Kun naapurukset päivällä sattuivat vastakkain, eivät he katsoneet toistensa silmiin, eivätkä tervehtineet.
Kyräilemistä kesti siksi, kunnes syyskesällä kerran Paavon miehet aivan pyytämättä tulivat auttamaan ylös ojaan selälleen kaatunutta Pekan lehmää. Siitä lähtein rupesivat isännät taas puhumaan toisillensa.
Pitäjäällä kulkiessaan, kerran sen jälkeen, tapasi Pekka jossain sukulaistalossa sieviä koiranpenikoita. Miete piskahti hänelle päähän: siinä oli kaksi yhtäläistä penikkaa, toisella vähän soukempi, toisella leveämpi valkoinen viiru rinnassa. Ne pantiin Pekalle koppaan ja tämä toi ne kotiansa. Nuorin poika sai viedä niistä toisen Paavo-naapurin pojille.
Kun isännät illalla tapasivat toisiaan piharajalla, eivät he puhuneet sanaakaan koiranpenikoista, mutta heidän juttunsa oli niin elävää ja kesti niin pitkälle, että kumpasenkin emännät kävivät jo porstuan ovesta kurkistelemassa, että mitä ne siellä tekevät.
"Ei maar," sanoi vihdoin Paavo, "eiköhän pidä makaamaan."
"Niinpä tosiaanki. Hyvää yötä naapuri." Ja he erosivat oikein kättälyöden.
Maaseutua ihailemassa.
Koko tuo iloinen seura nauroi aivan katketakseen, sillä maisteri Stormberg, joka oli jo viime vuotena tehnyt kävelyretken maaseuduilla ja nyt oli tässä seurassa matkueen johtajana, oli juuri kertonut, miten hänkin ennen lapsuudessa oli vieras maaseudun elämälle ja oloille siihen määrään, että erään kerran, ollessaan tuossa 8-vuoden tienoilla, oli muutamalta maalaismieheltä kysellyt lehmänpesää. Maalaisrenki oli kertonut, että lehmät tavallisimmin tekivät pesänsä suuriin puihin ja munivat sinne. Tuota vastaan ei pikku-Stormbergilla ollut mitään sanomista, vaan oli hän uutta, suurta tietoaan juossut kertomaan mammalle ja papalle.
Niin, se oli siihenaikaan. Mutta nyt nuori ylioppilas jo tunsi maalaisolot siksi, että muu seurue piti häntä asiantuntijana, johtajana. Ja kun itse Stormberg oli saattanut noin naurettavalla tavalla erehtyä, se heitä huvitti ja nauratti. Siihen liittyi vielä muitakin syitä: Stormberg alkoi lasketella huomioitaan äskeisestä emännästä, joka melkein väkipakolla oli saatu seurueelle laittamaan jotain syötävätä. Tämä antoi matkueen naurulle siksi iloisen luonteen, että pieni viidakko, jonka läpitse heidän tiensä kulki, kajahteli helisten ja humahdellen.
Se atria oli ollut niin erinomaisen naurettavalla tavalla pöytään pantuna. Lisäksi oli kaksi pienoista tytön-tynkkää töllistellyt herrasväen "suuhun" ja niillä oli ollut sormet savessa, jätteenä äskeisestä leikistä ojanreunalla.
Neiti Petterqvistiä jo tahtoi siellä ruveta yököttämään, ja nyt uudestaan kun herra Stormberg asian puheeksi otti.
Mutta pelastajaksi tuli samassa vastaan vanha eukko, joka nöyrästi vetäytyi tiensivuun, suuret pieksut nauhoista yhteen sidottuina ja pieni haarapussi olkapäillä. Stormberg, joka aina keksi, riensi muorin luokse, sieppasi valkoisen lakin päästään ja puristaen muorin kättä tavattomalla riemastuksella huudahti:
"No päivää, päivää, täti kulta! Onpa siitä toki aikoja kulunut kun teidät viimeksi tapasin… onpa totisesti! No kuinka se täti on jaksanut?"
Muori niiasi ja hymyili aivan lakkaamatta, katsoi ystävällistä herraa silmiin, sopersi, ja sai lopultakin siunatuksi:
"Jumala siunatkoon… kun en minä tunne ollenkaan."
Tuo tuli niin hiljaa, nöyrästi ja itseänsä nuhtelevalla äänellä, että olisi luullut muorin tahtovan itselleen sanoa: Minä ansaitsisin selkäsaunan. Stormberg riensi ihmettelemään: "Kuinka! Eikö täti minua tunne, minähän olen teidän sisarenne Kreeta-vainajan pojan poika."
Sitten ei hän enään jatkanut, vaan riensi purskuvaa nauruansa pidätellen toisten luo. Hekin olivat taas saaneet kiini naurun päästä, joka nyt raikkaana ja helakkana kaikui iloisen seuran jatkaessa matkaansa ja silmäillessä taaksensa, että mitä se muori siellä hommailee. Nuori maisteri Stormberg ajattelevan ja vakavan näköisenä huokaili:
"Vanhat unohtavat, vanhat unohtavat." Ja tämä, naurettava huokailu, sai seurueen taasen taakseen tähystelemään sinne, missä vanhus vielä nöyränä ja ihmettelevän näköisenä seisoi ja katseli ilosta remahtelevaa nuorisojoukkoa, jolle hänellä oli ollut onni olla niin suureksi huviksi. Mutta sitten hän yhtäkkiä keksi vasta sen, että häntä oli naurettu ja pilkattu. Silloin vanha, rypistynyt poski alkoi vavahdella ja kirkas, suolainen vesi juosta pitkin ryppyjen monihaaraisia poimuja.
"Niidenpä oli hyvä olla", huokasi hän ja pyyhkäsi nutunhelmalla tuota suolaista vettä, jota jo oli muutama pisara tipahdellut suuren ja ruman pieksunkin päälle, joka riippui olalla haarapussin mukana.
Matkueen näköpiiristä muori vihdoin katosi. Viidakko muuttui vähitellen matalaksi korveksi, jonka läpitse maantie pehmeänä, matalana ja syvävakoisena luikerteli. Ympäristön kasvullisuus yhä köyhtyi mitä pitemmälle tie eteni. Näköpiiri oli supistuneena mäntyjen väliin, joiden heikkovartinen, sairalloinen mutta lukuisa seura pyrki kahden puolen tietä pakkautumaan ihan maantielle asti. Masentavaa mielialaa, jonka tämä omituisesti ahdistava ja alakuloinen luonto väkistenkin nostatti äsken iloiseen seurueseen, koettelivat he laulaen karkoittaa. Mutta käveleminen tuntui silloin niin raskaalta. Laulunsäveleet kuulostivat palaavan laulajille itselleen takaisin toivottomina kuin Noan kyyhkynen. Sävel ei soinut. Silloin tällöin loikkasi yli maantien kurainen sammakko. Muuan pikkulintu piipitti jonkun hajanaisen tunnelman, mutta jätti yrityksen kohta siihen ja lensi pois. Suurempaa metsälintua ei näkynyt, ei kuulunut pyyn pillimäistä vihellystä, eikä koppelon komeata, juhlallista siiven kohinaa.
Jo valittivat matkueen heikommat tuskitellen ikävyyttä. Kohta kuitenkin aukeni eteen laveampi kytövainio. Siinä toiset sarat kasvoivat kituista ruista, toisilla vahaiset juurakko-kasat kuumassa auringonhelteessä loivat päältään kuivavaa suorapaa. Näköala ei tässä ollut sen miellyttävämpi ja muuan nuori neiti ilmaisi surullisen mielialansa huokauksella. Siitä kuitenkin joku nuorista herroista sai aihetta uuteen pilaan, jonka avulla päästiin paremmalle tuulelle, kunnes huomattiin aivan lähellä mies kydönojassa savea nostamassa.
Oja oli noin kolme kyynärää syvä. Musta ja kurainen vesi ulottui miehen polveen saakka. Mies seisoi matkailijoihin selin, joten heti omituisesti pisti silmään leveät hartiat ja sinijuovainen paita, joka oli hiestä ihan musta. Lakki oli pellolla kannon päässä ja takkuinen pää näytti ehdottomasti paahtuvan kuumuudessa. Säännönmukaisessa, jutkistavassa tahdissa polkasi hän lapionsa syvään saveen. Savi porahteli ja kurahteli kukkurapäisen lapion jäntevällä varmuudella noustessa miehen pään tasalla olevalle pientareelle. Vesi roiskahti kasvoille ja saventönkäle valahti siihen kuin väsyneenä huokien ja töllistellen.
Se oli raskasta työtä. Ja jos huvimatkailijoille, jollekulle, olisi sattunut mieleen runoilijan säkeet: "Korvet kylmät voimallansa perkailee hän pelloksi," — niin olisi hän saattanut tässä, kun runollisuus oli muuttunut todellisuudeksi, vertailla, innostiko häntä todellisuus samalla tavalla kuin runollisuus. Mutta sitä ei kukaan muistanut. Kun mies likaisen, leveän naamansa käänsi taaksensa ja huomasi tiellä joukon kummastuneita silmiä olevan häneen tähdättyinä, sekä sen enempää antamatta itseään häiritä jatkoi työtänsä, — äännähti äsken huokaillut sievä neitonen: "Hyi!"
Mutta Stormberg, joka oli ojurin katseessa keksivinään ylenkatsetta, otti vakavan, asiantuntijan muodon ja huusi:
"Kuules mies! Kenenkä pelto on tuo, jossa kasvaa noin huono ruis?"
Kääntämättä päätään sanoi ojuri sen.
"No sano nyt sille miehelle, että hänen pitää laittaa sontaa pellolleen… Siinä kai on lannan puute, kun se on noin huonosti kasvanut. Omistaja on laiska mies, vai kuinka?"
Nyt käänsi ojuri kasvonsa herraan, joka oli astunut kytöpellolle ja likasi siinä tulimullassa koreita vaatekenkiään.
"Sontaa? Kytöpellolleko?"
"Tietysti. Eihän maa kasva muuten?"
Ojuri ravisti päätään ja katseli kulmiensa alta herraa, että onko se hullu vai viisas? Ja kun ei hän päässyt siitä selville, pani hän leveän suunsa ilvehymyyn ja ryhtyi uudestaan savennostoon.
"Onko tuo raskasta?" kysyi Stormberg.
"Noo, kuinka on mieskin. Eikö haluta tulla koettamaan?"
Mutta Stormberg meni nuivallanenin pois, ilmoittaen ettei hänellä nyt ollut erikoista halua koettamaan.
Iloista mielialaa tavoitellen suuntasi seurue matkaansa edelleen pitkin matalaa maantietä, jonka kahden puolen karu luonto ikään kuin väsyneenä ja nälkäisenä kalpein poskin huokaeli. Ojuri oli siihen kiini kasvanut, tuohon näkyyn ikänsä tottunut. Hän oikasi selkänsä hetkiseksi, pisti puoleksi palaneesen piippuunsa punakukkoja, meni ojankylestä esiin pistävän juurakon päähän istumaan, ja omituinen ilme silmissä, kurotteli katsomaan herrasväen jälkeen. — 61 —
Herra Stormberg puhdisti toimessaan likautuneita kenkiään ja harmitteli itsekseen, kun tuo ojuri oli häntä melkein kuin ivaillen kohdellut… Samassa neiti Petterqvist tuli luokse, laski kätensä olkapäälle ja virkahti:
"Kuules Aksel, tämä matka tulee hirmuisen ikäväksi."
Herra Stormberg tahtoi kääntää asian leikiksi, mutta se ei onnistunut.Ikävä mieliala tuli kuin tuoni…
Maaseutu tuntui niin vieraalta, niin kolkolta, että naurukin, tuo terävä, hiottu kaupunkilaisnauru, hetkisen turhaan siipiään koeteltuaan palasi takaisin, poskimaalissaan happamennäköisiä, kyynelten uurtamia jälkiä…
Karuja maita.
Eräänä sunnuntai-iltana kesällä 1899 aikoi Rutakkalan nuorisoseura viettää vuosijuhlansa kentällä, lähellä kirkonkylää. Valmistuksia siellä oli jo tehty lauantaina sen verran, minkä harvat juhlatoimikunnan jäsenet, jotka olivat viitsineet kokoutua, ehtivät muutamassa iltatunnissa aikaan saada. Kun sunnuntaiaamuna satoi, ei yksikään juhlatoimikunnan jäsenistä lähtenyt liikkeelle jatkamaan kesken jääneitä valmistuksia. Päivemmällä ilma kirkastui ja muuttui poutaiseksi. Mutta k:lo 3 tienoissa ei vielä ketään toimitsijoita kentällä näkynyt, vaikka juhlan piti alkaa k:lo 4.
Juuri k:lo 3 aikana ajoi siitä ohitse kansakoulunopettaja Visulainen, istuen kievarin rätisevillä, rapaisilla kyytirattailla ja silmäili uteliaasti lähellä maantietä olevaa juhlakenttää. Hevonen sai pysähtää, matkustaja jutteli jotain kyytipojan kanssa ja näkyi olevan kahden vaiheilla, jäädäkö juhlakentälle vai jatkaako edemmäksi. Hän päätti nähtävästi ajaa kirkonkylään, sillä hevonen sai lähteä kävelemään.
Visulainen oli keski-ikäinen mies, näytti ensi silmäyksellä hyvin väsyneeltä ja alakuloiselta, jopa synkältä istuessaan tuolla rattailla. Lähempänä kirkonkylää tuli vastaan muuan vanha koulutoveri. Visulaisen katse kirkastui siinä kun etäältä jo tämän tunsi. Tuttava ilostui samoin, huusi jo pitkästä matkasta ja heilutti hattua:
"No terve, terve, Visulainen! Mitä ihmettä sinä täällä saakka matkustelet?"
Oli ehditty jo kättä paiskaamaan ja Visulainen selitti, hiukan ujosti, tahi väsyneesti, että hänen pitäisi pitää puhe täkäläisen nuorisoseuran juhlassa.
"Vaa-i niin", sanoi Lippunen omituisen ontelosti, ikään kuin pettyneenä. "Vai on niillä tänä päivänä juhlat", jatkoi sitten.
Tumma varjo lankesi uudestaan Visulaisen kasvoille ja hän kysyi melkein jyrkästi:
"Sinä et siis aijo juhlaan?"
"Enpä… nyt… tiedä… olin muualle menossa, tulen jos ehdin." Hän katsoi kelloaan ikään kuin ottaakseen sieltä selvää.
"Minä en tiedä oikein, kenen luokse täällä poikkeisin. Missähän asuu seuran esimies?"
Lippunen punastui hiukan.
"Häpeä sanoa", virkkoi hän, "mutta minä, kun asun niin tuolla toisessa päässä pitäjää, niin minä en tiedä kuka on sen seuran esimies."
"Vai niin", naurahti Visulainen ontelosti. "Minun tuloani täällä ei tiedetä odottaa, sillä minut on päätoimikunta lähettänyt tänne, — vaan ehkäpä täällä nyt löytyy edes joitakin asiaan kuuluvia. Hyvästi."
Kumpikin tunsi yht'äkkiä niin tavatonta kyllästymistä toiseensa, että ero tuntui jonkunlaiselta pelastukselta.
Rutakkalan pappilan herrasväki oli pihassa kävelylle lähdössä. Renkituvan puolelta kuului äänekästä puhetta ja Sirkka-neiti tuli sieltäpäin puolta juoksua.
"Mitä siellä niin hirveästi huudetaan, Sirkka?" kysyi mamma.
"Riika ja Hilma pakottivat Maijaa pyytämään papalta lupaa, josko he saavat mennä juhlille."
"Mihin juhlille?" kysyi kirkkoherra.
"Täällähän pitäisi oleman nuorisoseuran juhlat," selitti Sirkka.
"Sellaiset juhlat!" huudahti Täti-Manda napiten hansikastaan.
"Joutavia… ja nythän tulee sitäpaitsi sade", virkkoi kirkkoherra.
"Pane Sirkka sanomaan piioille, etteivät saa mennä tänään."
"Eikö Manda ja Sirkka halua sinne?" kysyi mamma. Sirkka venytti huultaan, Manda-täti virkkoi:
"Fyi!"
Pappa sanoi:
"Kuuleppas Sirkka, mene sanomaan niille piioille sinne tupaan, että he pääsevät huomenna kaikin karjanäyttelyyn, jos pysyvät tämän illan kotona."
Sirkka juoksi.
Maantietä, joka melkein otti kappaleen pappilan pihaa yhdeltä puolelta, meni kävellen opettaja Visulainen Jaakko Huttusen kanssa, joka oli Rutakkalan nuorisoseuran esimies. Visulainen tervehti täti-Mandalle.
"Kuka hän oli?" kysyi kirkkoherra.
"Ellen aivan väärin muista", sanoi Manda-täti muistelevan näköisenä, "niin oli hän opettaja Visulainen. Mutta mitä tekoa hänellä täällä olisi?"
Kirkkoherra arvasi:
"Kaiketi hän on tullut pitämään juhlapuhetta siihen juhlaan. Hänhän on niiden puhujia."
"Aivan varmaan!" huudahti Manda.
"Ja sellaisen matkan on tullut! Siinä pitää olla innostusta", ihmetteli rouva.
"Viisi peninkulmaa!"
"Emmekö mene kuulemaan mitä hänellä on sanottavaa?"
"Te voitte mennä, jos haluatte", sanoi kirkkoherra, "mutta minä en saata tulla ihmisten tähden. Joutuisivathan ne aivan pyörälle, jos kirkkoherransa nuorison juhlassa näkisivät."
Naisväki tyytyi tähän. Sirkka tuli renkituvasta, kertoi tyttöjen vähän mutisseen vastaan, vaan lopulta suostuneen, kun hän oli huomauttanut, ettei juhlassa nyt ole mitään tanssiakaan ohjelmassa.
"Eikö ole tanssia? Mutta mitä niillä sitten on?" kysyi kirkkoherra.
"Puheentapaisia ne siellä pitävät, lausuvat runoja, juoksevat kilpaa, laulavat ja…"
"Vai niin!" Ystävällinen tyytyväisyyden hymy levisi kirkkoherran koko olemukseen. Sen ohessa hän alkoi uudestaan ihmetellä opettaja Visulaista, joka niin pitkään matkaan oli viitsinyt lähteä sellaisen asian vuoksi. "Eiväthän ne täällä vielä ymmärrä edes 'valistus' sanan merkitystä. Mitäpä niille osaisi siitä puhua?"
"Tehdä sitä ymmärretyksi, onhan nyt olemassa oikein erityinen kansanvalistus-innostus maassa?" huomautti rouva.
"On, tahi oikeastaan:näkyyolevan", myönsi kirkkoherra, "mutta se kulkee aina vääriä uria silloin, kun se liikkuu pelkänvalistus-nimenvarjossa. Liike, näettekös, ei voi silloin perustuauskoon.Sen vuoksi en minä antaudu tämän innostuksen virtaan."
Ilma ei oikein ota juhlaa suosiakseen. Aurinko näyttelee vaan harvoin sumuisia silmiään ja katselee silloinkin kuin kulmiensa alta. Ei ole pouta, mutta ei sadekaan. Tuuli puhaltaa kovin kylmästi.
Juhlakentällä on vähän ihmisiä, nekin viluisia, innottomia.
Muutaman suuren kuusen suojassa istuu Visulainen kontistuneen, surumielisen ja laimean näköisenä seuraten muutamain neitojen ja nuorukaisten liikkeitä ja toimia. Ne ovat arvattavasti juhlatoimikunnan jäseniä, jotka riitelevät ja sysäävät laimiinlyötyjen valmistusten syyt toistensa selkään. Sinne, tänne, juhlakentän reunoille ilmestyy juhlayleisöä. Vierastava, alakuloinen yksinäisyyden tunne valtaa Visulaisen sanomattomalla voimalla. Hän toivoo yht’äkkiä, ettei olisi ensinkään tälle matkalle lähtenyt, ja hän toivoo sitä niin hartaasti, että ehdoton huokaus kohoo rinnasta. Hän oli edellyttänyt saavansa täällä puhua suurelle, vastaanottavalle kuulijakunnalle, hän oli toivonut, että selämpö,jolla hän kotona kuvitteli puhuvansa, täällä vaan kohoaisi, kun näkisi ympärillään palavasta uteliaisuudesta odottavia katseita, jotka kainosti tulkitsisivat sitä suurta valistuksen kaipuuta, joka valistumattomain sydänmaan poikien ja tytärten sydämmissä otaksutaan elävän… Mutta tänne kokoontui vaan aniharvoja, nekin ihan välinpitämättömän näköisiä. Hänen sydämmensä tuntui niin kylmältä ja innottomalta. Kaikki tuo synnytti sellaisen toivottomuuden, että Visulainen olisi antanut mitä tahansa jos olisi saanut tämän matkan olemattomaksi…
Yhä on kentällä kuollutta. Ei kokonaan sentään, sillä muuan isosuinen poika kiipee kiroillen ja suuta piesten suureen puuhun, viemään sinne Suomen lippua! Ravintolan puolelta alkaa samassa kuulua toraa: muutamat "juhlatoimikunnan jäsenet" vaativat jyrkästi ilmaiseksi kahvia, mutta tarjoilija ei anna, selittää vaan ettei ole lupa antaa muille kuin "sille puheen pitäjälle". Juhlatoimikunnan jäsenet uhkaavat lähteä pois, tiehensä, ja tarjoilija käskee mennä…
Visulainen oli juuri ollut aikeessa mennä juomaan kahvia, vaan jostain syystä ei nyt ilennytkään…
Kentän toiselta puolen alkoi kuulua hanurin soitto: ensin muutamia, yksinäisiä vetoja ja sitten polkkaa täydellä masiinalla…
Jaakko Huttunen tuli hikipäissä ja puolta juoksua Visulaisen luoksi.Pyysi anteeksi ettei täällä ollut ketään, joka pitäisi seuraa…Toimikunta oli lyönyt niin paljon tehtäviä laimiin, että nyt vasta olikaikki kunnossa. Tarjosi kahvia, jota he lähtivät juomaan.
"Vähän taitaa teillä olla asianharrastajia?" kysyi Visulainen.
"Vähän? Olisi edes vähän, mutta niitä ei ole ollenkaan. Nuorisoseuramme kamppailee viimeisiään kuolemankielissä, sillä siinä ei enään kukaan viitsi tehdä mitään."
"Sepä surullista!"
"Niin se on. Mutta ei se ole kumma, että se täällä näin menee, täällä kun ei ole ketään, joka kykenisi oikein nuorisoa johtamaan; ei saada koskaan valistuneempia pitämään esitelmiä, opettajatkin ovat seuran vastustajia. Jos näihin tilaisuuksiin tulisikin johtavia henkilöitä, niin nuoriso tulisi kaikki."
Tätä juttua kuulteli Visulainen kahvia juodessaan ja mieliala kävi yhä alakuloisemmaksi. Hän katseli tuota nuorukaista, joka hänelle puheli. Se oli kömpelö, hidasliikkeinen, innottoman näköinen, aivan muun joukon kaltainen. Huonosti kaulaan soveltuva likainen pumpuliflanellista valmistettu kaulus oli kohonnut liivin alta ja teki epämiellyttävän vaikutuksen… Takin rintapielessä oli joku vanha, sinivalkoinen juhlamerkki. Yleensä hän näytti kömpelöltä, sivistymättömältä…
"Luuletteko siis seuran kuolevan?" kysyi Visulainen.
Jaakko Huttunen ei vastannut kohta. Hän särpi ensinnä kahvikupin tyhjäksi ja sanoi sitte:
"Kun minä osaisinkin puhua ja pitää esitelmiä!… tahi kun edes joku meistä pojista osaisi, niin kyllähän sitä sopisi vielä koettaa. Ja nyt tarvitsisi koettaa saada tännekin edes hiukan isänmaallista henkeä, kun seuramme johtokunnastakin lähtee kaksi poikaa Amerikkaan."
Visulainen katsoi nuorukaisen silmiin. Tämän puhelu oli poistanut puvun huolimattomuudesta johtuvaa vastenmielisyyttä. Kun hän oli viimeisen tietonsa sanonut siitä Amerikkaan menosta, näkyi silmissä jonkullainen arka levottomuus ja Visulainen odotti jo saavansa kuulla, että Jaakko Huttunen itsekin aikoo lähteä.
"Kovin kylmä tuuli", sanoi Visulainen ja puistatteli ruumistaan.
"Nyt pitäisi alottaa", virkkoi Huttunen. "Minun pitäisi pitää avauspuhe, mutta tämä tuntuu niin vastenmieliseltä."
Puhujalavan tienoilla koetettiin saada toimeen yksiäänistä laulua. Visulainen sai kuulla, että se reipas, raikasääninen nuorukainen, joka jollakin tavoin muita johti laulussa ja joka näytti tässä taidossa olevan paljon pitemmällä muita, oli seuran kirjuri — "joka myöskin ensiviikolla menee Amerikkaan." Jossain sopivassa tilassa päätti Visulainen mennä ja rukoilla tuota nuorukaista jäämään ja laulullansa lumoamaan tätä kotiseudun kansaa ja siinä kansallista innostusta herättämään; — mutta se jäi tekemättä. —
Jaakko Huttunen seisoo puhujalavalla, katselee toivottomana ja levottomana harvalukuista kuulijakuntaansa. Ainoastaan muutamia on puhujalavan etupuolella, useimmat jäävät olemaan sinne missä ovat, toisia etääntyy kentän toiselle reunalle, missä hanurinsoittaja tuon tuostakin iloa virittää.
Hän alkaa lukea puhettaan. Siinä on hyviä ajatuksia. Päältäkatselija ei niitä uskoisi tuon pojan omiksi. Mutta niissä on jotain, joka ne varmasti takaa juuri hänen omikseen. Innostus alkaa jo hiukan lämmittää Visulaista. "Tuo poika puhuu sydämmestään", ajatteli hän. Mutta samassa käänsi Huttunen tuskaisan, epätoivoisen katseen tuonne hanurinsoittajaan päin. Visulainenkin nyt huomasi, että siellä oli polkka täydessä käynnissä ja — että useita nuoria riensi sinnepäin tuolta etäämmältä kiertäen. Tuskastuttava kyllästys näkyi Huttusen silmistä, hän tavoitteli nyt vaan puheensa loppua ja vielä viimeisiä sanoja lausuessaan tuli jo alas lavalta.
Eläköön-huuto, jota aijottiin kohottaa, kuoli alkuunsa. Puhujalavan takana muuan pari laski sen sijaan kompasanoja naurunhohotuksineen…
Visulaista pidettiin tottuneena puhujana. Mutta nyt kun hänen piti nousta lavalle, valtasi hänet sellainen tuskastuttava levottomuus ja innottomuus, että hän aikoi astua sanaakaan puhumatta alas. Pysyi hän kuitenkin paikoillaan, huomasi myöskin että muutamia juhlayleisöstä vetäytyi nyt lavan etupuolelle vasiten häntä kuulemaan. Niiden joukossa oli joitakuita isäntämiehiäkin ja samoin vanhempia vaimo-ihmisiä. Tuo huomio herätti iloa: siinähän ilmeni kohteliaisuutta, myötätuntoa…
"Kunnioitetut kansalaiset!"
(Samassa alkoi hanurinsoittaja uskollisesti vetää jotain rekilaulunuottia tuolla, — toisaalla parvi tyttöjä kukersi ja riemuansa piti).
"Oi rakas jumala, auta minua puhumaan näille ihmisille jotain hyödyllistä", vilahti Visulaisen ajatuksissa ja sydämmessä vallitsi palava rukouksen henki, aivan kuin olisi ollut hukkumaisillaan. Silloin huomasi hän että kuulijainkin huomio oli kiintynyt hanurinsoittajaan ja meluavaan tyttöparveen. Pari miestä lähti liikkeelle nähtävästi niitä suhdittamaan. Toisten silmistä hehkui suuttumus.
Kaikki tämä tapahtui muutamissa silmänräpäyksissä. Visulainen alkoi puhua.
Kun puhe oli päättynyt, kättenpaukutukset laanneet ja Jaakko Huttunen käynyt häntä kädestä kiittämässä, pysähtyi Visulainen istumaan yksikseen erään pensaston varjoon. Hän tunsi itsensä kovin väsyneeksi ja jäseniin laskeusi veltto puutumus. Nuorisoseuran Amerikkaan muuttava kirjuri nousi lavalle ja kehoitti että laulettaisiin yhdessä "Maamme". Kehoituksessa ei ollut mitään sukkelaa, eikä mitään naurettavaa, mutta moni suu vetäytyi hymyyn aivan kuin olisi hyvinkin naurettavaa laulaa "Maamme"-laulu.
Visulainen tietysti nousi laulamaan. Joku sieltä, täältä yhtyi, mutta mitään yhteislaulua ei siitä tullut. Tuskalla saatiin loppuun pari värssyä… laulu ujui ja kuoli siihen aivan kuin väsymyksestä uupuneena… "Saa nähdä, eikö nyt tule katovuosi", kuuli Visulainen takanansa sanottavan, kääntyi ja näki siinä tanakan talonpojan.
"Saa nähdä", sanoi Visulainen, "hyvin se uhkaa."
"Kovin uhkaa", sanoi talonpoika ja ravisti päätä, "tänä vuonna taitaa tulla Suomessa olemaan kaksinkertaiset hallat."
"Tuo mies tietää jotain!" ihastui Visulainen itsekseen… "Herra Jumala, kun tässä pääsisikin lämpenemään!" vilahti kohottava toivomus hänen ajatuksissaan mennessään kattelemaan miestä ja puhelemaan tämän kanssa.
"Hyvä i-ihminen, katso nyt!"
"Mitä?"
"Kuinka natevana kirkkoherra on itse tuolla puuhaamassa karjan keskellä."
"Hyvät ihmiset! ja takkinsakin on tuolla tavalla tahrinut."
"Hattu vaan on takaraivolla."
"Ja niin kovasti hikoilee."
"Voi paikkaa, eikö nyt muita olisi ollut?"
"Mennään katsomaan niiden karjaa."
Ja emännät lähtivät katselemaan pappilan uljasta karjaa. Tänään oli, näetten, eläinnäyttely Rutakkalan kirkolla. Jotenkin runsas määrä karjaa oli näytteille tuotu. Pappilasta oli kaksi eri sarjaa. Ne olivat pulskeita elukoita! Oikein niitä mielikseen katseli, semmenkin kun kirkkoherra oli itse mukana ja laski sopivia sukkeluuksia. Härkiä ja sonneja ei oltu uskallettu tänne muun karjan joukkoon ryhmittää, vaan oli niitä asetettu huoneisiin, joissa oli varmemmat kiinnipitopaikat.
Päivä oli tänään poutainen. Ihmisiä, nuoria ja vanhoja, liikkui varsin runsaasti näyttelypaikan tienoilla. Kaikkialla oli iloa ja juhlaista mieltä. Eiliseen verraten tuntui siltä kuin vasta tänään olisi oltu oikein juhlatuulella ja juhliminen oikealla pohjalla. Siltä se näytti Visulaisestakin, joka oli jäänyt tänne karjanäyttelyä katselemaan. Nuo miehet ja naiset, ne viihtyivät niin hyvin karjan parissa, nauttiva hymy huulilla siirtyivät naudasta nautaan, tutkivat niiden tuntomerkkiä ja niiden hyvyyksistä väittelivät.
Kokous-talon pihaan oli puhujalavakin rakennettu, köynnöksillä ja kukilla koristettu. Siellä oli istuimia pihalle asetettuina ja lehtimajan sisään virvoitusravintola järjestettynä.
Muuan agronomi nousi lavalle. Hänen oli määrä pitää esitelmä pikkuvasikkain kasvatuksesta ja hoidosta. Kirkkoherralle tuli kiire käteen, kun huomasi agronomin lavalle nousevan.
"Odottakaapa hiukan", kuiskasi ja viittasi hän sinne lavalle käsin, juoksi yli pihan naisjoukkoon ja kuiskasi siellä piikansa korvaan:
"Mene sinä, Hilma, karjan luokse niin kauaksi että Karja-Maija pääsee tänne kuulemaan esitelmää." Kun sitten pappilan Karja-Maija ilmestyi naisten rintamaan, punottavana ja tuoreena, viittasi kirkkoherra agronomille, joka alotti.
Kun esitelmä oli loppunut ja naiset olivat saaneet kyllikseen naureskella sellaisille joutavuuksille, joita agronomi piti vasikkain kasvatuksen elinehtona, — astui puhujapaikalle Visulainen. Hän ilmoitti aikovansa puhua "hetken tapahtumista" tässä, kun kansaa oli niin paljon koossa ja tapahtumat siksi tärkeitä… Ilma oli kaunis, yleisö näytti verrattain tarkkaavaiselta ja puhuja alkoi lämmitä.
Kesken kaikkea hiipi kirkkoherran rouva kuiskaamaan Karja-Maijan korvaan, että hän on "niin kovin levoton jos joku karjasta repisi itsensä irti… että kyllä kai Maijan täytyy mennä sinne…"
"Onhan siellä Hilma. Eikähän ne nyt mitään erityistä, minä vaan kuuntelisin tuon puheen loppuun."
"Eipähän siinä nyt mitään erinomaista tuossa puheessa… Onhan Maija saanut lukea sanomalehdistä… Minä olen Tähden vuoksi niin levoton." Karja-Maijan kasvoille ilmestyi tyytymättömyyden ilme ja vastenmielisen näköisenä poistui hän joukosta. Rouva käänsi nyt rauhoittuneena ja harrastavan näköisenä kasvonsa puhujaan.
Vaan silloin: Parkumäen suurta sonnia kuletettiin poikki juhlakentän. Sonni mylvi ja mölysi, taluttajat huusivat ja melusivat. Koko yleisö kääntyi katsomaan ja jäi ihailemaan sonnin väkevää ruumista ja runtevia liikkeitä…
Visulainen korotti ääntään huutavan ääneksi, mutta se vavahti kun huomasi, että suurin osa yleisöstä yhä pysyi selin häneen ja seurasi katsein, jopa askelinkin uljasta sonnia. Sana takertui hänen kurkkuunsa… Lavan ympärillä on muutamia ikämiehiä ja nuorukaisia, jotka harrastuksella ovat puhetta seuranneet. Niistä yksi toisensa jälkeen nyt kärsimättömänä katseensa kääntää tuonne ihmisjoukkoon, jonka huomion sonni on niin täydellisesti vetänyt pois puhujasta ja hetken tapahtumista…
Ja Visulainen astuu alas puhujalavalta, sillä sana ei ota enään kieleltä lähteäkseen ja sydäntä kouristaa niin katkera tunne.
Jumala ties, minkä vuoksi hänen kasvoillaan on niin kummallinen ilme.
"No mutta", sanovat miehet, "älkäähän nyt lopettako!" Ja useat lähtevät hillitsemään sohinaa. Se olikin nyt jo helppoa, sillä sonni oli kadonnut näköpiiristä ja yleisöllä oli joutilasta aikaa kuulla ja katsoa Visulaista.
He saivat hänet pakoitetuksi uudestaan lavalle. Puheesta ei kuitenkaan enään mitään tullut, ne olivat vaan hajanaisia, kulmikkaita, kömpelöitä sanoja. "Tällaistako onkin todellisuus?" kaikui ääni yhä hänen rinnassaan. Ponnistelemallakaan ei hän saanut ajatuksiaan kokoon. Pettymys ja siitä johtuva tuska hajoittivat kaikki tuulen tuvat ja sokaisivat innostuksen lähteet.
Hän astui alas puhujapaikalta yhä tuo kummallinen ilme kasvoilla.
"Siihenkö se nyt lopettikin?" kyselivät miehet toisiltaan. MuttaVisulainen pakeni huoneitten takapuolelle ja itki.
Uusi välikirja.
Ruis, josta jaakonpäivähällä oli hienoimman terän vienyt, varisi päistään Lampimäen pienissä kotipelloissa. Se joutui varisemaan senvuoksi, että torpan isännällä oli ollut koko elokuun aikana varsinaisten päivätöidensä lisäksi ylipäiviä kartanon elonleikkuussa. Sitäpaitsi oli vaimo koko viikon kartanossa pyykinpesussa. Odotettiin vapaapäiviä aivan kuin kuunnousua. Nyt oli perjantai. Vaimo oli jo tänään päässyt puoliltapäivin kotiin. Miehen piti vihdoinkin saada vapaapäivä huomenna. Silloin aijottiin ehtiä ruis jalalle, kun sopisi leikata sunnuntaiaamunakin siihen saakka kuin kirkkoon mennään.
Lampimäkeläiset olivat keski-ikäisiä ihmisiä. Miehen nimi oli Pekka ja vaimon nimi Liisa. Lapsia oli kolme.
Torppa oli metsässä, noin 5 kilometrin etäisyydellä kartanosta. Se oli huono torppa ja huonosti siinä aina oli toimeen tultu.
Tämä nykyinen Pekka oli siinä asunut jo toista kymmentä vuotta. Hän oli siitä omituinen, ettei koskaan valittanut, "ei silloinkaan kun suoranaista vääryyttä kärsi", sanoivat toiset torpparit ja pitivät Pekkaa tyhmempänä kuin itse olivat.
Oliko hän tyhmempi kuin toisetkaan, se ei suinkaan ollut sillä ratkaistu, ettei hän valittanut.
Mutta tänään oli vaimo, kartanosta päästyään, rientänyt juoksujalassa sirppineen pellolle, leikannut jo muutamia lyhteitä, kun kimakka metsästäjän vihellys sai hänet säpsähtämään. Aivan vieressä olevasta metsästä pistäysi aukealle kartanon pehtori metsästystamineissa ja, koirien ympäri peltoja loikatessa, tuli suoraan Lampimäen emännän luo.
"Jesus siunatkoon!" virkkoi vaimo, vääntäessään uutta lyhteen sidettä.
Pehtori ei puhunut ohikulkiessaan mitään. Koirilleen hiljaa viheltäen ja maklattaen, kävi istumaan mökin rapuille.
Vaimo näkyi taistelevan itsensä kanssa. Viimmein kuitenkin huoahtaen löi sirppinsä lyhteen kantaan ja asteli tuvalle päin.
"Päivää," virkkoi ja niiasi.
Pehtori loi häneen pikaisen syrjäsilmäyksen, nyökäytti äänettömästi, aivan kuin sivumennen, päätänsä ja alkoi innokkaasti taputella koiraansa, hokien:
"Sesu, sesu, sesu…"
Vaimo liikkui peloissaan ja arvelevaisesti tupaa kohti, ikään kuin joka askeleella odottaen puhuttelua. Vaan kun ei pehtori sittenkään mitään sanonut, tuli vaimolta:
"Priita-Maija laski minut kotiin kello 3:lta, kun saatiin pyykki valmiiksi ja… ja… kun nuo rukiin vähät pyrkivät varisemaan peltoon."
Pehtori pysyi yhä äänettömänä.
Vaimo astui pelokkaana askeleen tupaa kohti, mutta pysähtyi sanomaan:
"On oikein paha, kun ei ole vieraalle tällä kertaa minkäänlaista suunavausta."
Huomattava pilvi laskeusi pehtorin otsalle.
"Vai Priita-Maijako siellä nyt komentaa!" hän puoliääneen huudahti.
"Eei suinkaan, mutta…"
Pehtori nousi, kutsui koirat ja lähti uudestaan metsään.
"Mitähän jumalan nimessä tästä tulee?" huokasi vaimo ja palasi takaisin leikkuumaalle, jossa ruis rapisten varisi tähkäpäistä peltoon.
* * * * *
Illalla, kun Pekka palasi kartanosta työstä, tapasi hän puolitiessä pehtorin. Hän asteli jokseenkin rivakasti siinä tiedossa, että nyt oli edessä kaksi vapaapäivää, joina saisi korjata rukiinvähänsä peltoon varisemasta. Niistä päivistä tosin toinen oli sunnuntai, jumalan lepopäivä. Mutta Pekka ei viitsinyt edes harkita, olisikosopivaleikata varisevaa ruista lepopäivänä, — hän leikkaisi vaan…
Juuri siinä tuli pehtori vastaan. Pekka oli vähällä unhoittaa nostaa lakkia, mutta onneksi kuitenkin huomasi sen. Pehtori oli jo astunut ohitse, kun äkkiä kääntyi ja virkahti:
"Aivan oikein! — Olin vähällä unhottaa, — ne eivät varmaankaan siellä sanoneet sinulle, että et voikaan saada vielä vapaapäivää. Huomenna otat hevosen mukaasi ja tulet kartanoon tavalliseen aikaan."
Enempää viivyttelemättä meni pehtoori tiehensä. Mutta Pekka seisoi tiellä, hyvin tyhmistyneen näköisenä katsoen menevän jälkeen, joka pian katosikin hämärään. Sitten kääntyi Pekka verkalleen ja virkkoi ääneen:
"Saatana!"
Kun tämä mies tuli kotiin, oli jokseenkin pimeä. Vanhempi tyttö, 11 ikäinen, oli äitinsä kanssa leikkuupellolla, toinen, 8 vuotias keitti puuroa ja 3 vuotias poika itkeä kyhni penkillä omia aikojaan.
Pekan ruokakontti lensi niin huimasti nurkkaan, että poikakin hämmästyi ja lakkasi itkemästä. Mitään puhumatta lapsille otti hän sirpin ja riensi leikkuupellolle. Kello oli silloin 10 illalla.
"Tapasitko pehtorin?" kysyi vaimo. "Tapasin."
"Mitä se sanoi?"
"Käski huomenna tulla hevospäivätyöhön."
"Kas sitä!"
"Samalla kuului ääni heidän takapuoleltaan:
"Päiveä Pietar-veli, ka yöhän tuota jo onkin. Miksi ette päivällä leikkaa?"
Pekka kääntyi ja näki vanhastaan tutun miehen, reppu selässä ja piikkisauva kädessä.
Pekan kasvoille ilmestyi leveä hymyily:
"Ka tuoko?" virkkoi hän. "Minä juuri ajattelin sinua."
"Minuako? Sepä kummaa!"
"Ajattelin sinua, että kun sinä tulisit. Sano nyt, joka tiedät, tuleeko siitä maanjaosta jotain?"
"Ka miksei tulisi! Männäh tupah ja pistetäh shaijuks, niin juttu paremmin luistaa."
Ja he menivät kaikin tupaan.
* * * * *
Tämän kartanon isäntäväki asui enimmät osat ajastaan Helsingissä. Koko maatalous oli pehtorin huostassa, joka tehtäväänsä hoiti rajattoman itsevaltiuden periaatteiden mukaan.
Torpparit olivat tämän nykyisen pehtorin alkuaikana pyrkineet tekemään valituksia kartanonherralle suvella, kun tämä asui maatilallaan. Mutta kun tilasta oli viimeaikoina yleensä tullut hyvät tulot, ei isännällä ollut erityistä halua ruveta taistelemaan pehtoria "vastaan torpparien puolesta, vaikka ymmärsikin, että pehtori muutamissa suhteissa oli vaatimuksissa mennyt liian pitkälle. Hän koetti arasti huomauttaa pehtorille, että hänen tahtonsa olisi, että torppareita pitäisi kohdella säälien; mutta siitä pehtori riemastui pitämään sellaisen esitelmän että…
"Noh, noh, älkäähän suuttuko, tehän sen parhaiten tiedätte…"
Mutta kerran alkoi kartanon torppaloukoilta kuulua aivan uskomattomia juttuja. Helsingissä oleva isäntäväki oikein pelästyi. Rouva ja nuori maisteri lähtivät maalle oikein keskitalvella ja veivät mukanaan 50 markan panoksen kirjasia ja kotikoulutarpeita. Nuori maisteri piti kartanon kansakoululla esitelmiä eräällä viikolla neljänä iltana. Kaksi kotikoulua pantiin kuntoon ja kansakoulunopettaja otti vaivakseen ilman eri palkkiota pitää silmällä niiden toimintaa.
Ja kun kaikki oli näin hyvästi järjestetty, palasivat asiantoimittajatHelsinkiin.
"Jestande!… kuinka tyhmiä ne ovat!" huudahti rouva ensi sanoikseen, kun oli junalta tultua istuttu perheen teepöytään.
"No sen tiesit mennessäsi", sanoi herra hymyillen. "Mitä muuta kuuluu?"
"Ne eivät usko vaikka niille sanoisi mitä", kertoi poika.
"Vai eivät usko, — eivätkö sinunkaan puhettasi?"
"Minä pelkään, etteivät uskoneet Artturia. Ne näyttivät aivan kauheilta… Ja, herra jumala, niin hyvät olot kun niillä on!… Koko talvena eivät tarvitse tehdä paljon mitään… eikä ikänä ole pettua tarvinnut syödä meidän kartanon maalla."
Kartanon isännän pää oli vaipunut käsien varaan ja otsa mennyt huolikkaisiin ryppyihin.
"Onkohan heillä todella hyvät olot?" kysyi hän kummallisella painolla.
"Kumminkin suhteellisesti", sanoi rouva, kiinnittäen terävän katseen mieheensä.
"Esimerkiksi verrattuna meidän oloomme?"
"Meidän oloomme? Kuinka sellainen saattaa tulla kysymykseenkään?"
"Miksikäs ei!"
"No mutta, hyvänen aika, Viktor…"
"Minä vaan ajattelen, että… kentiesi pitäisi minun helpottaa torpparien vuokraehtoja. Ne eivät valittaisi, ne eivät olisi uskomatta isäntänsä poikaa, jos niillä olisi hyvä…"
"Sama ajatus…" alotti nuori maisteri.
"Sama ajatus", keskeytti rouva käden viittauksella poikansa. "Sama ajatus, josta Arttur ja minä jo eräänä iltana keskustelimme. Mutta, jos niitä rupeisi alentamaan niin paljon, että se jossain tuntuisi, täytyisi kai meidän supistaa menojamme. Ensi kesäksi on suunniteltuna se ulkomaa-matkakin ja…"
"Siinäpä se juuri on!" virkahti kartanonomistaja ja teki kärsimättömän liikkeen.
"Niin, siinä se on, mutta minä en usko että ne tulisivat sen tyytyväisemmiksi, ne odottavat maanjakoa kuin uutta kuuta… ja kansa, talonpojat ja torpparit yleensä ovat tulleet niin kopeiksi ja vaativaisiksi, että ennen pitkää esittävät torpparit siellä sinulle veljen maljoja." — Rouva nauroi. Nuori maisteri, joka oli nauttien loikonut sohvalla sanomalehden kanssa, naurahti myöskin. Äiti oli tuon saman sukkeluuden lausunut jo parille tuttavalle matkalla.
"Pehtori kertoi", alotti rouva, mutta herra keskeytti kärsimättömästi:
"Älkäämme puhuko hänestä!"
"Pehtoristammeko?"
"Hänestä juuri!" Herra nousi mennäkseen omaan huoneesensa. "Minä pelkään", jatkoi hän, "että hän on tehnyt liiankin paljon syntiä minun kontolleni."
"Kukin tekee syntiä omaan lukuunsa. Sinähän olet antanut hänelle määräykset kohdella hyvin…"
"Hyvin— mutta minä alan pelätä, että hän on kohdellut huonosti!… Isabella, miksi juuriminunmaatilani torpparit antavat aihetta sellaisiin sanomalehtijuttuihin?"
"No sitähän minäkin, että miksi juuri meidän?"
"Ihmiset kyllä ymmärtävät, että siinä on torpparien tyhmyys suurena tekijänä, mutta ne eivät voi vapauttaa minua kokonaan siitä syytöksestä, etten ole pitänyt huolta torpparieni valistuksen kohottamisesta, enkä heidän tilansa parantamisesta."
"Se on totta", virkkoi nuori maisteri.
"Mutta hyvänen aika, vietiinhän nytkin viidenkymmenen markan arvosta kirjoja ja kirjoitustarpeita. Opettajatar arveli…"
"Älä puhu, mamma! — anna anteeksi, että keskeytän. — Puheesi tuntuu näissä oloissa liian yksinkertaiselta. Meidän olisi pitänyt alottaa torpparien kanssa jo 20 vuotta takaperin, — siinä koko juttu."
"Ehkä minä lähden sinne uudestaan, isä", sanoi nuori maisteri ja kiinnitti vakavat silmänsä isään.
"Mitä tekemään?"
"Jakamaan heille tietoja."
"Mutta omat lukusi…" alkoi äiti.
"Väli niillä", keskeytti isä. "Ehdotustasi maksaa vaivan ajatella. Kun loppuisi tämä talvikausi pikemmin, niin minä rientäisin itse sinne… Herra Jumala! kun minä olen melkein aivan vieras omien torpparieni kanssa…"
"Mutta minäpä melkein luulen, että sinä menet juomaan heidän kanssaan veljesmaljoja!" nauroi rouva.
"Isabella, minämelkein luulen,että sinä otat asian liian keveältä kannalta."
"No, mutta hyvä Viktor, eihän sitä nyt maksa vaivaa ottaa noin kauhean synkästi! Tietäähän koko Helsinki, että perheemme kuuluu huomattavimpiin tosi-isänmaallisiin perheisiin. Jos torpparit meidän tilallamme — jota eivät monet tiedä, että ne ovat juuri meidän tilallamme, — jos ne yksinkertaisuudessaan antautuvat epäisänmaallisen yllytyksen valtaan, niin emmehän me heitä ole opettaneet."
"Ei, mutta me emme ole tehneet mitään sitä estääksemme ja… No, se ei ole pääasia mitä ihmiset sanovat, vaan se,mitä todella on.Sitä paitsi, minä olen lukenut Työmiestä ja…"
"Viktor!"
"Niin, niin."
"Ei mutta, Viktor, nyt minä suutun!"
Poika tirkisti sohvalta silmiänsä sirristäen ja isä naurahti:
"Minä olen päättänyt ottaa selkoa. Ja sen johdosta olen jomelkeinkumonnut yhden tulevan kesän suunnitelmistani."
"Ulkomaa-matkan?"
"Niin, katsos…"
"Kiitos, minä en katso mitään! Tässä saanen minäkin kohta astua pyykkiä pesemään työmiehen matammin rinnalle, ettei kenelläkään olisi aihetta kadehtia minua."
"Minä vaan tahdoin sanoa, että te kyllä saatte tehdä ulkomaa-matkan, mutta minun tehtäväni on ensi suvena oppia tuntemaan torpparini ja heidän elämänehtonsa."
Hän meni huoneesensa ja alkoi siellä edestakaisin kävellä.
* * * * *
Myöhemmin talvella, muutamalla hiihtoretkellä, ollessaan maalla osuivat kartanon nuori maisteri ja hänen toverinsa pistäytymään Pekan mökkiin.
"Onko tämä torppa vielä kartanon alle kuuluvia?" kysyi maisteri.
Pekka katsoi luihusti, syrjittäin seisovia herroja, joita ei näyttänyt huvittavan istahtaa. Akkakin jo loi kiirehtivän silmäyksen mieheensä. Pekka vihdoin virkkoi:
"Onhan tämä vielä… onhan siellä töissä oltu melkein yhtämyötään."
"Minä olinkin tuntevinani teidät", äänsi maisteri.
"Va-ai niin", hymyili Pekka.
"Jottako maisteri tuntisi näinkin köyhiä?" ihmetteli vaimo omituisen yksinkertaisesti.
"Eihän se köyhyyteen tahi rikkauteen kuulu, sellainen."
"Kuuluupa hyvinkin. Ihmeeksi se on kun rikkaat ja mahtavat köyhiä ja kurjia tuntevat", intti vaimo.
"Kurjia?"kysyi ylioppilas. "Pidättekö te itsenne kurjina? Teillä on oma tupa, hyvä isäntäväki, puuttumaton toimeentulo. Siivoutta vaan, joka ei maksa mitään ja joka riippuu teistä itsestänne, saisi olla enempi. Sitäpaitsi teillä onisänmaa.Käsitättekö mitä se on?"
Maisteri vetäysi syrjään kuultelemaan.
Mies ja vaimo vaihtoivat katseita.
"Ei tämä ole minun isänmaani", alotti Pekka onealla äänellä. "Minun isäni oli tuolla kartanon Länsikulman torpassa torpparina, tästä on sinne 2 1/2 peninkulmaa. Se joutui pois, kun isä kuoli eikä äiti jaksanut suorittaa vuokraa. Kävin sitten kerjuulla, kunnes äiti kuoli. Sinne isänimaalle aina ikävöin ja siinä olin sitte paimenenakin Simunalla, joka sen oli saanut. Kun mieheksi tulin, esitti kartanon silloinen pehtori minulle tämän. Minä tulin tähän ja tuo akka tuli vähän jälestäpäin…"
"Ja kyllä on ollut elämisen kanssa niin ja näin, niin että ei tässä kurjuus ole kovinkaan vieras", selitti vaimo.
"Niin, mutta te nyt käsititte väärin, isänmaa on jotain toista kuin se torpanmaa, jonka päällä on syntynyt", alotti ylioppilas selittää.
Pekka kuunteli. Kun selitys oli loppunut, kysäsi viimemainittu yht’äkkiä:
"Mahtaneeko tullakaan mitään siitä isosta maanjaosta?"
Vaimo säpsähti, mutta miehen suu meni salaperäiseen, odottavaan hymyyn. Näki, että tähän kysymykseen sulkeutui kokonaan hänen nykyinen ajatuspiirinsä.
"Ei tule, hyvä mies. Ja toivoisitteko tekin todella…" Hän alkoi jutella lämpimästi ja istahti tolpalle.
Mutta kun vieraat menivät, räjähti Pekka leveään nauruun:
"Hätäpä niillä näyttää olevan, noilla… Eipä vaan taidakaan olla niin tyhjää juttua, se maanjakojuttu."
Kesällä, muutamana sunnuntaipäivänä oli kartanon alustalaisia varten hommattu oikein suuret juhlat. Torpparit oli käyty kutsumassa, erikseen joka huonekunta. Ne tulivat, katselivat ja kuultelivat silmät ympyriäisinä. Ja kun muuan puhe oli pidetty, puri Pekka lisää ryssänlehtiä suuhunsa ja sanoi Simunalle:
"Kyllä ne vaan osaavat saarnata."
"Hätäkö näiden on osata, kun kaiken ikänsä kouluja käyvät."
Se jäi siihen.
Kello läheni 11:sta ja juhla lopetettiin. Käsi tukan rajassa läheniPekka muuatta torpparia ja kysäsi:
"Aijotko kotiin, vai jäätkö sitä oloa jo kartanoon?"
"Ruoat ovat kotona, eikä siellä ole ken toisi. Makaamisen aikaa ei tässä kyllä jää ollenkaan. Kello 4 pitää olla takaisin", jutteli mies synkästi.
"Sama on minun", selitti Pekka.
"Kun eisevaan panisi huomiseksi tinkityötä."
"Senpäsekyllä osaa panna."
Molemmat katselivat varpaisiinsa. Läheni kolmas torppari ja alkoi tosissaan kysellä, vuorotellen toista ja toista silmäillen:
"Mahtavatko arenttipäiväksi tämän päivän merkitä kirjoihinsa?"
Toiset hymähtivät:
"Eivätpä taida… hyvä kun huomisen saa tässä korvaamattomana heidän kirjoihinsa", arveli Pekka.
Heillä oli kuitenkin ollut jonkunverran hauskaa. Eivät kiirehtineet pois, vaikka ohjelma oli jo loppuneeksi ilmoitettu. Parvi torppareita keräysi siinä yhteen kohti. Ne näyttivät niin väsyneiltä, veltoilta ja toimettomilta ja yhtäkaikkisilta. Kellä oli suupielessä, aivan kuin siihen unohtuneena, hymynkierre, minkä naama oli totinen ja synkkäkin. He katselivat nuorisoa, joka kentällä touhusi. Kaikki tanssijat olivat herrasväkeä, joitakuita mahtavampain talollisten lapsia oli mukana, vaan vahva parvi varsinaista työläisnuorisoa seisoi syrjässä katsellen. Pari nuorta herraa ja yksi nainen kehoittelivat heitä innokkaasti mukaan, vaan he naureskelivat hämillään ja vetäysivät taaksepäin. Vihdoin muuan renki, luonnottomasti nauraen, hurjasti keikaillen, heittäysi tanssimaan ja hänen peräänsä eräs torpanpoika. Katselijajoukko helähti nauramaan, vaan tanssivat naiset vetäysivät pelokkaasti huudahdellen syrjään, ikään kuin tässä olisi ollut todellakin jotain pelättävää. Renki toverineen palasi toisten katsojain joukkoon ja suurta melua pitäen siitä, että "noin ne aina pelkäävät, vaikka niin joukkoonsa tahtovat", — lähtivät tanssilavalle, joka oli siitä muutaman kilomeetrin matkassa. Vanhempi väki katosi myöskin kentältä. Mutta nuoret vallassäätyläiset, joita olikin nyt aivan harvinaisen paljon kokoutunut näille juhlille, pitivät niin hauskaa, että viimeiset vasta aamupuoleen alkoivat kadota kartanon isoon päärakennukseen ja mikä minnekin, — samoihin aikoihin kuin isolla ruokakellolla soitettiin työväki kantamaan päivän kuormaa ja hellettä.
* * * * *
Syyspuolella kesää käytti kartanon omistaja kuukauden päivät, tutustuakseen perinpohjin alustalaistensa oloihin ja elämänehtoihin.
Ja kun oli tutkimuksensa perinpohjin suorittanut, istui hän konttorissa monta päivää ja kirjoitti kaikille uudet välikirjat. Jokaisen vuokra-ehdot laskettiin noin kolmasosalla ja puolellakin. Velvollisuus vaadittaessa tehdä ylipäivätöitä poistettiin, samoin useita muita epämääräisiä ehtoja sekä määrättiin pisimmäksi kesätyöpäiväksi 13 tuntia. Vaan sitten lisättiin niihin yksi tärkeä lupaus:
"Jos torppari haluaa torppansa lunastaa palstatilaksi, on hänellä siihen oikeus." Hinta ja maksuehdot kullekin erikseen määrättiin.
Kun kaikki oli valmiina, lähti kartanonomistaja kahden vierasmiehen kera kiertämään torppareittensa luona. Niillä oli määräys sinä päivänä olla kaikilla kotosalla, talon työt saivat odottaa.
Niin tuli tämä lähetystö myöskin Pekan mökille.
Kun toinen kartanonomistajan apulaisista oli Pekalle selittänyt käynnin tarkoituksen sekä lukenut välikirjan, joka oikeutti hänet pitämään nykyisen maansa 50 vuotta, sekä vielä laajentamaan sitä vieressä olevaan suohon, ja tämän kaiken lisäksi vuokraehdot olivat melkein puolta helpommat ja lopuksi oikeus lunastaa se ikuiseksi omaisuudeksi, jos niin haluaa, — jo alkoivat kyyneleet tippua Pekan poskille.
Kun kaikki oli selitetty, kysyi joku Pekalta:
"Ymmärsittekö?"
Pekka astui kartanon omistajan eteen, kopeloi tämän käden omaansa ja puristi sitä kahden käden, katsoi silmiin kyyneltensä läpi ja virkkoi:
"Kiittää tulee!"
Vaimokin tuli kiittämään. Hänkin sanoi ymmärtäneensä. Vaan vielä haki Pekka likaisen poikansa sängystä, mihin tämä oli paennut vierasten tullessa. Poika oli terve ja punaposkinen. Pekka pyyhkäsi hänen ylähuultaan, vei väkisin kartanon herran eteen ja sanoi:
"Anna kättä kartanon herralle ja sano 'Jumala siunatkoon teitä'."
Poika peräytyi vierastaen, mutta isä ei hellittänyt. Herra läheni ystävällisenä:
"Annatko sinä kättä? Mikä poikanne nimi on?"
"Pekka se on."
Ja vihdoin sai isä pikku-Pekan taipumaan väkipakolla. Itkua tuhertaen pisti poika nyrkkinsä kartanon herran kouraan ja virkkoi: "Jumala tiunatkoon teitä."
"Kiitos, lapsi", sanoi Kartanon herra hämillään ja liikutettuna.
"Ei poika ymmärrä vielä", selitti isä, "mutta jos Jumala elonpäiviä suo, niin kyllä vielä ymmärtääkin."
Ilon vuoksi oli isä-Pekka joutunut ikään kuin hiukan tolilta. Kun vieraat lähtivät, pistäysi hän ulos, meni tuvan taakse pihlajan juurelle, lankesi siihen polvilleen ja — suuteli maata.
Yhteisen vaaran hetkellä.
Muistan varsin hyvin muutaman rajuilman noin kaksikymmentä vuotta takaperin. Se oli juuri Juhannuksen edellä. Ilma oli tuossa puolenpäivän tienossa niin paahteinen ja kuuma, että saattoi luulla auringossa olevan oikein erityinen leipomapäivä. Me olimme hiekottamassa karjankujaa. Hiekkakaivoksen ympärillä kasvoi näreikköä, joka tarjosi jonkun verran suojaa polttavassa kuumuudessa. Vitkaan sujui työmme, ja se näytti alkavan kestää koko päivän, vaikka tavallisissa oloissa sen saattoi puolessa päivässä suorittaa. Me emme mitenkään saattaneet olla jokaisen kuorman luonnin edellä paneutumatta pitkällemme puitten varjoon ja tuomatta sinne Mustaakin, jonka silmät mielihyvästä kiiluivat elottomina. Tyytyväinen huokailu varjossa todisti, että se koko sielustaan meidän kanssamme laiskotteli, lepäili ja nautti. Isälleni, joka oli järjestyksen mies, ja jonka tiesimme meitä jo puolilta päivin kotiin odottavan, hänelle suunnittelimme aivan johdonmukaisen selityksen: emme voineet, kun oli niin kuuma, Musta oli laiska ja me väsyneitä…
Ja hyvällä omallatunnolla me makasimme, haistelimme kanervan kukkia ja söimme katajanmarjoja.
Vaan sitten. Eräällä kertaa, kun me kahden miehen (poikasia me sentään olimmekin) astelimme hiekkakuorman perässä ja Musta melkein joka askeleella seisahtui, päällään huitastakseen elementissään surisevia paarmoja kupeiltaan, tuli "Kapteeni" vastaamme ratsastaen Valkosella ratsullaan, itsellään päällään valkonen takki, — koko mies tavallisuuden mukaan jäykkänä, ylpeänä ja tuimana. Kun hänet huomasimme, yritimme reipastua, suoristaa velttoja ruumiitamme ja yleensä näyttäytyä miehullisilta. Kun hän saapui lähelle, nostimme säädyllisesti lakkia. Hän sanoi:
"Kenenkä sianpaimenia te olette?"
Jaska katsoi minuun, minä Jaskaan, suumme vääntyivät hymyyn ja — vastaukseksi huitasin raipalla Mustaa lanteille. Vaan Valkonen pelästyi, hypähti syrjään, kapteeni kirosi ja hankkiusi alas astumaan meille selkään antaaksensa. Me emme ruvenneet odottelemaan, vaan varustausimme suuren ojan ja aidan yli nevalle ja tunsimme jaloissamme erinomaista kepeyttä. Hän todellakin astui alas hevosensa selästä, mutta meitä jo alkoi naurattaa, sillä neva olimeidäntietämme. Hänen närilleen nähtävästi kävivät asianhaarat, sillä hän kiroili yhtämyötään, kuten jylhä tapansa oli todessa ja leikissä. Minä olin luonnoltani pelkurimpi kuin Jaska ja minun täytyy tunnustaa, että hiukan hätkähdin, kun Jaska tempasi seipäänkappaleen, täräytti sillä aitaan ja huusi:
"No tule koettamaan!"
Tätä Kapteenia pidettiin yleensä koiramaisena herrana, kaikki vihasivat häntä ja hän vihasi muita. Ja miten ollakaan: yleinen mielipide tempasi minutkin helmaansa aivan huomaamattani, monta kärsittyä haukkumista ja pakoretkeä vilahti mielessäni: koettelin, oliko puukko tupessani tallella. Vaan asia ei jatkunut aijottuun suuntaan, hän näetten, nousi rähisten ja uhkaillen ratsulleen ja ajoi pois.
Se nyt oli aivan varmaa, että meidän aikomuksemme oli alusta loppuun pääasiassa taistella säärillämme, sillä tuo uhka oli vaan pieni välinäytös. Mutta nyt me aloimme, aluksi leikillä, kerskata, että hän oli pelännyt, kunnes jo uskoimme, että niin todellakin oli tapahtunut. Eikä meitä kuumuuskaan enää aivan paljon rasittanut.
* * * * *
Alkoi jyrähdellä ukkonen, taivaalle ilmestyi mustanpuhuvia pilvenlonkareita, lyhyet, vinhakat tuulenpuuskaukset lennättivät ilmaan kytömultaa, tien tomua ja muuta törkyä. Meille tuli kiire. Vielä kaksi kuormaa ja sitten kotiin. Mustakin oli virkistynyt, — olimme kiireissämme yksistä neuvoin.
Vaan viimeistä kuormaa viedessämme leimahti ja jyrähti ukkonen hirvittävästi. Musta lyyhistyi, minun käteni kohosivat vaistomaisesti taivasta kohti ja Jaska oli valkoinen kuin päivänpolttama luu. Nyt alkoivat salamat leimahdella aivan katkeamatta, jyrinä jatkui loppumatta ja raekuuro, kivisateen tapainen, syöksi alas.
Lähellä oli lato, jossa oli vähän heiniä. Me aloimme kiidättää sinne, minkä kintuista lähti.
"Mutta Musta?" älähdin minä Jaskalle, joka edellä juoksi. Ja me palasimme, laskimme hevosen valjaista ja veimme mukanamme latoon. Se turvausi meihin kuin lapsi. Ja vaikka salamat leimusivat, taivas jyrisi ja rakeet pieksivät pelottavalla kopinalla ladon seiniä ja sinkoilivat ympärillämme, emme saattaneet olla Mustan päätä syleilemättä ja turpaa suutelematta… Meitä oli siinä kolmeajattelevaaolentoa, jotka yhteinen vaara ja pelko liitti lähemmäksi toisiamme kuin milloinkaan ennen. Minua niin lämmitti Mustan avuton ja pelokas katse.
Ladossa oli hiukan heiniä. Aloimme kaivaa sinne koloja itsellemme, että olisi mihin peittäytyä, kun rakeet alkoivat yhä tulla suurempina ja sinkoilivat seinien hataroista raoista meihin koskettaen kipeästi.
Yht'äkkiä ilmestyi Kapteeni Valkosineen ladon ovelle. Samassa leimusivat tuliset kielet ja valaisivat tumman ilman kamalalla hehkuvalolla. Jyräys, joka tuntui maan repeämältä, seurasi perässä pitkänä, venyvänä, hirmuisena. Me parkasimme kauhusta, Musta lyyhistyi melkein maahan, kapteenin Valkonen hypähti vapisten syrjään…
"Tpruu! — Älkää pelätkö lapset." Ääni millä tuo lausuttiin, kummastutti meitä ja rauhoittikin. Hän koetti saada Valkosta latoon, vaan se ei tullut. Täytyi johdattaa suojan puolelle latoa ja sitoa kiinni seinään.
Hän oli kauheasti märkänä ja vakavana, ei kiroillut ollenkaan, — niin kuin olin kuullut hänen tekevän ukonilmoilla.
Ja miten olikaan. Viiden minuutin kuluttua makasimme heinissä kylki kylkeä vasten, kaikin: Kapteeni, Jaska ja minä. Omituinen, selittämätön, turvallisuutta etsivä tunne veti meitä toisiimme. Riidasta ei virketty sanaakaan. Kapteeni oli tavallisissa oloissa juro, nyt hän meille jutteli lämmöllä, melkeinpä innostuneena. Minusta tuntui, että hän piti meitä jonkullaisinatovereinatuossa yhteisessä rajuilman pakopaikassa. Luulenpa vielä, ettei otaksumani ollut edes erehdys.
Rajuilman loputtua lähdimme ja hän sanoi meille hyvästit aivan kuinkaltaisillensa.
Me emme kertoneetkaan enää tappeluyritystä siinä valossa kuin olimme aikoneet. Me emme siitä edes puhuneet mitään. Vaan toistemme mieliala selvisi siitä, että toinen sanoi ensin:
"Hän on oikein sopiva mies." Toinen siihen innokkaasti yhtyi ja sitten me yhdessä ylistimme häntä,ystäväämme,jolla oli niin paljon vihamiehiä.
Monta viikkoa pysyi tämä ystävyys mielessämme elämämme suurimpana muistona. Vaan sitten se haihtui, kun ei enää satuttu rajuilmalla milloinkaan yhteiseen turvapaikkaan.
Ja syksynpuolella puhutteli hän meitä uudelleen sianpaimeniksi, pelotteli ja kiusasi samoin kuin muitakin poikia. Hyvät muistot hälvenivät meistä, me liityimme muihin, jotka hänelle kiusaa tekivät. Hän oli taasyksinkoko kylässä, kaikki pitivät häntä ilkeänä, raakana kylän herrana.
Kylässä ei ollut ensinkään muitaherroja,harvoin niitä kävikin, hän edusti niitä kaikkia alusta loppuun.
Ja kyläläiset vihasivat vaistomaisesti kaikkia herroja Kapteenin persoonassa.
Mutta minun mielestäni ei ole milloinkaan täysin haihtunut "ystävyytemme" rajuilman aikana. Olen vasta jälestäpäin käsittänyt, että se oli hänen luonnollinen, pilaantumaton itsensä, joka silloin, rajuilman aikana pilkisti esiin kuin auringon säde, kätkeytyäkseen taasen, kun piti esiintyä "kylänherrana," mökkiläisten ja talollisten kauhuna… Kuinkas muuten, vanhasotaherra!
Aasi ja hevonen.
Satu.
Karhu kerran katseli hevosen virmaa, kaunista juoksua, ravisti mietteissään päätänsä ja virkkoi:
"Ei se kelpaa, että kotieläimet tuolla tavalla juoksevat, voi mennä jalka poikki, pää halki, tahi saattaisi joku hidasliikkeisempi elukka jalkoihinkin joutua. Ja sitäpaitsi on se liian nopeata eteenpäin menoa."
"Setä, pane hänelle aasi holhoojaksi", kehoitti kettu, joka tavallisuuden mukaan oli karhulla adjutanttina.
"Se saattaisi olla tarpeeksi vakavaluontoinen siihen virkaan."
"Olisipa hyvinkin", kehui kettu, jonka kieli roikkui suusta lerpallaan siinä kun se syrjittäin, lurjusmaisesti katseli setänsä totista naamaa.
Karhu tuijotti nyrpeän näköisenä suoraan eteensä ja virkkoi:
"En viitsi sitä asiaa niin paljon ajatella. Se nyt on vaan estettävä tuo hevosen tavaton juoksu ja kopea käytös. Sellaista en minä kärsi!"
"Saanko minä toimittaa asian, setä?"
"Saat."
Kettu juoksi aasin luokse:
"Tomppeli!" huusi tälle korvaan.
Aasi kohotti hiukan, hyvin laiskasti päätänsä rehukasasta, suu olkia täynnä.
"Lurjus!" toisti kettu. Aasi muljautti silmiään, laski pitkät korvansa, jos mahdollista, vielä enemmän lerpalleen ja jatkoi syömistään. Kettu purasi sitä vähän takakoipeen koetellakseen arastaako tuo. Veti se pois säärensä maltillisesti, ilman potkimatta.
Kettu vetäysi sivulle, purskahti nauramaan ja tuumi itsekseen:
"Mitkä verrattomat tomppelin-lahjat!Siihenvirkaan erinomainen kuoma."
Aasi kohotti korviaan 45° asteen kulmaan:
"Mihinkä virkaan?" kysyi.
"Ähäh", ilkkui kettu. "Kyllä kuulee sillä korvalla. Oikein kelpo aines!"
"Mikä aines?" kyseli aasi, jonka uteliaisuus oli herännyt.
Kettu ei viitsinyt edes vastata, se kun niin sydämestään halveksi tuota ainesta. Itsekseen vaan jupisi:
"Tuollainen nälkiintynyt tomppeli, jolla ei ole mitään kunnianhimoa, ei mitään muita vaatimuksia kuin vatsan… Sitä saa haukkua, pilkata, jopa hutkiakin ilman että suuttuu… Kerrassa oiva kätyri!"
Ja kettu teki aasista hevosen juoksun tarkastajan; tämä otti viran iloiten vastaan.
Miten aasi virkaansa toimitti, ei enää kuulu tämän kertomuksen piiriin. Vaan lopputulos on ollut se, että nykyisellä hetkellä ei enään koko avarassa maailmassa liene yhtään aasia, joka vielä olisi virassaan, hevosten juoksun tarkastajana. He, näettekös, eivät kyenneet estämään hevosten juoksua. Päät pystössä, kaulat sankarillisesti kaarella, jouhet upeasti tuulessa heiluen, — sillä lailla kulkevat nämät uljaat eläimet. Hevosen vauhti lisääntyy vuosi vuodelta ja maine kasvaa. Sitä vastoin aasin maine keskittyy yhä enempi — pitkin korviin.
Jesus ja sunnuntaimetsästäjä.
Eräänä sunnuntaipäivänä käveli Jesus vaatimattomaksi suomalaiseksi talonpojaksi pukeutuneena muutamata Suomen maantietä. Aurinko heloitti kuultavalta taivaslaelta ja paahtoi maantien hiekan niin kuumaksi, että matkamiehen jalkoja poltti ja kuumuus alkoi painostaa ruumista. Hän istahti maantien viereen ruohikolle levähtämään. Hiljakkoin oli satanut, maantien vieressä oleva metsä tuoksui hurmaten, laulurastaat, tiaiset, pajupiiparit, närhit ja sirkut lauloivat metsässä tuhatsävelistä, loppumatonta virttänsä. Maantien toisella puolella levisi avara timotee-niitty, jota hauskasti ja elähyttävästi kirjavoi puna-apilan muhkeat, pehmoiset kukkaset. Lukematon määrä hyttysiä ja metsäkärpäsiä hyräili ja surisi matkamiehen pään ympärillä ja ruohikossa hänen vierellänsä samoilivat ahkerat muurahaiset ristinrastin, osuivatpa joskus kaahimaan paljaille jaloille, housuille ja takinhelmoillekin. Muuan sirkka sirkutti etäämmällä, mutta aivan tuossa vieressä oli pari toukkaa kiertynyt puolukkavarvun ympäri. Jesus katseli ja kuunteli. Kaikkialla niin ihana, suloinen rauha. Hänen suunsa vetäysi nauttivaan hymyyn, sitten pani hän kätensä ristiin, otti pois lakin päästänsä ja — kiitti Isäänsä ihmisten puolesta. Hän oli juuri lopettanut, kun metsästä alkoi kuulua jänistä ajavan metsäkoiran ulina ja haukahteleminen. Kohtapa syöksikin jänes ohitse ja koira perässä. Samassa kuului pamaus, — Jesus tunsi jalkansa puutuvan samassa kuin jänes kiljahtaen otti pitkän loikkauksen ja tupertui henkitoreissa mättäitten väliin. Hämmästyneenä tästä äkkinäisestä tapauksesta, ei Jesus aluksi pannut mitään huomiota jalkaansa, vaan tuijotti säälien jänestä, jota nyt takaa ajava koira raateli. Kohta ilmestyi metsästä aukealle myöskin nuori metsästäjä sesettäen ja miellytellen koiraansa. Mutta kun koira näytti jänestä repivän, huusi metsästäjä täyttä kurkkua: "Anna perhanan elukka sen olla!" Jesus säpsähtisitä ääntä.Nousi ja kävi ampujan luokse. Jalasta, johon pyssystä oli useita hauleja lentänyt, vuosi verta.