. Ei jälkeä noista tuhansista kimmeltävistä helmistä, ei lehteä noista lukemattomista kultaisista kukkasista, joiden värikäs karkelo tuossa nuoren nurmen helpehillä äsken silmiäni hiveli. Heltevä aurinko, kimalteleva smaragdimeri ja taivahan kuultava sini, kaikki on hälvennyt kuin taikaiskusta. Honkain alakuloisen kehtolaulun sijasta kuuluu levottomien haapojen hermostuttava, itsepintainen ritinä, jota kannattaa takanani aaltoavan meren tahdikas läikky ja metsän mahtava, uhkaava kohina… Korvissani soi se kuin ijäisyyden kaamea ja armoton hautalaulu unelmien, ihmisten, maailmain ja kaikkeuden katoavaisuudelle.
Uneksimani impysen hellän ja miellyttävän hyväilyn sijasta tunnen poskillani tungettelevan tuulettaren koleat ja raa'at hengähdykset… Näyttää kuin se oikein nauttisi siitä, että sai minut jälleen elämän armottomaan todellisuuteen herättää. Mustiin pilviin ovat jo lientyneet taivahan pielet ja pian kuulen jo, kuinka suuria, yksinäisiä vesipisaroita putoilee hopeisten haapojen väriseville lehdille ja polskahtaa hiekkapohjaisen lahdelman hiljaa nuojuvalle pinnalle.
Oma armahin impeni, kaihoni kaipaama ja toiveitteni päivänpaisteinen morsian, joka tässä pettävän unelman aikana luokseni pistäysi, hän oli siis poissa, kaukana vierailla mailla, vieraiden lehtojen siimeksessä, outojen vaarojen rintehillä. Hän, joka yksin ja rajattomalla vallalla on sydämmeni pyhättöä niin kauvan hallinnut, oli käynyt luonani vain kauniina unelmakuvana. Näin jo unta, että hän kuoli, kuoli minulta ijäksi pois ja haudattiin ruusuisten muistojeni kyyneleiseen hautaan.
Mutta hän ei pysynyt sielläkään, vainajain ja varjojen viileässä valtakunnassa, ei pysynyt eikä pysy, vaan nousee aina uudelleen ylös muistoni hautaholveikosta niin vienona ja kirkastettuna kuin Rafaelin madonna, ilmestyy eteeni niin suloisena ja rauhallisena kuin kasteinen kesäyö pohjolan viileässä lehdossa. Siinä ei auta epäys, ei vastustus eikä rukoilu. Hän ilmestyy ja hälvenee jälleen sieluni kangastuksissa, milloin itse tahtoo, ja olinpa viimeksi näkevinäni hänen siropiirteisiä, vaaleita huuliansa kiertelevän omituisen salaperäisen hymyn, jota en voinut tulkita muuksi kuin mahdistansa varmaksi, riemunvoittoisaksi huudahdukseksi:
"Olethan muistokuvaasi kahlittu, sinä raukka."
Pelkään jo joutuneeni itse taika-immen tenhoisaan kehään, jonka viehkeästä, kahlehtivasta unikuvasta en ikinä jaksa vapaaksi päästä.
Suursaarella, kesäkuussa 1903.