The Project Gutenberg eBook ofTienhaarassaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: TienhaarassaKokoelma havaintoja ja kuvauksiaAuthor: Santeri AlkioRelease date: March 21, 2024 [eBook #73225]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: Werner Söderström, 1900Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TIENHAARASSA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: TienhaarassaKokoelma havaintoja ja kuvauksiaAuthor: Santeri AlkioRelease date: March 21, 2024 [eBook #73225]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: Werner Söderström, 1900Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Tienhaarassa
Kokoelma havaintoja ja kuvauksia
Author: Santeri Alkio
Author: Santeri Alkio
Release date: March 21, 2024 [eBook #73225]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: Werner Söderström, 1900
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TIENHAARASSA ***
Kokoelma havaintoja ja kuvauksia
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström, 1900.
Herra Penttinen.Neronleimaus.Lusiferin muistikirjasta.Jos.Jumalan mieliharmi.Kadonnut lammas.Koettelemus.Karjalanniemen Iisakki.Kala-Kaija.Hermannintuvan Katri.Oma koira ja naapurin koira.Maaseutua ihailemassa.Karuja maita.Uusi välikirja.Yhteisen vaaran hetkellä.Aasi ja hevonen.Jesus ja sunnuntaimetsästäjä.Ylistysvirsi valon vastustajain kunniaksi.
Herra Penttinen.
Hyviä miehiä ei ole koskaan liian tiheässä; rikkaita miehiä on paljon tiheämmässä.
Kukaan ei ole sanonut, ettei suurituloisten miesten joukossa olisi hyviä miehiä, mutta rikkaita miehiä on heidänkin joukossaan paljon useampia.
Hyvät miehet ovat rehellisiä.
Toisia ihmisiä kohtaan saattaa moni ihminen olla rehellinen. Useimmat ovat epärehellisiä itseänsä kohtaan. Se on raskainta laatua synti, suurin rikos luonnon järjestystä vastaan, koskapa itsepetosta seuraa rangaistuksena kintereillä: onnettomuudet, tuskat, epätoivo ja kuoleman kauhu. —
Herra Niilo Penttinen oli rikasmies. Hänen ympäristössään oli paljon ihmisiä, jotka olivat köyhiä rottia häneen verraten. Niilo Penttinen oli osannut järjestää niin, että heistä jokainen osaltaan hyödytti häntä, vaikka olivatkin köyhiä ja vähävaraisia. Niin tavoin kertyi hänelle suuret tulot, useimpain ympäristöläisten tulojen pysyessä pieninä ja niukkoina.
Niilo Penttisen kotona oli mukavaa ja lämmintä. Siellä oli osittain ja suhteellisesti myöskin komeata ja ylöllistä. Niin oli myöskin pappiloissa, nimismiehellä, tuomarilla, tohtorilla, sahan patruunalla, kauppiailla ja osalta talollisillakin. Köyhillä mökkiläisillä, päiväläisillä, torppareilla ei ollut niin lämmintä ja mukavaa, sillä heidän tulonsa eivät koskaan riittäneetomiinmukavuuksiin, — siinä oli kylliksi kun elivät.
Niilo Penttinen oli hyvässä maineessa. Hän oli kristillismielinen, kansallismielinen, teki usein lahjoituksia, toisinaan synnyttämättä mitään meluakaan. Ja kun niillä tienoin joku sattui tekemään julkisesti sellaista syntiä jota ei vielä ollut totuttu katsomaan läpi sormien ja jonka välttäminen oli niin helppo että vaan harvat kompastuivat ja lankesivat siihen, — silloin oli Niilo Penttinen ensimmäisenä miehenä moittimassa ja piti syntiselle nuhdesaarnan.
Mutta Niilo Penttiselläkin, niin mallikelpoinen, siivosyntinen ja toimeentuleva kuin olikin, oli myöskin maallinen tuskansa: häntä kalvasi alituinen köyhtymisen pelko. Poistaakseen tätä, ikävää rasitusta, koetti hän kaikilla luvallisilla keinoilla lisätä tulojaan. Siitä oli kyllä seurauksena, että useain köyhänpuoleisten ympäristöläisten menot samassa suhteessa kasvoivat, — mutta se ei kuulu asiaan.
Ijän karttuessa kasvoi Niilo Penttisen levottomuus. Ei hänellä nyt enään ollut niin paljon huolta tulojen lisäämisestä, kuin ennen kootun tavaran sopivasta sijoittamisesta. —
Sattuipa kerran kuolemaan muuan suutari, jolle herra Penttinen oli lainannut 100 markkaa. Suutari kuoli niin tyhjänä, ettei jäänyt jälelle muuta kuin viisi alastonta lasta ja keuhkotautinen vaimo.
Tämä kuolema koski herra Penttiseen ja hän murehti sitä niin, että otsa meni ryppyyn. Ei hän lasten vuoksi murehtinut, — pitäähän niistä vaivaishoito huolen. Ei hän myöskään murehtinut tuon keuhkotautisen vaimon tähden, se kun oli aina ollut vähän ylönkatsottu rumuutensa ja tyhmyytensä tähden, — ja nythän siitä kyllä pitää Jumala huolen kun on sallinut kerran keuhkotaudin tarttua. Mutta suutarivainajan velan maksusta, siitä ei kukaan milloinkaan tulisi sanaakaan virkkamaan, eikä minkäänlaista huolta pitämään. Sitä herra Penttinen huolehti ja murehti, kuultuaan suutarin kuolemasta.
Silloin ilmestyi itse Kuolema omassa persoonassaan herra Penttisen eteen, hymyili niin ystävällisesti kuin se hänenkaltaiselleen oli mahdollista ja sanoi:
"Lienen saattanut sinut murheelliseksi kun vein suutarinennen sinua".
"Ei, ei", koetti herra Penttinen änkyttää kauhusta ihan kalpeana.
"Sinun vuorosi tulee kyllä pian", jatkoi Kuolema. Kauhusta nousivat herra Penttisen hiukset pystyyn.
"Mihin sitten panet kaiken mitä koonnut olet?" jatkoi Kuolema.
Herra Penttinen yritti kysymään:
"Milloin?"
Mutta vastausta ei tullut. Kamala näky hävisi ja jälelle jäi alituinen, kalvaava, tuskallinen kuolemankauhu.
Vaikka herra Penttinen olikin uskovainen ja tiesi varmasti kuolemansa jälkeen pääsevänsä taivaasen, tahtoi hän kuitenkin lykätä tuon muuton niin pitkän ajan päähän kuin suinkin mahdollista. Kun Taivaassa saadaan olla ijankaikkisesti, niin sinne kyllä aina ehtii…
Sitäpaitsi, kun herra Penttinen tiesi olevansa hyvissä väleissä Jumalan kanssa, päätteli hän aivan varmasti, että kuolema häntä uhkaillessaan oli tehnyt ilkeätä leikkiä aivan ominpäin, ilman Jumalan neuvoa. Siitäpä syystä hän uskalsikin vastakynteen ryhtyä ja päätti puollustautua kuolemata vastaan kaikilla tieteen ja kotitarpeen keksimillä keinoilla, maksoi mitä maksoi.
Kaikki mitä rahalla voi saada kutsui hän apulaisikseen, sekä koetti rukoillakin, että Jumala pitäisi villiä Kuolemata hiukan aisoissa.
Tästä taistelusta Kuoleman ja herra Penttisen välillä syntyi loistava näytelmä, jossa panoraaman tavoin vaihteli tieteen ja kokemuksen synnyttämiä mestaritekoja. Mutta kaikesta huolimatta — ei edes erikoissuhteestaan Jumalan kanssa — tunsi herra Penttinen kauhulla ja vapistuksella, että Kuolema seisoi yhtämyötään oven takana, kylmä, nihkeä käsi ovenrivassa.
Toisinaan ajatteli herra Penttinen, ettäse saattaaseista siellä kyllä vuosikymmeniä, — mutta kohta meni mieleen:se saattaamyöskin astua sisään milloin tahansa.
Herra Penttinen eli näihin aikoihin rikasta sielunelämää, koetti kiinnittää huomiotansa kaikkeen mikä vaan suinkin saattoi häntä koskea.
Niinpä hän, omituisen sattuman kautta, joka ei kuulu tähän, tuli ajatelleeksi omaa suhdettaan köyhiin ihmisiin, joita hänen ympärillään oli niin lukuisasti. Hän oli ennen aina ollut vakuutettu siitä, että ainakin köyhät häntä ylistävät ja kiittävät armeliaisuudesta. Mutta nyt hän sai yhtäkkiä tietää, että ne eivät pidäkään hänen armeliaisuuspalojaan muuna kuin muruina, jotka rikkaan pöydältä putoovat. "Sepä kauheata!" ajatteli hän ja suuttui. Olihan hänen kotinsa, semminkin joulunaikoina ollut ikäänkuin yleinen armeliaisuuslaitos. Aina oli hän harrastanut kansan ja kirkon parasta; hänetkö nyt luettaisiin koronkiskuriluokkaan!
Hän kokosi köyhiä ympärilleen ja puhui niille kiihtynein mielin, äänen vapistessa loukatusta omanarvontunnosta.
Mutta ne eivät uskoneet häntä. Yksi joukosta puhui:
"Sinä olet tässä rikas, herra, voit hyvin, elät loistossa ja mukavuudessa. Meidän yhteisillä uhrauksilla ja myönnytyksillä olet päässyt tähän asemaan. Hävitä pois komeus, luovu mukavuuksistasi. Tule ja ala elää meidän tavallamme. Rupee veljeksi. Tähän asti olet sinä ollut ylimys. Sinulla on ollut meistä suurempi hyöty, kuin meillä sinusta. Tuloistasi olet uhrannut armeliaisuuden tekoihin pienen, pikkuruisen rovon ja yrittänyt sillä ostaa meidän rakkauttamme. Mutta kuule nyt mitä sanon: köyhä voi myydä kaiken muun, mutta ei rakkauttaan. Rakkautemme voimme antaa vaan rakkauden vastalahjaksi."
Herra Penttinen nuhteli, nuhteli kovastikin ja oikein jumalansanan kautta, sekä koetti kovistella ja uhkailla. Vaan ne eivät välittäneet mitään. Pelosta ei puhettakaan! Röyhkeyden vaan vastasivat röyhkeydellä. Kovin harmistuneena huomasi herra Penttinen, että hän todella riippuikin enempi niistä, kuin ne hänestä.
Vanhat suosittelukeinot eivät siis näyttäneet kelpaavan. Mutta yksi etu tästä taistelusta oli herra Penttiselle ollut, se, että hän sen kestäessä usein unhoitti olevansa kuoleman sairas. Elämä tuossa uusien ajatusten ristitulessa vei mukanaan niin, ettei oikein ehtinyt sivuilleen katsoa.
Hänellä oli varoja, hän voi elää mukavasti. Mutta, tulla toimeen elämässä, ilman sellaisia käskettäviä, jotka olisivat hänelle kiitollisia, sitä ei herra Penttinen voinut.
Taisteluun ryhtyen laittoi hän kylän keskelle lukusalin ja kirjaston. Saisivat siellä, hauskassa seurustelussa viihdyttää itseään, oppia; hän itse olisi joskus, kun aikaa sattuisi, mukana, neuvomassa ja opastamassa.
Vaan ne kyllästyivät pian siihen, — herra Penttisen seuraan ne vielä pikemmin kyllästyivät. Kukaan kyläläisistä ei ajatellutkaan kiittää häntä uhraavaisuudestaan, — ainoastaan sanomalehdet siitä kehuen kertoivat.
Vielä hän koetti. Kutsui niitä kotiinsa, tarjosi kahvia ja erotessa pisti kouraan rahalahjan. Ihmiset möllämystyivät, puristivat käsissään lahja-ropoja ja kotiin päästessä näyttivät omaisilleen aprikoiden:
"Tämän hän pisti kouraan. Mitä tuolla mahtaneetarkoittaa?"
Pian ne ymmärsivät hänen tarkoituksensa olevan ostaa rakkautta, ja nauroivat makeasti.
Niilo Penttinen vapisi monta kertaa tuskasta, kun huomasi kuinka turhaan kaikki hänen ponnistuksensa rakkauden hankkimiseksi menivät. Epävarmuuden-tunne siitä, mikä on oikein, mikä väärin, kasvoi ijän kanssa. Kuolema, joka vähänaikaa oli ollut poissa näkymöltä, ilmestyi taasen oven taakse, tuntui pitävän kiini ovenrivasta, arvelevaisena aprikoiden: "Astunko mä, astunko mä?"
Ja herra Penttinen taisteli vastaan kaikilla tieteen ja kokemuksen keksimillä keinoilla. Edelleen eli hän mukavasti ja loistossa, ei antanut itseltään puuttua mitään. Olihan hän jo 60 vuoden vanha. Sellainen ikä oikeuttaisi jo lepoon, mutta hän ei voinut levätä. Elämänkysymys oli hänessä vasta vanhana herännyt. Häntahtoisaada selvyyttä ennen kuin se oven takana seisoja astuisi sisään ja vaatisi lopullisesti mukaansa. —
Kerran hän puhutteli erästä köyhää vanhusta, joka oli ollut koko elämänsä hyvin vaatimaton ja iloinen. Ukkoa pidettiin hiukan yksinkertaisena, ja sen vuoksi otaksuttiin hänen voivan olla niin vaatimaton ja iloinen köyhyydessään.
Herra Penttinen kuulteli tämän puheita hymyillen ikäänkuin lapselle, joka ymmärtämättömyydessään ja haaveksivana lörpöttelee joutavia.
"Noo, pääsevätkö rikkaat ja paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat ihmiset sitten ollenkaan taivaasen?" joikui Penttinen kysymään.
"Luonnollisesti!" vastasi vanhus. "Taivas on kaikille avoinna. Siellä on monta asuinsijaa. Mutta ainoastaan vaatimattomat ihmiset viihtyvät taivaassa. Siellä on, luuloni mukaan, hyvin yksinkertaiset olot. Sen vuoksi otaksun, että rikkaat ja toisten hallitsemiseen tottuneet eivät viihdy siinä taivaassa mistä Jesus puhuu. Sitä vastoin viihtyvät he hyvin täällä maanpäällä — joka on heille jo taivas. Siinä taivaassa, johon Jesus on mennyt, ovat kaikki yhdenarvoisia.
"Kaikki palvelevat toisiaan. Palveleminen tuottaa suurempaa iloa kuin käskeminen. Minä luulen, etteivät rikkaat ja ylhäiset pidä sellaisesta järjestelmästä".
"Mutta eivätkö rikkaat siis ensinkään voi tullasiihen,sanokaamme: köyhäin taivaasen?"
"Kyllä! Mutta ylhäisen ja rikkaan täytyy ensinnä tulla luonteeltaan köyhän ja alhaisen kaltaiseksi, heidän kanssaan yhdenvertaiseksi ja veljeksi. Täytyy tulla niinkuin uudestaan lapseksi, arvoasemista välittämättömäksi…"
"Ja jakaa tavaransa?"
"Se on kyllä raamatun esimerkki. Taivaassa ei tavaroille eikä arvoasemille panna mitään arvoa. Sinulla saa olla niitä niin paljon kuin tahansa, kun et vaan niitä rakasta etkä petä itseäsi sillä luulottelulla, että sinulla on oikeus niiden avulla elää mukavasti silloin, kuin muilla ihmisillä, semminkin huonoilla ja hylyillä veljilläsi on henkinen ja ruumiillinen vilu ja nälkä."
"Köyhät pääsevät varmaankin hyvin helposti taivaaseen?"
"Eipä se taida olla niinkään helppoa, sillä heissäkin on rikkaudenhimo ja tavaranrakkaus. Monet heistä kadehtivat rikkaita, toiset nurkuvat kohtaloaan vaikka eivät olekaan elintarpeiden puutteessa."
"Sepä se!" huudahti hra Penttinen, "se on se sama synti ja tuska kuin rikkaillakin."
"Niinpä kyllä, mutta asianhaaroihin ja syihin katsoen paljon lievemmin tuomittava. Rikkaitten esimerkki kiihoittaa köyhiä." —
Tämä lapsellinen keskustelu vaikutti sittenkin syvästi herra Penttisen herkistyneesen mieleen. Kauan ja perinpohjin hän sitä harkitsi ja punnitsi ja johtui vihdoin sydämmensä pohjasta huudahtamaan:
"Armahda minua Jumala ja johdata oikealle tielle!"
Niilo Penttisen puolesta oli se laatuaan ensimmäinen anomusyritys Jumalalle. Kyllä hän ennenkin oli esitellyt yhtä ja toista, muiden mukana kirkossa ja joskus kotonakin, huokaisten pyytänyt Jumalan siunausta toimillensa. Niiden huokausten tarkoituksena oli aina kuitenkin ollut taivuttaa Jumalan mieltä suosiolliseksi hänen hommilleen, s.o. ohjailla Jumalaa herra Penttisen mielen mukaan. Ei ollut kysymystäkään siitä, että Jumala saisi ohjata herra Penttistä. Nyt oli sitä pyydetty. Se oli suuri luottamuksen osoitus Jumalalle, aivan harvinainen rikkaalta ja saiturisekaiselta ihmiseltä.
Jumala kuuli herra Penttisen rukouksen, ja tarttui ohjaamaan hänen asioitaan.
Tähän ei kuulu se, mitä kaikkea nyt matkalla tapahtui, mutta lopputulos uudesta suunnasta oli se, että Niilo Penttinen joutui tekemään vararikon.
Herra Penttinen oli muiden ihmisten kaltainen ja katseli asioita heidän kannaltaan. Jumala, tietysti, katseli asiaa omalta kannaltaan.
Melkein epätoivoon joutui Penttinen, Jumalan huomiosta kun luuli kokonaan syrjään joutuneensa, sitävastoin kuin aina ennen, rikkaana ollessaan, luuletteli itseään Luojansa lellipojaksi.
Vaan kun mies oli aikansa parkunut ja valittanut, väsyi hän siihen, — semminkin kun ei Kuolemakaan nyt uhkaillut, vaan pysytteli enimmäkseen piilossa. Epätoivokin rauhoittui vähitellen.
Hän joutui nyt elämään tavallista, vaatimatonta elämää. Entiset rikkaat ystävät jäivät paikoilleen, herra Penttisen laskeutuessa niiden tasalle joitten täytyi pakosta elää hyvin vaatimattomasti. Ensinnä tuntui tämä uusi ympäristö vieraalta ja vastenmieliseltä, — melkeinpä ne olivat aivan kuin entisiä vastustajia.
Ajan kuluessa kaikki muuttui. Hän saavutti uusien tovereittensa ystävyyden, ei lahjoilla eikä hyvillä teoilla, vaan vastalahjana osoittamastaan veljellisyydestä.
Kuolema, jolla on aina niin erinomainen taipumus sekaantua ihmisten asioihin, oli pysynyt pitkän ajan syrjässä, vaan nyt hän eräänä aamuna raotti herra Penttisen yksinkertaisen kodin ovea ja irvisteli.
Penttinen säpsähti ensinnä, mutta asettui kohta. Laski kädet ristiin rinnalle ja, katsoen Kuolemata rohkeasti, mutta uhittelematta vasten kasvoja, virkkoi nöyrästi ja hiljaa:
"Valmis."
Aika ei ollut vielä tullut, uhriin ei saanut vielä koskea. Kuolema painoi oven hiljaa kiini ja lähti pettyneenä tiehensä.
Ystävät riensivät onnittelemaan ja puristamaan hänen käsiään.
"Miltä sinusta nyt tuntuu, vanha, paljon kokenut setä?" kyselivät.
"Iloiselta. Ihmisen pitää olla aina valmis sata vuotta elämään, huomenna kuolemaan."
"No sillä lailla!" riemuitsivat ystävät. "Mutta tule nyt meidän mukanamme paljastamaan rikkaitten ja ylimysten itsekkäisyyttä".
Vanhus naureskeli:
"Eihän siinä mitään paljastamista ole, se on alaston ennestäänkin."
"Niin, mutta se pitäisi heille huomauttaa."
"Niinpä kyllä. Mutta eivät he huomauttajaa usko, enempää kuin köyhätkään, ennen kuin oppivat huomauttajaa rakastamaan."
He tulivat ulos. Yksi sanoi:
"Uskoivathan he ennen setä Penttistä."
"Kun hän oli rikas…"
"Mutta me emme uskoneet."
"Vaan nyt uskomme."
"Kun hänkin on köyhä."
He menivät hiljaa pois. Kaiken epäselvän poistamiseksi katsoi yksi tarpeelliseksi sanoa vielä:
"Hän on hyvä mies — kuitenkin, tuo setä Penttinen."
Ikäänkuin joku heikäläisistä olisi sitä epäillyt! — he hymyillään toisilleen tulkitsivat.
Sillä välin istui herra Penttinen huoneessaan ja ajatteli köyhäin ystäväänsä rakkautta, jota ei ollut voinut rahalla ostaa vaan jonka nyt oli saanut vastalahjaksi. Iloisena hän asiata mietti, kalpenevilla huulillaan tyytyväisen onnellisuuden rauhallinen hymyily.
Neronleimaus.
Luojalla on varmaankin hyvin monipuolisia tehtäviä. Niitä suorittaakseen tarvitsee hän kaikellaisia välikappaleita. Ihmiset, naiset ja miehet, ovat hänen kädessään hyvin tärkeitä aseita.
Luoja käytteleeneroahyvin säästäen. Muutamille ihmisille lahjoittaa hän sitä sentään hiukan avonaisemmalla kädellä.
Eräs mies oli sattunut saamaan lahjaksi neroa hyvin runsaan annoksen. Otaksuttiin että Luoja aikoi hänestä itselleen asetta toimittaakseen joitakin suuria tekoja. Koko maailma, — niin leveältä kuin tunnettiin, ylisti tätä miestä, jonka nimi oli Neronleimaus.
Arveltiin että Neronleimaus oli aijottu toimittamaan suurtöitään enimmäkseen muiden ihmisten keskuudessa. Mutta tähän asemaan tullaksensa, oli hänellä yksi hyvin ikävä ominaisuus: hän kyllästyi pian seurustelemaan ihmisten kanssa, ne kun olivat niin tyhmiä ja hän oli viisas.
Tuon vuoksi tunsi hän itsensä kovin onnettomaksi ja orvoksi. Eikä asia näyttänyt edes paranevan. Mitä enempi hän oli erossa ihmisistä, sitä tyhmemmiksi ne tulivat — hänen mielestään, ja hän viisaammaksi.
Tämä Neronleimaus oli niin nerokas, ettei hän luullut ikänä tarvitsevansa oppia muilta ihmisiltä mitään. Muille hän omia tietojaan kyllä opetti, jos ne pyysivät. Mutta kukaan ei saanut tulla hänen kaltaisekseen, hän tahtoi olla yksin hyvä, yksin nero, mestari tyhmien seassa. Ne saisivat häntä palvella, käsillänsä kantaa, ylistää, kumarrella ja kehua.
Ja ihmiset täyttivät hänen tahtonsa, toisinaan yli reunojen. Sellaisissa tapauksissa näytti joskus siltä, kuin hän olisi pitänyt muitakin ihmisiä järki-ihmisinä: hän hymyili, jutteli ja oli tyytyväinen.
Vaan kerran yksi teki uhallakin muistutuksen Neronleimausta vastaan, eikä pyytänyt sitä anteeksi. Siitä tämä suuttui, hullaantui ja joutui aivan pois toliltaan. Tyhmät ihmiset laskivat nöyrästi alas katseensa, etteivät näkisi Neronleimauksen lankeemusta ja häpeätä. Antoivatpa vielä anteeksikin luuletellen, että kaikki tuokin kuuluu neron laajoihin ihmisoikeuksiin.
Vaan Neronleimaus oli unhoittanut, että "Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa hän armon." Niinpä kävikin, että kun ei tämä mestari-ihminen tuntenut hullutellessaankaan tehneensä mitään kaduttavia tyhmyyksiä, heitti Luoja hänet kädestään ja kääntyi uudestaan valitsemaan itselleen aseita tavallisten ihmisten joukosta.
Kun Neronleimaus oli aikansa yksinäisyydessä vihannut koko ihmiskuntaa siitä, että yksi oli hänen vikansa paljastanut, esiintyi hän taas ihmisille suurin vaatimuksin ja synkin katsein.
Jännitettyinä odotettiin jotain aivan uutta. Peloissaan, ettei vaanNeronleimausta suututettaisi riensivät uteliaimmat jo kyselemään:
"Mitä mestari nyt haluaa ja käskee?"
Neronleimaus otti juhlallisen ryhdin. Hänen sielukkaat kasvonsa, jotka näyttivät olevan kokonaan hermoja täynnä, tulkitsivat, että hän oli koko poissaolonsa ajan valmistautunut juuri tätä tilaisuutta varten.
Ihmiset odottivat jännitettyinä.
"Kunnioittakaa minua!"huusi hän vihdoin korkealla, hiukan vapisevalla äänellä. Tuntui siltä, kuin mies olisi koonnut koko elämänsä harrastukset tuohon yhteen ajatukseen.
Ihmiset ällistyivät, eivät sentään viitsineet nauraa suoraan vasten naamaa, mutta kun Neronleimaus poistui, nauroivat katketakseen. Vaan mestarin korviin se kuului aivan samallaiselle kuin kätten taputus…
Silloin kulki Neronleimaus jo omia teitään turhaan haparoiden ja tavoitellen itsekkäille yrityksilleen Luojan ikuista leimaa.
Lusiferin muistikirjasta.
Lusifer oli laiskistunut ja makasi muutaman juoruseuran keskellä uinaillen ja häntäänsä lierutellen. Hänellä oli niihin aikoihin paljon joutilaita lomahetkiä, sillä ihmiset nukkuivat henkisesti, ja ne mitkä valvoivat, valvoivat omia etujaan.
Mutta eräänä päivänä kuuli hän alituisten seuralaistensa, jotka lämpimikseen kantoivat muista ihmisistä juoruja, surkeasti valittavan miten nuorisoseura tekee mullistuksen koko pitäjään kristilliseen elämään.
Silloin tämä, vanha roikale, pörhisti korviansa, kuunteli tarkemmin ja lähti laukkaamaan valitetulle suunnalle, — nuorisoseuraan.
Tuimana ja otsa rypyssä asettui hän katselemaan ympärilleen, etsein ketä hän nielis ja mitä hän tekis.
Terävällä ja tottuneella silmällä huomasi tarkastelija heti, että tässä seurassa vallitsi yksimielisyys, — otti muistikirjansa ja kirjoitti:
1:si.Yksimielisyys on poistettava.
Sitten huomasi hän, miten erityisesti innostunutta koolla oleva nuoriso oli, josta koitui hilpeyttä seurusteluun ja iloinen mieliala kuvastui terveillä ja nuorekkailla kasvoilla. Muistikirjaansa kirjoitti vihamies:
2:si.Innostus on poistettava: sijaan saatava kyllästystä ja ikävää.
Lusifer jatkoi havaannoitaan kaiken iltaa, ja niin ilmestyi hänen kirjaansa seuraavat muistiinpanot:
3:si. Ne raukat eivät ymmärrä edeskadehtia toistensa onnistumista esityksissä,eivätkä pilkata toistensa huonoa onnistumista. Ne pitää saada kadehtimaan ja pilkkaamaan toinen toistansa.
4:si. Missä hiidessä on kunnianhimokin täältä? Pitää synnyttää heissä niin valtaava kunnianhimo, etteivät tee mitään ilman, elleivät voi sillä saada erikoista kunniaa!
Tätä muistiinpanoa tehdessään löi valheenisä reiteensä ja kurkusta pääsi pieni ihastuksen kirkaisu. Koko yleisö hätkähti ja kääntyi katsomaan. Se oli vaan muuan poika, joka juonillaan vihelsi eräälle runonlausujalle. Hänen nimensä kirjoitettiin, kiitollisella kunnioituksella, arvopersoonain luetteloon tarkastelijan muistikirjassa. Mutta neljännen muistiinpanonsa perään kirjoitti Lusifer:
5:si.Jokaista, joka tekee jotain, pitää syyttää kunnianhimosta!— Ja sille keksinnölle hän äsken niin ihastuneesti nauroi, koska tiesi kokemuksesta, että se naula vetää.
6:si. Minun pitää opettaa ne syyttämään ja epäilemään toisiaan. Keskinäinen luottamus — kas se se on, jota minä vasta oikein vihaan! — kihisi hän hammasta purren ja nyrkkiä heiluttaen.
7:si. Ne näyttävät täällä ihmeesti kodistuneilta ja ujostelemattomilta. Jos tuota jatkuu, tulee kaikki nuoriso tänne —. Noh, painetaan muistiin: joka täällä alkaa vähänkin kodistua ja liikkua vapaammin, häntä pitää ruveta toisten moittimaan pöyhkeydestä ja ylpeydestä, — kyllä pian ikävä tulee!
8:si. Niissä pitää synnyttää sellainen tanssikiihko, että kaikki nuo kiusallisetaatteettulevat pölynä lakaistuksi pois.
9:si, Pitää uskotella sen olevan viisasta, itsenäistä ja periaatteellista, ettei kukaan koskaan hyväksy toisensa esityksiä.
10:si. Heissä pitää synnyttää niin syvä, periaatteellinen itsekkäisyys, että jokainen luulee itsensä toista paremmaksi.
11:ksi. Heidän pitää oppia lyömään laimiin velvollisuutensa, — se on minun joukkoni tärkeimpiä oppiaineita.
12:ksi.Seuran pitää hajota!
Saatuaan nämät yleiset muistiinpanot kirjaansa, alkoi Lusifer tehdä yksityisiä havaannoita. Hän otti selvän johtajain ja johdettavain heikkouksista, tutustui kuhunkin yksitellen. Lusifer huomasi ilokseen, että jokaisessa oli oivallisia ominaisuuksia ja avuja, joita voi käyttää hänen palveluksessaan. Niinpä valitsi tuo mustalainen joukosta aseikseen sopivimmat ja painoi heidän sydämmiinsä omien aatteittensa siemenet.
Kokous loppui. Mutta harvat menivät sieltä nyt tyytyväisinä koteihinsa, mitä mikäkin napisi ja moitti. Syyteltiin ja kannettiin toistensa päälle, itse oltiin virheettömiä, — ainakin pyrittiin siltä näyttämään.
Valheenisä nauroi, ilkkui, lierutti häntäänsä ja kuiski korvasta korvaan:
"Ken vaan innokkaasti puuhaa ja toimii seuran asioissa ja muissa hyvissä pyrinnöissä, — tekee tätä ainoastaan itsekkäistä syistä,muista se!"
* * * * *
Eräänä kertana loikoi Lusifer taas muutaman juoruseuran keskellä, missä oli mies- ja naisväkeä. Kun tuli puhe nuorisosta, heristeli Lusifer korviaan kuullakseen, mitä nuorisoseurasta nyt olisi sanottavaa. Mutta siitä ei sanottu mitään, sillä seura oli kuollut, villitys lakannut ja nuoriso taasen palannut nurkkatansseihin.
Lusifer nukahti juoruseuran keskelle.
Jos…
"Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti."
Tässä eräitten joulunpyhienkin edellä, kun kristityt valmistausivat viettämään Jesuksen syntymäjuhlaa riemulla ja uhrauksilla, liikkui Jesus hyvin ahkeraan keskellämme täällä maailmassa tutkien sydämmiä ja ottaen selvää siitä: valmistausivatko kristityt todellakin juhlimaan hänen muistokseen, vaiko omaksi huvikseen vain.
Aivan aattopäivinä tuli Hän erääsen kaupunkiin. Pukeutunut oli Hän vanhan sydänmaan ukon kansallispukuun, jaloissa suuret pieksut, päällä nukkavieru, hiukan rikkinäinen lampaannahkaturkki, päässä koirannahkainen karvalakki ja käsissä paksut, vaaleanharmaan-kellahtavat rasat. Hevonen oli pikkuinen, vanha, lihava, oikein tyypillinen mökinmiehen hevonen. Reellä oli vanha matkarinni, siellä heiniä ja kaikellaista kapinaa.
Ihmisillä oli jouluvalmistusten vuoksi kiirettä. Ne ajoivat omilla ja ajurien hevosilla kuin vihantiestä. Kaduilla oli sellainen liike, että Jesus oli usein joutumaisillaan hevosten jalkoihin. Mutta suuremmitta rettelöittä päästiin kuitenkin sillä, että kiireisimmät ja toimellisimmat tolkussaan kiljuivat ja kiroilivat "äijärahjusta, joka ei ymmärrä mennä tieltä pois."
Joku, piloillaan tietysti, huusi, hevosluuskaansa hosuen, näinkin:
"Pois tieltä, äijä, kun komeat kulkevat!"
Vaan muutamassa kohti olivat ihmiset niin tyyni täyttäneet kadun, että siitä ei mitenkään päässyt läpitse. Jesus astui alas reestä ja sitoi hevosen puistikon aitaan. Se oli viinakaupan edustalla. Kaikenikäisiä ihmisiä siinä oli, kumpaakin sukupuolta, suuria ja pieniä, rikkaita ja köyhiä. Jokaisella oli viina-astioita mukanaan, millä kaksi, kellä kolme. Joukko rähisi ja nurkui viluissaan ja ikävissään. Jesus näki siinä paljon vanhoja tuttuja monista raamatunselitys- ja iltaseuratilaisuuksista, joissa oli yksissä oltu. Hän näki siinä viimesunnuntaillisia kirkkomiehiä, joilta ei silloin, ahtaitten aikojen vuoksi riittänyt muuta kuin penni lippoon, odottelevan nyt suurten nassakkain kanssa viinansaantivuoroaan. Oli siinä kuntain johtavia valistusmiehiä, oli pappien asiamiehiä, oli entisiä raittiusmiehiä, oli nuorisoseurain ja isäntäyhdistysten, naisyhdistysten, työväenyhdistysten ja lukemattomain kristillisten yhdyskuntain jäseniä. Siinä oli neitoja ja nuorukaisia, jotka vaan muutama kuukausi sitten olivat uudistaneet kasteenliittonsa ja vannoneet pyhät valat…
Jesus katsoi kaikkien heidän sydämiinsä ottaakseen selvää siitä mikä asia kullakin oli tässä joulunvarustuspuuhissa sydäntä lähinnä.
Tämän tutkimuksen tuloksia ei kertoja tarkemmin tunne, eikä uskalla siinä suhteessa puhua arveluitaan. Mutta jokainen, joka siinä seisoi, tietää paraiten itse, minkä käsityksen Jesus hänestä sai.
Tosiasia on ainakin se, että Jesus tuli kovin murheelliseksi. Hän istahti rekeensä ja yritti ajamaan joukon läpitse, pujottelemalla. Vaan noin joulun alla eivät ihmiset näyttäneet Häntä ollenkaan suvaitsevan. Kun Hän, lempeästi ja ystävällisesti hiukankin sysäsi käsivarteen, selkään tahi kylkeen, alkoivat ne kirkua ja huutaa, sanoen:
"Etkö sinä, senkin tomppeli, näe ettei tästä nyt voi päästä!"
Kyllä siitä päässyt olisi, jos ne olisivat suostuneet hiukankin tekemään Hänelle tilaa. Mutta he puhuivat vaan pilkaten eräästä vähäliikkeisestä syrjäkadusta, johon osoittivat ja sanoivat, että "siellä sinä saisit rauhassa ajella rekinesi."
Kun ei Jesus ottanut huudoista säikkyäkseen, pyrki vaan tunkeumaan joukon läpi, tuli poliisi, otti hevosen ohjaspieleen, käänsi kiukkuisesti takaisin ja sanoi:
"Ei nyt olla korvessa, äijä! Et sinä saa täällä ajaa mistä itse tahdot, vaan mistä me tahdomme. Tuolta noin." Ja hänelle osoitettiin toista syrjäkatua.
Jesus ei tahtonut nostaa riitaa nyt enempää kuin yleensäkään. Hän kyllä käsitti, että kadun ja kulkureitin olivat viinanostajat mielivaltaisesti tukkineet poliisin suostumuksella.
Ja Jesus karkoitettiin syrjäkaduille.
Vaijeten ajoi Hän pois ihmisjoukon nauraessa ja sukkeluuksia laskiessa…
Eikä kukaan tuntenut Häntä.
Suuttunut ei Hän, luonnollisesti, ollut yhtään, vaan syvästi murheellinen, sillä mihin tahansa Hän menikin, sysittiin, tyrkittiin ja pilkattiin Häntä.
"Oi isä!" rukoili Hän ajaessaan kaupungin portista maalle päin. "Nämät ihmisraukat ovat tehneet minun syntymäpäivästäni pakanallisen uhrijuhlan itsensä palvelemista varten. Itseänsä varten laittavat hejouluksikoreita ja lämpimiä pukuja, itseänsä varten ylellisyysruokia ja juomia. Rikkaat antavat rikkaille joululahjoja, saadakseen vastalahjoja. Köyhiä muistetaan julkisuudessa, vaan ei salaisuudessa. Viinaa he himoitsevat kaikin. Isä, synnytä heissä palava rakkaus toisiinsa, että he tekisivät jotain toistensakin, eikä ainoastaan itsensä tähden. Opeta heitä rakastamaan köyhää korven ukkoakin ja antamaan arvoa ihmiselle, eikä vaan uljaalle muodolle, komeille puvuille ja yhteiskunnalliselle asemalle. Rakas Isä! Anna heidän oppia ymmärtämään, etteivät he voi pettää Sinua, eikä minua; etteivät he parhaimmillakaan ponnistuksillaan voi peittää tekojaan ja ajatuksiaan Sinulta ja että heidän teeskennelty uskonsa, joka perustuu itsekkäisiin tarkoitusperiin, on suurin este minun tarkoitusteni toteuttamiselle maanpäällä. Taivaallinen Isä! Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät. Mutta opeta ja ohjaa heitä, ettei kaikki se, mikä ihmiselämässä on parhainta ja jalointa, heidän käsissään niin surkealla tavalla väärentyisi."
Jesus ajoi maaseuduille ja rupesi taasen etsimään ihmisiä yksitellen, kutakin omissa, kotoisissa oloissaan. Missä hän kulloinkin liikkuu, on vaikea tietää, ketä hän milloinkin koettelee ja tutkii — sitä ei asianomainen koskaan tiedä ennen kuin vieras on mennyt pois.
Usein sattuu, että Jesuksen pois mentyä, ihmiset koettavat tehdä asiaa hyväksi.
"Josminä olisin tietänyt", sanovat he, "että se olit sinä, Herra, niin tottahan minä olisin kylyn lämmittänyt ja parasta pöytään pannut."
"Niinpä niin", saattaisi Hän vastata, "josminä esiintyisin teidän edessänne herrana ja mahtimiehenä, niin kyllähän te minua silloin pokkuroisitte ja kylyissä käyttäisitte tekin, jotka tasa-arvoa ja rakkautta vaaditte muiden itseänne kohtaan osoittamaan. Mutta kun minä tulen köyhänä, alhaisena, nöyränä ja vaatimattomana, niin ainoastaan harvat tahtovat olla minun tuttaviani, ystäviäni vielä harvemmat…"
Jumalan mieliharmi.
Kerran oli tapahtunut sellainen, omituinen ja aivan harvinainen vahinko, että muutamalle hyvin kauniille miehelle annettiin erehdyksessä vaan pieni, aivan mitätön sielu. Kun tämä ikävä erehdys huomattiin vasta sitten kun mies oli jo vallan valmiina, harmistui Luoja ja arveli jo sitäkin, että jos hänet antaisi tulla pois maailmasta. Mutta kun mies oli iloinen ja muuten kaikin puolin elämään päin, eikä näyttänyt itse ensinkään huomaavan että hänellä oli liian pikkuinen sielu, annettiin hänen jäädä tänne maailmaan oman onnensa nojaan ja päätettiin ainoastaan pitää silmällä mitä hän ryhtyisi toimittamaan.
Kun tämä korea mies, joka oli vahingossa saanut liian pikkuisen sielun, aivan valmiina ja omin neuvoin sai sitten alkaa toimensa maailmassa, meni hän ensimäisenä räätäliin ja antoi tehdä hyvin kauniit vaatteet.
Joka päivä, aivan säännöllisesti alkoi hän käydä parturilla käherryttämässä viiksensä ynnä muuten koettamassa parannella ja korjata Luojan laitoksia.
Peilin edessä opetteli hän naureskelemaan aivan erikoisella tavalla semminkin kaikille vakaville ja jokapäiväisille harrastuksille.
Taidetta hän jumaloitsi. Mutta kun pienessä sielussa ei ollut voimia mihinkään taiteilija-alalle, eikä ilennyt ryhtyä mihinkään jokapäiväisempään työhön, rupesi hän taiteen arvostelijaksi seurapiireissä.
Hän valitsi itselleen hienoimmat kävelykepit, hienoimmat sikarit, hienoimmat sikarikotelot ja hammasluut. Hienon kukkaronkin hän laittoi, — kuinkas muuten! — sekä hienot hansikkaat ja silmälasit.
Ja sillä tavoin hän, seuraten vaistoa, joka on pienille sieluille ominaista, kehittyi ja muodostui mieheksi, joka oli taiteellisesti hieno ja muiden tekemä aivan alusta loppuun, kiireestä hamaan kantapäähän asti.
Kun muut ihmiset sattuivat häntä näkemään, — ja se tapahtui usein, sillä hän, laittautui aina näkyviin yleisille kävelypaikoille, — katselivat he häntä ihmetellen ja hölmistyneinä, kunnes purskahtivat nauramaan ja jupisivat:
"Katso tuota, vietävän narria!"
Milloin hän jonkun kanssa juttusille rupesi, ei hän juuri koskaan puhunut muusta kuin taiteesta, taideaistista ja taidenautinnosta. Kun näistä puhuessaan johtui myöskin arvostelemaan niiden vastakohtia ja yleistä, poroporvarillista makua, niin hetkittäin näytti jo siltä, kun hänellä olisi ollut suurempikin sielu. Mutta ne ilmaukset olivat niin tilapäisiä ja harvinaisia, että ihmiset alkoivat uskoa näiden ilmiöiden olevan apina-isistä polveutumisen kautta säilyneitä sukutaipumuksia, joilla ei kuitenkaan enää ollut mitään kehittymisen mahdollisuutta.
Kyllähän hänen elämänsä tarjoisi montakin mielenkiintoa herättävää yksityisseikkaa kerrottavaksi, mutta kun aikomuksena ei ole kirjoittaa hänen elämäkertaansa, tyydyn kertomaan vaan näitä yleisiä piirteitä.
Iltasilla, kun hän kotiutui huoneesensa, taiteenharrastaja-poikamiehen yksinäiseen kotiin, toimitti hän siellä kaikellaista joutavata, jota kertoja ei tarkemmin tunne, vaan jonka laadusta saattaa saada aavistuksen seuraavasta:
Se olento, joka häntä oli seurannut päiväkaudet pitkin katuja ja kahviloita, sekä vihdoin uskollisesti taiteenharrastaja-poikamieskotiin, kirjoitti Luojalle menevään raporttiin joka ilta:
"Hän ei toimita mitään muuta kuin ihailee itseänsä."
Säännöllisesti, joka ilta, tarkasti Luoja itse raportin, hymyillen surullisesti ja mieliharmia ilmaisevalla äänellä virkkoi:
"Miesparka! — eihän hän osaa mitään muuta."
Kadonnut lammas.
Omalla kyvyllään oli Iiska Simonen koonnut koko joukon maallista tavaraa. Isältään ei ollut saanut periä yhtään mitään sellaista, joka on ruumiista irti pääsevää. Jumalalla niinikään ei Iiskan kokoamishommissa ollut mitään osaa. Sillä kun Isämme huomasi, että mies tarkoituksiinsa mieluimmin käytti niitä keinoja, joita helvetin valtakunnassa mielihyvällä katseltiin, jätti Hän surulla miekkosen oman onnensa nojaan neroansa koettelemaan ja vapaasti pyrkimään siihen suuntaan, kuin tätä itseä parhaiten halutti ja huvitti.
Usein, ja se tapahtuikin hyvin usein, kun Simonen oli jumalisella tuulella, tunnusti ja kehuskeli hän, että Jumala oli siunannut hänen yrityksiään. Vaan kirjanpitäjä siellä ylhäällä merkitsi juuri näistä Iiskan kehumisista hänen kontolleen elämänkirjassa raskaan tekosynnin — jokaisesta kerrasta erikseen. Siellä, näettekös, pidettiin kauheana rikoksena sitä, että Simonen väitti Jumalan olleen osallisena hänen rikkauksiensa kokoamisessa. Nämät rikkaudet oli etupäässä säästetty työväen oikeutetuista palkkaosuuksista, ilkeinä voittoina kaupassa, pienemmillä petoksilla, lainvarjolla, hienolla valehtelemisella ja etupäässä sillä uskolla, että omaisuuden kokoaminenkin sopii kyllä ihmisen varsinaiseksi elämäntehtäväksi.
Sydämmessään Iiska Simonen kyllä ajatteli ja ymmärsi, että koko omaisuus oli koottu hänen omalla hyvyydellään; mutta kun ihmiset enemmän näkyivät pitävän siitä, että antoi kaikista nerotöistä kunnian Jumalalle, päätti Iiska sen antaa, semminkin kun ei siitä ollut mitään todellisia menoja.
Kun Iiska vanheni, viisastui ja rikastui hän yhä; ihmiset ihailivat ja kunnioittivat häntä, kuten ainakin miestä, jonka toimia seuraa Jumalan mielisuosio. Iiska onnistui ja osasi olla niin ihmisten mielenmukaan, että melkein kuka tahansa olisi ollut valmis astumaan hänen housuihinsa ja antamaan siirtää omiin nimiinsä Iiska Simosen kontot — myöskin Jumalan luona. Sillä kun Simosen hiukset alkoivat harmaantua, kehuskeli hän yhä useammin ylhäisestä liittolaisestaan, kuinka tämä oli hänen toimensa siunannut y.m. ja niinpä, saadakseen yhä enemmän ihmisten mielisuosiota, jota hän janosi, sekä löytääkseen omalletunnolleen huokeahintaisen ja mieluisan leposijan, alkoi hän käydä kirkossa ja ripillä, auttaa pakanalähetystä á 10:— markan lahjalla vuosittain ja ravistaa päätä kaikille kotipitäjään valistuksenharrastusta koskeville keräyslistoille. Kun hän näin tuli enempi tekemisiin uskonnollisten laitosten ja asiain kanssa, alkoi hänestä itsestäänkin tuntua sopivalta ja mieluisalta ajatella oikein todenperään, että Jumala oli seoittanut itsensä hänen ansaitsemisyrityksiinsä. Muuten olisikin ollut vähän vaikea selviytyä omantuntonsa kanssa, joka melkein aina, kun silmä välttyi, nuhteli Iiskaa. Mutta kun saattoi ajatella, että Jumala oli ollut mukana joka yrityksessä liittolaisena, niin omantunnon suorapuheisia muistutuksia sopi pitää viekottelevan valheenisän pirullisena keinona: johdattaa Iiskaa epäuskoon ja epäilyksiin. Hän kilvoitteli voitollisesti tällaisissa tapauksissa ja hymyili riemuiten sisällisestä tyydytyksestä ja onnesta.
Nämät kamppailut tapahtuivat aivan samoihin aikoihin kuin hänen köyhimmät ja tyhmimmät asiatuttavansa rupesivat huomattavammin nurisemaan. Nämät olivat sellaisia ihmisiä, joille Luoja syystä tai toisesta ei ollut antanut minkäänlaatuista asioimisneroa ja joiden työtä, muidenkaan ihmisten mielestä, ei Jumala ollut siunannut edes tyydyttävillä —, ylellisistä tuloista puhumattakaan.
Nämät rupesivat ensinnä hiljaisuudessa napisemaan ja valittamaan, että Iiska Simonen "kiskoo ja kieräilee." Eivätpä ne tyytyneet edes siihen, että täällä maanpäällä koettivat taivuttaa ihmisten myötätuntoa puolelleen, vaan korottivatpa äänensä aina Jumalan luokse: toiset anoivat oikeutta, toiset vaativat kostoa lisäksi…
Jumala on pitkämielinen. Senpä vuoksi saavat kaikki kanne- ja asiapaperit Hänen luonaan aina maata hyvin kauan. Jos eivät riitatoverit maanpäällä voi mitenkään sopia keskenänsä, otetaan siellä vihdoin paperit esiin ja tutkitaan.
Niinpä ne kerran otettiin tutkittaviksi Iiska Simosenkin päälle tehdyt valitukset ja Iiskan omat kirjat.
* * * * *
Mielipahan ilme korkealla otsallaan silmäili Isämme Iiska Simosen konttoa, jossa oli niin kovin useita "posteja" merkitty vastattavan puolelle ja "saldo" siten kasvanut hirvittävän suureksi. Selaillen valituspapereitten paksua pinkkaa, virkahti Hän kysyen:
"Mitä me nyt teemme tämän Iiska Simosen kanssa?"
Enkeli Mikael puhui:
"Iiska Simonen ei nykyään olekaan valtakuntamme alammainen, sillä hän on vuosikymmeniä säännöllisesti, ilman poikkeusta toiminut helvetin palveluksessa. Hänellä on täällä raskauttavaksi merkitty se rikoslaatu, että hän onteeskennellytkuuluvansa meihin, kehuskellut siitä, että hän on Sinun avullasi ja siunaamanasi, Pyhä Isä, saanut niin hyvin suoritetuksi kaikellaiset urakkasopimuksensa helvetin palveluksessa, että on päässyt rikastumaan."
Vanhurskas Isä kääntyi oikealla istuvan poikansa puoleen: "Onko se niin?"
"Veljeni, Iiska Simonen, on unhoittanut meidät kokonaan," vastasi Jesus murheellisella äänellä.
"Meillä ei liene sitten asian kanssa mitään tekemistä?"
"Kyllä", sanoi Jesus vilkkaasti. "Nämät ovat köyhäin valituksia. Heistä useimmat ovat uskollisimpia ystäviämme."
"Vaan kun syytetty kuuluu helvettiin."
"Niinpä kyllä", sanoi Jesus hiljaa ja vaatimattomasti, "mutta hän on minun veljeni ja minä haluaisin saattaa hänetkin tänne."
Yksi pyhistä virkkoi:
"Siunaa, Pyhä Isä, niitä köyhiä, että he saavat velkansa maksetuksi."
"Tee tahtosi mukaan, Pyhä Isä, sillä sinun on valta. Mutta jos nämät köyhät saavat velkansa maksetuiksi, tulee Iiska Simonen houkutelluksi yhä edelleen kehuskelemaan muille ihmisille, että Sinä siunaathänenkieroja asioimisyrityksiään. Se eksyttää muitakin harhaan ja ihmiset pysyvät yhä edelleen siinä käsityksessä, että he voivat, milloin tahansa kuolevatkin, tulla tänne, vaikkapa kuluttavatkin koko elämänsä mammonan palvelemisessa. Laske minut, Rakas Isä, mennäkseni vielä kolkuttamaan harhailevan veljeni, Iiska Simosen sydämmen ovelle. Minä toivon, että hän parantaa itsensä."
Kaikkein enkeleitten ja pyhäin huulilta pääsi ihastuksen huudahdus.
"Sinulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maanpäällä. Mene, rakas poikani! Vaan miten nyt autamme näitä valittajia?"
"Minä tuen niitä, jotka luottavat minuun ja seuraavat neuvojani."
"Vaan jos ei Iiska Simonen sittenkään paranna itseänsä, eikä laske sinua sydämmeensä, mitä sitten hänelle teemme?"
"Sitten rukoilen Sinua, Vanhurskas Isä, rankaisemaan häntä ennen kuin kuolee. Mitämaks', hän sitten tekee parannuksen."
Isän siunatessa, pyhäin ja enkelitten veisatessa ylistysvirsiä lähtiJesus maanpäälle etsimään Iiska Simosta, joka kadonnut oli.
Koettelemus.
Talonpoikaisia sekä muita sivistymättömiä ja köyhiä ihmisiä koettelee Jumala usein nälällä ja kalliilla ajalla. Sitävastoin rikkaita, varmoissa asemissa olevia virkamiehiä sekä muita parempia ihmisiä koetellaan paljon hienommilla ja ovelammilla keinoilla, niille kun on vähän vaikea saada toimitetuksi nälkää ja kallista aikaa.
Niinpä tahtoi Isämme kerrankin koetella erästä pappismiestä ja toimitti hänen luokseen yksiin aikoihin Varakosken patruunan ja Mäkiperän Eskon. Tämä patruuna oli yli pitäjän kuuluisa jumalattomuudestaan, Eskoa taasen mainittiin vahvaksi uskovaiseksi.
Varakosken patruuna oli hyvä toveri papin kanssa, maksoi tämän saatavat niinkuin hyvä kristitty ainakin, ja kävi usein pappilassa iltaa istumassa. Pappi taas pistäysi useammin Varakoskella kuin minkään talonpojan luona, tuli sieltä aina hyvällä tuulella ja kiitti Jumalaa siitä, että tässä sydänmaassa oli yksikin sivistynyt sielu, jonka kanssa voi seuraa pitää.
Kun Mäkiperän Esko mainittuna iltana tuossa 5 tienoissa astui pappilan kyökkiin, käytiin hänestä ilmoittamassa papille. Sieltä tultiin sen tiedon kanssa, että jos isäntä olisi niin hyvä ja menisi sinne renkituvan puolelle odottamaan siksi, kuin vieraat menevät pois.
Vaikka Esko olikin jumalinen mies, joka ei mielellään ajatellut pahaa papista, niin kuitenkin, kun hän renkituvassa sai kuulla, että rovastilla onkin vieraana Varakosken patruuna, meni hänen sieluunsa syntisiä ajatuksia. Kolmatta tuntia Esko siellä istui, ajatteli uudestaan ja yhä uudestaan näin: Jos minä olisin tuolla sisällä ja Varakosken patruuna odottelisi täällä renkituvassa, niin mahtaiskohan hänkin saada näin kauan odotella? —
Esko oli hiukan pisteliäällä tuulella kun vihdoinkin pääsi sisään. Pappi taas näytti olevan mitä herttaisimmalla päällä, kutsui oikein eteisestä kanslian puolelle, pani istumaan ovipieleen, yhteiseenkansaan kuuluvia kävijöitä varten asetetulle tuolille.
Esko asetti polvet ristiin, pani karvalakkinsa siihen huippuun, purasi mälliä — ja äkkäsi vasta siinä, ettei täällä ollut oikein sopivia sylkypaikkoja. Rovasti rupesi asioita kyselemään.
"Minä olen odottanut kolmatta tuntia", sano Esko siihen.
"Niin aivan… viipyi niin kauan tuo patruuna."
"Mitä sillä oli täällä tekoa? Puhuttiinko uskon asioista?"
"Patruunan kanssako?" nauroi pappi. "Eipä hänen kanssaan juuri niistä asioista kannata puhua."
"Onko se naurun asia?"
"Mitä se Esko nyt kaivelee? ennen siivo, vaatimaton ja jumalinen mies."
"Minä odotin kolmatta tuntia, ja jos teillä tuon patruunan kanssa oli vaan joutavia jaarituksia, niin…"
"Niin, mitä sitten?"
"Sitä vaan, kun ette meikäläisten kanssa koskaan viitsi niin pitkälle jutella autuudenasioista… Aina on teillä kiire ja esteitä."
"Vaan onhan minullakin oikeus puhua mistä tahdon ja seurustella kenen kanssa tahansa? Vai tahtooko Esko tuomarikseni ruveta?"
Ei Esko kehunut tuomariksi tahtovansa ruveta, tunnusti vaan alkaneen vähin käydä syntiselle aatamillensa, kun luuli patruunan ja kirkkoherran täällä joutavia lörpöttelevän sillä aikaa kuin hänen piti hukata kallista työaikaansa tuolla renkituvan puolella odotellen…
"Nämät puheet alkavat olla sitä laatua", kiukutteli kirkkoherra, "että sinun on paras lopettaa ja mennä tiehesi!"
"Suuttunutko olette?"
"Kuinka? Ulos!"
* * * * *
Meidän isämme katseli hetkisen tätä uskovaistensa riitaa, käänsi sitten selkänsä heille, lähti kävelemään pois päin otsa rypyssä ja epämääräinen katse silmissä.
Karjalanniemen Iisakki.
Ne ihmisparat, jotka ovat varustettuina saiturinominaisuuksilla, saavat niin usein kärsiä väärää arvostelua ja heistä puhutaan niin paljon pahaa, että toisinaan tekee mieli heitä oikein puollustamaan.
Ja se on sitä kummallisempaa, kun joku on nuorena, parhaassa naimaijässään saituri, silloin se pidetään erinomaisena avuna. Vaan annas, kun miekkonen vanhenee, niin melkein jokainen, joka hänen kanssaan asioihin joutuu, huokasee:
"Senkin kitupiikki!"
Vaan se väitös, ettei saiturilla olisi ollenkaan hellempiä tunteita, se on useinkin pelkkää juttua ja vihapuhetta. Niinpä näki sen silloinkin kuin Karjalanniemen Miina otti miehekseen Iisakin, ja Miinan äiti, kyyneleet silmissä, sanoi vihkiäisten aikana:
"Sopisi tuota paria nyt Jumalan siunata, kun ei tarvitse tyhjästä alkaa. Toista se oli meidänkin, kun Mikki-vainajan kanssa aloimme kahdesta tyhjästä kädestä…"
Niin että: eikö tässäkin hellätuntoisuus tullut näkyviin siinä, kun muorin silmistä tulivat kyyneleet näkyviin ajatellessa sitä, ettei noilla nuorilla ole niin suurta vaivaa pitäessään kiini Jumalan siunauksesta, kuin hänellä ja vaarivainajalla?
Tällä Iisakilla, jota sitten kun oli tullut Miinan mieheksi ruvettiin sanomaan Karjalanniemen Iisakiksi, hänelläkin oli tunteita. Miina sai niistä monasti todisteellisia näytteitä.
Niinpä kävi eräänkin kerran sillä tavalla, että kun he olivat olleet ensimäisen vuoden isäntänä ja emäntänä, meni Miina eräänä päivänä Suutarin muorin kanssa saunaan ja paimen lähetettiin hätähypäkällä kutsumaan isäntää kotiin kotohaasta, missä tämä oli aitaa tekemässä.
Iisakilla luultavasti oli jonkullaista aavistusta asiain kulusta, sillä kun poika hohuuttaen selitti, että isäntää oli kotiin kutsuttu joutuin, näytti mies vähän kuin pelästyneeltä ja virkkoi ensi sanoikseen:
"Valehtelet."
"Enpä."
"Kuka käski?"
"Maija."
Tutkien poikaa kiireestä kantapäähän, kysyi Iisakki varovaisesti:
"Missä emäntä sitten on, kun Maija käskemän päällä oli?"
Sitä ei poika tietänyt ja Iisakkia se vähän rauhoitti, ettei sentään kaikki talon asiat olleet tuollaisten tiedossa.
Kotiin hän kuitenkin lähti ja tapasi piijan tuvassa emännöimässä, suu kiusoittelevassa hymyssä.
"Kun tuolta lemmolta viitsisi kysyä", ajatteli Iisakki itsekseen.Etsiessään käsiinsä leivänpalan, pari silakkaa ja piimätuopin ajattelihän, että tuossa puuhassa se kysyminen nyt menisi ehkä sivumennen.Niinpä hän kysäsikin, että missä emäntä on?
"Meni Saksaan", sanoi piika ja naurahti.
Sen pitemmälle ei Iisakki kysellyt. Aivan kuin lyötynä söi hän silakan toisensa perään äänetönnä ja vakavana. Pistäysi sitten pihalle, kävi vajassa, seisahtui talliin, raapi siellä päätänsä ja mietti, että:
"Voi lemppari sentään, kun juuri tänä vuotena piti noiden rukiinoraittenkin niin lähteä." Mutta ei huvittanut pitkälle seisoa tuotakaan miettimässä, joten hän saapasti tupaan ja toimellisena kysyi Maijalta:
"Kuuleppas, onko meillä kyllä leipää leivottuna, että riittää, kun tässä kevättyöt alkavat?" Kehui Maija olevan, vaikka ei uskaltanutkaan vakuuttaa sen koko kevättä riittävän.
"Osaatko sinä tappaa vasikkaa? — sekin eilen jäi emännältä teurastamatta, se mustikeen vasikka", sanoi isäntä. Maija arveli osaavansa kyllä siitä hädästä päästää. Ihastuneena, kun tuo piika edes johonkin kykenee nyt kun emäntäkin makuulle joutui, kysäsi hän vielä, aivan kuin ohimennen:
"Onkosesaunassa?"
"On ja suutarin muori myöskin."
"Vai on siellä muorikin", virkahti Iisakki hyvillään. Vähän aikaa itsekseen mietiskeltyään kysäsi taas:
"Mitä varten minua tultiin kotiin hakemaan?"
Emäntä oli käskenyt.
"Pitäisköhän minunsinnemennä?"
Sitä ei Maija tiennyt.
Monikertaan käytyään tuvan ja pihan välin jonkunlaisessa kuumeessa, päätti hän vihdoin lähestyä saunaa, pää ja sydän pelkoa ja vapistusta täynnä. Oven ulkopuolelle tultuaan huomasi yht'äkkiä olevansa aivan valmistautumaton ja tietämätön siitä, mitä olisi sopiva sanoa ja millä puheen alottaa tällaisessa tapauksessa. Ovenraosta, sisään katsomatta, sinne pitäisi ensin jotain sanoa, mutta Iisakki tunsi kyllä hyvin suutarin muorin pisteliäisyyden. Ei sille sopisi kovin kömpelösti puhua.
Tästä asiasta miettimään hän istahti saunan kynnykselle. Siinä kyllä muisti olevansa velattoman talon isäntä, jotavastoin teräväkielinen ämmä tuolla sisällä oli vaan melkein ruotilainen, — niin että siihen katsoen kyllä sopisi puhua melkein mitä tahansa. Mutta sittenkin… saamariko sitä voi ämmäin edessä seisoa, kun ne oikein alkavat suutansa soittaa!…
Hänen mieleensä johtui, että Miina tuolla sisässä saattaa hyvinkin olla lohdutuksen tarpeessa ja murehtia sitä vasikan teurastusta ja muita töitä, kun tämä tässä tuli nyt niin kesken kiireen… Kunpa ei siellä olisikaan sitä muoria, niin kyllä Miinan kanssa aina tulisi toimeen…
Vaan siinäpä se vilahtikin mieleen, että mitähänentarvitsee muorista välittää. Kun kerran leipäkin riittää viikonpäivät ja jauhoja saatiin myllystä viime viikolla ja Maija osaa vasikan teurastaa, niin kyllähän tässä toimeen tullaan, eikä Miinan ainakaan näiden töiden vuoksi tarvitse murehtia…
Koputtaen ovelle ja lähentäen suunsa likelle rakoa kysyi hän hiljaa:
"Onko siellä ketään?"
"Kuka se on?" kuului saunasta suutarin muorin ääni.
"Minä."
Miina varmaankin tunsi, koska muori nyt sanoi:
"Tule vaan sisään jos tahdot."
"Mitäs minä, ellei pakkoa ole."
Iisakille tuntui nyt helpommalta kun oli päässyt puhelun alkuun. Rauhoittava tyytyväisyyden ailahdus liikahti rinnassa ja lähentäen suutaan uudelleen ovenrakoa kohti, sanoi hän rauhoittavalla, varmalla hellyydensävyllä äänessään:
"Miina, ei sinun tarvitse mitään murehtia, leivät kyllä riittävät, ja jos eivät riitäkään, niin kyllähän leivotuksi saadaan. Siitä uudesta silakkanelikosta ei ole vielä paljon otettukaan, ja Maija osaa kyllä teurastaa vasikan."
Kun ei sisältä kuulunut mitään vastausta, ajatteli Iisakki, ettei häntä täällä kaivata sen enempää, joten lähti tyytyväisenä astelemaan työmaalleen, takaisin kotohakaan.
Kala-Kaija.
Ison Erkin Kaisaa sanottiin Kala-Kaijaksi ja pidettiin hiukan höpsähtäneenä. Kerran tuli Kala-Kaija Vihantamäen tupaan kun emäntä parhaillaan tuoretta voita suolasi. Ja kun Kaija haparoitsi juoruja sieltä ja täältä, mielessään aprikoiden mistä tässä nyt alkaisi laskettaa, että saisi niin paksulta voita leivän päälle kuin mieli teki, — silloin jo emäntä, ohukainen voileipä kädessä, hyypötteli Kaijan luo.
"Rehvanata, kun pani ohuelta voita", ajatteli Kaija, mutta ääneen hän virkkoi: "Jäs kosthon, hyvä emäntä, siunatkoon teitä Jumala, kun aina teette köyhille paksuja voileipiä ja kovin paljon hyvää".
"Kaija-parka edes kiittää", huokasi emäntä niin, että Kaijakin sen kuuli.
"Kuinkas sitten! Kun hyvät ja kristilliset ihmiset antavat tällaiselle raukalle ja pitävät huolta".
"Eipä ole tässä kukaan hyvä eikä kukaan kristillinen, minä olen kaikkein suurin syntinen…"
"Noo…"
"Kaikkein suurin syntinen olen, Kaija-parka", väitti emäntä itsestään, heltyi itkua teettelemään ja rupesi rukoilemaan.
Kaijaan tarttui emännän mieliala, hän rupesi itkeä hoilaamaan ja pyytämään että Jumala armahtaisi tätä Vihantamäen emäntää, "kun se on kaikkein suurin syntinen, valehtelija, tappelija, ilkeänvoiton pyytäjä…"
"No Kaija, tuki nyt jo suus!"
Kaija nosti kyyneleiset silmänsä kohti emäntää, joka pauhasi:
"Koskasinä,kelvoton, oletminunvalheisiini kompastunut, koskaminäolen tapellut niin, että sesinuunon koskenut, koskaminä…
"Kun emäntä itse sanoi…"
"Sanoi!… Älä viisastele, et sinä ole niin hullu."
Kaija nöyristyi:
"Josko minä nyt sitte koettaisin teitä kehua Jumalalle?"… ja niin asettui hän jo pitämään Jumalalle koreata puhetta tämän emännän hyvistä töistä ja etupäässä siitä äskeisestä voileivästä.
Vaan silloin emäntä suuttui, varusti käteensä suuren kuparinapon, ja Kaija lähti karkuun minkä kintuista lähti pitäen sellaista älää, josta oli vaikea saada tolkkua, oliko se itkua vai naurua.
Hermannintuvan Katri.
Ensin oli huhu hiljaa hiipinyt, sitten vähitellen lisännyt vauhtia, kunnes se lensi suusta suuhun, talosta mökkiin ja siitä julkisesti puhui koko kylä. Ihmisten äänissä oli surullinen sävy, mutta se oli teeskennelty. Tuntui siltä kuin useimmat, semminkin nuoret olisivat jollain tavalla sielussaan nauttineet siitä, että Hermannintuvan Katrin oli sulhonsa hyljännyt ja Katri oli hänen kanssaan jo syntiin langennut. Kerran siitä nuoret keskenänsä juttelivat Isontalon tuvassa ja juttuun ottivat osaa vanhemmatkin ihmiset.
Vanha isäntä kuunteli nuorten kevyttä, hilpeätä puhelua. Hän tarkasteli tyttöjen kasvojen piirteitä: kaikissa oli elävä, huoleton ilme. Ja poikain sitten: niissä oli jotain niin eläimellistä, kun siinä rivoja kokkapuheitaan laskettelivat.
"Kuulkaapa nyt, te nuoret," virkkoi ukko, "teidän tuomionne on oikein, kun se on tällaisessa tapauksessa niin ankara, mutta ainoastaan siinä tapauksessa on se oikein, jos itse olettepuhtaita ja viattomia."
Nuoret vaikenivat ja vanhus jatkoi:
"Minä näen monen tytön aikovan vakuuttaa viattomuuttaan ja samaa lie aikomus näillä pojilla tehdä. Saattaapa niin ollakin. Mutta minä sanon teille yhden asian. Tämän Katrin äiti oli tyttönä siihen aikaan kuin minäkin olin nuori. Hän oli ainakin yhtä sievä kuin tämä tytärkin, yhtä iloinen kuin te nyt ja luultavasti ehkä yhtä viatonkin kuin te. Hänkin osasi kyllä tehdä leikkiä vakavista asioista silloin. Mutta menkääpäsnytpuhuttelemaan häntätästä asiasta."
Nuorten naamat muuttuivat hyvin vakaviksi. Ukko jatkoi:
"Asia on vaan sillä tavalla, että jos te itse vältättekin Katrin kohtalon, niin oletteko varmat siitä, että voitte välttää myöskin Katrin äidin ja isän kohtalon? Yhtä tahtoisin vielä kysyä teiltä: Miksi ei teidän pilkkanne, enempää kuin säälinnekään kohdistu ensinkään Katajaloukon Hemppaan, joka on Katrin lankeemustoveri?"
Siihen ei tullut vastausta.
"Minä vaan ajattelen", jatkoi vanhus, "että jos minä nyt olisin teidän sijassanne, pojat, niin minä en hellittäisi hyvällä, ennen kun Hemppa olisi joko naimisissa Katrin kanssa taikka ihmisten silmissä yhtä rikollinen kuin hänkin."
Nuorten kasvoihin oli nyt ilmestynyt vakava ilme, poikain katseista olivat eläimellisyyden jäljetkin kadonneet. Ja kun he sen jälkeen kokoutuivat pihalla, syntyi siinä kiivas väittely siitä, mitä pitäisi sille Hempalle tehdä, sillä heitä innostutti nyt halu sekautua tuohon juttuun. Päätös tehtiin: annetaan Hempalle joka näkemässä aika selkäsauna siksi kun korjaa asiansa.
Illalla rupesivat he Hemppaa etsimään, ensin kotoa, sitten muualta, kunnes löysivät hänet — morsiamensa luota. Pitkin neniensä varsia katsellen alkoivat he vähitellen puoli leikillä ja ihmeissään raotella asiaa, jonka vuoksi he olivat liikkeellä. Makeammin ei liene saanut moni nuoripari sellaisessa tapauksessa nauraa, sillä koko juttu lankeemuksesta oli pelkkää juorua. Sen todistivat parhaiten Katrin helakasti punottavat neitseelliset posket ja kirkkaat silmät, sekä Hempan raikas, eheä nauru.
Oma koira ja naapurin koira.
Kevättalvella oli Pekka Kiuttunen ostanut koiranpenikan. Ja kelirikkojen aikana, kun ei itse viitsinyt halkometsään lähteä eikä suurin ollut muitakaan touhuja, askarehti hän joutessaan penikan kanssa ja rakastui siihen.
Tuli kevät, lampaat laskettiin laitumille ja kevätkylvöjä alettiin tehdä. Pekka kulki koirineen kylvinmailla eikä muistanut pitkään aikaan niin hauskaa kylvöaikaa, sillä koira oli todellakin matkoilla ja pelloilla sangen hauska toveri. Kun tapasi lammaslauman, lennätti se tuulena niitä ajamaan. Ei se purrut, mutta haukkui ja hohlusi. Kun joku sarvipää sattumalta joskus päin kääntyi, silloin koira löi jalkansa eteensä tueksi, otti siitä takapoukon ja haahitti käpälämäkeen isäntänsä jalkoihin, joka huvitettuna nauroi henkihieverissä. Ihmiset kun joskus sattuivat näkemään, miten tuo koira lampaita myllytti, silloin Pekka sitä aina nauraen pois sesetteli, mutta kehui kaikille, ettei se lampaille pahaa tee, huvikseen niitä hyppyyttää; pelkää ja häntä koipien välissä pakenee jos lampaat päin kääntyvät.
Vanhemmaksi tultuaan koira lakkasi vähemmälle lampaita pelottelemasta ja siitä tuli oikein rauhallinen ja siivo koira, jolla ei ollut muuta virkaa kuin "leipiä uuniin haukkua," kuten sanottiin.
Pekalla oli naapurina Paavo-niminen isäntä. Tämä tottui vähitellen Pekan koiraa suvaitsemaan ja lopuksi tuli hänkin sille mielelle, että heilläkin joutaisi olla koira, "sellainen uunikoira, jota puhutellaan kartanokoiraksi." Hän antoi pojille hankkimaluvan ja nämät nostivat heti koko pitäjään jalkeille kuulustellen mistä saisi "siivon koiranpenikan." Kevätpuoleen se saatiin. Ja kun lampaat laskettiin taas laitumelle, kykeni Paavon koira jo laukkaamaan ja hohluamaan niiden perässä, tietysti aivan yhtä viattomassa tarkoituksessa kuin ennen Pekan koira.
Sattuipa eräänä päivänä, että Paavon koira osui Pekan lammaslaumaan kujalla ja Pekka itse näki sen omin elävin silmin. Ja miten se lie niin sattunutkin: kun lampaat pyrähtivät lennättämään, julmistui Pekan luonto ja hän lähetti kädessään olevan kirveen tuota koiranpenikkaa kohti. Mutta sepä ei sattunutkaan penikkaan, vaan Pekan omaan lampaaseen, jolta sääri meni poikki. Nyt Pekka kahta julmemmin suuttui. Karjuen ja kiroten juoksi hän ottamaan kirvestään lopettaakseen tuon naapurin koiran. Vaan huutoa peläten lennätti se pakoon. Pekalle jäi jälelle vaan kirveensä ja puolikuollut lammas.
Miten hän siinä aprikoitsikin, niin viha rupesi kiehumaan myöskin Paavo-naapuria vastaan ja yhä selvemmältä näytti, että tämän on korvattava vahinko tuosta lampaasta. Aatami ja karvat pystyssä lähti hän naapuriin käskemään, että koira pitää tappaa ja maksaa hänelle lammas. Paavo otti hänen esityksensä vastaan maltillisesti hymyillen.
"No maksatko sinä lampaan?" kysyi Pekka. "Mitä joutavia minä sinulle omia tappamiasi lampaita maksaisin."
"Tapatko koirasi?"
"En ainakaan sinun käskylläsi." Niin he sanailivat ja riitelivät. Koirat leikkivät ja kiistailivat sillä aikaa hartaassa ystävyydessä, vähääkään välittämättä siitä että isäntäin sappi kiehui heidän tähtensä.
Ilman tappelematta miehet erosivat ja Pekka ajatteli, kun kiehuen meni kotiinsa päin, että olispa ollut nyt päässä muutama ryyppy, niin…
Seuraavana iltana ei Paavon koiranpenikkaa löytynyt mistään, ei vaikka pienet pojat miten olisivat sesettäneet, viheltäneet ja ympäri kylän kysellen kulkeneet. Ja kun Pekka kuuli tuon hälinän naapurin kartanolta, hymyili hän itsekseen ja taputteli omaa koiraansa, joka hänen ääressään häntäänsä lierutteli.
Aamulla, kun Pekka astui ulos tuvastaan, kaipasi hänkin koiraansa, joka tavallisesti aina portailla tuli aamutervehdyksille vastaan.
Koiraa etsittiin, mistään ei sitä löytynyt.