"Mutta meillä realisteilla on parempi tieto. Me tiedämme, että hengellä on aineen säilyttämisen ja kunnossapitämisen kyky, vaikka se ei voinekaan luoda ainetta — mikä viimeksimainittu seikka on vielä ratkaisematon kysymys. Ja myöskin tiedämme, että pitääksemme fyysilliset ruumiimme kunnossa meidän on laitettava niin, että kaikki elimemme toimivat niille määrätyllä tavalla.
"Tämän suoritamme aineellistuttamalla ruoka-ajatuksia ja nauttimalla siten luotua ruokaa. Me pureksimme sitä, nielemme ja sulatamme sitä. Kaikki elimemme toimivat aivan samoin kuin jos olisimme nauttineet aineellista ruokaa. Ja mikä on tulos? Minkä täytyy tuloksen olla? Kemialliset muutokset tapahtuvat sekä suoranaisen että välillisen suggestion johdosta, me elämme ja voimme hyvin."
Carthoris silmäili pöydällä olevaa ruokaa. Se näytti todelliselta. Hän vei palasen suuhunsa. Siinä oli ainetta todellakin ja makua myös. Hänen makuaistinsakin pettyi.
Jav tarkasteli häntä hymyillen, kun hän söi.
"Eikö se ole täysin tyydyttävää?" kysyi lotharilainen.
"Kyllä minun täytyy myöntää, että se on", vastasi Carthoris. "Mutta sanoppa, mistä Tario ja muut eetterealistit, jotka pitävät ruokaa tarpeettomana, elävät."
Jav raapaisi päätään.
"Sitä kysymystä pohdimme usein", hän vastasi. "Se on mielestämme varmin todistus siitä, että eetterealisteja ei ole olemassa. Mutta kukapa muu kuin Komal voisi sen tietää?"
"Kuka on Komal?" tiedusti Carthoris. "Kuulin jeddakinne mainitsevan hänet."
Jav kumartui kuiskaamaan heliumilaisen korvaan ja vilkaisi arasti ympärilleen, ennenkuin virkkoi mitään.
"Komal on perusolemus. Eetterealistitkin myöntävät, että hengellä täytyy olla ainetta, ennenkuin se voi kuvittelevissa saada aikaan ainehavaintoja. Sillä jos ainetta ei ollenkaan olisi olemassa, olisi sitä mahdotonta saada suggestionillakaan näkyviin — mitä ei ole ollut olemassa, sitä ei voida kuvitellakaan. Pysytkö mukana?"
"Koetan", vastasi Carthoris kuivasti.
"Siis perusolemuksen täytyy olla ainetta", jatkoi Jav. "Komal onkaikkeuden perusolemus, niin sanoakseni. Hän elää aineesta. Hän syö.Hän syö todellista. Puhuakseni selvästi, hän syö realisteja. Se onTarion työtä.
"Hän selittää, että väittäessämme yksin olevamme todellisia, meidän on pysyäksemme johdonmukaisina myönnettävä, että vain me olemme sopivia Komalin ruoaksi. Joskus, kuten tänään, saamme hänelle muuta ruokaa. Hän syö torkvasilaisia hyvin mielellään."
"Onko Komal ihminen?" kysäisi Carthoris.
"Hän on kaiken olemus, kuten jo sanoin", vastasi Jav. "En osaa selittää sitä sellaisilla sanoilla, että ymmärtäisit. Hän on alku ja loppu. Kaikki elämä on Komalista lähtöisin, sillä aine, josta aivot saavat mielikuvansa, säteilee Komalin ruumiista.
"Jos Komal lakkaisi syömästä, niin kaikki elämä Barsoomissa lakkaisi olemasta. Hän ei voi kuolla, mutta hän voi lakata syömästä ja siten säteilemästä."
"Ja hän syö sinun kansasi samanuskoisia miehiä ja naisia?" huudahtiCarthoris.
"Naisia!" torjui Jav. "Lotharissa ei ole ainoatakaan naista. Viimeiset lotharilaiset naiset tuhoutuivat pitkiä ajanjaksoja takaperin, ollessamme raskaalla, hirvittävällä vaelluksella puolittain kuivuneita meriä reunustavilla mutaisilla tasangoilla, kun vihreät heimot häätivät meidät halki Marsin tähän viimeiseen piilopaikkaamme — Lotharin valloittamattomaan linnoitukseen.
"Rotumme lukemattomista miljoonista ihmisistä jäi eloon ja saapui Lothariin tuskin kahtakymmentätuhatta miestä. Joukossamme ei ollut ainoatakaan naista eikä lasta. Ne olivat matkalla kuolleet kaikki.
"Ajan vieriessä kuoli meistäkin paljon, ja rotumme oli häviämäisillään sukupuuttoon. Mutta sitten selvisi meille Suuri Totuus, että henki on kaikki kaikessa. Vielä kuoli meitä paljon, ennenkuin saimme kykymme täydelleen kehitetyiksi, mutta vihdoin kykenimme uhittelemaan kuolemaa opittuamme perinpohjin käsittämään, että kuolema on vain sieluntila.
"Sitten aloimme luoda henkiväkeä tai paremminkin aineellistuttaa mielikuvia. Ensimmäisen kerran sovellutimme sitä käytännölliseen tarpeeseen, kun torkvasilaiset löysivät pakopaikkamme. Oli onni meille, että he saivat etsiä pitkiä ajanjaksoja ennenkuin osuivat ainoalle laaksoon tuovalle pienelle aukolle.
"Sinä päivänä lähetimme ensimmäiset jousimiehemme heitä vastaan. Tarkoituksemme oli yksinomaan säikähdyttää heidät tiehensä tavattomalla jousimiesmäärällä, jonka voimme sijoittaa muureillemme. Koko Lothar oli sakeana mielikuvituksellisten sotilaittemme jousista ja nuolista.
"Mutta torkvasilaiset eivät pelästyneet. He ovat petojakin alempia — he eivät tiedä mitään pelosta. He ryntäsivät muuriemme luokse, nousivat toistensa olkapäille, muodostaen siten ihmisistä tikapuita muurin harjalle saakka ja olivat juuri pääsemäisillään kaupunkiin rusentaakseen meidät.
"Jousimiehemme eivät olleet laukaisseet ainoatakaan nuolta — me annoimme niiden vain juosta edestakaisin muurin harjalla, kiljuen herjauksia ja uhkauksia vihollisille.
"Mutta sitten ajattelin koettaa sitä — suurta tekoa. Keskitin koko valtavan henkisen voimani omiin luomiini jousimiehiin — kukin meistä loitsii esille ja ohjaa niin monta jousimiestä kuin hänen sielunvoimillaan ja mielikuvituksellaan on mahdollista.
"Annoin niiden ensimmäisen kerran sovittaa nuolet jousiinsa. Panin ne tähtäämään vihreitä miehiä sydämeen. Saatoin vihreät miehet näkemään kaiken sen, samoin kuin sitten lentävät nuolet ja luulemaan, että niiden kärjet upposivat heidän sydämeensä.
"Muuta ei tarvittu. Heitä suistui sadoittain muurilta, ja kun toverini näkivät temppuni, noudattivat he vikkelästi esimerkkiä,”niin että torkvasilaislaumat olivat pian peräytyneet nuoliemme kantomatkan päähän.
"Olisimme voineet surmata heitä kuinka pitkän matkan päästä hyvänsä, mutta olemme sodassa aina ennen kaikkea pitäneet todellisia oloja ohjenuoranamme. Emme tee mitään tai oikeammin emme teetä jousimiehillämme vihollisten näkyvissä mitään sellaista, mikä menisi yli heidän ymmärryksensä. Muuten he saattaisivat aavistaa, kuinka asianlaita todellisuudessa on, ja se merkitsisi loppuamme.
"Mutta peräydyttyään jousenkantaman päähän torkvasilaiset alkoivat ampua meitä kauheilla pyssyillään ja tekivät alituisilla laukauksillaan elämän kaupungin sisällä surkeaksi.
"Silloin johtui mieleeni suunnitelma lähettää jousimiehemme ryntäämään porteista heidän kimppuunsa. Olet tänään nähnyt, kuinka hyvin se sujuu. Pitkien ajanjaksojen kuluessa he ovat silloin tällöin saapuneet ahdistamaan meitä, mutta tulos on aina ollut sama."
"Ja kaikesta tästä saatte kiittää sinun älyäsi, Jav?" huomautti Carthoris kysyvästi. "Sinun pitäisi luullakseni olla arvokas mies kansasi neuvotteluissa."
"Niin olenkin", vastasi Jav ylpeästi. "Olen Tarion lähin mies."
"No minkävuoksi sitten käyttäydyt niin matelevasti lähestyessäsi valtaistuinta?"
"Tario vaatii sitä. Hän on kateellinen ja epäluuloinen minua kohtaan. Hän odottaa vain vähäisintäkin syytä heittääkseen minut Komalin ruoaksi. Hän pelkää, että minä vielä kerran tavoitan hänen valtaansa."
Carthoris hypähti äkkiä pöydästä.
"Jav!" hän huudahti. "Mikä raakalainen olenkaan! Olen nyt ahtanut vatsani täyteen, samalla kun Ptarthin prinsessa ei kenties vieläkään ole saanut ruokaa. Menkäämme takaisin ja koettakaamme keksiä joku keino toimittaaksemme hänelle ravintoa!"
Lotharilainen pudisti päätään.
"Tario ei sitä sallisi", hän virkkoi. "Hän tahtoo epäilemättä tehdä neidosta eetterealistin."
"Mutta minun täytyy päästä hänen luokseen", intti Carthoris. "Sanoit äsken, ettei Lotharissa ole ainoatakaan naista. Niin ollen täytyy hänen olla miesten joukossa, ja jos niin on, niin tahdon olla hänen lähellään voidakseni tarpeen vaatiessa puolustaa häntä."
"Tario tekee kuten tahtoo", kiisti Jav. "Hän lähetti sinut tiehesi, etkä saa palata, ennenkuin hän käskee noutaa sinut."
"Mutta minä menen odottamatta noutamista."
"Älä unohda jousimiehiä", varoitti Jav.
"En unohdakaan niitä", vastasi Carthoris, mutta ei virkkanut mitään siitä, että hän muisti muutakin, mitä lotharilaisen kieleltä oli luiskahtanut — sellaista, mikä kenties oli vain arvelua, mutta mihin kuitenkin tarpeen tullen kannatti kiinnittää heikko toivo.
Carthoris aikoi poistua huoneesta. Jav astui hänen eteensä, sulkien häneltä tien.
"Olen alkanut pitää sinusta, punainen mies", hän sanoi, "mutta muista, että Tario on vielä jeddakini ja että hän on määrännyt sinut tänne!"
Carthoris oli vastaamaisillaan, mutta samassa kuului heidän korviinsa heikosti naisen avunhuuto.
Kättään heilauttaen Heliumin prinssi pyyhkäisi lotharilaisen syrjään ja syöksyi miekka kädessä käytävään.
Tuomiosali
Kun Ptarthin Thuvia näki Carthorisin lähtevän Tarion luota, jättäen hänet yksin tämän miehen kanssa, valtasi hänet äkkiä ahdistava pelon tunne.
Upeasta huoneesta huokui salaperäisyyden tuntu. Sen kalusto ja sisustus ilmaisivat rikkautta ja sivistystä ja herättivät sellaisen vaikutelman, että huoneessa suoritettiin usein kuninkaallisia toimituksia, jolloin se oli ääriään myöten täynnä väkeä.
Mutta ympäristössä ei missään, ei eteissalissa eikä käytävässä, ollut jälkeäkään elävistä olennoista lukuun ottamatta neitoa itseään ja loikovaa Tariota, jeddakia, joka puoliavoimin silmin tarkasteli häntä kuninkaallisen lepovuoteensa komeilta peitteiltä.
Javin ja Carthorisin lähdettyä mies silmäili jonkun aikaa Thuviaa tarkasti. Sitten hän alkoi puhua.
"Tule lähemmäksi!" hän käski, ja kun Thuvia meni hänen luokseen, jatkoi hän: "Kenen olio olet? Kuka on rohjennut aineellistuttaa kuvittelemansa naisen? Se on ristiriidassa Lotharin tapojen ja jeddakin määräysten kanssa. Sano suoraan, nainen, kenen aivoista olet lähtöisin! Javinko? Ei, elä kiellä sitä! Minä tiedän, ettei syyllinen voi olla kukaan muu kuin tuo kateellinen realisti. Hän haluaisi saattaa minut kiusaukseen. Hän tahtoisi nähdä minun lankeavan sulojesi lumoihin, ja sitten hän, käskijäsi, määräisi kohtalostani ja — kuolemastani."
Harmi ja suuttumuksen puna oli kohonnut Thuvian kasvoille. Hän nosti päänsä pystyyn, ja hänen kauniit huulensa kaartuivat ylpeään hymyyn.
"En ymmärrä vähääkään loruiluasi" hän huudahti. "Olen Thuvia, Ptarthin prinsessa. En ole kenenkään olio. Tänä päivänä näin ensi kerran sen miehen, jota nimität Javiksi, samoin kuin naurettavan kaupunkinne, josta Barsoomin suurimmatkaan kansat eivät ole uneksineet.
"Suloni eivät ole sinua eivätkä sinun kaltaisiasi varten. Ne eivät ole kaupaksi eivätkä vaihdettaviksi, vaikkapa niistä tarjottu hinta olisikin todellinen valtaistuin. Niiden käyttäminen taas saavuttaakseni sinun vähemmän kuin tyhjänpäiväisen valtasi —" Hän täydensi ajatuksensa kohauttamalla siromuotoisia olkapäitään ja naurahtamalla halveksivasti.
Kun hän lopetti puheensa, istui Tario lepovuoteensa reunalla jalat lattialla. Hän nojautui eteenpäin, eivätkä hänen silmänsä enää olleet puoliummessa, vaan selko selällään, ja niissä oli hämmästynyt ilme.
Hän ei näyttänyt huomaavan neidon sanoihin ja käyttäytymiseen sisältyvää majesteettirikosta. Thuvian puheessa oli ilmeisesti jotakin hämmästyttävämpää ja tärkeämpää.
Hitaasti Tario nousi seisomaan.
"Komalin hampaiden nimessä", hän mumisi. "Sinähän olettodellinen!! Todellinennainen! Et unikuva! Et mielikuvituksen turha, narrimainen tuote!"
Hän astui kädet ojossa askelen neitoa kohti.
"Tule!" hän sopersi. "Tule, nainen! Lukemattomia ajanjaksoja olen uneksinut sinun tulostasi. Ja nyt, kun olet saapunut, voin tuskin uskoa silmiäni. Vielä nytkään, vaikka tiedän, että olet todellinen, yhä puolittain pelkään, että saatat olla valhekuva."
Thuvia horjahti taaksepäin. Hän luuli miestä hulluksi. Salaa hän vei kätensä tikarinsa jalokivikoristeiselle kahvalle. Mies huomasi hänen liikkeensä ja pysähtyi. Hänen silmänsä saivat ovelan ilmeen. Sitten hänen katseensa kävi haaveelliseksi ja läpitunkevaksi, kaivautuessaan suoraan neidon aivoihin.
Thuvia tunsi äkkiä muuttuvansa. Sen syytä hän ei arvannut. Mutta jollakin tavoin hänen edessään oleva mies alkoi saada toisenlaisen sijan hänen sydämessään.
Enää ei Tario ollut outo ja salaperäinen vihollinen, vaan vanha uskottu ystävä. Neidon käsi herposi tikarin kahvasta. Tario tuli likemmäksi häntä. Mies puhutteli häntä leppeästi ja ystävällisesti ja hän vastasi omalla äänellään, joka kuitenkin kuulosti niin vieraalta.
Nyt oli Tario neidon vierellä, laski kätensä hänen olalleen ja suuntasi katseensa alaspäin hänen silmiinsä. Thuvia katsoi miestä kasvoihin. Tarion katse tuntui tunkeutuvan hänen lävitseen ja panevan hänen sielussaan salaisen tunnekielen väräjämään.
Outo sisäinen ilmiö, josta hän silloin tuli tietoiseksi, sai hänen huulensa raottumaan pelonsekaisesta ihastuksesta. Hän oli tuntenut Tarion aina. Tämä oli häntä lähempänä kuin ystävä. Hän siirtyi vähän lähemmäksi miestä. Kuin yhtenä ainoana nopeana valonvälähdyksenä selveni hänelle asianlaita. Hän rakasti Tariota, Lotharin jeddakia! Hän oli rakastanut häntä aina.
Nähdessään temppunsa luonnistuvan mies ei voinut pidättää heikkoa tyytyväistä myhäilyä. Oliko hänen kasvojensa ilmeessä jotakin hälyttävää vai saapuiko Heliumin Carthorisilta palatsin kaukaisesta huoneesta voimakkaampi suggestioni, kenpä voisi sen sanoa? Mutta joka tapauksessa miehen omituinen, hypnoottinen vaikutus hävisi äkkiä?’
Ikäänkuin olisi naamari reväisty hänen silmiltään, Thuvia näki äkkiä Tarion samanlaisena kuin aikaisemminkin. Ja kun hän oli tottunut korkealle kehittyneen sielunelämän omituisiin, Barsoomissa tavallisiin ilmiöihin, arvasi hän heti tarpeeksi paljon oikeasta asianlaidasta tietääkseen olevansa vakavassa vaarassa.
Hän astui ripeästi askelen taaksepäin, riistäytyen miehen otteesta. Mutta lyhyt kosketus oli herättänyt Tariossa hänen lemmettömän elämänsä kaikki kauan haudattuina olleet intohimot.
Päästäen murahduksen tapaisen huudahduksen hän syöksähti Thuvian kimppuun, kiersi käsivartensa neidon ympärille ja koetti vetää hänen huuliaan kasvojaan kohti.
"Nainen!" hän läähätti. "Ihastuttava nainen! Tario tahtoisi tehdä sinusta Lotharin kuningattaren. Kuule minua! Kuuntele Barsoomin viimeisen jeddakin rakkaudensanoja!"
Thuvia ponnisteli päästäkseen irti hänen syleilystään.
"Seis, hylkiö!" hän huusi. "Seis! En rakasta sinua. Seis, tai huudan apua!"
Tario nauroi hänelle vasten kasvoja.
"Huudat apua", hän matki. "Ja luuletko, että Lotharin palatsissa on ketään, joka voisi saapua avuksesi? Kuka uskaltaisikaan kutsumatta saapua Tarion luokse?"
"On yksi", vastasi neito, "joka tahtoo tulla ja joka tulee, joka uskaltaa iskeä sinut kuoliaaksi omalla valtaistuimella, jos aavistaa sinun rohjenneen loukata Ptarthin Thuviaa!"
"Kuka? Javko?" uteli Tario.
"Ei Jav, eikä kukaan muukaan arkanahkainen lotharisotilas", vastasiThuvia, "vaan todellinen mies, todellinen sotilas, Heliumin Carthoris."
Mies nauroi taaskin.
"Unohdat jousimiehet", hän muistutti, "mitä voisi punainen sotilaasi pelottomia legiooniani vastaan?"
Uudelleen hän veti neidon raa'asti itseään vasten ja raahasi häntä lepovuodettaan kohti.
"Jollet tahdo olla kuningattareni", hän puhisi, "niin sinun on oltava orjani."
"En kumpikaan!" huudahti Thuvia.
Samalla kun hän lausui tämän ehdottoman kiellon, teki hänen oikea kätensä ripeän liikkeen. Tario päästi hänet irti ja hoippui taaksepäin, painaen molemmat kädet kylkeensä. Samassa tuli huone täyteen jousimiehiä, ja sitten vaipui Lotharin jeddak tiedottomana marmorilattialle.
Hänen mennessään tajuttomaksi olivat jousimiehet laukaisemaisillaan nuolensa Thuvian sydämeen. Tahtomattaan hän kirkaisi apua, vaikkakin tiesi, ettei edes Heliumin Carthoris kykenisi enää häntä pelastamaan.
Sitten hän sulki silmänsä ja odotti loppua. Ei yksikään solakka nuoli lävistänyt hänen hentoa rintaansa. Hän raotti silmäluomiaan nähdäkseen, mikä hänen teloittajiaan pidätti.
Huone oli tyhjä. Siellä oli vain hän itse ja Lotharin jeddakin liikkumaton ruumis, joka virui hänen jalkojensa juuressa ja josta oli vuotanut valkealle marmorilattialle pieni veriläikkä. Tario oli tajuttomana.
Thuvia oli ymmällä. Missä olivat jousimiehet? Miksi he eivät olleet lähettäneet nuoliaan? Mitä saattoi tämä kaikki merkitä?
Hetkistä aikaisemmin sali oli salaperäisellä tavalla tullut täyteen sotilaita, jotka ilmeisesti oli kutsuttu suojelemaan jeddakiaan. Mutta nyt, vaikkakin he peittämättömän selvästi näkivät, mitä hän oli tehnyt, he olivat kadonneet yhtä salaperäisesti kuin olivat saapuneetkin, jättäen hänet yksin hallitsijansa ruumiin luokse, jonka kylkeen hän oli iskenyt pitkän, terävän aseensa.
Neito silmäili pelokkaasti ympärilleen, ensiksi odottaen näkevänsä jousimiesten palaavan ja sitten keksiäkseen jonkun pakotien…..
Korokkeen takana olevassa seinässä oli kaksi pientä oviaukkoa paksujen verhojen peittäminä. Thuvia juoksi vikkelästi toista kohti, mutta kuuli samassa takaapäin sotilaan varustusten kalinaa huoneen toisesta päästä.
Voi, vain pieni hetkinen vielä, ja hän olisi ollut suojaavan verhon takana ja kenties keksinyt sitten jonkun pelastuskeinon. Mutta nyt se oli liian myöhäistä, hänet oli huomattu.
Melkein turtunein mielin hän kääntyi katsomaan kohtaloaan silmiin, ja leveän salin poikki juoksi Carthoris nopeasti häntä kohti välkkyvä pitkä miekka paljaana kädessä.
Päiväkausia hän oli epäillyt heliumilaisen tarkoituksia. Hän oli luullut Carthorisin olleen mukana hänen ryöstössään. Siitä alkaen, jolloin kohtalo oli viskannut heidät yhteen, hän oli tuskin suonut nuorukaisen huomautuksiin muuta kuin hyvin pintapuoliset vastaukset paitsi silloin, kuin Lotharissa sattuneet tapahtumat olivat hämmästyttäneet häntä niin, että hän oli menettänyt mielenmalttinsa.
Hän tiesi, että Heliumin Carthoris tahtoi taistella hänen puolestaan. Mutta siitä hän ei ollut varma, tekikö nuorukainen sen pelastaakseen hänet itseään vaiko toista varten.
Carthoris tiesi, että hän oli luvattu Kulan Tithille, Kaolin jeddakille. Ja jos Carthoris siitä huolimatta oli sekaantunut hänen ryöstöönsä, niin hänen vaikuttimenaan ei voinut olla uskollisuus ystävää kohtaan eikä huolenpito Thuvian kunniasta.
Mutta nyt, kun hän näki nuorukaisen tulevan Lotharin Tarion vastaanottosalin marmorilattian poikki, näki kauniit silmät, joissa oli huolestunut ilme hänen tähtensä, komean vartalon, jossa ilmenivät kaikki sotaisen Marsin soturien parhaat puolet, hän ei voinut uskoa, että niin loistavan ulkokuoren alla piilisi vähäisintäkään vilpillisyyden hiventä.
Hänestä tuntui, ettei hän koko elämänsä aikana ollut niin riemastunut kenenkään ihmisen näkemisestä. Vain vaivoin hän sai itsensä hillityksi kiitämästä Carthorisia vastaan.
Hän tiesi, että Carthoris rakasti häntä, mutta hän muisti ajoissa, että hän oli luvattu Kulan Tithille. Hän ei saanut edes näyttää olevansa liian suuresti kiitollinen heliumilaiselle, ettei tämä ymmärtäisi häntä väärin.
Carthoris oli nyt hänen rinnallaan. Nopealla silmäyksellä hän pääsi selville tilanteesta — jeddakin liikkumaton ruumis pitkänään lattialla — neito kiiruhtamassa verhottua ovea kohti.
"Tekikö hän sinulle pahaa, Thuvia?" kysyi hän.
Neito näytti hänelle veristä tikariaan.
"Ei", hän vastasi, "hän ei tehnyt minulle pahaa."
Tuikea hymy kirkasti Carthorisin kasvoja.
"Kiitetyt olkoot ensimmäiset esi-isämme!" hän mumisi. "Ja nyt on meidän saatava selville, emmekö voi suoriutua tästä kirotusta kaupungista, ennenkuin lotharilaiset huomaavat menettäneensä jeddakinsa."
Varman käskevänä, mikä niin hyvin sopi hänelle, jonka suonissa virtasi virginialaisen John Carterin ja Heliumin Dejah Thorisin verta, hän tarttui neitoa kädestä, kääntyi ympäri ja lähti salin poikki isoa ovea kohti, josta Jav aikaisemmin samana päivänä oli saattanut heidät jeddakin puheille.
He olivat jo melkein kynnyksellä, kun toisesta ovesta syöksähti saliin mies. Se oli Jav. Hän myöskin oivalsi kaikki yhdellä silmäyksellä.
Miekka valmiina kädessään Carthoris pyörähti häntä vastaan, sijoittaen kookkaan vartalonsa hennon neidon suojaksi.
"Tule, Lotharin Jav!" hän huudahti. "Saakaamme ratkaisu heti, sillä vain toinen meistä pääsee elävänä tästä huoneesta Ptarthin Thuvian kanssa!" Kun hän sitten näki, että miehellä ei ollut miekkaa, jatkoi hän. "Komenna sitten esiin jousimiehesi tahi seuraa meitä vankinani, kunnes olemme päässeet kummituskaupunkisi porttien ulkopuolelle!"
"Olet surmannut Tarion!" kirkaisi Jav välittämättä toisen taisteluhaasteesta. "Olet surmannut Tarion. Näen hänen verensä lattialla — todellista verta — todellinen kuolema. Tario oli sittenkin yhtä todellinen ihminen kuin minäkin. Ja kuitenkin hän oli eetterealisti. Hän ei aineellistuttanut ravintoaan. Ovatko sittenkin kenties he oikeassa? No niin, mutta me myöskin olemme oikeassa. Ja monia ajanjaksoja olemme olleet riidassa — kumpikin väittää, että toinen on väärässä!
"Joka tapauksessa hän on nyt kuollut. Siitä olen iloissani. Nyt pääseeJav omalle paikalleen. Nyt Javista tulee Lotharin jeddak!"
Hänen lopettaessaan puheensa avasi Tario silmänsä ja nousi sitten heti istumaan.
"Petturi! Salamurhaaja!" hän kirkui. "Kadar! Kadar!" Tämä barsoomilainen sana merkitsee vahtia.
Jav kävi kalmankalpeaksi. Hän lankesi vatsalleen ja kiemurteli Tariota kohti.
"01, jeddakini, jeddakini!" hän uikutti. "Javilla ei ole tässä osuutta. Jav, uskollinen Javisi, saapui tähän huoneeseen juuri äsken, nähden sinun viruvan pitkänäsi maassa ja nämä molemmat muukalaiset aikeissa poistua. En tiedä, miten kaikki on tapahtunut. Usko minua, ylevin jeddak!"
"Suusi kiinni, konna!" karjui Tario. "Kuulin sanasi: 'Joka tapauksessa hän on kuollut. Siitä olen iloissani. Nyt pääsee Jav omalle paikalleen. Nyt tulee Javista Lotharin jeddak.'
"Vihdoinkin sinä, petturi, olet joutunut satimeen. Omat sanasi ovat langettaneet tuomiosi yhtä varmasti, kuin näiden punaisten lurjusten teot ovat ratkaisseet heidän kohtalonsa — jollei —" Hän pysähtyi. "Jollei nainen —"
Edemmäksi hän ei päässytkään. Carthoris arvasi, mitä hän aikoi sanoa, ja ennenkuin Tario sai lausutuksi ajatustaan, oli heliumilainen hypähtänyt eteenpäin ja iskenyt miestä kämmenellään vasten suuta.
Tario kiehui raivosta nöyryytettynä.
"Ja jos vielä kerran loukkaat Ptarthin prinsessaa", varoitti heliumilainen, "niin unohdan, ettei sinulla ole miekkaa, enkä kenties kykenekään hillitsemään säilää liikuttavaa kättäni, jota kutkuttaa päästä sinua kurittamaan."
Tario hoippui takaperin korokkeen takana olevaa pientä oviaukkoa kohti. Hän koetti sanoa jotakin, mutta hänen kasvolihaksiansa tempoili niin kamalasti, ettei hän saanut sanaa suustaan moniin minuutteihin. Vihdoin hän kykeni puhumaan ymmärrettävästi.
"Kuole!" hän kiljui. "Kuole!" Sitten hän pyörähti ympäri oveen päin.
Jav syöksähti eteenpäin, kirkuen kauhusta.
"Armoa, Tario! Sääli minua! Muista, kuinka pitkiä aikoja olen uskollisesti palvellut sinua! Muista, mitä kaikkea olen tehnyt Lotharin hyväksi! Älä tuomitse minua nyt hirveään kuolemaan! Säästä minua! Säästä!"
Mutta Tario vain nauroi pilkallisesti peräytyessään pientä ovea peittäviä verhoja kohti.
Jav kääntyi Carthorisiin päin.
"Pysäytä hänet!" hän kiljaisi. "Pysäytä hänet! Jos henkesi on kallis, niin älä päästä häntä tästä huoneesta!" Puhuessaan hän juoksi tavoittamaan jeddakiaan.
Carthoris noudatti Javin esimerkkiä, mutta "Barsoomin viimeinen jeddak" oli liian vikkelä. Ehtiessään verhon luo, jonka taakse hän oli kadonnut, he tapasivat raskaan kivioven, joka katkaisi heiltä tien.
Jav vaipui lattialle kauhun lamauttamana.
"Ylös, mies!" huudahti Carthoris. "Vielä emme ole vainajia. Rientäkäämme kadulle ja koettakaamme päästä pois kaupungista. Vielä olemme elossa, ja niin kauan kuin elämme, on meidän koetettava ohjata kohtaloamme. Mitäpä hyödyttää vaipua selkärangattomana lattialle? Ylös! Ole mies!"
Jav vain pudisti päätään.
"Etkö kuullut hänen kutsuvan vahteja?" hän uikutti. "Oi jospa vain olisimme saaneet estetyksi hänet livahtamasta tiehensä! Silloin olisi vielä ollut toivoa. Mutta voi, hän oli liian ripeä tavoitettavaksi."
"No niin", keskeytti Carthoris hänet kärsimättömästi. "Mitäpä siitä, vaikka hän kutsuikin vahteja? Tuskailuun on tarpeeksi aikaa sittenkin, kun he ovat saapuneet. Tällä hetkellä en näe minkäänlaisia merkkejä siitä, että he hätäilisivät liikoja totellakseen jeddakinsa kutsua."
Jav pudisti murheissaan päätään.
"Sinä et sitä käsitä", hän valitti. "Vahdit ovat jo tulleet — ja menneet. He ovat tehneet tehtävänsä, ja me olemme hukassa. Katso ovia!"
Carthoris ja Thuvia kääntyivät katsomaan avaran huoneen seinissä olevia ovia. Kaikki ne olivat tiiviisti suljetut jykevillä kivilevyillä.
"Entä sitten?" kysyi Carthoris.
"Meitä odottaa kuolema", kuiskasi Jav heikosti.
Sen enempää hän ei suostunut puhumaan. Hän vain istui jeddakin lepovuoteen reunalla ja odotti.
Carthoris meni Thuvian vierelle ja seisoen paljas miekka kädessään antoi katseensa lakkaamatta liikkua ympäri, jottei yksikään vihollinen voisi aavistamatta karata heidän kimppuunsa.
Tuntui kuluvan tuntikausia, eikä mikään ääni keskeyttänyt heidän elävän hautansa hiljaisuutta. Teloittajat eivät vähäisimmälläkään merkillä ilmaisseet, milloin ja millä tavalla heidän olisi kuoltava. Jännitys oli kauhea. Jopa Heliumin Carthoriskin alkoi tuntea hermojensa hirvittävää pingoitusta. Jos hän vain tietäisi, miten ja miltä taholta surman käsi iskisi, niin hän voisi kohdata sen pelottomasti. Mutta tuskalliselta tuntui hänestä enää kauempaa kärsiä tätä kamalan jännittävää ja kalvavaa epävarmuutta heidän murhaajiensa suunnitelmista.
Ptarthin Thuvia siirtyi aivan likelle häntä. Neidosta tuntui turvallisemmalta tuntiessaan nuorukaisen käsivarren kosketuksen omaansa vasten, ja neidon koskettaessa häntä karkaisi Carthoris luontoaan. Hymyillen tuttua hymyään hän kääntyi puhuttelemaan Thuviaa.
"Näyttää melkein siltä, että he koettavat peloittaa meidät kuoliaiksi", hän huomautti nauraen. "Ja häpeä sanoa, mutta minun on tunnustettava, että he olivat vähällä onnistua minuun nähden."
Neito oli juuri vastaamaisillaan, kun lotharilaisen huulilta pääsi kamala kirkaisu.
"Loppu lähestyy!" huusi Jav. "Loppu lähestyy! Lattia! Lattia! Oi,Komal, ole armollinen!"
Thuvian ja Carthorisin ei tarvinnut katsoa lattiaa, sillä he tunsivat sen liikkuvan omituisesti.
Marmorinen permanto vaipui hitaasti kaikilta tahoilta keskustaa kohti. Aluksi oli liike niin verkkaista, että sitä tuskin huomasi. Mutta pian oli lattia niin kallellaan, että mukavasti voi seisoa vain tuntuvasti notkistamalla toista polvea.
Jav yhä kirkui, pitäen kiinni jeddakin lepovuoteesta, joka oli jo alkanut luisua huoneen keskustaan päin. Thuvia ja Carthoris näkivät sinne äkkiä muodostuvan pienen aukon, joka laajeni sitä mukaa kuin lattia muuttui yhä enemmän suppilomaiseksi.
Yhä vaikeammaksi kävi pysytellä kiinni jyrkän kaltevalla, sileäksi kiilloitetulla marmoripinnalla. Carthoris koetti tukea Thuviaa, mutta alkoi itsekin liukua yhä laajenevaa aukkoa kohti.
Saadakseen sileästä kivestä paremman otteen hän potkaisi jalastaan zitidarinnahkaiset sandaalinsa ja ponmstihe paljain jaloin kaltevaa lattiaa vasten, samalla kietoen kätensä neidon ympärille tätä kannattamaan.
Peloissaan Thuvia kiersi omat kätensä nuorukaisen kaulaan, painaen poskensa lähelle toisen kasvoja. Kuolema, näkymätön ja tuntematon kuolema näytti väijyvän heitä aivan lähellä, ja juuri näkymättömyytensä ja tuntemattomuutensa tähden se oli äärettömän paljon kammottavampi.
"Rohkeutta, prinsessani!" kuiskasi Carthoris.
Neito katsahti häntä kasvoihin ja näki hymyilevät huulet lähellä omiaan ja rohkeat silmät, joihin pelko ei ollut tarttunut ja joiden katse upposi syvälle hänen silmiinsä.
Sitten lattia painui entistä nopeammin. Äkkiä he luiskahtivat irti ja suistuivat aukkoon päin.
Javin kirkuna kaikui kaameana ja hirvittävänä heidän korvissaan, ja sitten kaikki kolme olivat yhtenä röykkiönä Tarion kuninkaallisella lepovuoteella, joka oli pysähtynyt marmorisuppilon pohjalle.
Hetkisen he hengittivät vapaammin, mutta pian he huomaavat, että aukko laajeni jatkuvasti. Lepovuode lipui alemmaksi. Jav alkoi taaskin kiljua. Heidän ruumiissaan tuntui vihlaus, kun pohja petti heidän allaan ja he putosivat pimeään syvyyteen tuntemattoman kuoleman kitaan.
Taistelu tasangolla
Suppilon pohjan ja sen allaolevan kammion lattian väliin matka ei voinut olla suuri, sillä Tarion vihan kaikki kolme uhria tulivat maahan vahingoittumattomina.
Carthoris, joka yhä puristi Thuviaa lujasti rintaansa vasten, putosi kuten kissa jaloilleen, estäen tytön tärähtämästä. Tuskin olivat hänen jalkansa koskettaneet kammion karkeaa lattiakivetystä, kun hänen miekkansa jo välähti valmiina heti käytettäväksi. Mutta vaikkakin huone oli valaistu, niin vihollisista ei siellä näkynyt merkkiäkään.
Carthoris katsahti Javiin päin. Mies oli liidunvalkea pelosta.
"Mikä kohtalo meitä odottaa?" kysyi heliumilainen. "Puhu, mies! Heitä pelkosi siksi aikaa, että saat sen sanotuksi, niin että voin valmistautua myymään omani ja Ptarthin prinsessan elämän niin kalliista hinnasta kuin mahdollista."
"Komal!" sopersi Jav. "Me joudumme Komalin syötäviksi."
"Jumalolentonne?" kysäisi Carthoris.
Lotharilainen nyökkäsi päätään. Sitten hän osoitti matalaa oviaukkoa, joka oli kammion toisessa päässä.
"Tuolta hän saapuu kimppuumme. Pane syrjään mitätön miekkasi! Se vain raivostuttaa häntä vieläkin enemmän ja tekee kärsimyksemme raskaammiksi."
Carthoris vain hymyili ja tarttui entistä lujemmin pitkän miekkansa kahvaan.
Äkkiä Jav päästi kauhun ulinan, samalla osoittaen ovea.
"Hän on tullut", uikutti hän.
Carthoris ja Thuvia katsahtivat lotharilaisen osoittamaan suuntaan, odottaen näkevänsä jonkun oudon ja pelottavan ihmisenmuotoisen olennon. Mutta hämmästyksekseen he näkivät ison banthin leveän pään ja tuuheakarjaisen niskan, kookkaimman pedon, mitä kumpikaan heistä oli milloinkaan tavannut.
Valtava otus asteli huoneeseen hitaasti ja arvokkaasti. Jav oli vaipunut lattialle ja kiemurteli ruumistaan samaan orjamaiseen tapaan kuin esiintyessään Tarion edessä. Hän puheli hurjalle pedolle kuin olisi, puhunut inhimilliselle olennolle, rukoillen siltä armoa.
Carthoris sijoittui miekka kädessä Thuvian ja banthin väliin valmiina ottelemaan pedon kanssa. Thuvia kääntyi Javiin päin.
"Onko tämä Komal, jumalanne?" hän kysyi.
Jav nyökkäsi päätään myöntäen. Neito hymyili, pujahti Carthorisin sivuitse ja astui reippaasti murahtelevaa raatelijaa vastaan.
Hän puheli sille hiljaa, mutta päättävästi samoin kuin oli puhutellut Kultaisten kallioiden bantheja ja niitä, jotka Lotharin edustalla puhdistivat taistelukenttää.
Peto lakkasi murisemasta. Pää alhaalla se kissan tavoin kehräten vaipui neidon jalkojen juureen. Thuvia katsahti Carthorisiin.
"Se on vain banth", hän sanoi. "Meidän ei tarvitse pelätä sitä ensinkään."
Carthoris hymyili.
"En pelännytkään sitä", hän vastasi, "sillä minäkin pidän sitä pelkkänä banthina, ja minulla on pitkä miekkani."
Jav nousi istumaan ja katseli edessään olevaa näkyä — hentoa neitoa, joka sormineen hypisteli hänen jumalalliseksi luulemansa ison otuksen kellanruskeaa harjaa, samalla kun Komal hieroi kauheannäköistä kuonoansa neidon kylkeä vasten.
"Tämä siis on jumalanne!" pilaili Thuvia.
Jav näytti olevan ymmällä. Hän tuskin tiesi, rohkenisiko hän loukata Komalia vai eikö, sillä taikauskon voima on niin suuri, että vaikka tiedämmekin kunnioittaneemme harhaluuloa, epäröimme sittenkin, ennenkuin myönnämme päinvastaiset todistukset sitoviksi.
"Niin", sanoi hän, "tämä on Komal. Pitkien ajanjaksojen aikana on Tarion vihamiehet heitetty tähän luolaan Komalin kitaan, sillä sitä on ruokittava."
"Onko täältä mitään tietä kaupungin kaduille?" tiedusti Carthoris.
Jav kohautti olkapäitään.
"En tiedä", hän vastasi. "En ole ollut täällä koskaan ennen enkä ole välittänytkään tulla tänne."
"Tulkaa!" kehoitti Thuvia. "Ottakaamme siitä selvää. Täältä täytyy päästä pois."
Kolmisin he lähestyivät oviaukkoa, josta Komal oli saapunut heidän kuolinkammiokseen aiottuun huoneeseen. Aukon toisella puolella oli matala luola, jonka toisessa päässä oli pieni ovi.
Heidän riemukseen se oli suljettu tavallisella säpillä. Sen kautta he tulivat pyöreälle areenalle, jonka ympärillä oli penkkirivejä.
"Täällä Komalia ruokitaan julkisesti", selitti Jav. "Jos Tario olisi uskaltanut, niin kohtalomme olisi ratkaistu juuri täällä. Mutta hän pelkäsi liiaksi terävää säilääsi, punainen mies, ja sen vuoksi hän syöksi meidät kaikki salin alaiseen luolaan. En tietänyt, kuinka hyvin molemmat kammiot olivat toistensa yhteydessä. Nyt meidän on helppo päästä kaduille ja kaupungin portille. Vain jousimiehet saattavat koettaa sulkea meiltä tietä, ja kun tunnemme heidän salaisuutensa, niin epäilenpä, kykenevätkö he meitä vahingoittamaan."
Toisesta ovesta he pääsivät portille, joka kohosi areenan tasolta ylöspäin istuimien keskitse hallin takaosassa olevalle ovelle. Sen toisella puolen oli suora, leveä käytävä, joka vei palatsin halki viereiseen puistoon.
Matkan varrella, valtavan Komalin astellessa neidon rinnalla, ei ketään saapunut kyselemään heiltä mitään.
"Missä on hoviväki — jeddakin seurue?" kysyi Carthoris. "Myöskään niillä kaduilla, joita myöten tulimme, en nähnyt juuri jälkeäkään inhimillisistä olennoista, vaikkakin kaikki täällä viittaa lukuisaan väestöön."
Jav huokaisi.
"Onneton Lothar!" hän valitti. "Se on todellakin aaveiden kaupunki. — Meitä on jäljellä enää tuskin tukattakaan, vaikka aikoinaan meitä oli miljoonia. Suuren kaupunkimme väestönä ovat oman mielikuvituksemme luomat olennot. Itseämme varten emme vaivaudu niitä aineellistuttamaan, mutta silti me ne näemme. Nytkin näen kadun täynnä väkeä. Tiheänä tungoksena ihmiset rientävät askareissaan sinne tänne. Näen naisia ja lapsia, jotka ilakoivat parvekkeilla — heitä emme saa aineellistuttaa; mutta kuitenkin näen heidät — he ovat täällä… Mutta miksipä en?" haaveili hän. "Enää ei minun tarvitse pelätä Tariota — hän on pannut pahimpansa liikkeelle ja epäonnistunut. Miksipä en, todellakin?
"Pysähtykää, ystävät!" sanoi hän. "Haluatteko nähdä Lotharin täydessä loistossaan?"
Carthoris ja Thuvia nyökkäsivät päätään myöntymyksen merkiksi, enemmän kohteliaisuudesta kuin siitä syystä, että olisivat täydelleen käsittäneet hänen muminansa merkityksen.
Jav silmäili heitä hetkisen läpitunkevasti. Sitten hän heilautti kättään huudahtaen: "Katsokaa!"
Heidän katsettaan kohdannut näky oli suurenmoinen. Samoilla paikoilla, missä äskettäin oli ollut vain autio katukiveys ja tulipunaisia nurmikkoja, kolkkoja ikkunoita ja käyttämättömiä ovia, vilisi nyt lukematon joukko onnellisia, iloisia ihmisiä.
"Se on menneisyyttä", virkkoi Jav hiljaa. "He eivät näe meitä — he elävät vain entisaikojen Lotharin vanhaa, kuollutta menneisyyttä — muinaisen, kuolleen ja kukistetun Lotharin, joka sijaitsi Throxuksen, viidestä valtamerestämme suurimman, rannalla.
"Näettekö noita siromuotoisia, komearyhtisiä miehiä, jotka sulavasti liikkuvat leveällä kadulla? Näettekö, kuinka nuoret neidot ja naiset hymyilevät heille? Näettekö, kuinka miehet tervehtivät heitä herttaisesti ja kunnioittavasti? He ovat merenkulkijoita, jotka tulevat kaupungin reunalla olevassa satamassa keinuvista laivoistaan.
"Uljaita miehiä, he — mutta voi, Lotharin maine on häipynyt! Katsokaa heidän aseitaan. Vain heillä oli aseet, sillä he risteilivät viidellä valtamerellä ja joutuivat outoihin seutuihin, joissa vaarat heitä väijyivät. Kun he kuolivat, kuoli myöskin lotharilaisten sotainen henki, ja ajan vieriessä jäi jäljelle vain selkärangattomien raukkojen rotu.
"Me inhosimme sotaa emmekä senvuoksi antaneet nuorisollemme sotaista koulutusta. Siitä oli seurauksena tuhomme, sillä kun meret kuivuivat ja vihreät heimot kävivät kimppuumme, emme kyenneet muuhun kuin pakenemaan. Mutta me muistimme jousimiehemme, jotka kyntivät meriä maineemme päivinä — heidän muistonsa me lähetämme vihollisiamme vastaan."
Kun Jav herkesi puhelemasta, katosi näky, ja kolmikko lähti uudelleen jatkamaan matkaansa autioita katuja myöten kaukaiselle portille.
Kahdesti he näkivät lihaa ja verta olevia lotharilaisia. Huomatessaan heidät ja ison banthin, jonka he varmastikin tunsivat Komaliksi, asukkaat pyörsivät pakoon.
"He vievät paostamme sanoman Tariolle", tuskaili Jav, "ja pian hän lähettää jousimiehensä kimppuumme. Toivottavasti on teoriamme oikea ja heidän nuolensa tehottomia, kun tiedämme, etteivät ne ole todellisia. Muuten olemme tuhon omia. Selvitä, punainen mies, tälle naiselle, kuinka asian laita on, kuten minä selitin sinulle, niin että hän voi torjua nuolet voimakkaammalla loukkaantumattomuuden vastasuggestioilla."
Carthoris teki kuten Jav käski. He pääsivät kuitenkin isolle portille havaitsematta merkkiäkään takaa-ajosta. Jav pani käyntiin koneiston, joka vieritti jykevän, pyörämäisen portin syrjään, ja hetkisen kuluttua kolmikko astui banthin seuraamana Lotharin edustalla olevalle kentälle.
He olivat tuskin ennättäneet sadan metrin päähän, kun heidän takaansa alkoi kuulua suuren miesjoukon melua. He kääntyivät katsomaan ja näkivät komppanian jousimiehiä marssivan kentälle samasta portista, josta he itse olivat juuri tulleet.
Portin kohdalla muurin harjalla oli joukko lotharilaisia, joiden joukosta Jav tunsi Tarion. Jeddak seisoi katsellen heitä tuikeasti, ilmeisesti kohdistaen heihin harjaantuneen sielunsa kaikki voimat. Nähtävästi hän pinnisti kykynsä äärimmilleen saadakseen mielikuvitukselliset olionsa tuhoisiksi.
Kalpeana kääntyi Jav toisaalle ja alkoi vapista. Ratkaisevalla hetkellä hän näytti menettävän vakaumuksensa herättämän rohkeuden. Kookas banth pyörähti lähestyviin jousimiehiin päin ja murisi. Carthoris sijoittui Thuvian ja vihollisen väliin, jääden kasvot näitä kohti odottamaan hyökkäyksen tulosta.
Äkkiä välähti Carthorisin mieleen ajatus.
"Lähetä sinä omat jousimiehesi Tarion sotilaita vastaan!" hän yllyttiJavia. "Katselkaamme kahden hengen välistä aineellistettua taistelua!"
Ehdotus näytti rohkaisevan lotharilaista, ja seuraavalla hetkellä kolmikko seisoi suojanaan tiheät rivit kookkaita jousimiehiä, jotka sinkauttelivat ivasanoja ja uhkauksia muurien ympäröimästä kaupungista heitä kohti marssivalle sotajoukolle.
Jav oli kuin toinen mies, heti kun hänen omat osastonsa olivat hänen ja Tarion välillä. Olisi melkein voinut vannoa, että hän luuli näitä omituisen hypnoottisen kykynsä luomia olioita todellisiksi, lihaa ja verta oleviksi olennoiksi.
Päästäen kumean sotahuudon ne ryntäsivät Tarion jousimiehiä vastaan. Sulitettuja vasamia viuhui tiheänä pilvenä. Miehiä kaatui, ja maa punertui hurmeesta.
Carthorisin ja Thuvian oli vaikea saada näyn todellista tuntua sopeutumaan yksiin heidän tuntemansa todellisen asianlaidan kanssa. He näkivät utanin toisensa jälkeen täydessä järjestyksessä marssivan kaupungin portista vahvistamaan harventunutta joukko-osastoa, jonka Tario oli ensiksi lähettänyt heitä pidättämään.
He näkivät Javin sotavoimien kasvavan vastaavasti, kunnes koko kenttä oli yhtenä mylläkkänä taistelevia ja sadattelevia sotilaita, ja kaatuneita virui läjittäin.
Jav ja Tario näyttivät unohtaneen kaiken muun paitsi ottelevia jousimiehiä, jotka liikkuivat edestakaisin, täyttäen metsän ja kaupungin välisen laajan kentän.
Metsä kohosi varjoisana Thuvian ja Carthorisin selän takana.Jälkimäinen vilkaisi Javiin.
"Tule!" hän kuiskasi neidolle. "Tapelkoot he merkityksettömän taistelunsa loppuun saakka — ilmeisestikään ei kumpikaan kykene vahingoittamaan toista. He muistuttavat kahta väittelijää, jotka syytävät sanoja toisilleen. Heidän kamppaillessaan on meidän yhtä hyvä käyttää tarmoamme koettaaksemme löytää käytävän, joka vie vuorten läpi niiden takana olevalle tasangolle."
Hänen puhuessaan Jav kääntyi hetkeksi poispäin taistelusta ja kuuli heidän sanansa. Hän näki neidon liikahtavan seuratakseen heliumilaista. Ovela ilme välähti lotharilaisen silmiin.
Siinä ilmeessä kuvastuva ajatus oli väikkynyt hänen sydämensä pohjalla siitä hetkestä alkaen, jolloin hänen katseensa ensi kerran osui Ptarthin Thuviaan. Hän ei ollut kuitenkaan tietoisesti sitä tuntenut ennenkuin nyt, kun neito näytti olevan katoamaisillaan hänen elämästään.
Hän keskitti sielunvoimansa hetkeksi heliumilaiseen ja neitoon.
Carthoris näki Ptarthin Thuvian astuvan käsi ojossa häntä kohti. Häntä hämmästytti neidon äkillinen lämpeneminen häntä kohtaan, ja hän puristi sydämellisesti sormensa neidon käden ympärille, kun he yhdessä poistuivat unohdetun Lotharin kaupungin edustalta metsään ja ohjasivat askeleensa kaukaista vuoristoa kohti.
Lotharilaisen kääntyessä heihin päin oli Thuvia hämmästynyt kuullessaanCarthorisin äkkiä esittävän uuden suunnitelman.
"Jää tänne Javin luokse", oli hän kuullut nuorukaisen sanovan, "sillä aikaa kun minä menen etsimään kallioiden läpi vievää käytävää."
Yllätettynä ja harmistuneena hän oli pysähtynyt, sillä hänen tietääkseen ei voinut olla mitään syytä, minkä vuoksi hän ei olisi voinut seurata Carthorisia. Varmastikin hän olisi ollut paremmassa turvassa heliumilaisen mukana kuin jäätyään yksin lotharilaisen kanssa.
Ja Jav tarkasteli heitä, hymyillen ovelaa hymyään.
Kun Carthoris oli häipynyt puiden sekaan, istuutui Thuvia välinpitämättömänä tulipunaiselle nurmikolle katselemaan jousimiesten loppumattomalta näyttävää taistelua.
Koko pitkän iltapäivän jatkui kuumaa ottelua. Pimeä teki tuloaan, ja yhä vain mielikuvitukselliset sotajoukot milloin hyökkäsivät, milloin peräytyivät. Aurinko oli laskemaisillaan, kun Tario alkoi hitaasti vetää joukkojaan takaisin kaupunkiin.
Ilmeisestikin Jav täydelleen hyväksyi hänen suunnitelmansa keskeyttää vihollisuudet yön ajaksi, sillä hän antoi joukkojensa järjestyä säännöllisiksi utaneiksi ja marssia metsän reunaan, missä ne piankin uutterasti puuhailivat, valmistaen iltaruokaansa ja levitellen vuodesilkkejään ja turkiksiaan yön varalle.
Thuvia saattoi tuskin pidättyä hymyilemästä huomatessaan, kuinka tunnontarkasti Javin mielikuvitukselliset sotilaat käyttäytyivät pienimpiä yksityiskohtia myöten samalla tavalla kuin olisivat todella olleet lihaa ja verta.
Vahteja asetettiin leirin ja kaupungin väliin. Varuksien kalistessa kulki upseereja sinne tänne, antaen määräyksiä ja valvoen niiden tarkkaa noudattamista.
Thuvia puhutteli Javia.
"Miksi", hän kysyi, "uhraat noin paljon huolta olioittesi järjestelyyn, vaikka Tario tietää yhtä hyvin kuin sinäkin, että ne ovat vain aivojesi haavekuvia? Miksi et yksinkertaisesti anna niiden haihtua ilmaan siihen asti, kunnes uudelleen tarvitset niiden hyödytöntä palvelusta?"
"Sinä et niitä käsitä", vastasi Jav. "Niin kauvan kuin ne ovat olemassa, ne ovat todellisia. Minä vain annan niille olemassaolon ja niin sanoakseni ohjaan niiden toimintaa yleispiirteissään. Mutta muuten ne ovat yhtä toimintakykyisiä kuin sinä tai minä, kunnes taaskin annan niiden kadota. Upseerit komentavat niitä minun johdollani. Minä olen kenraali — siinä kaikki. Ja vihollisiin kohdistuva sielullinen vaikutus on paljoa voimakkaampi kuin jos käsittelisin niitä pelkkinä aineettomina leluina.
"Lisäksi sitten", jatkoi lotharilainen, "on aina olemassa toivo, meillä melkeinpä usko, että kerran nämä aineellistetut olennot muuttuvat todellisiksi — että ne jäävät pysyviksi, jotkut niistä, sen jälkeen kun olemme antaneet niiden toverien kadota, ja että siten olemme keksineet keinon kuolevan rotumme jatkamiseksi.
"Jotkut väittävät jo suorittaneensa sellaista. Yleensä otaksutaan, että eetterealisteista muutamat ovat pysyviä aineellistumia. Viittaillaanpa, että Tariokin on sellainen, mutta se on mahdotonta, sillä hän oli olemassa jo ennenkuin keksimme suggestionin kaikki mahdollisuudet.
"Meistä jotkut vielä väittävät, ettei meistä kukaan ole todellinen. Jos muka olisimme itse olleet ainetta, emme olisi näitä pitkiä ajanjaksoja voineet tulla toimeen ilman aineellista ravintoa ja vettä. Vaikka olenkin realisti, olen melkein taipuvainen kallistumaan tähän suuntaan itsekin.
"Se tuntuu hyvin ja järkevästi perustellulta sellaiseen selitykseen, että muinaiset esi-isämme kehittivät ennen tuhoutumistaan sielunvoimansa niin suurenmoisiksi, että jotkut voimakkaat sielut jäivät elämään, senjälkeen kun niiden ruumiit kuolivat — että me olemme vain ammoin kuolleiden yksilöiden kuolemattomia sieluja.
"Se näyttää mahdolliselta, mutta kuitenkin mitä minuun tulee, niin minulla on kaikki ruumiillisen olotilan ominaisuudet. Minä syön, nukun" — hän pysähtyi, luoden neitoon merkitsevän silmäyksen — "minä rakastan!"
Thuvia ei voinut erehtyä hänen sanojensa ja ilmeensä kouraantuntuvasta tarkoituksesta. Hän kääntyi toisaalle kohauttaen harmistuneena olkapäitään, mikä ei jäänyt lotharilaiselta huomaamatta.
Mies meni hänen luokseen ja tarttui hänen käsivarteensa.
"Miksi ei Jav!" hän huudahti. "Kenpä olisi sen arvokkaampi kuin maailman vanhimman rodun toinen mies? Heliumilaisesiko? Hän meni tiehensä. Hän jätti sinut oman onnesi nojaan pelastaakseen itsensä. Tule! Ole Javin!"
Ptarthin Thuvia ojensihe täyteen mittaansa, nostaen hieman mieheen käännettyä olkapäätään, leuka ylpeästi ylhäällä, ivallinen hymy huulilla.
"Sinä valehtelet!" hän sanoi rauhallisesti. "Heliumilaiselle on petollinen uskottomuus vieraampi kuin pelko, ja pelosta hän ei tiedä sen enempää kuin hautomaton lapsi."
"Missä hän sitten on?" pilkkasi lotharilainen. "Sanon sinulle, hän on paennut laaksosta. Hän on jättänyt sinut oman onnesi nojaan. Mutta Jav pitää huolta siitä, että kohtalosi on miellyttävä. Huomenna palaamme Lothariin voittoisan armeijani etunenässä, ja minusta tulee jeddak ja sinusta puolisoni. Tule!" Ja hän koetti painaa neitoa rintaansa vasten.
Neito ponnisteli päästäkseen irti, lyöden miestä metallisilla rannerenkaillaan. Mutta tämä vain veti häntä yhä lähemmäksi, kunnes molemmat äkkiä säpsähtivät kuullessaan ihan läheltä metsän pimennosta kamalaa murinaa.
Kar Komak, jousimies
Kävellessään metsän läpi kaukaisia vuoria kohti, puristaen yhä lujasti Thuvian kättä, Carthorisia hieman ihmetytti neidon jatkuva äänettömyys. Mutta Thuvian vilpoisan käden kosketus oli hänestä niin miellyttävä, ettei hän uskaltanut puhumalla särkeä neidossa häntä kohtaan vasta heränneen luottamuksen lumousta.
He astelivat eteenpäin hämärässä metsässä, kunnes äkkiä tulevan marsilaisen yön varjot alkoivat painua heidän ylleen. Silloin Carthoris kääntyi puhuttelemaan vierellään kulkevaa neitoa.
Heidän oli yhdessä tehtävä suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Hänen mielestään heidän oli mentävä kallioiden läpi heti, jos he vain löytäisivät käytävän, ja hän oli aivan varma siitä, että he nyt olivat lähellä sitä. Mutta hän halusi, että Thuvia hyväksyisi hänen ehdotuksensa.
Katsoessaan Thuviaa hän ihmetteli tämän outoa, utuista ulkonäköä. Hän tuntui äkkiä muuttuneen unien ohueksi aineeksi, ja kun hän katseli neitoa kauemmin, haihtui tämä hitaasti hänen näkyvistään.
Hetkisen hän seisoi tyrmistyneenä, mutta välähdyksen tavoin hänelle sitten selvisi oikea asianlaita. Jav oli saanut hänet luulemaan, että Thuvia seurasi häntä metsään, vaikkakin tosiasiallisesti lotharilainen oli pidättänyt neidon itseään varten.
Carthoris kauhistui. Hän kirosi typeryyttään, vaikkakin hän tiesi, että lotharilaisen pirullinen taito, joka oli hänet sekaannuttanut, olisi voinut pettää kenet hyvänsä.
Heti kun hän oli oivaltanut, kuinka asiat todellisuudessa olivat, hän lähti samaa tietä takaisin Lotharia kohti, mutta nyt hän liikkui juoksujalkaa, ja isältä perityt, maapallon olojen mukaiset jäntereet kiidättivät häntä nopeasti varisseiden lehtien ja rehevän ruohon muodostamalla matolla.
Thuria valoi Lotharin kaupungin muurien edustalla olevalle tasangolle kirkasta valoaan, kun Carthoris tuli esille metsästä saman jykevän portin kohdalle, jonka kautta pakolaiset olivat aikaisemmin päivällä poistuneet kaupungista.
Aluksi hän ei nähnyt merkkiäkään siitä, että lähistöllä oli keitään muita paitsi hän itse. Kenttä oli aivan autio. Enää ei jättiläismäisten puiden vihreässä suojassa ollut sinne leiriytyneitä kymmeniätuhansia jousimiehiä. Tulipunaisen nurmikon kauneutta eivät enää rumentaneet veriset ruumisläjät. Kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista.
Malttamatta oikein pysähtyä metsänreunaan heliumilainen riensi edelleen kentän poikki kaupunkia kohti. Mutta äkkiä hän huomasi jalkojensa juuressa ruohikossa viruvan olennon.
Se oli pitkänään maassa makaavan miehen ruumis. Carthoris käänsi sen selälleen. Se oli Jav, mutta melkein tuntemattomaksi silvottuna ja raadeltuna.
Prinssi kumartui tarkastamaan, oliko ruumiissa vielä elonmerkkejä.Samassa kohosivat luomet, ja himmeät, kärsivät silmät katsoivatCarthorisia silmiin.
"Ptarthin prinsessa!" kiljaisi Carthoris. "Missä hän on? Vastaa mies, tai minä täydennän työn, jonka joku toinen on pannut näin hyvälle alulle!"
"Komal", mumisi Jav. "Se karkasi kimppuuni… ja olisi syönyt minut suuhunsa, jollei neitoa olisi ollut. Sitten he menivät yhdessä metsään — neito ja iso banth… neidon sormet pedon kellanruskeassa harjassa."
"Mihin suuntaan he lähtivät?" kysyi Carthoris.
"Tuonne päin", vastasi Jav heikosti, "vuorten läpi vievää käytävää kohti."
Heliumin prinssi oli kuullut tarpeeksi. Hän hypähti pystyyn ja syöksyi takaisin metsään.
Aamu sarasti hänen saapuessaan pimeälle tunnelille, jonka kautta hän pääsisi muuhun maailmaan pois tästä aavemaisten muistojen laaksosta, jossa vallitsivat oudot, peloittavat hypnoottiset voimat.
Pitkässä, pimeässä käytävässä ei hänelle sattunut mitään esteitä, ja vihdoin hän ilmestyi päivänvaloon vuorten toisella puolella, jokseenkin lähellä torkvasilaisten alueen eteläistä lievettä, korkeintaan sadan viidenkymmenen haadin päässä siitä.
Torkvasin rajan ja Aaanthorin kaupungin välimatka on noin kaksisataa haadia, joten heliumilaisen oli Aaanthoriin päästäkseen taivallettava noin kaksisataa viisikymmentä kilometriä.
Hän voi korkeintaan aivan umpimähkään arvata, että Thuvia pakeni Aaanthoria kohti. Siellä oli vettä lähimpänä, ja sinne saattoi odottaa lähiaikoina saapuvan jonkun hänen isänsä valtakunnasta lähetetyn pelastusretkikunnan; sillä Carthoris tunsi Thuvan Dihnin tarpeeksi hyvin tietääkseen, että tämä kääntäisi koko maailman ylösalaisin saadakseen mahdollisimman tarkoin selville, miten hänen tyttärensä ryöstö oli tapahtunut ja missä neito nyt oli.
Luonnollisestikin hän oivalsi, että juoni, joka oli kohdistanut epäluulon häneen, hidastuttaisi tuntuvasti totuuden ilmituloa, ilmituloa, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka äärettömän laajakantoisiksi Dusarin Astokin konnamaisuuden seuraukset jo olivat kasvaneet.
Juuri samalla hetkellä, jolloin hän astui käytävästä ilmoille ja pysähtyi katselemaan vuoriston juurella olevien kukkuloiden yli Aaanthoriin päin, suuntasi ptarthilainen sotalaivasto majesteettisen lentonsa hitaasti Heliumin kaksoiskaupunkeja kohti, ja kaukaisesta Kaolista kiiruhti toinen valtava laivasto liittymään liittolaisia! vastaan.
Hän ei tietänyt, että hänen omakin kansansa, kun asianhaarat näyttivät niin ilmeisesti todistavan hänet syylliseksi, alkoi epäillä, että hän oli saattanut ryöstää Ptarthin prinsessan.
Hän ei tietänyt, kuinka pitkälle dusarilaiset olivat menneet rikkoakseen itäisen pallonpuoliskon kolmen suurimman valtakunnan — Heliumin, Ptarthin ja Kaolin — välisen ystävyyden ja liiton.
Hän ei aavistanut, että dusarilaisten vakoojia oli luikertanut tärkeihin asemiin näiden kolmen suurvallan ulkoministeriöihin ja että nämä miehet seuloivat jeddakilta toiselle meneviä tietoja ja tekivät niihin muutoksia, kunnes hallitsijoiden ja entisten ystävysten kärsivällisyys ja ylpeys ei enää jaksanut sietää näihin vääriin papereihin sisältyviä herjauksia ja loukkauksia — mistään siitä hän ei tietänyt mitään.
Eikä hän tietänyt sitäkään, että John Carter, Marsin sotavaltias, oli viimeiseen asti estänyt Heliumin jeddakia julistamasta sotaa Ptarthia ja Kaolia vastaan, sillä hän luotti ehdottomasti poikaansa ja uskoi, että kaikki vielä selviytyisi tyydyttävästi.
Ja parhaillaan purjehti nyt Heliumin kimppuun kaksi suurta laivastoa, samalla kun Tardos Morsin hovissa olevat dusarilaiset vakoojat pitivät huolta siitä, ettei kaksoiskaupungeissa aavistettu uhkaavaa vaaraa.
Thuvan Dihn oli julistanut sodan, mutta julistusta viemään lähetetty sanansaattaja oli ollut dusarilainen ja varonut saattamasta kaksoiskaupunkeihin varoittavaa sanomaa vihollislaivaston lähestymisestä.
Useita päiviä olivat diplomaattiset suhteet Heliumin ja sen kahden mahtavimman naapurikunnan välillä olleet katkenneina, ja lähettiläiden poistuttua kotimaihinsa oli riitapuolien välinen langaton lennätinyhteys, kuten Barsoomissa on tapana, täydelleen lakannut.
Mutta kaikesta siitä Carthoris oli tietämätön. Hänen mieltään kiinnitti tällä hetkellä vain Ptarthin Thuvian etsiminen. Neidon jäljet, joiden vieressä oli ollut ison banthin jäljet, olivat tunnelille saakka olleet hyvin selvät, ja nyt ne taaskin olivat näkyvissä ja veivät etelään päin vuoriston reunakukkuloita kohti.
Hän seurasi niitä reippaasti alaspäin kuivunutta merenpohjaa kohti, jossa hän tiesi niiden katoavan kimmoiseen sammaleeseen. Äkkiä hän hämmästyksekseen huomasi alastoman miehen, joka koillisesta käsin tuli häneen päin.
Mies lähestyi, ja Carthoris pysähtyi odottamaan. Hän näki, että mies oli aseeton ja nähtävästi lotharilainen, sillä hänen ihonsa oli vaalea ja tukka kastanjanruskea.
Hän asteli heliumilaista kohti pelottoman näköisenä ja tultuaan aivan likelle lausui iloisesti barsoomilaisten tervehdyssanan "kaor."
"Ken olet?" tiedusti Carthoris.
"Olen Kar Komak, jousimiesten odwar", vastasi toinen. "Minulle on tapahtunut hyvin kummallista. Pitkien aikojen kuluessa on Tario aina manannut minut esille tarvitessaan mielikuvituksellista armeijaansa. Kaikista jousimiehistä on Kar Komak useimmin ollut aineellistettuna.
"Kauan aikaa on Tario keskittänyt sielunvoimiaan saadakseen minut aineistumaan pysyvästi. Hän oli saanut päähänsä, että hän voi sen suorittaa ja turvata siten Lotharin tulevaisuuden. Hän väitti, että ainetta ei ole muualla kuin ihmisten mielikuvituksessa — että kaikki on henkistä ja niin ollen hän uskoi jatkamalla suggeroimistaan voivansa tehdä minusta pysyvän suggestionin kaikkien elävien olentojen mieleen."
"Eilen se hänelle onnistui, mutta millaisella hetkellä! Sen on täytynyt tapahtua hänen aavistamattaan, samoin kuin en minäkään siitä tietänyt mitään, kun kiljuvien jousimiesteni etunenässä ajoin pakenevia torkvasilaisia takaisin heidän keltaisille tasangoilleen.
"Kun päivä laski ja meidän oli aika jälleen haihtua ilmaan, huomasin äkkiä olevani yksin laajan tasangon laidalla, tuolla matalien kukkuloiden juurella.
"Mieheni olivat palanneet tyhjyyteen, josta olivat tulleetkin, mutta minä olin jäänyt jäljelle — alastomana ja aseettomana.
"Aluksi olin aivan ymmällä, mutta vihdoin oivalsin, mitä oli tapahtunut. Tarion pitkäaikainen kuvittelu oli tehonnut, ja Kar Komakista oli tullut todellinen olento ihmisten maailmaan. Mutta varustukseni ja aseeni olivat kadonneet yhtä aikaa kuin toverinikin, niin että olin alastomana ja aseettomana vihollismaassa kaukana Lotharista."
"Haluatko palata Lothariin?" kysyi Carthoris.
"En!" vastasi Kar Komak empimättä. "En pidä Tariosta vähääkään. Olen hänen kuvitteluvoimansa tuote ja tunnen hänet liian hyvin. Hän on julma ja tyrannimainen — sellainen isäntä, jonka palvelukseen en suinkaan tahdo joutua. Kun hänen nyt on onnistunut aineellistuttua minut pysyvästi, käy hän sietämättömäksi, jatkaen puuhaansa, kunnes Lothar on täynnä hänen olioitaan. Lieneeköhän hänen onnistunut yhtä hyvin aineellistuttaa Lotharin neito?"
"Minä luulin, ettei siellä ollut ensinkään naisia", sanoi Carthoris.
"Eräässä palatsinsa salakammiossa", selitti Kar Komak, "on Tariolla ollut kaunis neidon hahmo, ja hän toivoo, että neito vielä kerran jää pysyvästi olemaan. Minä olen hänet nähnyt. Hän on ihastuttava! Mutta hänen tähtensä toivon, ettei Tariota onnistaisi häneen nähden yhtä hyvin kuin minun suhteeni.
"Ja nyt, punainen mies, olen kertonut sinulle itsestäni — ken olet sinä?"
Jousimiehen kasvot ja käyttäytyminen miellyttivät Carthorisia. Hänen ilmeistään ei ollut kuvastunut epäröintiä eikä pelkoa, kun hän lähestyi täysissä aseissa olevaa heliumilaista, ja hän oli puhunut avoimesti ja täsmällisesti.
Niinpä Heliumin prinssi kertoikin lotharilaiselle jousimiehelle, kuka hän oli ja mikä oli tuonut hänet tähän kaukaiseen maahan.
"Se sopii!" huudahti mies, kun Carthoris oli lopettanut puheensa. "Kar Komak seuraa sinua. Yhdessä löydämme Ptarthin prinsessan, ja sinun kanssasi Kar Komak palaa ihmisten keskuuteen — siihen maailmaan, jonka hän tunsi ammoisessa muinaisuudessa, jolloin mahtavan Lotharin laivat kyntivät myrskyistä Throxusta ja ärjyvät aallot pieksivät näitä kuiviksi paahtuneita kallioita."
"Mitä tarkoitat?" kysyi Carthoris. "Oletko todellakin elänyt jo aikaisemmin?"
"Aivan varmasti", vastasi Kar Komak. "Aikoinani komensin Lotharin laivastoa — voimakkainta niistä kaikista laivastoista, jotka purjehtivat viidellä suolaisella merellä.
"Kaikkialla Barsoomissa, missä vain ihmisiä asui, oli Kar Koniakin nimi tunnettu ja kunnioitettu. Niinä kaukaisina aikoina olivat maalla asuvat rodut rauhallisia — vain merenkulkijat olivat sotilaita. Mutta nyt on entisyyden maine häipynyt enkä ennenkuin sinut kohtasin aavistanutkaan, että Barsoomissa olisi jäljellä ainoatakaan meidän tapaistamme ihmistä, joka elää, rakastaa ja taistelee niin kuin minun aikani muinaiset merenkulkijat.
"Oi, kuinka hyvältä tuntuukaan nähdä vielä kerran ihmisiä — todellisia ihmisiä! En kovinkaan paljon kunnioittanut oman aikani maalla-asujia. He pysyttelivät linnoitetuissa kaupungeissaan ja tuhlasivat aikansa leikkeihin ja turvautivat täydelleen merirodun suojelukseen. Ja nykyisin elossaolevat surkeat olennot, Lotharin Tariot ja Javit, ovat vieläkin kehnompia kuin heidän muinaiset edeltäjänsä."
Carthorisia hieman epäilytti, olisiko viisasta sallia muukalaisen liittyä häneen. Ainahan voi olla mahdollista, että hän oli vain petollinen hypnoottinen olio, jolla Tario tai Jav koetti viekoitella hänet ansaan. Mutta jousimiehen käytös ja sanat olivat tuntuneet niin vilpittömiltä, hänestä huokui niin voimakkaasti sotilashenki, että Carthoris ei voinut sydämessään epäillä häntä.
Lopputulos olikin se, että hän antoi alastomalle odwarille luvan seurata itseään, ja yhdessä he lähtivät taivaltamaan pitkin Thuvian ja Komalin jälkiä.
Jäljet veivät kuivuneen meren keltaiselle pohjalle. Siellä ne katosivat, kuten Carthoris oli jo etukäteen arvannut. Mutta tasangolle tullessaan ne olivat vieneet Aaanthoria kohti, ja Aaanthoria kohti suuntasivat vaeltajammekin sen vuoksi askeleensa.
Matka oli pitkä ja vaivaloinen, täynnä monenlaisia vaaroja. Jousimies ei kyennyt kulkemaan Carthorisin haluamassa tahdissa, sillä viimemainitun lihakset kiidättivät häntä tavatonta vauhtia pienen tähden pinnalla, jossa painovoiman hidastava vaikutus on paljoa vähäisempi kuin Maassa. Barsoomilaisen saavutukseksi on kahdeksankymmenen kilometrin päivämatka hyvä, mutta John Carterin poika olisi helposti voinut päivässä pyyhkäistä kaksi kertaa niin pitkän matkan ja enemmänkin, jos hän vain olisi halunnut jättää äsken saamansa toverin.
Pitkin matkaa heitä uhkasi alituisesti se vaara, että harhailevat torkvasilaislaumat huomaisivat heidät, ja erikoisesti saivat he pelätä sitä, ennenkuin saapuivat Torkvasin rajalle.
Hyvä onni oli kuitenkin heidän mukanaan, ja vaikkakin he näkivät kaksi osastoa vihreitä miehiä, eivät nämä heitä älynneet.
Kolmannen päivän aamuna he sitten saivat Aaanthorin etäällä välkkyvät kupukatot näkyviinsä. Koko matkan ajan oli Carthoris aina jännittyneenä katsellut eteenpäin, toivoen näkevänsä Thuvian ja ison banthin. Mutta tähän saakka hän ei ollut huomannut mitään toivoa herättävää.
Tänä aamuna matkalaisemme erottivat kaksi pientä pistettä, jotka liikkuivat Aaanthoria kohti kaukana heidän edellään, puolitiessä heidän kohdaltaan kaupunkiin. Hetkisen he tarkastelivat pisteitä hievahtamatta. Sitten Carthoris varmistuneena lähti kiitämään eteenpäin vinhaa juoksua Kar Komakin seuratessa häntä niin nopeasti kuin voi.
Heliumilainen päästeli huutoja kiinnittääkseen neidon huomion itseensä, ja pian hän ilokseen näkikin Thuvian kääntyvän katsomaan häntä kohti. Neidon kupeella seisoi iso banth, silmäillen lähestyvää miestä korvat pystyssä.
Vielä ei Ptarthin Thuvia ollut voinut tuntea Carthorisia, mutta varmaankin hän arvasi ken tulija oli, sillä hän odotti osoittamatta vähääkään pelkoa.
Äkkiä nuorukainen näki neitosen viittaavan hänen ohitseen luoteista kohti. Hidastuttamatta juoksuaan hän käänsi katseensa osoitettuun suuntaan.
Vain puolen kilometrin päässä ratsasti parikymmentä hurjaa vihreätä sotilasta valtavilla thoateillaan täyttä neliä häntä kohti paksun sammalen tukahduttaessa kaiken melun.
Heistä oikealle oli Kar Komak alastomana ja aseettomana, mutta silti uljaasti juosten Carthorisiin päin ja päästellen varoitushuutoja, ikäänkuin hänkin olisi vasta aivan äsken havainnut äänettömän, uhkaavan ryhmän, joka keihäät tanassa ja pitkät miekat paljaina kiiti niin nopeasti eteenpäin.