The Project Gutenberg eBook ofTestamentti y.m. kertomuksiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Testamentti y.m. kertomuksiaAuthor: Kasimir LeinoRelease date: December 14, 2014 [eBook #47660]Language: FinnishCredits: Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TESTAMENTTI Y.M. KERTOMUKSIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Testamentti y.m. kertomuksiaAuthor: Kasimir LeinoRelease date: December 14, 2014 [eBook #47660]Language: FinnishCredits: Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Title: Testamentti y.m. kertomuksia
Author: Kasimir Leino
Author: Kasimir Leino
Release date: December 14, 2014 [eBook #47660]
Language: Finnish
Credits: Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TESTAMENTTI Y.M. KERTOMUKSIA ***
Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Kirj.
Kasimir Leino
Otava, Helsinki, 1905.
Oy Kuopion Uudessa kirjapainossa.
Sananen esipuheeksi.Testamentti.Pettyneitä toiveita.Unelma.Lapsuuden kodin muisto.Sydän otti osansa.Totuus ja vapaus.Mitä minä saarelaisilta opin?
Sananen esipuheeksi.
Lapsuuden muistot ja nuoruuden tutut paikat pysyvät meille usein rakkaina läpi elämämme. Outoja ne tietysti eivät samassa määrässä huvita eikä niitä vieras ehkä tahdokaan arvostaa. Ja voihan tapahtua, että me itsekin joksikin aikaa ne unhotamme maailman hyörinässä eteenpäin rientäessämme. Mutta kun sattuma sitten jälleen loitsee muistossamme esille nuo suruttomat päivät ja ijäti tutut paikat, niin saavat ne taas vanhat ja jo ruostuneetkin kielet uudelleen soimaan.
Näin on ainakin tämän kirjoittajalle käynyt.
Ylläolevilla riveillä tahtookin hän tavallansa puolustaa näiden seitsemän vaatimattoman kyhäyksen julkaisemista, joista pari ensimmäistä jo lähentelee 20:tä ikävuottansa ja joista nuorimmatkin ovat jo 10:n vuoden vanhoiksi ehtineet. Monesta voi ehkä näyttää joutavalta kaivaa vanhojen päivälehtien palstoilta esille tälläisiä vähäisiä muistelmia ja tunnelma-kuvauksia. Mutta ehkäpä minut paremmin ymmärtävät sellaiset, joille muistojen maailmassa on samoin käynyt.
Siinä toivossa, että nämä sentään voivat joitakuita huvittaa, olen nämä kyhäykseni vanhoista säilyistänsä kokoellut ja lasken ne nyt maailmalle hiukan siistittyäni ja viimeisteltyäni niiden kielellistä asua ja esitystapaa. Luullakseni on niissä kuitenkin vielä tallella sekä ajanhenkeä että tekijänsä näkökantoja kuluneen parinkymmenen vuoden ajalta.
Tekijä.
Kuvaus pikkukaupungin seuraelämästä 1880-luvulla
Leskirouva Strömfors oli jo ikänsä loppupuolella. Hänen miehensä, kauppaneuvos Strömfors, oli ammoin jo kuollut ja jättänyt jälkeensä suuren omaisuuden. Koroistahan hänen puolisonsa nyt elikin … ja hätäkös eläessä, kun lapsia ei ollut … ei ainoatakaan rintaperillistä.
Leskirouva Strömfors oli siksi rikas ja siksi vanha, että ystävät alkoivat käydä yhä ystävällisemmiksi ja sukulaiset oikein sydämmellisiksi. Muorihan täyttää kohta 70 vuotta: "ei tuo enää kauvan odotuttane rahojansa", arvelivat he — itseksensä tietysti.
Olipa kaunis keväinen aamu. Aurinko paistoi kirkkaasti kirkontapulin kimaltelevaan kupupalloon ja koettivatpa muutamat uteliaat säteet väkistenkin tunkeutua noiden paksujen damasti-uutimien välistä leskirouva Strömforsin uhkeaan makuukammariin.
Oli sangen varhaista. Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt vielä pienen kaupungin kivittämättömillä kaduilla, joilla keskipäivälläkään ei tungosta ollut. Kammarinsa ikkunan ääressä istui leskirouva Strömfors, joka sattumalta oli tavallista varemmin havahtunut. Uutimet oli hän vetänyt syrjään voidakseen nauttia ihanan kevätaamun kauneudesta. Lintuset visertelivät puutarhan puistossa raikkaita säveliänsä ja etäämmällä nurmikon takana hyrskyi koski.
Hän oli muuten sangen rakastettavan ja lempeän näköinen vanhus tämä leskirouva Strömfors. Rauha ja tyyneys kuvastuivat hänen ryppyisissä kasvoissansa, mutta hänen siniset silmänsä loistivat vielä niin virkeinä, ettei niistä ainakaan olisi voinut luulla häntä 70 vuotiaaksi.
Mutta 70 vuotta vanha hän kumminkin oli. Juuri tänään oli näet leskirouva Strömforsin syntymäpäivä. Vanhat muistot johtuivat taas hänen mieleensä … ja olihan sitä ajan kuluessa toki karttunutkin muistelemista!
Elävästi muisti hän ihanat lapsuutensa päivät, muisti nuoruuden riemut ja rakkausjuttunsa, muistipa ne surunpäivätkin, jotka hän sittemmin oli kärsinyt. Leskirouva Strömfors ei näet ollut avioliitossansa onnellinen. Kauppaneuvos Strömfors oli nainut hänet pelkästä rahanhimosta, sillä silloisella neiti Hult'illa tiedettiin olevan suuret myötäjäiset.
Tosin luuli silloinen neiti Hult rakastavansa kosijaansa kauppaneuvos Strömforsia, vaan sittemmin huomasi hän, että kaikki olikin ollut vain hetken tunnetta, vailla syvempää rakkautta.
Mutta kun häät kerran olivat vietetyt ja vihkimys tapahtunut, ei purkaminenkaan enää käynyt laatuun, Ainoa mahdollisuus oli koettaa teeskennellä puolisollensa olematonta tunnetta, ett'eivät ihmiset mitään vainuisi.
Kauppaneuvos puolestaan teki parastansa helpottaakseen puolisonsa teeskentelemistä, ja selitti vallan suoraan, ettei mikään "rakkauden hupsuaminen" tullut kysymykseenkään heidän välillänsä. Ystävällisyys ja kohteliaisuus sai riittää.
Ja niin elivät puolisot näennäisessä sovussa eikä kukaan voinut heidän väleistänsä juoruta: käviväthän he tuon tuostakin kaupungilla vierailemassa ja astuivat joskus käsikynkässäkin niinkuin tapa vaati.
Myöhemmin lisääntyi kauppaneuvos Strömforsin perhe kahdella pojalla. Mutta onnea eivät nämäkään taloon tuoneet: toinen hukkui jo nuorena, toinen rupesi juomaan, joutui rappiolle ja lähti merelle, mistä hän ei koskaan takaisin palannut.
Kohta sen jälkeen kuoli kauppaneuvoskin. Paljo oli leskirouva Strömfors kärsinyt, paljo maailman suruja kokea saanut, mutta ikänsä lopulla pääsi hän sentään rauhaan. Ikävät muistotkin olivat jo vähitellen häipyneet ja leskirouva Strömfors luuli ne jo ijäksi unholaan haudanneensa, kun ne nyt taas, hänen 70:na syntymäpäivänänsä, nousivat häntä kiusaamaan.
Kimalteleva kyynel tunkeusi hänen lempeistä silmistään, sitä seurasi pian toinen ja — — —
Mutta silloinpa kuului ulkoa lapsellisen vieno ja heleä laulun ääni. Hiljaa ja värähdellen kuului se ensin, mutta vähitellen se vakaantui ja kaikui sangen kauniilta raikkaassa aamuisessa ilmassa.
Laulun kestäessä kirkastuivat leskirouva Strömforsin kasvot: äskeiset synkät muistot väistyivät ja kasvoille palasi jälleen entinen tyven lempeys. Tosin eivät lapsen kirkkaan-heleät säveleet tainneet mennä aina nuottikaavojen vivahdusten mukaan, mutta kaunis sointu niissä oli, sillä sydän ja sävel ilmaantui niissä suloisessa sopusoinnussa.
Vanhus kurkisti ulos nähdäksensä laulajan. Siellä seisoikin akkunan alla pieni tyttönen, kaunis kukkaisvihko kätösessänsä. Ne eivät olleet mitään ulkomaan kasveja eivätkä puutarhurin johdolla kasvaneita; luonnottaren holhokkeja, raittiita rantaniityn keväisiä esikoisia ne vain olivat … mutta vilpas tuoksu niissä sentään oli. Ja yhtä kauniit ja kirkkaat olivat myöskin ne suuret sinisilmät, jotka nyt niin vilpittöminä akkunaan tirkistelivät.
Vanha leskirouva avasi ikkunan.
"Kiitos, kiitos, lapsikulta", virkkoi hän liikutettuna. "Kuka sinut lähetti tänne laulamaan?"
"Ei kukaan, rouva; muistin vain eilen, että huomenna on talon vanhan rouvan syntymäpäivä … ja silloin päätin herätä varhain aamulla, poimia kukkakimppusen ja laulaa rouvalle tämän laulun, jonka me kansakoulussa opimme ja jonka minä olen rouvalle jo ennenkin laulanut" … toimitti tyttönen tolkussansa. "Kas tässä, rouva, ettekö tahdo näitä sieviä kukkasia? Ne tuoksuvat niin hyvälle … ja aamukastekin on niissä vielä jäljellä."
Lapsi ojensi kukat vanhukselle.
"Tuhannen kiitosta lahjastasi, pikku Liisu, mutta pitäähän sinun saada jotakin vastalahjaksi. Odotahan!"
Leskirouva Strömfors katosi hetkeksi akkunasta, mutta ilmaantui pian taas ja heitti kirkkaan markanrahan nurmikolle.
"Tule sitten päivemmällä leikkimään konsulin lasten kanssa. Hyvästi siksi aikaa!"
Ja vanhus sulki akkunan.
Uteliaana katseli tyttönen ruohistossa kiiltävää hopearahaa. Äkkiä sieppasi hän sen siitä huudahtaen:
"Nytpä tiedän, mitä teen, nytpä minä tiedän, mitä teen."
Ja niin tanssi hän iloisena tiehensä.
"Mitähän tuo sillä nyt tehnee?" arveli leskirouva Strömfors akkunasta hänen jälkeensä katsellen. "Taisi juosta vehnäkauppaan suoraa päätä. Hyvä ja rakas lapsi hän sentään on, tuo pikku Liisu, ja iloinen hän on; ja mitäpä suruja tuon-ikäiselta juuri voisi ollakaan! — — Muuten muistutti hänen ulkonäkönsä minua jostakin … ah, joutavia … en viitsi sellaisia hullutuksia ajatellakaan!"
Kello löi 6. Palvelustyttö tuli samassa sisään aamukahvin kanssa.
"Katsopas, Leena, mitä minä jo olen ehtinyt saada", sanoi leskirouvaStrömfors kukkaiskimppuansa näytellen.
"Niinpä näkyy. Varmaankin toi sen tuo torpparin Liisu. Minä sanoin hänelle kyllä, että rouva vielä nukkuu … etkä saa mennä herättämään kukkinesi, mutta apukos siitä tuommoiselle on", puheli sisäpiika laskien kahvitarjottimen pöydälle.
"Ei hän minua herättänytkään … minä olin jo valveilla, Leena. Lapsi teki sangen hyvin muistaessaan minua lapsekkaalla lahjallansa. Nämä kukkaiset tuoksuvatkin niin hyvälle … tunnetkos lemun, Leena?"
"Tunnen kyllä, mutta erittäin tuoksuivat ne, jotka konsulin rouva oli puutarhurilta tilannut. Satuin juuri olemaan postiasioilla, kun konsulin Viia ne tästä ohitse vei; ja siinäkös vasta kauniita kukkia oli: ruusuja, astereita, reseedoja ja mitä kaikkia hän sanoikin niiden olevan. Viia tiesi, että konsulin herrasväki tulee tänne nyt aamupäivällä ja tuo rouvalle kaikki ne kauniit kukkaset … ja ne ovat toista lajia, ne!"
"Vai niin, vai tulevat ne tänne jo edeltä puolisen, Sepä kauniisti tehty! He ovatkin aina niin rakkaita minua kohtaan, ne konsulin", lausui leskirouva Strömfors ja lisäsi vielä, että "ikäväksipä tuo tällainen lapseton vanhuus muuten tulisikin."
"Mitä vielä! Hätäkös rouvalla, kun on rikkautta yllinkyllin, ett'ei tarvitse kenenkään armoilla elää, niinkuin useat muut vanhemmalla ijällänsä saavat tehdä. Pitäähän toki vanhoilla päivillänsä päästä lasten melua kuulemasta", puheli kielevä sisäpiika sipsutellen tiehensä.
Leskirouva Strömfors myhähti tuolle Leenan näkökannalle.
"Hän näkee asiat omassa valossansa, hän", ajatteli hän itseksensä ja alkoi vähitellen pukeutua, sillä olihan konsulin perhe — konsuli Svanström oli hänen sisarensa poika — aikonut tänne aamutervehdykselle.
* * * * *
Samana aamuna istui konsuli Svanström konttorissansa jo sangen alkaisin. Hän oli ahkera ja säntillinen mies, tämä yleisesti arvossa pidetty nuori konsuli, Varhain aamusta myöhään iltaan työskenteli hän konttoorissansa papereiden ja konttorikirjojen keskessä.
Milloin oli hänellä ulkomaisia asioita, milloin maalaisten asioita ja tilauksia, milloin istui hän jossakin komiteassa ja voipa hän joskus olla niinkin avulias talonpojille, että suomenteli heille ruotsalaisia asiapapereita y.m. Tämä tapahtui tietysti sulasta kansalaisrakkaudesta, sillä eipähän kukaan liene niin yksinkertainen, että luulisi konsulin huolivan muutamista halvoista markanrahoista, jotka hän oli vaivoistansa ottavinaan? Konsuli Svanström mahtoi olla onnellinen voidessansa näin auttaa niin monta apua pyytävää kansalaista!
Äkkiä aukesi ovi konttoriin. Konsulitar Svanströmin pitsinen aamupuku ilmestyi kynnykselle:
"No, Lennart, etkö hetkeksikään malta jättää noita ikäviä konttooritoimiasi?"
Konsuli Svanström heitti jotenkin tyytymättömänä silmäyksen rakkaaseen toveriinsa elämän suruissa ja riemuissa.
"Hetkeksikään? Enkös ollut tois-iltanakin kanssasi noissa turhanpäiväisissä arpajaisissa, jotka suomalaista koulua varten pidettiin? Siihenkin meni toista sataa markkaa, kun olisi ne jokeen viskannut, ja sitä paitse aikaa, kuuletko sinä, kallista Herran suomaa aikaa … jatime is money, aika on rahaa, näetkös!"
Konsulitar yritti sanoa jotakin, mutta hänen puolisonsa jatkoi yhä innokkaammin:
"Ikäviä konttooritoimiasi? Niin, ikäviltä kai ne sinusta tuntuvat, mutta tiedätkös sinä, että joll'ei näitä ikäviä toimia olisi, niin olisi meillä paljo muita taloudellisia ikävyyksiä, joista pian kyllä kiukustuisit."
"Saattaisipa niinkin olla. Mutta mitä luulisit ihmisten ajattelevan, jos ei rikas konsuli Svanström olisi ollut noissa arpajaisissa, joissa melkein kaikki kaupunkilaiset olivat? Enkähän minä ole pyytänyt sinua ostamaan arpoja kokonaisen sadan markan edestä, Lennart!"
"Et kyllä, mutta kun tuo riivattu pormestarikin osti saman summan edestä — ikäänkuin hänkään ei rahojansa parempaan tarvitsisi! — niintäytyihänminun … arvoni tähden."
"No, sitähän minäkin … ja oikeinpa siinä teitkin, ukkoseni. Silloin piti sinun tehdä se arvosi tähden … ja nyt ihmisten tähden!"
"Mitähän se muka olisi?" kysäisi konsuli Svanström ynseästi.
"Etkös muista, Lennart, että tänään on täti Strömforsin 70:s syntymäpäivä. Sitä varten tilasimme puutarhurilta kukkiakin, kuten ehkä muistanet. Nyt aamupäivällä käymme häntä tervehtimässä … koko perhekunta."
"Kas, olenpa todella unohtanut koko asian. Mutta nyt ei minulla mitenkään olisi aikaa … posti lähtee koht'ikään ja joll'en saa näitä papereita siksi valmiiksi, niin…"
"Niin … mitä?"
"Niin menee taas kaunis rahasumma käsistäni."
"Rahaa, rahaa … ja aina vain rahaa! Aina sinä vain rahaa mietit. Anna nyt kerrankin vähän sijaa ja aikaa rakkaudellekin, Lennart."
"Sinä et ymmärrä minua, rakas Lyydia. Enhän minä itseni vuoksi ahkeroitse, vaan sinun ja lasten vuoksi, näetkös. Sitä paitse en voi käsittää — —"
"Niin, näitä asioitasinätaas et käsitä, Lennart, mutta kun me kerran olemme läheisiä sukulaisia, niin…"
"Asia on kuin aina olen sanonut: sukulaiset ovat meille vain haitaksi ja vahingoksi", mutisi konsuli.
"No, mutta Lennart!… Etkös muista, että täti Strömfors on sinun oma tätisi…"
"Siksipä hän juuri sukulaiseni on, sinä hupakko."
"Mutta ehkäpä sinä vielä muutat mielipidettä, kun hän kuolee ja…"
"No, sitten hän ei ainakaan enää voi olla haitaksi meille…"
"Niin, niin … ja kun sinä saat periä koko hänen omaisuutensa."
Konsuli Svanström nieli vastauksen tuolla epävarmalla "hm" samalla ja asteli pari kertaa lattian poikki.
"No, milloin lähdemme?… Ovatko lapset jo valmiit … lähtemään?"
"Puolen tunnin kuluttua, Lennart… Arvasinhan, ett'et sinä sentään ole niin välinpitämätön … kuin usein näytät olevan."
Konsulitar Svanströmin pitsinen aamupuku katosi kynnykseltä.
"Oikeassapa hän kuitenkin taisi olla, Lyydia … täytyneehän toki ihmistenkin vuoksi", ajatteli konsuli järjestellen paperinsa paikoilleen.
Hän olikin järjestystä harrastava mies, tämä nuori konsuli Svanström. Sen oli koko kaupunki tunnustanut valitessansa hänet valtuusmiesten puheenjohtajaksi.
"Tähän toimeen" — oli tohtori Gillberg lausunut vaalitilaisuudessa, "ei minun mielestäni sovellu muu kuin sellainen mies, joka tuntee kaupungin asiat ja joka kaikissa toimissansa on tullut tunnetuksi järjestystä ja yhteiskunnan vilpitöntä parasta harrastavaksi henkilöksi. — Tahtoisinpa kysyä herroilta", oli hän puheensa lopettanut, "onko tähän toimeen ketään soveliaampaa miestä kuin konsuli Svanström on?"
Ja niin oli konsuli Svanström valittu kaupungin valtuuston puheenjohtajaksi.
* * * * *
Muutaman puolen tunnin kuluttua nähtiin arvoisa konsuli ja valtuuskunnan puheenjohtaja Svanström perheinensä matkalla rakkaan sukulaisensa, leskirouva Strömforsin luo toivottamaan hänelle onnea ja pitkää ikää täytettyjen 70:n vuoden johdosta. Konsulittarella oli kädessä suuri, nauhoilla koristettu kukkaisvihko … ja konsulin vanhin tytär, tuo herttainen Betty neiti oli myöskin varustaunut kukkasilla tätiänsä ilahduttamaan.
Kauppaneuvoksetar, leskirouva Strömfors oli juuri pukeutunut ja istui talonsa kuistilla vieraita odotellen.
"Hyvää huomenta, täti!" huusi Betty neiti jo portilta saakka, huolimatta vähääkään siitä oliko se "comme il faut" huutaa täyttä kurkkua … niin kaukaa.
Konsuli ja valtuusmiesten puheenjohtaja kohautti kiiltävää, mustaa silkkihattuansa hartioiden tasalle ja hymyili niin herttaisesti, että olisi luullut hänen jo saaneen tiedon vaalistansa porvarissäätyyn. Konsulitarkin hymähti sangen kauniisti ja nyökäytti päätänsä erityisellä taidolla … kuin mikäkin tanssikoulusta päässyt nuori neitonen.
Leskirouva Strömfors tuli vieraitansa vastaan. Konsulin lapset juoksivat iloisesti hyppien vanhan rouvan luo ja huusivat "onnea ja menestystä", että kartano kajahti.
Konsulitar antoi omasta ja puolisonsa puolesta vanhukselle tuon kauniin jättiläiskimpun viitaten nauhoissa olevaan kirjoitukseen.
"Rakkaalle, 70-vuotiaalle tädillensä sydämmellisillä onnentoivotuksilla — Lennart ja Lyydia", luki leskirouva nauhoista samalla kuin liikutuksen kyyneleet hänen silmiinsä kihosivat.
Sitten syleili hän konsulitarta ja pudisti kahden käden konsulin pehmoista kättä.
"Tuntuu niin hyvältä … niin kovin hyvältä, kun näkee olevansa rakastettu … sukulaistensa keskuudessa. Luoja palkitkoon teille ystävyytenne vanhaa, yksinäistä tätiänne kohtaan!"
"Mitä turhista, täti hyvä", lausui konsulitar Svanström mairittelevasti, "olettehan tekin aina ollut niin hyvä meitä kohtaan … tämä kaikki on vain velvollisuutemme … semmoisesta ei kukaan palkkiota odottane, täti kulta!"
"Lyydia puhuu, mitä minä ajattelen. Velvollisuus yhteiskuntaa ja lähimmäisiämme kohtaan … se on ollut ojennusnuorani … ja toivonpa sen olevan sitä vast'edeskin."
Ja konsuli ja valtuuston puheenjohtaja naputteli kepillänsä kainosti ja häveliäästi kenkäänsä kärkiä.
"Niin juuri, Lennart. Ette usko, täti, kuinka innokkaasti hän työskentelee päivät pääksytysten terveyttänsä vähääkään ajattelematta. Niin, hän on todellakin uhrannut koko elämänsä yhteiskunnalle, Lennart parkani!"
"No, no … teen vain velvollisuuteni … ainoastaan velvollisuuteni."..
"Mutta mikäs syntymäpäivä-lahja tädillä on tuossa vieressänsä?" kysäsi konsulitar Svanström huomaten pikku Liisun vaatimattomat kukkaiset.
"Kas, olenpa vallan unohtanut pienet lemmikkini ja vuokkoni! Eivätkös ne sentään ole sievät? … ja niin somasti järjestetyt sitten?… Arvatkaas, keneltä minä nämä olen saanut?"
"Enpä todellakaan voi arvata, joll'ei Leena liene niitä noukkinut", sanoi konsulitar mutistaen rusohuulensa viehättävään ylimykselliseen ylenkatseeseen.
"Leenako? Ei Leenalla ole sitä ymmärrystä. Nämä sain minä siltä pieneltä orpotytöltä, jolle olen hankkinut työtä ja elatusta täällä meillä. Hän onkin hertas lapsi ja niin kekseliäs sitä paitse!"
"Kuinka niin?"
"Niin, katsokaas … tänä aamuna varhain … kun minä istuin akkunan ääressä … vilpasta ilmaa hengittäen, kuului äkkiä kirkas, lapsellinen laulunsävel … ja akkunan alla seisoi pikku Liisu … orpo parka … kukkaiskimppunen kädessä. Tuskinpa muut hänen ikäisensä olisivat sellaista keksineet?"
"Tuskinpa!" nauroi konsulitar Svanström, "tuskinpa moni vieras lapsi tohtisi tulla loilottamaan vanhan rouvan akkunan alle… Otaksuu tietysti ansaitsevansa jotakin tuolla ruohokimppusella."
"Lyydia sanoo, mitä minä — —"
"Minä kuuntelin mielelläni hänen kaunista ääntänsä, Lyydia. Tosin heitin minä hänelle markan rahan … mutta enpä luule hänen sitä turhaan käyttäneen."
Samassa kuului iloinen naurun-hohotus kartanolta.
Pikku Aarno herra oli kavunnut Liisun hartioille — tämä oli kutsumuksen mukaan saapunut leikkimään konsulin lasten kanssa — ja ratsasti nyt aika vauhtia pihamaata pitkin; toiset juoksivat ympärillä ja nauroivat täyttä kurkkua.
"Aarno, Aarno! Herran tähden, putoathan sinä, lapsi!" huudahti konsulitar säikähtyneenä juosten alas portaita; mutta samassa oli "pikku konsulikin" jo maassa ja hyppeli iloisesti äitiänsä vastaan.
"Liisu, tuleppas tänne!" kutsui leskirouva Strömfors holhokkiansa.
Kovasta hölkästänsä hengästyneenä ja punoittavana tuli Liisuparka ujostellen vieraiden luo.
"Sanopas, Liisu, mihin panit sinä sen markan rahan, jonka minulta aamulla sait", kysyi leskirouva Strömfors.
Liisu oli vaiti ja katsoi maahan.
"Taisitpa viedä vehnäkauppiaalle?" puuttui konsuli puheeseen.
"Miksi et vastaa, Liisu, eihän sinua siitä toruta … oma markkasihan se oli", virkkoi leskirouva lempeästi.
"Tapani-äijälle minä sen vein", soperteli Liisu vihdoin.
"Kukas se Tapani-äijä on?" kysyi konsulitar taluttaen Aarnoa portaita ylös.
"Muudan köyhä kerjäläisukko, joka tuontuostakin oleskelee täällä pirtissämme. Hän on jo vanha ja työhön kykenemätön ukko … ja kiertelee kyliä…"
"Niin, hänkin täyttää tänä päivänä 70 vuotta", lausui Liisu vähän urhoollisemmin.
Niin asianlaita muuten olikin. Ukko Taskinen tai kuten häntä yleisesti nimitettiin Taskis-Tapani oli aikoinaan palvellut kauppaneuvos Strömfors-vainajalla. Vanhemmiten oli hän käynyt vähän vikapäiseksi … mistä syystä, sitä ei tiedetty… Ja kukapa se köyhän heikkomielisyyden syitä tutkinee? Kunnallislautakunnan esimies ja pitäjän rovasti olivat ainoat, joita tuo näytti liikuttavan: lautakunnan esimies sadatteli enenevää vaivaisten lukumäärää ja rovasti taas pelkäsi pahasti, että Taskis-Tapani määrättäisiin heille ruotilaiseksi. Asia päättyi kuitenkin niin, että Tapani pantiin kylänkiertolaisena taloja kiertämään … ja asui viikon siellä, toisen täällä.
Maalaiselämä kävi hänestä sentään toisinaan ikäväksi … ja silloin tallusteli Tapani kaupunkiin; katupojat, Taskis-Tapanin pahimmat viholliset, ahdistelivat häntä kyllä usein … ja nauroivat ukko-rahjukselle, joka joskus turkki päällä kesäsydännäkin hikoili. Mutta tähänkin poikain rähinään oli hän jo vallan tottunut … hänestä se oli kuin ollakin piti … kunhan hän vain sai joskus kerjätyksi muutamia kymmeniä pennejä kaupunkilaisilta. Silloin juosta viiletti hän suoraa päätä anniskeluun saadakseen "sydänalan lämmitystä." Ja sitä saatuansa olikin Tapani jo toinen mies. Reippaana hän katuja asteli pilkistellen porttikäytäviin sattuisiko joku "katupoika" hänen tiellensä. Tavallisesti hän silloin sai kurkistella aivan turhaan … Sillä pojatkin tunsivat jo Tapanin luonteen ja tiesivät, että nyt oli heidän vuoronsa pakoisalla pysytellä.
Tällä kertaa oli Taskis-Tapani taas tavallisella kaupunkimatkallansa. Väsyneenä oli hän astunut leskirouva Strömforsin pirttiin ja pyytänyt yösijaa. Pirtissä oli pikku Liisu hänet nähnyt … ja kuullut Tapanin palvelusväelle kertovan, että tänään oli hänenkin 70:s syntymäpäivänsä.
Markan saatuansa oli hän muistanut Taskis-Tapanin ja arvelematta juoksuttanut saaliinsa ukko Taskiselle, joka niin usein oli häntä kertomuksilla huvittanut.
Kiitellen ja siunaellen oli Tapani oitis lähtenyt — anniskeluun sydänalan lämmitystä saamaan.
"Voi, lapsi parka", huokasi leskirouva Strömfors silittäen Liisun kellertäviä suortuvia. "Mutta hyvä sydän hänellä sentään on", lisäsi hän kääntyen konsuliin, joka tällä välin oli sikaarinsa sytyttänyt ja selkäkenoon istahtanut. "Hän muistuttaa … niin todellakin, hän muistuttaa poikavainajastani … sama otsa, nenä ja suu … todellakin ihmeellistä", mietti vanha rouva itseksensä.
"Minä en ymmärrä", aloitti konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström painavasti, "minä en todellakaan ymmärrä, kuinka täti voi puolustaa tuollaista menettelyä: antaa rahaa mokomalle rahjukselle, juoppolallille, joka sen kohta viinaan panee… Onko siinä mitään hyväksyttävää?"
"En tiedä, hyvä Lennart, miltä kannalta te lakimiehet asiaa katsotte, mutta minusta se vain osoittaa anteliasta mielialaa, jos lapsi hentoo luopua harvinaisesta saaliistansa", puhui leskirouva Strömfors viitaten ottamaan kahvia syntymäpäiviksi koristetulta kahvipöydältä. Syrjäsilmällä seurasi hän yhä orpo Liisua, joka juoksi takaisin toisten luo: kovin ihmeellistä tuo yhdennäköisyys!
Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström ei viitsinyt sanoa tuohon mitään; kohautti vain olkapäitänsä ja tavoitti kepillänsä ohilentävää pörhiäistä.
Konsulitarta ei keskustelu juuri huvittanut. Olipa tuo markka missä tahansa — joko Taskis-Tapanilla, joka sen kuitenkin vie anniskeluun, tahi jossakin muualla — oli se hänestä aivan sama.
Betty tuli pikku veikkonsa kanssa puutarhasta juuri kun kahvit oli ehditty juoda.
"Lennart tahtoo kotiin", ilmoitti hän konsulittarelle. Se oli merkki poislähtöön. Konsulitar Svanström talutti Aarnoa hyvästelemään vanhaa rouvaa … ja Betty ohjasi Lennartia samalle asialle. Kun sitten konsulitar Svanström oli suudellut leskirouva Strömforsia jäähyväisiksi … ja konsuli ja valtuuston puheenjohtaja kumartaen kätellyt tätiänsä ja tämä sen lisäksi muistuttanut rakkaita sukulaisiansa saapumaan hänen luoksensa tämän iltaisiin kemuihin, läksivät hellät sukulaiset kotimatkallensa.
Olivathan he täyttäneet velvollisuutensa vanhaa tätiä kohtaan, niin että mitään jälkipuhetta tai juorua ei voinut syntyä tuossa pienessä kaupungissa.
"Kaksi tuntia meni taaskin hukkaan!" mutisi konsuli Svanström kadulle tultua kelloonsa katsahtaen.
"Onpahan aamukävelymme ainakin tehty ja lapsetkin ovat saaneet vähän juoksennella", virkahti tuohon konsulitar.
Tervehdyskäynti oli siis tehty ja velvollisuus täytetty.
Konsulitar puuttui jälleen askareihinsa, jos niitä sillä nimellä voi kutsua, ja lapset vietiin takaisin hoitajattarensa haltuun.
Mutta konsuli ja valtuusmiesten pujeenjohtaja Svanström kiiruhti heti takaisin konttooriinsa … äskeisten paperiensa ääreen … työskennelläkseen muutaman tunnin vielä ennen aamiaista … kansalaisten ja yhteiskunnan hyväksi.
Leskirouva Strömforsin tilavat huoneet olivat illalla juhlallisesti valaistut…
Vieraita, toiset toisiansa hienompia, tulvasi kahisevassa silkissä toivottamaan onnea ja pitkää ikää vanhalle leskirouva Strömforsille.
Tuolla tulevat pormestarin. Valkeana välkkyy pormestarin rinta mustan frakkipuvun keskestä … kiiltävää, kahisevaa silkkiä on tietysti pormestarin rouvan puku, joka poimuilee tuhansissa laskuissa ja reunusrimsuissa… Kauniit tummat hiuksensa on hän kampauttanut korkealle hiustöntyrälle … ja kalvosinta koristavat kultaiset rannerenkaat, jotka välkähtelevät viuhkaa käytellessä. Ensin siistitään itseänsä vielä hieman suuren seinäkuvastimen edessä. Pormestarin rouva kaivaa väskystänsä esille kamman, silittelee öljyttyjä suortuviansa, tarkastelee itseänsä useammalta taholta … ja on vihdoinkin valmis. Pormestari korjailee kaulustansa ja kaulahuiviansa, pyyhkäisee pari kertaa viiksiänsä ylöspäin, rykäisee ja niin on hänkin valmis. Käsikynkässä astutaan sitten saliin, kätellään talon emäntää leskirouva Strömforsia, toivotetaan onnea, hymyillään sievästi eri tahoille, kumarrellaan kohteliaasti muille vieraille, hymyillään taaskin ja erotaan sitten eri suunnille.
Pormestari menee herrojen puolelle; pormestarin rouva taas purjehtii suoraan salin peräseinällä olevaan sohvaan, johon ainoastaan hänellä, tohtorinnalla ja konsulittarella näytti olevan oikeus istua.
Mutta yhä tulee uusia vieraita. Porstuassa uudistuvat äskeiset temput ja niin astutaan sisään, kumarrellaan, tervehditään ja onnitellaan talon-emäntää ja hajaannutaan.
Pientä porinaa alkaa pian kuulua salissa. Herrain puolella ollaan jo äänekkäämpiä. Kahvia kannetaan ympäri, tuoleja muutellaan likemmäksi ja puhe alkaa jo päästä vauhtiinsa.
Yksi sija suuressa sohvassa on kumminkin vielä tyhjänä: konsuli rouvineen ja tyttärineen ei ole vielä saapunut, kaikki tietävät hänen tulevan ylhäisimmin ja siis — viimeiseksi! Kaikki muut kaupunkilaiset ovatkin jo saapuneet. Kohta hänen siis pitäisi tulla.
Tuossapa jo ovi aukeaakin. Mahtavana astuu konsuli ja valtuusmiesten puheenjohtaja Svanström saliin, hattu vasemmassa kädessä ja parempi puoliskonsa oikean käden kynkässä… Betty neiti seuraa ujona hiukan jäljempänä … äitinsä jalansijoissa.
Leskirouva Strömfors kiiruhtaa ketterästi rakkaita sukulaisiansa vastaan. Lämpimät kättelyt — konsuli kättelee aina molemmin käsin, niin että laskee vasemman kätensä toisen kädelle ja likistää sitä näin kättensä välissä — aamulliset onnentoivotukset uudistetaan, hymyillään herttaisesti joka taholle, nyökäytellään hieman päätänsä ja niin taluttaa konsuli ja valtuuston puheenjohtaja armaan aviokumppalinsa sohvaan, missä tohtorinna ja pormestarin rouva jo ovat paikkansa valinneet.
Siihen jättää konsuli — yhä kohteliaasti kumarrellen — puolisonsa ja jatkaa sitten matkustustansa herrojen puolelle, mistä sakea tupakan savu jo ilmoittaa miesten istuvan tupakkavaliokunnassa, sillä aikaa kun Betty vaatimattomana hiipii salin vasemmalle sivulle, muiden nuorten neitosten luo, jotka sieltä äänettöminä tätä seuraelämää ihmettelevät.
Nyt ovat siis kaikki vieraat saapuneet. Palvelustytöt rientävät edestakaisin tarjottiminensa kantaen kahvia ynnä muita alustimia naisväen puolella … ja käyttävät he tarjottimia herrojenkin kammarissa. Mutta eivät näytä välittävän kahvista … odottelevat kai jotakin parempaa.
Hetki kuluu. Savu sakenee yhä, mutta seurapuhe yrittää jo hieman laimeta. Pelastavana enkelinä ilmestyy silloin Leena neitsyt ovelle kantaen sisään tuon odotetun, tutun tarjottimen, jolla tyhjät lasit lusikkoinensa kilisevät ja jonka keskellä välkkyy suuri hopeinen kannu mahtavan, kirkasnesteisen ja hymyilevän konjakkipullon rinnalla.
Herroissa huomataan jo vilkkaampia elonmerkkejä. Pormestari rykäisee ja tuprahuttaa entistä sakeamman sauhun sikaristansa; tuomari, joka jo on kerinnyt istahtaa nahkasohvaan, nousee äkkiä ylös muka tupakkaa tavoitellakseen, vaikka oikeastaan vain siksi, ettei luultaisi hänen juuri totilasin tähden siihen ehättäneen, totitarjotin kun näet aina kannettiin sohvan edessä olevalle pöydälle. Lähipitäjän arvoisa rovasti, jonka iloinen, pyöreä muoto ja pulleva vatsa jo mahtoi tietää kaikenlaista hauskaa, ojentautuu rennommasti sohvan selkälautaa vastaan ollen katselevinaan kynttiläkruunun kristallinappuloita, vaikka nurkkasilmällä jo tunnustelee tuon kirkasnesteisen pullon sisällystä: olikohan se vain väkiviinan sekaista anniskelu-tavaraa vaiko edempää tuotua "ehtaa."
Herrojen tehdessä havaintojansa purjehti tarjotin määrätylle sijallensa arvoisan rovastin eteen.
"Herrat ovat hyvät ja panevat lasiin", kehoittaa konsuli ja valtuuston puheenjohtaja sukulaisen isäntävallalla … samalla kun hän tupakkapöydän ääressä selvittelee hopeapislaista syöskumipiippua.
"Kiitoksia, kiitoksia! kyllähän tässä ehditään", vastailevat herrat, vaikka kurkkuja jo mieli kutkuttelemaan.
Konsuli Svanström selvittelee piippunsa; pistää tupakan ja — sytyttää, yritin sanoa, mutta eipä hän ehtinytkään sitä tehdä, sillä hänen tuossa askaroidessansa oli lukkari jo hypähtänyt väliin, raapaissut tulen ja tarjosi nyt erinomaisella kohteliaisuudella tulta konsulille ja valtuuston puheenjohtajalle. "Kiitoksia vain", hymähti konsuli muistaen samalla syyn tähän palvelevaisuuteen, sillä olihan lukkari hänelle velkaa, niin että … jaa, velkojia kohtaan tuleekin aina olla kohtelias, arveli hän itseksensä.
Totikojeet seisovat koskemattomina. Kukaan ei vielä ensi kehoituksella viitsi käydä niiden kimppuun, kaikki katselevat niitä kyllä mielihyvällä, mutta kukapa tässä ensimmäisenäkään!
"No, mitäs herrat ajattelevat … tehkääpä lasinne", kehoittelee konsuli ystävällisellä äänellä. "Pankaa lasiin! Tuomari Malin, rovasti Villman, olkaapa hyvät ja…" kehoittelee hän yhä.
"No, mitäpä tyhjästä kursastelusta", tuumaa arvoisa kirkonpalvelija, panee piippunsa syrjään, nojaa käsikynkkänsä polvea vastaan … ja ryhtyy mieluista nestettä valmistamaan. Ensin pari kolme sokeripalaa — jos useampia panee, niin se pilaa vatsan, selittää hän aina muille — ja sitten vettä lasi puolillensa. Tätä sekoitustansa hän siinä hämmentelee, kunnes viimeinen sirpale sulaa; ottaa sitten konjakkipullon ja vuodattaa elämän nestettä lasin täyteen, jota tehdessään hän miettiväisenä tirkistelee lasiin ja tarkkaa, kuinka tuo kemiallinen prosessi tapahtuu. Hämmennys lusikalla vielä sen lisäksi ja totilasi on valmis. Valmista pitää koettaa. Hyvää oli — ja rovasti ottikin jo toisen kulauksen.
Toiset herrat seurasivat silmillänsä tuota kirkonmiehen puuhaa ja toinen toisensa perästä alkoi saman toimituksen.
Pian olikin kaikilla lasinsa valmis. Muutamilla nuoremmilla oli erityinen punssipullonsa, josta he näyttivät hyvän huolen pitävän.
Kohta alkoivat kieletkin jo höltyä kantimissaan.
Tuomari kertoi kaunopuheliaasti viimeisistä käräjistänsä, tohtori eräistä onnistuneista lääkitystapauksista — ja konsuli ja valtuuston puheenjohtaja uusista mietteistänsä kansalaisten ja yhteiskunnan hyödyksi; että ne ehkä enemmän hyödyttivät häntä itseänsä, sitä hän ei katsonut tarpeelliseksi mainita.
Mutta jättäkäämme nyt vähäksi aikaa herrat lasiensa ääreen juttelemaan asioitansa ja siirtykäämme saliin.
Sielläkös jo solina kuuluu! Kahvi ja imelä viini on hetkessä voidellut naisten jo ilmankin liukkaat kielet. Pieniä ryhmiä on syntynyt ympäri salia … ja kukin näistä katsoo oikeudekseen pitää äänekkäintä sorinaa.
Sohvan rouvat, joihin talon arvoisa emäntäkin on yhtynyt, puhuvat keskenänsä aivan viattomista sukulaisuussuhteista vatvoen perin juurin kunkin sukutaulun hämärään muinaisuuteen saakka. Toisella puolen salia puhellaan vähän hiljempaa: siellä väittelivät vanhat piiat uskonnollisista asioista, vaikka keskustelu ei itse teossa mitään väittelyä ollut, sillä kun yksi sanoo: "tämä aika on niin jumalaton, että kyllä Herra meitä pian rankaisee … saammepa nähdä!" niin huokaisee toinen hyvin syvään ja näyttää niin haikealta kuin olisi pullollisen etikkaa nielaissut … kolmas taas on vetistelevinänsä … ja neljäs liittää jutun jatkoksi: "niin, nähtiinhän se Oulun palossa… rikkaat ne ovat jumalattomia ja niiltäpä ne talot juurit paloivat!"
— "Elkääpäs neiti Vennberg syyttäkö Luojaa varomattoman nuorukaisen teoista", kuului äkkiä ääni heidän takanansa.
"Kas, maisteri Vilponen!" huudettiin kuin yhdestä suusta.
Maisteri Vilposella oli tapana aina käydä puhuttelemassa naisiakin … ja naiset taas, erittäinkin vanhat piiat, näkivät mielellänsä, että tuo pulska poikamies heidän seurassansa viihtyi.
"Niin, hyvää iltaa arvoisat naiset", lausui maisteri kumartaen kullekin taholle ja istui parin pitkänenäisen neitosen sivulle. "Suokaa anteeksi neiti Vennberg, mutta minä en voi yhtyä tuohon lauseesenne, että muka Oulun palo olisi Jumalan syyksi pantava!"
"Voi, kuinka jumalaton te yhä olette, maisteri Vilponen … tiedättehän, ett'ei mitään tapahdu hänen tahtoansa paitse", lausui neiti Kjällman, joka ehätti pakinoihin maisterin kanssa.
"Herrainen aika, mitä lausutte, neitiseni! Jos kaikki paha, mikä aikojen kuluessa on maailmassa tapahtunut, olisi Jumalan tahdosta tapahtunut, niin minkälainen Jumala meillä sitten onkaan!"
"Ee-i, pirun töitä ne sellaiset ovat", huokasi siihen neiti Håkansson päätänsä nyökytellen.
Maisteri Vilponen ei sattunut kuulemaan senpuolisella korvalla, vaan jatkoi edelleen: "niin, minä en ainakaan usko sellaista Jumalasta!"
"Se tulee siitä, että niin harvoin käytte kirkossa, herra maisteri", virkkoi siihen sangallisnenäinen, elähtäneempi neiti Hahl, joka tarkkuudella oli seurannut väittelyä.
Kohteliaasti kumartaen neideille vetäytyi maisteri Vilponen jo seuraavan ryhmän luo jättäen vanhat neidit kummastelevina katsomaan jälkeensä — ennenkuin he taas uuden keskustelun aloittivat.
Maisteri Vilponen muuttausi nyt sohvattomien rouvien luo. Täällä keskusteltiin parasta aikaa eräästä aina yhtä hauskasta asiasta: oli näet jouduttu tuohon loppumattomaan piikaepistolaan.
"Herrasväki ei voi uskoa, kuinka tuiki tuskallista tuo uusi reservilaitos meille kaupunkilaisille on", aloitti rouva Malin, jonka mies oli istunut valtiopäivillä ja kiivaasti vastustanut asevelvollisuutta. "Otetaanpa esimerkiksi … kas, maisteri Vilponen, hyvää iltaa!"
Puhe keskeytyi äkkiä, kun maisteri Vilponen samassa lähestyi rouvaryhmää.
"Nöyrin palvelijanne, arvoisat rouvat!" Varsin sievästi tuo uus-aikainen maisteri osaakin kumarrella naisille. "Onko ehkä luvallista istua arvoisaan seuraanne?"
"Kaikkia te kysyttekin, herra Vilponen, olkaa vain hyvä … kas, tässä on tuoli."
Pari rouvista sijoittelihe likemmäksi toisiaan.
— "Joll'en erehdy oli puhe reservikomppanioistamme; miten on se onneton joutunut arvoisain rouvien epäsuosioon, jos saan luvan kysyä?"
"Niin, minä yritin tässä juuri selittämään sitä. Ettekös tekin, herra Vilponen, ole sitä mieltä, että reservikomppaniasta on kaupungillemme paljon haittaa?"
"Kuinka niin?"
"Tarkoitan … siveellisessä suhteessa ovat kasarmimme mitä pahimpia", puhui rouva Malin kertoen miehensä mielipiteitä.
"Niin, siinä voi kyllä olla perää, rouva Malin, enkä minä nykyistä sotalaitostamme ihailekaan. Mutta koska kullakin valtiolla toistaiseksi sotaväkensä on, niin täytynee meidänkin kärsiä se. Kaikessa tapauksessa on reservilaitos minusta paljo parempi kuin seisova sotaväki, joka on maan joutilainta laiskurijoukkoa — — — ah, suokaa anteeksi, luutnanska Segerstråle, minä en moiti heitä, vaan sitä valtiojärjestelmää, jonka vuoksi maan täytyy elättää tällaisia tyhjäntoimittajia."
"Kuinka sattuvasti lausuttu", riemuitsi rouva Malin huomatessaan saavansa kannatusta… "Niin juuri se on. Kyllä me rouvat, joilla on tekemistä piikojen kanssa, kyllä me tiedämme asevelvollisuuden haitat. Minun Maijuni esimerkiksi … se sama, joka ennen palveli teillä, rouva Berg … oli mitä siivoin tyttönen siksi, kunnes reservilaitos tuli. Hän teki työtä aamusta iltaan … eikä ikinä pyrkinyt minkäänlaisiin huvituksiin. Mutta entäs nyt? Joka pyhä, minä sanon, joka ainoa pyhä pitää hänen päästä kävelemään … ja samalla tietysti reserviläisten tansseihin!"
"Entäs arkipäivinä?" kysyi herra Vilponen.
"No, arkina hän nyt tosin on työssä … eikähän siitä muuten tulisikaan mitään. Ainoa, mikä hänessä viikon ajalla on moitittavaa, on oikeastaan vain se, että hän nyt … pyhäkoulun käytyänsä … on intoutunut kirjeitä kirjoittelemaan."
"No, mutta hyvä rouva Malin … jos siinä lienee jotakin moitittavaa, olen minä suurimman moitteen-alainen kaikista", nauroi herra Vilponen.
"Jaa, mutta se onkin eri asia… Niin, te ette usko, maisteri Vilponen, kuinka kiusallista se on, kuu palvelustytöt alkavat pitää kirjeenvaihtoa … varsinkin sotamiesten kanssa. Missä vain saadaan aikaa vähänkään, niin heti kynä esille!"
"Voisivathan he kirjoitella iltaisin", uskalsi herra Vilponen väittää.
"Jako nukkuisivat sitten kello kymmeneen aamulla! kyllä näkee, ett'ette ole naimisissa, herra Vilponen", ilveili rouva Malin.
Kaikki muutkin rouvat nauroivat tälle sukkeluudelle.
"Mahdollisesti en näitä asioita ymmärrä, mutta olisiko teistä ehkä parempi, jos piikatyttömme eivät osaisi kirjoittaa, rouva Malin."
"Eipä juuri sekään. Osatkoot he vain, mutta olkoot —— —"
"— taitoansa käyttämättä, arvelitte kai sanoa."
"No, mutta voihan tuosta kirjeenvaihdosta olla esim. sekin hyöty, että saa häitä sangen äkkiä."
"Sitäpä juuri en tahdokaan; kukapa se palvelijansa naittaa tahtonee?" kummasteli rouva Malin.
"Niinhän te voitte sanoa nyt, kun itse jo olette naimisissa", nauroi herra Vilponen poistuen takaisin herrain puolelle, mistä äänekäs puhe, lasien kilinä, tupakan tukahduttava sauhu ja konjakin lemu tulvahti häntä vastaan.
Rouvat katselivat suurin silmin hänen jälkeensä.
"Hän on hieman omituinen mies", lausui rouva Stenberg aluksi.
"Kummakos se, hän kun lukee kaikenlaista joutavaa kaikki yökaudetkin", liitti hurskas leskirouva Vesterberg, joka itse nieli päivässä monta naulaa ryöväriromaaneja.
Tähän suuntaan kävivät naisväen keskustelut. Neitoset supattelivat nurkassansa pukimista, ystävättäriensä kihlauksista ja viimeisistä tanssiaisista ruununvoudin luona.
Teetä tarjoeltiin. Ensin tietysti naisille … sohvarouvista alkaen … sitten käytettiin tarjotinta taas näön vuoksi herrojenkin puolella, mutta melkein koskemattomina ne sieltä palasivat. Mitäpä ne herrat teestä, kun heillä kerran oli konjakkia ja totikojeet edessä!
Illan kuluksi ja seuran ratoksi halusi leskirouva kuulla laulua, jota hän aina niin mielellänsä kuunteli.
"Niin, neiti Malinillahan on niin kaunis ääni", huudahti eräs vanha piika.
"Ja hän kun on vasta palannut Helsingistä … ja ottanut siellä laulutunteja!… Kuuleppas Ines, täti Strömfors haluaisi niin mielellänsä kuulla laulua!"
Neiti Ines Malin oli parinkymmenen vuotias solakka neito, jolla tiedettiin olevan parhaimman laulunäänen koko kaupungissa … ja joka vuoden ajan oli saanut nauttia yksityistä laulunopetusta pääkaupungissa.
"Sangen mielelläni … mutta ääneni on hiukan painuksissa, kun satuin vilustamaan itseni eilen … sillä veneretkellä", väisteli laululintunen.
"Elä nyt turhia estele, kun täti Strömfors kerran…"
"Niin, minä tahtoisin todellakin varsin mielelläni kuulla, kuinka sinä olet edistynyt, Ines…"
"Tee nyt tädille mieliksi, Ines", puuttui jo rouva Malinkin puheeseen.
"No, voinhan minä koettaa … mutta sen minä vain jo ennakolta sanon, että ääneni on painuksissa…"
"Säistätkö sinä itse laulusi vai tulenko minä säistämään", kysyi neitiKjällman, kaupungin vanha pianisti.
"Kiitoksia, kyllä minä voin sen itsekin tehdä."
Neiti Ines Malin istui pianon luo ja näppäili siinä hetkisen koskettimia nähdäkseen, missä kunnossa tuo vanha kone oli.
"Ai, ai, tämähän on epävireessä…"
"Onko? Ja kuitenkin on se vasta viime viikolla viritetty…" lausui leskirouva Strömfors lempeästi.
"No, ehkä se sentään luottaa…"
Neiti Ines aloitti laulunsa … se oli raikas norjalainen laulu … taisi olla Kjerulfilta… Hänen äänensä ei muuten hullumpi ollutkaan… Se kaikui sangen kauniisti tuossa tilavassa salissa, jonka ovelle herrain puolelta pian pakkausi kuulijoita ihan tungokselle.
Rouvat, jotka jo muualla olivat kuulleet hänen laulujansa, eivät malttaneet olla vaiti laulun aikana, vaan rupattelivat kaikessa rauhassa edelleen … ja arvostelivat ajan laulajattaria ja laulunopetusta … sanomalehtien mukaan tietysti. Herrain joukossa näytti olevan tarkkaavampia kuulijoita, siliä sieltä kuului jo hermostunut ja asettavainen: ssss! Vähäksi aikaa se auttoi, mutta sitten alkoi supatus jälleen.
Neiti Ines oli lopettanut laulunsa ja se palkittiin vilkkaalla suosiolla. Tahdottiin vain kuulla lisää.
"Niin, laula Ines se uusi italialainen gondoolilaulu."
"No, voinhan laulaa, jos herrasväki tahtoo kuulla sen…"
Ja hän lauloi italialaisen laulunsakin sangen sievästi ja kaikkien yleiseksi mieltymykseksi.
"Mutta nyt minä en uskalla enää, sillä opettajani käski minun säästää ääntäni kesän aikana…"
"No … saammehan toiste kuulia lisää … kiitoksia … kiitoksia vain!" sateli kaikkialta … ja herrojen puolelta kajahti vielä uusi kiitollinen kättentaputus.
Alettiinkin jo viereisessä ruokasalissa kattaa illallispöytää… Tytöt riensivät tällä välin ulos vilvoittelemaan … ja heitä seurasi jo joitakuita herrojakin…
"Vahinko, ettemme saa tanssia", virkkoi eräs neitosista mennessänsä…
"Vahinko kylläkin, mutta täti Strömforsin luona ei tietääkseni ole kymmeniin vuosiin saatu tanssia", vastasi hänen jälkeensä ehättäytyvä kavaljeeri.
Pian ilmoitti leskirouva itse pöydän olevan katetun ja pyysi herrasväkeä "voileivälle." Mutta olipas siinä kursastelua ennen kuin illallisruokiin käsiksi käytiin! Illalliset syötiin vain noin "seisovalta jalalta" … eri ryhmissä … ja kaikessa vaatimattomuudessa; mutta sittenkin piti kaiken käydä vanhan tavan mukaan ja itsekunkin yhteiskunnallisen aseman ja ijän jälkeen…
Kohtelijain herroista oli tietysti konsuli ja valtuuston puheenjohtaja, joka kaupungin arvokkaimmille rouville kantoi syötäviä ja juotavia… Myöskin maisteri Vilponen oli jo ennestänsä tunnettu naisväen palvelemisesta kaikissa juhlatiloissa… Ja mikä ihmeellisintä … hän ei ollut kohtelias ainoastaan muutamille, vaan kaikille … yksin rumille vanhoille-piioillekin, ihmettelivät nuoret herrat hänen selkänsä takana. Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström osoitti erityistä hellää huolenpitoa päivän sankarittarelle, jonka hän ei olisi sallinut tuoliltansakaan nousta. Ja sittenkin ehti hän jo juttelemaan ja tarjoamaan kastiketta sirolle laulajattarelle, johon hänen huomionsa oikeastansa vasta tänä iltana kiintyi.
"Hänestä on tullut sangen sievä daami", sanoi hän hiljaa puolisollensa.
"Ketä sinä tarkoitat?"
"Neiti Malinia tietysti … ketäs muuta…"
"Vai niin … minusta on hän teeskenteleväinen koketti, joka sattumalta on saanut vähäisen lauluäänen", vastasi konsulitar nyrpeästi.
"Soo, soo, vai ei hän sinua miellytä … no, sen pahempi sinulle…!"
"Aiotkos sinä pitää mitään puhetta?… Vai mitä sinä siellä konttoorissa käyskelit ja yksinäsi puhelit?"
"Mitä? Olenko minä itsekseni puhellut?… Joutavia, minä vain tarkastelin viikon laskuja…"
"Hm … paisti on jo pöydällä…"
Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja ei hätäillyt ensinkään, sillä tällä kertaa tiesi hän osaavansa puheensa ulkoa varsin hyvin. Kun arvokkaimmat vieraat olivat ottaneet paistia, astui konsuli Svanström pöydän päähän ja kilisti lasinsa reunaan.
Äkkiä hiljeni solina salissa. Vieraat kertyivät kaikki ruokasaliin, muutamilla oli jo lasit kädessä, toiset kiiruhtivat niitä salista noutamaan huomattuansa asianlaidan.
"Arvoisa herrasväki, hyvät naiset ja herrat!"
"Lienee suotu minulle, emäntämme lähimmäiselle sukulaiselle, oikeus muutamin sanoin tulkita niitä tunteita, jotka nyt meidän povissamme liikkuvat."
Konsuli ja valtuusmiesten puheenjohtaja Svanström katsahti ympärillensä ikäänkuin tutkiaksensa, tokko todellakin tällaiset tunteet olisivat nähtävissä.
"Tosin olen minä sukulaisena puolueellinen sanoin esittämään rakkaan emäntämme avuja, mutta en kansalaisena. Niin, arvoisat naiset ja herrat, me olemme nyt kokoontuneet viettämään erään harmaapäisen … ja minä rohkenen lisätä, kaikille rakkaan vanhuksen 70:ttä syntymäpäivää. Muistanpa vielä ajan, jolloin hänkin parhaassa ijässään asteli tämän talon katon alla ja liikkui ympäri kaupunkia auttaen köyhiä ja kärsiväisiä lohdutellen. Löytyikö orpolasta, jota hän ei olisi luoksensa kutsunut, ruokkinut ja ollut hänelle suopea kuin äiti … löytyikö köyhää perhettä, jota hän ei sanoin ja teoin olisi auttanut?"
Puhuja piti tässä pienen väliajan, jonka kuluessa kaikki katsoivat leskirouva Strömforsin herttaisia ja häveliäästi hymyileviä kasvoja … tuonne ikkunan luo, missä hän istui nojatuolissansa tehden päänliikkeitä ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "kaikkiapas te vielä muistelettekin."
"Myöskin ovat nuoret vesamme, kansakoulu ja kansankirjasto saaneet osansa hänen loppumattomasta rakkaudestansa lähimmäisiä kohtaan", jatkoi puhuja. "En huoli puhuakaan hänen persoonallisesta ja erityisestä rakkaudestansa sukulaisia kohtaan, sillä niin korkealle kuin sukulaisrakkauden asetankin, on mielestäni velvollisuus yhteiskuntaa ja rakkaus lähimmäisiämme kohtaan asetettava paljoa korkeammalle. Onko tämä oikein vai väärin, sen heitän muitten arvosteltavaksi. Ja juuri yhteiskunnan ja kansalaisten parasta on tämä vanhus kaikella nuoruutensa innolla ja aikaisen ihmisen voimalla harrastanut. Tässä jalossa työssä ovatkin hänen suortuvansa jo harmaantuneet. Mutta joka moisen työn jälkeensä jättää, hän ei ole turhaan maailmassa elänyt: tuhannet siunaavat häntä vanhuuden päivinä. Vielä ei vanhus sentään vapise, vielä on hän edessämme jalona esimerkkinä kaikille … sekä nuorille että vanhoille. Hyvät herrat ja naiset, sydämmellinen eläköön-huuto ei särkene toki hänenkään korviansa. Kauvan vielä eläköön leskirouva Strömfors terveenä ja raittiina, eläköön!"
Eläköön-huudon tau'ottua astui konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström rakkaan tätinsä luo, joka kyyneleet silmissä tarttui lasiinsa kilistääksensä sitä puhujan kanssa.
"Minä kiitän sinua sydämmestäni, Lennart", olivat ainoat sanat, mitkä leskirouva Strömfors liikutukseltansa sai sanotuksi.
Ja sittenkös tungos tuli, kun kaikki herrat ja naiset riensivät tavan mukaan kilistämään lasejansa emännän kanssa. Leskirouva Strömforsilta alkoivat jo hymyilyt loppua, niin monelle onnittelijalle niitä oli pitänyt jakaa. Mutta kaikeksi onneksi alkoivat kilistelijätkin olla lopussa.
Herrat, joista useat eivät välittäneet jälkiruo'asta, vetäytyivät omalle puolellensa. Naisetkin istuutuivat vielä ryhmiinsä ja juttelivat konsulin puheen sisällyksestä, josta kyllä puheenainetta riittikin.
"Kiitos, veliseni", lausui kirkkoherra ja rovasti taputtaen konsulia olalle; hän katsoi näet velvollisuudeksensa kiittää tuota rakkauden julistajaa. "Ajattelinpa jo lausua kiitokseni emännälle minäkin … kirkon puolesta, tarkoitan, sillä onhan hän kirkkoomme lahjoittanut toisen kynttiläruunun."
"Lemppari, mikä puhuja sinä olet, veli", tuumaili tuomari … ja lisäsi vielä, että "kas, tuommoisen pitää meidän valtiopäivämiehemme oleman!"
— "Niinkuin Svanström, tarkoitat… Siinä puhut ihan oikein: hänestä saamme valtiopäivämiehen", ehätti pormestarikin sanomaan, vaikka kyllä joskus hiljaisuudessa oli itse toivonut sinne tulevansa.
Pian olikin se kaikille selvä ja varma asia, että konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström se valitaan tuleville valtiopäiville. Sen asian päälle kilistettiin miehissä lasejakin.
Kello lähestyi jo yhtä, kun tuomari ja rovasti nousivat ylös, kilistivät viimeisen kerran konsulin kanssa, ryyppäsivät pienen lasinsa pohjaan ja etsivät silinterihattunsa kaapin päältä.
Tämä oli merkki yleiseen lähtöön. Pian olivat herrat kaikki lakkinsa löytäneet … ja näin aseestettuina rynnättiin sitten salin naismaailmaan. Täällä olivat sohva-rouvat juuri samaan aikaan nousseet hyllyviltä sijoiltaan ja salissa vallitsi jo täysi sekasorto. Kukin kiirehti kättelemään ja kiittelemään leskirouva Strömforsia. Ja kun herrat vielä yhtyivät samaan rytäkkään, niin alkoi hämminki ollakin ylimmillään.
Jonkun puolen tunnin päästä olivat hyvästelyt ohitse ja sali tyhjänä.Viimeinen lähtijä oli konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström.
"Voi sentään, hyvä Lennart, kuinka sinä puhuit kauniisti", lausui konsulitar pihalle päästyänsä käsivartensa puolisonsa käsikynkkään tunkiessansa. "Enpä todella olisi uskonut, että sinä noin vain…"
"Niin, enkös puhunut…? Ja tiedätkös, minkä sinä nyt minussa näet?"
"No, minkäs muun kuin oman ukkoseni?"
"Joo, mutta sitä paitse kaupungin ehdokkaan tuleville valtiopäiville", riemuitsi konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström. Ja todellakin näytti siltä kuin ei hän olisi katunut tämän illan menoa.
"Mutta kuinka, kuinka sinä todellakin — —" kuului konsulitar kyselevän edelleen puolisoltansa samalla kun he poistuivat katunurkan taakse.
Toivottavasti hän piankin sai sen tietää.
* * * * *
Sillä aikaa kun piiat kävivät ympäri salia ja kamareita korjaellen pois juomatavarain tähteitä kaatamalla vaillinaiset lasit vuoroin suuhunsa, vuoroin takaisin pulloon vastaisuuden varaksi, poistui leskirouva Strömfors omaan kamariinsa.
Väsynyt hän oli, sillä kymmeneen vuoteen oli hän tuskin kertaakaan näin kauvan valvonut. Mutta tämä päivä olikin hänestä kauneimpia päiviä, mitä hänellä ikänsä toisella puoliskolla oli ollut. Hänen hellä ja tunteellinen sydämmensä ei tarvinnut paljo joutuakseen liikutukseen … ja nytpä sitä oli kerraksi tullutkin! Sekin Lennart puhui niin kauniisti!
Uni ei tullut silmiin, sillä salin kuumuus ja viini olivat vanhuksen veren päähän ajaneet.
Hän avasi akkunan. Vilpas yön henki puhalsi sisään ja heilutti vienosti vanhuksen harmaita suortuvia. Tämä viileys ei kumminkaan ollut terveellinen tuollaisessa hikitilassa olevalle 70:lle vuotiaalle. Mutta sitä ei leskirouva Strömfors huomannut; hän istui siinä nojaten päänsä kättä vastaan ja nuoruuden kuvat ja muistelmat luikuivat hänen muistonsa tyvenellä pinnalla. Surujakin hänellä tosin oli ollut: merelle oli hänen poikansa lähtenyt ja sille tielle jäänyt… Vaan aika oli jo senkin haavan lääkinnyt… Tuo orpo Liisu on sittenkin poikavainajani Väinön näköinen… Ja juorusivathan ne, että hän ennen lähtöänsä… Mutta joutavia, joutavia…
Kauvan istui hän siinä mietteissänsä ja heräsi niistä vasta silloin, kun kylmä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa ja ohimosuonet kuuluvasti jyskyttivät.
Säikähtäen sulki hän akkunan ja lepäsi jo ennen pitkää vuoteellansa.
Aurinko paistoi taaskin kuumasti leskirouva Strömforsin kammarin akkunaan. Lintuset visertelivät taaskin iloisia liverryksiänsä Strömforsin pihalla kasvavissa tuomissa ja pihlajissa.
Mutta talon ijäkäs emäntä ei nyt ollutkaan niitä ihailemassa.
Uutimet varjostivat hänen ennen niin iloista kamariansa ja auringon-säteetkin koettivat turhaan niiden läpi huoneeseen pilkistellä. Kammari lemusi kaikenlaisten lääkkeiden sekoituksesta ja saliin saakka tuntui omituinen sairashuoneen haju.
Vuoteellansa lepäsi nyt tuo vielä muudan viikko sitten niin raitis ja ketterä vanhus, Posket kyllä yhäkin punoittivat, mutta ei se ollut terveyden punaa, vaan kuumetaudin ruusut ne poskipäillä hohtivat. Silmien virkeys oli kadonnut ja rinnan tyvenet lyönnit vaihtuneet nopeiksi tykytyksiksi.
Seitsemäskymmenes syntymäpäivä oli ollut hauska, mutta jälkensä se oli uurtanut vanhuksen elämänrataan. Heti seuraavana päivänä oli hän tullut vuoteen omaksi ja pari päivää myöhemmin jo houraillut, jonka vuoksi lääkärin apua haettiin.
Nuolen nopeudella levisi kaupungilla tieto leskirouva Strömforsin äkillisestä sairastumisesta. Lääkäri selitti, että syntymäpäivän valvominen ja vilustuminen olivat syynä tähän vaaralliseen kuumeeseen. Kaupunkilaisten mielet joutuivat tästä selityksestä kuohuksiin; olivathan he siis tavallansa leimatut syypäiksi rouva Strömforsin taudinkohtaukseen.
Konsulin herrasväki, varsinkin konsulitar ja Betty neiti olivat väsymättömiä hoitajattaria. Konsuli Svanström kävi itsekin kerran päivässä tiedustelemassa, miten sairaan laita oli. Eihän häneltä — miehiseltä mieheltä, jolla oli niin paljo yleisiä puuhia kansalaisten ja yhteiskunnan hyväksi — voinut kukaan vaatia, että hän sairaan tätinsä sängynlaidalla istuisi lohduttelemassa! Tosin oli hän tuonoisessa juhlapuheessansa lausunut asettavansa sukulaisrakkauden sangen korkealle, mutta kaikella on rajansa … ja kun hän uhrasi puolentuntia konttoriajastansa tiedustelukäyntiin, niin sai se riittää syrjäisillekin.
Muun ajan päivästä istui hän sangen levollisesti työssänsä. Pahanilkiset äänet kuiskivat kyllä, ett'ei se olisi kovinkaan pahoittanut konsulin, valtuuston puheenjohtajan ja valtiopäivämiesehdokkaan mieltä, jos hän jo paikalla olisi saanut käsiinsä leskirouva Strömforsin perut, joihin hänellä lähimpänä sukulaisena tietysti oli lähin oikeuskin.
Mutta tuo kaikki oli tietysti joutavaa juorua ja parjausta vaan, senhän jokainen oikea ihminen voi käsittää.
Tällä kertaa ei leskirouva Strömforsin luona valvonut muita kuin orpo Liisu. Hän istui hiljaksensa järjestellen kukkasia vihkoseksi sairaan sängyn edessä olevalla tuolilla. Lapsi rakasti nähtävästi kaikesta sydämestänsä hyväntekijäänsä. Niin paljo kuin suinkin annettiin, valvoi hän sairaan luona muitten kanssa … ja oikeinpa liikuttavaiselta näytti se valppaus, jolla orpo lapsi koki täyttää sairaan pienimpiäkin toivomuksia.
Nyt oli kuume hiukan tauonnut. Sairas oli vaipunut keveään uneen ja senpätähden oli konsulitar tyttärinensä tohtinut poistuakin hetkeksi levähtämään ja kokoamaan uusia voimia, joita he kyllä monen unettoman yön perästä tarvitsivat. Lääkärikin oli vasta käynyt, vaan huomattuansa sairaan nukkuvan oli hän vetäytynyt pois aikoen jälkeen puolen päivän tulla uudestaan.
Liisu oli jo saanut kukkaisvihkonsa valmiiksi, asettanut nuo lemuavat lemmikkien ympäröimät valkolehdokit sairaan lähelle ja istui nyt kirja kädessä, kertomuksia lukien.
Kului tunti, kului kaksi … yhä kuului sairaan vieno hengitys.
Äkkiä aukasi hän silmänsä.
"Kuka täällä on?" kysyi hän heikolla äänellä.
"Liisu vain…" virkahti lapsi tuosta äkillisestä kysymyksestä säpsähtäen. Leskirouva Strömfors ei näet ollut moneen päivään puhunut juuri mitään.
"Liisu? Kuka se on…?" kertoi sairas ja näytti muistoansa vaivaavan."Ah niin, nyt muistan sinut…! Oletpas sinä sangen hyvä lapsi,Liisu… Jumala sinua siunatkoon!"
Sairas sulki silmänsä ja mietti omia hullutuksiansa tuon yhdennäköisyyden johdosta. Kului taas hetki.
"Vettä, vettä", vaikeroitsi hän.
Tuokiossa oli Liisulla sitä tarjona, Sairas nieli muutamia pisaroita ja vaipui taas seljällensä, vallan tajutonna, kuten näytti.
Samassa tuli lääkäri … tohtori Gillberg.
"Kuinkas rouva on nukkunut, Liisu?" kysyi hän hiljaa pieneltä hoitajattarelta.
"Kaksi kertaa hän on herännyt; kerran joi hän vettä", toimitti Liisu.
Lääkäri meni vuoteen viereen, otti hiljaa sairaan käden ja koetti valtasuonen tykytystä. Ei mahtanut suonenlyönti olla oikein tyydyttävä, koska hän niin kauvan seisoi siinä mietteissänsä. Juuri kun lääkäri laski sairaan laihtuneen käden takaisin vuoteelle, heräsi tämä ja raotti silmiänsä.
Voi kuinka suuren muutoksen muudan viikko voi saada aikaan: poissa oli elo ja virkeys, silmissä jäljellä vain välinpitämätön, heikko tuijotus!
"Kuinka on laitanne, rouva Strömfors?" kysyi lääkäri.
"Ei ole muuta kipua kuin … polttoa", puhui sairas; "kas, nyt voin jälleen ajatella selvemmin. Hyvä tohtori, kutsuttakaapa maisteri Vilponen ja kauppias Öhqvist luokseni!"
Tohtori yritti vielä kysäistä, mitä varten heidät oli kutsuttava, mutta muisti, ettei sairasta saa väsyttää liiallisilla kysymyksillä … ja poistui vierashuoneeseen. Kellon kilinä kutsui sisäneitsyeen.
"Leena!"
"Niin, herra tohtori."
"Käykääpä kutsumassa maisteri Vilponen ja kauppias Öhqvist tänne! Rouva tahtoo puhutella heitä."
"Kyllä … heti paikalla, herra tohtori!"
Lääkäri palasi salista takaisin sairaan makuusuojaan, tarkasteli uudelleen vuoroin määräämiänsä lääkkeitä, vuoroin sairasta … ja näkyi miettivän, mitä hän nyt tekisi…
Ovi narahti. Konsulitar Svanström hiipi sisään.
"Miten sairas voi?" kysyi hän.
"Paremmin…", oli tohtori Gillbergin lyhyt vastaus.
"Paremmin ja … pahemmin", puuttui sairas puheeseen. "Kas, sinäkö se olet, rakas Lyydia, tule lähemmäs ja anna minun vielä kerran kätellä sinua!"
"Vielä montakin kertaa, täti hyvä … ja kyllähän te vielä siitä paranette… Niinhän tohtori Gillbergkin sanoo… Eikös niin, herra tohtori?"
"Tietysti, tietysti", sanoi lääkäri hajamielisenä.
"Kuulkaahan nyt, täti hyvä … kyllä te pian paranette. Kas, tässä toin minä teille kukkasia, jotka tuoksuvat niin ihmeen hyvälle", puheli konsulitar vieden lemuavat lahjansa sairaan luo.
"Itsekö sinä ne poimit?"
"En minä. Betty ne laittoi… Hän on niin kovin murheissaan tädin sairaudesta."
"Vai niin, vai niin, se rakas lapsi … kumma muuten, että lapsetkin voivat tuntea niin suurta osanottoa. Pikku Liisu rukkakin on valvonut täällä niin ahkerasti, että on oikein laihtunut, lapsi poloinen", puheli sairas.
"En suinkaan minä toki laihtunut ole…?"
"Tulehan tänne, Liisu", pyysi leskirouva Strömfors.
Liisu tuli. Sairas koetti hieman nousta ylös, mutta ei jaksanut … sitten veti hän lapsen luoksensa ja suuteli hänen puhdasta otsaansa.
Maisteri Vilponen ja kauppias Öhqvist ilmestyivät samassa ovelle.
"Hyvää päivää, rouva Strömfors … nöyrin palvelijanne konsulitar Svanström … terve, terve Gillberg…! Niin, kuinka täällä jaksetaan…? Olemme Öhqvistin kanssa kutsutut tänne … onko täällä siis jotakin tekeillä?"
"Niin, tahtoisin puhua kanssanne … kahden kesken", puhui leskirouvaStrömfors huomattavalla ponnistuksella.
Tohtori Gillberg poistui tavallista miettiväisemmän näköisenä … ja samoin konsulitar Svanström, joka ei näyttänyt tietävän, mitä hänen piti tästä salaperäisyydestä ajatella.