Sitten hyökkäsivät molemmat jäljellä olevat dusarilaiset heliumilaisen kimppuun yhtä aikaa. Kolme pitkää miekkaa kalahteli kipenöiden vastakkain kuutamossa, niin että isot valkeat apinat heräsivät unestaan ja hiipivä kuolleen kaupungin kolkkoihin ikkunoihin katselemaan alhaalla tapahtuvaa verinäytelmää.
Kolmasti osui vastustajan ase Carthorisiin, ja punainen hurme valui pitkin hänen kasvojaan, sokaisten hänet ja värjäten hänen leveän rintansa. Vapaalla kädellään hän pyyhki hyytyneen veren silmiltään, hänen isänsä taisteluhymy levisi hänen huulilleen ja hän karkasi ahdistajiensa kimppuun entistä raivokkaammin.
Hänen raskaan miekkansa yksi ainoa sivallus halkaisi toisen vihollisen kallon, ja sitten peräytyi toinen kuoleman tieltä, kääntyi pakoon ja juoksi takanaan olevaa palatsia kohti.
Carthoris ei astunut askeltakaan lähteäkseen ajamaan häntä takaa. Hänellä oli tärkeämpää tekemistä kuin rangaistuksen, vaikkakin hyvin ansaitun, antaminen oudoille miehille, jotka olivat pukeutuneet hänen sukunsa varustuksiin, sillä hän oli huomannut, että näillä miehillä oli hänen seurueensa jäsenten kantamat merkit.
Hän palasi viipymättä lentokoneensa luokse ja kohosi pian aukiolta ilmaan tavoittamaan Thar Bania.
Pakoon lähtenyt punainen sotilas kääntyi palatsin ovella katsomaan taakseen ja nähdessään, mitä Carthoris aikoi tehdä, sieppasi yhden pyssyistä, jotka hän tovereineen oli jättänyt nojalleen seinää vasten syöksyessään miekka kädessä estämään vankinsa ryöstämistä.
Harvat punaiset miehet ovat hyviä ampujia, sillä heidän mieliaseensa on miekka. Kun dusarilainen niin ollen tähtäsi kohoavaa lentokonetta ja painoi pyssynsä perässä olevaa nappulaa, niin hän saikin senvuoksi kiittää enemmän sattumaa kuin taitoa laukauksensa osittaisesta osumisesta.
Ammus raapaisi aluksen laitaa, luodin tumma vaippa murtui siksi paljon, että päivänvalo sattui luodin kärjessä olevaan räjähdysainesäiliöön. Kuului kova pamahdus. Carthoris tunsi aluksensa ilkeästi horjahtavan, ja kone pysähtyi.
Lentokone oli jo ennättänyt saada siksi hyvän vauhdin, että se kantautui kaupungin yli sen vierellä olevaa merenpohjaa kohti.
Aukiolla seisova punainen sotilas ampui vielä useita laukauksia, mutta niistä ei yksikään sattunut. Sitten peitti korkea minaretti ajautuvan maalin hänen näkyvistään.
Carthoris näki, kuinka vihreä sotilas kaukana vei Ptarthin Thuviaa valtavalla thoatillaan. Hän pakeni Aaanthorista luoteista kohti, jolla suunnalla oli punaisten ihmisten vähän tuntema, pieni, vuorinen maa.
Nyt kävi heliumilainen tarkastamaan aluksensa saamaa vammaa. Tarkkaan tutkittuaan hän sai selville, että yksi kannatussäiliö oli saanut vuodon, mutta itse kone oli vikaantumaton.
Ammuksen sirpale oli vahingoittanut erästä ohjausvipua niin pahoin, ettei sitä käynyt korjaaminen muualla kuin työpajassa. Mutta näperreltyään jonkun aikaa uutterasti Carthoris sai koneensa hiljaiseen lentoon. Sen vauhti ei kuitenkaan läheskään vetänyt vertoja thoatin nopealle juoksulle, joka kahdeksalla voimakkaalla jalallaan kiiti kuivuneen meren keltaisen sammalen peittämällä pohjalla huimaavaa kyytiä.
Heliumin prinssi puhisi raivosta takaa-ajon hitauden johdosta, mutta samalla hän oli iloissaan siitä, etteivät vammat olleet sen pahempia, sillä voihan hän nyt liikkua ainakin nopeammin kuin jalkaisin.
Mutta pian hän menetti tämänkin laihan lohdutuksen, sillä alus alkoi kallistua vasemmalle laidalleen keulan samalla painuessa. Kannatussäiliöiden vauriot olivat ilmeisesti olleet tuhoisammat kuin hän oli aluksi luullut.
Koko pitkän päivän loppuosan Carthoris jatkoi vaivaloista ja epävakaista lentoaan tyynessä ilmassa aluksen keulan painuessa yhä syvemmälle ja kallistumisen käydessä yhä huolestuttavammaksi, kunnes hän vihdoin vähän ennen pimeän tuloa leijaili ilmassa keula melkein suoraan alaspäin, kiinnitettyään varushihnojensa soljen kannessa olevaan vankkaan renkaaseen välttyäkseen suistumasta maahan.
Nyt oli hänen eteenpäin liikkumisensa supistunut pelkästään ajautumiseksi lievän kaakosta puhaltavan tuulen mukana, ja kun sekin auringon laskiessa tyyntyi, antoi hän aluksensa laskeutua hiljalleen maanpintaa peittävälle sammalelle.
Kaukana hänen edessään kohosi uhkaavan näköinen vuoristo, jota kohti vihreä mies oli paennut Carthorisin viimeksi nähdessä hänet. Itsepintaisen päättävästi kävi John Carterin poika, joka oli perinyt suuren isänsä lannistumattoman tahdon, jatkamaan takaa-ajoa jalkaisin.
Koko sen yön hän ponnisteli eteenpäin, kunnes hän seuraavan päivän koittaessa saapui matalille kukkuloille, jotka ovat Torkvasin vuoriston etuvartijoina.
Hänen edessään kohosi rosoisia graniittisia kallioseinämiä. Hän ei erottanut ainoatakaan aukkoa, josta olisi päässyt jylhän muurin läpi. Mutta johonkin tähän tylyyn, kiviseen maailmannurkkaan oli vihreä sotilas tuonut punaisen takaa-ajajan lemmityn.
Merenpohjan pehmeällä sammalella ei ollut näkynyt minkäänlaisia jälkiä, joita olisi voinut seurata, sillä nopeasti juoksevan thoatin pehmeät jalat olivat vain painaneet alas kimmoisen sammalen, joka taas kohta kohosi merkkejä jättämättä ennalleen.
Mutta täällä kukkuloilla, jossa oli siellä täällä irtonaisia kivilohkareita, ja jossa alankoaavikoiden himmeän yksitoikkoisuuden tilalla oli osittain mustaa savea ja villejä kukkia. Carthoris toivoi löytävänsä jonkinlaisia merkkejä, jotka opastaisivat hänet oikeaan suuntaan.
Mutta etsipä hän kuinka hyvänsä, niin hänen tarkkuuttaan uhittelevan polun arvoitus näytti todennäköisesti jäävän ainaiseksi ratkaisematta.
Päivä alkoi taaskin kallistua iltaan, kun heliumilaisen valpas silmä havaitsi kellanruskean, sileäkarvaisen eläimen liikkuvan muutamien satojen metrien päässä hänestä vasemmalla.
Carthoris kumartui nopeasti ison kivilohkareen taakse pitämään silmällä otusta. Se oli kookas banth, villi barsoomilainen leijona, joita harhailee tämän kuolevan kiertotähden autioilla kukkuloilla.
Pedon kuono oli melkein maassa kiinni. Ilmeisesti se vainusi riistan jälkiä.
Carthorisin tarkkaillessa otusta heräsi hänen mielessään voimakas toivo. Kenties juuri nyt tarjoutuisi keino ratkaista se arvoitus, jota hän oli koettanut selvittää. Tämä nälkäinen peto, joka aina oli hyvin kärkäs ihmisen lihalle, saattoi nytkin vainuta niitä kahta henkilöä, joita Carthoris etsi.
Nuorukainen hiipi varovasti ihmissyöjän perässä. Otus liikkui äkkijyrkän kallion juurella, nuuskien näkymättömiä jälkiä ja päästäen tuontuoltakin saalistavan banthin matalan murahduksen.
Carthoris oli seurannut petoa vain joitakuita minuutteja, kun se katosi äkkiä ja salaperäisesti, ikäänkuin olisi haihtunut ilmaan.
Mies hypähti pystyyn. Toista kertaa hän ei eksyisi jäljiltä, vaikkakin vihreä sotilas oli hänet harhauttanut. Hän juoksi mitään varomatta sille kohdalle, jossa hän oli viimeksi nähnyt ison, hiipivän pedon.
Hänen edessään kohosi kallio pystysuorana, sitä ei katkaissut minkäänlainen aukko, johon kookas banth olisi voinut ahtaa ison ruhonsa. Hänen vierellään oli pieni, litteä paasi, vain korkeintaan kymmenenmiehisen lentokoneen kannen laajuinen ja parin hänen mittansa korkuinen.
Kenties banth piileksi sen takana? Otus oli saattanut huomata jäljessään hiipivän miehen ja Kenties parhaillaan väijyi helppoa saalista.
Varovasti, pitkä miekka paljaana kädessään Carthoris meni kivijärkäleen nurkitse. Sen takana ei ollut banthia, mutta hän näki sellaista, mikä hämmästytti häntä äärettömän paljon enemmän kuin jos siellä olisi ollut kaksikymmentä banthia.
Hänen edessään ammotti pimeän, alaspäin maan sisään viettävän onkalon suu. Sinne oli banthin täytynyt hävitä. Oliko se otuksen pesä? Eikö sen synkissä, kolkoissa uumenissa saattanut väijyä useita näitä peloittavia petoja eikä ainoastaan yksi?
Carthoris ei sitä tietänyt, ja kun hänen mielessään oli voimakkaimpana ajatus, joka oli kannustanut häntä eteen päin otuksen perässä, ei hän siitä paljoa välittänytkään. Sillä hän oli varma siitä, että banth oli vainunnut vihreän miehen ja hänen vankinsa jälkiä tähän synkkään onkaloon, ja sinne seurasi myöskin hän valmiina uhraamaan henkensä palvellessaan rakastamaansa naista.
Hän ei epäröidyt hetkeäkään, mutta ei myöskään edennyt tyhmän varomattomasti, vaan miekka valmiina, varovin askelin, sillä tie, jota myöten hän lähti hiipimään, oli himmeä. Kauempana hämärä muuttui läpitunkemattomaksi pimeydeksi.
Vaalea rotu
Yhäti alaspäin vei leveä, sileä lattia, ja nyt oli Carthoris varma, että aukko, jota hän aluksi oli luullut vain luolaksi, olikin omituisen tunnelin suu.
Edestäpäin hän silloin tällöin kuuli banthin matalia karjahduksia, ja äkkiä kuului takaa samanlainen kaamea ääni. Toinen banth oli tullut käytävään hänen perässään!
Hänen asemansa oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Hänen katseensa ei voinut lävistää pimeyttä edes niin pitkälle, että hän olisi erottanut käden kasvojensa edestä, kun taas banthit, sen hän tiesi, näkivät varsin hyvin, vaikka pimeys oli kuinka sysimusta hyvänsä.
Ei minkäänlaisia muita ääniä kuulunut kuin hänen edessään ja takanaan hiipivien petojen kammottavaa, verenhimoista karjuntaa.
Aukolta, joka oli kauimpana äkkijyrkästä seinämästä olevan kallion liepeellä, oli tunneli vienyt kohti valtavaa vuorijonoa, joka oli niin kauan uhitellut hänen ponnistuksiaan.
Nyt oli lattia melkein vaakasuora, ja pian hän huomasi sen vähitellen kohoavan.
Takaapäin tuleva peto saavutti häntä, pakottaen hänet vaarallisen likelle etupuolella olevan pedon kintereille. Pian hänen olisi oteltava toisen tai mahdollisesti molempien kanssa. Hän tarttui lujemmin miekkansa kahvaan. Nyt kuului jo banthin hengitys takaapäin. Enää hän ei voinut välttää taistelua paljoa kauempaa.
Jo paljoa ennen hän oli saanut varmuuden siitä, että tunneli vei kallioiden alitse vuoriharjun toiselle puolelle, ja toivonut pääsevänsä kuutamoiseen ulkoilmaan, ennenkuin hänen olisi pakko käydä kummankaan hirviön kimppuun.
Aurinko oli juuri ollut laskemaisillaan hänen astuessaan tunneliin, ja matkaa oli ollut siksi pitkältä, että hän tiesi ulkona jo olevan pimeätä.
Hän vilkaisi taakseen. Pimeässä, kuten näytti tuskin kymmenen askelen päässä hänestä, hehkui kaksi liekehtivää tulipistettä. Kun villit silmät kohtasivat hänen katseensa, päästi peto hirvittävän ulvahduksen ja hyökkäsi kohti.
Sillä miehellä, joka jää vastustamaan tällaisen villin, tavattoman ison hirviön rajua hyökkäystä, odottamaan vapisematta kauheita torahampaita, joiden ympärillä hän tiesi verenhimoisen, raivoisan vaahdon kiehuvan, sillä miehellä täytyy olla teräshermot. Mutta Heliumin Carthorisin hermot olivatkin teräksiset.
Hän voi ohjata säiläänsä eläimen silmien mukaan, ja hänen oikea kätensä, yhtä vakavana kuin hänen suuren isänsä, suuntasi terävän kärjen toiseen hehkuvaan ympyrään, samalla kun hän keveästi hypähti sivulle.
Kiljaisten kamalasti tuskasta ja raivosta kiiti haavoittunut banth hänen sivuitseen, iskien käpälillään ympärilleen. Sitten se kääntyi ympäri uutta hyökkäystä varten, mutta talla kertaa Carthoris näki vain yhden tulista kiukkua hehkuvan silmän vastassaan.
Taas sattui pureva kärki leimuavaan maaliinsa. Taaskin kaikui kalliotunneli iskun saaneen pedon kamalasta, tyrmistyttävän tuskaisesta, kimeästä, hirvittävän voimakkaasta kiljunnasta.
Mutta kun otus nyt uudelleen kääntyi karkaamaan miehen kimppuun, ei tällä enää ollut mitään merkkiä, jonka mukaan hän olisi voinut suunnata miekkansa. Hän kuuli pehmeiden käpälien sipsuttavan kivisellä lattialla. Hän tiesi otuksen parhaillaan syöksyvän taaskin häntä vastaan, mutta hän ei nähnyt mitään.
Mutta jos hän ei voinut nähdä ahdistajaansa, niin ei tämäkään voinut nähdä häntä.
Hän hypähti arviokaupalla keskelle tunnelia ja ojensi miekkansa kärjen eläimen rintaa kohti. Siinä kaikki, mitä hän osasi tehdä, ja hän toivoi, että säilä sattumalta osuisi otuksen sydämeen, kun hän sortuisi ison ruhon alle.
Kaikki kävi niin nopeasti, että Carthoris tuskin saattoi uskoa aistimiaan, kun valtava peto kiiti hurjasti hänen ohitseen. Joko hän ei ollutkaan sijoittunut tunnelin keskelle tai oli sokaistunut banth erehtynyt arvioidessaan hyökkäystään.
Joka tapauksessa meni kookas ruho neljännesmetrin päästä hänen sivuitseen, ja otus juoksi edelleen tunnelia alaspäin ikäänkuin tavoittaen sen kynsistä livahtanutta saalista.
Myöskin Carthoris lähti samaan suuntaan, ja varsin pian hänen sydämensä sykähti ilosta, kun hän näki pitkän, pimeän käytävän aukon, jota kuu valaisi.
Hänen edessään lepäsi syvä notko, jota kaikilta puolin ympäröivät mahtavat vuoret. Laaksossa kasvoi tavattoman korkeita puita, joiden näkeminen tuntui oudolta niin kaukana Marsin vesiväylistä. Maanpintaa peitti kirkkaan tulipunainen nurmikko, jota somistivat upeat villit kukat lukemattomina läikkinä.
Molempien kuiden hohtavassa valossa oli näky kuvaamattoman viehättävä, omituisen tenhoisa ja lumoava.
Mutta vain hetken nauttivat Carthorisin silmät hänen edessään olevan maiseman luonnonkauneudesta. Melkein heti ne kiintyivät isoon banthiin, joka seisoi äsken surmatun thoatin ruumiilla.
Kookkaan pedon kellanruskea harja oli pörhöllään kammottavan pään ympärillä ja katse kiintyneenä toiseen banthiin joka juoksenteli päättömästi sinne tänne, päästellen kimakkoja, tuskaisia kiljahduksia ja peloittavan raivoisia karjahduksia.
Carthoris arvasi heti, että toinen peto oli juuri se, jonka hän oli sokaissut otellessaan sen kanssa tunnelissa, mutta hänen mieltään kiinnitti paljon enemmän kuollut thoat kuin kumpikaan villi raatelija.
Ison marsilaisratsun selässä oli vieläkin satula, ja Carthorisista tuntui epäilemättömältä, että se oli sama eläin, jolla vihreä sotilas, Ptarthin Thuvian ryöstäjä, oli ratsastanut.
Mutta missä oli ratsastaja vankeineen? Heliumin prinssiä puistatti, kun hän ajatteli sitä kohtaloa, johon he olivat todennäköisesti joutuneet.
Ihmisliha on Barsoomin leijonan himoruokaa, ja otuksen iso ruho ja mahtavat jäntereet tarvitsevat kunnossa pysyäkseen tavattomia lihamääriä.
Kahden ihmisen ruumiit olisivat vain kiihdyttäneet pedon ruokahalua, ja Carthorisista tuntui liiankin otaksuttavalta, että se oli ahminut vihreän sotilaan ja punaisen neidon. Se oli jättänyt thoatin valtavan ruhon odottamaan nauttiakseen ensin juhla-ateriansa maukkaammat palat.
Nyt oli sokea banth, joka töytäili hurjasti edestakaisin ilman päämäärää, joutunut toisen banthin surmaaman riistan kohdalle, ja lievästi puhaltava tuuli kantoi verenhajun sen sieraimiin.
Enää eivät sen liikkeet olleet harhailevia. Häntä ojossa ja kita kuohuen kuolaa se oikaisi suoraan kuin nuoli thoatin ruhoa ja voimakasta raatelijaa kohti, joka seisoi etukäpälät riistan savenharmaalla kyljellä valmiina puolustamaan saalistaan.
Tun hyökkäävä banth oli parinkymmenen askelen päässä kuolleesta thoatista, päästi surmaaja kamalan mölyn ja sinkautti itsensä voimakkaalla hypyllä eteenpäin tulokasta vastaan.
Nyt alkanut taistelu tuntui kauhealta sotaisesta barsoomilaisestakin. Mielipuolinen raatelu, hirvittävä, korviahuumaava karjunta ja veren peittämien petojen hillitön villeys pitivät häntä lumottuna, niin ettei hän voinut liikahtaakaan, ja kun ottelu oli päättynyt ja pedot, joiden päät ja lavat oli revitty siekaleiksi, viruivat maassa jäykistyneet leuat yhä painuneina toistensa ruumiisiin, sai Carthoris vain voimakkaasti ponnistamalla tahtoaan kiskaistuksi itsensä irti lumouksesta.
Hän riensi kuolleen thoatin luokse etsimään jälkiä neidosta, jonka hän pelkäsi saaneen osakseen thoatin kohtalon, mutta hän ei löytänyt mitään sellaista, mikä olisi tukenut hänen aavistuksiaan.
Sydän hieman keveämpänä hän lähti tutkimaan laaksoa. Hänen ehdittyään vain muutamia askelia osui hänen katseensa nurmikolla lojuvaan jalokivistä säihkyvään koruun.
Hän nosti sen ylös ja näki ensi silmäyksellä, että se oli naisen hiuskoriste, ja siihen oli upotettu Ptarthin kuningasperheen merkki.
Mutta mikä kauhea huomio! Verta, vielä kosteata verta oli korun uhkeissa jalokivissä.
Carthorisin rintaa ahdisti niin, että hän oli tukehtumaisillaan, kun ne kaameat mahdollisuudet, joihin hely viittasi, kohosivat hänen mielikuvituksensa silmien eteen. Mutta hän ei voinut, hän ei tahtonut uskoa sellaista.
Oli mahdotonta, että niin loistava kaunotar olisi saanut niin hirvittävän lopun. Mahdotonta oli uskoa, että ihana Thuvia olisi iäksi lakannut olemasta.
Jo ennestäänkin jalokivistä jäykkiin varustuksiinsa, laajan rintansa yli kulkevaan hihnaan, jonka alla hänen uskollinen sydämensä sykki, kiinnitti Heliumin prinssi Carthoris säihkyvän helyn, jota Ptarthin Thuvia oli kantanut ja joka senvuoksi oli tullut hänelle pyhäksi.
Sitten hän jatkoi matkaansa tuntemattoman laakson sisäosiin.
Jättiläiskokoiset puut rajoittivat hänen näköalansa enimmäkseen hyvin suppeaksi. Silloin tällöin hän näki vilahduksen taivasta kohti kohoavista kukkuloista, jotka reunustivat laaksoa joka taholta, ja vaikkakin niiden piirteet olivat molempien kuiden valossa selvät, niin hän tiesi, että ne olivat kaukana ja että laakso oli hyvin laaja.
Hän jatkoi tarkasteluaan puoliyöhön saakka, jolloin hän äkkiä pysähtyi kuultuaan etäältä thoatien kiljuntaa.
Näiden tavallisesti ärtyisten eläinten äänen opastamana hän hiipi puiden välitse, kunnes hänen eteensä avautui toinen tasainen puuton aukeama, jonka keskellä oli suurkaupunki kiiltävine kupukattoineen ja kirkasvärisine torneineen.
Kaupungin muurien ympärillä oli kuivuneiden merenpohjien vihreiden sotilaiden pystyttämä laaja leiri, ja silmäillessään kaupunkia tarkoin huomasi heliumilainen, että se ei suinkaan ollut kuolleen muinaisuuden autio asutuskeskus.
Mutta mikä kaupunki se voi olla? Opiskellessaan hän oli saanut tietää, että tässä vähän tutkitussa Barsoomin osassa oli vallassa torkvasilainen vihreä heimo ja ettei tähän asti ainoankaan punaisen ihmisen ollut onnistunut tunkeutua heidän alueensa sydämeen ja sitten palata sivistyneeseen maailmaan.
Torkvasilaiset olivat valmistaneet tavattoman isoja tykkejä, joilla he peloittavan tarkkoina tähtääjinä olivat saaneet torjutuksi punaisten naapurikansojen harvat vakavat yritykset tutkia heidän maataan taistelulaivastoillaan.
Carthoris uskoi varmasti olevansa Torkvasin alueella, mutta hän ei ollut uneksinutkaan, että siellä oli niin suurenmoinen kaupunki, eivätkä myöskään historioitsijat olleet edes vihjailleet sellaisen olemassaoloon. Sillä torkvasilaisten tiedettiin asustavan Marsin muiden vihreiden heimojen tavoin tällä kuolevalla taivaankappaleella tavattavissa hyljätyissä kaupungeissa, eikä mikään vihreä heimo ollut koskaan rakentanut edes yhtä ainoata rakennusta lukuunottamatta matalaseinäisiä hautomalaitoksia, joissa heidän lapsensa kehittyvät auringon lämmössä.
Kaupungin ympärillä oleva vihreiden sotilaiden leiri oli lähes puolen kilometrin päässä kaupungin muurista. Sen ja kaupungin välillä ei ollut minkäänlaisia rintavarustuksia eikä muunlaista suojaa pyssyjen ja tykkien tulta vastaan, mutta nousevan auringon valossa saattoi Carthoris nyt aivan selvästi erottaa, että korkean muurin harjalla ja sen takana olevien rakennusten katoilla vilisi olentoja.
Hän oli varma siitä, että ne olivat hänen kaltaisiaan ihmisiä, vaikka ne olivatkin hänestä siksi kaukana, ettei hän voinut päättää, olivatko ne punaista kansaa.
Melkein heti kun päivä oli koittanut, alkoivat vihreät sotilaat ampua muurilla liikkuvia pieniä olentoja. Carthorisin hämmästykseksi ei tuleen vastattu, mutta pian oli viimeinenkin näkyvissä ollut kaupunkilainen piiloutunut turvaan vihreiden kaamean tarkoilta laukauksilta, eikä muurien takana enää ollut ainoatakaan elonmerkkiä.
Silloin lähti Carthoris, pysytellen aukeamaa ympäröivien puiden suojassa, kiertämään piirittäjien selkäpuolta, toivoen, vaikkakin se tuntui mahdottomalta, näkevänsä jossakin Ptarthin Thuvian, sillä vieläkään hän ei voinut uskoa neitoa kuolleeksi.
Oli suorastaan ihme, ettei häntä huomattu, sillä sotilaita ratsasti yhtenään leirin ja metsän väliä edestakaisin. Päivä kului pitkälle, ja yhä hän jatkoi turhalta näyttävää etsintäänsä. Illan suussa hän joutui kaupungin puolen muurissa olevan jykevän portin kohdalle.
Tänne näyttivät hyökkääjät keskittäneen päävoimansa. Sinne oli rakennettu iso lava, jolla Carthoris näki kyyröttävän kookkaan vihreän sotilaan, ympärillään toisia heimolaisiaan.
Tämä mies oli varmaankin kuuluisa Hortan Gur, Torkvasin jeddak, Marsin lounaisosien vanha, raju ihmissusi, sillä väliaikaisissa leireissä ja marsseilla ollessaan rakentavat Barsoomin vihreät heimot lavoja vain jeddakeja varten..
Seisoessaan tarkastelemassa heliumilainen näki erään vihreän sotilaan raivaavan itselleen tietä koroketta kohti. Hän raahasi mukanaan vankia, ja kun ympärillä seisovat siirtyivät syrjään antaakseen heille tietä, näki Carthoris vilahdukselta vangin.
Hänen sydämensä sykähti riemusta. Ptarthin Thuvia oli vielä elossa!
Vain vaivoin sai Carthoris hillityksi voimakkaan halunsa rientää Ptarthin prinsessan rinnalle. Mutta lopulta pääsi kuitenkin maltillinen harkinta voitolle, sillä kun ylivoima oli niin rusentava, tiesi hän hyökkäyksen merkitsevän ainoastaan sitä, että hän hyödyttömästi tuhoaisi kaikki mahdollisuudet neidon auttamiseksi vastaisuudessa.
Hän näki, että Thuvia kiskottiin korokkeen juurelle ja että Hortan Gur puhutteli neitoa. Hän ei erottanut hirviön sanoja eikä Thuvian vastausta; mutta se oli varmankin ärsyttänyt vihreätä kuvatusta, sillä tämä syöksähti eteenpäin vankia kohti ja iski häntä raa’asti kasvoihin metallirenkaisella käsivarrellaan.
Silloin valtasi raivo John Carterin, jeddakien jeddakin Barsoomin sotavaltiaan pojan. Vanhastaan tuttu veripunainen utu, jonka läpi hänen isänsä silmät olivat katselleet lukemattomia vihollisia, kohosi hänen katseittensa eteen.
Hänen Maan olojen mukaiset lihaksensa, jotka vikkelästi noudattivat hänen tahtonsa määräyksiä, kiidättivät häntä pitkin harppauksin vihreätä hirviötä kohti, joka oli lyönyt hänen rakastamaansa naista.
Torkvasilaiset eivät katselleet metsään päin. Kaikkien silmät olivat kiintyneet neitoon ja jeddakiin, ja raikuva hyväksymisnauru kajahti, kun vihreä hallitsija oli niin nerokkaan sukkelasti vastannut vankinsa vapausvaatimukseen.
Kun Carthoris oli päässyt noin puolitiehen metsänreunasta vihreiden sotilaiden luokse, sekaantui leikkiin uusi tekijä, joka yhä suuremmassa määrin ohjasi viimeksimainittujen huomion poispäin hänestä.
Erääseen piiritetyn kaupungin korkeaan torniin ilmestyi mies. Hänen ylöspäin kääntyneestä suustaan lähti sarja peloittavia huutoja, jotka kaamean kimeinä kiirivät yli kaupungin muurien ja piirittäjien päiden yli laakson kaukaisimpiin sopukkoihin saakka.
Kerran, kahdesti, kolmasti kajahti tämä hirvittävä ääni kuuntelevien vihreiden miesten korvissa, ja sitten kuului kaukaa, hyvin kaukaa tuuheiden puiden ylitse vastaushuuto selvänä ja terävänä.
Se oli vain ensimmäinen. Kaikilta suunnilta kohosi samanlaisia hurjia kiljahduksia, kunnes koko maailma tuntui vapisevan niiden äänestä.
Vihreät sotilaat katselivat hermostuneina ympärilleen. He eivät tietäneet mitään sellaisesta pelosta, jollaista Maan asukkaat tuntevat. Mutta tavattoman vaaran uhatessa he menettivät totutun varmuutensa.
Sitten aukesi äkkiä kaupungin muurin jykevä, Hortan Gurin lavan vastapäätä oleva portti levälleen. Siitä tuli esille omituisin näky, mitä Carthoris oli milloinkaan nähnyt, vaikka sillä hetkellä hänellä ei ollutkaan aikaa muuta kuin kerran ohimennen vilkaista portista pitkien, soikeiden kilpiensä suojassa marssivia kookkaita jousimiehiä. Hän ehti vain panna merkille heidän hulmuavan, kastanjanruskean tukkansa ja älytä, että heidän kupeillaan liikkuvat mylvivät otukset olivat Barsoomin rajuja leijonia.
Samassa oli Carthoris ällistyneiden torkvasilaisten keskellä. Hän karkasi heidän joukkoonsa pitkä miekka kädessään, ja Ptarthin Thuvia, jonka hämmästyneet silmät ensinnä osuivat häneen, luuli näkevänsä John Carterin itsensä: niin ihmeellisen paljon muistutti pojan taistelutapa isää.
Tuon virginialaisen kuuluisaa taisteluhymyä myöten he olivat samanlaisia. Ja miekkaa heiluttava käsi sitten. Sen joustava taito ja nopeus!
Kaikki muuttui sekasortoiseksi melskeeksi. Osa vihreitä sotilaita hyppäsi äksyilevien, kiljuvien thoatiensa selkään. Kalotit päästelivät villejä kurkkuääniään ja vinkuivat innosta päästä lähestyvien vihollisten kurkkuun.
Thar Ban ja eräs toinen korokkeen vierellä seisonut vihreä sotilas olivat ensiksi huomanneet Carthorisin saapumisen, ja heidän kanssaan hän otteli punaisen neidon omistamisesta, toisten rientäessä torjumaan piiritetystä kaupungista hyökkääviä vihollisia.
Carthorisin pyrkimyksenä oli sekä puolustaa Ptarthin Thuviaa että päästä Hortan Gur-hirviön kimppuun kostaakseen tälle iskun, jonka hän oli antanut neidolle.
Surmattuaan kaksi sotilasta, jotka olivat palanneet Ihar Banin ja tämän toverin avuksi torjumaan punaihoista seikkailijaa, Carthorisin onnistui päästä lavalle, juuri kun Hortan Gur oli hyppäämäisillään thoatinsa selkään.
Vihreiden sotilaiden huomio kiintyi pääasiallisesti kaupungista heidän kimppuunsa eteneviin jousimiehiin ja näiden rinnalla asteleviin villeihin bantheihin — julmiin sotaeläimiin, jotka olivat äärettömän paljon peloittavampia kuin heidän omat hurjat kalotinsa.
Korokkeelle hypähdettyään Carthoris veti Thuvian rinnalleen ja kääntyi sitten ahdistamaan poistuvaa jeddakia päästäen kiukkuisen huudahduksen ja tavoittaen vastustajaa miekallaan.
Kun heliumilaisen säilä hipaisi Hortan Gurin vihreää ihoa, kääntyi tämä karjaisten hyökkääjään päin, mutta samassa kaksi hänen päällikköään hoputti häntä joutumaan, sillä kaupungin vaaleaihoisten asukkaiden ryntäys alkoi kehittyä vakavammaksi seikaksi kuin torkvasilaiset olivat olettaneet.
Jäämättä ottelemaan punaisen miehen kanssa Hortan Gur lupasi muistaa häntä selvittyään ensin muuritetun kaupungin uhmailevista asukkaista, ja hypättyään ratsaille lasketti thoatillaan täyttä neliä lähestyviä jousimiehiä vastaan.
Muut sotilaat seurasivat ripeästi jeddakiaan, jättäen Thuvian jaCarthorisin kahden kesken korokkeelle.
Heidän ja kaupungin välillä riehui hirvittävä taistelu. Vaaleaihoiset sotilaat, joilla oli aseinaan vain pitkät jousensa ja eräänlaiset lyhytvartiset sotakirveet, olivat melkein turvattomia joutuessaan käsikähmään hurjien vihreiden ratsastajien kanssa. Mutta jonkun matkan päästä heidän terävät nuolensa olivat täysin yhtä tuhoisia kuin vihreiden miesten raadiumammukset.
Mutta jos kohta sotilaat itse olivatkin vähäväkisempiä, niin heidän toverinsa, rajut banthit, eivät ainakaan olleet. Tuskin olivat molemmat rintamat iskeneet yhteen, kun näitä hirmuisia otuksia hyppäsi sadoittain torkvasilaisten joukkoon, kiskoen sotilaita thoatiensa selästä — kaataen maahan itse thoatitkin ja saattaen kaikki vastustajansa hämmennyksiin.
Kaupunkilaisten lukumäärä oli myöskin heidän edukseen, sillä heti kun joku sotilas oli kaatunut, näytti hänen paikalleen kiiruhtavan parikymmentä uutta: niin runsaasti heitä jatkuvasti tulvasi kaupungin isosta portista.
Banthien rajuus ja jousimiesten paljous vaikuttivatkin lopulta sen, että torkvasilaiset peräytyivät, kunnes lava, jolla Carthoris ja Thuvia olivat, joutui vihdoin keskelle taistelun temmellystä.
Kummastakin heistä tuntui ihmeeltä etteivät heihin osuneet kuulat eivätkä nuolet. Pian oli rintama siirtynyt kokonaan heidän ohitseen, joten he olivat kahden taistelijoiden ja kaupungin välillä ottamatta lukuun haavoittuneita ja kuolleita sekä pariakymmentä ärjyvää banthia, jotka huonommin harjoitettuina kuin muut kuljeksivat lihaa etsien ruumiiden keskellä.
Carthorisin mielestä oli taistelun kummallisimpana piirteenä ollut se seikka, että jousimiehet olivat verrattain mitättömillä aseillaan tehneet hirveän tuhoisaa jälkeä. Sikäli kuin hän saattoi huomata, ei missään näkynyt ainoatakaan haavoittunutta vihreätä miestä, mutta kaatuneita oli taistelukentällä röykkiöittäin.
Äkillinen kuolema näkyi olevan seurauksena jousimiesten nuolen vähäisimmästäkin raapaisusta, ja näytti siltä, ettei heistä kukaan kertaakaan ampunut harhaan. Vain yksi selitys oli mahdollinen: nuolien kärjet oli kastettu myrkkyyn.
Pian häipyi ottelun melu kauaksi metsään. Aukeamalla vallitsi hiljaisuus, jonka keskeyttivät vain ahmivien banthien murahdukset. Carthoris kääntyi Ptarthin Thuviaan. Siihen mennessä ei heistä kumpikaan ollut virkkanut mitään.
"Missä olemme, Thuvia?" kysyi hän.
Neito katsahti häneen kysyvästi. Pelkästään hänen saapumisensa näytti osoittavan, että Carthoris oli syypää ja tietoinen hänen ryöstöstään. Kuinka hän muuten olisi voinut tuntea häntä kuljettaneen lentokoneen määräpaikan!
"Kuka tietää sen paremmin kuin Heliumin prinssi?" kysyi Thuvia vuorostaan. "Eikö hän ole tullut tänne omasta vapaasta tahdostaan?"
"Aaanthorista olen saapunut vapaasta tahdostani sen vihreän miehen jäljessä, joka ryösti sinut, Thuvia", vastasi Carthoris; "mutta lähdettyäni Heliumista aina siihen hetkeen saakka, jolloin heräsin Aaanthorin kohdalla, luulin olevani matkalla Ptarthiin.
"Oli viitattu, että minä olin syypää sinun ryöstöösi ja tietoinen siitä", selitti hän koruttomasti, "ja halusin rientää jeddakin, isäsi luokse saadakseni hänet uskomaan, että se syytös oli väärä, ja tarjotakseni apuani sinua etsittäessä. Ennenkuin lähdin Heliumista, on joku peukaloinut kompassiani, niin että se ohjasi minut Aaanthoriin Ptarthin sijasta. Siinä kaikki. Uskothan minua?"
"Entä ne sotilaat, jotka ryöstivät minut puistosta!" huudahti neito. "Aaanthoriin saavuttuamme heillä oli Heliumin prinssin merkit. Kun he minut vangitsivat, olivat he puettuja dusarilaisten tamineihin. Vain yksi selitys näytti mahdolliselta. Ken lieneekään ollut se, joka uskalsi tehdä tämän törkeän väkivaltaisen teon, hän tahtoi työntää syyn toisen niskoille, jos hänet saataisiin kiinni itse teossa; mutta turvallisessa paikassa Ptarthin valtakunnan ulkopuolella hän arveli voivansa antaa kätyreittensä pukeutua jälleen omiin varustuksiinsa."
"Luuletko, että minä olen tämän toimeenpanija, Thuvia?" kysyi nuorukainen.
"Oi, Carthoris", vastasi neito, "en tahtonut sitä uskoa; mutta kun kaikki viittasi sinuun — sittenkään en tahtonut sitä uskoa."
"Minä sitä en tehnyt", vakuutti Carthoris. "Mutta tahdon olla sinulle perinpohjin rehellinen. Niin paljon kuin pidänkin isästäsi, niin paljon kuin kunnioitankin Kulan Tithiä, jolle sinut on kihlattu, niin hyvin kuin tiedänkin, kuinka tuhoisia seurauksia olisi ollut sellaisesta teosta, Barsoomin kolmen suurimman kansan syöksyminen sotaan — niin kuitenkaan kaikesta siitä huolimatta en olisi vähääkään empinyt ottaa sinua tällä tavoin, Ptarthin Thuvia, jos olisit vihjauksenakaan osoittanut minulle, että se ei ollut sinusta vastenmielistä.
"Mutta sinä et antanut pienintäkään vihjausta, ja niinpä minä olenkin täällä, en omasta halustani, vaan palvellakseni sinua ja sitä miestä, jolle sinut on luvattu, pelastaakseni sinut hänelle, jos se on ihmisen vallassa." Hän lopetti puheensa melkein katkerasti.
Ptarthin Thuvia katsoi häntä kasvoihin pitkän aikaa. Neidon rinta nousi ja laski, ikäänkuin hän olisi ollut ylivoimaisen mielenliikutuksen vallassa. Hän liikahti astuakseen nuorukaisen luokse. Hänen huulensa avautuivat ikäänkuin sanoakseen jotakin — kiihkeän rajusti.
Mutta sitten hän voitti tunteensa.
"Heliumin prinssin vastaisten tekojen", lausui hän kylmästi, "on osoitettava,, että hänen aikomuksensa ovat tähän asti olleet kunnialliset."
Carthorisia loukkasi neidon äänensävy ja sanoihin sisältyvä epäilys hänen rehellisyydestään.
Hän oli melkein toivonut Thuvian vihjaisevan, että hänen rakkautensa voisi saada vastakaikua — joka tapauksessa neidon olisi pitänyt olla ainakin hieman kiitollinen äskeisestä toiminnasta hänen hyväkseen. Mutta Carthoris sai vain kylmää epäilyä osakseen.
Heliumin prinssi kohautti leveitä olkapäitään. Neito huomasi sen ja nuorukaisen huulilla väikkyvän heikon hymyn, niin että hän sai nyt vuorostaan loukkautua.
Luonnollisestikaan hän ei ollut tahtonut loukata Carthorisia. Olisihan tämän pitänyt käsittää, että kaiken sen jälkeen, mitä hän oli sanonut, hän ei voinut millään tavoin saada rohkaisua. Mutta eihän Carthorisin olisi tarvinnut niin kouraantuntuvasti osoittaa välinpitämättömyyttään. Heliumin miehet olivat maineessa kohteliaisuudestaan, eivät tökeryydestä. Kenties se aiheutui hänen suonissaan virtaavasta Maan asukkaan verestä.
Kuinka olisikaan Thuvia voinut arvata, että olkapäiden kohautus oli vain ruumiillinen ponnistus, jolla Carthoris koetti poistaa kirvelevää tuskaa sydämestään, ja että hänen myhäilynsä oli isän taisteluhymyä, ulkonainen ilmaisumerkki pojan päätöksestä tukahduttaa oma suuri rakkautensa koettaessaan pelastaa Ptarthin Thuvian toiselle, koska hän uskoi neidon rakastavan tätä toista!
Hän palasi alkuperäiseen kysymykseensä.
"Missä olemme? Minä en sitä tiedä."
"En myöskään minä", vastasi neito. "Ryöstäjäni puhuivat keskenäänAaanthorista, joten minusta oli mahdollista, että muinaisajan kaupunki,johon he minut veivät, oli juuri tämä kuuluisa raunioitunut paikka.Mutta siitä, missä olemme nyt, ei minulla ole pienintäkään aavistusta."
"Kun jousimiehet palaavat, saamme epäilemättä tietää kaikki mitä haluamme", sanoi Carthoris. "Toivokaamme, että he kohtelevat meitä ystävällisesti. Mitähän rotua he lienevät? Vain kaikkein vanhimmissa taruissamme ja kuivuneiden merenpohjien hylättyjen kaupunkien seinämaalauksissa on kuvattuina tällaisia ruskeatukkaisia, vaaleaihoisia ihmisiä. Olisimmekohan sattumalta osuneet muinaisajoilta säilyneeseen kaupunkiin, jonka koko Barsoom luulee hautautuneen aikakausien taakse?"
Thuvia katseli metsään päin, jonne vihreät sotilaat ja heitä takaa ajavat jousimiehet olivat kadonneet. Pitkän matkan päästä kuului banthien hirvittävää karjuntaa ja yksinäisiä laukauksia.
"Ihme, etteivät he jo palaa", huomautti neito.
"Luulisi näkevänsä haavoittuneiden nilkuttavan tai heitä kannettavan takaisin kaupunkiin", vastasi Carthoris rypistäen otsaansa kummastellen. "Entä lähempänä kaupunkia olevat haavoittuneet? Onko heidät jo korjattu pois?"
He kääntyivät molemmat katsomaan kaupungin ja heidän välillään olevaa kenttää, jolla taistelu oli ollut tulisinta.
Siellä olivat banthit, yhä muristen kauheilla aterioillaan.
Carthoris katsahti Thuviaan hämmästyneenä. Sitten hän osoitti sormellaan kenttää.
"Missä he ovat?" hän kuiskasi. "Kuinka on käynyt heidän kaatuneilleen ja haavoittuneilleen?"
Lotharin jeddak
Neito ei näyttänyt uskovan silmiään.
"Niitä oli läjittäin", hän mumisi. "Kentällä virui tuhansittain vain muutamia minuutteja sitten."
"Ja nyt", jatkoi Carthoris, "siellä on vain banthit ja vihreiden sotilaiden ruumiit."
"Kaatuneet jousimiehet on varmaankin käyty noutamassa pois meidän puhellessamme", sanoi neito.
"Se on mahdotonta!" vastasi Carthoris. "Kaatuneita oli kentällä tuhansittain vielä aivan äsken. Niiden kuljettamiseen olisi kulunut tuntikausia. Tämä on kaameaa."
"Olin toivonut", virkkoi Thuvia, "että saisimme turvapaikan tämän vaaleaihoisen kansan luota. Huolimatta urheudestaan taistelukentällä eivät he tuntuneet minusta hurjilta eivätkä sotaisilta ihmisiltä. Olin ehdottamaisillani, että pyrkisimme kaupunkiin, mutta nyt en tiedä, onko viisasta uskaltautua sellaisen kansan keskuuteen, jonka vainajat haihtuvat ilmaan."
"Kyllä meidän on uskallettava", huomautti Carthoris. "Meidän ei voi käydä pahemmin kaupungin muurien sisällä kuin ulkopuolellakaan. Täällä voimme joutua banthien tai yhtä villien torkvasilaisten kynsiin. Sieltä ainakin tapaamme oman kuvamme muotoisia olentoja.
"Minua epäilyttää vain yksi vaara", hän lisäsi, "nimittäin sinun viemisesi noin monien banthien sivuitse. Yksi miekka tuskin riittää niitä torjumaan, jos kaksikin niistä karkaa kimppuumme samalla kertaa."
"Siitä seikasta ei sinun tarvitse olla huolissasi", vastasi punainen neito hymyillen. "Banthit eivät tee meille pahaa."
Niin sanoen hän laskeutui korokkeelta maahan ja meni Carthorisin saattamana pelkäämättä hurmeiselle kentälle salaperäistä, muurien ympäröimää kaupunkia kohti.
He eivät olleet ehtineet pitkälle, ennenkuin verisestä ruoastaan sivulle päin vilkaissut banth huomasi heidät. Raivoisasti karjuen lähti peto heti heitä kohti, ja sen äänen kuullessaan noudatti parikymmentä muuta otusta sen esimerkkiä.
Carthoris vetäisi pitkän miekkansa tupestaan. Neito loi salaa nopean silmäyksen hänen kasvoihinsa. Hän näki hymyn nuorukaisen huulilla, ja se vaikutti kuin viini sairaihin hermoihin. Sillä sotaisessa Barsoomissakin, jossa kaikki miehet ovat urhoollisia, saa naisen innostumaan tyyni välinpitämättömyys vaarasta — huima rohkeus, johon ei sekaannu kerskailua.
"Pistä miekkasi takaisin tuppeen!" käski Thuvia. "Sanoinhan sinulle, etteivät banthit meitä vahingoita. Kas näin!" Puhuessaan hän asteli reippaasti lähintä otusta kohti.
Carthoris aikoi rientää hänen jälkeensä suojelemaan häntä, mutta hän teki torjuvan kädenliikkeen. Nuorukainen kuuli hänen kutsuvan bantheja matalalla, laulavalla, melkein kehräävällä äänellä.
Heti kohosivat isot kuonot ilmaan, ja kaikki ilkeästi välkkyvät silmät kiintyivät neitoon. Sitten alkoivat pedot hiipiä häntä kohti. Hän seisoi paikallaan niitä odottaen.
Häntä lähinnä oleva banth epäröi. Hän puheli sille käskevästi kuten isäntä niskuroivalle koiralle.
Kookas raatelija painoi päänsä alas ja luikki häntä koipien välissä neidon jalkojen juureen. Senjälkeen tulivat toiset, kunnes Thuvia oli kokonaan hurjien, ihmisiä syövien petojen ympäröimänä.
Hän kääntyi ympäri ja johdatti ne Carthorisin luokse. Lähestyessään miestä ne murisivat hieman, mutta pari ankaraa sanaa sai ne talttumaan.
"Miten saat ne hillityiksi?" huudahti Carthoris.
"Isäsi tiedusti minulta samaa asiaa Kultaisten kallioiden holveissa Otz-vuoriston uumenissa, thernien temppelien alla. En osannut selittää sitä hänelle enkä osaa nytkään. En tiedä, mistä johtuu, että ne tottelevat minua, mutta siitä lähtien, kun Sator Throg heitätti minut niiden sekaan pyhien thernien banthluolaan ja isot otukset liehittelivät minulle sen sijaan että olisivat repineet minut, on minulla aina ollut sama omituinen kyky hallita niitä. Ne tulevat kutsuessani ja tottelevat käskyjäni aivan samalla tavoin kuin uskollinen Woola tottelee suuren isäsi käskyjä."
Neito lausui jotakin, ja hurja lauma hajautui. Karjuen palasivat pedot keskeytetyille aterioilleen, ja Carthoris ja Thuvia astelivat niiden keskitse kaupunkia kohti.
Kävellessään mies katseli ihmetellen sellaisia vihreiden miesten ruumiita, joita banthit eivät olleet raadelleet.
Hän kiinnitti neidon huomiota niihin. Kaatuneiden isoissa ruumiissa ei näkynyt nuolia lainkaan. Niiden ihossa ei näkynyt jälkeäkään kuolettavista haavoista, ei vähäisintäkään naarmua eikä hankautumaa.
Ennenkuin jousimiesten kaatuneet olivat kadonneet, oli torkvasilaisten kaatuneissa törröttänyt vihollisten surmannuolia kuin harjaksia. Mihin olivat nämä hennot kuoleman sanansaattajat joutuneet? Mikä näkymätön käsi oli poiminut ne surmansa saaneiden ruumiista?
Vastoin tahtoaan Carthoris tunsi puistattavia aavistuksia katsellessaan edessään olevaa hiljaista kaupunkia. Enää ei muurilla eikä katoilla näkynyt elonmerkkiäkään. Kaikki oli rauhallista — pahaenteisen rauhallista.
Mutta kuitenkin hän oli varma, että häntä pidettiin silmällä jostakin sileän muurin takaa.
Hän vilkaisi Thuviaan. Tämä asteli eteenpäin silmät levällään tuijottaen kaupungin porttia. Carthoris katsoi samaan suuntaan, mutta ei nähnyt mitään.
Nuorukaisen katse tuntui herättävän hänet ikäänkuin horroksesta. Hän katsahti Carthorisiin, reipas, rohkea hymy kohosi hänen huulilleen, ja ikäänkuin tietämättään hän astui nuorukaisen viereen ja tarttui tämän käteen.
Carthoris arvasi, että jokin neitosen tahdosta riippumaton vaisto vetosi häneen pyytäen suojelusta. Hän kiersi käsivartensa Thuvian ympärille ja sillä tavoin he astelivat kentän poikki. Neito ei vetäytynyt irti. Tuskinpa hän huomasi, että miehen käsi tuki häntä: niin täydelleen hän oli edessään olevan kaupungin salaperäisyyden lumoissa.
He pysähtyivät portin edustatte. Se oli valtava laite. Sen rakennetta tarkastamalla Carthoris sai vain hämärän aavistuksen sen arvioimattomasta iästä.
Portti oli pyöreä kuten portin aukkokin, ja muinaisbarsoomilaista rakennustaidetta koskevien tutkimustensa nojalla heliumilainen tiesi, että portti kiersi ison pyörän tavoin toiselle sivulle muuriin sovitettuun syvennykseen.
Niinkin ikivanhoista kaupungeista kuin muinaisesta Aaanthorista ei vielä uneksittukaan, kun ne rodut elivät, jotka rakensivat tämänkaltaisia portteja.
Hänen seisoessaan miettien, mikä tämä maailman unohtama kaupunki saattoi olla, puhutteli heitä ääni ylhäältä päin. He katsahtivat molemmat ylös. Siellä oli mies kumartuneena korkean muurin reunan ylitse.
Miehen tukka oli kastanjanruskea, iho vaalea, vaaleampi kuin virginialaisen John Carterin. Otsa oli korkea, silmät suuret ja älykkäät.
Molemmat alhaalla-seisojat ymmärsivät hänen käyttämäänsä kieltä, mutta se erosi kuitenkin tuntuvasti heidän barsomilaiskielestään.
"Keitä te olette?" tiedusti mies. "Ja mitä tekemistä teillä on täälläLotharin portin edustalla?"
"Olemme ystäviä", vastasi Carthoris. "Tämä on Ptarthin prinsessaThuvia, joka oli joutunut torkvasilaisheimon vangiksi. Minä olenHeliumin Carthoris, Tardos Morsin, Heliumin jeddakin, sukuun kuuluvaprinssi ja John Carterin, Marsin sotavaltiaan, ja hänen vaimonsa DejahThorisin poika."
"Ptarth?" toisti mies. "Helium?" Hän pudisti päätään. "En ole koskaan kuullut sellaisia paikkoja mainittavan enkä ole tietänyt, että Barsoomissa asuu noin oudon värisiä ihmisiä kuin sinä. Missä sijainnevat ne kaupungit, joista puhuit? Korkeimmastakaan tornistamme emme milloinkaan ole nähneet mitään muuta kaupunkia kuin Lotharin."
Carthoris osoitti koillista kohti.
"Tuolla päin ovat Helium ja Ptarth", hän selitti. "Helium on yli kahdeksantuhannen haadin päässä Lotharista, ja Ptarth taas on yhdeksäntuhannen viidensadan haadin päässä Heliumista koilliseen."
[Barsoomissa on pituusmittojen perusyksikkönä ad. Se vastaa Englannin jalkaa, ollen noin 11,694 Englannin tuumaa eli 297 millimetriä. Minulla on yleensä ollut tapana muuttaa marsilaiset aika-, pituus- y.m. mitat vastaaviksi Maassa käytetyiksi mitoiksi, jotka ovat helppotajuisemmat näitä muistelmia lukeville Maan asukkaille. Niistä, joiden luonnonlaatu on tiedonhaluinen, saattaa olla mielenkiintoista tuntea marsilaisten pituusmitat, joten esitän ne tässä:
10 sofadia = 1 ad
200 adia = 1 haad
100 haadia = 1 karad
360 karadia = 1 Marsin ympärys päiväntasaajan kohdalta.
Haad eli barsoomilaisten penikulma on noin 2,339 Englannin jalkaa eli noin 713 metriä. Karad on yksi aste. Sofad on noin 1,17 Englannin tuumaa eli vähää vaille kolme sentimetriä.]
Mies pudisti uudelleen päätään.
"En tiedä mitään siitä, mitä on Lotharin vuorten takana. Siellä ei saata elää ketään muita kuin Torkvasin kauheat vihreät heimot. Ne ovat kukistaneet koko Barsoomin paitsi tätä ainoata laaksoa ja Lotharin kaupunkia. Täällä me olemme pitäneet puoliamme lukemattomia miespolvia, vaikkakin he tuon tuostakin tekevät uusia yrityksiä tuhotakseen meidät. En voi aavistaakaan, mistä olette kotoisin, jollette polveudu niistä orjista, joita torkvasilaiset ottivat ammoisina aikoina laskiessaan ulkomaailman valtansa alle. Mutta mikäli olemme kuulleet, he hävittivät perin pohjin kaikki muut rodut paitsi omansa."
Carthoris koetti selvittää, että torkvasilaisten hallussa oli vain suhteellisesti vähäinen osa Barsoomin pintaa ja sekin ainoastaan siitä syystä, ettei heidän alueellaan ollut mitään, mikä houkuttelisi punaista rotua. Mutta lotharilainen ei näyttänyt kykenevän käsittämään mitään muuta kuin että Lotharin laakson ulkopuolella oli tiettömiä aavikoita, joissa asusti Torkvasin hurjia vihreitä heimoja.
Pitkien neuvottelujen jälkeen hän suostui päästämään tulokkaat kaupunkiin, ja hetkistä myöhemmin vieri pyörämäinen portti sille varattuun syvennykseen ja Thuvia ja Carthoris astuivat Lotharin kaupunkiin.
Kaikkialla heidän ympärillään oli merkkejä satumaisesta rikkaudesta. Muurin sisäpuolella olevan kadun varrella olivat rakennusten julkisivut hyvin upeilla kaiverruksilla koristettuja, ja ikkunat ja ovet olivat usein reunustettuja kalleista kivistä valmistetuilla neljännesmetrin levyisillä upotuksilla, taidokkailla mosaikeilla tahi taotuilla kultalevyillä, joiden kohokuvat nähtävästi esittivät katkelmia tämän unohdetun kansan historiasta.
Mies, jonka kanssa he olivat keskustelleet muurin ylitse, oli kadulla heitä vastassa. Hänen seurassaan oli satakunta samanrotuista miestä. He olivat kaikki puettuja väljiin vaippoihin ja parrattomia.
Heidän suhtautumisensa vieraihin oli pikemminkin pelokasta epäilyä kuin vihamielisyyttä. He seurasivat tulokkaita katseillaan, mutta eivät virkkaneet heille sanaakaan.
Carthoris ei voinut olla panematta merkille sitä seikkaa, että vaikkakin kaupunkia vasta aivan äsken oli piirittänyt lauma verenhimoisia hurjimuksia, ei yksikään kaupunkilainen näyttänyt olevan aseissa eikä sotaväestä näkynyt merkkiäkään.
Hän ihmetteli mielessään, olivatko kenties kaikki sotilaat lähteneet mukaan kaupungista tehdylle ryntäykselle tehdäkseen äärimmäisen ponnistuksen vihollisen karkoittamiseksi, jättäen kaupungin ilman turvaväkeä. Hän kysäisi sitä saattajaltaan.
Mies hymyili.
"Tänään ei Lotharista ole poistunut ainoatakaan olentoa paitsi pariakymmentä pyhää banthiamme", hän vastasi.
"Entä sotilaat — jousimiehet!" huudahti Carthoris. "Me näimme heitä lähtevän tuhansittain juuri tästä portista ja surmanuolineen ja rajuine bantheineen voittavan Torkvasin laumat ja ajavan ne pakosalle."
Mies hymyili edelleen tietävänä.
"Katsos tuonne!" hän huudahti ja viittasi kädellään leveätä katua kohti.
Carthoris ja Thuvia katsoivat osoitettuun suuntaan ja näkivät suuren jousimiesosaston marssivan reippaasti itseään kohti auringonpaisteisella kadulla.
"Ah!" pääsi Thuvialta. "He ovat palanneet jostakin toisesta portista tai kenties nämä ovat kaupungin turvaksi jätettyjä joukkoja."
Taaskin mies hymyili salaperäistä hymyään.
"Lotharissa ei ole ollenkaan sotaväkeä", hän huomautti. "Katsokaapa!"
Sekä Carthoris että Thuvia olivat miehen puhuessa kääntyneet häneen päin, ja kun he nyt pyörähtivät uudelleen katsomaan lähestyvää joukko-osastoa, menivät heidän silmänsä pystyyn hämmästyksestä, sillä leveä katu oli yhtä autio kuin hauta.
"Entä tänään vihreitä laumoja vastaan marssineet miehet?" kuiskasiCarthoris. "Olivatko hekin vain kuviteltuja?"
Mies nyökkäsi päätään.
"Mutta heidän nuolensa surmasivat vihreitä sotilaita", intti Thuvia.
"Menkäämme Tarion luokse", lausui lotharilainen. "Hän selittää teille kaikki, mitä hän katsoo teidän voivan tietää. Minä saattaisin puhua liikaa."
"Kuka on Tario?" kysyi Carthoris.
"Lotharin jeddak", vastasi heidän oppaansa, ohjaten heidät samalle leveälle kadulle, jota myöten he vain hetkinen sitten olivat nähneet harhanäkyarmeijan marssivan.
Puoli tuntia he kävelivät pitkin viehättäviä katuja, joita reunustivat uhkeimmat rakennukset, mitä heistä kumpikaan oli koskaan nähnyt. Ihmisiä näkyi vain vähän. Carthoris ei voinut olla huomaamatta, kuinka autiolta suurenmoinen kaupunki vaikutti.
Vihdoin he saapuivat hallitsijan palatsiin. Carthoris näki tämän suurenmoisen rakennuksen jo etäältä, arvasi, mikä se oli, ja ihmetteli sitä, että sielläkin näkyi niin vähän merkkejä eloisasta toimeliaisuudesta.
Ei ainoatakaan vahtisotilasta ollut valtavan sisäänkäytävän edustalla, eikä myöskään puistoissa, joihin hän saattoi nähdä, ollut jälkeäkään siitä kuhisevasta elämästä, joka sykähtelee punaisten jeddakien palatsien alueella.
"Kas tässä", selitti opas, "on Tarion palatsi."
Hänen puhuessaan Carthoris käänsi uudelleen katseensa upeaan palatsiin. Huudahtaen hämmästyksestä hän hieroi silmiään ja katsoi toistamiseen. Ei! Hän ei saattanut erehtyä. Jykevän portin edustalla seisoi parikymmentä vartiosotilasta. Portilta päärakennukselle johtavan kujan kahden puolen oli jousimiesrivit. Puistossa vilisi upseereja ja sotilaita, joita meni sinne tänne ikäänkuin toimittamaan kiireisiä tehtäviä.
Minkälaista kansaa olivatkaan nämä miehet, jotka voivat loitsia armeijan pelkästä ilmasta! Hän vilkaisi Thuviaan. Myöskin tämä oli ilmeisesti huomannut muutoksen.
Vavahtaen hän painautui lähemmäksi nuorukaista.
"Mitä arvelet tästä?" hän kuiskasi. "Se tuntuu hyvin kaamealta."
"En osaa sitä selittää", vastasi Carthoris, "jollemme sitten ole aivan sekaisin."
Carthoris pyörähti lotharilaiseen päin. Tämä hymyili leveästi.
"Muistaakseni sanoit äsken, ettei Lotharissa ole sotaväkeä ollenkaan", sanoi heliumilainen osoittaen vahtisotilaita. "Mitäs nämä ovat?"
"Kysy Tariolta!" torjui mies. "Pian olemme hänen puheillaan."
Ennen pitkää he astuivatkin avaraan huoneeseen, jonka toisessa päässä olevalle korokkeelle sijoitetulla upealla lepovuoteella loikoi mies.
Kolmikon lähestyessä loi mies tulijoihin velton katseen uneliaista silmistään. Kuuden metrin päässä korokkeesta saattaja pysähtyi, kuiskasi Thuvialle ja Carthorisille, että nämä noudattaisivat hänen esimerkkiään, ja heittäytyi pitkälleen lattialle. Sitten hän nousi käsiensä ja polviensa varaan ja alkoi ryömiä valtaistuinta kohti, heiluttaen päätään edestakaisin ja kiemurrellen ruumistaan, kuten olette nähneet koiran tekevän lähestyessään isäntäänsä.
Thuvia katsahti nopeasti Carthorisiin. Tämä seisoi suorana, pää pystyssä ja käsivarret ristissä leveällä rinnalla. Ylväs hymy väreili hänen huulillaan.
Korokkeella oleva mies silmäili häntä tuikeasti, ja Heliumin Carthoris katsoi suoraan hänen silmiinsä.
"Keitä ovat nämä, Jav?" kysäisi mies oppaalta, joka ryömi vatsallaan lattialla.
"Oi, Tario, ylevin jeddak", vastasi Jav, "nämä ovat muukalaisia, jotka Torkvasin laumojen kanssa saapuivat portillemme, selittäen olleensa vihreiden miesten vankina. He kertovat kummallisia juttuja Lotharin ulkopuolella olevista kaupungeista."
"Ylös, Jav", komensi Tario, "ja kysy heiltä, miksi he eivät osoitaTariolle arvon mukaista kunnioitusta!"
Jav nousi seisomaan ja kääntyi katsomaan vieraita. Kun hän näki heidät pystyssä, kohosi puna hänen poskilleen. Hän syöksähti heitä kohti.
"Vintiöt!" hän kiljaisi. "Alas! Kasvoillenne Barsoomin viimeisen jeddakin edessä!"
Jousimies-aaveet
Kun Jav karkasi Carthorisia kohti, laski tämä kätensä pitkän miekkansa kahvaan. Lotharilainen pysähtyi. Tilava huone oli tyhjä lukuun ottamatta neljää korokkeella-olijaa, mutta kun Jav astahti taaksepäin, väistäen heliumilaisen uhkaavaa liikettä, huomasi viimemainittu olevansa parinkymmenen jousimiehen ympäröimä.
Mistä ne olivat tuoksahtaneet? Sekä Carthoris että Thuvia olivat ällistyneen näköisiä.
Nyt lennähti nuorukaisen miekka huotrastaan, ja samassa jousimiehet vetivät tuhoisat nuolensa taaksepäin.
Tario oli kohonnut kyynärpäänsä varaan. Vasta silloin hän näki täydelleen Thuvian, joka oli ollut piilossa Carthorisin takana.
"Seis!" huudahti jeddak, nostaen estävästi kättään, mutta juuri samalla hetkellä sivalsi heliumilainen miekallaan iskien lähintä vastustajaansa.
Kun terävä säilä sattui maaliinsa, niin Carthoris antoi miekkansa kärjen painua lattiaan, astahtaen samalla takaperin typertyneenä ja silmät levällään ja pyyhkäisten otsaansa vasemman kätensä selkämyksellä. Hänen säilänsä oli halkonut tyhjää ilmaa — hänen vastustajansa oli kadonnut — huoneessa ei ollut ainoatakaan jousimiestä!
"On ilmeistä, että nämä ovat muukalaisia", virkkoi Tario Javille. "Ottakaamme ensin selvä siitä, ovatko he tietoisesti loukanneet meitä, ennenkuin ryhdymme rankaisutoimiin."
Sitten hän kääntyi puhuttelemaan Carthorisia, mutta vilkuili yhtenään Thuviaan, jonka ihania muotoja barsoomilaisen prinsessan tamineet pikemminkin tehostivat kuin salasivat.
"Keitä olette te", hän tiedusti, "jotka ette tunne viimeisen jeddakin hovissa noudatettavia tapoja."
"Minä olen Heliumin prinssi Carthoris", vastasi heliumilainen. "Ja tämä on Ptarthin prinsessa Thuvia. Meidän isiemme hoveissa eivät ihmiset lankea kasvoilleen hallitsijoiden edessä. Siitä lähtien kun ensisyntyiset repivät kuolemattoman jumalattarensa kappaleiksi jäsenen jäseneltä, eivät ihmiset ole Barsoomissa vatsallaan ryömineet minkään valtaistuimen juurelle. Luuletko niin ollen, että mahtavan jeddakin tytär ja toisen poika alentuisivat sellaiseen?"
Tario silmäili Carthorisia pitkään. Vihdoin hän puhkesi puhumaan.
"Koko Barsoomissa ei ole muita jeddakeja kuin Tario", hän lausui. "Ei ole muuta rotua kuin Lotharin, jollei Torkvasin heimolle suoda niin arvokasta nimitystä. Lotharilaiset ovat valkoisia; teidän ihonne on punainen. Koko Barsoomissa ei ole jäljellä ainoatakaan naista. Toverisi on nainen."
Hän puolittain nousi lepovuoteeltaan ja kumartui eteenpäin ojentaen syyttävästi sormensa Carthorisia kohti.
"Olet valhekuva!" hän kiljaisi. "Olette molemmat valhekuvia, ja rohkenette tulla Tarion, Barsoomin viimeisen ja mahtavimman jeddakin silmien eteen ja väittää olevanne todellisia. Syyllisen on kärsittävä ankara rangaistus, ja jollen erehdy, niin juuri sinä, Jav, olet uskaltanut näin kevytmielisesti laskea pilaa jeddakisi hyväluontoisuudesta.
"Toimita mies pois! Jätä nainen jäljelle! Otamme selvää, ovatko molemmat valhekuvia. Ja tuonnempana, Jav, saat kärsiä uhkarohkeudestasi. Meitä on enää harvoja elossa, mutta — Komalia on ruokittava. Mene!"
Carthoris näki Javin vapisevan, kun tämä uudelleen lankesi kasvoilleen hallitsijansa eteen. Sen jälkeen mies nousi ylös kääntyen Heliumin prinssiin päin.
"Tule!" sanoi hän.
"Jättäisinkö Ptarthin prinsessan tänne yksin!" kivahti Carthoris.
Jav meni ihan likeltä hänen ohitseen, kuiskaten:
"Seuraa minua — Tario ei voi tuottaa hänelle muuta pahaa kuin kuoleman; ja sen hän voi, jäätpä tänne tai et. Meidän on nyt parasta mennä — usko minua!"
Carthoris ei ymmärtänyt mitään, mutta toisen äänen kiihkeässä sävyssä oli jotakin, mikä sai hänet uskomaan. Niinpä hän poistuikin ensin kuitenkin vilkaistuaan Thuviaan päin koettaen siten selittää poistuvansa hänen luotaan juuri hänen tähtensä.
Vastaukseksi neito käänsi Carthorisille selkänsä luotuaan sitä ennen häneen niin halveksivan silmäyksen, että veri kohosi hänen poskilleen.
Silloin nuorukainen alkoi empiä, mutta Jav tarttui hänen ranteeseensa.
"Tule!" hän kuiskasi. "Muuten hän kutsuu jousimiehet kimppuusi, ja tällä kertaa on pelastuminen mahdotonta. Etkö nähnyt, kuinka tehoton teräksesi on pelkkää ilmaa vastaan!"
Carthoris lähti vastahakoisesti hänen mukaansa. Kun he olivat poistuneet huoneesta, puhutteli hän toveriaan.
"Jollen kerran voi tappaa pelkkää ilmaa", huomautti hän, "niin miksi minun sitten on pelättävä, että pelkkä ilma tappaa minut?"
"Näitkö torkvasilaisten kaatuvan jousimiesten edessä?" kysyi Jav.
Carthoris nyökkäsi päätään.
"Samoin kaatuisit sinäkin ja ilman minkäänlaista puolustamis- tai kostamismahdollisuutta."
Heidän keskustellessaan Jav opasti Carthorisin eräässä palatsin lukuisista torneista olevaan pieneen huoneeseen. Siellä oli lepoalustoja, ja Jav kehoitti heliumilaista istumaan.
Useita minuutteja lotharilainen silmäili vankiaan, jollainen myösCarthoris nyt käsitti olevansa.
"Minä melkein uskon, että olet todellinen olento", virkahti Jav vihdoin.
Carthoris purskahti nauramaan.
"Luonnollisestikin olen todellinen", hän sanoi. "Mistä syystä olet sitä epäillyt? Etkö voi nähdä minua, koskettaa minua?"
"Samoin voin nähdä ja koskettaa jousimiehiä", vastasi Jav, "ja kuitenkin me kaikki tiedämme, että ne ainakaan eivät ole todellisia."
Carthorisin kasvojen ilmeet osoittivat, kuinka ymmällä hän oli joka kerta kun mainittiin salaperäisiä jousimiehiä — Lotharin ilmaan häviäviä sotilaita.
"Mitä he sitten ovat?" tiedusti hän.
"Etkö todellakaan sitä tiedä?" kysyi Jav.
Carthoris pudisti päätään.
"Melkeinpä voin uskoa, että olet puhunut meille totta ja että olet kotoisin jostakin toisesta osasta Barsoomia tai jostakin toisesta taivaankappaleesta. Mutta sanoppa minulle, eikö sinun kotimaassasi ole jousimiehiä herättämään kauhua vihreiden miesten sydämissä, kun he rajuine sotabantheineen levittävät surmaa ja tuhoa?"
"Meillä on sotilaita", Vastasi Carthoris. "Me punaisen rodun miehet olemme kaikki sotilaita, mutta meillä ei Ole itseämme puolustamassa sellaisia jousimiehiä kuin teillä. Me puolustaudumme itse."
"Menette kentälle ja saatte surmanne vihollisten kädestä!" huudahti Jav epäuskoisesti.
"Juuri niin", myönsi Carthoris. "Entä miten menettelevät lotharilaiset?"
"Sen olet nähnyt", vastasi toinen. "Me lähetämme kentälle kuolemattomat jousimiehemme — kuolemattomat, koska ne ovat elottomia ja ovat olemassa vain vihollistemme mielikuvituksessa. Meidän turvanamme ovat itse asiassa jättiläismäiset henkiset voimamme, joiden avulla kykenemme lähettämään legioonittain olemattomia sotilaita aineellistumaan vihollistemme sielunsilmien eteen.
"He näkevät ne — he näkevät niiden jännittävän jousiaan — he näkevät pienten nuolten kiitävän erehtymättömän tarkasti sydämiinsä. Ja he kuolevat — surmattuina suggestionin voimalla."
"Entä sitten kaatuneet jousimiehet?" intti Carthoris. "Sanot heitä kuolemattomiksi, mutta kuitenkin näin heidän ruumiitaan läjittäin taistelukentällä. Kuinka se on mahdollista?"
"Se tapahtuu vain sitä varten, että kaikki näyttäisi todelliselta", vastasi Jav. "Me annamme kuviteltuja puolustajiamme kaatua paljon, jotteivät torkvasilaiset arvaisi, ettei heitä vastassa todellisuudessa olekaan olentoja, joissa on lihaa ja verta.
"Jos totuus vain selviäisi heille — niin uskovat meistä monet — niin he eivät enää kaatuisi mielikuvituksellisten tuhonuolien surmaamina, sillä totuuden vaikutus olisi voimakkaampi, ja voimakkaampi suggestioni voittaisi — niin käy aina."
"Entä banthit?" tiedusti Carthoris. "Olivatko nekin vain mielikuvituksen luomia olentoja?"
"Jotkut niistä olivat todellisia", selitti Jav. "Ne, jotka seurasivat jousimiehiä ajamaan takaa torkvasilaisia, olivat mielikuvia. Ne, samoin kuin jousimiehet, eivät palaa koskaan, vaan tehtyään tehtävänsä katoavat yhdessä jousimiesten kanssa, kun vihollinen on varmasti torjuttu. Kentälle jääneet olivat todellisia. Ne päästimme irti suorittamaan puhdistusta, syömään kaatuneiden torkvasilaisten ruumiita. Sitä vaativat meikäläiset realistit. Minä olen realisti. Tario on eetterealisti.
"Eetterealistit väittävät, että ainetta ei ole lainkaan olemassa — että kaikki on henkeä. He selittävät, ettei ketään meistä ole olemassa, paitsi kanssaihmistemme mielikuvituksessa, muuta kuin näkymättömänä henkisyytenä, johon ei voi kajota.
"Tarion mukaan tarvitsee vain meidän kaikkien yhdessä kuvitella, ettei muuriemme juurella ole ainoatakaan kaatunutta torkvasilaista, ja silloin ei muka olekaan yhtään, eikä ruumiita korjaavia bantheja tarvittaisi."
"Ettekö te siis hyväksy Tarion kantaa?" kysyi Carthoris.
"Vain osittain", vastasi lotharilainen. "Minä uskon, itse asiassa tiedän, että on olemassa todella eetterealistisia olentoja. Tario on sellainen, siitä olen varma. Hän on olemassa ainoastaan kansansa mielikuvituksessa.
"Meidän, kaikkien realistien, kanta on tietysti se, että kaikki eetterealistit ovat vain mielikuvituksen tuotteita. He väittävät, että kaikkinainen ruoka on tarpeeton, eivätkä he syö. Mutta surkastuneimmallakin järjellä varustetun ihmisen täytyy myöntää, että ruoka on välttämätön sellaisille olennoille, jotka ovat todella olemassa."
"Niinpä kyllä", myönsi Carthoris. "Kun en ole syönyt koko tänä päivänä, olen perin valmis tunnustamaan, että olet oikeassa."
"Ah, suo anteeksi!" pahoitteli Jav. "Istu pöytään, tee hyvin, ja tyydytä nälkäsi!" Näin sanoen hän viittasi kädellään runsaasti katettua pöytää, jota ei ollut huoneessa ollut hetkistä aikaisemmin. Siitä oli Carthoris aivan varma, sillä hän oli useita kertoja tarkasti silmäillyt huonetta.
"Onpa hyvä", jatkoi Jav, "ettet joutunut jonkun eetterealistin hoiviin.Silloin olisit totisesti saanut olla nälässä."
"Mutta", huudahti Carthoris, "tämä ei ole tosiolevaista ruokaa — sitä ei ollut täällä vähän aikaa sitten, eikä todellinen ruoka aineellistu tyhjästä ilmasta."
Jav näytti loukkaantuneelta.
"Lotharissa ei ole ollenkaan todellista ruokaa eikä vettä", hän selitti, "eikä ole ollutkaan lukemattomiin miespolviin. Sellaisella ruoalla kuin nyt näet edessäsi olemme tulleet toimeen historian varhaisimmista ajoista saakka. Sellaisella niin ollen saat sinäkin tulla toimeen."
"Mutta minä luulin sinua realistiksi", tokaisi Carthoris.
"Niin totisesti olenkin", huudahti Jav. "Mikäpä olisi sen realistisempaa kuin tämä uhkea juhla-ateria? Juuri tässä suhteessa eroamme eniten eetterealisteista. He väittävät, että on tarpeetonta kuvitella ruokaa; me taas olemme huomanneet, että säilyäksemme hengissä meidän on kolmasti päivässä istuttava vankan ruokapöydän ääressä.
"Ihmisen syömän ruoan oletetaan ruuansulatuksen aikana joutuvan määrättyjen kemiallisten muutosten alaiseksi, minkä tuloksena tietysti on kuluneiden kudoksien uusiintuminen.
"Me kyllä kaikki tiedämme, että henki on kaikki kaikessa, mutta selitämme sen eri ilmenemismuodot eri tavalla. Tario väittää, että ainetta ei lainkaan ole olemassa ja että kaikki on luotu aivojen aineettomasta sisällöstä.