The Project Gutenberg eBook ofThuvia, Marsin neitoThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Thuvia, Marsin neitoAuthor: Edgar Rice BurroughsTranslator: Alpo KupiainenRelease date: March 8, 2022 [eBook #67588]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Arvi A. Karisto Oy, 1923Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK THUVIA, MARSIN NEITO ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Thuvia, Marsin neitoAuthor: Edgar Rice BurroughsTranslator: Alpo KupiainenRelease date: March 8, 2022 [eBook #67588]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Arvi A. Karisto Oy, 1923Credits: Tapio Riikonen
Title: Thuvia, Marsin neito
Author: Edgar Rice BurroughsTranslator: Alpo Kupiainen
Author: Edgar Rice Burroughs
Translator: Alpo Kupiainen
Release date: March 8, 2022 [eBook #67588]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Original publication: Finland: Arvi A. Karisto Oy, 1923
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK THUVIA, MARSIN NEITO ***
Kirj.
Edgar Rice Burroughs
Englanninkielestä suomentanut
Alpo Kupiainen
Kariston nuorisonkirjoja 49
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1923.
1. Carthoris ja Thuvia.II. Orjuuteen.III. Kavallus.IV. Vihreän Miehen Vankina.V. Vaalea rotu.VI. Lotharin jeaddak.VII. Jousimies-aaveet.VIII. Tuomiosali.IX. Taistelu tasangolla.X. Kar Korak, jousimies.XI. Vihreätä Kansaa ja Valkeita Apinoita.XII. Dusarin pelastamiseksi.XIII. Turjun, urhea Panthan.XIV. Kulak Titoin uhraus.Mars-romaaneissa käytettyjen nimien ja erikoissanojen luettelo.
Carthoris ja Thuvia
Jättiläismäisen, upeakukkaisen pimalian juurella istui nainen jykevällä, kiiltäväksi hiotulla ersitepenkillä. Hän naputti siroa, sandaalin suojaamaa jalkaansa kärsimättömästi jalokivillä siroiteltuun käytävään, joka kiemurteli komeiden sorapuspuiden varjossa, halkoen Ptarthin jeddakin Thuvan Dihnin kuninkaallisen puiston tulipunaista nurmikkoa, kun mustatukkainen, punaihoinen sotilas kumartui syvälle häntä kohti kuiskaten kiihkeitä sanoja hänen korvaansa.
"Oi, Ptarthin Thuvia", huohotti mies, "sinä pysyt kylmänä huolimatta liekehtivästä rakkaudestani, jonka hehku jäytää sydäntäni! Tuo kova ja kylmä, kolmin kerroin onnellinen ersitepenkki, joka kannattaa jumalaista, kuihtumattoman ihanaa olentoasi, ei ole yhtään kovempi, ei vähääkään kylmempi kuin sinun sydämesi! Sano, oi Ptarthin Thuvia, saanhan vielä toivoa — että vaikka et nyt minua rakasta, niin tuonnempana, tulevaisuudessa, prinsessani, minä —"
Neitonen hypähti seisomaan huudahtaen hämmästyksestä ja suuttumuksesta. Hän kohotti ylväästi jalomuotoista päätään oikaisten hienohipiäisen punaisen niskansa. Tummat silmät sinkauttivat mieheen vihaisen katseen.
"Unohdat ympäristösi ja Barsoomin tapojen vaatimukset, Astok", lausui hän. "En ole antanut sinulle lupaa puhutella Thuvan Dihnin tytärtä tuolla tavalla, etkä myöskään ole taistelemalla hankkinut sellaista oikeutta."
Mies ojensi äkkiä kätensä ja tarttui häntä käsivarteen.
"Sinusta tulee prinsessani!" huudahti Astok. "Kautta Issuksen poven, sinusta tulee, eikä, yksikään muu mies pääse Astokin, Dusarin prinssin, ja hänen sydämensä lemmityn väliin. Jos joku on pyrkimässä, niin ilmoita vain minulle hänen nimensä, ja minä halkaisen hänen rintansa ja heitän hänen saastaisen sydämensä kuivuneiden merien pohjilla harhaileville villeille kaloteille!"
Kun neitonen tunsi miehen käden kosketuksen ihossaan, kävivät hänen kuparin väriset poskensa kalmankalpeiksi, sillä Marsin hoveissa pidetään hallitsijaperheiden naisia melkeinpä pyhinä. Dusarin prinssi Astokin teko oli pyhyyden häpäisemistä. Ptarthin Thuvian silmistä ei kuvastunut vähääkään pelkoa, vaan yksinomaan miehen käyttäytymisen ja siitä mahdollisesti koituvien seurauksien herättämää kauhua.
"Päästä minut irti!" Neidon ääni oli tasainen ja jääkylmä. Mies mumisi sekavasti ja veti häntä raa’asti lähemmäksi itseään.
"Päästä irti!" toisti tyttö kiivaasti. "Muuten kutsun vartiosotilaita, ja Dusarin prinssi tietää, mitä se merkitsee."
Astok kietoi nopeasti kätensä hänen olkapäittensä ympäri ja koetti vetää hänen kasvojaan puoleensa. Hieman huudahtaen Thuvia löi häntä vasten suuta vapaassa kädessään olevalla paksulla rannerenkaalla.
"Kalot!" kirkui hän ja huusi sitten: "Vahdit! Vahdit! Joutukaa Ptarthin prinsessan turvaksi!"
Hänen huutonsa johdosta meni tulipunaisen nurmikon poikki toistakymmentä vartiosotilasta, joiden paljastetut pitkät miekat välkkyivät auringonpaisteessa ja aseet kalahtelivat nahkaisten varustusten metalliosia vasten, samalla kun he päästivät kumeita, raivoisia kiljahduksia nähdessään, mitä oli tekeillä.
Mutta ennenkuin he olivat ennättäneet kuninkaallisen puiston puoliväliin, kiitäessään rimpuilevaa neitoa pitelevää Dusarin Astokia kohti, ilmestyi näyttämölle uusi henkilö, joka hypähti lähellä olevaa kultaista suihkukaivoa reunustavasta tuuheasta lehvistöstä. Hän oli solakka, ryhdikäs nuorukainen, jolla oli musta tukka ja terävät, harmaat silmät, leveät hartiat, hoikat vyötäiset, sorea, sotilaallinen vartalo. Hänen ihossaan oli vain heikko vivahdus kuparinväriä, joka erottaa Marsin punaiset ihmiset tämän kuolevan taivaankappaleen muista roduista. Hän oli punaisten barsoomilaisten kaltainen, mutta erilaisuus oli kuitenkin selvä, vieläkin suurempi kuin vaaleasta ihosta ja harmaista silmistä johtuva.
Jo hänen liikkeensäkin olivat toisenlaisia kuin heidän. Hän saapui pitkin harppauksin, kiitäen sellaista vauhtia, että vahtisotilaiden nopeus oli siihen verrattuna mitättömän hidasta.
Kun nuori sotilas ehti Astokin luokse, puristi tämä yhä Thuviaa ranteesta. Tulija ei haaskannut aikaa, vaan virkkoi vain yhden sanan.
"Kalot!" hän sähähti, ja sitten sattui hänen nyrkkinsä toisen miehen leukaan. Mies lennähti ilmaan ja sinkoutui yhdessä sykkyrässä ersitepenkin vierellä olevaan pimaliapensaikkoon.
Pelastaja kääntyi neitoon päin. "Kaor, Ptarthin Thuvia!" hän huudahti."Kohtalo näkyy satuttaneen vierailuni hyvään aikaan."
"Kaor, Heliumin Carthoris!" vastasi prinsessa nuorukaisen tervehdykseen. "Mitäpä muuta olisi voinut odottaakaan sellaisen isän pojalta?"
Nuori mies kumarsi päätään hyvillään isäänsä, John Carteria, Marsin sotavaltiasta, kehuvista sanoista. Samassa saapuivat paikalle juoksusta läähättävät vahtisotilaat ja Dusarin prinssi, jonka suusta vuoti verta, ryömi miekka kädessä esille pimaliatiheiköstä.
Astok olisi tahtonut heti käydä Dejah Thorisin pojan kanssa taisteluun elämästä ja kuolemasta, mutta vahtisotilaat piirittivät hänet, estäen hänen aikeensa, vaikka oli ilmeisen selvää, että mikään ei olisi ollut sen mieluisempaa Heliumin Carthorisista.
"Lausu vain sana, Ptarthin Thuvia!" rukoili viimeksi mainittu. "Minusta olisi mitä suurin nautinto antaa tuolle vintiölle ansaittu rangaistus."
"Se ei käy päinsä", vastasi neito. "Tosin hänellä ei enää ole minkäänlaista oikeutta vaatia minulta ystävällistä kohtelua, mutta hän on joka tapauksessa jeddakin, isäni, vieras, ja vain jeddak saa vaatia hänet tilille surkean kehnosta käyttäytymisestään."
"Kuten tahdot, Thuvia", sanoi heliumilainen. "Mutta tuonnempana hänen on vastattava myöskin Carthorisille, Heliumin prinssille, tästä isäni ystävän tytärtä kohdanneesta loukkauksesta." Hänen puhuessaan osoitti kuitenkin hänen silmistään hehkuva tuli, että hänellä oli myöskin lähempi, hellempi syy pyrkiäkseen Barsoomin ihanan tyttären suojelijaksi.
Neitosen pehmeille, silkinhienoille poskille kohosi tummempi väri, ja Astokin, Dusarin prinssin, katse synkkeni kun hän näki molempien toisten välillä liikkuvat lausumattomat ajatukset.
"Ja sinun minulle!" ärähti hän Carthorisille vastaukseksi nuorukaisen taisteluhaasteeseen.
Astok oli edelleen vahtisotilaiden ympäröimä. Näitä komentavan nuoren upseerin asema oli vaikea. Hänen vankinsa oli mahtavan jeddakin poika, Thuvan Dihnin vieras — vielä aivan äsken kunnioitettu vieras, jolle hallitsija oli runsaasti osoittanut suosiotaan. Hänen väkivaltaisen pidättämisensä täytyisi johtaa sotaan, ja hän oli kuitenkin tehnyt sellaista, mikä ptarthilaisen sotilaan silmissä ansaitsi kuolemanrangaistuksen.
Nuori mies empi. Hän katsahti prinsessaan. Myöskin tämä käsitti, kuinka suuri merkitys seuraavan hetken menettelyllä oli. Useita vuosia oli rauha vallinnut Dusarin ja Ptarthin välillä. Näiden maiden isot kauppalaivat olivat säännöllisesti purjehtineet edestakaisin molempien kansojen suurkaupunkien väliä. Parhaillaankin näkyi korkealla ilmassa jeddakin palatsin kullasta välkkyvän, tulipunaisen kupukaton kohdalla valtava, jättiläiskokoinen rahtilaiva, joka lähti ylväästi lentämään Barsoomin ohuen ilman halki länteen päin, Dusaria kohti.
Yhdellä sanalla hän saattaisi syöstä nämä kaksi mahtavaa kansaa veriseen sotaan, jossa niiden uljain veri vuotaisi ja ne menettäisivät äärettömät varansa, jääden turvattomina alttiiksi kateellisten, heikompien naapureittensa hyökkäyksille ja ainakin kuivuneiden merenpohjien villien vihreiden laumojen saaliiksi.
Hänen ratkaisuunsa ei vaikuttanut pelko, sillä siitä Marsin lapset harvoin tietävät mitään. Thuvian päätöksen saneli pikemminkin vastuunalaisuus, jota hän, jeddakin tytär, tunsi kansansa menestyksestä.
"Kutsuin teitä, padwar", puhutteli hän vartiosotilaiden päällikköä, "suojelemaan prinsessaanne ja turvaamaan rauhaa, jota ei saa loukata jeddakin kuninkaallisessa puistossa. Siinä kaikki. Te saatatte minut palatsiin, ja Heliumin prinssi tulee seurassani."
Sitten hän kääntyi ympäri vilkaisemattakaan Astokiin, tarttui Carthorisin ojennettuun käteen ja lähti verkkaisesti astelemaan isoa, upeata marmorirakennusta kohti, jossa Ptarthin hallitsija ja hänen loistava hovinsa majailivat. Vartiosotilaat marssivat rivissä kahden puolen heitä. Täten Ptarthin Thuvia osasi selviytyä pulasta tarvitsematta turvautua isänsä kuninkaallisen vieraan väkivaltaiseen pidättämiseen ja erottaen samalla molemmat prinssit, jotka muuten olisivat olleet toistensa kurkussa heti hänen ja vahtisotilaiden poistuttua.
Astok jäi seisomaan pimaliapensaiden vierelle. Silmät supistuneina pelkiksi raoiksi, jotka säkenöivät vihaisesti rypistyneiden kulmien alta, hän katseli poistuvia. Siellä meni nainen, joka oli herättänyt hänen luontonsa rajuimmat intohimot, ja mies, jota hän nyt piti rakkautensa täyttymisen ainoana esteenä.
Kun menijät katosivat rakennukseen, kohautti Astok olkapäitään, päästi hiljaisen kirouksen ja asteli puiston halki palatsin toista siipeä kohti, johon hänet seurueineen oli majoitettu.
Samana iltana hän sanoi Thuvan Dihnille muodolliset jäähyväiset, ja vaikkakaan puistossa sattuneesta kohtauksesta ei mainittu mitään, näkyi jeddakin kohteliaan kylmistä ilmeistä kuitenkin selvästi, että vain hallitsijan hovissa noudatettavat vierasystävälliset tavat estivät häntä tuomasta ilmi halveksimistaan Dusarin prinssiä kohtaan.
Carthoris ei ollut saapuvilla jäähyväisjuhlallisuuksissa eikä myöskään Thuvia. Kaikki kävi niin jäykästi ja muodollisesti kuin vain hovimenojen mukaan oli mahdollista ja kun viimeinen dusarilainen oli kiivennyt laidan yli taistelulaivaan, joka oli tuonut seurueen tälle onnettomalle vierailulle Ptarthin hoviin, ja valtava tuhoväline oli hitaasti kohonnut lentoasemalta ilmoille, kuulosti Thuvan Dihnin ääni huojentuneelta hänen puhutellessaan erästä upseeriaan, lausuen tälle käskyn, jolla ei ollut mitään yhteyttä kaikkien mieliä tuntikausia voimakkaimmin liikuttaneen asian kanssa.
Mutta eikö yhteyttä sittenkin ollut?
"Ilmoita prinssi Sovanille", määräsi jeddak, "tahtomme, että tänä aamuna Kaoliin lähtenyt laivasto on kutsuttava takaisin risteilemään Ptarthin länsipuolella!"
Samaan aikaan, kun sotalaiva, jolla Astok palasi isänsä hoviin, kääntyi länttä kohti, istui Ptarthin Thuvia samalla penkillä, jolla Dusarin prinssi oli häntä loukannut, ja tarkkaili aluksen tuikkivia valoja, jotka edetessään kävivät yhä pienemmiksi. Hänen vieressään oli Carthoris. Lähempi kuu valaisi istujoita kirkkaasti. Nuorukaisen silmät eivät olleet tähdätyt taistelulaivan kaukana häämöttävään runkoon, vaan sivulta neidon ylöspäin kääntyneihin kasvoihin.
"Thuvia", kuiskasi Carthoris.
Neitonen kääntyi katsomaan häntä silmiin. Carthoris hapuili hänen kättään, mutta hän veti kätensä lempeästi pois.
"Ptarthin Thuvia, minä rakastan sinua!" huudahti nuori sotilas. "Sano, eihän se loukkaa sinua!"
Thuvia pudisti päätään alakuloisesti. "Heliumin Carthorisin rakkaus", hän virkkoi koruttomasti, "ei voi olla muuta kuin kunniaksi kelle naiselle hyvänsä; mutta sinä, ystäväni, et saa puhua minulle tunteestasi, johon en voi vastata."
Nuorukainen nousi hitaasti seisomaan. Hänen silmänsä menivät hämmästyksestä levälleen. Heliumin prinssin mieleen ei ollut juolahtanutkaan, että Ptarthin Thuvia saattaisi rakastaa jotakuta toista.
"Entä Kadabrassa!" hän kuohahti. "Ja sittemmin täällä isäsi hovissa! Oletko millään tavoin, Ptarthin Thuvia, varoittanut minua, osoittanut minulle, ettet voi vastata rakkauteeni?"
"Olenko sitten, Heliumin Carthoris", vastasi neito, "millään tavoin antanut sinulle aihetta uskoa, että olen tuntenut vastarakkautta?"
Carthoris vaikeni hetkeksi mietteissään. Sitten hän pudisti päätään. "Et, Thuvia, se on totta. Mutta olisin kuitenkin voinut vannoa, että rakastit minua. Ja epäilemättä olet hyvin tietänyt, kuinka lähellä jumaloimista rakkauteni sinua kohtaan on ollut."
"Rakastatko häntä, Ptarthin Thuvia?"
"Minut on hänelle luvattu", vastasi tämä koruttomasti.
Carthoris ei tiukannut häneltä tarkempaa selitystä; "Hänen sukunsa on Barsoomin jaloimpia, ja hän on mainio miekkamies", hän virkahti mietteissään. "Isäni ystävä ja minun ystäväni. Toivoisinpa, että hän olisi ollut joku toinen!" mumisi hän melkein rajusti. Neito ei ilmaissut ajatuksiaan. Hän säläsi ne kasvojensa ilmeillä. Niissä näkyi vain hieno surumielisyyden varjo, joka saattoi johtua säälistä Carthorisia, häntä itseään tai heitä molempia kohtaan.
Heliumin Carthoris ei udellut sen syytä, vaikka huomasikin sen, sillä hän oli vilpittömän uskollinen Kulan Tithiä kohtaan, kuten virginialaisen John Carterin pojan tulikin olla ystävää kohtaan, niin pettämättömän uskollinen, ettei kukaan voinut olla sen luotettavampi ystävä.
Hän kohotti huulilleen jalokivillä päällystetyn kappaleen neidon suurenmoisen komeista varuksista.
"Toivotan onnea ja kunniaa Kulan Tithille ja hänen osakseen suodulle rajattoman arvokkaalle helmelle", hän lausui, ja vaikka hänen äänensä olikin käheä, oli siinä kuitenkin teeskentelemätön kaiku. "Kerroin sinulle, Thuvia, rakastavani sinua, ennenkuin tiesin, että olit luvattu toiselle. En saa sanoa sitä uudestaan, mutta olen iloinen siitä, että tiedät sen, sillä se ei voi vähimmässäkään määrin loukata, ei sinua, ei Kulan Tithiä eikä minua. Rakkauteni on sellainen, että se ulottuu Kulan Tithiinkin — jos sinä häntä rakastat." Hänen sanansa kuulostivat melkein kysymykseltä.
"Olen hänelle luvattu", selitti Thuvia taaskin.
Carthoris vetäytyi hitaasti taaksepäin ja nosti kätensä sydämelleen tarttuen toisella pitkän miekkansa nuppiin.
"Nämä ovat sinun — aina", hän virkkoi. Vähän ajan kuluttua hän oli poistunut palatsiin ja kadonnut neidon näkymästä.
Jos hän olisi heti tullut takaisin, niin hän olisi tavannut Thuvian pitkällään ersitepenkillä kasvot käsien peitossa. Itkikö hän? Ketään ei ollut näkemässä.
Heliumin Carthoris oli sinä päivänä saapunut isänsä ystävän hoviin aivan aavistamatta. Hän oli tullut yksin pienellä lentokoneella varmana ystävällisestä vastaanotosta, joka häntä aina odotti Ptarthissa. Kun ei ollut pidetty muodollisia tervetuliaisia, ei myöskään tarvittu muodollisia jäähyväisiä hänen lähtiessään.
Thuvan Dihnille hän selitti olleensa vain koettamassa erästä lentokoneensa uutta laitetta — omaa keksintöään — älykästä parannusta marsilaisten tavalliseen ilmailukompassiin, joka kerran asetettuna määrättyyn suuntaan osoittaa jatkuvasti sitä kohti, niin että lentäjän tarvitsee vain aina pitää aluksensa keula kompassin neulan osoittamassa suunnassa päästäkseen lyhyintä tietä haluamaansa Barsoomin kohtaan.
Carthorisin keksimä parannus oli apukoje, joka automaattisesti ohjasi alusta kompassin suuntaan ja lentokoneen saavuttua kompassin asetuskohdan yläpuolelle pysäytti sen ja antoi sen taaskin automaattisesti laskeutua maahan.
"Tämän keksinnön tuottama hyöty on ilmeisen selvä", huomautti Carthoris Thuvan Dihnille, joka oli saattanut häntä palatsin katolla olevalle lentoasemalle tarkastaakseen kompassia ja sanoakseen jäähyväiset nuorelle ystävälleen, kymmenkunta hoviupseeria ja useita kamaripalvelijoita tunkeili jeddakin ja tämän vieraan takana innokkaasti kuunnellen keskustelua — yksi palvelijoista niin innokkaasti, että hän sai kahdesti nuhteita eräältä ylimykseltä tungettelevaisuutensa tähden, kun hän työntäytyi itseänsä ylempien eteen nähdäkseen "itsetoimivan määräkompassin" — kuten kojetta nimitettiin — monimutkaisen koneiston.
"Olettakaamme esimerkiksi", jatkoi Carthoris, "että minun on lähdettävä koko yön kestävälle matkalle, kuten tänä iltana. Silloin asetan tämän oikeanpuolisen, Barsoomin itäistä pallonpuoliskoa esittävän ympyrän osoittajan täsmälleen Heliumin pituus- ja leveysasteen kohdalle. Sitten panen koneen käyntiin, kääriydyn vuodesilkkeihini ja -turkiksiin! ja kiidän ilmassa Heliumia kohti, varmasti tietäen, että määrätunnilla laskeudun hiljalleen oman palatsini katolla olevalle lentoasemalle, nukunpa sitten yhä tai olen hereillä."
"Jollet", huomautti Thuvan Dihn, "ole sitä ennen sattunut törmäämään yhteen jonkun toisen yölentäjän kanssa."
Carthoris hymyili. "Siitä ei ole vaaraa", hän vastasi. "Katsos tänne", hän osoitti erästä määräkompassin oikealla puolella olevaa laitetta. "Tämä on 'törmäystenvälttäjäni', kuten sitä nimitän. Näkyvissä oleva osa on vipu, joka panee koneiston toimimaan. Koje itse on kannen alla ja se on kytketty sekä ohjauslaitteeseen että korkeudenmäärääjään.
"Se on perin yksinkertainen, vain radiumgeneraattori, josta lähtee radioaktiivisia säteitä kaikkiin suuntiin noin sadan metrin päähän lentokoneesta. Jos nämä voimasäteet kohtaavat jollakin suunnalla esteen, tuntuu häiriö heti herkässä vastaanottokoneistossa, josta vaikutus heti siirtyy erääseen magneettilaitteeseen. Tämä vuorostaan vaikuttaa ohjauskoneistoon, niin että aluksen keula kääntyy poispäin esteestä, kunnes viimeksimainittu joutuu koneen radioaktiivisen kentän ulkopuolelle, minkäjälkeen alus jälleen ohjautuu alkuperäiseen suuntaan. Jos häiritsevä esine lähenisi takaapäin, kuten esimerkiksi nopeamman lentokoneen tavoittaessa minua, niin koneisto vaikuttaa nopeudenmäärääjään ja ohjauslaitteeseen, joten alukseni lähtee kiitämään nopeammin, samalla joko kohoten tai laskeutuen sen mukaan, onko lähestyvä lentokone sitä ylempänä vai alempana.
"Vaikeissa tapauksissa, kun esteitä on useita tahi sellaista, että keula kääntyy enemmän kuin neljäkymmentäviisi astetta johonkin suuntaan tai kun alus on saapunut perille ja painunut sadan metrin päähän maasta, seisauttaa koneisto aluksen täydelleen, samalla kilisyttäen äänekkään hälytyksen, joka heti herättää lentäjän. Kuten näette, olen edeltäkäsin ottanut huomioon melkein kaikki mahdolliset tapaukset."
Thuvan Dihn hymyili hyväksyvästi silmäillessään ihmeteltävää kojetta. Tunkeileva palvelija työntyi melkein alukseen kiinni. Hänen silmänsä olivat supistuneet kalpeiksi raoiksi.
"Kaikki muut paitsi yhtä", tokaisi hän.
Ylimykset katsahtivat häneen hämmästyneinä, ja yksi heistä tarttui kovakouraisesti miehen olkapäähän tyrkätäkseen hänet takaisin hänelle kuuluvalle paikalle. Carthoris kohotti kättään.
"Maltahan!" hän kehoitti. "Antaapa kuulua, mitä miehellä on sanomista — ei mikään kuolevaisten luoma laite ole täydellinen. Kenties hän on havainnut jonkun puutteen, joka on hyvä heti tuntea. Suu puhtaaksi, veikkonen! Mika tapaus on minulta jäänyt huomaamatta?"
Vasta puhuessaan Carthoris kiinnitti huomionsa palvelijaan. Tämä oli jättiläiskokoinen mies, sirorakenteinen kuten kaikki Marsin punaisen rodun ihmiset. Mutta hänen huulensa olivat ohuet ja julmat, ja toisen posken yli ulottui himmeä, vaalea miekan arpi ohimosta suupieleen.
"Anna tulla!" hoputti Heliumin prinssi. "Anna tulla!"
Mies empi. Ilmeisesti hän katui maltittomuuttaan, joka oli kohdistanut häneen kaikkien uteliaat katseet. Mutta oivaltaen, ettei muuta neuvoa ollut, hän vihdoin puhkesi puhumaan.
"Vihollinen saattaisi hypistellä sitä", hän sanoi.
Carthoris veti nahkaisesta repustaan pienen avaimen.
"Katsoppa tätä!" hän virkkoi, ojentaen sen miehelle. "Jos tunnet lukkoja vähääkään, niin tiedät, että siihen koneistoon, jonka tämä avaa, eivät tiirikat pysty. Se suojaa koneiston tärkeät osat petolliselta peukaloimiselta. Ilman sitä vihollisen on puolittain turmeltava koko vehje, niin että hänen jälkensä huomaa jo ohimennen vilkaistessaan."
Palvelija otti avaimen ja silmäili sitä ymmärtävästi. Ojentaessaan sitä takaisin Carthorisille hän pudotti sen marmorilattialle. Pyörähtäessään etsimään kiiltävää esinettä hän sijoitti sandaalinsa sen päälle, astahtaen koko painollaan avainta peittävälle jalalleen. Sitten hän peräytyi, huudahti muka ilosta löydettyään avaimen, kumartui, otti sen lattialta ja ojensi sen heliumilaiselle. Senjälkeen hän vetäytyi paikalleen ylimysten taakse ja oli pian unohdettu.
Hetkistä myöhemmin Carthoris oli sanonut jäähyväiset Thuvan Dihnille ja tämän ylimyksille ja sytytettyään lentokoneensa valot kohonnut Marsin öiseen, tähtikirkkaaseen ilmaan.
Orjuuteen
Kun Ptarthin hallitsija laskeutui hovilaistensa saattamana palatsinsa katolla olevalta lentoasemalta, sijoittuivat palvelijat paikoilleen kuninkaallisten tai ylimyksellisten isäntiensä taakse. Toisten selän takana viivytteli heistä yksi viimeiseksi. Muiden poistuttua hän kumartui vikkelästi, päästi sandaalin oikeasta jalastaan ja pisti sen reppuunsa.
Kun jeddak seurueen saavuttua palatsin asuinkerroksiin antoi sille hajaantumismerkin, ei kukaan pannut merkille sitä seikkaa, ettei tunkeileva palvelija, joka Heliumin prinssin lähtiessä oli herättänyt niin paljon huomiota, enää ollut muiden palvelijoiden joukossa.
Kenellekään ei ollut johtunut mieleen kysäistä, kenen seurueeseen hän kuului, sillä marsilaisylimyksillä on runsaasti palvelijoita, joita vilisee kaikkialla täyttämässä isäntiensä päähänpistoja. Oudot kasvot tuskin herättävät senvuoksi kenessäkään minkäänlaisia arveluja. Sitä seikkaa, että joku henkilö on päässyt palatsin muurien sisälle, pidetään riittävänä todistuksena hänen ehdottomasta uskollisuudestaan jeddakia kohtaan, sillä jokaisesta, joka pyrkii hoviylimysten palvelukseen, otetaan perin tarkka selko.
Se on hyvä tapa, ja siitä luovutaan vain kohteliaisuussyistä ystävällisissä suhteissa olevien ulkovaltojen hallitsijasukuihin kuuluvien, vierailemaan saapuvien henkilöiden seurueihin nähden.
Seuraava aamu oli jo pitkälle kulunut, kun jättiläiskokoinen palvelija, jonka varustuksissa oli erään korkea-arvoisen ptarthilaisylimyksen merkit, asteli palatsin portista kaupungille. Hän käveli ripeästi leveitä katuja, kunnes oli joutunut ylimysten alueen ulkopuolelle kauppakortteleihin. Siellä hän meni upeaan rakennukseen, joka solakkana kohosi taivasta kohti ja jonka ulkoseinät oli koristettu siroilla korkokuvilla ja monimutkaisilla mosaikeilla.
Rakennus oli Rauhan palatsi, jossa ulkovaltojen edustajat majailivat, tahi oikeammin, jossa niiden lähetystöt sijaitsivat, sillä itse ministerit asuivat uhkeissa palatseissa ylimysten kaupunginosassa.
Mies tiedusti Dusarin lähetystöä. Hänen astuessaan ovesta nousi eräs virkailija kysyvännäköisenä paikaltaan ja kuultuaan, että tulija pyrki ministerin puheille, kysyi hänen suosituksiaan. Vieras irroitti olkavarrestaan yksinkertaisen metallirenkaan, näytti sen sisäpinnassa olevaa kirjoitusta ja kuiskasi virkailijan korvaan sanan tai pari.
Viimeksimainitulta menivät silmät pystyyn, ja hänen käytöksensä muuttui heti alamaisen kohteliaaksi. Kumartaen hän kehoitti muukalaista istumaan ja kiiruhti rengas kädessään sisähuoneeseen. Hetkisen kuluttua hän ilmestyi jälleen ja opasti puheillepyrkijän ministerin luokse.
Nämä kaksi keskustelivat kahden kesken ison aikaa, ja kun kookas palvelija tuli taaskin näkyville viraston sisähuoneesta, väikkyi hänen kasvoillaan pahaenteinen, tyytyväinen myhäily. Rauhan palatsista hän riensi suoraa päätä Dusarin ministerin palatsiin.
Saman päivän iltana lähti viimeksimainitun palatsin katolta kaksi nopeakulkuista lentokonetta. Toinen kiiti huimaa vauhtia Heliumia kohti, toinen — —
Ptarthin Thuvia oli tavanmukaisella iltakävelyllään isänsä palatsin puistossa ennen maatamenoaan. Hän oli kietonut silkki- ja turkisvaippansa ympärilleen, sillä Marsissa on ilma heti koleata, kun aurinko on painunut länteen taivaanrannan taakse.
Neidon ajatukset siirtyivät pian tapahtuvasta avioliitosta, joka tekisi hänestä Kaolin hallitsijattaren, soreaan heliumilaisnuorukaiseen, joka edellisenä päivänä oli laskenut sydämensä hänen jalkojensa juureen.
Olisi vaikea sanoa, sääli vaiko murhe synkistytti hänen kasvojaan, kun hän silmäili eteläistä taivasta, jonne hän edellisenä iltana oli nähnyt nuorukaisen lentokoneen häipyvän.
Samoin on mahdotonta arvata hänen tunteitaan, kun hän havaitsi juuri siltä suunnalta lähenevän lentokoneen tulet, joka kiiti nopeasti puistoa kohti ikäänkuin prinsessan ajatuksien voiman vetämänä.
Alus kaarsi palatsin kohdalla alemmaksi, niin että hänestä näytti varmalta, että se leijaili valmistautuen laskeutumaan.
Äkkiä välähti sen keulasta voimakas, alaspäin suunnattu valosuihku. Se valaisi lyhyen tuokion lentoasemaa, että ptarthilaiset vahtisotilaat näkyivät selvästi ja heidän upeiden varustustensa jalokivet välkkyivät ja liekehtivät.
Sitten huikaiseva juova alkoi liikkua, hipoi kiiltäviä kupukattoja ja siroja minaretteja, siirtyi pihaan, puistoon ja puutarhaan ja pysähtyi vihdoin valaisemaan ersitepenkkiä ja neitoa, joka seisoi sen vieressä kasvot käännettyinä ylöspäin lentokonetta kohti.
Valonheittäjän sädekimppu kohdistui Ptarthin Thuviaan vain hetkisen aikaa, sitten se sammui äkkiä, kuten oli syttynytkin. Alus jatkoi lentoaan hänen ylitseen kadoten palatsin alueella kasvavien korkeiden skeelpuiden taakse.
Neito seisoi jonkun aikaa paikallaan. Hän taivutti vain päänsä kumaraan ja loi silmänsä maahan mietteissään.
Kuka muu se olisi voinut olla kuin Carthoris? Hän koetti olla vihainen siitä, että tämä oli palannut tällä tavoin vakoilemaan häntä; mutta hänen oli vaikea suuttua Heliumin nuoreen prinssiin.
Mikä hullu päähänpisto oli voinut saada nuorukaisen näin polkemaan kansainvälisiä tapoja? Vähäisemmistäkin syistä oli syttynyt sota suurvaltojen välille.
Prinsessana hän oli loukkautunut ja kiukuissaan — mutta entä naisena?
Entä vahtisotilaat — mitä he tekivät? Ilmeisesti hekin olivat muukalaisen kuulumattoman käyttäytymisen johdosta ällistyneet siihen määrin, etteivät he edes olleet tiedustaneet aluksen aikomuksia. Mutta pian kävi selväksi, etteivät he aikoneet jättää tapahtumaa ilman muuta, ottamatta selkoa lentäjästä, sillä lentoasemalta alkoi kuulua moottorien surina ja solakka vahtialus sujahti nopeasti ilmaan.
Thuvia tarkkasi sitä sen kiitäessä vinhasti itää kohti. Myöskin toiset silmät tähystivät sen lentoa.
Skeelpuiden tummassa varjossa, lehväkatoksen peittämässä leveässä kujassa seisoi lentokone paikoillaan ilmassa lähes neljän metrin korkeudella maasta. Sen kannelta pidettiin vahtialuksen valonheittäjän kauas valaisevaa sädekimppua tarkasti silmällä. Varjossa olevasta lentokoneesta oli kaikki valot sammutettu. Sen kannella vallitsi haudanhiljaisuus. Sen miehistö, puoli tusinaa punaisia sotilaita, tarkasteli vahtialuksen etäisyyteen häipyviä valoja.
"Esi-isäimme henget ovat tänä iltana kanssamme", virkahti heistä yksi hiljaa.
"Kaikki käy kuin rasvattu", huomautti eräs toinen. "Vahdit menettelivät aivan kuten prinssi ennusti."
Ensiksi puhunut mies kääntyi ohjauspöydän ääressä kyyröttävän miehen puoleen.
"Nyt!" hän kuiskasi. Muuta komennusta ei kuulunut. Jokaiselle aluksessa olevalle miehelle oli ilmeisesti edeltäpäin teroitettu mieleen tämän illan tehtävät yksityiskohtaisesti ja tarkoin. Äänettömästi lipui pimeä alus synkän ja hiljaisen lehtikatoksen alta.
Itään päin katseleva Ptarthin Thuvia näki tumman täplän tummaa lehvätaustaa vasten, kun alus kohosi tukipatsailla vahvistetun puiston muurin ylitse. Hän näki häämöttävän varjon liukuvan keveästi tulipunaiselle nurmikolle.
Hän tiesi, että tällä tavoin saapuvilla ihmisillä ei voinut olla rehelliset aikomukset. Mutta sittenkään hän ei huutanut hälyttääkseen lähellä olevia vahtisotilaita eikä myöskään paennut palatsin turvaan.
Minkä tähden?
Voin mielessäni nähdä, kuinka hän kohauttaa somia olkapäitään lausuessaan naisen ikivanhan, yleismaailmallisen vastauksen: "Sentähden!"
Tuskin oli alus laskeutunut nurmikolle, kun sen kannelta hypähti neljä miestä maahan. He juoksivat neidon luokse.
Vieläkään hän ei osoittanut minkäänlaista hätäytymisen merkkiä, seisoi vain paikallaan ikäänkuin hypnotisoituna. Vai odottiko hän kenties mieluista kohtausta?
Hän ei liikahtanut, ennenkuin miehet olivat aivan likellä häntä. Silloin pilkisti lähempi kuu ympäröivien puiden takaa, valaen puistoon hopeista hohdettaan ja valaisten tulijoiden kasvot.
Ptarthin Thuvia näki edessään vain muukalaisia — dusarilaisiin varustuksiin puettuja sotilaita. Nyt hänet valtasi pelko, mutta liian myöhään!
Ennenkuin hän ennätti päästää ainoatakaan kirkaisua, oli häneen tartuttu lujin kourin. Paksu silkkivaippa kietaistiin hänen päänsä ympärille. Vankat käsivarret nostivat hänet maasta ja kantoivat hänet lentokoneen kannelle. Hän kuuli, kuinka potkurit alkoivat äkkiä surista, tunsi viiman puhaltavan ihoaan vasten ja erotti kaukaa vahtisotilaiden huutoja.
* * * * *
Etelään päin, Heliumia kohti, kiiti toinen lentoalus. Sen hytissä istui kookas punainen mies kumartuneena tarkastamaan sandaalin pehmeän anturan pohjaa. Hän mittaili tarkoilla koneilla siinä näkyvää, pienen esineen painamaa heikkoa jälkeä. Hänen vieressään olevalla paperilla oli avaimen luonnos, johon hän merkitsi mittausten tulokset.
Hymy väikkyi hänen huulillaan, kun hän sai puuhansa valmiiksi ja oikaisihe puhuttelemaan pöydän toisessa päässä odottavaa miestä.
"Mies on nero", hän puhkesi puhumaan. "Vain neron aivoissa on voinut kehittyä ajatus sellaisesta lukosta, jonka avaamiseen tämä on tarkoitettu. Kas tässä luonnos, Larok. Pane paras taitosi liikkeelle ja valmista metallista samanlainen avain!"
Lukkoseppä-sotilas kumarsi. "Ihminen ei ole luonut mitään", hän huomautti, "jota toinen ihminen ei saa hävitetyksi." Sitten hän poistui luonnos kädessään hytistä.
Päivän sarastaessa lähestyi pohjoisesta päin hitaasti liikkuva lentokone korkeita torneja, jotka ovat Heliumin kaksoiskaupunkien tuntomerkkeinä — punainen torni toisen ja keltainen sen sisarkaupungin.
Aluksen keulassa välkkyvät merkit osoittivat, että se kuului eräälle Heliumin valtakunnan rajamailla olevassa kaupungissa asustavalle pienylimykselle. Se lensi kaupungin ylitse niin verkkaisesti ja ilmeisen varmasti, ettei se herättänyt vähääkään epäilyksiä unisissa vahtisotilaissa. Näiden valvontavuoro oli päättymäisillään, eivätkä he ajatelleet juuri mitään muuta kuin heidän tilalleen saapuvien miesten tuloa.
Kaikilla Heliumin rajoilla vallitsi rauha, toimeton, veltostava rauha.Heliumilla ei ollut vihollisia. Ei tarvinnut pelätä mitään.
Hätäilemättä pyörsi lähin vartioalus ympäri ja lähestyi hitaasti muukalaista. Sen saavuttua hyvästi kuulomatkan päähän huikkasi kannella seisova upseeri saapuvalle lentokoneelle merkkihuudon.
Hilpeä "Kaor!" ja todennäköiseltä tuntuva selitys, että aluksen omistaja oli saapunut rajamailta muutamiksi päiviksi iloiseen Heliumiin huvittelemaan, riittivät selitykseksi. Vartioalus loittoni jälleen lähtien jatkamaan matkaansa. Muukalainen suuntautui julkiselle lentoasemalle, johon se laskeutui.
Samoihin aikoihin astui sen hyttiin sotilas.
"Työ on valmis, Vas Kor" hän sanoi, ojentaen pienen metallisen avaimen kookkaalle ylimykselle, joka oli juuri noussut silkki- ja turkisvuoteeltaan.
"Sepä hyvä!" huudahti viimeksimainittu. "Olet varmaankin saanut tehdä työtä koko yön."
Sotilas nyökkäsi päätään.
"Anna minulle nyt ne heliumilaiset merkit, jotka valmistit joku päivä sitten!" käski Vas Kor.
Tehtyään sen sotilas auttoi päällikköään vaihtamaan varustuksiensa komeiden, jalokivillä koristettujen merkkien sijalle tavallisen heliumilaissotilaan yksinkertaisimmat korut ja samanlaiset kotipaikkaa osoittavat merkit kuin aluksen keulassa oli.
Vas Kor söi aamiaistaan lentokoneessaan. Sitten hän meni lentolaiturille, astui hissiin, joka vei hänet nopeasti alas kadulle, missä hän pian sekaantui varhaisena aamuhetkenä jokapäiväisiin askareihinsa kiiruhtavien työläisten tungokseen.
Kadulla eivät hänen sotilastamineensa herättäneet sen enempää huomiota kuin housut New Yorkin pääkadulla Broadwaylla. Kaikki marsilaiset miehet ovat sotilaita lukuunottamatta niitä, jotka eivät jonkin ruumiinvamman tähden kykene kantamaan aseita. Kauppamies ja hänen apulaisensa ovat ammattiaan harjoittaessaan puettuja kalahtelevaan sota-asuun. Jo koulupoikana, kohta sen jälkeen kun hän on saapunut melkein täysikasvuisena maailmaan lumivalkeasta kuoresta, joka on ollut hänen suojanaan viiden pitkän kehitysvuoden aikana, marsilainen pitää kupeellaan riippuvaa miekkaa niin tähdellisenä, että hänestä olisi ulkosalle lähteminen aseettomana yhtä vastenmielistä kuin Maan pojasta olisi kaduilla kuljeksiminen ilman housuja.
Vas Korin määräpaikka oli suuremmassa Heliumissa, johon pienemmästä Heliumista on linnuntietä matkaa noin satakaksikymmentä kilometriä. Hän oli ohjannut aluksensa viimeksimainittuun kaupunkiin, koska lentopatrullit eivät siellä olleet niin valppaita ja epäluuloisia kuin sisarkaupungissa, jossa jeddakin palatsi sijaitsee.
Astellessaan tungoksen mukana pitkin puistomaista valtakatua hän sai nähdä, kuinka elämä alkoi sykkiä heräävässä marsilaisessa kaupungissa. Asuntoja, jotka yöksi oli nostettu korkealle ohuiden metallipatsaitten varaan, laskettiin hiljaa maahan. Rakennusten vierustalla olevien tulipunaisten nurmikkojen kukkien keskellä löivät lapset jo leikkejään, ja sievät naiset pilailivat hilpeästi naapureidensa kanssa poimiessaan kukkia huoneita somistaviin maljakkoihin.
Barsoomilaisten hauska tervehdyssana "kaor" kaikui muukalaisen korvissa yhtä mittaa ystävien ja naapurusten ryhtyessä uuden päivän tehtäviin.
Vas Kor oli laskenut maihin hyvästi menestyvien kauppiaiden asumassa kaupunginosassa. Kaikkialla hänen ympärillään oli merkkejä ylellisyydestä ja hyvinvoinnista. Orjia liikkui kaikkien talojen katoilla tuoden upeita silkkivaippoja ja kallisarvoisia turkiksia tuulettumaan auringonpaisteeseen. Jalokivistä säihkyviä naisia loikoili jo näin varhain makuuhuoneiden veistokoristeisilla parvekkeilla. Päivemmällä he vetäytyisivät taaskin huoneiden turviin orjien järjestettyä vuoteet ja järjestettyä silkkiuutimia suojaksi auringonsäteitä vastaan.
Avoimista ikkunoista helkkyi ihania, hilpeitä säveliä, sillä marsilaiset ovat osanneet saada hermonsa ilman vastenmielistä, yrmeätä tunnetta sopeutumaan äkilliseen siirtymiseen unesta valveillaoloon, mikä useimmille Maan asukkaille on niin kovin vaikeata.
Ilmassa kiiti pitkiä, keveitä lentoaluksia, jotka, liikkuen kukin omalla tasollaan, välittivät kaupungin sisäistä matkustajaliikettä lukuisten lentoasemien välillä. Korkealle taivasta kohti kohoavia lentoasemia on rakennettu isoja, ulkolinjoilla kulkevia matkustaja-aluksia varten. Rahtilaivoilla on omat asemansa, jotka eivät ole niin korkeita, viidenkymmenen metrin korkuisia ja siitä alaspäin. Myöskään eivät lentokoneet saa kohota eivätkä laskeutua tasolta toiselle paitsi määrätyillä, rajoitetuilla alueilla, joilla vaakasuora lentäminen on kielletty.
Katuja peittävän, lyhyeksi leikatun nurmikon yläpuolella liikkui lentokoneita yhtämittaisina, vastakkaisiin suuntiin kulkevina jonoina. Enimmäkseen ne lensivät melkein nurmikon pintaa hipoen, nousten silloin tällöin ilmaan joko päästäkseen edellään olevan, hitaamman lentäjä sivuitse tai risteyksien kohdalla, jossa pohjois-eteläisellä liikenteellä on etusija ja länsi-itäisen on kohottava sen ylitse.
Useiden talojen katoilla olevista yksityisten lentovajoista sukelsi lentokoneita liikkuvaan jonoon. Iloisia jäähyväishuudahduksia ja erojaiskehoituksia sekaantui moottorien surinaan ja kaupungin hiljaiseen hälyyn.
Mutta vaikkakin liike oli vilkasta ja lukemattomia tuhansia ihmisiä hyöri sinne tänne, oli kaupungin yleisvaikutelma kuitenkin ylellinen mukavuus ja miellyttävä meluttomuus.
Marsilaiset inhoavat räikeätä, epäsointuista hälinää. Ainoat kovat äänet, joita he voivat sietää, ovat sotainen taistelun pauhu, aseiden kalahdukset, mahtavien ilmahirviöiden yhteentörmäys. Ja ne ovatkin heistä mitä suloisinta musiikkia.
Kahden leveän kadun risteyksessä Vas Kor laskeutui kadun tasolta maanalaisen radan asemalle. Pienen aukon suulla hän maksoi kyydin määräpaikkaansa parilla himmeällä, soikealla heliumilaisella rahalla.
Aukon toisella puolella liikkui jono esineitä, jotka Maan asukkaista näyttäisivät jättiläiskokoisen tykin kartiokärkisiltä, kaksi ja puoli metriä pitkiltä ammuksilta. Ne kulkivat kaikki hitaasti peräkkäin samassa uurteessa. Puolitusinainen palveluskunta oli auttamassa matkustajia "vaunuihin" ja ohjaamassa niitä määräpaikkoihinsa.
Vas Kor meni tyhjälle vaunulle. Sen kärjessä oli osoittajalla varustettu taulu. Hän asetti osoittajan erään Suur-Heliumissa olevan aseman kohdalle, aukaisi kuperan kannen, astui sisään ja kävi pitkäkseen pehmoiselle alustalle. Virkailija sulki kannen, joka meni lukkoon heikosti kilahtaen, ja vaunu lähti verkkaisesti jatkamaan matkaansa.
Pian se automaattisesti kääntyi toiseen uurteeseen ja katosi hetkisen kuluttua erääseen tummasuisen putkisarjan aukkoon.
Heti kun se oli koko pituudeltaan joutunut pimeään putkeen, se lähti kiitämään vinhasti kuin pyssynkuula. Vähän aikaa kuului vinkunaa, sitten pehmeä, vaikka äkillinen pysähdys, ja vaunu kohosi hitaasti toiselle asemasillalle. Kansi avattiin, ja Vas Kor astui asemalle Suur-Heliumin keskustan uumenissa, sadankahdenkymmenenviiden kilometrin päässä siitä paikasta, jossa hän oli mennyt vaunuun.
Hän nousi jälleen kadun tasolle ja astui heti odottavaan pohja-lentokoneeseen virkkamatta sanaakaan ohjaajan paikalla istuvalle orjalle. Oli ilmeistä, että häntä ol varrottu ja mies oli saanut ohjeet ennen hänen saapumistaan.
Tuskin oli Vas Kor ehtinyt istuutua alukseen, kun se vikkelästi liittyi nopeasti kulkevaan jonoon, kääntyen ennen pitkää leveän valtakadun vilinästä vähemmän käytetylle kadulle. Pian oli vilkasliikkeinen kaupunginosa jäänyt sen taakse. Oli tultu pienien kauppojen kortteliin. Ohjaaja pysäytti erään oven eteen, joka kilvestä päättäen vei ulkolaisten silkkien myymälään.
Huone, johon Vas Kor astui, oli matala. Sen toisessa päässä oleva mies viittasi häntä tulemaan sisempään huoneeseen, näyttämättä sen enempiä tuntemisen merkkejä, ennenkuin Vas Kor oli mennyt kutsujan jälestä sisään ja sulkenut oven.
Sitten hän kääntyi vieraaseensa päin ja tervehti tätä kunnioittavasti.
"Jalosukuinen —" hän alkoi, mutta Vas Kor vaiensi hänet käden liikkeellä.
"Ei mitään muodollisuuksia!" epäsi hän. "Meidän on unohdettava kaikki muu paitsi se, että olen orjasi. Jos kaikki on suoritettu yhtä huolellisesti kuin suunniteltu, niin emme saa hukata vähääkään aikaa. Meidän olisi pikemminkin jo oltava matkalla orjamarkkinoille. Oletko valmis?"
Kauppias nyökkäsi päätään ja otti isosta kaapista esille orjan koruttomat tamineet. Vas Kor pukeutui niihin viipymättä. Sitten molemmat miehet poistuivat takaovesta, menivät kiemurtelevaa kujaa myöten toisella puolen olevalle kadulle ja astuivat heti odottavaan lentokoneeseen.
Viittä minuuttia myöhemmin kauppias talutti orjaansa julkiselle huutokauppapaikalle. Tiheään sulloutunut väkijoukko täytti aukeaman, jonka keskellä oli orjalava.
Tänään oli ihmisiä kokoontunut tavattoman runsaasti, sillä pääostajana esiintyi Heliumin prinssi Carthoris.
Myyjä toisensa jälkeen astui orjalavan vieressä olevalle korokkeelle orjan sijoittuessa lavalle. Lyhyesti ja selvästi teki kukin selkoa tarjoamansa orjan kyvyistä.
Kaikkien tehtyä tarjouksensa, kutsui Heliumin prinssin hovimestari lavalle ne orjat, jotka olivat tehneet häneen suotuisan vaikutuksen, ja lupasi niistä runsaan hinnan.
Tinkimistä ei syntynyt usein eikä ollenkaan silloin, kun lavalla oli Vas Kor. Hänen kauppias-isäntänsä hyväksyi heti ensimmäisen tarjouksen, ja niin pääsi dusarilainen ylimys Carthorisin palatsiin.
Kavallus
Seuraavana päivänä sen jälkeen, kun Vas Kor oli saapunut Heliumin prinssin palatsiin vallitsi kaksoiskaupungeissa levoton kiihtymys, joka oli ylimmillään Carthorisin palatsissa. Oli saapunut sanoma siitä ett Ptarthin Thuvia oli ryöstetty isänsä hovista. Peitetysti oli samalla vihjattu epäiltävän, että Heliumin prinssi kenties tunsi hyvin tapahtuman ja tiesi prinsessan olinpaikan.
John Carterin, Marsin sotavaltiaan, neuvotteluhuoneessa oli koolla seurue, johon kuuluivat Tardos Mors, Heliumin jeddak, hänen poikansa Mors Kajak, Pien-Heliumin jed, Carthoris ja parikymmentä valtakunnan suurylimystä.
"Ptarthin ja Heliumin välille ei saa syttyä sotaa, poikani", puhui JohnCarter. "Me tiedämme hyvin, että olet viaton rikokseen, josta sinuajuonittelijain ja pärjääjien puuhien johdosta syytetään. Mutta ThuvanDihnin täytyy myös saada siitä täysi selko.
"Vain yksi ihminen voi saada hänet varmasti uskomaan, ja se olet sinä. Sinun on heti riennettävä Ptarthin hoviin ja sinne saapumisellasi ja sanoillasi saatava vakuutetuksi hänelle, että hänen epäluulonsa ovat aiheettomat. Barsoomm sotavaltiaan ja Heliumin jeddakin nimessä on sinun tarjouduttava liittoutuneiden valtioiden kaikella mahdilla auttamaan Thuvan Dihniä hänen tyttärensä löytämiseksi ja hänen ryöstäjiensä rankaisemiseksi, keitä he sitten lienevätkin.
"Mene! Tiedän, ettei minun tarvitse teroittaa mieleesi kiiruhtamisen tarpeellisuutta."
Carthoris poistui salista, rientäen palatsiinsa.
Siellä pantiin orjat heti häärimään ja laittamaan kuntoon isännän matkavalmistuksia. Useita heistä puuhaili nopean lentokoneen kimpussa, jolla Heliumin prinssi kiitäisi Ptarthiin.
Vihdoin oli kaikki valmista. Vain kaksi aseistettua orjaa oli jätetty vahtimaan. Laskeva aurinko oli alhaalla taivaanrannalla. Pian kattaisi pimeys kaikki.
Toinen vahdeista, jättiläiskokoinen mies, jonka oikeassa poskessa oli ohut, ohimosta suupieleen ulottuva arpi, lähestyi toveriaan. Hänen katseensa oli suunnattu etäisyyteen toisen pään ylitse. Siirryttyään aivan tämän viereen hän kysäisi:
"Mikähän vieras alus tuo on?"
Toinen pyörähti vikkelästi katsomaan taivaalle. Tuskin hän oli ehtinyt kääntää selkänsä jättiläiseen päin, kun tämän lyhyt miekka upposi hänen vasemman lapaluunsa alitse suoraan hänen sydämeensä.
Päästämättä äännähdystäkään orja vaipui kuolleena permannolle. Murhaaja raahasi ruumiin ripeästi lentovajan pimeään nurkkaan, rientäen sitten takaisin lentokoneen luo.
Repustaan ottamalla sukkelatekoisella avaimella hän aukaisi itsetoimivan määräkompassin oikeanpuolisen taulun peitelevyn. Hetkisen hän tarkasteli sisuskoneistoa. Sitten hän pani taulun paikoilleen, siirsi osoittajaa ja otti taulun taaskin pois nähdäkseen, miten koneosien asento oli siirron johdosta muuttunut.
Hänen huulensa kaareutuivat myhäilyyn. Pienillä hohtimilla hän nipisti poikki osoittajasta taulun läpi ulottuvan akselin. Nyt saatiin osoittajaa siirtää taululla mielin määrin sen vaikuttamatta koneistoon mitään. Toisin sanoen, itäisen pallonpuoliskon taulu oli käyttökelvoton.
Sitten hän ryhtyi käsiksi läntisen puoliskon tauluun. Ensiksi hän asetti osoittajan määrätylle kohdalle, poisti senjälkeen peitelevyn ja katkaisi pihdeillään osoittajan alapuolella olevan teräsvivun.
Sen tehtyään hän sijoitti toisenkin peitelevyn mahdollisimman nopeasti paikoilleen ja asettui uudelleen vahtiin. Kompassi näytti olevan kaikin puolin entisessä kunnossaan. Mutta osoittajien siirtäminen ei tietystikään enää saanut aikaan vastaavia liikkeitä sisuskoneistossa ja koje oli asetettu hievahtamatta osoittamaan orjan haluamaan paikkaan.
Pian saapui Carthoris vain muutamien ylimysten saattamana. Hän vilkaisi ohimennen vahdissa seisovaan orjaan. Miehen ohuet, julmat huulet ja ohimosta suupieleen ulottuva arpi herättivät hänen mielessään vastenmielisen muiston. Hän ihmetteli, mistä Saran Tal oli löytänyt tuon miehen — sitten koko asia haihtui hänen ajatuksistaan, ja seuraavalla hetkellä Heliumin prinssi puheli hilpeästi seuralaistensa kanssa, vaikkakin iloisen pinnan alla sydäntä kouristi rauhaton pelko niiden arvaamattomien vaarojen tähden, joissa Ptarthin Thuvia kenties parhaillaan oli.
Aluksi oli hänen päähänsä luonnollisesti juolahtanut, että kauniin ptarthilaisneidon ryöstäjä oli Dusarin Astok. Mutta melkein samaan aikaan kuin sanoma Thuvian katoamisesta oli myöskin saapunut tieto suurenmoisista juhlallisuuksista, joita Dusarissa oli pidetty isänsä hoviin palaavan jeddakin pojan kunniaksi.
"Se ei voinut olla hän", ajatteli Carthoris, "sillä samana yönä, jolloinThuvia ryöstettiin, oli Astok ollut Dusarissa, mutta kuitenkin —"
Hän nousi lentokoneeseen, puhellen yhtä ja toista saattajiensa kanssa aukaistessaan kompassin ja siirtäessään osoittajan Ptarthin pääkaupungin kohdalle.
Lausuttuaan jäähyväiset hän painoi työntävän säteiden käyttönappulaa, ja lentokone kohosi keveästi ilmaan. Hänen sormensa kosketettua toista nappulaa alkoivat koneet surista, hänen käännettyään vauhtivipua pyörivät potkurit vinhasti ja Heliumin prinssi katosi Marsin kiitävien kuiden ja miljoonien tähtien valaisemaan, loistavaan yöhön.
Tuskin oli aluksen vauhti ehtinyt tasaantua, kun lentäjä kääriytyi silkki- ja turkispeitteisiinsä ja ojensihe nukkumaan ahtaalle kannelle.
Mutta hän ei heti saanut toivomaansa unta.
Sensijaan risteilivät ajatukset hurjasti hänen aivoissaan, karkoittaen unen kauaksi. Hän muisteli Ptarthin Thuvian sanoja, jotka olivat saaneet hänet puolittain uskomaan, että neito rakasti häntä. Olihan Thuvia, kun Carthoris oli kysynyt, rakastiko hän Kulan Tithiä, vastannut vain olevansa hänelle luvattu.
Nyt hän käsitti, että tässä vastauksessa oli useammankin kuin yhden selityksen vara. Se voisi tietysti merkitä sitä, ettei hän rakastanut Kulan Tithiä, joten voisi päätellä, että hän rakasti jotakuta toista.
Mutta mitä takeita oli siitä, että tämä toinen oli Heliumin Carthoris?
Kuta enemmän hän mietti asiaa, sitä varmemmalta hänestä näytti, ettei Thuvian sanoista voinut suinkaan päättää, että hän rakasti Carthorisia, eikä hänen käytöksensä myöskään antanut vähääkään aihetta sellaiseen luuloon. Ei, tosiasia oli, ettei neito rakastanut häntä. Hän rakasti jotakuta toista. Häntä ei oltukaan ryöstetty — hän oli vapaaehtoisesti paennut rakastajansa kanssa.
Näiden hupaisten ajatusten saattaessa hänen mielensä milloin epätoivon, milloin raivon valtaan Carthoris vihdoin vaipui uneen henkisesti perin uupuneena.
Kun aamu äkkiä valkeni, nukkui hän yhä. Hänen aluksensa kiiti nopeasti karun, keltaisen tasangon kohdalla. Se oli ammoin kuivuneen marsilaisen meren ikivanha pohja.
Kaukana kohosi matalia kukkuloita. Lentokoneen keula oli niitä kohti. Sen saapuessa lähemmäksi niitä olisi sen kannelta voinut nähdä mahtavan kallioniemekkeen, joka ulkoni muinaiseen isoon valtamereen, kaartuen sitten takaisinpäin ja ja sulkien sisäänsä unohdetun kaupungin entisen sataman ja sen yhä vieläkin säilyneet autiot laiturirakennukset, ammoin sitten kuolleen kansan suurenmoisen rakennustaidon valtavat muistomerkit.
Autioina ja hyljättyinä tuijottivat lukemattomat kolkot, elottomat ikkunat marmoriseinistä, ja koko synkkä kaupunki muistutti sinne tänne siroteltujen, auringon valkaisemien ihmiskallojen kokoelmaa — ikkuna-aukkojen näyttäessä tyhjiltä silmäkuopilta ja ovien irvistäviltä leukapieliltä.
Alus tuli lähemmäksi, sen vauhti hidastui — mutta tämä kaupunki ei ollut Ptarth.
Lentokone seisahtui keskusaukion kohdalle ja alkoi hitaasti painua maata kohti. Päästyään sadan metrin korkeuteen se pysähtyi, jääden liikkumattomana leijailemaan ilmaan, ja samalla hetkellä kajahti hälytysääni nukkujan korvan juuressa.
Carthoris hypähti seisoalleen, vilkaisten alaspäin ja odottaen näkevänsä elämää kuhisevan Ptarthin pääkaupungin. Hänen vierelleen olisi jo pitänyt lentopatrullin saapua.
Hän katseli ympärilleen ymmällään hämmästyksestä. Hänen allaan oli kyllä suurkaupunki, mutta se ei ollut Ptarth. Sen leveillä kaduilla ei vilissyt ihmisiä. Sen autioiden kattojen elotonta yksitoikkoisuutta eivät keskeyttäneet minkäänlaiset elonmerkit. Ei ollut upeita silkkivaippoja, ei kallisarvoisia turkiksia antamassa elämää ja väriä kylmälle marmorille ja välkkyvälle ersitelle.
Ei näkynyt vartioalusta, josta olisi huudettu tutunomainen kysymys. Suurkaupunki lepäsi hiljaisena ja tyhjänä. Hiljaista ja tyhjää oli myöskin ilma.
Mitä oli tapahtunut?
Carthoris tarkasti kompassinsa taulua. Osoittaja oli Ptarthin kohdalla. Oliko hänen järkensä luoma koje voinut näin pahasti pettää häntä? Sitä hän ei saattanut uskoa.
Hän aukaisi ripeästi peitelevyn lukon ja käänsi kannen auki. Yksi ainoa silmäys riitti selvittämään hänelle oikean asianlaidan, ainakin osaksi — teräsakseli, jonka välityksellä vaikutus osoittajan liikkeestä, kun sitä käännettiin taululla, siirtyi koneiston sisäosiin, oli katkaistu.
Ken oli sen saattanut tehdä — ja mitä varten?
Siitä ei Carthorisilla ollut heikointakaan aavistusta. Mutta nyt oli hänelle tärkeintä saada selville, millä Marsin seudulla hän oli, ja sitten lähteä uudelleen jatkamaan keskeytynyttä matkaansa.
Jos jonkun vihamiehen tarkoitus oli ollut viivyttää hänen matkaansa, niin hän oli onnistunut hyvin, ajatteli Carthoris aukaistessaan toista pallonpuoliskoa esittävän taulun kantta, huomattuaan ettei toisen taulun osoittaja ollut ollenkaan kiinni.
Hän näki, että toisen taulukon teräsakseli oli myöskin katkaistu, mutta sitä ennen oli ohjauskoneisto asetettu eräälle läntisen pallonpuoliskon pisteelle.
Hän oli juuri ehtinyt saada selville olevansa jossakin Heliumin lounaispuolella melkoisen matkan päässä kaksoiskaupungeista, kun hän säpsähti kuullessaan alhaalta naisen kirkaisun.
Hän kumartui katsomaan aluksensa laidan yli ja huomasi nähtävästi punaisen naisen, jota kiskoi aukion yli kookas, vihreä sotilas, yksi kuolevan Marsin kuivuneiden merenpohjien ja autioiden kaupunkien rajuja, julmia asukkaita.
Carthoris ei odottanut nähdäkseen sen enempää. Hän tarttui ohjauslaitteisiin ja antoi koneensa kiitää maahan nopeasti kuin putoava kuula.
Vihreä mies raastoi vankiaan isoa thoatia kohti, joka pureksia rouskutteli aikoinaan tulipunaisen aukion keltaista kasvistoa. Samassa syöksyi läheisen ersitepalatsin ovesta kymmenkunta punaista sotilasta, juosten paljaat miekat kädessä naisenryöstäjän jäljestä ja päästellen raivoisan uhkaavia huutoja.
Kerran nainen katsahti ylöspäin laskeutuvaa lentokonetta kohti, ja tämän lyhyen vilkaisun aikana Carthoris näki, että nainen oli Ptarthin Thuvia!
Vihreän miehen vankina
Kun aamunkoitto valaisi pientä alusta, jonka kannelle Ptarthin prinsessa oli isänsä puistosta siepattu, näki Thuvia, että hänen ryöstäjiensä ulkomuoto oli yön aikana muuttunut.
Nyt eivät heidän varushihnoissaan enää välkkyneet dusarilaisten koristukset, vaan oli niiden sijalle kiinnitetty Heliumin prinssin merkit.
Neito alkoi jälleen toivoa, sillä hän ei saattanut uskoa, ettäCarthoris voisi haluta hänelle mitään pahaa.
Hän puhutteli ohjauspöydän ääressä istuvaa sotilasta.
"Viime, yönä sinulla oli dusarilaisen tamineet", hän huomautti. "Nyt sinulla on heliumilaisen merkit. Mitä se merkitsee?"
Mies katsoi häneen virnistäen.
"Heliumin prinssi ei ole mikään pölkkypää", hän vastasi.
Juuri silloin ilmestyi aluksen pienen hytin ovelle upseeri. Hän torui sotilasta siitä syystä, että tämä oli keskustellut vangin kanssa, eikä itse puolestaan suostunut vastaamaan neidon mihinkään tiedusteluihin.
Thuviaa ei matkan kestäessä millään tavoin loukattu, eikä hänellä lentokoneen saapuessa määräpaikkaansa vieläkään ollut pienintäkään aavistusta, keitä hänen ryöstäjänsä olivat ja mikä heidän tarkoituksensa oli.
Lentokone laskeutui hitaasti aukiolle keskelle Marsin kuolleen ja unholaan vaipuneen menneisyyden mykkiä muistomerkkejä, yhteen noita keltaisia, surullisia merenpohjia reunustavia autioita kaupunkeja, joiden edustalla aikoinaan vyöryi valtavia laineita keinuttaen nyt ikuisuuteen siirtyneiden kansojen kauppa-aluksia.
Ptarthin Thuvialle eivät tällaiset paikat suinkaan olleet outoja. Vaeltaessaan etsimässä Iss-virtaa, lähdettyään sille matkalle, jota lukemattomien miespolvien aikana oli pidetty marsilaisten viimeisenä, pitkänä pyhiinvaelluksena, Dorin laaksoa kohti, unohdetun Korus-järven rannoille, hän oli nähnyt useita tällaisia entisaikojen Barsoomin suuruuden ja loiston murheellisia jäännöksiä.
Ja uudelleen, paetessaan Tharkin jeddakin Tars Tarkasin kanssa pyhien thernien temppeleistä, hän oli nähnyt niitä ja niiden peloittavia, kammottavia asukkaita, Barsoomin isoja valkeita apinoita.
Hän tiesi myöskin, että vihreät paimentolaisheimot käyttivät nyt useita niistä asuinsijoinaan, mutta punaiset kansat karttoivat niitä kaikkia, sillä poikkeuksetta ne sijaitsivat laajoilla, vedettömillä aavikoilla, joilla hallitsevan marsilaisrodun oli mahdotonta tulla jatkuvasti toimeen.
Miksi hänet oli niin ollen tuotu tällaisen paikkaan? Tähän kysymykseen saattoi olla vain yksi vastaus. Hänen kuljettajiensa puuhat olivat senluonteisia, että heidän välttämättä täytyi etsiä kuolleen kaupungin tarjoamaa yksinäisyyttä. Neito vapisi ajatellessaan kuinka surkeaan asemaan hän oli joutunut.
Kaksi päivää pitivät vangitsijat häntä tavattoman isossa palatsissa, josta vielä rappeutuneenakin kuvastui sen suuruuden ajan upeus.
"Hänen pitäisi olla täällä aamun valjetessa", oli toinen sanonut. "Pidä tyttö valmiina aukiolla, muuten hän ei laskeudu maihin. Heti kun hän huomaa joutuneensa outoon seutuun, hän pyörtää ympäri. Minusta tuntuu, että siinä on prinssin suunnitelman heikko kohta."
"Mitään muuta keinoa ei ollut", vastasi toinen. "Jo sekin on suurenmoista, että olemme ensinkään saaneet heidät molemmat tänne, ja jollemme saakaan narratuksi häntä maahan, olemme kuitenkin tehneet paljon."
Samassa havaitsi puhuja Thuvian tuijottavan häneen, sillä taivaalla hurjaa vauhtia kiitävän Thurian luoma, nopeasti liikkuva valojuova sattui juuri silloin neidon silmiin.
Heti hän antoi toverilleen merkin, herkesi puhumasta, astui neidon luokse ja käski tämän nousta ylös. Sitten hän vei Thuvian öiseen ulkoilmaan laajan aukion keskelle.
"Ole tässä", komensi mies, "kunnes tulemme sinua noutamaan! Pidämme sinua silmällä, ja jos yrität paeta, niin sinun käy huonosti — sinua odottaa pahempi kuin kuolema. Niin on prinssi meille määrännyt."
Senjälkeen hän kääntyi takaisin ja palasi palatsiin, jättäen neidon yksin keskelle kummituskaupungin näkymättömiä kauhuja, sillä aaveiden tyyssijoina näitä kaupunkeja todellakin pitävät ne lukuisat marsilaiset, jotka ovat yhä vieläkin takertuneet siihen ikimuistoiseen taikauskoon, että ennen tuhatvuotisen määräajan päättymistä kuolleiden pyhien thernien henget saattavat silloin tällöin siirtyä isojen valkeiden apinain ruumiisiin.
Thuvian mielestä kuitenkin oli jonkun tällaisen rajun, ihmisenmuotoisen pedon hyökkäyksestä aiheutuva todellinen vaara täysin riittävä. Hän ei enää uskonut sielujen yliluonnolliseen siirtymiseen, josta thernit olivat hänelle saarnanneet, ennenkuin John Carter pelasti hänet heidän kynsistään. Mutta hän oli hyvin selvillä siitä hirveästä kohtalosta, joka häntä odottaisi, jos joku tällainen peloittava otus sattuisi öisellä saalistusretkellään hänet huomaamaan.
Mitä se oli?
Varmastikaan hän ei ollut erehtynyt. Jotakin oli liikkunut, hiipien aukion vastaiselle puolelle tuovaa katua reunustavien, yhdestä kivestä hakattujen isojen pilarien varjossa!
* * * * *
Thar Ban, Torkvasin heimoon kuuluva jed, ratsasti ripeästi keltaisen kasviston peittämällä kuivuneella merenpohjalla muinaisen Aaanthorin raunioita kohti.
Hän oli sinä yönä ratsastanut kauan ja kovaa vauhtia, sillä hän oli juuri hävittänyt Torkvasin heimojen kanssa alituisessa sodassa olevan vihreän naapuriheimon hautomalaitoksen.
Hänen jättiläiskokoinen thoatinsa ei ollut läheskään näännyksissä, mutta Thar Ban arveli, että olisi hyvä antaa sen syödä keltaista sammalta, joka kasvaa pitemmäksi autioiden kaupunkien suojaisilla pihoilla, sillä siellä on maaperä lihavampi kuin merenpohjilla ja kasvit osittain suojattuina auringon paahteelta Marsin pilvettömien päivien aikana.
Näiden kuivannäköisten kasvien ohuissa varsissa on tarpeeksi kosteutta valtavien thoatien kookkaille ruumiille. Nämä eläimet saattavat elää kuukausimääriä ilman vettä ja päiväkausia saamatta edes sitä vähäistä kosteutta, jonka keltainen sammal sisältää.
Kun Thar Ban ratsasti äänettömästi Aaanthorin satamasta isolle keskusaukiolle vievää leveätä katua pitkin, olisi häntä ja hänen ratsuaan voinut pitää unimaailman haamuna, niin oudon kummalliselta näyttivät mies ja eläin, niin meluttomasti koskettivat jättiläiskokoisen thoatin pehmeäanturaiset kaviottomat jalat muinaisen kiveyksen sammalpeitettä.
Mies oli rotunsa loistava näyte. Kiireestä kantapäähän mitattuna hän oli runsaasti neljä ja puoli metriä pitkä. Hänen kiiltävä ihonsa välkkyi kuutamossa, raskaiden varustusten jalokivet ja neljään jäntevään käsivarteen kiinnitetyt jykevät koristukset säkenöivät, alaleuasta ulkonevien, ylöspäin kaartuvien torahampaiden hohtaessa valkoisina ja peloittavina.
Thoatin kupeella riippui sotilaan pitkä radiumpyssy, ja tukeva, kahdentoista metrin mittainen keihäs, kun taas pitkä ja lyhyt miekka samoin kuin muut pienet aseet heiluivat hänen omien varustustensa hihnoista.
Thar Banin ulkonevat silmät ja tuntosarvimaiset korvat pyörivät yhtä mittaa sinne tänne, sillä hän oli vielä vihollismaassa ja lisäksi olivat ainaisena uhkana isot valkeat apinat, ainoat otukset, jotka, kuten John Carterilla oli tapana sanoa, kykenivät herättämään näiden kuivuneiden merenpohjien raisujen asukkaiden rinnassa vähimmässäkään määrin pelkoa muistuttavia tunteita.
Lähestyessään aukiota ratsastaja pysäytti thoatinsa äkkiä. Hänen hennot, putkimaiset korvansa ojentuivat jäykkinä eteenpäin. Odottamaton ääni oli kantautunut niihin! Ääniä! Ja jos missä hyvänsä Torkvasin ulkopuolella kuului ääniä, niin siellä oli myöskin vihollisia. Ei missään seudussa koko avarassa Barsoomissa voinut hurja torkvasilainen tavata muita kuin vihollisia.
Thar Ban astui maahan. Pysytellen nukkuvan Aaanthorin Satamakatua reunustavien jykevien yksikivisten pilarien varjossa hän eteni aukiota kohti. Hänen kintereillään asteli varjomaisena hänen savenharmaa thoatinsa, valkea vatsa kupeiden varjossa ja kirkkaankeltaiset jalat sulautuen katua peittävän sammalen väriin.
Aukion keskustassa Thar Ban näki punaisen naisen, jonka kanssa keskusteli punainen sotilas. Pian viimeksi mainittu kääntyi ja poistui aukion toisella puolella olevaa palatsia kohti.
Thar Ban odotti, kunnes mies oli kadonnut pimeänä ammottavaan oviaukkoon. Nyt oli arvokas vanki saatavissa! Harvoin sattui vihreän miehen kohdalle joku hänen perinnöllisten vihollistensa naisia. Thar Ban lipaisi kielellään ohuita huuliaan.
Ptarthin Thuvia tarkasteli vastapäätä olevan kadun päässä kohoavan pilarin luomaa varjoa. Hän toivoi, että se, mitä hän luuli nähneensä, olisi vain liian kiihtyneen mielikuvituksen tuote.
Mutta ei! Nyt hän näki pettämättömän selvästi sen liikkuvan. Se tuli esille piiloisan ersitepatsaan takaa.
Äkkiä sattui liikkujaan nousevan auringon valo. Neito vavahti. Tulija oli tavattoman kookas vihreä sotilas!
Mies juoksi vikkelästi häntä kohti. Hän kirkaisi ja yritti paeta; mutta tuskin hän oli ennättänyt kääntyä palatsiin päin, kun jättiläiskokoinen käsi tarttui hänen käsivarteensa, kiskaisi hänet ympäri ja kiidätti häntä puolittain kantaen, puolittain laahaten isoa thoatia kohti, joka juuri verkkaisesti asteli kadun päästä aukiolle, pureksien keltaista sammalta.
Samalla hetkellä neito käänsi katseensa ylöspäin kuullessaan ilmasta surisevaa ääntä. Hän näki nopean lentokoneen laskeutuvan häntä kohti ohjaajan kumartaessa päänsä ja olkansa kauas sen laidan yli. Mutta miehen kasvot olivat tummassa varjossa, joten hän ei niitä erottanut.
Äkkiä kuului hänen ryöstäjiensä kiljaisuja takaapäin. He olivat syöksyneet hurjasti tavoittamaan sitä miestä, joka oli rohjennut ryöstää heidän ryöstösaaliinsa.
Saavuttuaan ratsunsa luokse Thar Ban sieppasi pitkän radiumpyssynsä sen kotelosta, pyörähti ympäri ja laukaisi yhtä mittaa kolme panosta takaa ajavia punaisia miehiä kohti.
Nämä marsilaiset villit ovat niin kamalan taitavia ampujia, että kolme punaista sotilasta kaatui maahan, sisäelimet räjähtävien panoksien ruhjomina.
Muut pysähtyivät uskaltamatta puolestaan ampua, peläten haavoittavansa neitoa.
Sitten Thar Ban hyppäsi ratsunsa selkään Ptarthin Thuvia yhä käsivarsillaan, päästi hurjan, voitonriemuisen huudon ja katosi hylätyn Aaanthorin synkkien palatsien reunustamaa pimeätä Satamakatua myöten näkyvistä.
Ennenkuin Carthorisin lentokone oli ehtinyt koskettaa maata, hyppäsi hän sen kannelta kiitääkseen nopean thoatin jäljestä, jonka kahdeksan pitkää jalkaa kuljetti sitä katua pitkin pikajunan vauhtia. Mutta eloon jääneet dusarilaiset eivät suinkaan aikoneet antaa niin arvokkaan saaliin päästä käsistään.
He olivat menettäneet neidon. Siitä seikasta olisi heidän vaikea tehdä tiliä Astokille. Mutta he voisivat toivoa jonkun verran lievempää kohtelua, jos saisivat neidon sijasta viedä Heliumin prinssin herransa eteen.
Niinpä karkasivatkin kaikki kolme Carthorisin kimppuun pitkät miekat kädessään ja vaativat huutaen häntä antautumaan. Mutta yhtä hyvin he olisivat saaneet kiljua Thurialle, että se keskeyttäisi nopean lentonsa Barsoomin taivaalla, sillä Heliumin Carthoris oli Marsin sotavaltiaan ja hänen verrattoman Dejah Thorisinsa oikea poika.
Jo aluksensa kannelta hypätessään oli Carthorisilla ollut pitkä miekkansa kädessään, ja heti kun hän oivalsi kolmen punaisen sotilaan uhkaavat aikeet, hän pyörähti heitä vastaan ja otti vastaan heidän hyökkäyksensä niin, että vain John Carter olisi voinut tehdä sen samalla tavoin.
Hänen miekkansa heilui niin vinhasti, hänen puolittain Maan oloja vastaavat lihaksensa olivat niin voimakkaat ja nopeat, että hänen vastustajistaan yksi sortui tantereeseen, punaten sydänverellään keltaista sammalta, ehdittyään hädin tuskin tehdä Carthorista kohti yhden ainoan piston.