— Puhut viisaasti, vastasi Paphnutius, nainen on meidän pahin vihollisemme. Hän viettelee iloon ja on sentähden peljättävä.
— Ikuisten jumalien nimessä, huudahti Dorion, nainen ei tuota miehelle iloa, vaan surua, levottomuutta ja mustaa murhetta! Rakkaus on syynä kaikkein katkerimpiin tuskiimme. Kuule, muukalainen: kävin kerran nuoruudessani Troezenissa Argoliin maakunnassa ja näin siellä erään ihmeen suuren myrttipuun, jonka lehdet olivat täynnä lukemattomia neulanreikiä. Näin kertoivat troezeenit tästä myrtistä: Siihen aikaan, jolloin Phaidra-kuningatar rakasti Hippolytosta, makasi hän riutuen kaiket päivät tämän saman puun alla, joka vielä nykyäänkin on olemassa. Kuolettavassa kaihossaan veti hän vaaleista hiuksistaan irti kuituisen neulan ja pisteli sillä rikki väkevälemuisen puun lehtiä. Vähitellen tulivat kaikki lehdet täyteen reikiä. Kun hän vihdoin oli syössyt perikatoon tuon viattoman uhrinsa, jota hän vainosi sukurutsaisella rakkaudenhimolla, niin päätti hän itse päivänsä kurjasti, niinkuin tiedät. Hän sulkeutui morsiushuoneeseensa ja hirtti itsensä kultavyöstään norsunluiseen naulakkoon. Mutta jumalat tahtoivat, että myrttipuu, joka oli ollut tuon hirvittävän kurjuuden todistaja, kantaisi uusissa lehdissäänkin ijäti samat neulanpistokset. Katkaisin yhden noista lehdistä ja säilytän sitä vuoteessani pääni alla, jotta se aina varoittaisi minua antautumasta rakkauden valtaan ja vahvistaisi minua jumalaisen Epikuroksen minun mestarini opissa, joka sanoo, että himo on peljättävä. Mutta totta puhuen rakkaus on vain maksatauti eikä voi koskaan olla varma siitä, ettei sairastu.
Paphnutius kysyi:
— Mitkä ovat sinun ilosi, Dorion?
— Dorion vastasi surullisesti:
— Minulla on ainoastaan yksi ilo ja myönnän, ettei sekään ole erittäin suuri; se on asioiden mietiskely. Huonovatsaisen ei kannata etsiä muita.
Käyttäen hyväkseen näitä viimeisiä sanoja päätti Paphnutius kertoa epikurolaiselle niistä henkisistä iloista, joita Jumalan sanan tutkisteleminen tuottaa. Hän alkoi:
— Kuule totuus, Dorion, ja ota vastaan valkeus!
Näin huudahtaessaan huomasi hän, että joka taholta päät kääntyivät häntä kohti ja häntä viitattiin vaikenemaan. Suuri hiljaisuus vallitsi jo teatterissa ja pian kajahti kuuluville sankarimusiikin sävel.
Näytäntö alkoi. Nähtiin, miten sotamiehet astuivat ulos teltoistaan ja valmistautuivat lähtöön. Silloin tapahtui äkkiä peljättävä ihme ja pilvi varjosti hautakummun kukkulan. Kun pilvi haihtui, näkyi paikalla Akhilleuksen haamu, kultahaarniskaan puettuna. Ojentaen käsivartensa sotamiehiä kohti, se näytti sanovan heille: "Kuinka, te lähdette, Danaoksen lapset, te palaatte isänmaahan, jota minä en enää ole näkevä, ja jätätte hautani lepytysuhria vaille!" Ja kiirehtivät kummun ympärille Kreikan etevimmät sotapäälliköt. Akanas, Theseuksen poika, vanha Nestor, Apamemnon, valtikka kädessä, otsaripa kulmillaan, katselivat tätä ihmettä. Akhilleuksen nuori poika Pyrrhus oli polvistunut maahan. Odysseus, helposti tunnettava suippolakistaan, jonka alta aaltoili esiin kiharainen tukka, osoitti eleillään olevansa samaa mieltä kuin sankarihaamu. Hän väitteli Agamemnonin kanssa ja saattoi hyvin arvata, mitä he sanoivat:
— Akilleus, sanoi Ithakan kuningas, ansaitsee meidän puoleltamme kaiken mahdollisen kunnioituksen, koska hän kuoli kunniakkaasti Hellaan edestä. Ja hän vaatii, että Priamoksen tytär, Polyxena-neitsyt, uhrataan hänen haudallaan. Danaiolaiset, tyydyttäkää sankarivainajan haltiat ja saakoon Peleuksen poika Hadeksessa rauhan.
Mutta kuningasten kuningas vastasi:
— Säästäkää troijalaisia neitseitä, joita olemme jo niin paljon raastaneet alttareillemme. Kyllin on jo kylvetty onnettomuutta Priamoksen kuulun heimon keskuuteen.
Näin puhui hän siksi, että hän lepäsi öisin Polyxenan sisaren vuoteessa, ja viisas Odysseus syytti häntä siitä, että hän rakasti enemmän Kassandran vuodetta kuin Akilleuksen keihästä.
Kaikki kreikkalaiset yhtyivät hänen puheeseensa suurella aseiden kalskeella. Polyxenan kuolema päätettiin ja Akilleuksen varjo katosi lepytettynä. Milloin kovana ja kiihkeänä, milloin vienon valittavana säesti soitto henkilöiden ajatusten kulkua. Kuuntelijat puhkesivat voimakkaisiin kättentaputuksiin.
Paphnutius, joka näki kaikki vain taivaallisen totuuden valossa, mutisi:
— Tästä tarinasta voidaan nähdä, kuinka julmia väärien jumalien palvelijat olivat.
— Kaikki uskonnot vievät rikoksiin, vastasi hänelle epikurolainen. Onneksi syntyi maailmaan eräs jumalaisen viisas kreikkalainen, joka vapautti ihmiset tuntemattomuuden turhasta pelosta…
Sillä välin oli Hekabe tullut ulos vankiteltastaan, valkoiset hiukset hajallaan, puku rikkirevittynä. Pitkä huokaus kiiri läpi ihmisjoukon, kun tämä onnettomuuden perikuva ilmestyi näyttämölle. Hekabe, joka profeetallisen unen kautta oli saanut tiedon kaikesta, itki ja valitti itsensä ja tyttärensä kohtaloa. Odysseus oli jo hänen vieressään vaatimassa häneltä Polyxenaa. Vanha äiti raastoi hiuksiaan, repeli kynsin poskiaan ja suuteli tuon julman miehen käsiä, joka säilyttäen säälimättömän tyyneytensä näytti sanovan:
— Ole järkevä, Hekabe, ja mukaudu välttämättömyyteen. Meidänkin huoneissamme on vanhoja äitejä, jotka itkevät ijäksi Ida-vuoren alle nukahtaneita lapsiaan.
Ja Kassandra, kerran kukoistavan Aasian kuningatar, nyt voimaton orja, siroitti tuhkaa onnettoman päänsä päälle.
Mutta nyt ilmestyi telttaverhon takaa itse Polyxena-neitsyt. Yhteinen väristys sävähti läpi katselijoiden. He olivat tunteneet Thaiksen. Valkealla käsivarrellaan kannatti hän päänsä yllä raskasta verhoa. Liikkumattomana, kauniin veistokuvan kaltaisena, katsellen rauhallisesti ympärilleen violetin-sinisillä silmillään, lempeänä ja ylpeänä yht'aikaa, hän herätti kaikissa katselijoissa syvän traagillisen kauneuden tunnon.
Suosion hyminä täytti salin ja Paphnutius painoi kättään sydämelleen huoaten:
— Miksi oi, Jumalani, annat Sinä yhdelle luoduistasi tällaisen vallan?
Dorion, joka oli rauhallisempi, vastasi:
— Epäilemättä muodostavat ne atoomit, joiden hetkellisestä yhtymästä tämän naisen kokoonpano riippuu, silmälle sangen miellyttävän kokonaisuuden. Se on ainoastaan luonnon leikittelyä ja nämä atoomit eivät tiedä, mitä ne tekevät. Eräänä päivänä ne eroavat samalla välinpitämättömyydellä kuin ovat yhtyneetkin. Missä ovat nyt ne atoomit, jotka aikoinaan muodostivat Laiksen tai Kleopatran? En väitä vastaan: naiset ovat joskus kauniita. Mutta he ovat ikävien sattumien ja inhoittavien epätäydellisyyksien alaisia. Tämän seikan ottavat huomioon kaikki ajattelevat henget, jota vastoin rahvas ei ollenkaan muista sitä. Ja naiset herättävät rakkautta, vaikkakin on järjetöntä heitä rakastaa.
Näillä silmin tutkistelivat filosofi ja askeetti Thaista, omien ajatustensa kulkua seuraten. He eivät olleet kumpikaan nähneet, miten Hekabe sillä välin oli kääntynyt tyttärensä puoleen ja liikkeillään puhunut hänelle seuraavasti:
— Koeta hellyttää julmaa Odysseusta. Rukoile kyyneleilläsi, kauneudellasi, nuoruudellasi!
Thais, tai oikeastaan Polyxena, antoi teltan verhon pudota alas. Hän astui askeleen ja kaikki sydämet antautuivat. Ja kun hän sitten ylhäisin ja kevein askelein lähestyi Odysseusta, niin hänen liikkeittensä rytmi, jota huilujen säveleet säestivät, huikaisi katsojat iloisten mielikuvien auringolla ja hän tuntui sillä hetkellä olevan koko maailman sopusointuisuuden jumalallinen keskipiste. Nähtiin enää ainoastaan häntä, kaikki muu oli hukkunut hänen säteilyynsä. Mutta toiminta lavalla jatkui.
Laerteen varovainen poika käänsi päänsä pois ja piiloitti kätensävaipan alle karttaakseen siten rukoilevan katseita ja suuteloita.Neitsyt antoi hänen ymmärtää, ettei hänellä ollut syytä peljätä.Hänen levollinen katseensa sanoi:
— Odysseus, olen seuraava sinua siksi, että tahdon totella välttämättömyyttä ja kuolla. Priamoksen tyttärenä ja Hektorin sisarena en ole koskaan ottava muukalaista herraa vuoteelleni, josta ennen kuninkaat turhaan kilpailivat. Luovun vapaaehtoisesti elämän valkeudesta.
Silloin Hekabe, joka oli maannut maassa hervottomana, äkkiä nousi ja syöksyi epätoivoisena tyttäreensä syliksi. Päättävällä lempeydellä irroitti Polyxena vanhat käsivarret, jotka häntä kietoivat. Oli kuin olisi kuullut, miten hän sanoi:
— Äiti, älä antaudu vieraan solvauksille alttiiksi. Älä odota siksi, kunnes hän erottaakseen sinut minusta kohtelee sinua arvottomasti. Mieluummin, rakkahin äiti, ojenna minulle tuo ryppyinen käsi eroon ja lähennä painuneet poskesi suudeltavikseni.
Tuskan ilme oli ihana Thaiksen kasvoilla; ja katselijajoukko tunsi ääretöntä kiitollisuutta tätä naista kohtaan, joka yli-inhimillisellä sulollaan näin verhosi elämän toimet ja muodot. Paphnutius, antaen Thaikselle anteeksi tämän hetkellisen loiston hänen tulevan ja pikaisen nöyryydentilansa vuoksi, oli jo edeltäpäin ylpeä tästä pyhimyksestä, jonka hän oli lahjoittava taivaalle.
Näytelmä lähestyi loppuaan. Hekabe kaatui maahan kuin kuollut ja Polyxena Odysseuksen taluttamana lähestyi verkalleen hautakumpua, jonka ympärille oli muodostettu rengas valiosotureista. Hän astui surulaulujen kaikuessa ylös kumpua, jonka kukkulalla Akhilleuksen poika valmisteli kultamaljakossa uhrijuomaa sankarin hengille. Kun uhripapit nostivat kätensä tarttuakseen häneen, antoi hän merkin, että hän tahtoi kuolla vapaana, niinkuin sopi vanhan kuningassuvun tyttärelle. Sitten, reväisten halki tunikkansa, hän osoitti heille sydämensä paikan. Pyrrhus upotti siihen miekkansa kääntäen pois päänsä, ja taitavan, keinotekoisen tempun avulla purskahti samassa veri ulos häikäisevän valkeasta rinnasta ja neitsyen pää retkahti taaksepäin, silmät särkyivät kuoleman kauhuun ja hän kaatui ylevällä ryhdillä.
Sillä aikaa kuin sotilaat peittivät uhrin sirotellen hänen ylleen liljoja ja vuokkoja, täyttyi sali kauhun huudoista ja nyyhkytyksistä, ja Paphnutius, joka oli noussut seisomaan, profetoi jyrisevällä äänellä:
— Te pakanat, te pahojen henkien palvelijat! Ja te areiolaiset, jotka olette vielä pahemmat kuin epäjumalankuvien kumartajat, ottakaa opiksi! Se, mitä nyt olette nähneet, on kuva ja vertaus. Tällä tarulla on oma salattu tarkoituksensa ja pian on tuo nainen, jonka tuolla näette, oleva ylösnousseen Jumalan autuas uhrikaritsa.
Jo virtasi väkijoukko ovista ulos tummana virtana. Antinoen apotti, jättäen Dorionin hämmästyneenä paikalleen, työntyi myöskin ovea kohden yhä vain ennustaen.
Tuntia myöhemmin hän kolkutti Thaiksen ovelle.
Näyttelijätär asui silloin Rakotiksen ylhäisessä kaupungin-osassa Aleksanterin haudan lähellä, talossa, jota ympäröivät keinotekoisilla rotkoilla ja poppelipuiden varjostamilla puroilla varustetut vilpoiset puutarhat. Vanha musta orjatar, sormet täynnä sormuksia, tuli avaamaan ja kysyi, mitä hän tahtoi.
Tahdon tavata Thaista, vastasi hän. Jumala on todistajani, että olen tullut tänne ainoastaan hänet nähdäkseni.
Koska hän oli puettu hienoon tunikkaan ja puhui sangen käskevästi, niin päästi orjatar hänet sisälle.
— Tapaat Thaiksen, sanoi hän, Nymfien luolassa.
Thais oli syntynyt vapaista ja köyhistä vanhemmista, jotka harrastivat epäjumalanpalvelusta. Kun hän oli pieni, omisti hänen isänsä Aleksandriassa lähellä Kuunporttia ravintolan, jossa merimiesten oli tapana käydä. Muutamia irrallisia mutta sangen eläviä muistoja oli hänellä vielä jälellä varhaisimmasta lapsuudestaan. Hän näki ilmi elävänä edessään isänsä, miten tämä istui uunin-nurkassa, jalat ristissä, suurena, peljättävänä ja levollisena, aivan kuin joku noista vanhoista faraoista, joista sokeat kadunkulmissa lauloivat. Hän muisti selvästi myöskin laihan surullisen äitinsä, joka hiiviskeli talossaan niinkuin nälkiintynyt kissa täyttäen joka sopen terävän äänensä kaiulla ja fosforisilmiensä välkkeellä. Esikaupungissa kerrottiin, että hän oli noita ja että hän öisin muuttui huuhkajaksi päästäkseen helpommin rakastajiensa luo. Se oli valhetta. Thais, joka usein oli vakoillut äitiään, tiesi varsin hyvin, ettei hän harjoittanut noituutta, mutta että hän ollen intohimoisen saita laski kaiket yöt edellisen päivän tuloja. Tämä tylsän-toimeton isä ja tämä ahne äiti jättivät Thaiksen oman onnensa varaan niinkuin karjapihan elikon. Hän oli tullutkin varsin taitavaksi hellittämään oboleita humalaisten merimiesten vyöhihnasta yhden toisensa jälkeen, osaten huvittaa heitä lapsellisilla lauluilla ja ruokottomilla sanoilla, joiden merkitystä hän ei ymmärtänyt. Tuossa väkeville juomille ja viinileilien pihkalle hajahtavassa anniskelutuvassa hän kiersi polvelta polvelle, kunnes sitten oluesta limaisin ja kovan parransängen särkemin poskin ja tiukasti puristaen oboleita pienessä kädessään hän vihdoin livahti pakoon ja kiiruhti suoraapäätä ostamaan hunajakakkuja eräältä vanhalta eukolta, joka Kuunportilla kyyrötti koriensa takana. Samat näytelmät uudistuivat joka päivä: merimiehet kertoilivat toisilleen, missä vaaroissa he olivat olleet mukana Euros-tuulen möyrytessä valtameren pohjaleviä myöten, tai sitten he pelasivat noppa- ja arpapeliä vaatien tuon tuostakin karkeasti kiroten pöytään parasta Kilikian olutta.
Joka yö heräsi lapsi juomarien mellastukseen. Raivokasten huutojen kaikuessa lingottiin simpukankuorilla yli pöytien otsanahkoja puhki. Välistä näki Thais halki savuisten lamppujen lekotuksen puukkojen välkähtävän ja veren vuotavan.
Koko lapsuutensa aikana ei Thais nähnyt inhimillistä hyvyyttä kenessäkään muussa kuin hiljaisessa Ahmeessa, jonka läsnäolo taltutti hänet itsensäkin nöyräksi ja sävyisäksi. Ahmes, talon orja, oli nubialainen ja mustempi kuin se kattila, jota hän joka päivä sai kiillottaa, ja mieleltään oli hän lempeä kuin yörauha. Usein hän otti Thaiksen polvilleen ja kertoi hänelle vanhoja tarinoita, miten ahneet kuninkaat rakennuttivat maan-alaisia aarreholveja ja murhauttivat sitten muurarit ja rakennusmestarit. Toisissa saduissa kerrottiin taasen taitavista varkaista, jotka naivat kuninkaantyttäriä, ja ilotytöistä, jotka pystyttivät itselleen pyramiideja. Pikku Thais rakasti Ahmesta niinkuin isää, niinkuin äitiä, niinkuin imettäjää ja niinkuin koiraa. Hän riippui kiinni orjan vyöliinassa ja seurasi häntä kellariin viini-ammeiden ääreen ja kanatarhaan laihojen pörröisten kaninpoikien luo, jotka ollen vain pelkkää nokkaa, kynttä ja höyhentä, lensivät pakoon mustan kokin veistä nopeammin kuin kotkat. Usein istui hän yöllä ylhäällä olkivuoteellaan ja käytti lepoon varatut hetkensä rakentaakseen Thaikselle vesimyllyjä ja kädenkorkuisia, mastoilla ja köysillä varustettuja leikkilaivoja.
Ahmes oli aina saanut osakseen isäntiensä puolelta pahaa kohtelua, siksi oli hänen toinen korvansa halki ja koko ruumis täynnä arpia. Kuitenkin oli hänen kasvoillaan iloinen ja rauhallinen ilme. Eikä kukaan hänen ympäristössään tullut kysyneeksi, mistä hänellä oli tämä ihmeellinen sielun tyyneys ja sydämen lepo. Hän oli yksinkertainen kuin lapsi. Tehdessään karkeaa työtään lauleli hän ohuella äänellään virsiä, jotka värisyttivät Thaiksen sielua oudoilla unelmilla. Vakavana ja ilomielisenä hän hyräili itsekseen:
— Kerro meille, Maria, mitäs näit sa siellä, kustas tulet?
— Näin hikiliinat ja paidat, ja enkelit, jotka istuivat haudalla.
Ja näin ylösnousseen Vapahtajan ihanuuden.
Thais kysyi häneltä:
— Isä, miksi laulat sinä enkeleistä, jotka istuivat haudalla?
Ja Ahmes vastasi hänelle:
— Sinä silmieni armas valonsäde, minä laulan enkeleistä sentähden, että Jesus meidän Herramme on astunut ylös taivaaseen.
Ahmes oli kristitty. Hän oli myös vastaanottanut kasteen ja häntä nimitettiin Theodorukseksi uskovaisten kokouksissa, joissa hän salaa kävi, silloin kun hänen olisi pitänyt nukkua.
Silloin oli Kirkolla kovan koettelemuksen aika. Keisarin käskystä revittiin basilikat alas, pyhät kirjat poltettiin, pyhät astiat ja kynttiläjalat sulatettiin. Kadotettuaan kaikki ulkonaiset arvo-asemansa kristityt odottivat vain kuolemaa. Kauhu vallitsi Aleksandrian seurakunnassa; vankilat olivat täpösen täynnä uhreja. Ja uskovaisten seassa kerrottiin hirvittäviä juttuja siitä, miten Syyriassa, Arabiassa, Mesopotamiassa, Kappadokiassa ja kaikissa valtakunnan osissa ruoskat, kidutuslavat, kynsiraudat, ristinpuut ja pedot raatelivat pappeja ja neitsyeitä. Silloin Antonius, joka jo oli kuuluisa näyistään ja erakkoelämästään, Egyptin uskovaisten johdattaja ja profeetta, syöksyi kuin kotka jylhän vuoristonsa yksinäisyydestä alas Aleksandrian kaupunkiin ja rientäen kirkosta kirkkoon sytytti hän pyhällä hehkullaan koko seurakunnan tuleen. Pysyen pakanain silmiltä piilossa hän oli läsnä yht'aikaa kaikissa kristittyjen kokouksissa kylväen kaikkialle oman voimansa ja varovaisuutensa henkeä. Aivan erikoisen ankarasti kohdistui vaino orjiin. Kauhun valtaamina kielsivät heistä useat uskonsa. Toiset ja suurin osa pakenivat erämaahan toivoen siellä saavansa elää hurskaan hartautensa rauhassa tai paremman puutteessa rosvouksella. Siitä huolimatta kävi Ahmes niinkuin ennenkin kokouksissa, lohdutti vankeja, hautasi marttyyrit ja tunnusti riemulla uskonsa Kristukseen. Tämän syvän uskoninnon nähdessään suuri Antonius lähtiessään takaisin korpeen sulki mustan orjan syliinsä sekä antoi hänelle rauhan suudelman.
Kun Thais oli seitsemän vuoden vanha, alkoi Ahmes puhua hänelleJumalasta.
— Hyvä Herra Jumala, puhui hän, asui taivaassa niinkuin farao haareminsa teltoissa ja puutarhojensa siimeksessä. Hän oli vanhoista vanhin, vanhempi vielä kuin koko maailma, ja hänellä oli vain yksi ainoa poika, prinssi Jesus, jota hän kaikesta sydämestään rakasti ja joka oli kauniimpi kuin neitseet ja enkelit. Ja hyvä Herra Jumala sanoi prinssi Jesukselle:
"— Jätä minun haaremini ja minun palatsini, minun taatelilehtoni ja suihkuavat lähteeni. Laskeudu alas maan päälle ihmisten tähden tekemään ihmisiä onnellisiksi. Siellä saat olla niinkuin pieni lapsi ja elää köyhänä köyhien keskellä. Kärsimys on oleva jokapäiväinen leipäsi ja niin paljon pitää sinun itkeä, että kyyneleesi muodostavat virtoja, joissa väsynyt orja voi kylvyllä itsensä virvoittaa. Mene, minun poikani!"
Prinssi Jesus totteli hyvää Herraa ja tuli maan päälle erääseen paikkaan, jota kutsuttiin Juudaan Betlehemiksi. Hän käveli kukoistavilla kedoilla ja puheli seuralaisilleen:
— Autuaat ovat ne, joilla on nälkä, sillä minä olen vievä heidät isäni pöytään! Autuaat ovat joilla on jano, sillä he saavat juoda taivaan vesilähteistä! Autuaat ovat ne, jotka itkevät, sillä minä olen pyyhkivä heidän silmänsä hunnuilla, jotka ovat hienommat kuin tanssijattarien harsot.
Sentähden köyhät rakastivat häntä ja uskoivat häneen, mutta rikkaat vihasivat häntä, sillä he pelkäsivät, että hän korottaisi köyhät heitä itseään ylemmäksi. Siihen aikaan olivat Cleopatra ja Caesar mahtavia maan päällä. He vihasivat kumpikin Jesusta ja antoivat tuomareille ja papeille käskyn, että hänet piti tappaa. Totellakseen Egyptin kuningasta nostattivat syyrialaiset prinssit ristinpuun eräälle korkealle vuorelle ja ristiinnaulitsivat siihen Jesuksen. Mutta naiset huuhtelivat hänen ruumiinsa ja hautasivat hänet ja prinssi Jesus, murtaen rikki hautansa kuoren, astui jälleen ylös taivaaseen hyvän Herran ja isänsä luo.
Ja sitä lähtien pääsevät kaikki, jotka hänessä kuolevat taivaaseen.Herra Jumala avaa sylinsä ja sanoo heille:
— "Olkaa tervetulleet, koska te rakastatte prinssiä, minun poikaani.Kylpekää ja sitten syökää!"
He kylpevät ihanan soiton säestyksellä ja aterioidessaan katselevat he tanssijattarien hyppyjä ja kuuntelevat kertojia, joiden tarinoilla ei ole loppua. Hyvä Herra Jumala pitää heitä rakkaampina kuin omain silmiensä valoa, koska he ovat hänen vieraitaan, ja he saavat kukin osansa hänen karavaanikartanonsa matoista ja hänen puutarhojensa granaattiomenoista.
Näin puhui Ahmes useasti ja tällä tavoin tuli Thais tuntemaan totuuden. Suuresti ihmetellen hän sanoi:
— Minä tahtoisin myös mielelläni syödä noita hyvän Herran granaattiomenoita.
Ahmes vastasi hänelle:
— Ainoastaan ne, jotka ovat kastetut Jesuksen nimeen, saavat nauttia taivaan hedelmiä.
Ja Thais pyysi silloin, että hänet kastettaisiin. Huomatessaan tästä, että Thais pani toivonsa Jesukseen, päätti orja opettaa häntä perusteellisemmin, jotta hän voisi ottaa vastaan kasteen ja päästä Kirkon yhteyteen. Ja hän kiintyi syvästi häneen niinkuin ainakin henkiseen tyttäreensä.
Lapsella, jota luonnottomat vanhemmat alati pahasti pitelivät, ei ollut edes omaa vuodetta isän katon alla. Hän nukkui tallin nurkassa yhdessä kotieläinten kanssa. Siellä kävi Ahmes joka yö häntä salaisesti tapaamassa.
Hän lähestyi hiljaa olkimattoa, jolla lapsi makasi, ja vetäen jalat ristiin alleen istuutui hän vartalo ojossa kantapäittensä varaan niinkuin hänen rodullaan oli tapana. Hänen musta naamansa ja ruumiinsa verhoutui kokonaan yön tummuuteen; ainoastaan hänen suuret silmävalkuaisensa paistoivat pimeästä kuin aamunkoitto, joka pilkistää oven halkeamien lomitse. Hän puhui ohuella, laulavalla nuotilla ja hieman nenäänsä, joka antoi hänen äänelleen samallaisen surunvoittoisen kaihomielen, joka on katulaulajien iltasävelissä. Ikäänkuin alempien henkien kuorona säesti evankeliumia saarnaavaa orjaa silloin tällöin aasin henkäys tai lehmän uninen ammunta. Hänen puheensa putoili hiljaisesti yön helmaan, joka täyttyi hartauden ja toivon pyhyydellä. Vastakäännetty opetuslapsi painoi kätensä Ahmeen käteen ja nukkui noiden yksitoikkoisten äänten tuudittamana, hymy huulillaan, rauhalliseen uneen, ympärillään pimeän yön ja pyhien mysteerioiden kultaiset kuvasarjat ja päänsä päällä siemenparrujen välistä tuikkava tähtönen.
Opetusta kesti kokonaisen vuoden aina kristittyjen pääsiäisjuhliin asti. Mutta silloin juhlaviikolla eräänä yönä tunsi Thais, joka jo nukkui olkitilallaan tallissa, miten hänet äkkiä nostettiin ilmaan, ja näki vieressään orjan, jonka silmä loisti ennentuntematonta kirkkautta. Hän oli puettu, ei niinkuin tavallisesti repaleiseen vyöliinaan, vaan pitkään valkeaan vaippaan, jonka sisään hän kääri lapsen kuiskaten matalalla äänellä:
— Tule, minun sieluni ilo, tule silmieni valo, tule pieni sydänkäpyni! Tule pukeutumaan valkeaan kastekaapuun!
Ja hän vei mukanaan lapsen puristaen häntä rintaansa vasten. Peljästyneenä ja uteliaana kiersi Thais käsivartensa nopein askelin kiirehtivän ystävänsä kaulaan, ainoastaan pää ulkona vaipasta. He kulkivat pimeitä kujia läpi juutalaisten kaupungin-osan, he sivuuttivat hautausmaan, jossa huuhkaja päästeli kolkkoja huutojaan. Eräässä kadun kulmauksessa saivat he mennä ristien alitse, joissa riippui kuolemaan tuomittujen ruumiita, ja niiden käsivarsilla koikkui lukemattomia korppeja, jotka siinä kalistelivat nokkiaan. Thais painoi päänsä orjan rintaa vasten. Hän ei uskaltanut enää katsoa ulos koko loppumatkalla. Yht'äkkiä hänestä tuntui kuin olisi laskeuduttu maan alle. Kun hän jälleen avasi silmänsä, huomasi hän olevansa ahtaassa, tulisoihtujen valaisemassa kellarissa; seinillä oli maalauksia, suuria ja jäykkiä henkilökuvia, jotka tulisoihtujen lekotuksessa näyttivät melkein eläviltä ihmisiltä. Siellä näkyi miehiä, jotka puettuina pitkiin vaippoihin seisoivat palmut käsissä karitsain, kyyhkyjen ja viinipuiden ympäröiminä.
Näiden olentojen joukosta tunsi Thais heti Jesus Natsarealaisen siitä, että vuokot kukoistivat hänen jaloissaan. Keskellä salia suuren, reunoihinsa asti täytetyn kivisen vesi-ammeen ääressä seisoi vanha mies, jonka päätä koristi kapea otsaripa ja joka oli puettu kullalla kirjailtuun purppuramantteliin. Hänen laihoja kasvojaan varjosti pitkä parta. Hän oli nöyrän ja lempeän näköinen, vaikka olikin niin kallisarvoisesti puettu. Se oli piispa Vivantius, Kyrenen kirkon maanpakoon ajettu päämies, joka nyt elämänsä pitimiksi harjoitti punojan ammattia ja valmisteli vuohen karvoista karkeita kankaita. Hänen vieressään seisoi kaksi lasta. Aivan lähellä heitä piti vanha neekerivaimo levällään pientä valkeaa hametta. Ahmes asetti lapsen maahan, polvistui piispan eteen ja sanoi:
— Isäni, tässä on se pieni sielu, oman sieluni armas tytär.Tuon hänet luoksesi, jotta lupauksesi mukaan, ja jos sinunKorkea-arvoisuutesi katsoo sen otolliseksi, antaisit hänelle elämänkasteen.
Nämät sanat kuullessaan levitti piispa käsivartensa ja silloin tulivat näkyviin hänen silvotut kätensä. Häneltä oli nimittäin niinä koetuksen päivinä, jolloin hän oli tunnustanut uskonsa, kiskottu kynnet irti sormista. Thais pelstyi ja heittäytyi Ahmeen syliin. Mutta pappi rauhoitti häntä lempeillä sanoilla:
— Älä pelkää mitään, rakas pienoinen, sinulla on täällä luonasi henkinen isäsi Ahmes, jota elävien keskuudessa nimitetään Theodorukseksi, ja sinulla on täällä myös lempeä ja armias äiti, joka omin käsin on valmistanut sinulle valkean puvun.
Ja kääntyen neekerivaimon puoleen hän jatkoi:
— Hänen nimensä on Nitida, hän on orja maan päällä. Mutta Jesus on korottava hänet taivaassaan morsiamiensa rinnalle.
Sitten hän kysyi vastakääntyneeltä lapselta:
— Thais, uskotko Jumalaan, isään kaikkivaltiaaseen, hänen ainoaan poikaansa, joka kuoli meidän edestämme, ja kaikkeen siihen, mitä apostolit ovat opettaneet?
— Uskon, vastasivat yhdellä suulla neekeri ja neekerivaimo, jotka pitivät toisiaan kädestä kiinni.
Piispan käskystä polvistui Nitida ja riisui Thaiksen yltä pois kaikki hänen vaatteensa. Lapsi oli aivan alasti, kaulakoriste ainoana verhonaan. Piispa upotti hänet kolme kertaa kaste-ammeeseen. Kirkonpalvelijat pitivät esillä öljyä, jolla Vivantius toimitti pyhän voitelun, ja suolaa, josta hän otti murenan ja vei sen kastetun huulille. Sitten pyyhittyään kuivaksi tämän ruumiin, joka nyt oli vihitty koetusten kautta käymään iankaikkiseen elämään, puki Nitida-orjatar sen siihen valkoiseen pukuun, jonka hän omin käsin oli kutonut.
Piispa antoi kaikille heille rauhan suudelman, ja kuin toimitus oli päättynyt, riisui hän yltään papilliset koristuksensa.
Kun he vihdoin olivat ulkona kryptasta, sanoi Ahmes:
— Varmasti on meidän ilolla vietettävä tätä päivää, jolloin olemme voineet antaa hyvälle Herra Jumalalle uuden sielun; käykäämme siis sisälle siihen taloon, jossa hänen Korkea-arvoisuutensa seurakunnan paimen Vivantius asuu ja viettäkäämme tämä loppuyö iloisesti.
— Puhut viisaasti, Theodorus, vastasi piispa.
Ja hän vei tuon pienen joukon asuntoonsa, joka oli aivan lähellä.Hänellä oli vain yksi ainoa huone, jonka koko kaluston muodosti kaksikangaspuuta, karkeatekoinen pöytä ja nukkavieruksi kulunut matto.Heti kun he olivat päässeet sisälle, huusi nubialainen:
— Nitida, tuo tänne paistinpannu ja öljyastia, niin valmistamme hyvän aterian!
Näin sanoen hän veti vaippansa alta esiin pieniä kaloja, jotka oli salaa tuonut mukanaan. Ja hän sytytti suuren valkean ja pani ne paistumaan. Ja kaikki, piispa, lapsi, molemmat nuoret pojat ja molemmat orjat istuutuivat ympyrään matolle, söivät paistettua kalaa ja ylistivät Herraa. Vivantius kertoi siitä marttyyrikidutuksesta, jonka hän oli saanut kestää, ja ennusti Kirkolle pian lähestyvää voiton päivää. Hänen puheensa oli karua, mutta täynnä sanaleikkejä ja vertauskuvia. Hän vertasi oikeamielisten elämää purppurakankaaseen ja kasteen selitykseksi hän sanoi:
— Jumalan henki liikkui vetten päällä, sentähden käyttävät kristityt vesikastetta. Mutta myöskin pahat henget saattavat asua puroissa. Nymfeille omistetut lähteet ovat kerrassaan peljättäviä ja onpa nähty, että jotkut vedet tuovat mukanaan sekä sielun että ruumiin sairauksia.
Välistä hän taas puhui arvoituksin ja se herätti lapsessa syvää ihailua. Aterian päätyttyä hän tarjosi vähän viiniä vierailleen, joiden kielet siitä niin irroittuivat, että he rupesivat laulamaan sekaisin hengellisiä ja maallisia lauluja. Ahmes ja Nitida nousivat ja tanssivat nubialaisen tanssin, jonka he olivat oppineet lapsina ja jota heidän heimonsa epäilemättä oli tanssinut aina maailman alusta alkaen. Se oli rakkaustanssi; heilutellen käsiään ja liikutellen ruumistaan samassa tahdissa he olivat vuoroin pakenevinaan vuoroin tavoittavinaan kiinni toisiaan. He pyörittelivät silmiään ja näyttivät toisilleen hymyillen hohtavan valkeita hampaitaan.
Tällä tavoin vastaanotti Thais pyhän kasteen.
Hän piti huvituksista ja sikäli kuin hän kasvoi, heräsi hänessä myös kaikenlaisia epämääräisiä haluja. Hän tanssi ja lauloi päivät pitkään vanhoja kertolauluja kadulla kiertelevien lasten kanssa ja yöllä palatessaan isänsä talolle hän vielä hyräili:
— Nuhjus nahjus, miksi pirtissäsi piilet?
— Mileton villaa kerin kuontalolle.
— Nuhjus nahjus, kuinka poikas kuoli?
— Hän mereen suistui seljäst' orhin valkeen.
Mieluummin kuin lempeän Ahmeen kanssa oli hän nyttemmin nuorten poikain ja ja tyttöjen seurassa. Eikä hän huomannut ollenkaan, että hänen ystävänsäkin tuli häntä tapaamaan harvemmin kuin ennen. Vainot olivat käyneet lievemmiksi ja kristittyjen kokoukset jälleen säännöllisemmiksi, ja numibialainen oli niissä mahdollisimman usein. Hänen uskonnollinen intonsa yhä vain kasvoi ja salaperäisiä, uhkaavia ennustuksia pääsi joskus esille hänen huuliltaan. Hän ennusti, että rikkaat tulisivat kadottamaan omaisuutensa. Hän kävi kaikilla julkisilla paikoilla, joissa halpasäätyisten kristittyjen oli tapana kokoontua, ja siellä keräten ympärilleen kaikki vanhojen muurien suojassa loikovat vaivaiset hän julisti orjien vapautuksen ja pikaisen tuomiopäivän tuloa.
— Jumalan valtakunnassa, sanoi hän, juovat orjat virvoittavaa viiniä ja syövät suloisia hedelmiä, jota vastoin rikkaat makaavat niinkuin koirat heidän jaloissaan nuollen niitä murusia, jotka putoavat heidän pöydältään.
Nämä puheet eivät kauan pysyneet salassa, ne tulivat tunnetuiksi koko esikaupungissa ja talojen isännät alkoivat pelätä, että Ahmes voisi kiihottaa orjat kapinaan. Myös merimieskapakan isäntä kantoi siitä syvää kaunaa, vaikka hän peitti vihansa huolellisesti.
Eräänä päivänä katosi kapakasta hopeinen, kotijumalille pyhitetty suola-astia. Sanottiin, että Ahmes oli varastanut sen vihamielisyydestä isäntäänsä ja valtakunnan jumalia kohtaan. Syytöstä ei voitu todistaa ja Ahmes vakuutti parhaansa mukaan viattomuuttaan. Siitä huolimatta raastettiin hänet oikeuden eteen. Ja koska häntä pidettiin huonona palvelijana, tuomitsi tuomari hänet kuolemaan.
— Sinun kätesi, sanoi hän, joita et ole osannut oikein käyttää, ovat naulittavat paaluun.
Ahmes kuunteli aivan rauhallisesti tätä tuomiota, hyvästeli tuomaria hyvin kunnioittavasti ja vietiin valtion vankilaan. Niinä kolmena päivänä, jotka hän siellä vietti, ei hän lakannut saarnaamasta evankeliumia vangeille ja kerrottiin myöhemmin, että joukko rikollisia ja itse vanginvartiakin hänen sanojensa koskettamina oli kääntynyt ristiinnaulitun Jesuksen uskoon.
Hänet vietiin saman tien risteykseen, josta hän toista vuotta sitten niin iloisesti oli vaeltanut ohi kantaen valkeassa vaipassaan pikku Thaista, lemmikkikukkastaan, sielunsa rakastettua tytärtä. Kun hänen kätensä naulittiin kiinni ristinpuuhun, ei hän kertaakaan valittanut; hän ainoastaan huokasi useamman kerran:
"Minun on jano!"
Hänen kuolinkamppauksensa kesti kolme päivää ja kolme yötä. Ei olisi luullut ihmisruumiin jaksavan kestää niin pitkää kidutusta. Monesti jo häntä pidettiin kuolleena; kärpäset istuivat hänen vetisillä silmäluomillaan; äkkiä hän jälleen avasi veriset silmänsä. Neljännen päivän aamuna hän lauloi kirkkaammalla äänellä kuin lapset:
— Kerro meille, Maria, mitäs näit sa siellä, kustas tulet?
Sitten hän hymyili ja sanoi:
— Tuolla he jo tulevat, hyvän Herran enkelit, He tuovat minulle viiniä ja hedelmiä. Kuinka vilvas on heidän siipiensä löyhytys!
Ja hän heitti henkensä.
Hänen kasvonsa säilyttivät kuolemassakin autuaan hurmauksen ilmeen. Sotilaihinkin, jotka vartioivat ristinpuuta, se teki syvän vaikutuksen. Vivantius meni muutamien kristiveljien seurassa vaatimaan pois ruumista ja he hautasivat hänet marttyyrijäännösten joukkoon pyhän Johannes Kastajan hautakammioon. Ja Kirkko kunnioittaa vieläkin pyhän Theodorus Nubialaisen muistoa.
Kolme vuotta myöhemmin julkaisi Maxentiuksen voittaja Konstantinus asetuksen, joka turvasi kaikille kristityille rauhan, ja sen jälkeen eivät uskovaisia vainonneet muut kuin harhaoppiset.
Thais oli juuri täyttänyt yhdennentoista ikävuotensa, kun hänen ystävänsä näin surkealla tavalla temmattiin pois. Hän joutui sen johdosta lohduttoman surun ja kauhun valtaan. Hänen sielunsa ei ollut kyllin puhdas käsittääkseen, että Ahmes-orjaa oikeastaan hänen elämänsä ja kuolemansa perustuksella oli pidettävä autuaana. Hänen pieneen sieluunsa jäi itämään vain yksi ajatus, se nimittäin, että tässä maailmassa oli mahdollista olla hyvä ainoastaan hirvittävien kärsimysten hinnalla. Ja hän ei tahtonut olla hyvä, sillä hänen hento ruumiinsa pelkäsi tuskaa.
Jo alaikäisenä hän antautui nuorille satamapojille ja seurasi vanhuksiakin, jotka illoin harhailivat esikaupungissa. Ja sillä rahalla, mitä hän heiltä sai, osti hän itselleen kakkuja ja koristuksia.
Kun hän ei kuitenkaan tuonut kotiin mitään siitä, mitä hän oli ansainnut, sai hän äidiltään osakseen piiskaa ja kovaa kohtelua. Välttääkseen lyöntejä juoksi hän paljasjaloin pakoon aina kaupungin valleille asti kätkeytyen siellä sisiliskojen kera muurin halkeamiin. Sieltä hän katein silmin katseli kaikkia niitä naisia, jotka kallisarvoisesti koristeltuina ja orjajoukon saattamina vaelsivat kantotuolissa ohitse.
Eräänä päivänä kun hän oli saanut tavallista ankarammin selkäänsä ja istua murjotti sentähden itsepäisen liikkumattomana oven edessä, pysähtyi eräs vanha vaimo hänen eteensä; hän tarkasteli häntä jonkun aikaa mitään virkkamatta, sitten hän huudahti:
— Voi suloista kukkaa, voi ihanaista lasta! Onnellinen se isä, joka sinut siitti ja äiti, joka sinut synnytti!
Thais oli vaiti katsellen vain yhä maahan. Hänen silmäluomensa olivat punaiset ja saattoi nähdä, että hän oli itkenyt.
— Valkoinen orvonkukkaseni, jatkoi eukko, eikö äitisi ole onnellinen ruokittuaan maailmalle sellaisen pienen jumalattaren kuin sinä ja eikö isäsi joka kerta, kun hän sinut näkee, täyty ylpeästä riemusta?
Silloin lapsi ikäänkuin itselleen puhuen vastasi:
— Isäni on pullottava viinileili ja äitini ahnas iilimato.
Eukko vilkasi oikealle ja vasemmalle tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei ollut ketään näkijää. Sitten hän jatkoi hyväilevällä äänellä:
— Sinä makea hyasintin terttu, kaunis valon juoja, tule minun mukaani ja sinun ei tarvitse elääksesi tehdä muuta kuin tanssia ja hymyillä. Minä ruokin sinut hunajaleivillä ja minun poikani, minun oma poikani, on rakastava sinua niinkuin silmäteräistään. Hän on kaunis tuo minun poikani, hän on nuori, hänellä on leuassa vasta ohut parranhaiven, hänen hipiänsä on silkin hieno; hän on, kuten sanotaan, oikea Acharneen lelliporsas.
Thais vastasi:
— Tahdon kernaasti tulla mukaasi.
Ja hän nousi ja seurasi vanhaa eukkoa kaupungin portista ulos.
Tämän naisen nimi oli Moeroe ja hänen ammattinsa oli kuljettaa mukanaan maasta maahan nuoria tyttöjä ja poikia, joita hän opetti tanssimaan ja vuokrasi sitten esiintyjiksi rikkaitten henkilöitten juhlatilaisuuksiin.
Arvaten että Thaiksesta piankin koituisi naisten kaunein, opetti hän hänelle piiskan sivalluksilla säveltaidetta ja runojen lausuntaa ja sutki nahkahihnoilla hänen jumalallisia jalkojaan, jos ne eivät vain nousseet täsmälleen kitaran tahdin mukaan.
Hänen poikansa, suvuton ja ijätön epäsikiö, rääkkäsi vielä lisäksi tätä lasta, jonka hahmossa hän vainosi koko vihaamaansa naissukupuolta. Kilpaillen tanssijattarien kera heidän suosiostaan ja jäljitellen heidän sulouttaan opetti hän Thaista eleillä, kasvojen ilmeillä, liikkeillä ja asenteilla kuvaamaan kaikkia inhimillisiä tunteita ja etenkin rakkauden intohimoja. Vasten tahtoaankin jakeli hän Thaikselle taitavan opettajan neuvoja; mutta ollen mustasukkainen oppilaalleen kynsi hän tämän poskia, nipisti häntä käsivarsista tai pisti häntä pahantapaisten tyttöjen lailla neulalla takapuoleen, etenkin senjälkeen kun hän huomasi, että Thais oli syntynyt maailmaan miesten hekumaksi. Kiitos olkoon hänen opetustensa, tuli Thaiksesta pian taitava soittaja, ilveilijä ja tanssija. Opettajiensa ilkeys ei häntä laisinkaan hämmästyttänyt ja hänestä oli vallan luonnollista tulla pahoin kohdelluksi. Vieläpä hän tunsi jonkinlaista kunnioitustakin tuota vanhaa naista kohtaan, joka ymmärsi säveltaidetta ja joi kreikkalaista viiniä. Asettuen joksikin aikaa Antiokiaan alkoi Moeroe suosittaa oppilastaan tanssijattareksi ja huilunsoittajattareksi kaupungin rikkaille kauppamiehille, jotka panivat toimeen juhlia. Thais tanssi ja saavutti suosiota. Mahtavat pankkiherrat ottivat hänet pöydästä noustessaan mukaansa Oronteen lehtoihin. Hän antautui kaikille osaamatta antaa rakkaudelle mitään arvoa. Mutta eräänä yönä, jolloin hän oli tanssinut muutamille kaupungin ylhäisimmille nuorukaisille, lähestyi häntä varakonsulin nuoruutta ja rakkautta hehkuva poika ja sanoi hänelle äänellä, joka soinnahti suuteloista kostealta:
— Miksi en ole, oi Thais, se seppele, joka kiertää kutrejasi, se vaippa, joka sulkee syliinsä ihanan ruumiisi tai vaikkapa vain kauniin jalkasi sandaali! Mutta minä tahdon, että tallaat minut jalkoihisi niinkuin sandaalin, minä tahdon, että minun hyväilyni ovat sinun vaippasi ja seppeleesi. Tule, kaunis lapsi, tule minun talooni ja unohtakaamme muu maailma!
Hänen puhuessaan tarkasteli Thais häntä ja näki, että hän oli kaunis. Äkkiä hän tunsi kylmän hien nousevan otsalleen; hän tuli viheriäiseksi kuin ruoho; hän horjui ja maailma pimeni hänen silmissään. Mies pyysi pyytämistään. Mutta Thais kieltäytyi häntä seuraamasta. Turhaan hän heitti häneen hehkuvia silmäyksiä ja puhui palavia sanoja, ja kun hän veti hänet syliinsä koettaen väkisin viedä hänet mukaansa, niin työnsi Thais hänet rajusti pois. Silloin hän kävi rukoilevaksi ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Mutta Thais, tuntien suuren, ennen tuntemattoman voiman sydämessään, kieltäytyi.
— Miten järjetöntä! sanoivat muut vieraat. Lollius on ylhäinen; hän on kaunis, hän on rikas ja tuollainen huilunsoittajatar ei huoli hänestä.
Lollius meni yksin kotiinsa, ja yöllä kasvoi hänen rakkautensa pyyde ylenpalttiseksi. Jo aamulla varhain tuli hän kalpeana ja punaisin silmin ripustamaan kukkia huilunsoittajattaren ovelle. Kuitenkin Thais oudon pelon ja levottomuuden vavistamana karttoi Lolliusta, mutta näki hänen kuvansa silti lakkaamatta sielussaan. Hän kärsi eikä ymmärtänyt, miksi hän kärsi. Hän kyseli itseltään, miksi hän oli niin muuttunut ja mistä johtui hänen surumielisyytensä. Hän työnsi luotaan kaikki rakastajansa: he inhoittivat häntä. Hän ei enää tahtonut nähdä auringon valoa, vaan jäi kokonaisiksi päiviksi virumaan vuoteelleen nyyhkyttäen pää tyynyjen välissä. Lollius, joka sentään oli hankkinut itselleen pääsyn Thaiksen luo, tuli usein rukoilemaan ja soimaamaan tätä pahaa lasta. Thais oli hänen läheisyydessään arka niinkuin neitsyt ja toisti vain:
— Minä en tahdo, minä en tahdo!
Vihdoin kahden viikon kuluttua hän antautui hänelle ja ymmärsi silloin, että hän rakasti häntä. Hän seurasi Lolliusta hänen taloonsa eikä jättänyt häntä enää. Se oli ihanaa elämää. He viettivät kaiket päivät huoneeseen sulkeutuneina katsoen toistaan silmiin ja puhuen toisilleen asioita, joita vain lapsille sanotaan. Illoin he kävelivät pitkin Oronteen yksinäisiä rantoja painuen syvälle laakerilehtojen siimekseen. Välistä he nousivat jo aamun sarastaessa ja lähtivät poimimaan hyasintteja Silpikuksen rinteelle. He joivat samasta pikarista ja kun Thais pisti suuhunsa viinimarjan, suuteli Lollius pois sen hänen huuliltaan.
Moeroe tuli huudolla ja melskeellä vaatimaan Lolliukselta Thaista takaisin.
— Te tahdotte riistää minulta minun tyttäreni, huusi hän, minun tyttäreni, minun sulotuoksuisen kukkaseni, minun oman sydänkäpyni!
Lollius antoi hänelle suuren summan rahaa ja lähetti hänet pois. Mutta kun hän tuli takaisin vaatien vielä enemmän kultarahoja, niin panetti nuorukainen hänet vankeuteen, ja tuomarit huomatessaan hänet monenlaisiin rikoksiin syypääksi tuomitsivat hänet kuolemaan: ja Moeroe heitettiin petoeläinten raadeltavaksi.
Thais rakasti Lolliusta koko mielikuvituksensa hehkulla ja koko sillä uutuuden viehätyksen voimalla, mikä on ensimäisellä antaumuksella. Hän sanoi hänelle monta kertaa sydämensä syvimmästä vakaumuksesta:
— En ole koskaan vielä ollut kenenkään muun kuin sinun.
Lollius vastasi hänelle:
— Sinä et ole kenenkään muun naisen kaltainen.
Lumous kesti kuusi kuukautta ja särkyi sitten yhdessä päivässä. Thais tunsi itsensä äkkiä tyhjäksi ja yksinäiseksi. Hän ei tuntenut enää Lolliusta samaksi; hän ajatteli:
— Kuinka on hän noin saattanut muuttua yhdessä hetkessä? Mistä johtuu, että hän nyt muistuttaa kaikkia muita miehiä, eikä enää itseään?
Hän jätti hänet hautoen mielessään salaista toivoa, että hän kenties löytäisi Lolliuksen jostakin toisesta, koska häntä ei enää ollut hänessä itsessään. Hän ajatteli niinkin, että olisi varmaan vähemmän surullista elää jonkun kanssa, jota hän ei koskaan voisi rakastaa, kuin sellaisen kanssa, jota hän oli lakannut rakastamasta. Hän näyttäytyi nyt rikkaiden hekumoitsijain seurassa pyhissä juhlissa, joissa nähtiin miten alastomat neitsytparvet tanssivat uhritansseja temppeleissä ja miten ilotytöt uivat yli Oronteen. Hän otti osaa kaikkiin huvituksiin, mitä tuolla komealla ja hirvittävällä kaupungilla oli tarjottavana; etenkin kävi hän innokkaasti teattereissa, joissa esiintyi taitavia ilveilijöitä kaikista maailman ääristä huvinhaluisen ja ihastuksesta taputtavan yleisön edessä.
Erikoisella mielenkiinnolla tarkasteli Thais aina ilveilijöitä, tanssijoita, näyttelijöitä ja etenkin niitä naisia, jotka murhenäytelmissä esittivät maallisiin nuorukaisiin rakastuneita jumalattaria tai jumalien armastamia kuolevaisia. Keksittyään mitkä ne salaiset keinot olivat, joilla he hurmasivat joukkoja, päätteli hän itsekseen, että koska hän oli heitä kauniimpi, voisi hän näytellä vielä paremmin. Hän meni tapaamaan ilveilijäjoukon johtajaa ja pyysi päästä hänen seurueeseensa. Kiitos olkoon hänen kauneutensa ja vanhan Moeroen opetusten, hyväksyttiin hänet ja hän sai esiintyä lavalla Circen osassa.
Hän saavutti ainoastaan keskinkertaisen menestyksen, sillä häneltä puuttui kokemusta eikä katsojiakaan ollut mikään edeltäpäin käynyt ylistysten maine kiihottamassa ihailuun. Mutta muutamia kuukausia kestäneiden huomaamattomampien alotteiden jälkeen saavutti hänen kauneutensa voima näyttämöllä sellaisen vallan, että koko kaupunki oli hullaantunut. Koko Antiokia tunki teatteriin. Keisarilliset virkamiehetkään, kaikkein korkea-arvoisimmat kansalaisetkaan eivät voineet vastustaa yleistä mielipidettä, vaan menivät katsomaan Thaista. Kuorma-ajurit, luudanlakaisijat ja työmiehet näkivät nälkää säästääkseen itselleen teatteripaikan hinnan. Runoilijat sepittelivät epigrammeja hänen kunniakseen. Partaniekat filosofit väittelivät häntä vastaan kylpylaitoksissa ja painipihoilla; ja kun hän kantotuolissa vaelsi kadulla ohitse, niin käänsivät kristityt papit päänsä pois. Hänen talonsa kynnys peittyi vereen ja kukkasiin. Hän sai rakastajiltaan kultaa ei enää kappale-arvon mukaan, vaan astiamitottain, ja kaikki aarteet, mitä kitsaat vanhukset olivat elämänsä pitkään koonneet, vierivät nyt kuin virrat hänen jalkoihinsa. Sentähden oli hänen sielunsa ylevä ja kirkas. Rauhallisin ja ylpein mielin iloitsi hän tästä yleisestä suosiosta ja jumalien hyvyydestä, ja ollen kaikkien rakastama katsoi hän voivansa myös itse rakastaa itseään.
Nautittuaan useita vuosia antiokialaisten ihailusta ja rakkaudesta rupesi hänen tekemään mielensä jälleen nähdä Aleksandriaa ja näyttää kunniataan sille kaupungille, jossa hän lapsena oli harhaillut kurjuudessa ja häpeässä, laihana ja nälkäisenä niinkuin heinäsirkka pölyisellä maantiellä. Kultainen kaupunki otti hänet riemulla vastaan ja lahjoitti hänelle ylenmäärin uusia rikkauksia. Kun hän esiintyi näyttämöllä, sai hän osakseen suuremmoisen menestyksen. Hän sai lukemattomia ihailijoita ja rakastajia. Mutta hän kohteli heitä välinpitämättömästi, sillä hän oli jo kadottanut kaiken toivonsa oikean Lolliuksen löytämisestä.
Monien muiden keralla kävi hänen luonaan myös filosofi Nikias, joka himoitsi häntä, vaikkakin hänen periaatteisiinsa kuului elää ilman pyyteitä. Rikkaudestaan huolimatta hän oli älykäs ja lempeä. Mutta hän ei voinut hurmata Thaista, ei henkensä sivistyneisyydellä eikä tunteittensa hienoudella. Thais ei rakastanut häntä, vaan vieläpä suuttuikin joskus hänen kohteliaista ivapuheistaan. Hän loukkasi häntä ainaisella epäilyllään. Sillä Nikias ei uskonut mihinkään ja Thais uskoi kaikkeen. Hän uskoi taivaalliseen kaitselmukseen, pahojen henkien kaikki valtaisuuteen, kohtaloon, noituuteen, iankaikkiseen oikeuteen. Hän uskoi Jesukseen Kristukseen ja syyrialaisten hyvään suojelusjumalattareen; hän uskoi vielä, että naaraskoirat haukkuvat silloin, kun synkkä Hekate kiittää tiellä ohitse, ja että nainen voi manata esiin rakkautta, jos hän kaataa lemmenjuoman verisen karitsannahan ympäröimään maljakkoon. Hänellä oli tuntemattoman ikävä; hän huusi avukseen nimettömiä olentoja ja eli alinomaisessa odotuksessa. Tulevaisuus kauhistutti häntä ja hän tahtoi saada siitä tiedon. Hän keräsi ympärilleen Isiksen pappeja, kaldealaisia viisaita, salatietojen kaupittelijoita ja poppamiehiä, jotka pettivät häntä aina, mutta joista hän ei koskaan saanut tarpeekseen. Hän pelkäsi kuolemaa ja näki sen kaikkialla. Keskellä hekumallista antautumista tuntui hänestä äkkiä, että jäinen sormi kosketti hänen paljasta olkapäätään ja häneltä pääsi kauhun huuto rakastajansa sylissä.
Nikias sanoi hänelle usein:
— Olkoon, että kohtalomme on painua harmain hiuksin ja kuihtunein poskin ikuiseen yöhön, olkoon, että vielä tämä päivä, joka nyt paistaa äärettömän taivaan kannelta ylitsemme, on viiimeisemme, mitä se meitä liikuttaa, oi armas Thaikseni! Nauttikaamme elämästä! Olemme paljon eläneet, jos olemme paljon tunteneet. Ei ole muuta järkevää kuin aistit: rakastaa ja ymmärtää. Sitä, mistä emme tiedä mitään, ei ole olemassa. Miksi kiusata ajatuksiamme olemattomilla?
Thais vastasi suuttuen:
— Minä halveksin kaikkia niitä, jotka niinkuin sinä eivät toivo eivätkä pelkää mitään. Minä tahdon selvyyttä, minä tahdon selvyyttä!
Saadakseen selville elämän salaisuuden hän alkoi lukea filosofien kirjoja, mutta ei ymmärtänyt niitä. Mitä kauemmaksi lapsuuden vuodet jäivät hänen taakseen, sitä mieluummin muisteli hän niitä. Häntä huvitti illoin kuljeskella valepuvussa niitä samoja kujia, kiertoteitä ja toreja, joilla hän oli kurjan kasvin-aikansa viettänyt. Hän suri sitä, että oli kadottanut vanhempansa ja etenkin sitä, ettei hän ollut voinut heitä rakastaa. Kun hän kohtasi kristittyjä pappeja, muisti hän kasteensa ja tunsi mielensä aina levottomaksi. Eräänä yönä kun hän taas tapansa mukaan harhaili kaupungin ulko-osissa kääriytyneenä pitkään vaippaansa ja vaaleat hiukset tumman kaavun alla peitossa, joutui hän huomaamattaan Pyhän Johannes Kastajan kirkon edustalle. Hän kuuli sisältä laulua ja näki kirkkaan valon pilkoittavan oven halkeamista. Siinä ei ollut itsessään mitään ihmeellistä, sillä jo kaksikymmentä vuotta olivat kristityt Maxentiuksen voittajan turvissa saaneet viettää julkisia jumalanpalveluksia. Mutta nämä laulut kaikuivat kuumasti ja kutsuvasti. Saaden täten ikäänkuin kehoituksen saapua mysterioihin työnsi näyttelijätär kyynäspäällään oven auki ja astui sisälle. Hän näki siellä lukuisasti ihmisiä koolla, vaimoja, lapsia ja vanhuksia, jotka kaikki olivat polvillaan erään seinän vieressä olevan haudan edessä. Tämän haudan muodosti karkea kivilouhos, jonka kylkeen oli hakattu kömpelösti veistettyjä viinipuun lehtiä ja rypäleterttuja; kuitenkin oli se saanut osakseen suuria kunnianosoituksia: se oli koristettu viheriäisillä palmuilla ja punaisilla ruususeppeleillä. Ylt'ympäri tuikkaili pimeässä lukemattomia valoja ja arabiagummin suitsutuspilvet leijailivat ilmassa niinkuin enkelien helmat ja seiniltä häämötti taivaallisten ilmestysten kaltaisia olentoja. Valkoisiin puetut papit polvistuivat sarkofagin jalkapuolessa. Hymnit, joita he veisasivat seurakunnan kanssa, kertoivat kärsimyksen suloisuudesta ja kätkivät voitokkaan kuoleman ylistykseensä niin paljon riemua ja tuskaa, että Thais niitä kuunnellessaan tunsi yht'aikaa sekä elämän hekuman että kuoleman kauhun värisyttävän herkistyneitä aistejaan.
Laulun loputtua nousivat uskovaiset seisaalleen ja lähestyivät pitkässä rivissä haudan kautta suudellakseen sitä. He olivat kaikki yksinkertaisia ihmisiä, tottuneita ansaitsemaan elatuksensa kättensä työllä. He etenivät raskain askelin, silmät jäykkinä, huulet lerpallaan ja lapsen ilme kasvoillaan. He polvistuivat kukin vuorostaan sarkofagin eteen ja koskettivat huulillaan kiveä. Naiset nostivat syliinsä pienemmät lapset painaen keveästi heidän poskiaan paaden kylkeen.
Hämmästyneenä ja liikutettuna Thais kysyi eräältä diakonilta, miksi he niin tekivät.
— Etkö sinä tiedä, vaimo, vastasi hänelle kirkonpalvelija, että me vietämme tänään tuon autuaan pyhimyksen Theodorus Nubialaisen muistojuhlaa, joka kärsi uskonsa puolesta keisari Diokletianuksen aikana? Hän eli siveästi ja kuoli marttyyrina, sentähden me nyt valkoisissa puvuissa kannamme punaisia ruusuja hänen kunniakkaalle haudalleen.
Nämä sanat kuullessaan Thais lankesi polvilleen maahan ja puhkesi kyyneliin. Ahmeen jo puoleksi sammunut muisto elpyi taas hänen sielussaan. Tämän hämärän, lempeän ja tuskallisen muiston kunniaa kuuluutti siis kaikkien noiden vahakynttilöiden valo, ruusujen tuoksu, pyhänsavun suitsutus, virsien sulosointu ja noiden sielujen nöyrä hartaus. Syvän liikutuksen valtaamana ajatteli Thais: Hän oli hyvä ja nyt hän on lisäksi suuri ja kaunis! Miten on hän näin kohonnut kaikkia muita korkeammalle? Mikä on siis tuo tuntematon jokin, joka on rikkautta ja hekumaakin arvokkaampi?
Hän nousi hitaasti, kiinnitti vielä kerran tuon häntä rakastaneen pyhimyksen hautaan violetti-silmänsä, jotka vahakynttilöiden valossa välkkyivät täynnä kyyneleitä; sitten, pää painuksissa, nöyrästi, hitaasti, kaikkein viimeisimpänä hän suuteli orjan hautakiveä noilla samoilla huulilla, joita koko maailman nautinnonhimo tavoitteli.
Palattuaan kotiinsa tapasi hän siellä Nikiaan, joka tukka hyvänhajuisilla vesillä voideltuna ja tunikka levälleen heitettynä odotteli häntä lukien erästä tutkimusta moraalista. Hän tuli avoimin sylin Thaista vastaan.
— Paha Thais, sanoi hän kisailevalla äänellä, arvaatko mitä minä, sillä aikaa kuin sinä viivyit poissa, näin tässä käsikirjoituksessa, jonka on kirjoittanut vakavin kaikista stoalaisista? Kenties hyveellisiä neuvoja ja yleviä periaatteita! Vielä mitä! Ankaran papyruskäärön pinnalla näin minä tuhansia ja yhä uusia tuhansia pikku Thaiksia. He olivat kaikki sormen pituisia ja kuitenkin oli heidän sulonsa sanomaton ja kaikki he muodostivat yhteensä vain yhden ainoan Thaiksen. Eräät heistä olivat kulta- ja purppurapuvuissa; toiset leijuivat ilmassa läpikuultavissa harsoissa niinkuin valkeat hattarat. Jotkut taas, paremmin herättääkseen hekumaa, seisoivat liikkumattomina taivaallisessa alastomuudessaan ja ilman ainoatakaan ajatusta. Vielä oli kaksi, jotka pitivät toisiaan käsistä kiinni ja olivat niin yhden näköisiä, että oli mahdotonta erottaa heitä toisistaan. He hymyilivät molemmat. Toinen sanoi: "Minä olen rakkaus." Toinen: "Minä olen kuolema."
Näin puhuen piti hän Thaista käsivarsiinsa kiedottuna ja huomaamatta ollenkaan hänen synkkää, maahan luotua katsettaan antoi hän ajatuksen seurata toista huolimatta siitä, että ne menivät hukkaan:
— Niin, kun näin silmieni alla rivin, jossa oli kirjoitettu: "Älköön mikään estäkö sinua kehittämästä henkeäsi", niin minä luin: "Thaiksen suudelmat ovat palavammat kuin liekki ja makeammat kuin hunaja." Sinä, paha lapsi, olet syypää siihen, että filosofi tällä tavoin ymmärtää filosofien kirjoja. Totta muuten on, että me kaikki, niin monta kuin meitä onkin, näemme toisten ajatuksissa vain omamme ja että me kaikki luemme kirjoja vähän samaan tapaan kuin minä äsken…
Thais ei kuunnellut häntä ja hänen sielunsa oli vielä nubialaisen haudalla. Kun Nikias kuuli hänen huokaavan, painoi hän suudelman hänen niskaansa:
— Älä ole surullinen, lapsukaiseni. Maailmassa voi olla onnellinen vain silloin, kun unohtaa maailman. Sitä varten meillä on omat salaiset keinomme. Tule, vetäkäämme elämää nenästä: se maksaa kyllä samalla mitalla. Tule, rakastakaamme toisiamme!
Mutta Thais työnsi hänet pois:
— Rakastakaa toisiamme! huudahti hän katkerasti. Mutta sinähän et ole koskaan rakastanut ketään, sinä! Ja minä en rakasta sinua! Ei, minä en rakasta sinua! Minä vihaan sinua. Mene! Minä vihaan sinua. Minä inhoan ja halveksin kaikkia rikkaita ja onnellisia. Mene, mene! Ainoastaan köyhät ovat hyviä. Lapsena tunsin erään mustan orjan, joka kuoli ristinpuussa. Hän oli hyvä; hän oli täynnä rakkautta ja hän omisti elämän salaisuuden. Sinä et olisi kelvollinen hänen jalkojaan huuhtomaan. Mene! Minä en tahdo enää nähdä sinua.
Hän heittäytyi vatsalleen matolle ja nyyhkytti siinä koko yön, päättäen itsekseen, että hän vastedes eläisi niinkuin pyhä Theodorus köyhyydessä ja yksinkertaisuudessa.
Mutta jo seuraavana päivänä heittäytyi hän uudestaan niiden ilojen pyörteisiin, joiden papittareksi hän oli vihitty. Ja koska hän tiesi, että hänen kauneutensa, joka vielä oli turmeltumaton, ei kestäisi enää kauan, oli hänellä kiire saavuttaa sillä vielä mahdollisimman paljon nautintoa ja kunniaa. Näyttämöllä, jolla hän nyt esiintyi suuremmalla huolella kuin milloinkaan ennen, hän elävöitti kuvanveistäjien, maalaajien, runoilijoiden mielikuvia. Tuntien näyttelijättären muodoissa, asennoissa, liikkeissä ja ryhdissä heijastuksen siitä jumalallisesta sopusoinnusta, joka maailmaa johtaa, lukivat oppineet ja filosofit tämän sulouden täydellisyyden hyveitten joukkoon ja sanoivat: "Myöskin Thais on geometrikko." Oppimattomat, köyhät, arat ja halpasäätyiset, joille hän myös suostui esiintymään, siunasivat häntä siitä niinkuin taivaallisesta armolahjasta. Sentään oli hän surullinen keskellä näitä ylistyksiä ja pelkäsi kuolemaa enemmän kuin milloinkaan. Ei mikään voinut viihdyttää hänen levottomuuttaan, ei edes hänen talonsa eikä puutarhansa, jotka kuitenkin olivat ihanuudestaan niin kuuluisia, että ne olivat tulleet aivan sananparsiksi. Hän oli antanut istuttaa sinne ulkomaan puita, jotka suurilla kustannuksilla olivat tuodut aina Intiasta ja Persiasta asti.
Puiden välissä kierteli loriseva puro antaen tuoreutta niiden juurille ja taitavan arkitehdin rakentamat keinotekoiset pylväsrauniot ja villit kivilouhikot katselivat kuvaistaan järvessä, jonka kalvoon myös rannalla seisovat veistopatsaat heijastuivat. Keskellä puutarhaa kohosi Nymfien luola, joka oli saanut nimensä kolmesta suuresta, värilliseen vahaan valetusta naisen kuvasta, jotka tervehtivät tulijaa kynnyksellä. Nämä naiset irroittelivat vaatteitaan mennäkseen kylpyyn. Levottomina kurkistelivat he ympärilleen peläten tulevansa nähdyiksi ja vaikuttivat aivan eläviltä ihmisiltä. Valo pääsi tähän lymy-paikkaan ainoastaan ohuiden vedenkalvojen kautta, jotka himmensivät sen pehmeäksi, taivaankaaren väreihin särkyväksi hämäräksi. Kaikkialla riippui seinillä niinkuin ainakin pyhitetyissä luolissa seppeleitä, kukkakierteitä ja omistustauluja, jotka ylistivät Thaiksen kauneutta. Siellä näkyi myös kirkkaasti väritettyjä traagillisia ja koomillisia naamioita sekä maalauksia, jotka esittivät kohtauksia näytelmistä, groteskeja olentoja ja tarumaisia ihme-eläimiä. Keskellä kohosi pylväs, joka kannatti pientä norsunluista Erosta, antiikkia, ihmeen ihanaa tekoa. Se oli lahja Nikiaalta. Eräässä seinäkomerossa seisoi mustaan marmoriin veistetty vuohi, jonka agaattisilmät kiiluivat katsojaa vastaan. Kuusi alabasterikaritsaa pyöri sen nisien ympärillä, mutta kohottaen terävän päänsä pystyyn ja kärsimättömästi nostellen halkonaisia kavioitaan sen halu tuntui palavan vuorille. Maa oli verhottu byzantinilaisilla matoilla, keltaisten kathayalaisten kirjailemilla päänalaisilla ja lybialaisilla leijonannahoilla. Kultaiset suitsutusastiat levittivät ilmaan näkymättömän kytönsä tuoksua. Siellä täällä suurissa onyksi-maljakoissa huojui kukoistavia persean oksia. Ja aivan perällä tummassa purppura-hämyssä kiiluivat intialaisen jättiläis-kilpikonnan kultaiset kynnet, ja sen nurin käännetty kuori muodosti näyttelijättären vuoteen. Siellä veden solinan, kukkain ja tuoksujen ympäröimänä lepäili Thais, joka päivä suloisesti pitkällään odotellen illallishetkeä joko keskustellen ystäviensä kanssa tai tuumien yksikseen uusia näyttämö-keinoja tai vuosien nopeaa vierimistä.
Niinpä hän eräänä päivänä lepäili näytäntöjen jälkeen tapansa mukaan Nymfien luolassa. Hän tutki kuvastimesta kauneutensa ensimäisiä lakastuksen merkkejä ja ajatteli kauhulla, että oli tuleva vihdoin sekin aika, jolloin hänellä oli rypyt ja valkeat hiukset. Turhaan koetti hän rauhoittaa mieltään vakuuttamalla itselleen, että ihon nuorentamiseksi ei tarvittu muuta kuin polttaa eräitä ruohoja ja lukea samalla aikaa määrättyjä loihtuja. Joku armoton ääni huusi hänelle: "Sinä vanhenet, Thais, sinä vanhenet!" Ja kylmä kauhun hiki nousi hänen otsalleen. Sitten katsoi hän äärettömän hellästi kuvastimeen uudestaan ja huomasi vielä olevansa kaunis ja rakkauden arvoinen. Hymyillen omalle kuvalleen hän kuiskasi: "Ei ole koko Aleksandriassa ainoatakaan naista, joka voisi kilpailla kanssani vartalon notkeudessa, liikkeiden suloudessa ja käsivarsien upeudessa, ja käsivarret, ah kuvastimeni, ovat juuri ne oikeat lemmenkahleet!"
Näitä ajatellessaan huomasi hän äkkiä edessään laihan, tuntemattoman miehen, jolla oli palavat silmät, hoitamaton parta ja rikkaasti kirjailtu puku yllään. Hän pudotti kuvastimensa ja häneltä pääsi kauhun huudahdus.
Paphnutius seisoi liikkumattomana, ja nähdessään, miten kaunis hän oli, rukoili hän sydämessään seuraavan rukouksen:
— Suo, oi Jumalani, että tämän naisen kasvot eivät olisi minulle pahennukseksi, vaan päinvastoin vahvistaisivat palvelijaasi.
Sitten, pakottaen itsensä puhumaan, sanoi hän:
— Thais, asun kaukaisessa maassa ja sinun kauneutesi maine on johdattanut minut luoksesi. Kerrotaan, että sinä olet näyttelijättäristä taitavin ja naisista vastustamattomin. Huhut sinun rikkauksistasi ja rakkauksistasi ovat tarumaisia ja johtavat mieleen vanhan ajan Rhodopiksen, jonka ihmeellisen historian kaikki Niilin laivurit osaavat ulkoa. Sentähden valtasi minut halu oppia sinut tuntemaan ja näen nyt, että todellisuus voittaa maineesi. Olet vielä tuhat vertaa taitavampi ja kauniimpi, kuin mitä on kerrottu. Ja nyt kun näen sinut, täytyy minun sanoa: "Ei kenkään voi lähestyä häntä horjumatta kuin humalainen."
Nämä sanat olivat teeskenneltyjä; mutta munkki pyhän intonsa valtaamana lausui ne vallan todellisella hehkulla. Tällä välin katseli melkein mieltymyksellä tätä omituista olentoa, joka oli häntä ensin niin pahoin pelästyttänyt. Paphnutiuksen karkea ja villi ulkomuoto ja hänen silmiensä synkkä liekehtiminen ihmetyttivät häntä. Ja hän oli utelias tietämään jotakin tällaisen miehen säädystä ja elintavoista, joka niin kokonaan erosi kaikista hänen ennen tuntemistaan henkilöistä. Hän vastasi hempeästi pilaillen:
— Oletpa sinä kerkäs ihailemaan, muukalainen. Varo, ettei katseeni tuli polta sinua luihin asti! Varo vaan, ettet rakastu minuun!
Paphnutius vastasi:
— Minä rakastan sinua, oi Thais! Minä rakastan sinua enemmän kuin elämääni ja itseäni. Sinun tähtesi olen minä jättänyt rakkaan korpeni; sinun tähtesi ovat nämä vaikenemiseen vihityt huulet lausuneet epäpyhiä sanoja; sinun tähtesi olen minä nähnyt sellaista, mitä minun ei olisi pitänyt nähdä, ja kuullut sellaista, jota minua on kielletty kuulemasta; sinun tähtesi on sieluni rauhansa kadottanut ja suljettu sydämeni avautunut ja syössyt esiin ajatuksia, jotka ovat niinkuin elävät vesilähteet, joista kyyhkyset juovat; sinun tähtesi olen kulkenut yötä ja päivää hiekka-aavikoita, joita ainoastaan aaveet ja vampyyrit kansoittavat; sinun tähtesi olen astunut paljaalla jalallani kyykäärmeiden ja skorpionien päälle! Niin, minä rakastan sinua! Minä rakastan sinua, mutta en niinkuin nuo muut miehet, jotka lihallisen himonsa pyyteessä tulevat luoksesi kuin raatelevat sudet tai raivoisat härät. Olet heille rakas niinkuin kauris jalopeuralle. Heidän ruumiillinen rakkautensa kuluttaa sinut sieluun saakka, oi nainen! Mutta minä, minä rakastan sinua hengessä ja totuudessa, minä rakastan sinua Jumalassa ja iankaikkisesta iankaikkiseen; se, mikä täällä rinnassani sykkii sinulle, on oikeaa tulta, on jumalallista rakkautta. Lupaan sinulle parempaa, kuin mitä on hetken hurma tai lyhkäisen yön unelma. Minä lupaan sinulle pyhiä rakkauden aterioita ja taivaallisia hääjuhlia. Se autuus, jonka minä tuon sinulle, ei lopu milloinkaan; se on kuulumaton ja sanoin sanomaton; se on sellainen, että jos tämän maailman onnelliset saisivat nähdä siitä varjonkaan, niin he kuolisivat siihen paikkaan pelkästä hämmästyksestä.
Thais naurahti vallattomasti.
— Ystäväni, sanoi hän, näytä minulle siis tuo merkillinen rakkaus. Joudu! Liian pitkät puheet olisivat loukkaus minun kauneudelleni, Älkäämme kadottako hetkeäkään. Palan kärsimättömyydestä oppia tuntemaan tuon autuuden, josta minulle kerrot; mutta totta puhuen pelkään, etten koskaan tule tuntemaan sitä ja että kaikki, mitä minulle lupaat, oli pelkkää sanahelinää. On helpompi luvata suurta onnea kuin antaa sitä. Jokainen on jollakin alalla etevä. Ja minä luulen, että sinun vahva puolesi on puhetaito. Puhut tuntemattomasta rakkaudesta. Näin pitkä-aikaisen lemmenleikin jälkeen olisi hyvin ihmeellistä, jos rakkaus vielä todellakin kätkisi joitakin salaisuuksia. Näissä asioissa ovat rakastavaiset viisaammat kuin salatieteilijät.
— Thais, älä laske leikkiä. Minä annan sinulle ennen tuntemattoman rakkauden.
— Ystävä, tulet myöhään. Minä tunnen jo kaikki rakkaudet.
— Rakkaus, jonka minä tuon sinulle, on täynnä kunniaa, jota vastoin ne rakkaudet, jotka sinä tunnet, tuottavat ainoastaan häpeää.
Thais katsoi häneen synkällä silmäyksellä; kova ryppy uurtui hänen pieneen otsaansa.
— Olet hyvin rohkea, muukalainen, uskaltaessasi solvaista emäntääsi. Katso minua ja sano minulle, olenko minä sen näköinen, että minua häpeä painaa. Ei! en tunne mitään häpeän tunnetta, eivätkä ketkään niistä muistakaan, jotka elävät kuten minä, tunne häpeää, vaikkakin he ovat vähemmän kauniita ja vähemmän rikkaita kuin minä. Olen kylvänyt nautintoa kaikkialle, mistä olen kulkenut, ja olen sen vuoksi kuuluisa kautta koko maailman. Minun valtani on suurempi kuin suurinten valtaherrojen. Olen nähnyt heidän jalkojeni juureen lankeavan. Katso minua, katso näitä pieniä jalkoja: tuhannet ihmiset olisivat valmiit antamaan verensä saadakseen suudella niitä. En ole kovin korkea enkä ota paljon tilaa maan pinnalla. Niiden silmissä, jotka Serapeumin huipulta näkevät minun kulkevan kadulla, olen pieni kuin riisinjyvä; mutta tämä riisinjyvä on tuottanut ihmisille niin paljon surua, epätoivoa, vihaa ja rikoksia, että koko Tartaros voisi täyttyä niistä. Miten mieletön olet puhuessasi minulle häpeästä, kun kaikki ympärilläni kuuluttaa minun kunniaani!
— Se, mikä on kunnia ihmisten silmissä, on Jumalalle kauhistus. Oi vaimo, olemme eläneet niin erilaisissa seuduissa, että ei ole laisinkaan ihmeellistä, että meidän puheemme ja käsityskantamme ovat niin erilaisia. Kuitenkin on taivas todistajani, että tahdon päästä yksimielisyyteen kanssasi ja että en aio jättää sinua, ennenkun tunteemme ovat samat. Ah, kuka antaisi minun puheilleni sellaisen polton, että sinä sulaisit niinkuin vaha minun henkäyksestäni, oi nainen, ja että minun tahtoni sormet voisivat mielin määrin sinua muovaella! Mikä olisi se hyve, jonka voima luovuttaisi sinut minulle, ah sinä sieluista kallein, jotta se henki, joka minua elähyttää, voisi luoda sinut toisen kerran ja antaa sinulle uuden kauneuden, niin että sinun täytyisi huudahtaa ilosta itkien: "Vasta tänään olen minä syntynyt!" Kuka puhkaisisi nyt minun sydämestäni Siloen lähteen, jossa sinä voisit kylpeä ja löytää takaisin alkuperäisen puhtautesi! Kuka muuttaisi minut Jordaniksi, jonka aallot käyden ylitsesi antaisivat sinulle iankaikkisen elämän!
Thaiksen viha oli jo lauhtunut.
Tämä mies, ajatteli hän, puhuu iankaikkisesta elämästä ja kaikki, mitä hän sanoo, on nähtävästi kirjoitettu johonkin talismaaniin. Ei ole epäilemistäkään, ettei hän olisi tietäjä, ja hänellä on varmaan salaiset keinonsa vanhuutta ja kuolemaa vastaan.
Ja hän päätti antautua hänelle. Sentähden hän teeskennellen pelkoa etääntyi hänestä muutamia askeleita kauemmas aina luolan perälle saakka. Hän istuutui vuoteen reunalle, kokosi tunikkansa taitaviin poimuihin rinnan yli ja sitten, liikkumattomana, äänettömänä, silmät alas luotuina, hän odotti. Hänen pitkät silmäripsensä loivat pehmeän varjostuksen hänen poskilleen. Koko hänen asentonsa ilmaisi ujoutta; hän keinutteli hiljaa paljaita jalkojaan niinkuin lapsi, joka istuu ja uneksii virran partaalla.
Mutta Paphnutius vain katsoi häneen eikä liikahtanut. Hänen vapisevat polvensa eivät enää tahtoneet kantaa häntä, hänen kielensä oli äkkiä kuivunut kitalakeen ja hirvittävä myrsky myllersi hänen päässään. Äkkiä hänen katseensa hämärtyi ja peittyi sakeaan sumupilveen. Hän päätti siitä, että Jesuksen käsi oli laskeutunut hänen silmilleen kätkeäkseen häneltä tämän naisen. Saaden tästä avustuksesta varmuutensa takaisin hän rohkaistuna ja sisällisesti vahvistettuna sanoi vanhan erakon veroisella vakavuudella:
— Jos antaudut minulle, niin luuletko olevasi piilossa Jumalalta?
Thais pudisti päätään.
— Jumala! Kuka käskee hänen aina pitämään silmällä Nymfien luolaa? Kääntyköön pois, jos loukkaamme häntä! Mutta miksi loukkaisimme häntä? Koska hän kerran on meidät luonut, ei hän voi olla suuttunut eikä hämmästynyt nähdessään meidät sellaisina, joiksi hän meidät on tehnyt ja toimimassa sen luonnon mukaan, jonka hän meille on antanut. Puhutaan liian paljon hänen puolestaan ja omistetaan hänelle usein ajatuksia, joita hän koskaan ei ole ajatellut. Sinä itsekin, muukalainen, tunnetko varmasti hänen oikean olemuksensa? Kuka olet sinä puhuaksesi hänen nimessään?
Tähän kysymykseen munkki avaten lainapukunsa ja näyttäen karvakaapunsa vastasi ja sanoi:
— Olen Paphnutius, Antinoen apotti, ja tulen pyhästä erämaasta. Sama käsi, joka johdatti Abrahamin pois Kaldeasta ja Lothin Sodomasta, on minutkin maailmasta vieroittanut. En enää ollut olemassa ihmisille. Mutta sinun kuvasi ilmestyi minulle minun hiekka-aavikkoni Jerusalemissa ja niin sain tietää, että olit täynnä turmelusta ja että kuolema oli sinussa. Ja nyt seison tässä edessäsi, nainen, niinkuin hautakummun edessä ja huudan sinulle: "Thais, nouse!"
Kuullessaan nimet "Paphnutius, munkki, apotti" Thais oli kalvennut kauhusta. Ja hiukset hajallaan, kädet ristissä, itkien ja huokaillen hän nyt ryömi pyhimyksen jaloissa:
— Älä tee minulle pahaa! Miksi olet tullut? Mitä tahdot minulta? Älä tee minulle pahaa? Minä tiedän, että aavikon pyhät inhoavat naisia, jotka kuten minä ovat luodut miellyttämään. Pelkään, että vihaat minua ja tahdot minua vahingoittaa. Mene, en epäile valtaasi. Mutta tiedä, Paphnutius, ettei minua saa halveksia eikä vihata. En ole koskaan, kuten niin monet niistä miehistä, joiden kanssa seurustelen, pilkannut tahallista köyhyyttäsi. Sinä vuorostasi, älä lue rikokseksi minun rikkauttani! Olen kaunis ja taitava näyttelemään. En ole valinnut ammattiani enemmän kuin luonnettanikaan. Olen luotu niitä asioita varten, joita teen. Olen syntynyt hurmaamaan miehiä. Ja sinä itsekin sanoit äsken, että rakastat minua. Älä käytä tietoasi minua vastaan. Älä lausu loihtusanoja, jotka vahingoittavat kauneuttani tai muuttavat minut suolapatsaaksi. Älä pelota minua enää, olen jo liian kauhuissani muutenkin! Älä tuomitse minua kuolemaan! Minä niin pelkään kuolemaa.