Romalais-ajan tiedot pohjoisesta ja koillisesta Euroopasta.
Se ainoa kohta, että vielä Pliniokin, joka kuitenkin itse oli käynyt luoteisessa Germaniassa, rakentelee kertomuksensa Itämeren seuduista osittain näiden edellisessä luvussa mainittujen tietojen perusteelle, todistaa kuinka vitkallisesti maa-tiede eteni Pohjaa kohden. Vielä Auguston aikana vakuutti Straboni, että Albi'n (Elben) takaiset tienot itää kohden olivat kokonaan tuntemattomat.[269] Mela'lla kuitenkin jo on laveammat tiedot. Hän mainitsee Codanus (kentiesi Gothanus) nimisen merilahden, täynnänsä saariloita, ja näiden seassa yhden, Teutonien asuman, nimeltä "Codanonia" (muutamat tahtovat lukea Scandanovia), joka on muita isompi ja hedelmällisempi. "Codanus"-lahden rannikoilla hän sanoo Kimbrien ja Teutonien asuvan; edempänä on Germanian viimeiset seudut; sitten muka seuraa Sarmatia, jonka rantasaarilla asuu kaikellaiset kummalliset kansat: munan-syöjät, hevos-jalkaiset, korviinsa-puetetut, — senmukaisilla kreikkalaisilla nimillä varustetut. Itäpuolella Sarmatiaa, rajaksi Skythiaa kohtaan, mainitsee Mela kaikkien ensinnäWistula-virran sillä nimellä.[270]
Mitä Plinio näihin tietoihin lisäilee, on osaksi hyvinkin sekavaa. Paitsi määrättömän suurta "Sevo"-vuorta, sekä Kimbrien nientä (Juutinmaata) ja "Codanus"-lahtea, hän viime-mainitussa nimittää mainion saaren: "Scandinavia", jonka suuruutta ei tunneta; osan siitä pitää Hillevionien kansa, joka asuu 500:ssa kylässä, ja he kutsuvat tämän saaren toiseksi maailmaksi.[271] Sitten hän lisää: "Eikä ole vähemmässä maineessaEningia(useissa käsikirjoissa luetaan:Epigia). Muutamat juttelevat, että näitä paikkoja asuu Wistula-virralle astiSarmatat, Venedit, Skirit, Hirrit. Lahti nimitetäänCylipenusja sen suussa onLatris-saari. Sitten (nähtävästi länsipuolella Vistulaa) on toinen lahti,Lagnus, Kimbrien rajalla".[272]
Toisessa paikassa Plinio nähtävästi seuraa muita lähteitä, puhuessaanThulesta ja muista Britannian seutuisista saarista. Hän sanoo:"Muutamat mainitsevat muitakin saaria:Scandia, Dumna, Bergi, jasuurimman kaikistaNerigon, josta purjehditaan Thuleen." [273]
Että Plinion Thule tässä on toinen paikka kuin Pytheaan Thule, olen jo ennen koettanut osoittaa; sillä Nerigon on todennäköisesti Norja. Skandia ja Skandinavia taas ovat yksi sana (Skandin-avi = Skandin-ey, s.o. Skandin-saari) ja tarkoittaa epäilemättä eteläistä Ruotsia, jossa Skaanin eli Skånen maakunnan nimi vielä selvästi on siitä jäänös.[274] Tässä saaressa mainitsee Plinio löytyvän erästä kummallista eläintä, "jota ei tän-puolisessa maailmassa koskaan ole nähty, vaikka paljon puhuttu, nimeltä:Achlis, joka on jotenkin hirven näköinen, mutta kinttu-jäseniä vailla, niin että se ei voi maata, vaan nukkuu nojaantuneena puuta vasten, jonka poikki-leikkaamalla sitä pidetäänkin; sillä muuten se on varsin kerkeä." Tähän tarulliseen juttuun hän vielä lisää, että mainitulla eläimellä on ylen suuri ylinen huuli, jonka tähden se syödessä kulkee takaperin, ett'ei kompastuisi huuleensa eteenpäin käyden.[275]
Mitä taas Plinion mainitsemaEningia eli Epigialienee, on vaikea sanoa; sillä liian rohkea on lukea tämä nimi Feningiaksi ja arvata se Suomalaisten maaksi, kuten tavallisesti tehdään. Sanoista arvaten oli Eningiakin saari samatekkuin Skandinavia; mutta seuraava lause, että muka nämä paikat ulottuivat Weikselille asti, näyttää taas vievän meidät mannermaalle. Niistä kansoista, jotka itäpuolella Weikseliä mainitaan, ovat Sarmatat ja Venedit Slavilaisia;Skirittaas, jotka vasta tavataan Kansain-vaelluksessa, useimmiten Hunnien seurassa, ovat tietymätöntä sukua [276], jaHirriteivät missään muualla tule näkyviin.[277] NimetCylipenus(Kylipenus)[278] jaLatriseivät taivu mihinkään tydyttäväiseen selitykseen.
Niinkuin näemme, oli Plinio haalinut tietojansa kaikenmoisista lähteistä ja sovittanut ne kokoon tarkemmin tutkimatta. Tapaamme siis hänen teoksessaan vanhaa ja uutta sekasin, eikä ole helppo eroittaa, mihin milloinkin on luottamista. Päin-vastoin taas Tacito on varsinainen tutkija, joka jättää vanhat tarut siksensä ja itse kokee ko'ota kaikki luotettavat tiedot, mitkä hänen aikanansa tarjona olivat. Senpä tähden hänen kirjansa "Germanian maasta ja kansoista" onkin mitä arvollisimpia teoksia muinaisuuden maatieteelle. Luonnollista kuitenkin on, että hänen tietonsa ovat luotettavimmat Reini-virran lähistöistä, mutta epävakaisemmat, jota edemmäksi kertomus siirtyy pohjaan ja koilliseen; ja paha onnemme on, että juuri tämä epävakaisempi ala vaatii tarkastustamme.
Merkittävää on, ett'ei Tacito ollenkaan mainitse nimeä: "Skandinavia", eikä luoteisessa Germaniassa mene Kimbrien asunsioja edemmäksi,[279] vaan vasta yhdessä jaksossa Weikseli-seutujen kanssa — Weikseliä ei kuitenkaan nimitä — tulee puhumaan Ruotsin maasta ja kansoista.[280] Hänen järjestyksensä on seuraava: Markomannien takapuolella (s.t.s. pohjois-puolella nyk. Böhminmaata) on useita pienempiä kansoja, joiden perästä, pohjaan mennessä, seuraa Lygein kansa, ja sitten vielä pohjempana Gothonit, nähtävästi sama kansa kuin Pytheaan Guttonit ja myöhemmän aian Göthiläiset. Gothonien yläpuolella, valtameren rannalla ovat Rugit ja Lemovit[281] — kaikki Germanilaista sukuperää. Sitten muka seuraa Svionien valtiot, itse valtameressä, ja niiden on mahtavuus sekä miehissä ja aseissa että laivastoissakin.[282] — Että nämät "Suiones" ovat Svealaiset eli Ruotsin asukkaat, ei lie epäilemistä. Toiselle puolen Suionien kansaa asettaa Tacito toisen meren, joka on muka sitkeä ja melkein liikkumaton, ja johon maailma loppuu; hän juttelee myös, kuinka "aurinko siellä laskultansa kestää nousulle saakka niin kirkkaana, että se tähdet himmentää", ja kuinka, "kuten muka luulo lisäilee, silloin kuuluu sointo ja näkyy jumalien muotoja säteilevine päinensä".[283] Toisessa paikassa hän kuitenkin lausuu: "Svionien jatkona ovat Sitonien kansat, jotka ovat edellisten kaltaisia sillä ainoalla eroituksella, että heitä vaimo hallitsee".[284] Näyttääpä siis ikäänkuin Svionit eivät olisi olleetkaan maailman äärimpänä kansana, vaan heidänkin pohjois-puolella vielä asunut Sitonit eli Sitonien kansat, ja vasta Sitonien takana olisi ollut tuo sitkeä eli juoksettunut meri. Taciton Sitonit ovat arvattavasti Skandinavian Suomen-sukuiset asukkaat, ja nimi tulee kentiesi sanastaSeida, Seidr(hiite), merkiten:taika-miehiä, Hiiden kansaa.[285] Merkillistä on, että tässä meitä jo kohtaapi juttu eräästä vaimo-vallasta, se sama juttu, minkä Adam Bremeniläinen tuhannen vuotta myöhemmin toisessa muodossa uudistaa.[286] Tämä ei voi olla kokonaan satunnaista, vaan näyttääpä ikäänkuin nimi "Qvenland" (Kainunmaa, Naisten maa, terra feminarum; — Skandinavian kielissä:qvennainen, nyk. Engl. kielessä:queennais-kuningas) olisi jo Taciton aikana ollut tuttu Skandinavian Germanilaisille kansoille.
Svioneista Taciton kertomus taas palaa Itämeren kaakkoiselle rannikolle, ja arvata sopii, että tänne juuri kävikin Skandinavilaisten tavallinen tie mannermaalle. Tässä hän mainitseeAestyien kansat, joiden tavat ovat Germanilaisia, mutta kieli muka lähisempi Britannian kielelle.[287] He palvelevat jumalien emää ja kantelevat metsä-karjun kuvia suojeluksekseen. Aseiksi harvoin käyttävät rautaa, useammin seipäitä. Maanviljelyksessä ovat ahkerammat kuin Germanilaiset yleensä. Sen ohessa ovat ainoat, jotka merikullan hakevat meren kariloista ja rannoista, ja nimittävät sen "glesum."
Tämä kertomus selvästi osoittaa, että puheen-alaiset Aestyit asuivat merikullan rannikolla itäpuolella Weikselin suita, ja samalla alalla tapaamme nyt monta vuosisataa perätysten saman-nimistä kansaa. Se on nämä "Asetit", pitkin Germanilais-valtameren pisintä rannikkoa, jotka Jornandes mainitsee Göthiläis-kuninkaan Ermanarikin alamaisina 4:nnellä vuosisadalla, sanoen heidät erinomaisen rauhalliseksi kansakunnaksi;[288] — vieläpä samat "Hæstit", jotka 5:nnellä vuosisadalla lähettivät merikultaa lahjaksi Theodoriki Suurelle Italiaan.[289] 9:nnellä vuosisadalla ovat vielä varsia samalla paikalla. Einhard, Kaarlo Suuren elämä-kertoja, mainitsee Itämeren etelä-rannikolla Slavilaisten jälkeenAistitkin,[290] ja vielä tarkemmin osoittaa Wulfstan heidän asun-siojansa. "Weikseli [Visle] — hän sanoo — on hyvin iso joki, joka kulkee Witlannin ja Vendien maan [Veonodland] ohitse, ja Witlanti kuuluu Esteille [belimpedh to Estum]; mutta Weikseli tulee Vendien maasta ja purkauu Est-mereen [Estmere; nyk. Frische Haff] — — Tuo Estien maa [Eastland] on varsin suuri ja siinä on varsin monta kaupunkia ja joka kaupungissa kuningas, ja siellä saadaan paljon hunajaa ja kaloja. Kuningas ja rikkahimmat miehet juovat hevos-maitoa, ja varattomat sekä orjat juovat mettä. Siinä on paljon sotaa heillä." — — [291]
Jos nyt tuskin käynee kieltää, että Taciton Aestyit ovat samaa kuin Wulfstanin Estit, niin voidaan myöskin jotenkin vakaasti päättää, että Taciton Aestyit eivät ole sovitettavat nyky-aian Estiläisiin eli Virolaisiin, vaan kuuluivat Littuan sukuun, joka myöhemmin Preussilais-nimellä tulee näkyviin samalla alalla. Itse nimi Aestyit, Aistit, Estit eli Eastit on nähtävästi Germanilaisten antama eikä merkinne muuta kuin: Itämaalaiset, jotta sitä helposti sopi muuttaa Wirolaisiin, kun nämä tulivat Germanilaisille kansoille tutuiksi. Että muka heidän kielensä olisi vivahtanut Britannian keltalaiseen puheesen, ei ole otettava niin tarkalleen, vaan osoittanee ainoastaan eroitusta Germanian kielistä. Sitä vastoin lienee se erehdystä, kun Tacito sanoo heidän antaneen merikullalle nimen:glesum; sillä tämä sana on Germanilainen (glas, lasi), ja Plinion todistuksen mukaan juuri Germanilaiset sen nimen käyttivätkin.[292]
Mutta jos Taciton Aestyit eivät nä'y Suomen-sukua olleen, niin sama kirjaniekka kuitenkin samoilla lähistöillä mainitsee toisen kansakunnan, jonka nimi "Fenni" ei salli meidän epäillä, että siinä Suomen-sukuisuus kohtaa. Nämä Fenninsä asettaa Tacito Germanian itäiselle äärelle, yhtehen jaksoon Peukinien eli Bastarnaen ja Venetien (Venedien, Vendien) kanssa. Niinkuin muista lähteistä tiedämme, asuivat Bastarnat eli Peukinit Tonavan suista pohjaseen pitkin Karpati-vuorten koillista kylkeä.[293] Mitä heidän ja Fennien välillä oli metsää ja vuorta, se kaikki muka Venetien alana, jossa kuleksivat rosvo-retkillään.[294] Tämän mukaan siis Fennit asuisivat Venetien pohjoispuolella, mutta tarkemmin ei Tacito määrää heidän asunpaikkojaan. Heidän tapojaan hän kertoo seuraavilla sanoilla:"Fenneillä kummallinen raakuus, rietas köyhyys: ei aseita, ei hevosia, ei kotoa; ruuaksi ruoho, vaatteeksi vuotia, makuu-siaksi maa. Ainoa turva nuolissa, jotka he raudan puutteesta luilla teroittavat. Ja sama metsänkäynti on sekä miesten että vaimojenkin elatus-keinona; sillä nämä seuraavat muassa kuleksimassa ja ottavat osansa saaliista. Eikä ole pisku-lapsilla muuta pako-paikkaa petojen ja rajuilmain alta, kuin että heitä peitetään johonkuhun oksien kyhäykseen. Siihen nuorukaiset palajavat, siihen vanhukset vetäytyvät. Mutta sepä on heistä onnellisempaa, kuin vaivalloisesti viljellä maata, rakennella huoneita ja käydä tavarain-kauppaa toivon ja pelon alaisina. Turvissa ihmisiä vaataan, turvissa jumaliakin vastaan, ovat saavuttaneet kaikkein vaikeimman asian, ett'ei heillä ole mieliteonkaan tarvetta."— Tähän loppuu Taciton kirja Germaniasta. Hän ainoastaan lisäilee, että mitä muuta jutellaan — kansoista, joilla muka on ihmisten kasvot mutta petojen vartalot ja jäsenet —, se jo kaikki on tarullista ja epä-tietoista. Näkyyhän siis selvästi, hänen lukevansa nuo edelliset lauseensa Fenneistä niiden luotettavien tietojen luokkaan, jotka hän itse oli tutkistellen kerännyt.[295]
Ei lie tarpeellista toteen näyttää, että nämä Fennit, joiden tilaa sivistyksen alimmaisella portaalla historioitsija niin elävillä väreillä kuvailee, eivät ole olleet Kalevalan kansaa, vaikka epäilemättä samaa Suomen-sukua kuin Lappalaiset ja Suomalaisetkin. Tätä sukulaisuutta ei tosin todista mikään muu kuin itse nimitys: "Fenni"; mutta semmoinen nimi ei voi olla satunnaista. Olen jo maininnut arvelevani, että sanan alkuperä on etsittävä Keltalaisten kielestä, josta Germanilaiset lienevät sen lainanneet, nimittääksensä sillä Suomensukuisia kansoja. Se vilkas Germanilainen kansanliike, joka näkyy kuohuneen Skandinavian ja Weikselin välillä, on meille vakuudeksi siitä, että samaa sukua oli, jota milloin Skandinaviassa milloin Weikselin varrella mainittiin yhdellä Finniläis-nimellä. Merkittävää on, että se ensi kerran meitä kohtaapi Itämeren kaakkoispuolella, missä emme juuri odottaisi sitä löytävämme. Ja kuitenkaan ei lie syytä tässä kohden epäillä Taciton tarkkuutta, varsinkin koska toinen kirjaniekka vähäistä myöhemmin vahvistaa Romalaisen historioitsijan ilmoitusta.
Keisarien Antonino Pion ja Marko Aurelion hallitessa eli Aleksandriassa eräs oppinut Kreikkalainen, Ptolemaio, joka otti sovittaaksensa täydelliseksi kartaksi kaikki ne maatieteelliset nimet, mitkä siihen aikaan olivat tutuiksi tulleet. Hänen teoksensa siis sisältää paljoa enemmän ja paljoa määrällisempiä tietoja, kuin mikään muu vanhan aian historiallinen tai maatieteellinen kirja; josta syystä sitä onkin pidetty ikäänkuin muinaisen maatieteen raamattuna. Mutta juuri hänen tietojensa täydellisyys antaa meidän arvata, etteivät kaikin paikoin ole niin täydellisen luotettavia, ja todella löytyykin selviä esimerkkiä, kuinka hän toisinaan on kummallisesti erehtynyt.[296] Hänen pää-tarkoituksensa on nähtävästi ollut täyttää karttansa miten paraiten ymmärsi, ja tämän sioitustoimen hän epäilemättä lienee tehnyt jotenkin mielivaltaisesti, varsinkin kaukaisemmilla aloilla. Mutta kun mieleemme juohtuu, että Romalaiset juuri vähäistä ennen olivat valloittaneet Dakian, s.t.s. koko sen avaran alan, joka ulottui alisen Tonava-virran ja Karpati-vuorten välillä, sopiihan arvata, että Ptolemaion tiedot Weikselin seuduista olivat tavallista tarkemmat. Kun nyt tässä taas löydämme Taciton mainitsemat "Fenni", vieläpä tarkemmassa sanan-muodossa (Φίννοι) kuin mitä Tacito oli käyttänyt, niin semmoinen tieto nähtävästi ansaitsee tarkastusta. Katsahtakaamme, mitä asemaa heille Ptolemaio antaa.
Itäpuolella Weikseliä (Ούιστούλα) alkaa Sarmatia, se sama maa, joka muinoin kutsuttiin Skythiaksi. Itämeren kaakkoinen kulma onVenedienhallussa ja kantaapi nimen: Venedin-lahti. Venedien etelä-puolella luetellaan seuraavia pienempiä kansakuntia kahdessa palstassa: ensin pitkin Weikselin itäistä vartta, etelään mennen,Gythonit, Finnit, Sulonit(eli Bulanit),Frungundionit ja Avarinit, jotka viimeiset muka asuvat Weikselin lähteillä; toisena palstana taas edellisten itäpuolella, Venedeistä alkaen,Galindat, Sudinit, Stavanit, j.n.e. Kolmas palsta menee Venedeistä pohjaseen pitkin Itämeren rannikkoa, käsittäenVeltat, Ossit, Karbonit, jotka pohjoisimpana asuvat ja joiden itäpuolella ovatKareootat ja Salit; näistä taas etelään mennessäAgathyrsit, Aorsit, j.n.e.[297]
Isoksi osaksi nämä kansan-nimet ovat semmoisia, joita ei ennen eikä myöhemmin mainita, ja turha työ olisi mielestäni yrittääkkään niitä kaikkia selitellä. Että Venedit ovat Vendien Slavilainen kansa ja Gythonit Göthiläisiä, on hyvinkin varma; samate käypi Schafarikin kanssa lukeaStavanit(Stlavanit) Slavilaisiksi jaGalindatsekäSudinitLittuan eli Preussin sukuisiksi.[298] Sitä vastoin ainoastaan epävakaisin arvelu voipi Osseista, Karboneista, Kareotoista ja Saleista tehdä Suomen-sukua, koska muka heidän asuntonsa oli Suomen-suvun ikuisella alueella.[299] MuttaFinnittaas, vaikka paljoa etelämpänä Suomensuvun tunnetuita asunsioja, vieläpä etelämpänä kuin Tacitokaan Fenninsä asettaa, ei millään sovi muuksi ymmärtää kuin Suomensukuisiksi Finniläisiksi,[300] josko sitten Ptolemaio lienee väärin heitä sioittanut, vai heitä todellakin lie löytynyt täällä keskisen Weikselin varrella joku pienempi jäänös, ahtaalle ajettuna Germanilaisten, Littualaisten ja Slavilaisten väliin. Edellinen arvelu ei ole todennäköisyyttä vailla. Ptolemaio tuntee Skandinaviasta eli Skandian saaresta ainoastaan eteläisen osan ja siinä hän mainitsee enimmästi tuntemattomia kansannimiä: lännessäKhaideinit, idässäFavonat ja Firaisit, etelässäGutat ja Daukionit, sekä keskelläLevonit.[301] Pohjois-puolella, missä Finnien asema olisi, hän ei aseta mitään nimeä, ja ajatella siis käypi, että hän olisi erehdyksestä sioittanut Finninsä etelä-puolelle Itämerta, kun olisi pitänyt ne Jäämeren seuduille panna; sillä yleensä ei tietty tehdä eroitusta Itämeren ja pohjoisen Waltameren välillä. Mutta vaikkapa semmoinen erehdys ei suinkaan näytä mahdottomalta, käypi kuitenkin tuoda esiin useita teko-asioita, jotka, jos eivät kukin erinänsä paljoa paina, kuitenkin yhteen laskettuina todistanevat Suomensukuisten asumista Weikselin seuduilla.
Niinkuin jo olemme edellisessä nähneet, oli Straboni, jos mikään, varovainen antamissa tiedoissaan pohjoisesta Euroopasta. Roxolanien pohjoispuolella idässä ja Elben takana lännessä hän ei tahdo tuntea mitään, ja julistaa pelkäksi valeeksi, mitä muut ovat niistä seuduista ilmoittaneet. Mutta puhuessaan Marobodon perustamasta Markomannivallasta Auguston aikana nykyisessä Böhminmaassa, hän sivumennen nimittää muutamia muitakin, nähtävästi pohjoisempia, kansa-kuntia, jotka joutuivat tämän valtiaan kuuliaisuuteen. Näiden seassa tapaamme nimenZumit(Ζούμοι) jaButonit, jota viimeistä tavallisesti tahdotaan muuttaaGutoniksi.[302] Tämmöinen muutos onkin sitä todennäköisempi, koska muutoinkin Marobodosta tiedetään, että hän mahtavuutensa aikana oli ryhtynyt "Gothonien" asioihin ja että eräs Gothonilainen nuorukainen sittemmin häntä vastaan kostoa suoritti.[303] Mutta jos nämäGutonit eli Gothonitovat PtolemaionGythonit, ei voikkaan oudolta kuulua, että näiden vieressä mainitaan Ptolemaion tykönäFinnit, mutta Strabonin tykönäZumit, koska kumpainenkin nimi arvattavasti merkitsee samaa kansaa tai kansan-sukua, sillä ainoalla eroitnksella ettäZumit(Sum, Suom, Sam) on tämän suvun ominainen nimitys, muttaFinnmuukalaisten antama. Että tämä arvelu oikea on, ei käy kuitenkaan täydellensä todistaa niillä köyhillä tieto-varoilla, mitkä muinaiset kirjaniekat ovat meille antaneet Pohjan maista ja kansoista.
Mutta keskeltä 3:tta vuosisataa meitä taas kohtaapi Finnien nimi eräässä Antiokhialaisten rahassa, jossa keisari Volusiano (v. 253) ylistetään Finnien, Galindain (?) ja Vendien y.m. voittajaksi. Tämän kunnia-nimen: Φιν[νικος] oli hän ansainnut sotiessaan Tonavan tykönä Sarmatoja vastaan isänsä keisari Gallon aikana, ja mahdollista kyllä on, että sikeläisessä kansan-liikkeessä parvikuntia Itämeren rannikoilta saakka, Venediä, Galindoja ja Finniä, oli tunkeunut Roman vallan rajaa kohden.[304] Niinkuin tiedämme olivat silloin jo Göthiläiset (Ptolemaion Gythones) siirtyneet Mustan meren seuduille, ja Finnit, jos seuraamme Ptolemaion sioitusta, olivat siis naapureiksensa saaneet pohjassa Venedit, koillisessa Galindat. Kun nyt tässä taas tapaamme nämä kolme kansaa yhdessä, se mielestäni voimallisesti vahvistaa Ptolemaion kansain-luetteloa Weikselin itä-varrelta.
Nähdessämme kuinka ainoastaan sattumus on säilyttänyt muiston Gallon ja Volusianon sodasta Finnejä vastaan, josta varsinaiset historioitsijat eivät mitään mainitse, emme saata välttää sitä ajatusta, että samaa kansaa muulloinkin on näkynyt Roman-vallan rajalla alisen Tonavan tykönä, vaikka Romalaiset eivät tienneet heitä tarkoin eroittaa Sarmatoista, tämän seudun varsinaisista herroista. Tämä arvelu saapi jonkunmoisen vahvistuksen eräistä tapauksista, jotka 4:nnen vuosisadan kuluessa sattuivat Sarmataen alueessa. Konstantino Suuren loppu-aialla nostivat muka Sarmatain orjat kapinaa herrojansa vastaan ja ajoivat heidät ulos maasta. Suuri osa otettiin vastaan Roman alueesen, muut pakenivat Viktovalien luoksi, jotka näyttävät asuneen luoteisessa Unkarissa.[305] Nämä kapinalliset orjat olivat luultavasti jotakin muuta kansaa kuin heidän entiset herransa, vaikka Romalaiset paremman tiedon puutteessa nimittivät molemmat Sarmatoiksi, lisäten sanan "Limigantes", eroittaaksensa tämän vasta ilmestyneen kansakunnan varsinaisista Sarmatoista, joillen sitä vastoin nimi "Arcaragantes" näyttää annetun. Molemmat nimet ovat nähtävästi otetut näiden kansain omista kielistä, mutta ovat vaikeat selittää.[306] Että puheen-alaiset Limigantit olisivat Getoja tai Germanilaisia olleet, ei ole todennäköistä, koska Romalaiset hyvinkin olisivat tienneet näitä eroittaa. Yleensä ei heidän tavoistansa muuta mainita, kuin että olivat tuimuudessa herrainsa vertaisia, mutta luku-määrässä etevämmät, ja että häiritsivät Roman rajaa yhtä ilkeästi kuin entisetkin Sarmatat; — "ainoastaan tässä petollisuudessa", sanoo Ammiano, "olivat yksimieliset herrainsa ja vihollistensa kanssa".[307] Heidän asunsiansa ulottuivat Theiss-virran (Partiskon) ja Tonavan kulmauksesta itään päin Taifalien ja Göthiläisten alueesen asti. W. 358 otti Keisari Konstantio heitä kurittaaksensa heidän vanhoista ja uusista rikoksistaan; sillä Roman-valta oli toimittavanaan semmoista holhoja-virkaa lähisten barbarien yli. Aikomus ei ollut mikään vähempi kuin siirtää koko kansakunta taemmaksi Roman rajasta. Ylimielisellä rohkeudella, ikäänkuin uhallansa tulivat Limigantit virran yli Keisarin puheelle,[308] joka seisoi ylevällä paikalla heitä manaamassa. Kavaluutta näkyy mielessä olleen kummankin puolen: keisari oli salaa antanut sotavoimansa heitä piirittää joka haaralta, ja Limigantit viskasivat kilvet edelleen, saadaksensa, niitä noutavinaan, huomaamatta lähestyä keisarin asemaa. Kun ei puhuttelemuksesta tolkkua tullut, teki vihdoin Romalainen sotaväki päälle-karkauksen, Limigantit taas ryntäsivät itse keisaria vastaan; asian loppu kuitenkin oli Romalaisten täydellinen voitto. Mutta historioitsija mainitsee sitä jäykkää ja kopeata kova-korvaisuutta, jonka Limigantit osoittivat tappion ja kuoleman tuskissa, vähemmin surren omaa surmaansa kuin vihollistensa voitto-riemua.[309]
Tappion jälkeen Limigantien puiset, oljilla katetut hökkelit poltettiin ja jääneet asukkaat pakoitettiin muuttamaan Tonavan rannalta sydänmaille. Heidän itäiset naapurinsa, Göthiläiset Taifalit, jotka jo olivat ruvenneet yhteen liittoon Limigantien perikadoksi, sekä Romalaiset ja varsinaiset Sarmatat jakoivat keskenään heidän alueensa, ja keisari otti kunnia-nimen: Sarmaticus, — Sarmatain voittaja. Mutta jo seuraavana kevät-talvena olivat Limigantit vähitellen siirtyneet takasin entisille sioilleen ja aikoivat jäätyneen Tonavan yli samota Pannoniaan. Keisari riensi avuksi; mutta nyt barbarit tarjosivat sovintoa, tarjosivat vaikka muuttaaksensa Roman alamaisiksi johonkin kaukaiseen maakuntaan, pyysivät vain päästäksensä itse keisarin puheille. Tämä kaikki mairitteli Konstantion itse-rakkautta ja sovelias paikka valmistettiin, missä hän keisarillisella komeudella vastaan-ottaisi uudet alamaisensa. Mutta tuskin olivat tulleet virran yli ja lähestyneet Konstantiota, joka jo aikoi heitä armollisimmasti puhutella, kun yhtäkkiä nostivat lippunsa ja sota-huudolla:marha, marha, ryntäsivät keisarin päälle, joka ainoastaan töin-tuskin paolla pelasti henkensä. Tosin nyt Romalainen sotaväki teki suuren surman kokoontuneiden barbarien seassa, mutta että heitä enää olisi koetettu siirtää asun-sioiltansa, ei ollenkaan mainita.[310] Kuitenkin tämän perästä koko kansakunta on näkyvistä hävinnyt eikä enää tavata Tonavan tykönä kuin "Vapaita Sarmatoja", jota nimeä varsinaiset Sarmatat vielä jonkun aikaa näkyy kantaneen eroitukseksi entisistä Limiganteista, orja-Sarmatoista. [311]
Mutta mitä kansaa nämä Limigantit olivat olleet? — Schafarik päättää ne Slavilaisiksi, hän kun katsoo nuo varsinaiset Sarmatat joksikuksi muuksi kansaksi, joka muka oli tullut noita rauhallisia, maata viljeleviä Slavilaisia polkemaan.[312] Tätä vastaan käypi muistuttaa, että Romalaiset jo siihen aikaan hyvinkin tunsivat useita Slavilaisia kansoja: Karpit, Kostobokit, j.n.e., eivätkä siis olisi näitä Limiganteja Sarmatoihin sekoittaneet. Minun arvatakseni Sarmatat olivat Slavilaisia, kuten jo olen koettanut osoittaa, ja Limiganteista on mielestäni todennäköisin arvelu, että olivat Suomensukuisia, joita Sarmatat olivat pohjoisemmista seuduista vieneet orjiksensa Tonavan tienoille. Heidän koto-peränsä kaukaisuutta todistaapi Konstantion yritys ajaa heidät kaukaisiin seutuihin,[313] niihin arvattavasti, joista kerran olivat tulleet. Niinkuin itse tapauksista näemme, pitivät kaikki lähiset kansat, Göthiläiset idässä yhtä hyvin kuin Viktovalit ja Sarmatat lännessä, heitä muukalaisina ja vihollisina. Heidän sotahuutonsa: marha, ei tosin mitään varmaa todista, mutta sietää selitystä Suomensukuisistakin kielistä, merkiten nähtävästi samaa kuin Suomen ja Lapin sana:murha, jolla kuitenkin on heimolaisia useimmissa Arjalaisissakin kielissä.[314]
Mutta jos näissä historiallisissa teko-asioissa voimme nähdä enemmin tai vähemmin selviä jälkiä Suomen-sukuisten kansain asumisesta Weikselin seuduilla, ei sovi myöskään mainitsematta jättää niitä todistuksia, joita on tahdottu keksiä muutamissa sen-puolisissa paikan-nimissä. Jo Thunmann ja Arndt [315] tahtoivat johdattaa nimenSamland(saarento molempien Haffien välillä pohjoispuolella Königsberg'iä ja merikullan etevin löytö-paikka) sanastaSame, Suome. Tämä johtaus ei ole läheskään varma, mutta mainita sopii, että Tanskalainen historioitsija Sven Aakenpoika (Sveno Aggonis) 12:nnella vuosisadalla näyttää antavan tälle Preussin maakunnalle nimen:Finlandia.[316] Jos nyt, kuten F. J. Wiedemann selvästi osoittaa, vanhat Kuurilaiset ja yleensä Kuurinmaan muinaiset asukkaat ovat olleet Suomen-sukua,[317] ei ole suinkaan mahdotonta, että yhtäläinen väestö on ulottunut Kuurilaisen Haffin toisellenkin puolen, ja sille maakunnalle jättänyt nimensä. Lisää todistusta löytää Gottlund useissa Suomen-sukuisissa paikannimissä, jotka ovat siroitetut Samlannista etelään, itään ja lounaankin päin.[318] Hän mainitsee Schalauen'in maakunnasta (Memelin ja Pregelin välillä):Lapinen, Lintunen, Kaukenen, Metschinen, Wilmandinen, Pellenen, Lasdenen, Laponen, Mulinen, Millunen, Gumbinen, Tapiau(Tapiow), johon vielä käypi lisätäKelmienenja epäilemättä monta muuta; Natangen'in maakunnassa (etelä-puolella Pregel'ia):Multeinen, Mumeinen, Tillenen; Ermelannin maakunnassa (lounempana):Putrinen, Lusieinen, Leginen; vihdoinpa Hockerlannin piirikunnassa saakka (vielä lounempana) nimet:Narsinen, Kosselay.m. Ainoastaan erityinen tarkka tutkimus saattaisi selvittää näiden nimien oikeata syntyperää ja samalla osoittaa, kuinka avaralle alalle ulottuvat. Mutta ennen kuin tämä tehty on, ei niistä ole luotettavaa osviittaa kansa-tieteelliselle historialle.[319]
Ptolemaios maatieteessä ja keisari Volusianon rahassa tapaamme viimeiset kerrat Finniläis-nimen etelä-puolella Itämerta. Sitä vastoin alkaa nyt sama nimi kuulua Skandinaviasta, sitä myöden kuin tiedot tästä kaukaisesta Pohjan-perästä enenevät ja varmistuvat. Tämmöistä tiedon lisäystä näyttää olletikkin Suuri kansain-vaellus tuottaneen; sillä vasta nyt oli Skandinavia, tämä "toinen maailma", astunut vilkkaampaan yhteyteen etelä-Euroopan kanssa. Tahdon lyhyesti mainita mitä sen aian kirjaniekat tiesivät jutella Pohjanperän Finniläisistä.
Jornandes, Göthiläisten historioitsija, antaa jotenkin laveita, mutta hyvinkin sekavia tietoja Skandinavian kansoista. Tämän saaren nimi on hänellä Skanza, ja sen pohjois-osassa asuu muka kansa, joilla kesäsydännä mainitaan kestävän yhtämittaista päivää koko 40 vuorokautta, talvisydännä taas saman-vertainen yö. Nimen, minkä hän tälle kansakunnalle antaa, hän kirjoittaa: "Adogit", jonka selittämistä minun täytyy muillen heittää. Adogit-kansan perästä hän nimittääKrefennain(eli Refennain, Skrerofennain) kansakunnat, jotka muka eivät viljaa käytä, vaan elävät metsän-eläinten lihasta ja lintujen munista. Sitten seuraa hänen luettelossaan: "Suethans", "Theusthes", "Vagoth", ynnä muita nähtävästi Germanilaisia kansoja, joiden luokkaan myöskin lienee luettava "Finnaithae." Mutta eteläisessäkin Skandinaviassa, Ostrogothain, Raumarikain ja Raugnarikein rinnalla hän asettaa Finniläisiä: "Finni mitissimi" (suopeimmat Finnit), jotka muka ovat suopeammat kaikkia Skanzan asujia. Niiden vertaisiksi hän vielä panee: "Viniviloth".[320]
Selvästi tästä näkyy, että Jornandes on Skandian saaresta saanut runsaampia ja osaksi tarkempiakin tietoja kuin kenkään hänen edellisistään; mutta silminnähtävä kuitenkin on, että useat hänen nimistään ovat julmasti vääristeltyjä, jonka ohessa hänen kertomus-tapansa sekavaisuus tekee mahdottomaksi arvata kunkin kansan oikeata asemaa; EttäAdogit-kansa on Lappalaiset, sopii kuitenkin arvata; mutta mitäKrefennat(Refennat, Skrerofennat) lienevät, joko nekin Lappalaisia, vai muuta Suomen-sukuista kansaa, ei ole helppo päättää. Heidän maansa, jossa paljon soita (paludes) näkyy olleen, käypi ajatella ulottuneeksi nykyiseen Suomenmaahankin. Etelässä taas merkitsee nimiFinnaithæselvästiFinnhed'inpaikkakunnan asukkaat Smolannissa (Skandinavian sagoissa:Finneidhi; Saxonin tykönäFinnia, asukkaat:Finnenses). Mutta josko "Finni mitissimi" lienee ainoastaan toisinto samasta nimestä, vai todellakin merkinnee jotakuta Suomen-sukuista jäänöstä, en uskalla ratkaista. "Viniviloth" vihdoin katsoo Zeuss väännökseksi nimestä:Kvænir, Kainulaiset;[321] mutta semmoiseen selitykseen ei kukaan muu uskaltane suostua.
Selvempiä, vaikk'ei niin monituisia, tietoja antaa samalta aialta Prokopio, joka sanoo ne saaneensa semmoisilta, mitkä muka itse ovat Thulessa, s.o. Skandinaviassa, käyneet.[322] Tämä saari on hänestä kymmenen kertaa isompi Britanniaa, isommalta osaltansa asumaton; kuitenkin on asutussa osassa 13 kansakuntaa, kullakin kansalla kuninkaansa. Näistä kansoista hän ei kuitenkaan nimitä kuin kaksi:Gautit(Γαυτοί) jaSkrithifinit(Σκριθίφινοι) ja jälkimäisistä hän antaa seuraavan huvittavaisen kertomuksen:
"Niistä kansoista, jotka Thulessa asuvat, on yksi ainoa, nimeltä Skrithifinit, jotka elävät petojen tavalla; sillä eivätpä pukeu vaatteisin, eivätkä kenkiä kanna, eivätkä viiniä juo, eikä ole heillä mitään syötävää maasta, koska eivät maata viljele, eikä heidän vaimonsa te'e mitään käsityötä, vaan miehet ja vaimot alinomaa vain harjoittavat metsänkäyntiä. Sillä petoja ja muita eläimiä on heillä suuri paljous avaroissa metsissä, joita siellä paljon on, ja korkeilla vuorilla, ja pedoista, joita pyytävät, käyttävät aina lihat ruuakseen, mutta nahat pukuimeksi, koska heillä ei ole liinaa [kankaita] eikä millä neuloa, vaan sitovat petojen jänteillä nahat kokoon toisiinsa ja verhoovat sillä tavoin koko ruumiin. Eivät myöskään imetä lapsiansa samalla tapaa kuin muut ihmiset, sillä Skrithifinien lapset eivät syö vaimojen maitoa, eivätkä ime äitiensä rintoja, vaan syötetään ainoastaan pyydettyjen petojen ytimellä. Niin pian siis kun vaimo on synnyttänyt, hän kapaloitsee sikiönsä nahkoihin, ripustaa sen heti johonkuhun puuhun, panee sille suuhun ydintä, ja lähtee oietis metsää käymään; sillä tämä toimi on heillä miesten kanssa yhteisenä".[323]
Tähän Prokopio lisäilee, että muut Thulen asukkaat eivät paljon eriä maista ihmisistä, josta emme kaitenkaan voi päättää, että kaikki maat 12 kansaa kuuluivat Germanilaiseen sukuun, vaikka eivät eläneet samalla tavalla kuin mainitut raakalaiset. Skrithifinien nimestä taas saamme paremman selityksen Longobardien historioitsijalta, Paullo Diakonolta, joka eli lopulla 8:tta vuosisataa ja myöskin on Skandinaviassa käyneiltä saanut tietonsa.[324] Hänen juttunsaSkritobineista(Scritobini) — näin se nimi hänellä kirjoitetaan — on seuraava:
"Germanian perimmäisillä rajoilla, itse valtameren rannassa, näkyy korkean kallion alla luola, jossa seitsemän miestä (ei tietoa mistä aiasta) nukkuvat pitkällistä unta" — - Ulkomuodosta arvaten muka näyttävät olevan Romalaisia ja luultavasti Kristityitä, jotka kentiesi kerrankin tulevat saarnaamaan lunastuksen oppia näille kansoille. — "Lähellä tätä paikkaa elää niinkutsuttu Skritobinien kansa, jotka eivät kesänkään aikana lunta puutu, eivätkä, — he kun itse ovat petojen kaltaisia, — syökkään muuta kuin raakaa metsän-eläinten lihaa; joidenka karvaisista nahoista he pukuimensakin sovittelevat. Näiden nimi johtauupi barbarilaisen kielen mukaan hyppäämisestä [hiihtämisestä]; sillä hyppäämällä [hiihtämällä] ajavat metsän-otuksia takaa, käyttäen jollakin eri taidolla erästä kaaren muotoon köyristettyä puuta [s.t.s. suksea]. Näiden tykönä on eläin, ei täydellisesti saksan-hirven näköinen, jonka karvaisesta vuodasta olen nähnyt tunika'n-muotoisen, polvillen ulottuvan vaatteen, semmoisen kuin mainitut Skritobinit, kuten kerrottiin, kantavat".[325]
Tästä kertomuksesta tunnemme helposti Lappalaiset peuroinensa, ja nimitys:Skritobiniteli Prokopion mukaanSkrithifinittodistetaan tulevan hiihtämisestä, Skandinavian muinais-kielessä ("lingua barbara"):Skridha, merkiten siis:Hiihto-Finnit. Useat seikat todistavat, kuinka lavealla tämä nimi oli tunnettu Germanisten seassa. Prokopio oli arvattavasti sen kuullut Göthiläisiltä, Paullo Diakono taas Longobardeilta, ja eräässä Anglosaksilaisessa laulussa samoilta aioilta sitä myöskin mainitaan (Skridefinn).[326] Samaa nimeä käyttävät myöhemmin sekä kuningas Alfred, — joka Svealaisten pohjois-puolelle asettaa erämaiden taa Kainunmaan (Cvenland), luoteis-puolelle taas Skridefinnit (Scride-Finnas) ja länsipuolelle Norjalaiset[327] —, että myöskin Saxoni (Skricfinni)[328] ja Adam Bremeniläinen (Scritefinni);[329] ja molemmat viime-mainitut puhuvat heidän hiihtämisestään. Mutta jo Othar[330] oli nimittänyt heidät paljaastansa Finneiksi (Finnas), ja nimi "Skrid-finnit" (jota kentiesi Jornandeenkin Krefennat eli Skrerofennat tarkoitti) hävisi vähitellen.
Vielä toisessa muodossa näyttää Finnien nimi meitä kohtaavan, jo kansain-vaelluksen aikaan. Nimetön Ravennalainen, jonka elämän-aikaa ei käy tarkoin määrätä,kertoo Göthiläisen Aithanaritin mukaan (6:nnelta vuosisadalta) seuraavaa:
"Skythian vieressä, valtameren rannalla, asetetaan niinkutsuttuRerefennien ja Sirdifennienmaa, jonka maan ihmiset, kuten Aithanarit, Göthiläisten Filosofi, sanoo, asuvat vuorten kallioilla ja elävät niin miehet kuin vaimotkin metsänkäynnillä, eivätkä ollenkaan tunne ruoanlaitoksia eikä viiniä. Ja tämä maa pidetään kaikkia muita kylmempänä".[331] — Näiden kansain asema selitetään olevan Euroopan äärellä Tanskalaisten ja Slavilaisten välillä [332] ja nimet kirjoitetaan:Rerefenit, Rerefennit, Rerefrenit, Rereferit, Sirdifenit, Sisdefennit, Skerdifennit, Skirdifrinit.
Siishän taas samaa kansaa ja osaksi samaa nimeäkin; silläSirdifennit eli Skirdifennitei ole muuta kuin äsken-puhutat Hiihto-Finnit. Vaikeampi on sanoa, mitä syntyä nimiRerefennitlienee. Luultavinta on, että sekin on ainoastaan pilatta muoto Skrid-finnien nimestä ja että Ravennalainen, epäillen kumpika muoto oikea oli, on pannat molemmat vieretysten. Thunmann'in ja Zeuss'in arvelu, että on lukeminen: "Terefennit", joka merkitsisi muka samaa kuin OtharinTerfinna(TurjanLappalaiset Lapin saarennossa Kantalahden seuduilla), on tosiaan liian uskalias.[333]
Mutta näistä Finniläisistä, jotka vielä isommalta osalta lienevät jäänöksiä Euroopan muinois-väestöstä, palatkaamme vielä kerta Itäiseen Eurooppaan, missä jo alkaa ilmaantua uusia Suomen-sukuisia siirtokuntia. Tällä Skythalaisella alalla kesti melkein alituisia kansanvaelluksia ja yhä uusia nimiä oli Herodoton aikojen jälkeen ilmaantunut. Jo edellisessä olen maininnut etevimmät näistä uusista tulijoista: Bastarnat, Roxolanit, Alanit, Aorsit ja Sirakit, ja näiden lukuun voisin Ptolemaion maatieteestä lisätä joukon ennen ja jälkeenpäin tuntemattomia nimiä,[334] jos olisi vähintäkään toivoa saada ne jollakin tavalla selitetyiksi ja niiden kautta jotakin selkoa aineelleni. Ainakin on mainitsemista, että Ptolemaio tuntee näiden seutujen maatieteelliset seikat paljoa tarkemmin, kuin hänen edellänsä ja jälkeensä oli tavallista. Kaspian-meren hän tietää umpinaiseksi, ja on ensimäinen joka selvästi tuntee Wolga-virran, antaen sille nimenRaa.[335] Jos totta on, että vielä meidän-aikaisetkin Mordvalaiset antavat Wolgalle nimen:Rhau,[336] se asia antaisi arvata, että ne kansat, jotka Ptolemaion aikana asuivat WoIgan varsilla, olivat Suomen-sukua. Mutta hänen mainitsemansa nimet niiltä seuduin: Suardenit, Khainidit, Matērit j.n.e. eivät siedä mitään selitystä.
Muutamia vuosikymmeniä Ptolemaion jälkeen eli alussa 3:tta vuosisataa siirtyy Germanilaisia kansoja Itämeren rannikolta etelään, ja etevin niistä, Göthiläinen kansakunta eli Gothit, perii Skythaen entisen alan pohjoispuolella Mustaa merta, josta leviävät aliselle Tonavalle ja hirveästi ryöstäen retkeilevät Roman alueesen. Niinkuin raa'at kansakunnat ainakin, milloin ei joku mahtava käsi niitä ko'ossa pidä, olivat Göthiläisetkin jaetut itsenäisiin heimokuntiin, joista etevimmät, Tervingit ja Greutungit, myöhemmin tunnetaan nimillä: Länsi- ja Itä-göthiläiset. Heidän alueensa ulottui Tanaille asti, jonka toisella puolella Alanit olivat heidän itäiset naapurinsa. Loppupuolella 4:ttä vuosisataa vähää ennen Hunnien tuloa, oli Greutungien valta heidän mahtavan kuninkaansa Hermanarikin hallitessa levinnyt avaralle luoteesen ja pohjaan, niin että Jornandeen kertomuksen mukaan koko Skythia Itämerelle saakka seisoi tämän valtiaan kuuliaisuudessa.[337] Niiden kansain seassa, jotka Hermanarik oli valloittanut, luettelee Jornandes historiassaan Göthiläisten teoista joukon uusia nimiä, joissa helposti eroitamme muutamat Suomen-sukuisetkin, vaikka Jornandeen epävakainen kirjoitus-tapa ja julmasti turmeltunut teksti tekee enimmän osan mahdottomaksi selittää. Asian tärkeys vaatii meitä vähäistä tarkemmin tutkimaan näitä nimiä niiden toisintojen mukaan, jotka Zeuss tuopi esiin neljästä eri käsikirjoituksesta.[338]
Paitsi Gothit ja Skythat, joiden nimien merkitystä en enää tarvitse selitellä, tapaamme tässä ensi kerran nimen:Tshud; sillä tuskin lienee epäilemistäkään, että JornandeenThiuditarkoittaa tuota samaa sanaa, jolla Venäläiset aina ovat nimittäneet Suomen-sukuisia kansoja. Seuraava sana:Inaunxison selitetty milloin milläkin tavalla. Schafarik, joka omin-luvin lukee: Inaunxes, ja sitten korjaamalla saapi: Jacuinxes, luulee tässä tarkoitettavan Jazvingeja, ja myöskin Zeuss tulee samaan päätökseen.[339] Tämmöinen arvelu, joka itsessään on kokonaan mielivaltainen, kohtaa senkin vastuksen, että jos Jornandes on seurannut edes jotakin järjestystä luettelossaan, hän ei ole voinut asettaa Jazwingeja keskelle Suomen-sukuisia kansoja; sillä, niinkuin kohta saamme nähdä, ovat seuraavatkin nimet sitä laatua. Enemmän tarkastusta ansaitsee tavallisten painosten käyttämä: "Thiudos in Aunxis", joka suomennettuna tuskin voi muuta olla kuin:Tshudit Aunuksessa. Tosin on vaikea sanoa, kuinka vanha on nimiAunus, joka nykyänsä lääninä käsittää kaikki Äänisjärven (Oniega'n) ympäristöt ja lännessä ulottuu Laatokan itä-rannalle. Mutta merkittävä kohta on, että juuri tällä alalla, olletikkin pitkin Äänisen lounaista rantaa, tavataan vielä nyky-aikoina eräs Suomen heimokunta, jollen Venäläiset nimen-omaan antavat nimityksen: Tshud. Että nämä Aunuksen Tshudit tulevat Hämäläisiin ja että koko Hämeen lahko kerran asui näillä seuduin, on Sjögren ensinnä osoittanut.[340] Jos nyt tulemme näkemään, että seuraavatkin Jornandeen mainitsemat nimet viittaavat samoille tienoille, ei tämä ehdottelemani suomennos: "Tshudit Aunuksessa", näyttäne ylen uskaliaalta.
Järjestyksessä seuraa: "Vasinabroncas", eli, jos kahtena sanana luetaan, ensin: "Vasina." Jo Schlözer ja hänen mukaansa muut ovat tässä nimessä keksineet sen Suomen-sukuisen heimokunnan, minkä Nestorin kronika nimittääVesja asettaa Suomen-sukuiseksi Walgetjärven viereen.[341] Sjögren arvelee, että nämä Vessit kentiesi olivat jotakin Hämeen haaraa.[342] Kuinka lieneekään, on vaikea tietää; sillä kansa ja sen nimi on jo aikaa hävinnyt. Mutta todennäköistä ainakin on, että Jornandes on tätä kansaa tarkoittanut. Mitä taas "Broncas" eli "Bovoncas" merkinnee, on ihan mahdotonta selittää; sillä että olisi ymmärrettävä Beormas, Biarmalaiset, Permalaiset, niinkuin Schafarik arvelee, on tosin neuvottomuudessa neuvo, mutta tutkijalle kelvoton.
Sitä vastoin on ihan selvä, että Jornandeen "Merens" ja "Mordens" ovat samaa kuin Nestorin Merja ja Mordva, molemmat Suomen-sukuisia.[343] Merit eli Merjalaiset, joiden nimi jo on tykkönänsä hävinnyt, asuivat Vessien lähisyydessä ja arvataan olleen joku haaraus Tsheremisseistä, joiden oma kansallinen nimi onMari.[344] Mordvalaiset taas pysyvät jotenkin vahvana kansakuntana meidän aikoihin asti itäpuolella Okaa, ja mainitaan tuon-tuostakin ei ainoastaan Venäjän kronikoissa, vaan myös Byzantiolaisissa ja länsi-maisissa lähteissä. Konstantino Porphyrogenito (10:nnellä vuosis.) asettaa Mordian maan 10 päivämatkaa Patzinakien alueesta,[345] ja myöskin Rubruk'in "Moxes" (Mokshalaiset) ja "Merdas" eli "Merdinis",[346] Piano Carpini'n "Morduani",[347] Marko Polo'n "Mordui", ovat nykyisten Mordvalaisten asemilla. Näistä tiheistä maineista näkyy selvästi, että Mordvalaiset ovat olleet hyvinkin lukusaa kansaa; mutta milloinka näille asuinsioille tulivat, ei käy varmasti päättää. Olen jo maininnut, että on katsottu samaksi Mordvan kansaksi ne Aorsit, joista Straboni ja muut puhuvat. Tämä luulo ei ole luuloa parempi, vaikkapa hyvin todennäköinen. Sitä vastoin pidän epäilemättömänä, että Jornandeen "Mordens" eli Mordit ovat Mordvalaiset, jotka siis jo ainakin 4:nnellä vuosisadalla ovat siaantuneet nykyisille asemilleen.
Kaikki nimet, jotka tästä seuraavat Jornandeen luettelossa, ovat joko tuntemattomien kansanlahkojen taikka niin vääristeltyjä oikeasta muodostaan, ett'ei niiden jäljille ole pääsemistä. Sanassa "Remniscans" eli "Imniscaris" on tosin tahdottu keksiä Tsheremissien nimi, mutta semmoisen arvelun pohjattomuutta havaitaan jo ensi silmäyksellä. Muihin sanoihin ei ole tietääkseni selitystä yritettykään. Mahdollista on, että nämä nimet tarkoittavat Itämeren puolisia, Slavilaisia, Germanilaisia, kentiesi Skandinavilaisiakin kansoja, jotka muka olisivat Hermanarikin kuuliaisuudessa olleet. Ainakaan ei yksi ainoa käy Suomen-sukuun sioitella.
Mutta ne neljä Suomen-sukuista nimeä, mitkä jo keksimme, antavat meille sen arvollisen tiedon, että Suomalaiset kansat jo lopulla 4:ttä vuosisataa olivat sioitetut jotenkin samaan järjestykseen ja samoille asuin-paikoille kuin Nestorin aikana, lopulla 11:ttä vuosisataa; sillä hänkin luettelee: "Tshudit ja kaikki nuo kansakunnat: Merja, Muroma, Ves, Mordva" j.n.e. Jornandeen tiedot eivät tosin mainitse kuin kahta haaraa Suomen-sukua, nimittäin Suomalaisen ja Wolgalaisen; mutta epäilemätöntä on, että näiden koillisella ja itäisellä kyljellä istui yhdessä jaksossa Permalaisia ja Ugrilaisia lahkoja kahden puolen Urali-vuorta. Näiden seutujen oloista ja liikkeistä tähän aikaan ei anna mikään historia selitystä; ainoastaan yksi teko-asia astuu silmiin. Läntinen osa Suomen-sukua on jo asettunut ja pysyy nyt vuosisatoja alallansa. Itäinen osa sitä vastoin kuohuu levottomassa liikkeen-hankkeessa ja alkaa jo kohta juoksuttaa tulvansa lounaan päin. Tie käypi Länsi-suomalaisten ohitse ja etelä-puolella, ja nämä siis jäävät, ei tosin kokonansa, mutta kuitenkin isommaksi osaksi seisomaan ulkona pyörteestä. Mutta tulva on yhtähyvin kyllä voimallinen järistyttämään Eurooppaa läntisiin ääriin saakka. Se aikakausi mikä nyt seuraa, Suuren kansain-vaelluksen aikakausi, on muutamassa katsannossa Suomen-suvnn voimallisin, — ainoa kerta, jolloin tämä suku on suorastaan vaikuttanut maailman tapauksiin. Katson siis tarpeelliseksi ottaa nämä seikat laveampaan tutkimukseen, tarkastaen seuraavissa luvuissa sen kansan oloja, joka tämän Suomen-sukuisen liikkeen johdatti ja alkuun pani.
Hunnien syntyperästä ja sukulaisuudesta.
Olemme tähän asti hakeneet Suomen-suvun jälkiä historian pimeimmillä aloilla, milloin Iranin ja Kaksoisvirran riutuvissa muistomerkeissä, milloin Euroopan muinais-taruissa tai niissä vaillinaisissa kertomuksissa, joita Kreikkalaiset ja Romalaiset ovat antaneet pohjaisista ja koillisista seuduista. Tämmöinen löytö-matka, historiallisen maailman ja historiallisten aikakausien äärimmäisillä rajoilla, ei ole ollut ilahuttavainen. Aina ja joka paikassa, missä valosat aukeat loppuvat ja hämärä alkaa, olemme nähneet vilahduksen, mutta ei paljon muuta kuin vilahduksen, tästä suuresta Suomen-suvusta, joka on näyttänyt tuomituksi pysymään iäti vaipuneena synkkään pimeyteen.[348] Mutta vihdoinpa senkin aika on tullut pyrkiä päivän-rinteille, ja Hunnilais-nimellä se jonkun aikaa täyttää maailman hämmästyksellä. Tämä tapaus, joka tekee uuden aikakauden maailman historiassa, osoittaa myöskin käännöksen itse Suomen-suvun elämässä. Se Suomensukuinen alku-väestö, joka näyttää ennen Arjalaisten tuloa täyttäneen isomman tai vähemmän osan Euroopasta, oli nyt joko hämmentynyt ja hävinnyt taikka joutunut ahtaalle voimakkaampien Arjalaisten väliin. Ne Suomen-sukuiset kansat taas, jotka ennen muinoin olivat mahtiansa harjoittaneet sivistyksen vanhimmilla koti-seuduilla, olivat jo pari tuhatta ajastaikaa pysyneet Turanin pimeissä piiloissa ja näyttivät vajonneen tylsään, auttamattomaan raakuuteen. Mutta vihdoinpa joku uusi voima heidät taas liikkeelle panee, ja nytpä Suomen-suku, eli oikeastaan sen itäinen osakunta, niinkuin mahtava tulva lähettää laineen toisensa perästä länttä kohden, valloittaaksensa sian Arjalaisessa Euroopassa. Tämä tulva kestää vähintäkin viisi vuosisataa, ja sen ensimäinen laine on Hunnien tulo v. 375 j.Kr.
Mistä nämä Hunnit tulivat ja mitä kansaa oikeastansa olivat? Tämä asia ei ole varsin selvä ja onkin eri tavalla tahdottu ratkaista. Koetan asettaa teko-asiat rinnatusten ja niistä tehdä päätökseni.
Ensimäinen teko-asia on, että Hunnit jo kahta vuosisataa ennen kuin Tonavan rannoille tulevat, näkyvät muiden kansain joukossa jossakin Wolgan seuduilla. Ensimäinen, joka heidät mainitsee, on Ptolemaio, mutta se sia, minkä hän heille antaa, on vaikea tarkoin määrätä ja arvattavasti liian läntinen; hänen sanansa kuuluvat vain: "Bastarnien ja Roxolanien välillä Khunit".[349] Että nämä PtolemaionKhuniteivät muuta ole kuin myöhempienHunnit, Unnit, Khunnit, pidän epäilemättömänä; mutta heidän asemansa Eurooppalaisessa Sarmatiassa lienee tuskin muuta kuin maatieteilijän omaa sioitusta. Niinpä heidät tapaammekin sata vuotta myöhemmin jossakin Wolgan suulla tai Kaspian-meren luoteis-puolella, ja todistukset ovat tässä kohden kahden-kertaiset. Dionysio Periegetes, jonka maatieteellinen runomus näkyy olevan kirjoitettuna lopulla 3:tta vuosisataa, luettelee pitkin Kaspian-meren länsi-rannikkoa pohjasta alkaen: ensin Skythat, jotka muka asuvat lähellä Kronio-merta (pohjoista valtamerta), missä Kaspian-meri siihen purkauu; sittenUnnit(Ούννοι), niiden jälkeen Kaspit, Albanit, Kadusit, Mardit j.n.e.[350] — Tosin Zeuss väittelee; että tässä on luettava jotain muuta kuin: Ούννοι, ja väärännys saattaisi kyllä olla mahdollinen.[351] Mutta avuksemme tulee Armenian vanha historioitsija Moses Khorenelainen, joka kertoilee, kuinka kuningas Teiridates Suuri lopulla 3:tta vuosisataa löi pohjan kansat pohjois-puolella Kaukasoa Kaspian meren rannikolla ja ajoi heitä takaa Hunnien maahan asti. Silloin niinkuin vastakin nimitetään Hunnit Armenian kielellä: Hunk.[352] Jos nyt lisäksi otetaan Ammianon todistus 375 vuoden Hunneista, että muka ovat vanhaan aikaan olleet vähän tunnetut ja asuivat Maiotin toisella puolen jäämeren rannikolla,[353] ei liene epäilemistäkään, että he jo jonkun vuosisadan olivat oleskelleet Euroopan rajalla, ennenkuin Roman valta sai kokea heidän voimaansa.[354]
Mutta mistä tulleet olivat, siitä eivät Euroopan kansat voineet saada mitään selkoa, ja uudemmat tutkijat ovat melkein yhtä ohjattomasti baparoinneet. Romalaiset, jotka eivät mielellään tahtoneet heittää vanhoja tuttuja nimiä, käyttivät joskus nimen "Kuninkaalliset Skythat", jonka Herodoto oli pyhittänyt, mutta näyttävät kyllä aavistaneen, ett'ei tämäkään ollut asian-mukaista.[355] Göthiläiset taas olivat kyhänneet kokonaisen kummitussadun Hunnilaisten syntyperästä. Oli muka eräs Göthiläinen kuningas, siihen aikaan kun Göthit jo asuivat Mustan meren rannalla, löytänyt kansastansa muutamat noitavaimot, jotka hän karkoitti pois erämaahan. Näiden kanssa tekivät tuttavuutta ne riettaat henget, jotka erämaassa kuleksivat, ja niin muka syntyi tuo tuima Hunnien kansa, joka "ensin oli soiden ja rämeiden seassa eräs pieni-läntä, ruma ja heikko, ihmis-lainen suku, ei muulla äänellä (ihmisiksi?) tunnettu kuin jollakulla ihmis-kielen haabmolla".[356] Näin Göthiläiset koettivat selittää sen kansan syntyä ja muka taiallista voimaa, joka niinkuin kiusaajahenget ajoi heitä takaa Tanaista Loire'en saakka.
Mutta myöhemminkin on tästä kansasta sepitetty juttuja ja arveluita, jotka melkein vertoja vetävät edellisille. Erään myöhemmän Byzantiolaisen tykönä jutellaan, kuinka Egyptin kuningas Sesostris lahjoilla veti liittoonsa kokoUnnienkansan, ja valloitettuansa koko Aasian, lahjoitti Assyrian maanUnneille, joiden nimen: "Unnit eli Skythat" hän muutti Partheiksi.[357] Mitä perää itse jutussa muutoin lienee, jätän tosin tutkimatta; mutta silmin-nähtävää ainakin on, että nimi:Unnit, tässä on Byzantiolaisten — omaa sovittamaa. Yhtä vähän luottamusta ansaitsee se ilmoitus, että muka palatsin-seinässä Karnak'issa Egyptin maalla nimi "Unnu" luetellaan niiden pohjan kansain seassa, jotka Menephta I oli voittanut.[358] Tosin en ole tilaisuudessa tarkemmin selvittämään tämän asian oikeata laitaa. Mutta epäilemättä siinä on joku yhtäläinen erehdys, kuin minkä Lassen teki, lukiessaan Dareion kalliokirjassa alamaisten kansain luettelossa nimen:Hunâ, jonka hän oppineesti selitti Hunneiksi pohjois-puolella Kaukasoa.[359] Tämä oli v. 1836, jolloin nuolenpää-tutkimus vielä oli alullansa, ja tarkempi luku on jo saanut siitä:Jauna(Jonialaisia, Kreikkalaisia);[360] mutta Lassen'in oppineella nimellä tulee hänen väärä käsityksensä luultavasti vielä jonkun aikaa liikkumaan täytenä teko-asiana.
Enemmän tarkastusta ansaitsee Deguignes'in arvelu, että muka Hunnit olivat samaa kansaa kuin ne Kiinan historiassa mainiotHiung-nu, jotka ikuisista aioista olivat levittäneet valtansa Kiinan pohjois-pnolella, ja joita vastaan keisari Shi-huang-ti oli rakennuttanut pitkän muurin v. 214 e.Kr.[361] Tämän asian piti Deguignes niin selvänä, ett'ei hän luullut siihen tarvittavan muuta todistusta kuin minkä nimien yhtäläinen sointo näyttää antavan. Hyvillä syillä on Klaproth evännyt tämmöistä hätäistä päätöstä, ja useat myöhemmätkin ovat hyväksyneet Klaprothin ajatusta, joka kuuluu: Hunnit muka ovat Suomen-sukua, mutta Hiung-nu't käypi selvillä syillä osoittaa Turkkilaisiksi.[362] Kuitenkin on Deguignes'in ansio se, että hän kaikkien ensinnä on kääntänyt tutkijain silmät Kiinalaisiin lähteisin ja osoittanut oikean suunnan, mistä Hunnien kotoperä on etsittävä. Lähtekäämme hetkeksi tarkastamaan Keski-Aasian vanhempaa historiaa näiden Kiinalaisten ilmoitusten mukaan.[363]
Ne Turkkilaiset lahkokunnat, jotka jo vuosi-tuhansia olivat paimentaneet karjojansa Kiinan pohjois-rajalla sekä Aamurin ja Selengan latvoilla, mistä useinkin olivat tehneet ryöstö-retkiään taivaallisen vallan maakuntiin, nimitettiin vanhimpaan aikaanHun-iomyöhemmin Hien-junn, ja viimein Han-keisarien aikana (vuodesta 207 e.Kr.)Hiung-nu, jotka kaikki nimet lienevät väännöksiä jostakusta kansan ominaisesta nimestä. Vähitellen he olivat yhdistyneet suureksi valtakunnaksi ja tulivat v. 200 paik. e.Kr. erinomaisen pelättäviksi, ei ainoastaan Kiinalaisille vaan myös muille lähisille kansakunnille. Heidän hallitsijansa kutsuttiin "tshhen-jy" ja sai tuon-tuostakin Kiinan keisarin tyttäriä aviokseen.
Samaseen aikaan asui Kiinan luoteis-rajalla, siinä missä iso muuri loppuu (maassa, joka sitten on nimitetty Tangut), eräs Tibetilainen kansa nimeltäJye-tshieli myöhemmällä nimelläJetha, Jita.[364] Heidän mahtavuutensa synnytti kateutta Hiung-nu-kansassa, ja v. 201 sai tshhen-jy Maothun heistä suuren voiton, jonka perästä hän v. 177 laski heidät valtansa alle. Hänen seuraajansa tshhen-jy Laoshang ei tytynyt siihenkään, vaan karkasi vielä kerran heidän päällensä ja pakoitti heidät siirtymään sialta noin v. 165 e.Kr. Osa heitä lähti etelään Hoangho'n lähteille ja kutsuttiin sitten Pikku Jye-tshi; mutta isompi osa pakeni luoteesen ja tnli Dsungariaan, ajaen altansa Ili-virran seuduiltaSzueliSse[Sai] nimisen kansan, joka vetäytyi Jaxarteen aroille. Eikä aikaakaan, niin toinen pakolais-kansa riensi Hiungnu'en alta länteen päin ja ajoi Jye-tshi't edemmäksi. Nämä tulijat olivat Jye-tshi-kausan vanhat naapuritHieu-siuneliU-sun, joista Kiinalaiset kirjaniekat sanovat, että "heillä oli siniset (eli vihannat) silmät, punainen parta ja olivat apinain näköisiä, niinkuin apinoista olivat lähteneetkin." Usun'ien tulo syöksi kansan-parvia pilvittäin Jaxarteen päälle ja Jaxarteelta Oxolle vv. 127 ja 126. Kreikkalais-Baktrian valtakunta, joka jo oli masentumassa Parthien rynnistyksillä, hukkui nyt kokonaan, jaJyetshieliJethaperustivat Oxo'n varrelle valtakunnan, jonka Kreikkalaiset nimittivätIndo-skythalaiseksi.[365] Tämä valta oli ensin jaettu viiteen hallituskuntaan, mutta yhdistettiin noin v. 16 e.Kr. yhden hallitsijan alle ja otti nimenKuei-shuang, josta Armenialaiset historioitsijat tekivät nimen "Kushans." Monta vuosisataa, 6:nteen vuosisataan asti, kesti tämäJetha'envalta Oxon tykönä ja Persialaiset nähtävästi "Jetha"-sanasta sepittivät nimenHaithal, Haiatheleh, ja Haithelaian, josta taas on tullut Byzantiolaisten käyttämä nimitysEfthalitat(Έφθαλίται). Mutta se tässä on merkillinen seikka, että samat Byzantiolaiset kutsuvat heitä myöskin "Valkoisiksi Hunneiksi".[366] Olivatko siis nämä Oxon takaiset Jethat jotakin läheisempää tai kaukaisempaa sukua niiden Hunnien kanssa, jotka Tonavan seuduilta olivat tunnetut Byzantion kirjaniekoille? Prokopio sen kieltää selvästi, sanoen että heillä ei ole mitään kanssa-käymistä Hunnien kanssa eikä mitään yhteyttä ulkomuodossa, tavoissa tai elämän-laadussa; eivät muka ole rumia muodoltaan, eikä myös paimentolaisia, niinkuin muut Hunnilaiset kansat, vaan ovat vanhastaan asuneet viljavassa maassa.[367] Vielä selvemmän todistuksen antavat Kiinalaiset, jotka hyvin tarkasti tunsivat nämä seudut, ja paremmin tiesivät tarkastaa ja verrata vierasten kansain kieliä, kuin Kreikkalaiset ja Romalaiset. Jetha'en kielestä sanovat nimen-omaan, että se eriää Juan-juan'ien (Mongolilaisten) ja Kao-tshe'n (Turkkilaisten) kielistä, ja että se on sama kuin Khiang'in (Tibetilaisten) kieli.[368] Tästä kaikesta voimme varmasti päättää, että nimi "Valkoiset Hunnit" ei muuta voi olla, kuin satunnaisista syistä syntynyt. Asia käypi kentiesi arvaamalla selittää. Tiedämme, että nämä niinkutsutut Efthalitat karkasivat useita kertoja Persialaisten seurassa Syriaan.[369] Sama maakunta tuli myöskin, kuten vasta saamme nähdä, kärsimään hirveän hävityksen varsinaisilta Hunneilta, joiden kauhistavainen nimi varmaankin syvästi juurtui asukasten muistoon. Lieneekö nyt Efthalitain sota-tavoissa tai muussa menetyksessä ollut jotakin yhtäläisyyttä Hunnien kanssa, se ainakin on minusta todennäköistä, että nimi Valkoiset Hunnit on tällä tiellä saanut alkunsa.
Mutta palaamme Yli-aasiaan. Hiung-nu'en valta oli jo tullut rappiolle ja halkesi noin v. 46 j.Kr. kahteen osaan, joista Etelä-Hiungnu antautui Kiinan kuuliaisuuteen. Pohjois-Hiungnu'ta vastaan tiesi Kiinan valtio-taito yllyttää kaikki lähiset kansakunnat, kunnes vihdoin v. 90 paikoilla Kiinalainen sota-joukko yhdessä Etelä-Hiungnu'en kanssa saattoi heille viimeisen perikadon. Suuri osa Pohjois-Hiungnu'ta hämmentyi MongolilaisenSian-pi-kansan sekaan, mutta muut pakenivat länteen päin Irtish'in ja Uralin välisiin metsämaihin. Tämän perästä ei tosin Kiinan historia heistä paljon puhu, mutta kuitenkin sen verran, että näemme heidän perustaneen niillä seuduin uuden vallan, joka levisi voimakkaasti etelään päin.[370]
Mutta 4:nnen vuosisadan keskupaikoilla syntyi Amurin latva-seuduilla uusi Mongolilainen valta nimeltäThopoeliJuan-juan. Joukko Turkkilaisia kansoja syöstiin länteen päin ja törmäsivät niiden kansain päälle, jotka istuivat Euroopan rajalla. Epäilemättä se tämä puuska oli, joka syöksiHunnitWolgan yli Eurooppaan.
Tämän mukaan emme suinkaan voi ihmetellä, että Deguignes niin suorastaan päätti Hunnit ja Hiungnu't samaksi kansaksi, olletikkin kun lisäksi tulee jommoinenkin yhtäläisyys Hunnien ja Hiung-nu-kansan tavoissa ja elämän-laadussa, niinkuin Kiinan ja Euroopan kirjaniekat ne kuvailevat.[371] Kuitenkin täytyy tässä kohden varovaisuutta viljellä; sillä tavat ja elämän-laatu ovat olleet pian yhtäläisiä kaikilla Ylä-aasian kansoilla. Lähdemme nyt likemmin tutkimaan Hunnien suku-perää, tarkastamalla heidän tapojansa, heidän ulkomuotoaan sekä muita asian-omaisia seikkoja.
"Niin raakoja ovat", sanoo Ammiano Hunneista, "ett'eivät käytä tulta eikä keitetyitä ruokia, vaan syövät kasvien juuria ja puoli-raakaa lihaa, minkä sovittavat reisiensä ja hevos-selän väliin ja sillä lailla vähän hautomalla kypsyttävät.[372] Ei kukaan heillä kynnä eikä milloinkaan auran-kurkea pitele; sillä kaikki he kuleksivat kodittomina ja laittomina vuorten ja metsien läpi niinkuin pakolaisia, pysymättä millään asuin-sioilla ja oppien jo lapsuudesta saakka kestämään kylmää, nälkää ja janoa. Eikä heillä tavata ainoata ruovoillakaan katettua majaa, vaan kaikkia huoneita karttavat niinkuin ne hautoja olisi, ja pitävät ainoana asumuksena vankkurinsa. Niissä heidän vaimonsa heille valmistavat törkeitä vaatteita, niissä synnyttävät ja kasvattavat lapsensa. Eikä kukaan heillä voi sanoa, mistä hän on syntysin; sillä hän on toisessa paikassa siinnyt, toisessa, kaukana edellisestä, syntynyt, ja vielä edempänä kasvanut. Heidän vaatteensa ovat liinasta tai metsä-hiirien nahoista, ja yksi vaate pidetään sekä kotosella että kaikissa tiloissa; kun takki kerran aloitetaan selkään, sitä ei riisuta eikä muuteta, ennenkuin se pitkällisestä pidosta mätänee ja putoo riepaleina ruumiista. Päänsä peittävät kypäreillä ja karvaiset säärensä vohlan-nahoilla; heidän kenkänsä, jotka ovat kaikkea muotoa vailla, estävät heitä vapaasti astumasta.[373] Tästäpä syystä eivät kelpaakkaan jalkaväen tappeluun; mutta noiden kestävien vaikka jolsien hevostensa selissä istuvat niinkuin juuttuneina, ja toisinaan niihin ovat asettuneet vaimoväen tavoin (sivuttain), toimittaen tavallisia askareita. Sillä hevosen selässä jokainen tässä kansassa elää yöt ja päivät, ostaa ja myy, syö ja juo, vieläpä nojaten juhtansa niskaa vasten vaipuu sikeään uneen ja näkee vaihtelevia unia. Lisäksi historioitsija mainitsee heidän mielensä huikentelevaisuutta, kuinka heiltä niinkuin järjettömiltä luontokappaleilta puuttuu kaikki käsitys, mikä kunniallista mikä häpeällistä on, ja kuinka ovat kaikkea uskontoa vailla ja ainoastaan äärettömästä kullan himosta hehkuvat. Heidän sota-tapansa oli pelättävä. Kauhealla kiljunalla hyökäsivät vihollisten päälle äkisti ja järjestymättömissä joukoissa, viskaten tarkalla kädellä luu-kärkiset keihäänsä. Yhtä nopeasti hajosivat avaralle alalle, surmaa levittäen. Kun käsi-kähäkkään ruvettiin, käyttivät toisella kädellä miekan, mutta toisella kietoivat vihollisensa paulaan, ett'ei päässyt käymään eikä ratsastamaan." — Näin Ammiano kertoo tämän vasta tulleen kansan tapoja. Klaudiano samaan aikaan lisäilee. "Ryöstö on heille elatus-keinona, maanviljelys inhona; toisiensa kasvoja leikata on heillä paljas leikki, eikä mikään häpeä vannoa tappaneensa omat vanhempansa".[374]
Vaikka nyt Kiinalaisten kertomukset Hiungnu-kansan elämän-laadusta ovat melkein yhtäläiset, on kuitenkin muistaminen, että sama kuva sopii yhtä-hyvin kaikkiin Keski-Aasian paimen-kansoihin, olkoot mitä sukua ja syntyä tahansa, eikä siis voi antaa luotettavaa osviittaa Hunnien sukuperään.
Vielä vähemmän tolkkua tulee Hunnien ulkomuodosta; sillä tämä enemmän osoitti suunnatonta raakuutta kuin mitään varsinaista suvunmerkkiä, ja on nähtävästi Eurooppalaisten kauhistuneessa kuvituksessa karttunut yli oikean määränsä. Se oli ensi kerta kuin Euroopan sivistyneet ja sivistymättömät kansat saivat silmän alle nämä Keski-Aasian julmat parvet, ja kertomuksetkin tästä syystä enemmän kuvaavat heidän omaa hämmestystään kuin Hunnien oikeata muotoa.[375] Että Hunneilla oli tumma, mustalle vivahtava iho,[376] ei ainakaan anna arvata Turkin sukua. Ylipäänsä heidän koko muotonsa kaikkien enintä tulee Mongolilaisiin, mutta tässä kohden on merkillinen seikka otettava lukuun: pään ja kasvojen omituinen kaava ei ollut heillä luontoperäinen, vaan keinollisella tavalla mukailtu. Katselkaamme mitä sen-aikaiset kirjaniekat sanovat asiasta.
"Jovastasyntyneissä lapsissa", kertoilee Ammiano, "uurtavat syvästi kasvot veitsellä, jotta rypistyneet arvet kadottaisivat parta-karvain oraita; silläpä ovatkin vanhalla iällä parrattomat, sulottomat, niinkuin eunukit. Kaikilla on jäntevät, tukevat jäsenet ja vahvat niskat, sekä suunnattomat, köyreät varret, niin että heidät luulisi kaksijalkaisiksi pedoiksi taikka semmoisiksi puiseviksi veistokuviksi, joilla siltojen käsipuita koristellaan".[377] — Samaa poskien uurtamista mainitsee Jornandeskin, lisäten että heidän kamala muotokin jo ajoi viholliset pakoon; olivat mukahirmuisen mustat ja naama heillä niinkuin joku hutun möhkäle, jossa silmien siassa oli kaksi pilkkua.[378] Muutoin hän sanoo heidät lyhyt-vartisiksi mutta notkeiksi, leveillä hartioilla ja tukevilla niskoilla, jotka he aina ylpeästi nostivat.
Vielä tärkeämpiä selityksiä antaa Sidonio Apollinari runomuksessaan keisari Anthemion kunniaksi, joka kerran muka oli saanut jommoisen voiton Hunneista. "Itse lapsetkin", hän sanoo, "ovat hirveät katsella. Pää niinkuin ympyriäinen tonkka kapenee ylöspäin. Otsan alla on näköä varten kaksi luolaa, missä ei nä'y silmiä ensinkään; sillä nämä ovat paenneet aivoihin saakka ja saavat töin-tuskin tiukan valon; — ummessa eivät kuitenkaan ole nämä kiiltävät pilkut syvissä kaivoissaan, vaan tekevät kyllä suurtenkin silmäin virkaa, tarkastaen ahtaista solistansa ulos avaralle. Ja etteivät, niinkuin kaksi pukamaa puhkaisisi poskipäitä, kääritään lapsen kasvoja nauhoilla, jotka litistävät hennot sieraimet, jotta kypärit paremmin päähän sopivat. Näinpä äidit itse rakkaudesta rumentavat nuo sotaan syntyneet sikiönsä; sillä poskien avara ala tulee leveämmäksi, kun nenä väliltä katoaa. Mutta muutoin ovat miehet pulskeat, leveä-rintaiset, vahvahartiaiset ja suikeat kupeiltansa. Jalkamies ei ole tosin varreltansa pitkä, mutta ratsu-miehenä hän jo näyttää kookkaalta, istuen niin kiinteänä hevosen selässä, että luulisit hevosen ja miehen yhdessä syntyneeksi".[379]
Näemme tästä selvästi, että Hunnilaisten heikko parta, suipukka pää ja litteä nenä,[380], — nämä tuntomerkit, jotka osoittaisivat Mongolilaista suku-perää —, olivat ehdollisilla keinoilla saavutetut eikä syntyperäisiä. Hyvin todennäköistä on, mitä Amedée Thierry arvelee, että Mongolit joskus olivat olleet Hunnien valtiaina ja silloin heissä vaikuttaneet senlaisen käsityksen uroollisesta kauneudesta ja suurisukuisesta ulkomuodosta, minkä Hunnien vaimot sitten koettivat lapsissansa suunnitella.[381] Että Hunnit itsekin olisivat Mongolaisia olleet, ei todella voi tulla kysymykseenkään; sillä Mongolilaisuus seisoo vielä taempana Aasian itäisimmillä aloilla, odottamassa vuoroansa.[382] Ainoastaan Turkkilaisuus ja Suomalaisuus voivat tässä ehdolle tulla, ja uudemmat tutkijat ovat jakaantuneet, mitkä millenkin puolelle. Että tavat ja ulkomuoto eivät tässä kohden paljon jäljille auta, on lukija jo saattanut huomata. Kuitenkin jo ulkomuoto osaltansa on puhunut Turkkilaisuutta vastaan, ja Hunnien Suomen-sukuisuus tulee varmaksi, jos tutkitaan, mitä muita teko-asioita löytynee aineen selitykseksi.
Jos kirjaniekat olisivat antaneet yhtä laveita selityksiä Hunnien kielestä kuin heidän ulkomuodostaan ja tavoistansa, emme tosin tarvitsisi parempaa osviittaa heidän kansallisuuteensa. Mutta tässä kohden olivat Romalaiset aina erinomaisen vähä-tietoisia. "Mutka-puheiset ja epä-selvät",[383] sanoo Ammiano, joka kuitenkin ainoastaan tulkkien kautta lienee heitä puhutellut. Parempaa selkoa ei anna muutkaan. Jornandes, kuten jo nä'imme, näyttää kutsuvan heidän puheensa "joksikuksi ihmiskielen haahmoksi", ja eräs Gallialainen runoilija mainitsee "murtunutta uhkauksen-murinaa ja julmia katkonaisia ääniä".[384] Varsinaisia Hunnilaisia sanoja ei ole säilynyt kuin muutamat harvat, ja nekään eivät anna luotettavaa selkoa. Kun Prisko v. 448 teki matkansa Attilan ty'ö, hän mainitsee, että Romalaisille tarjottiin Hunnien maassa viinin siasta erästä juomaa, joka maan kielellä kutsuttiin "medos"; tämä sana on nähtävästi GermanilainenMeth, SuomenMesi(mete) ja löytyy Kreikankin kielessä: μέθυ. Toinen juoma, tehty ohra-maltaista ja siis oluen kaltainen, nimitettiin muka barbarien kielessä "kamos"; siihen on tahdottu verrata Tatarilaisten "kumiss", joka kuitenkin on jotain toista, nimittäin hapannutta tamman maitoa.[385] Muistaman pitää, kuinka helposti semmoiset nimet itse asian kanssa siirtyvät kansasta kansaan. — Ne peijais-pidot, jotka tehtiin Attilan haudan päällä, kutsuttiin Hunnien kielellä: "strava"; niin Jornandes juttelee.[386] Sanan syntyperää selittäkööt kielitutkijat, mutta mainita täytyy, että se jo sointonsa tähden ei voi olla Turkkilainen. Sama kirjoittaja myös mainitsee, että Hunnit, kun he Attilan kuoleman jälkeen ajettiin Dnieperin seuduille, nimittivät tämän virran "Hunnivar".[387] Sanan merkitystä hän ei ole muistanut ilmoittaa; mutta mieleen johtaa kohta Unkarilainen sana:var(nimissä Temesvar, Hungvar)linnoitus, varustus.
Sitä vastoin löytyy joku isompi luku Hunnilaisia miehen-nimiä, ja vaikka niiden merkitys on tuntematon, saattaa kuitenkin niiden paljas sointokin olla tutkimukselle avuksi. Klaproth'in lause on tässä kohden päättäväinen. "Enin osa näistä nimistä", hän sanoo, "ovat semmoisia, joita ei mikään Turkkilainen voi saada lausutuksi yhteen-sattuvien kerakeiden tähden, joiden välillä ei mitään äänikettä ole; samasta syystä nämä nimet eivät myöskään voi olla Mongolilaisia".[388] Sen ohessa tämä mainio tutkija koettaa osoittaa, että useat niistä käypi selittää Unkarin kielestä,[389] josta seikasta päättää, että Unkarilaiset ja Hunnit ovat samaa heimoa ja jälkimäisetkin siis Suomen-sukua. Minun mielestäni ei tätä todistusta vastaan käy mitään arvollista vasta-syytä tehdä, jos kohta suotavaa olisi, että meille selvempiä muistomerkkiä Hunnien kielestä olisi säilynyt. Mutta tämän kansan Suomensukuisuutta luulen voivani muullakin todistuksella vahvistaa, jos vien lukijat vähää edemmäksi aian-vaiheisin, tarkastamaan niitä kansoja, jotka ilmaantuvat Hunnien jatkona ja perillisinä.
Niinkuin jo ylempänä olen maininnut, oli Hunnien tulo ensimäinen laine siinä kansain-tulvassa, joka nyt viisi-sataa vuotta kuohui Wolgan seuduilta Tonavaan päin. Hunnien perästä tulivat Bulgarit, Avarit, vihdoinpa Magyarit eli Unkarilaiset, ja samalla aikaa tapaamme itse Wolgan varrella kaksi valtakuntaa: Bulgarien ja Katsarien, jotka milloin milläkin tavalla vaikuttivat tähän liikkeesen. Jos nyt käypi todistaa, että muutamat näistä kansoista selvästi olivat Suomen-sukua, ja toiselta puolen että Hunnien kansa on ollut niiden heimoa, niin seuraa selvänä päätöksenä, että myös Hunnitkin ovat Suomensukua. Näin kiertämällä päästään kumminkin perille, vaikka tie on pidempi ja vaivaloisempi.
Mutta tälläkin tiellä kohtaa vastuksia, jotka hämmentävät tutkimuksen ja helposti viettelevät harhaan. Pahimpia vastuksia on se epä-vakainen merkitys, jolla muutamia kansannimiä käytettiin sen aian historiallisissa kirjoissa. Samatekkuin Skythaen nimi kauan aikaa oli käytetty kaikista eri-sukuisista kansoista, jotka perätysten tai rinnatusten vallitsivat sillä alalla, minkä Herodotonaikaiset Skythat olivat pitäneet, niin nytkin Hunnien valta oli jättänyt nimensä kaikille niille kansoille, jotka seurasivat heidän jälkiään. Niinpä Byzantiolaiset käyttivät tämän nimen Edgareista, Avareista, vihdoin Unkarilaisistakin, vieläpä levittivät sen Turkkilaisiin saakka, joiden valta oli asettunut Kaspian meren itä-puolelle.[390] Mutta samalla kuin näiden Turkkilaisten nimi alkoi kuulusaksi tulla, se myöskin pian levisi länteen päin käsittämään muita, jopa vierassukuisia kansakuntia. Arapialaiset kirjaniekat, ja heitä ennen nähtävästi Persialaisetkin, nimittivät Turkkilaisiksi pohjaiset kansat yleensä, samatenkuin vanhat Kreikkalaiset olivat ne Skythoiksi nimittäneet.[391] Tämä tapa tarttui Byzantiolaisiinkin, ja niin nämä kutsuvat ei ainoastaan Katsareja vaan myös Unkarilaisetkin Turkkilaisiksi.[392] Tämä kummallinen seka-sotku käskee tutkijan olla varoillansa. Yhtä vähän kuin sopii tehdä Unkarin kansa Turkkilaisiksi, yhtä vähän käypi suorastaan päättää Hunnien heimolaisiksi kaikki ne kansakunnat, mitkä tuolloin tällöin sillä nimellä mainitaan, taikka siirtää Turkin sukuun kaikki ne, mitkä Arapialaiset niin nimittävät.
Näiden kansojen joukossa on ainoastaan yksi, jonka oikeasta syntyperästä ei voi olla vähintäkään epäilystä. Tämä kansakunta on Unkarilaiset, jotka uuden aian kielitutkinto selvästi asettaa Suomen-suvun luokkaan. Jos nyt saisimme näiden Unkarilaisten omiin muinais-taruihin luottaa, niin Hunni ja Unkari ei olisi kuin kaksi oksaa yhdestä emä-puusta, Attilan valta ei olisi kuin ensimäinen aikakausi Unkarin kansan historiassa, ja 9:nnen vuosis. Magyarit olisivat Attilan käskystä tulleet perimään takasin sen valtakunnan, minkä hän jo 5:nnellä vuosisadalla oli hallinnut.[393] Nyt on kysymys, onko tämä taru alkuperäinen ja jo Magyarien tulon aikana heillä löytynyt, vai onko se vasta tulon jälkeen omistettu Pannoniasta ja lähisiltä mailta, missä Attilan ja Hunnien muisto eli tuoreena runoissa ja tarinoissa. Edellinen ehto ei ole mahdoton, mutta kumminkin epävakainen. Yhtä luonnolliseksi käypi ajatella, että nämä vasta tulleet Magyarit tahtoivat liittää Attilan mainion nimen omiin muistoihinsa ja sillä tavoin perustaa oikeutensa valloitettuun maahan. Tästäpä siis seuraa, että Unkarin muinais-tarut, jos kohta puolustavatkin Hunnien Suomen-sukuisuutta, eivät ainakaan kelpaa historialliseksi todistukseksi.
Tarkemmalla tavalla käypi todistaa, että Hunnit ja Bulgarit olivat yhtä sukua. Nämä jälkimäiset tulevat ensi kerran näkyviin v. 485 eli ainoastaan 16 vuotta myöhemmin, kuin varsinaiset Hunnit Attilan poikien johdolla viimeisen kerran samoovat Roman alueesen. Bulgaritkin tulevat Tanain seuduilta ja pyrkivät Tonavan rannoille. Itägöthiläinen Theuderik, joka äsken oli saanut konsuliarvon Konstantinopolissa, riensi heitä vastaan, tappoi heidän kuninkaansa, joka nimitetään Libertem, ja pakoitti heidät palaamaan Dniesterin yli.[394] Mutta Ennodio, joka puheessaan Theuderikin kunniaksi juttelee mainitut tapaukset, pitää nämä Bulgarit samana kansana kuin entiset Hunnit. "Tämä on se kansa", hän sanoo, "jonka vallassa ennen oli ollut kaikki mitä se itse tahtoi, jonka vastustajaa ei tietty ketään, ja joka kauan aikaa paljaalla huviretkellä saattoi sodat loppuun; heillenpä ennen koko maailma luultiin avoimeksi".[395] Samalla lailla lausuu Itägöthiläinen kuningas Athalarik: "Bulgarit, koko maailman hirmu", ja nimittää heidät siinä samassa Hunneiksi.[396] Tämä kaikki heistä lausuttiin siihen aikaan kun varsinaiset Attilan Hunnit vielä olivat tuoreessa muistossa eikä heidän nimensä vielä ennättänyt haihtua Skytha-nimen kaltaiseen epävakaisuuteen. Paitsi sitä tapausten koko historiallinen meno, Hunnien häviäminen ja Bulgarien ilmaantuminen, todistaa yltäkyllin, että molemmat ovat periänsä yhtä, ja että ne Hunnit, jotka Attilan kuoleman jälkeen ajettiin itään päin, palasivat muutetulla nimellä ja lisätyillä voimilla, kentiesi jonkun uuden heimokunnan johdon alla. Että tämä asian oikea laita oli, näemme siitäkin, kun Hunnien ja Bulgarien osakuntina mainitaan samoja nimiä. Jornandes, luetellessaan Itä-Euroopan kansoja 6:nnella vuosisadalla, eroittaa tosin Bulgarit ja Hunnit, mutta mainitsee jälkimäisten seassaKutziagirit, Savirit ja Hunugurit. Viime-mainituista hän lisäilee, että he ensin olivat asuneet Maiotin tykönä, sitten Moesiassa, ja Dakiassa, ja vihdoin taas Skythiaan palanneet.[397] Selvästi siis ilmoitetaan, että nämä ovat Attilan Hunneja. Samoja nimiä sittemmin tavataan Bulgarien ja Avarienkin seassa:Kutrigurit, Kotzagerit, ovat nähtävästi JornandeenKutziagirit; jaUtigurit, Onogurit, Unnugurit, ovat JornandeenHunugurit.[398] Näissä, samatekkuin nimissäSaragurit, Urogit, Ugurit[399] on silmin-nähtävästi yhteisenä vartalona sanaUgur, se sama sana, josta nimitykset: Ungrit (Ούγγροι, Unkarilaiset) ja Wogulit, ovat syntyneet. Sen nimen (Ογώρ) kantoi myöskin se kansakunta, josta Avarit lähtivät.[400] Että nämä kaikki kansat olivat juurtansa Suomen- ja ei Turkin-sukuisia, on varsin todennäköistä; sillä vielä 10:nnellä vuosisadalla ovat Patsinakit ainoa mahtavampi Turkkilais-kansa, mikä on tunkeunut Wolgan yli Eurooppaan, ja niiden tulo tapahtui vasta lopulla 9:tta vuosisataa. Mutta erittäin käypi todistaa, että Bulgarit ovat Suomen-sukua, ja todella emme ensi tarkoitukseen muuta tarvitsekkaan.
Eräs Byzantiolainen kirjaniekka 9:nneltä vuosisadalta, Theofanes, antaa meille lavean-moisen selityksen niiden Bulgarien syntyperästä, jotka jo monta vuosisataa olivat olleet Roman vallan kiusana Tonavan tykönä. "Maiotin ja Kufis-virran (Kubanin) välillä", hän sanoo "on entinenIso BulgariasekäKotragit(Kutrigurit), heidän heimolaisensa".[401] Tämän maan hallitsija Krobat oli muka jättänyt viisi poikaa, jotka pian lähtivät erilleen, hajoittaen sillä tavoin koko kansan; yksi meni Tanain yli, kolme muuta Tonavan rannoille tai vielä edemmäksi, ainoastaan vähin osa Bulgarien kansaa vanhimman veljeksen, Batbaian'in, alla pysyi entisessä maassa. Silloin tapahtui, ettäKhazariensuuri kansa tuli Berziliasta, voitti nämä jälillä jääneet Bulgarit ja teki heidät veronalaisiksi. "Tämän veron", sanoo Theofanes, "kantavat heiltä vielä nytkin." — Mainitnt tapaukset kuuluvat 7:nnen vuosisadan keskupaikoille.