Myöhemmät tiedot asettaa Ison Bulgarian pohjoisemmaksi, keskisen Wolgan varsille, eikä epäilemistä ole, että juuri siellä Bulgarien alku-poräinen pesä-paikka oli. Siinä heidät mainitsee Arapialaiset lO:nnellä vuosisadalla, ja munkki Rubruk, joka v. 1253 kävi Ranskan lähettiläänä Tatarien isolle Khanille, sanoo suorasti: "Tulimme Etil'ille (Wolgalle); se on varsin suuri joki, ja varsin syvä, neljä kertaa leveämpi kuin Seine. Se tulee Isosta Bulgariasta, joka on pohjan puolella.Tästä Isosta Bulgariasta ne Bulgarit ovat lähteneet, jotka ovat Tonavan toisella puolella, Konstantinopoliin päin." [402]
Wolgan Bulgarien kielestä antavat 10:nnen vuosisadan Arapialaiset parahimman selon, ja heidän todistuksensa on sitä painavampi, koska kertojat itse olivat käyneet Wolgan seuduilla. Siihen aikaan oli alisella Wolgalla Katsarien valta, jonka pääkaupunkiItilkantoi saman nimen kuin Wolgan virtakin. Pohjempana asuivat Burtassit, joissa uudemmat tutkijat ovat tunnustelleet nykyiset Turkin-sukuiset Tshuvashit,[403] ja vielä pohjempana oli Bulgarien maa, joiden pääkaupunki Bulgar oli mainio kauppapaikka. Vastavirtaa mennessä Itilistä Bulgariin, kului kaksi kuukautta, mutta palatessa ainoastaan 20 päivää, ja maamatka vaati kuukauden.[404] Mitä nyt ensin Katsarien kansallisuuteen tulee, niin sanoo Ibn-Fozlan, joka vv. 921 ja 922 kävi näillä mailla: "Katsarien kieli eriää Turkin ja Persian kielistä, eikä ole minkään muun kansan kielellä mitään yhteistä sen kanssa.Katsarit eivät ole Turkkilaisten näköisiä; heillä on musta tukka. — — Katsaria on kahta lajia; toinen, joka kutsutaanKara-katsarit, se on mustat Katsarit, on kelta-ihoinen, vivahtava mustaan; toinen on valkoinen ja mainio kauneudeltaan".[405] Tätä samaa kertoo Istakhri (Abu Ishak Faresi, vuodelta 951), vaikka hän muistuttaa, että kauppiaat Itilissä olivat uskonnoltaan Muhamedilaisia ja kieleltään Turkkilaisia.[406] Että Katsarit olivat, ainakin pääosaltansa, Suomen-sukuisia ja ei Turkin sukua, näkyy sekä yllä-mainitusta lauseesta että muista seikoista, joista kohta tulen puhumaan. Sana:karamusta, joka on Turkkilainen, ei todista muuta, kuin että se Turkkilaiset oli, jotka niin nimittivät läntiset naapurinsa Katsarit tai jonkun osan heistä.[407] Myöskin Katsarien käyttämät arvo-nimityksetKhakan ja Khatun(hallitsija ja hänen puolisonsa), jos kohta syntyänsä Turkkilaisia sanoja, eivät todista itse kansan Turkin-sukuisuutta; sillä Katsarit olivat nähtävästi lainanneet nämä nimet Turkkilaisilta, joiden valta joskus näkyy heidänkin yli ulottuneen.[408] Siltä aialta lienee myöskin Wolgan nimi:Itil, joka Turkiksi merkitsee jokea. Sitä vastoinJaikon sama sana kuin joki ja siis Suomen-sukuinen. Mutta se nimi, joka selvimmästi osoittaa Katsarien Suomen-sukuista kieltä, onSarkel, eräs linnoitus, jonka v. 835 paik. Kreikkalaiset rakenturit olivat heille rakentaneet Tanain rannalle, ja joka myöhemmin heitä suojeli Patsinakeja vastaan. Tämän nimen Σάρκελ mainitsevat Byzantiolaiset, ja kääntävät sen: άσπρον όσπίτιον ja λευκόν οίκημα, s.o.valkoinen maja eli asumus.[409] Venäjän Nestor samalla tapaa nimittää sen:Biela-wiesha.[410] Ett'ei Turkin kielistä tälle sanalle tämmöistä merkitystä saada, myöntää Zeuss, joka kuitenkin uskoo Katsarit Turkkilaisiksi.[411] Sitä vastoin käypi Suomen-sukuisista kielistä löytää vastaavat sanat. Vogulin kielessä onSarvalkoinen,Kel, Kuelasunto. Unkarin kielessä:Sargakeltainen,Helypaikka.[412]
Jos nyt tästä selvästi näkyy, että Katsarit olivat Suomen-sukua, niin voimme Arapialaisten johdolla tehdä saman päätöksen niistä Bulgareista, jotka asuivat keskisellä Wolgalla. Sekä Istakhri että Ibn-Haukal todistavat, ettäBulgarien kieli oli Katsarien kielen kaltainen, ja että Burtasseilla (Turkin-sukuisilla Tshuvasheilla?) oli eri kieli.[413]
Tämä nyt oli viimeinen liittehinen todistus-johdossani. Olen koettanut todistaa, että Katsarit olivat Suomen-sukua, että Wolgan Bulgarit olivat heidän heimolaisiaan, että Tonavan Bulgarit olivat näistä kaimoistaan lähteneet, ja että Attilan Hunnit olivat periänsä yhtä kansaa kuin ne Bulgarit, jotka ilmestyvät heidän jälkeensä; — tästäpä vihdoin otan päättääkseni, että Hunnien kansa oli Suomen-sukua. Jos nyt siihen liitetään, mitä jo ennen olen Klaproth'in mukaan maininnut samassa tarkoituksessa, on asia minun ymmärtääkseni jotenkin tukevalle pohjalle asetettu.
Tosin ei ole unohtamista, että useat arvolliset tutkijat ovat tulleet toiseen päätökseen, ja heidän arvelultansa, missä muuhun perustauvat kuin paljaasen luuloon, olen koettanut edellisessä vastustella. Minusta kuitenkin näyttää, niinkuin heidän vaikuttavin syynsä olisi ollut joku juurtunut vakuutus Suomen-suvun syntyperäisestä saamattomuudesta, jonka kanssa muka Hunnien, Katsarien, Bulgarien j.m. historia ei sopisi yhteen.[414] Tämmöinen todistus-tapa, joka ei itsessään ole aivan kiitettävä, kadottaa tässä kohden kaiken voimansa, muistaessamme, että pohjoisetkin Suomalais-kansat, Karjalaiset, Wirolaiset ja Kuurilaiset, vaikka epäilemättä paljoa vähäväkisemmät kuin eteläiset heimolaisensa, kuitenkin ovat aikanansa tehneet nimensä pelätyksi, osoittaen siis sukunsa kykyä ja kuntoa sillä keinoin, kuin kansat muutamalla ikäkaudella sen tavallisesti osoittavat. Tosin on usein tavallista historiassa, että se vaikuttava voima, joka ensin herättää jonkun kansan hennot liikkeelle, tulee ulkoa päin, ja todennäköistä kyllä on, että Hunnit ja muut heidän seuraajansa olivat joskus olleet semmoisen vaikutuksen alla Turkin-suvun puolelta, vieläpä että Turkkilaisia aineita heihin oli sekaantunutkin. Mutta tämmöinen seikka ei te'e nämä kansat Turkin-sukuisiksi, enemmän kuin Rurikin perustama valta Gardariikissä jonkun vuosisadan perästä oli Skandinavilainen.
Olen jo maininnut, kuinka Kiinan lähteiden mukaan nuo Turkin-sukuiset Hiung-nu't lopulla 1:stä vuosisataa j.Kr. ajettiin länteen päin, ja kuinka he Uralin ja Irtishin välisillä metsämailla perustivat uuden vallan. Tämä seutu on, niin paljon kuin historia ja kansa-tiede tietävät, aina ollut Suomen-suvun vallassa, ja epäilemätöntä on, että Huingnu-kansa tässä tuli hallitsemaan enimmästi Suomen-sukuisia heimokuntia. Pari, kolme vuosisataa sitten kului, ja nämä heimokunnat sillä välin valmistuivat itse jotakin yrittämään maailmassa. Se on varsin todennäköistä, että lainaksi ottivat nimensä:Hunnit, entisiltä herroiltaan; semmoinen lainan-teko on historiassa niin tavallinen, ett'en tarvitse muuta esimerkkiä mainita, kuinUar ja Khunninimisten heimo-kuntien, jotka kaksi-sataa vuotta Hunnia myöhemmin tekivät tulonsa samaa uraa myöten, mutta ei omalla vaan vieraalla Avarien nimellä, joka silloin oli kuulusa Aasiassa.[415] Mutta jos Hunnit luultavasti olivat nimensä Turkkilaisilta ottaneet, he pian tiesivät pukea tämän vanhan nimen uudella kauhulla ja painaa sen syvälle Euroopan kansojen muistoon. Harva nimi on vähällä aikaa tehnyt niin paljon melua maailmassa, ja harva nimi on niin avaralla alalla kauemman aikaa elänyt kansojen muistossa ja tarinoissa.[416]
Katsahdus Hunnien historialliseen vaikutukseen.
Tarkoitukseni ei ole tässä tilassa antaa laveampi kertomus Hunnien ja heidän heimokansainsa historiasta. Mutta tultuani edellisessä luvussa siihen päätökseen, että kaikki nämä kansat periänsä ovat olleet Suomen-sukua, katson tarpeelliseksi nyt vielä ottaa tutkiakseni heidän historiallisen vaikutuksensa laatua. Että tämä vaikutus sivistynyttä maailmaa kohden ei ole ollut viljelystä vaan hävitystä, havaitaan tosin ensi silmäyksellä, ja se kamala kunnia-nimi: "Jumalan vitsa" (flagellum Dei), jolla Romalais-maailma ilmoitti ajatuksensa Attilan lähetyksestä, sopii täydellisesti melkein kaikkiin näihin kansakuntiin, joiden edusmies ja perikuva Attila on ollut. Mutta tämän lähetyksen ohessa, joka ei suinkaan ole kunniaa vailla, täyttävät nämä kansakunnat omituisen siansa Suomen-suvun historiassa, valmistaen tälle suvulle vakinaisen aseman Euroopassa. Tältä kannalta aion lyhyesti tarkastaa heidän vaikutustansa, ryhtyen ensin ja olletikkin Hunnien kansaan, joiden historiallinen merkitys kaikin puolin on kaikkien etevämpi.
Minun ei tarvitse mainita tuttuja historiallisia seikkoja: kuinka Hunnit v. 375 j.Kr. samosivat Wolgan yli, kuinka he yhdellä huimauksella syöksivät Alanit, Göthit ja muut Germanilaiset kansat länteen päin, kuinka he sitten vähitellen asettuivat pitkin alisen Tonavan pohjoisrantaa Pannoniaan saakka, mistä vihdoin Attila levitti herruutensa Slavilaisten ja Germanilaisten kansain ylitse, pitäen sen ohessa molemmat Romalaiset keisarikunnat pelossa ja vapistuksessa. Minun ei myöskään tarvitse muistuttaa, että Hunnien kansa näissä tapauksissa oli se voima, joka lykkäsi Suuren kansain-vaelluksen liikkeelle ja sillä tavoin matkaan-saatti Romalais-maailman kukistumista. Mutta merkittäväksi tahdon mieleen juohtaa, että tämä sama kansa, josta hävityksen kauhistus silmin-nähtävästi saapi alkunsa, kuitenkin itse niin ylen vähän ryhtyy hävitys-työhön. Tämän viran toimittavat Göthit, Wandalit ja Radagaison laumat, taikka ylipäänsä Germanilaiset kansat, joiden mieli hehkuu asettumaan kukistuvaisen sivistyksen raunioille. Sitä vastoin Hunnien mieli-teko on perustaa valtansa ominaiselle kannalle ja Romalaisesta sivistyksestä vallan erillensä, kuitenkin niin, että tämä sivistys olisi heille veron ja käskyn alaisena. Tämän mieliteon saattaa heille Attila toimeen, asettaen vastapäätä Romalaista maailmaa toisen barbarilaisen maailman, minkä hän tahtoo kohottaa edellisen kurittajaksi ja herraksi. Tosin Attilan valta hajoo kohta Attilan kuollessa, ja itse Hunnien kansa näyttää häviävän tietämättömiin. Mutta Bulgarit, Avarit, vihdoinpa Unkarilaiset ilmaantuvat heidän perillisikseen samoilla aloilla ja samoilla tarkoituksilla. Näiden kansain historia on Suomen-suvun yhä uudistuva yritys valloittaa siansa keskellä Euroopan Arjalaisia kansoja, ja Attilan nero on heille tien viitannut ja tehtävän osoittanut. Mutta jo Attilaakin ennen löytyy sama tarkoitus hänen kansassaan, vaikka himmeämpänä ja hajallisempana. Se oli tämä tarkoitus, jonka pakoituksesta ryntäsivät Wolgan yli ja melkein tuokiossa viskasivat Germanilaiset ja Slavilaiset kansat tieltänsä.
Se vuosisadan puolikas, joka kuluu Hunnien tulon jälkeen, on ylipäänsä historian hämärimpiä aikakausia. Se on ikäänkuin Hunnien seurassa olisi tullut joku määrä Turanin pimeyttä; Ammianon karkea mutta selvä ääni vaikenee, ja tutkijan täytyy tytyä siihen, mitä muutamat kuivat kronikat taikka kirkon-isien saarnat ja ylistys-puhujain kiitos-virret ilmoittavat. Mutta vaikka näin aian hävityksessä historiankin valo näyttää häviävän, saatamme kuitenkin ko'ota muutamia pieniä teko-asioita, jotka antavat arvata Hunnien tilaa ja oloja ennen Attilan aikoja.
Heidän ensimäisen tulonsa aikana ovat epäilemättä enemmin kansan-tulvana kuin kansallisena valtakuntana. Niinpä sanoo heistä Ammiano, että "eivät seisoneet minkään kuninkaallisen vallan alla, vaan hillittiin ylimystensä metelisellä johdatuksella".[417] Tätä emme kuitenkaan saa ottaa sanain jälkeen; sillä Jornandes mainitsee heidän Balamber-nimisen kuninkaansa, jonka johdolla Eurooppaan tulivat.[418] Mutta kuinka höllästi kansan eri heimo-kannat ko'ossa pysyivat, havaitaan jo siitä, kun Itä-göthit saattoivat avuksensa palkata muita Hunneja, joilla yrittivät Balamberin laumoja vastustaa.[419] Sama hajallisuus havaitaan sittenkin, kun Hunnien valta on asettunut Tonavan pohjois-rannalle, pitäen vieraita kansoja alamaisinansa, Nämä kansakunnat, Itä-göthit, Alanit, Antat ja muut, saivat omin neuvoin holhoa yksityisiä asioitansa, pysyen omien kuningastensa hallittavina; ainoastaan yleisen isännyyden harjoitti Hunnien kansa, käskien ja kurittaen milloin tarve näytti vaativan.[420] Eräs Itä-göthiläinen kuningas oli omin päinsä aloittanut sotaa Antoja vastaan ja tavallisella julmuudella ristiin-naulinnut voitetun kuninkaan poikinensa ylimyksineen. Lähes vuoden päivät kuluivat, ja Itä-götheissä jo saattoi paisua se turha luulo, että olivat omilla valloillaan. Silloinpa vasta Balamber katsoi tarpeelliseksi uudesta teroittaa heille kuuliaisuuden tuntoa ja kuritti heitä uudella verisellä voitolla.[421] Melkein yhtäläinen näyttää se valta olleen, jolla Balamber piti omat Hunnilaiset heimokuntansa ko'ossa. Yleinen laki näkyy olleen, että niin kauan kuin joku kansakunta, joko Hunnilaineu tai muun-sukuiuen, pysyi siinä paikallisessa piirissä, johon Hunnilais-kuninkaan käsi ulottui, oli auttamaton täytymys noudattaa hänen silmänsä vähintä iskua; mutta tästä piiristä ei ollut aivan vaikea päästä pakenemaan, ja tavallinen pako-paikka oli Romalainen alue. Niinpä jo alussa tätä kansan-kuohua oli Länsi-göthien pää-osa pötkinyt Tonavan yli, ja toinen vähempi osa, joka ensin oli etsinyt turvansa Karpatien vuoriseuduissa, karkasi joku vuosi myöhemmin saman tien Roman alueesen.[422] Mutta myöskin Karpodakoja, Skirejä, Alaneja ja Hunnilaisia heimokuntia pujahti joukottain Tonavan yli oman onnensa kokeille.[423] Juuri tämmöiset pakolais-parvet, jotka pyrkivät Hunnilais-vallan kammottavasta lähisyydestä ja Roman maakunnissa näkivät avaran rikkaan maailman itsillensä avoinna, toimittivat ne tuho-työt, joista vanhan aian ja vanhan sivistyksen perikato sukesi. Mutta Hunnien valta oli se joutsen-jänne, josta nämä hävityksen nuolet lennähtivät; ja kun Roman alamaiset vitsausten suuruudesta aavistivat maailman viimeistä aikaa, tiesivät kyllä, että Hunnien kantta nämä vihan maljat heidän päällensä vuodatettiin.[424] Pitkin koko Tonavan vartta likistyivät kauheassa ahdingossa monituiset kansakunnat, joilla tuskin muuta yhteistä oli kuin sama viha ja kateus keskenänsä, ja niinkuin kukku-päällisestä astiasta pyrki tämä liika paljous joka hetki laitojensa yli. Näin syntyi melkein huomaamatta se kauhea puuska, joka syöksi Radagaison epälukuiset laumat Italiaan ja samassa pyörteessä viskasi Svevit, Vandalit, Alanit Rein-virran yli, missä Gallian, Espanjan ja Afrikan maakunnat joutuivat nieltäviksi. Mutta Hunnit itse ainoastaan aika harvoin kävivät Roman maakuntia vaivaamassa. Yksi suuri hävitys-retki heiltä kuitenkin mainitaan; se on v. 395 kohta Theodosio Suuren kuoltua, jolloin jo talvis-aikana muutamat Hunnilais-joukot ajavat vankkurinsa jäätyneen Tonavan yli, ja seuraavana Heinäkuuna toiset vielä lukusammat laumat samoovat Kaukason ahtaiden läpi Kappadokiaan ja Syriaan, missä vuoden päivät ryöstävät mielen määrin, levittäen hämmästystä Jerusalemiin ja Tyroon saakka.[425] Mutta silloin se on kavaloitseva Romalainen ministeri, joka omia tarkoituksiansa varten houkuttelee Hunnit tähän julmaan hävitys-työhön.[426] Tavallisempi oli, että Hunnit Roman liittolaisina kävivät sotaa niitä muita barbareja vastaan, jotka tätä kallistuvaa valtaa vaivasivat. Niinpä heitä mainitaan palkattuna apu-väkenä melkein kaikissa Roman sen-aikuisissa sodissa. Jo ennen v. 386 oli Valentiniano II ostanut heidän apunsa niitä Juthungeja vastaan, mitkä Maximo oli päästänyt hävittämään Rhætian maaknntaa,[427] ja kun Theodosio Suuri v. 388 marssi samaa Maximoa vastaani oli hänen sota-voimansa varsinkin paisunut Götheistä, Alaneista ja Hunneista.[428] Samatekkuin Theodosio turvasi Stilikonikin useimmiten Hunnien apuun. Se suuri voitto, minkä hän sai Radagaison yli, oli isoksi osaksi Hunnilaisten ansiota, joita tässä tilassa johdattikin heidän oma kuninkaansa Uldes eli Uldin.[429] Mutta pienempiä Hunnilaisia apu-joukkoja näkyy tästä-lähin yhäti Länsi-Roman palveluksessa; ne ovat Stilikonin henkivartiat silloin, kun Honorion sala-murhaajat yöllä karkaavat hänen telttiinsä Bononiassa [430]; ne ovat itse keisarin varustus-väkenä Ravennassa siihen aikaan, kun Alarikin Götbit harjoittavat mielivaltansa pitkin Italiaa.[431] Paremmin kuitonkin kuin kukaan muu Romalainen valtiomies tiesi Aetio monimutkaisissa toimissaan käyttää Hunnien apua. Hän oli nuorempana oleskellut heidän tykönänsä panttivankina, luultavasti jonkun apujoukon tähden, ja silloin rakentanut ystävyyttä heidän kanssansa. Kun nyt Honorion kuoltua eräs Johannes yritti Romassa pukeuda keisarilliseen purppuraan ja tähän tarvittiin Hunnien apu, oli Aetio soveliain mies lähtemään tähän kaupan-tekoon.[432] Kullan ja ystävyyden avulla onnistui asia niin, että hän ennen pitkää, v. 425, tuli 60,000 Hunnin kanssa Alppien yli. Juuri kolme päivää ennen oli Johannes lopetettu, ja Aetion tila oli nyt kyllä arveluttava, jos kohta arvoa-käskeväkin. Verinen ottelus jo näyttää syntyneen; mutta Romalainen hallitus taipui sovintoon, ja kun Aetio osasi uudella maksolla palauttaa Hunnit Alppien yli, palkittiin hänen omat ansionsa kreivin (komitin) arvolla, jonka lisäksi kohta sen jälkeen tuli sotapäällikön toimi Galliassa.[433] Tämä oli ensimäinen askele hänen suureen mahtavuuteensa. Seitsemän vuotta myöhemmin hänen taas täytyi turvata Hunnien ystävyyteen. Hän oli kavaluudellaan sytyttänyt tuon tunnetun riidan Ravennalaisen hovin ja Bonifacion välillä, joka asia jo alkoi kääntyä hänen omaksi turmiokseen, jotta paeta täytyi Pannonian kautta Hunnien maahan. Mutta sieltä hän palasi sotajoukon kanssa ja määräsi taas sovinto-ehdot.[434] Tästä aiasta oli Aetio läntisen Roman oikea herra; ja Hunneille hän luultavasti tässä tilassa heitti palkinnoiksi sen osan Pannoniaa, missä Sau-virta juoksee.[435] Se oli vartia-paikka, josta nämä liittolaiset saattoivat joka hetki rientää hänen avuksensa. Seuraavina vuosina, jolloin Aetio koetti jälleen asettaa järjestystä Gallian asioihin, näkyy hänellä olleen apu-väkenä paljon Hunneja, joiden menetys tällä kertaa mainitaan kovin vallattomaksi. Burgundilaiset itäisessä Galliassa olivat yrittäneet levitä rajojensa yli ja pakoitettiin nyt taas rauhaan; mutta Hunnilaiset apujoukot huolimatta tästä rauhan-teosta karkasivat heidän päällensä ja tappoivat heidän kuninkaansa.[436] Pari vuotta myöhemmin syttyi sota Länsi-göthejä vastaan, jotka jo neljänneksen vuosisataa olivat asuneet lounaisessa Galliassa. Hunnilaiset apujoukot, jotka tällä välin olivat käyneet Armorikaa nöyryyttämässä, vietiin nyt Loire'n yli etelään. Mutta tällä matkalla rosvoilivat niin hillittömästi, että uskollisetkin maan-asukkaat pakoitettiin aseisin tarttumaan heitä vastaan.[437] Todennäköistä on, että Aetio, vaikka tähän aikaan Galliasta poissa, ei ollut varsin syytön näihin tapauksiin; sillä varojen puutteesta hän näyttää antaneen sota-väkensä itse ottaa palkkansa rauhallisilta maan-asukkailta.[438] Tämä sotaväki oli melkein pelkkiä barbaria, ja barbarit tällä tavoin jo olivat Länsi-Roman todelliset isännät. Nämä esimerkit osoittavat selvästi, että Hunnien ja Romalaisten väli enimmältään oli ystävällistä laatua. Se oli ikäänkuin nämä kaksi valtaa olisivat jakaneet maailman keskenänsä: Hunnit tosin tytyivät halvempaan osaan, vieläpä usein olivat avulliset puolustamassa Roman ihanoita maakuntia, antaen tämän apunsa sitä suuremmalla innolla, koska Roman häiritsijät olivat muka Hunnien paenneita orjia; — mutta tästä suosiollisesta käytöksestään vaativatkin aimollisen palkkansa, ja palkka pian muuttui vuotiseksi veroksi. Jos nyt vero toisinaan jäi maksamatta, ja liitto siis oli rikkumallansa, saattoi kyllä tapahtua, että Hunnit ase kädessä saivat sen uudistetuksi. Niinpä se sama Uldes eli Uldin, joka v. 400 oli Konstantinopoliin lähettänyt kapinallisen kenraalin pään,[439],ja myöhemmin rientänyt Stilikonin avuksi Radagaisoa vastaan, mainitaan v. 410 paik. samonneen Tonavan yli, vaatien että Itä-Roma hänelle maksaisi veron. Kun Konstantinopolista lähetettiin semmoisia sovinnon tarjouksia, jotka eivät häntä tydyttäneet, osoitti hän keisarin lähettiläälle nousevaa aurinkoa, vakuuttaen helposti voivansa, jospa tahtoisi, valloittaa kaiken, mitä sen säteet valaisivat[440] Heikein samoista syistä lienee se retki syntynyt, minkä Hunnilais-kuningas Ruas v. 426 teki Thrakiaan, uhaten itse Konstantinopolia.[441] Lähisyytensä tähden oli varsinkin itäinen Roma helppo Hunnien pitää näin käskyn ja veron alla, ja tuo kurja Konstantinopolin hovi koetti turhaan kavalia juoniansa, tauottaaksensa tätä alennustaan. Kun esim. v. 413 paik. eräs luultavasti Hunnilainen kuningas, Donato, oli valalla petettynä, joutunut Romalaisten valtaan ja nämä häijysti kuristivat hänen kuoliaaksi, täytyi heidän rikkailla lahjoilla lepyttää Hunnien kuningasta Kharatonia, joka luultavasti oli Donaton seuraaja, ja asiat tulivat epäilemättä taas entisellensä.[442] Mutta aina kun Romalaiset puolestaan täyttivät solmitun sovinnon ehtoja, näyttävät Hunnitkin tunnollisesti pitäneen rauhan voimissa. Yksi esimerkki, jos sen oikein käsitän, on siihen selvänä todistuksena. Muutamana kertana — aikaa ei tarkemmin määrätä —, kun Hunnien maassa oli suuri nälkä ja Romalaisilla jonkun sikeläisen sodan tähden ei ollut elatus-varoja liikenemään, päättivät kaksi Hunnilais-päällikköä, Kursik ja Basik, joiden käskyn alla suuri kansan paljous oli, lähteä sodalla toimittamaan elatustansa. Mutta silloinkaan eivät karanneet Roman alueesen, vaan tekivät vaivaloisen matkan Maiotin ja Kaukason yli Mediaan saakka, josta kuitenkin Persialaisten nuolet heidät karkoitti. Syy tähän heidän käytökseensä on tosin kertojalta jäänyt mainitsematta, mutta saattaa tuskin olla muu, kuin se liitto ja ystävyys, joka silloinkin lienee heillä ollut Romalaisten kanssa, ja jota eivät rikkoa tahtoneet.[443]
Ylipäänsä ei petollisuus näytä olleen Hunnien kansallis-vikoja, ainakaan niin suuressa määrässä kuin esim. Götheiliä ja Frankeilla. Että raakoja olivat, raaempia kuin Germanilaiset kansat yleensä, ei ole kieltämistä. Nämä jälkimäiset olivat jo vuosisatoja olleet sivistyneen maailman lähisyydessä, josta heille huomaamatta kaupan ja kristin-uskonkin kautta oli viljelyksen siemeniä sironnut; Hunnit sitä vastoin olivat tuskin ennättäneet selvetä Turanin sumusta, heidän taipumuksensa olivat osaksi semmoiset kuin Germanilaisten oli entisinä raaempina aikoina ollut,[444] ja kristillisyys lienee tuskin ainoata tunnustajaa voittanut heidän seastansa.[445] Mutta kun Romalaiset vertasivat näiden eri barbarien omituisia vikoja toisiinsa, mainitsivat tosin Hunnien ja Alanien haureutta, jonka rinnalla Germanilaisten kansain siveydellisyys kiitosta ansaitsi, mutta muistuttivat sen siaan, että Alanit, ja luultavasti Hunnitkin, eivät olleet niin petollisia kuin Göthit ja Frankit.[446] Luonnollisesti emme saa Romalaiselta kannalta odottaa täydellisempää kiitosta tässä kohden; sillä Romalaisten oma valtio-taito oli aina ollut petollisinta laatua, ja aikaa-voittaen Hunnitkin ottivat tästä sen verran oppia, kuin tarpeellinen oli vastustaessa Romalaisten hovien kavaloimisia. Kun vihdoin Attila piteli hallitus-ohjat Hunnien maassa, oli heillekkin tullut täydellinen valtio-taituri, joka verrattomalla tarkkuudella viritti hankkeidensa ansat. Ja kuitenkin, kuinka jalo ja suora-sukainen on Attilan käytös, verrattuna Konstantinopolin hovin ilkiö-juoneihin!
Vähitellen alkoi kuninkaallinen valta Hunnien tykönä lujentua ja kansan eri heimokunnat siirrettiin tarkempaan yhteyteen. Vielä v. 413 paik. mainitaan Hunneilla olleen useita pikku-kuninkaita (ρήγες), joista yksi piti ylimmäisen vallan.[447] Myöhemmin tavataan hallituksessa kaksi veljestä kerrallaan, Uptar ja Ruas; mutta kuinka valta on jaettuna heidän välillänsä, ei tarkemmin mainita.[448] Kun Uptar v. 430 saapi surmansa sota-retkellä Burgundeja vastaan Main-virran seuduilla, on Ruas yksinäinen hallitsija kuolemaansa asti v. 434. Mutta hänen jälkeensä taas tulevat kaksi veljestä, Bleda ja Attila, joiden isä Mundiuk eläissään oli ollut Uptarin ja Ruaan veli. Jonkun aian perästä Attila surmaa vanhemman veljensä ja on nyt yksinäisenä kuninkaana Hunnien vallassa.[449] Tämän vallan karttuva arvo huomataan jo siitä kunnia-nimestä "βασιλεύς", minkä Byzantion kirjaniekat alkavat antaa Hunnien hallitsijalle; sillä tämä nimi käytettiin tavallisesti itse Romalaisesta keisarista, mutta ylipäänsä ei barbari-kansojen kuninkaista.[450]
Jo Ruaassa havaitaan selvästi tarkoitus ko'ota kaikki Hunnit lujemman vallan alle ja samalla estää Romalaista hallitusta sekaantumasta Tonavan-takaisiin asioihin. Hän oli jo nähtävästi alamaisuuteen ajanut useat heimokunnat, joiden ylimykset lähtivät tätä valloitusta pakoon Roman alueesen. Nyt hän päättää sodalla valloittaa nekin heimo-kunnat, jotka Balamberin kansan-tulva oli pyörryttänyt mukaansa Maiotin rannalta aliselle Tonavalle, ja jotka Konstantinopolin hovi par'aikaa koetti liittoonsa vetää.[451] Mutta samassa hän myöskin lähettää Konstantinopoliin sanan, uhaten rikkoa sovintonsa keisari-kunnan kanssa, ell'ei hänelle heitettäisi rangaistaviksi kaikki ne Hunnit, mitkä olivat paenneet Roman alueesen. Ennen kuin seikat selvenevät, kuolee Ruas;[452] mutta Bleda ja Attila perivät hänen tarkoituksensa, ja Attilassa on mies niitä toimeen panemaan.
Se hallitus,, mikä nykyänsä valvoi itäisen Roman asioita, oli liian kehno vetämään väki-kapulaa tämmöisen miehen kanssa; se tahtoi rauhan jos milläkin hinnalla, ja siis nyt solmittiin Margon tykönä Moravan suulla uusi sovinto, jonka vertaista häpeällisyydessä vanha Roman-valta ei ollut vielä kokenut. Pää-ehdot olivat: 1:ksi että se vuotinen vero, jolla Romalainen hallitus jo oli tottunut ostamaan Hunnien ystävyyttä, olisi koroitettava puolesta neljättä sadasta naulasta kultaa seitsemään sataan naulaan; 2:ksi että Romalaiset eivät liittoonsa ottaisi ainoatakaan barbarilais-kansaa, joka olisi Hunnilais-vallan vihollista; ja 3:ksi että kaikki Hunnilaiset pakenijat sekä ne Romalaiset vangit, jotka olivat lunnaitta päässeet pakosalle, olisivat takasin annettavat; kuitenkin kävisi jälkimäisistä maksaa lunnaita 8 kulta-rahaa hengeltä. Lisäksi Romalaiset sitoutuivat pitämään markkinoita rajalla, missä Hunni ja Romalainen olisi yhtä turvattuna kaupankäynnissänsä.[453] Näin oli taas rauha ja ystävyys rakennetta Itä-Roman ja Hunnilais-vallan välille. Mutta tämä väli ei enää ollut tuota muinaista ystävyyttä, joka oli syntynyt, kun Hunnit mielellään lainasivat apunsa vanhalle Romalle ja siitä saivat ansaitun palkkansa. Nytpä ei enää ollut kysymys palkasta ja palveluksesta. Se oli keisarikunta, joka oli joutunut käskyn-alaiseksi ja palkitsi käskijänsä vaivan vuotisella verolla.
Saatuansa nämä asiat suoritetuiksi, läksivät Bleda ja Attila levittämään valtansa barbari-kansojen yli. Näistä toimista, joihin 7 ajastaikaa näkyy umpeensa kuluneen, ei ole meillä paljo mitään tarkempaa tietoa; se vain käypi seuraavista tapauksista arvata, että kaikki itäisen Germanian kansat, kaikki Slavilaiset kansakunnat, ja kaikki Hunnilais-heimokunnat Wolgan seuduille saakka joutuivat Attilan vallan alamaisiksi. Turhaanpa Konstantinopolin hallitus vielä yritti pestata itsellensä liittolaisia kaukaisempien heimokuntien seassa; Attilan silmä valvoi heitä kaikkia ja tämän silmän edessä he melkein vaatimatta nöyristyivät.[454] Todennäköistä on, että Bleda jo näissä toimissa alkoi syrjälle joutua. Häntä ei enää mainitakkaan niissä uusissa riidoissa, jotka vuodesta 441 syntyivät Hunnien ja Romalaisten välillä.[455] Neljä vuotta myöhemmin tapahtui se kamala veljenmurha, jolla Attila anasti jakamattoman vallan. Tämän tapauksen syitä ja seikkoja emme enää tunne, mutta todennäköistä on, että Bledan tylsempi käsitys alkoi tuntua haitalliseksi Attilan valtiollisille hankkeille. Hänen surmansa ei näytä synnyttäneen mitään mielipahaa Hunneissa, jotka epäilemättä katsoivat ihan luonnolliseksi, että mahtavin käsi yksinänsä piteli hallitus-ohjat. Ne keinot, millä Attila taas v. 441 alkoi rakentaa riitaa keisari-kunnan kanssa, kuvaavat hyvin hänen luonnettansa ja valtio-tapojaan. Raja-markkinain aikana karkasi Hunnilainen sota-joukko äkki-arvaamatta Romalaisten päälle ja tappoivat monta. Kun Romalaiset tästä valittivat, saivat vastaukseksi, että muka Margon pispa oli varkain käynyt Hunnilais-kuningasten haudoissa ja niiden kalleukset ryöstänyt. Asia ei ollut paljon todennäköinen; kuitenkin nyt Attila sillä varjolla kulki Tonavan etelä-vartta, ryöstäen ja valloittaen kaupungeita. Tuo kanteenalainen pispa, joka syystä pelkäsi, että hallitus, pulasta päästäksensä, antaisi hänen ulos sovinnon uhriksi, päätti hädillään tehdä oman sovintonsa Hunnien kanssa ja toimitti Margonkin kaupungin barbarien käsiin. Kun tämä riidan aine siis oli loppunut, löytyi kumminkin toinen syy aina valmiina; oli, näet, taas vuosien kuluessa kokoontunut uusia Hunnilaisia pakenijoita Roman alueesen. Keisari tällä kertaa ei suostunut antamaan niitä ulos, ja Attila jatkoi hävityksiänsä.[456] Parin rauhan-vuoden perästä, joina Attilalla näyttää olleen tekemistä kotosellaan, ja joiden kuluessa Bledan murha tapahtui, seurasi vielä julmempi hävitys-retki, joka levisi Thermopyleen saakka, pani autioksi 70 kaupunkia ja hajotti kaksi Romalaista sota-joukkoa.[457] Tappelu Khersonesossa vihdoin osoitti keisarille, että hänen pääkanpunkinsa ei enää olisi turvallisna, ellei hän uusilla myönnytyksillä osaisi lepyttää Attilan vihaa. Pantiin siis uudestansa lähettiläs käymään Hunnilais-kuninkaan puheilla, ja entiset rauhan-ehdot uudistettiin v. 447, mutta vielä kovemmassa määrässä. Samatekkuin Margon rauhan-teossa kolmetoista vuotta aikasemmin, luvattiin nytkin antaa kaikki pakolaiset ulos; mutta nimenomaan lisättiin, että Romalaiset eivät vastakaan ottaisi ketään pakenijaa suojaansa. Vuotinen vero koroitettiin kolmikertaiseen määräänsä eli 2100 naulaan kultaa, ja paitsi sitä piti nyt kerrallaan maksettaman 6000 naulaa. Vihdoinpa Romalaisten vankien lunnaat koroitettiin 8:sta 12:een kulta-kappaleesen. Näitä ehtoja tuli Theodosion viivyttelemättä täyttää; sillä Attila lähetti oietis uskotun miehen Konstantinopoliin ottamaan rahat ja pakolaiset vastaan. Mutta varasto oli typi tyhjä ja alamaiset jo kyllä veroilla rasitetut. Katsottiin siis soveliaaksi panna erinomainen vero Konstantinopolin rikkaiden päälle, joista monikin tässä tilassa köyhtyi paljaaksi ja mielikarvaudesta hirtti itsensä tai lopetti henkensä nälän-kuolemalla.
Että tämän rauhan-teon perästä Attila oli Itä-Roman herra, ja Konstantinopolin keisari hänen nöyrin palvelijansa, oli yhtä selvä asia Romalaisille kuin barbareille, vaikka Romalaiset hallitusmiehet, kuten Prisko sanoo, "teeskelivät itse määränneensä rauhan ehdot".[458] Kuinka barbari-kuningas käytti tämän herruutensa, sopii kertoa Priskon omilla sanoilla:
"Rauhan-teon jälkeen pani Attila taas lähettiläitä käymään Itä-Romalaisten luona, vaatien pakolaisia ulos. Nämä lähettiläät otettiin vastaan ja kunnioitettiin runsailla lahjoilla, mutta saivat vastaukseksi, että pakolaisia ei enää ollut. Uudesta tuli toisia lähettiläitä, ja kun nämätkin olivat lahjoista rikastuneet, ilmaantui yhä toisia kolmannen ja neljännenkin kerran. Sillä Romalaiset käyttivät anteliaisuutta, varoen ett'ei rauha rikkuisi; Attila taas teki tästä pilkkaa, keksien yhäti tyhjiä tekosyitä ja asioita, joita toimittamaan hän lähetti Romalaisten ty'ö, keitä tahtoi rikastuttaa. Mutta Romalaiset olivat hänelle kaikissa kuuliaiset ja ottivat hänen käskynsä vastaan niinkuin herran ja haltian käskyjä. Niinpä he nyt nöyrytetyinä Attilaa palvelivat, mutta muita vihollisiansa vastaan hankkivat vastarintaa".[459]
Yksi pykälä, josta ei viimeisessä rauhan-teossa puhuttu mitään, ilmaantui vuotta myöhemmin, kun Attila uusilla lähettäjäisillä antoi Theodosion tietää, että Tonavan koko etelä-varsi viiden päivä-matkan leveältä oli muka viime sodassa valloitettua maata ja siis kuului Hunnien valtaan. Tästä uudesta seikasta täytyi keisarin panna juhlalliset lähettäjäiset käymään itse Attilan hovissa Theiss-virran takana. Meille on säilynyt näiden lähettiläisten matkasta lavea ja suuri-arvoinen kertomus, missä historioitsija Prisko, joka itse oli muassa, antaa elävän kuvan Attilasta ja koko hänen ympäryksestään.[460] Mutta melkein näytelmällisen jännityksen saapi tämä kertomus niistä murhan-vehkeistä, joihin Theodosion ministeri, eunukki Khrysafio, luuli voivansa ostaa Hunnilaisen käden tuota pelättyä vihollista vastaan. Attila, joka täydellisesti voipi luottaa palvelijainsa uskollisuuteen,[461] tuntee jo melkein ensi hetkestä tämän kavalan hankkeen kaikki seikat, mutta malttaa levollisesti mieltänsä, kunnes saapi selvät todistukset Romalais-hovin syyllisyydestä; hän ikäänkuin tekee leikkiä otuksestaan, ennen kuin lyö kuolettavaiset kynnet sen ihoon. Mutta kun vihdoin Romalaisen hallituksen koko riettaus on paljastettu, lähettää hän Konstantinopoliin seuraavan sanoman: "Attila, Mundiukin poika, ja Theodosio ovat molemmat syntyneet jaloista vanhemmista; mutta Theodosio on langennut peritystä jaloudestaan, antautuen Attilan veronalaiseksi käskyläiseksi. Onko sitten oikein, että hän, niinkuin pahan-kurinen orja, virittää salaisia pauloja paremmallensa? Attilapa siis ei tahdo lakata häntä syyttelemästä, ellei eunukki anneta ulos rangaistavaksi."
Konstantinopolilaisen hovin hätä ja hämmästys oli kumminkin tällä kertaa hyvin ansaittua. Valtakunnan etevimmät miehet lähetettiin Attilaa lepyttämään ja hänen vaatimuksillensa ei tehty enää mitään estettä. Mutta Hunnilais-kuningas, joka oli saanut täydellisesti nöyryttää keisarin, ei pitänyt enää lukua vähäisistä seikoista. Hän luopui vaatimatta oikeudestaan Tonavan etelä-varteen, hän ei enää ahdistanut keisaria noiden Hunnilaisten pakenijain tähden, vieläpä lahjoitti vapauden useille Romalaisille vangeille. Näytti melkein niinkuin hän olisi väsynyt kiedottelemaan tätä kurjaa Itä-Romaa, joka ei enää osannut vähintäkään vastarintaa tehdä. Sitä suuremmalla innolla hän nyt kääntyi Länsi-Romaa kohden, missä Aetio oli hänelle edes arvollinen vastustaja.
Ylipäänsä meillä on paljoa vaillinaisemmat tiedot Attilan ja Länsi-Roman välistä näinä edellisinä vuosina. Muutamat esimerkit kuitenkin osoittavat, ett'ei hän Ravennankaan hovia säästänyt nöyrytyksistä ja että Länsi-Romalainenkin hallitus pyrkieli noudattamaan hänen mielensä vaiheita.[462] Mainittavaa on, että siitä saakka, kun Attila hallitukseen tuli, ei enää nähdä Hunnilaisia apujoukkoja Länsi-Roman sotaväessä. Tämän palvelus-viran hän näyttää katsoneen alentavaiseksi kansallensa ja kohta alusta tauottaneen.
Hänen riidan-aloitteet Länsi-Roman kanssa ansaitsevat erittäin mainita. Keisari Valentinianolla oli eräs Honoria niminen sisar, joka jo Attilan ensimäisinä hallitusvuosina oli saanut päähänsä tulla Hunnilais-kuninkaan puolisoksi ja lähettänyt hänelle kihla-sormuksen. Attila ei ollut asiasta milläänkään ja Honoriakin jo oli taipunut toisiin rakkauden liittoihin. Mutta nyt 15 vuoden kuluttua tuli yht'äkkiä Ravennaan Hunnilainen lähettiläs, joka vaati Attilalle hänen morsiamensa ja myötäjäisiksi toisen puolen valtakuntaa. Turhaan hänelle vastattiin, että Honoria jo oli toiselle naitu, ja että, jos niin ei olisikkaan, Roman valtakunta ei missään tapauksessa menisi vaimo-puolelle perinnöksi. Attila pysyi vaatimuksessaan ja lähetti todistukseksi kihla-sormuksen Ravennaan näytettäväksi.[463] Samaseen aikaan virisi eripuraisuus uudestaan Itä-Romankin kanssa. Silloin Attila lähetti ulos kaksi Göthiläistä sanansaattajaa, toisen Konstantinopoliin, toisen Ravennaan; heidän piti astuman kumpasenkin keisarin eteen ja tuoman heille Hunnilais-kuninkaan sanoma: "Attila, minun herrani ja sinunkin, käskee sinun valmistaa hänelle palatsin; sillä hän tulee!"[464]
Että ensimäinen puuska kääntyi länteen päin ja Galliaa vastaan, tuli omituisista syistä ja seikoista. Tosin nyt asiat Itä-Romassa par'aikaa muuttuivat toiselle kannalle. Theodosio kuoli, Khrysafio sai ansaitun rangaistuksen, ja uusi keisari Markiano ei enää taipunut veron-maksuihin, vaan lupasi ystävilleen lahjoja, vihollisillensa terävää rautaa. Mutta tämä seikka ei nä'y paljon vaikuttaneen Hunnilais-kuninkaan tuumiin. Päin-vastoin Attila näkyy kokonaan ylenkatsoneen itäistä keisari-kuntaa, jota hän jo niin usein oli nöyryttänyt[465] Lännessä sitä vastoin oli hänellä kokonansa uusi vaikutus-ala, ei ainoastaan keisari-kunnan vaan barbari-kansojenkin suhteen; tarkemmin sanoen, tässä oli vielä iso-jako tekemättä keisarikunnan ja Hunnilais-vallan välillä. Isoin osa Gallian maakuntaa oli barbari-kansojen hallussa, jotka nimeksi tunnustivat itsensä Roman alamaisiksi; mutta näiden kansojen joukossa olivat Länsi-göthitkin, joita Hunnilais-hallitsija saattoi pitää paenneina orjinaan ja joita vastaan Genserik par'aiksa häntä yllytti.[466] Itse Germaniassakin, Gallian raja-seuduilla, oli Aetio ruvennut sekaantumaan Frankilaisten heimokuntain asioihin, ja Attilan täytyi tässä kohden valvoa Hunnilais-vallan luultua oikeutta.[467] Näin syntyi v. 451 se suuri sota, joka syöksi puolen miljoonaa barbareja Loire'a vastaan. Tämän retken monituisia vaiheita ei ole tässä tila laveammin kertoa.[468] Karkotettuna Galliasta, hän seuraavana vuonna vei sota-laumansa Italiaan, hävitti Aqvileian ja Milanon ynnä koko seudun Fo-virtaan saakka, ja uhkasi ikuista Romaa. Silloin Romalaiset lähettivät paavi Leoni Suuren pyytämään rauhaa. Attilan ylpeys oli tydytetty, kun Länsi-Roma sitoutui maksamaan vuotisen veron,[469] ja hänen laumansa, rikastuneina voittosaaliista, vetäytyivät taas Alppien yli Hunnien maahan. Mutta mennessään hän vielä uhkasi tulla toisen kerran julmempana, ellei Honoria, hänen morsiamensa, hänelle lähetettäisi. Samassa hän lähetti Konstantinopoliin sanoman, että Itä-Roman taas tulisi vuoro kokea Attilan kättä, ellei Markiano suorittaisi veron, minkä Theodosio oli päällensä ottanut.[470]
Lukija tietää, kuinka äkillinen kuolema teki lopun näille ja vastaisille hankkeille, ja kuinka se suuri valta, minkä Attila oli rakentanut, kohta hänen kuoltuaan hajosi ja hävisi. Hänen pojissansa ei ollut sitä miestä, joka olisi voinut jatkaa isän työtä; heidän välillensä syttyi eripuraisuus, ja koko tuo lauma Germanilaisia kuninkaita, mitkä olivat Attilan alamaisina palvelleet ja vapistuksella noudattaneet hänen silmänsä pienintä viittausta.[471] löysivät nyt tilaisuuden luoda ikeen päähänsä. Niinkuin 80 vuotta aikasemmin riehuivat taas kansakunnat Tonavan pohjois-rannalla, ja nyt oli Hunnien vuoro siirtyä sialta itään päin. Mutta heidän nimensä osasi vielä synnyttää kauhistusta Roman alueessa,[472] ja Attilanpa puutuneesta kädestä näytti vielä lähtevän ne vitsaukset, jotka ahdistivat ja hävittivät Romalaista maailmaa. Se oli Attilan käsikirjoittaja Orestes, joka asetti poikansa Länsi-Roman viimeiseksi keisariksi; — se oli yksi Attilan entisiä sotamiehiä, Rugilainen Odoaker, joka tämän läntisen keisari-kunnan tauotti; — se oli vieläkin Itä-göthein kansakunta, Attilan entiset alamaiset, jotka vihdoin ottivat koko Italian haltuunsa. Sen kauhun lisäksi, minkä Attilan omat teot olivat synnyttäneet, tulivat kaikki ne edelliset ja jälkeiset kauhut, jotka liittyivät mikä milläkin tavalla hänen ja hänen kansakuntansa nimeen, ja niin hän on kansojen muistossa tullut olemaan "Jumalan vitsa" ja "ihmiskuntiin vasara", kamalan hävityksen itse-omainen ilmestys.[473] Mutta Suomen-suvun on oikeus hänessä nähdä jotakin muuta. Hän on Unkarin kansallisissa tarinoissa ei ainoastaan sukumme kuuluisin sankari, vaan myöskin tämän Suomen-sukuisen vallan ensimäinen perustaja, — Arpad'in ja Pyhän Stephanon edeltäjä ja esivanhin.[474]
Katsahdus jälkimäisiin Hmmilais-valtoihin.
Olen maininnut, kuinka Attilan kuoleman jälkeen hänen valtansa kohta hajosi, ja Hunnien heimokunnat taas karkoitettiin Dnieperin seuduille. Yksi ainoa kiinteä tappelu Netad'in tykönä Pannoniassa, missä Attilan vanhin poika, Ellak, sekä hänen kanssansa lähes 30,000 Hunnia ja Hunnien liittolaisia kaatui, toimitti Germanilaisille voiton ja vapauden. Nytpä Hunnien entiset asunnot Tonavan ja Karpatien välillä tulivat Gepidaen haltuun; näiden länsi-puolelle asettuivat Itä-göthit; mutta Attilan heimokunnat siirtyivät Mustan meren rannikoille, niille sioille, joista muinoin olivat ajaneet Göthiläiset.[475] Turhaan tästä vielä yrittivät valloittaa entisen alueensa keskisen Tonavan varsilla. Heitä lyötiin kahdesti, vv. 455 ja 462; muutamat Attilan poi'ista muuttivat Tonavan etelä-puolelle Roman alamaisiksi, ja kun vihdoin Dengizik, se Attilan poi'ista, joka vielä säilytti isänsä hengen, oli saanut surmansa retkellään Itä-Romaa vastaan v. 469, näytti viimeinenkin jäänös Attilan suuresta vallasta hävinneen.[476]
Mutta paljon kuitenkin erehdytään, jos luullaan Hunnien kansakunnan ja nimen nyt samassa myöskin hävinneen maailmasta. Tämä nimi tosin alkaa saada epävakaisemman merkityksen, ja sen rinnalle ilmaantuu muita nimiä, sitä myöden kuin kansan eri heimokunnat tulevat tarkemmin näkyviin. Mutta ne entiset Hunnit, jotka kerran asettivat vastapäätä sivistynyttä Romalais-maailmaa toisen barbarilaisen maailman, eivät suinkaan ole olemattomiin kadonneet, vaikka heidän mahtavuutensa on kukistunut ja heidän oma yhdistys-siteensä höltynyt ja hajonnut.
Merkittävin niistä uusista nimityksistä, jotka nyt näkyviin tulevat, on Kutrigurien heimokunta,[477] joka asua Tanaista länteen päin ja selvästi on Attilan ja Dengizikin entistä kansaa. Tanain itä-puolella taas asuu eri hallitsijansa alla Utigurien heimokunta,[478] joka kuitenkin sekä syntyperältä että tavoilta ja kieleltä on yhtä kansaa kuin Kutriguritkin.[479] Luultavasti samaa heimokuntaa ovat Onogurit eli Hunugurit, jotka samoilla seuduilla mainitaan.[480] Lähempänä Kaukasoa taas tavataan Sabeirit eli Savirit sekä alisen Wolgan puolella Akazirit eli Katsarit. Mutta yleisemmäksi nimeksi entisille Attilan heimokunnille, Kutrigureille ja Utigureille, ilmestyy pian nimitys: Bulgarit, joka kauan aikaa tulee olemaan Itä-Roman kammona. Tämä nimi, jos saamme Armenian historioitsijoihin luottaa, oli tosin paljoa vanhempi, mutta tnlee nyt vasta Byzantiolaisille tutuksi.[481] Että nämä Kutriguri-Onoguri-Bulgarit[482] olivat periänsä samaa kuin muinaiset Hunnit, todistaapi paitsi ne seikat, jotka jo ennen olen siinä asiassa maininnut[483] myöskin yhtäläisyys kansallisissa tavoissa. Niinkuin Hunnit Ammianon aikana käyttivät pauloja sota-aseiksensa, niin Bulgaritkin tiesivät suopungeilla kietoa vihollisensa.[484] Ja samatekkuin Hunnit Attilan kuoltua osoittivat mureensa kasvojen leikkaamalla, niin Kutriguritkin tappionsa jälkeen Konstantinopolin edustalla v. 559, murehtivat samalla tapaa kaatuneitansa.[485]
Mahdotonta ei kuitenkaan ole, että samaan aikaan kuin Attilan Hunnit sysättiin takasin Mustan meren rannikoille, myöskin muita Suomen-sukuisia heimokuntia tuli idästä päin. Eräs lyhyt tieto Priskon tykönä mainitsee, kuinka Turkin-sukuiset Avarit Aasiassa heittivät entiset asuin-siansa ja törmäsivät Sabirien päälle, jotka taas ajoivat Saragurit, Urogit ja Onogurit altansa. Nämäpä sitten voittivat Akazirit useissa tappeluissa ja lähettivät liiton tarjouksia Konstantinopoliin.[486] Tämän mukaan näyttää, niinkuin Onogurit ja Sabirit nyt vasta olisivat tulleet Wolgan yli Eurooppaan. Mutta epäilemättä olivat nekin likeistä sukua niille muille Hunnilaisille, joiden viereen nyt tulivat asettamaan.
Tässä tilassa pysyvät asiat vuosisadan aiat, jonka kalnessa Itä-Roman valta kärsii paljon häiriötä Bulgarien läntiseltä heimokunnalta, Kutrigureilta. Nämä näyttävät yhä säilyttäneen entistä isännyyttään Slavilaisten kansain yli ja tästä liitosta syntyivät ne hävitys-retket, jotka vuodesta 499 alkaen moneen kertaan kävivät Kreikkalaisen keisarikunnan yli Hellespontoon ja Thermopyleen saakka. Sillaikaa kun keisarikunta oli tulisen riidan vallassa Kristuksen kahdesta luonteesta, tunkivat nämä joukot, joiden taikauksia pelättiin yhtä paljon kuin heidän aseitansa, itse Konstantinopolin lähiseuduille, ja keisari Anastasio näki tarpeelliseksi rakentaa pääkaupungin suojelukseksi pitkän muurinsa. Myöhempi retki v. 539 levitti hävityksen Hellesponton yli Vähä-aasian rannikolle ja Kreikan mannermaalla Korinthon lahdelle asti. Mutta kaikkien kuuluisin on se sota, jolla Kutrigurien hallitsija Zabergan v. 559 ahdisti itse Konstantinopolia, joka ainoastaan vanhan Belisarion taidolla pelastettiin.[487] Sillä välin maksoi keisarikunta näille hävittäjillensä tavallisen liittolais-veron, joka ainoastaan yllytti heitä uusiin vaatimuksiin ja uusiin retkiin.[488] Vihdoin Justiniano I osasi sytyttää sotaa Utigurien ja Kutrigurien välille, ja nämä veljes-kansat nyt hävittivät toisiansa huimassa vihan melskeessä.[489]
Tällä välin oli taas keskisessä Aasiassa tapahtunut valtakumous, jonka vaikutukset pian tuntuivat Tonavan rannoille. Vuoden 550 paik. syntyi Turkk'-Uigurien suuri valta, joka länteen päin levisi Suomen-suvun alueelle ja lounassa hävitti Efthalitain valtakunnan Oxon seuduilla.[490] Tämän vallan hallitsija otti arvo-nimen "Suuri Khakaani" ja mainitsi itsensä "seitsemän sukukunnan haltiaksi sekä maailman seitsemän ilma-alan herraksi".[491] Niinkuin tämmöisissä seikoissa tavallista oli, lykkäsi Turkkilais-valloituksen puuska pakolaisia Eurooppaan, ja Balamberin sekä Attilan päivät näyttivät melkein yhtä-haavaa koittavan uudelleen. Se kansakunta, mikä nyt näkyviin tulee, tunnetaan tavallisesti Avarien nimellä. Mutta sen oikeasta syntyperästä jutellaan seuraavalla tavalla.
Til-nimisen virran varrella asui muka suuri ja sotaisa kansakunta, nimeltä Ogor, jonka näihin aikoihin Turkin khakaani laski valtansa alle. Mutta kaksi sen heimokuntaa, nimeltä Uar ja Khunni, lähtivät pakosalle ja tulivat Katsarien, Unnugurien ja Sabirien asuinsioille. Nämä luulivat tulijat Avareiksi, ja koska se kansa oli kauan aikaa ollut Keski-aasian mahtavia, niin Hunnilais-heimokunnat suuresti hämmästyivät ja lähettivät lahjoja alamaisuuden merkiksi. Mutta Uar ja Khunni, kun näkivät tämän erehdyksen heille niin edulliseksi, ottivat ollaksensa Avareja olevinaan ja antoivat hallitsijallensa Turkkilaisen arvo-nimen: khakaani.[492] Tultuansa Romalais-vallan lähisyydelle Kaukason tienoilla, löysivät tilaisuuden panna lähettiläitänsä Konstantinopolissa käymään, ja niin nyt v. 558 keisari-kunta ensi kerran teki tämän uuden kansakunnan tuttavuutta.[493] Koko Konstantinopoli tuli liikkeelle katselemaan näitä outoja muotoja, jotka kantoivat hiuksensa pitkinä palmikoina niskasta alaspäin. Luultavaa on, että tämä pään-puku kuului heidän teeskeltyyn Avarilaisuuteensa; sillä nimen-omaan mainitaan, että heidän muu pukunsa oli varsin sama kuin muilla Hunneilla, s.t.s. Bulgareilla ja heidän heimokansoillaan.[494] Että näiden sukuakin olivat, on tuskin epäilemistä. Mutta se vieras nimi, minkä olivat omin luvin anastaneet, tulee nyt heidän kauttansa kuulusaksi yli Euroopan ja on historiassa jäänyt heidän omaksensa.
Päästyänsä Roman liittolaisiksi, kävivät Avarit sotaa Sabireja, Utigureja ja muita Hunnilaisia lahkoja vastaan. Heidän matkansa kävi yhä länteen päin. Kutrigurit, joita sota Utigureja vastaan oli heikontanut, joutuivat helposti tämän uuden tulvan saaliiksi; Slavilaiset Antat eivät parempaa onnea kokeneet, ja ennenkuin viisi vuotta oli kulunut, seisoi Avarien khakaani Tonavan rannalla, vaatien keisarilta asuinsioja itselleen ja kansallensa. Justiniano kuitenkin tiesi soveliaalla tavalla pyörryttää tämän vaarallisen pyynnön, ja khakaani Baian — tämä nimi nyt ensi kerta mainitaan — tytyi täksi kertaa tavalliseen liittolais-veroon.[495] Mutta hänen silmänsä olikin jo keksinyt arvollisemman saaliin, joka niinkuin valmis hedelmä lupasi itsestään varista hänen käteensä.
Olen edellisessä maininnut, että Gepidat olivat Attilan kuoleman jälkeen asettuneet Hunnien entisille asuinsioille. Sata vuotta myöhemmin elivät vielä samoilla asemilla, mutta heidän läntiset naapurinsa, Itä-göthit, olivat jo aikaa lähteneet muille retkille ja siaan olivat tulleet Longobardit, joiden kanssa heille syntyi verinen vihollisuus. Baian kohta käsitti, mikä tästä tilasta oli lähtevä, ja odotti aikaansa. Sillä välin hän näyttää levittäneen valtansa Slavilaisten kansain yli ja eteni Elben seuduille Thyringenissä, missä teki liiton Frankkien kanssa.[496] Vihdoin oli lopullinen ottelus tapahtuva Longobardien ja Gepidain välillä. Edelliset, jotka par'aikaa lähtöä valmistivat Po-virran seuduille, lupasivat Baianille avun hinnaksi ei ainoastaan Gepidain asuin-paikat, jos ne valloitettaisiin, vaan lisäksi omatkin tiluksensa Pannoniassa. Näillä ehdoilla solmittiin liitto v. 568. Koko Gepidain kansa teloitettiin tai joutui orjuuteen, ja uusi Hunnilais-valta asettui samoille asemille, mistä muinaiset Hunnit olivat vallinneet.
Se kansa, joka näin onnellisesti oli päässyt Attilan perilliseksi, ei ollut mitään lukusaa väestöä: Turkkilaiset arvasivat nämä pakenijat ainoastaan 20,000:ksi.[497] Vähäistä myöhemmin tuli lisäksi kolme muutakin lahkoa, nimeltä Tarniak, Zabender ja Kotzagerit, jotka myöskin olivat samaa Uar- ja Khunni-sukua, ja samaa tietä koin entisetkin pakenivat Turkkilaisten vallan alta. Nämä yhdistyivät Avarilais-valtaan, jonka väestö tällä tavoin lisääntyi 10,000:lla.[498] Paitsi sitä pysyivät läntiset Bulgarit, Kutrigurit, samatekkuin iso osa Slavilaisia kansoja Baianin käskyn alla. Sitä vastoin Utigurit ja muut heimokunnat itäpuolella Tanaita joutuivat Turkin vallan alamaisiksi.[499] Parin vuosikymmenen kuluessa oli siis Kiinan rajoista Frankkien maahan saakka barbarilaisen maailman muoto merkittävällä tavalla muuttunut, ja Suomensuku taas hallitsi Tonavan varsilla Ens-joelle asti. Tämä toinen Hunnilais-valta ei kuitenkaan tullut paljoa kestävämmäksi kuin ensimäinenkään. Sen loiston aika loppui jo vuoden 630 paik., jolloin Slavilaiset lännessä ja Bulgarit idässä vapautuivat; mutta sen viimeinen perikato tapahtui vasta lopulla 8:tta vuosisataa Kaarlo Suuren aseilla, joka näin oli kostavanansa Attilan muinaista retkeä Galliaan.[500]
Ylipäänsä on Avarilais-vallan historia kovin vähän tunnettu ja sen sisälliset laitokset vielä vähemmin. Itse khakaanin rinnalla mainitaan toisinaan eräs muu virkamies, nimeltä "Jugur"; mutta hänen toimensa laatua ei selitetä. Alisina käskyn-haltioina tavataan Tudun'it, joka arvonimi, niinkuin khakaaninkin, on lainattu Turkkilaisilta.[501] Mitä Avarien uskontoon tulee, se näkyy olleen samaa shamanisuutta, mikä muillakin Suomen-sukuisilla kansoilla tavataan.[502] Että sen ohessa nimittivät taivaallisen tulen jumalaksensa, nähdään Baianin hirmuisesta valasta, jolla hän petti Romalaiset.[503] Kaikista niistä sodan ja ystävyyden vaiheista, mitkä tapahtuivat Avarilais-vallan ja keisarikunnan välillä, näkyy selvästi, että Avarien kansakunta oli kavalampaa ja valapattoisempaa luonnetta kuin mikään muu entinen tai jälkeinen barbari-kansa, jota Byzantion historia tuntee.[504] Alamaisiansa Slavilaisia vastaan he sen ohessa harjoittivat ylpeintä väkivaltaa ja tiranniutta; sillä sodassa nämä onnettomat sysättiin aina ensiksi surman suuhun, rauhassa taas heidän vaimonsa, tyttärensä ja tavaransa olivat Avarien mielivallassa. Tämä Avarien ylpeys ja heidän lopullinen perikatonsa, on kauan aikaa pysynyt Slavilaisten kansain muistossa. Venäjän Nestor mainitsee muinais-tarujen mukaan heidän ko'okkaat vartensa ja kopeat mielensä, ja kuinka Jumala rangaistukseksi hävitti heidät suku-puuttoon asti. Tästäpä, sanoo Nestor, on vielä sananlaskuna: hävinneet niinkuin Avarit, ett'ei lankoa, ei perillistä jäänyt.[505]
Vielä aikasemmin, kuin Avarien mahtavuus loppui, hajosi jo v. 582 paik. suuri Turkin valta eri kappaleisin, ja Suomen-sukuiset kansat Tanain ja Wolgan välillä tulivat vähitellen omille valloilleen. Katsarit, entiset Akatsirit, tulevat uudesta näkyviin v. 626, jolloin ovat keisari Heraklion liittolaisina retkellä Persiaa vastaan.[506] Vähäistä myöhemmin Kutriguri-Bulgarit vapautuvat Avarilais-vallan alta, ja nyt heidän itäiset heimolaisensa, Utigurit ja Unugurit, näyttävät heihin yhdistyvän. Näin syntyy uusi Bulgari-kansa Tanain seuduilla. Ala on liian ahdas näille kahdelle uudesta-syntyneelle kansakunnalle, ja 7:nnen vuosisadan keskupaikoilla tapahtuu tärkeitä muutoksia, joiden eri seikkoja emme tarkoin tunne. Loppu-päätös vain on, että Katsarien mahtava valta asettuu alisen Wolgan länsi-varrelle ja siitä leviää Bulgarien asuinsioille. Sitä vastoin Bulgarien kansakunta halkenee ja lähtee kahdelle eri haaralle. Yksi osa Bulgareja tulee Katsarien alamaisiksi ja tavataan sitte monta vuosisataa asettuneena keskisen Wolgan varrella, lähellä Kaman suuta. Toinen osa Bulgareja taas ryntää v. 678 paik. alisen Tonavan yli, valloittaen keisarikunnalta sen maan, mikä on tullut kantamaan heidän nimensä.[507] Tässä nämä Tonavan Bulgarit tapasivat edellänsä lukuisamman Slavilaisen väestön, jonka kanssa aikaa voittaen hämmentyivät yhteen ja ovat sillä tavoin kokonaan kadottaneet alkuperäisen kansallisuutensa.[508] Se lyhyt-ikäinen Turkkilainen valta, jonka alta nämä kansakunnat nyt olivat vapautuneet, oli kumminkin jättänyt tuntuvia jälkiä, varsinkin heidän hallitus-muotoonsa. Muutamia Tnrkkilaisia arvonimiä, niinkuin "khakaani", "tarkan" y.m., näkyy sekä Tonavan Bulgareille että Wolgan Katsareille perinnöksi jääneen, ja erittäin Katsareilla tavataan hallitus-menoissakin joitakuita Turkkilaisia aineita.[509]
Äsken mainitun Bulgarilaisen siirto-retken perästä vallitsee kahden vuosisadan tyven tällä kansain-vaellusten aavalla merellä muinaisessa Skythiassa. Tämän pitkällisen rauhan suojelee Katsarien valta, joka vähitellen leviää Dnieperiin asti, pitäen Slavilaiset kansat Kiovan ja Mohilevan seuduilla, — Poljanit, Sieverjanit, Wiatitzit ja Radimitzit —, veron-alaisinansa.[510] Etelässä heidän valtansa ulottuu Wolgan suulta pitkin Kaspian merta Derbendin porttiin saakka ja tästä pitkin Kaukason juurta Krimin saarennolle, missä eräs pieni Göthiläinen kansan-jäänös vihdoin lopulla 8:tta vuosis. joutui heidän alamaisuuteensa. Pohjassa näyttävät Wolgan Bulgarit ja luultavasti useat muut Suomen-sukuiset heimokunnat tunnustaneen Katsarien isännyyttä. Heidän suhtansa Kreikan keisarikunnan kanssa todistavat Katsari-vallan nauttimaa suurta arvoa. Jo v. 696 oli keisari Justiniano Rhinotmeto maanpakolaisuudessaan nainut Katsari-khakaanin sisaren,[511] ja v. 726 haki keisari Leoni Isaurilainen poiallensa Konstantino Kopronymolle khakaanin tyttären puolisoksi.[512] Tästä jälkimäisestä aviosta syntyi Leoni, liikanimeltä Katsari, joka isänsä jälkeen tuli keisariksi. Oikeastansa tämmöiset naimisliitot barbarien kanssa olivat keisarikunnan lakia vastaan,[513] ja ainoastaan Katsarien nauttima suuri arvo saattoi vaikuttaa poikkeuksen tässä kohden. Samaa kunnioitusta myöskin todistavat Kreikkalaisen hovin säännöt kirjeiden suhteen, jotka lähetettiin vieraille hallitsijoille; sillä Katsarien hallitsijalle päälle-kirjoitus kuului: "jaloimmalle, kuuluisimmalle Katsari-maan khakaanille", ja sinetiksi käytettiin kolmen solidon painava kulta-kupura; mutta monelle muulle mahtavalle, esim. Paaville, Ranskan kuninkaalle j.n.e., pantiin halvempi päällekirjoitus ja ainoastaan kahden solidon painava kupura.[514] Todella olikin keisarikunnan täysi syy pitää Katsarit kunniassa; sillä nämäpä nyt kaksi vuosisataa hillitsivät kansa-kuohun laineet Skythiassa, josta keisarikunnalle tavallisesti vaarallisimmat puuskat olivat tulleet. Minkä hyvän työn he sillä tekivät, näyttää Konstantinopolin hallitus käsittäneenkin, ja niinkuin jo olen maininnut, valmistivat heille Kreikkalaiset rakenturit v. 835 paik. Sarkelin linnan, joka Tanain varrelta vartioitsi Skythian aukeita.[515] Vähäistä myöhemmin näyttää kristinuskoa Kreikan puolelta heille saarnatun;[516] mutta jo sitäkin ennen oli Juutalaisuus voittanut heissä tunnustajia, niin että itse kkakaani ja hänen ylimyksensä olivat Moseksen uskoa. Myöskin Islam, ja se kentiesi kaikkien aikasemmin, oli levinnyt tähän merkilliseen kansaan,[517] joka sivistyksessä kohosi korkeammalle kannalle kuin mikään Turanilainen väki sitä ennen.
Valitettavasti meillä ei ole mitään tarkempia tietoja Katsarien sisällisistä oloista heidän mahtavuutensa aikana. Tosin Armenian, Georgian ja Persian historia heitä mainitsee jo 4:nnestä vuosisadasta asti ja khalifi-vallan aikana on heillä tuon-tuostakin sotaa Arapialaisten kanssa. Mutta vasta 10:nnellä vuosisadalla, kun heidän onnensa jo on alenemassa, antavat Arapialaiset matkustajat tarkempaa selitystä heidän sisällisistä seikoistaan, ja eräs kirje, minkä khakaani Joseph samaseen aikaan näyttää kirjoittaneen eräälle Espanjalaiselle rabbille, nimeltä Khasdai ben Ishak, vahvistaa osaltansa nämä Arapialaisten antamat tiedot. Näihin tietoihin täytyy lähettää vähäinen silmäys, ennenkuin ryhdymme niihin uusiin tapauksiin, jotka vuosisataa aikasemmin alkoivat valmistaa Katsari-vallan perikatoa.
Merkillisintä on mitä Arapialaiset tietävät hallitusmuodosta kertoella. Ylimmäisenä hallitsijana on muka Khakaani, joka ei kuitenkaan ryhdy hallitus-toimiin, vaan asettaa erään toisen miehen Siaiseksensa. Tämä Siainen, jonka arvonimi on Beh eli Pekh,[518] käskee ja kieltää, hallitsee ja vallitsee, mutta kohtelee Khakaania suurimmalla kunnioituksella. Sekä Khakaani että Siainen ja kaikki ylimykset ovat uskonnoltaan Juutalaisia. Kuitenkin Khakaani pitää 25 puolisoa, lähisten ja alamaisten kuninkaiden tyttäriä, ja paitsi sitä 60 jalkavaimoa. Ainoastaan ylimmäiset virkamiehet pääsevät Khakaanin puheille, ja kun hän joskus, noin joka neljäs kuukausi, ulkona liikkuu, laukee jokainen kasvoilleen, kunnes hän on ohitse mennyt. Mutta Siaisella on kaikki käskyn valta, ja häntä totellaan ehdottomasti. Khakaanit otetaan määrätystä suvusta, mutta Siaisen määrää Khakaani. Kun entinen Siainen on kuollut ja toinen on virkaan asetettava, tuodaan tämä khakaanin eteen, joka pitää hänelle soveliaan puheen hallitus-toimen velvollisuuksista ja oikeuksista. Sitten Khakaani sitoo silkki-nuoran uuden virkamiehen kaulaan ja alkaa kuristaa. Mies on menehtymäisillään; nytpä häneltä kysytään, montako vuotta hallita tahtoo. Mitä hän silloin kuoleman-tuskissa vastaa, tulee hänelle määräksi; jos Siainen enemmän aikaa elää, niin hän tapetaan. Tämä kummallinen tapa näyttää olleen Turkkilainen.[519] Täydellinen uskonnon vapaus niin pakanoille kuin Kristuksen, Moseksen ja Muhammedin tunnustajille, seisova 12,000-miehinen armeija, järjestynyt oikeus-laitos, sekä maanviljelyksen tila Itil-nimisen pääkaupungin ympäristöillä, — tämä kaikki todistaa kansan korkeata sivistystä. Itse Itilin kaupunki levisi kahden puolen Wolgaa; itäisessä osassa asuivat kauppamiehet, läntisessä khakaani ja hallitusmiehet. Vanhempi pääkaupunki Semender oli lähempänä Derbendin porttia, ja lisäksi mainitaan pari muutakin kaupunkia.[520]
Samat Arapialaiset, jotka antavat edellä mainitut tiedot, kertovat myöskin Bnlgarien vallasta keskisen Wolgan varrella. Tässäkin maassa löytyi 10:nnellä vuosisadalla sekä Kristityitä[521] että Muhammedin-uskoisia; mutta kuningas oli jälkimäistä uskoa, ja tunnusti khalifin ylimmäisyyttä. Se kuningas, joka ensin kääntyi Islamiin v. 920 paik., nimitetään Almus Shilkinpoika, ja silmiin astuu tässä sama nimi Almus, joka myöskin Unkarilaisilla tavataan. Ylipäänsä olivat Bulgarien hallitus-tavat hyvin yksinkertaisia. Kuningas ja hänen puolisonsa — useampia kuin yksi ei mainita — istuivat niinkuin isäntä ja emäntä keskellä ylimyksiään. Kun kuningas ratsasti ulos, hänellä ei ollut mitään henkivartiaa seurassaan, ja alamaiset häntä tervehtivät ainoastaan lakkiansa päästä ottamalla sekä keveästi kumartaen. Maassa oli kaksi kaupunkia, Bulgar ja Suar, lähellä toisiansa, molemmat kyllä vähäpätöisiä; sillä niiden yhteinen väkiluku nousi ainoastaan 10,000 henkeen. Kesällä niiden asukkaat muuttivat maaseuduille, missä asuivat telteissä ja kodissa. Vaikka ilma-ala oli erinomaisen kylmä, viljeltiin kuitenkin paljon ohria ja nisuja; ruuaksi käytettiin myöskin hevos-lihaa ja juomaksi mettä. Kummaksensa näkivät Arapialaiset, kuinka miehet ja vaimot kylpivät yhdessä, alastomina samassa virrassa; kuitenkin kiittivät heidän siveydellistä oloansa. Jonkun-moinen sivistys näkyy jo tähän aikaan tunkeuneen Bulgarien maahan, joka oli kaupanvälittäjänä luoteisten ja eteläisten maiden välillä. Kuninkaan hovi-kraatari oli suorastaan Bagdadista toimitettu, ja omituisia rahoja, vaikka Arapialaisella kilvoituksella, lyötiin sekä Bulgarissa että Suarissa.[522]
Niinkuin Theofanes mainitsee, olivat Bulgarit vielä 9:nnellä vuosisadalla Katsarien veron-alaisina; mutta Arapialaisten kertomuksissa lO:nnellä vuosisadalla ovat jo omilla valloillaan, vieläpä nähtävästi harjoittavat jotakin etevyyttä lähisten heimokuntien yli. Bulgarien länsipuolella tiesivät Arapialaiset asuvan Ersalaisia, s.o. Mordvalaisia, joiden kuningas asui Ersassa ja jotka eivät muka päästäneet ketään muukalaista maahansa. Kolmen kuukauden matka Bulgarista luoteesen, asuivat Visu, s.o. Vessit Walgetjärvellä, ja pohjassa taas Pimeän meren rannalla Jura, s.o. Ugrilaiset, Vogulit ja Ostiakit. Näistä pohjan-peristä mainittiin niinkuin tavallisestikin monta kummitus-tarua, jotka todistavat, että todellisia tietoja puuttui. Sitä vastoin tunnettiin tarkemmin eräs kansakunta Jaik-virran lähteillä, itäpuolella Bulgarien maata, nimeltä Bashghurd, s.o. Bashkirit. Tämä kansa, jonka raakuudesta olen jo ennen maininnut esimerkin[523] näkyy olleen erinomaisen tuima ja verinen sekä uskonnoltaan vallan pakanallinen, palvellen paitsi taivaan jumalata kaikenmoisia luonnon kappaleita.[524] Heidän jälkeisensä nyky-aikoina ovat täydellisesti turkintuneet. Mutta 10:nnellä vuosisadalla olivat Bashkirit epäilemättä Suomen-sukuisia, ja samaa heimoa kuin Vogulit. Heistäpä, näet, oli jo alkupuolella 9:ttä vuosisataa lähtenyt ulos eräs toinen kansa, jonka Suomen-sukuisuus ei ole epäiltävissä: Unkarin kansakunta eli Magyarit.[525] Nämä Unkarilaiset, eli, niinkuin heidän nimensä oikeastaan kuului, Ungrit, Ugrit,[526] — olivat silloin ensin asettuneet Dnieperin seuduille, Katsari-khakaanin alamaisiksi, ja sieltä he v. 862 olivat tehneet ensimäisen retkensä Saksanmaahan.[527]
Juuri tähän aikaan olivat taas Skythian seudut alkaneet riehua ja Katsarien valta, joka jo kolmatta vuosisataa oli sulkenut kansain-vaelluksen portit alisella Volgalla, ei enää jaksanut pitää entistä rauhaa voimissa. Heidän itä-puolellaan asuivat jäänökset tuosta hajonneesta Turkkilais-vallasta: Patsinakit Volgan ja Jaikin välillä, sekä Uzit eli Gussit Jaikin itä-puolella, ja molemmat pyrkivät Turanilaisten vanhaa tapaa myöden länteen päin. Lopulla 9:ttä vuosisataa tapahtui, että Katsarit liittyivät Uzien kanssa Patsinakeja vastaan ja nämä viimeiset ajettiin asuinsioiltaan. Mutta tämä ei ollut Katsareille eduksi; sillä Patsinakit kiersivät Katsarien maata pohjan puolelta, valloittivat Unkarilaisten asuinsiat alisella Dnieperillä, ja tulivat nyt Katsarien läntisiksi naapureiksi.[528] Unkarilaiset taas tällä tavoin tungettiin Tonavan suuta kohden, missä he kuitenkin, vaikka suljetuina Katsari-vallan lähisyydestä, yhä tunnustivat khakaanin ylimmyyttä. Näilläpä aioin Katsarien khakaani asetti heidän heimokunnilleen ensimäisen yhteisen ruhtinaan, nimeltä Arpad Almus'en poika. Sillä välin oli sisällinen sota syttynyt itse Katsari-vallassa ja joukko Katsareja ajettiin maan-pakolaisunteen. Nämä pakolaiset, jotka nimitettiin Kabarit, yhdistyivät Unkarilaisten seitsemään heimokuntaan, tehden niiden lisäksi kahdeksannen ja etevimmän.[529] "Tästäpä Kabarit", sanoo Konstantino Porfyrogenito, "opettivat Unkarilaisille Katsarin-kielen, ja sen murteen muka vielä puhuvat, ja puhuvatpa sen ohessa Unkarinkin kielen." Nähtävää siis on, että molemmat kielet eivät olleet kuin kaksi murretta, niin että oli helppo toisen avulla toistakin oppia.[530]
Meillä ei ole näistä tapauksista tarkkaa aian-määräystä. Sen vaan tiedämme, että Unkarilaiset v. 888 asuivat Tonavan suulla ja olivat liitossa Kreikan keisarikunnan kanssa Bulgareja vastaan.[531] Mutta jo seuraavana vuonna Bulgarit ja Patsinakit heitä yhdessä liitossa ahdistavat; ja nytpä Unkarin kansa siirtyy länteen päin, — siihen maahan, missä Attila muinoin oli asuntoa pitänyt ja missä toinen Hunnilais-valta nyt makasi raunioina. Koko tämä ala kahden puolen keskistä Tonavaa ei kantanut siihen aikaan mitään oikeata nimeä; tavallisesti sitä kutsnttiin "Pannonialaisten ja Avarien erämaaksi",[532] mutta toisinaan se myöskin käsitettiin Ison Moravian nimellä,[533] sillä Moravian ruhtinas par'aikaa taisteli Saksan kuninkaan kanssa sen omistuksesta. Tämän maan valloittaa Unkarin kansa ja antaa sille nimensä. Ne Slavilaiset lahkokunnat, jotka aikojen kuluessa ovat siihen asettuneet, joutuvat valloittajain alamaisiksi; ne Avarilaiset ja kentiesi Hunnilaiset kansan-jäänökset, jotka vielä jälillä olivat, sulavat tulijain kanssa yhteen;[534] ja vihdoinpa Wolgan seuduilta, Bulgarien ja Bashkirien maasta, tulee vielä jälestäpäin Magyarien sukulaisia, joita nähtävästi huhu tästä uudesta voittomaasta liikkeelle lähettää.[535] Näin syntyy kolmas Hunnilais-valta Tonavan ja Karpatien välillä, ja Suomen-suku saapi vakinaisen sian itse Euroopan sydän-paikoissa.
Koko Euroopalle tuntui ikäänkuin Balamberin laumat olisivat uudesta tulleet, ja samatekkuin ensimäisen Hunnilais-vallan aikana, saivat nytkin lännen ja etelän kansat kokea kovaa vitsausta. Silläpä ovatkin taas aikakirjat täynnänsä samoja kauhun kuvauksia kuin viisi vuosisataa aikasemmin. Unkarilaisten todellisista oloista ja laitoksista on sitä vastoin kovin vähän tietoja. Että olivat lukusa ja vapaa kansakunta yhtyneenä useista heimo-kunnista, sekä saaliin-ahnaita ja huikenteliaita, — kertoo heistä keisari Leoni, lisäten että tavat ja sotakäytökset heillä oli varsin Bulgarien kaltaista.[536] Niinkuin muinaiset Hunnit eivät nämätkään kelvanneet jalkaväen tappeluun eikä piiritys-töihin, mutta olivat mainiot ratsumiehet ja tavoittivat tarkasti nuolillansa. Keisari Konstantino Porphyrogenito antaa lisäksi sen tärkeän tiedon, että heillä oli omituinen tuomari-valta ruhtinaan rinnalla,[537] ja mieleen juohtuu siinä kohden se Jugur-niminen virkamies, jota muinoin näkyy Avareilla olleen. Kaikki todistaapi, että olivat Avarien, Bulgarien, Katsarien, vihdoinpa muinaisten Hunnien likeistä sukua,[538] ja että heidän valtansa oli jatkona siihen, minkä Attila muinoin oli yrittänyt perustaa.
Kuinka tämä Suomen-sukuinen valta Tonavan ja Theissin varsilla vähitellen sivistyi, ja kuinka se alituisissa taisteluissa on osannut pitää kansallisuutensa voimissa, ei kuulu enää minun aineeseni. —
Mutta Wolgan ja Tanain rannoilla oli Suomen-suvun loiston-aika nyt loppunut. Syy tähän rappioon oli kyllä isoksi osaksi ulkonainen, mutta epäilemättä vielä isommaksi osaksi sisällinen. Niinkuin edellisessä olen koettanut osoittaa, oli tämä suku jo puolen vuosituhatta harjoittanut herruuden Skythiassa ja sillä välin yhäti lähettänyt siirtokuntiansa länteen päin. Nämäpä seikat olivat tyhjentäneet sen voimat juuri siihen aikaan kun uudet ulkonaiset kohdat olisivat uusia voimiakin kysyneet. Näin Katsarien ja Bulgarien vallat Wolgan rannoilta hävisivät tykkönään, ja Turkkilaisten sekä Slavilaisten vuoro tuli herruuteen ruveta. Lähettäkäämme hätäinen silmäys tähän ryhtyvään perikatoon.
Juuri samana vuonna 862, kun Unkarilaiset tekivät ensimäisen retkensä läntisiin maihin, oli Skythian pohjois-osassa sattunut merkillinen tapaus, jonka vaikutukset pian tulivat koskemaan Suomen-suvun eri haaroihin. Skandinavilaiset Warjagit, tunnetut nimellä Rōs eli Rus, olivat keskellä Suomalaisia ja Slavilaisia kansoja, Laatokan, Ilmäjärven jä Walgetjärven seuduilla, perustaneet sen uuden vallan; josta nykyinen Wenäjä on syntynyt. Tämä valta levisi ravakasti etelään, ja Slavilaiset kansat keskisellä Dnieperillä joutuivat pois Katsarien vallan alta.[539] Turhaan Katsarit yrittivät näiltä uusilta vihollisilta sulkea Dnieperin suun. Idästä ja lännestä heitä ahdistivat Turkkilaiset Uzit ja Patsinakit, ja nyt vihdoin, 10:nnellä vuosisadalla, Rus-kansa alkoi retkeillä Tanaita ylös Wolgaan, josta kulkivat aluksillaan ryöstämässä kaikki Kaspian meren rantamaat.[540] Tämä retkeilys, joka ensin tapahtui Katsarien suostumuksella, kääntyi pian Katsari-vallan perikadoksi. Arapialaisissa lähteissä luemme, että vv. 968 ja 969 Rus-kansa ryösti paljaaksi sekä Bulgarien että Katsarien kaupungit, ja että sen puuskan perästä Katsarit, Bulgarit ja Burtassit hävisivät.[541] Tämä ei liene otettava varsin sanain mukaan; sillä Byzantiolaiset mainitsevat, että v. 1016 keisarikunta ja Rus-valta yhdessä liitossa valloittavat Katsarien maan ja ottavat vangiksi heidän ruhtinaansa, Yrjö Tzulon.[542] Mutta tämän perästä ainakin Katsarien valta häviää, ja heidän itäiset naapurinsa Uzit, myöskin tunnetut Kumanien ja Polowzien nimellä, leviävät nyt Tonavan suulle ja Unkarin rajoille asti. Vielä jonkun vuosisadan kestävät Bulgarit keskisellä Wolgalla, kunnes Mongoli-vallan tulva heidätkin hukuttaa. Silloin Itä-suomalaisten kansain historiallinen mahti on lakannut, mutta ne ovatkin vihdoin perustaneet kestävän Suomen-sukuisen vallan Unkarin maassa.
Tällä välin alkaa valo koittaa Suomen-suvun läntiselle osakunnalle, ja Otherin matkakertomus lopulla 9:ttä vuosisataa on ensimäinen valon-säde. Seuraavalta vuosisadalta ovat Arapialaisten maineet Vesseistä ja vielä vuosisataa myöhemmin Adam Bremeniläisen ja Venäjän Nestorin antamat tiedot. Mitä tällä tavoin alkaa vähitellen ilmi tulla tämän läntisen osakunnan tilasta ja tapauksista, se tosin ei ole varsin ulkopuolella nykyistä ainettani, mutta kouluu vielä likemmin Suomen kansan ominaiseen historiaan.