CATHERINE BRESCHKOVSKI.

CATHERINE BRESCHKOVSKI.Venäjän vallankumouksen äiti.

Oli kevättalvi 1907. Me täällä Suomessa olimme vielä suhteellisesti vapaita suurlakkomme jälkeen, mutta Venäjällä oli ohjakset jo pantu hyvin tiukalle. Silloin moni heidän vapaudentaistelijoistaan pakeni Suomen puolelle, saadakseen olla rauhassa ja tehdä työtä yhä edelleen. Mutta venäläiset viranomaiset saivat sen hyvinkin pian tietää ja rupesivat pitämään heitä ankarasti silmällä sekä ottamaan selkoa heidän olinpaikoistaan. Etusijassa epäiltiin meillä aina niitä perheitä ja ihmisiä, jotka olivat tunnetut radikaaleiksi ja venäläisen pakkovallan vastustajiksi. Vähitellen oli hyvin vaikea sijoittaa näitä ahdistettuja, sillä useimmissa kodeissa oltiin pelonalaisia. Kun siskoni kuuli tästä, tarjoutui hän antamaan turvapaikan jollekin pakolaiselle, ja niin »vallankumouksen äiti» joutui meille ja oli sitten useampia viikkoja. Olin ollut esitelmämatkoilla kun tämä tapahtui ja palatessani kuiskailtiin minulle, että meillä asui eräs vanha rouva, jonka venäläinen hallitus ennen muita olisi tahtonut saada käsiinsä.

Catherine Breschkovski.Catherine Breschkovski.

Catherine Breschkovski.

Catherine Breschkovskioli silloin siinä 60–70 välillä, harmaatukkainen ja monet kovat kokenut, mutta piirteet ja koko olento olivat vielä erittäin voimakkaat. Hän oli mitä yksinkertaisimmassa puvussa – suora villahame ja suora röijy – jonkalaista kaikkein vaatimattomimmat emännät maalla käyttävät. Mutta liikkeet olivat erittäin sulavat, ryhti aivan ruhtinaallinen.

Hän puhui auttavasti saksaa ja sujuvata, kaunista ranskaa. Se oli ollut hänen puhekielensä lapsuudesta alkaen, kuten kaikkien venäläisten ylimyshenkilöiden siihen aikaan. Sillä Catherine Breschkovski oli kotoisin, kuten niin moni muukin noista Venäjän vapaudentaistelijoista, kaikkein ylhäisimmistä piireistä. Hänen vanhemmillaan oli ollut suuri maakartano, johon tietysti kuului sadoittain maaorjia, mutta jo silloin oli erilaisuus oloissa ja näiden ihmisten riippuva asema pikku Catherinea hirveästi loukannut; ja tuo raamatun käsky, että kellä on kaksi hametta, antakoon pois toisen, oli tehnyt sellaisen vaikutuksen häneen, että hän aina, äitinsä kauhuksi, tahtoi sen toteuttaa.

Hän meni nuorena naimisiin ja olisi voinut jäädä kotiinsa ja sen rauhaisan katon alla nauttia onnestaan, kuten moni muukin, mutta sen sijaan hän koko ajan suunnitteli kansansa kohottamista, perusti kouluja, kirjastoja y. m. Pian hän kuitenkin huomasi, että se ei riittänyt. Kansalle täytyi myöskin puhua orjan kahleiden päältään heittämisestä ja Venäjän itsevallan taittamisesta. Tosin teki hän sen hyvin rauhallisesti ja vähitellen, mutta kuitenkin siinä tarkoituksessa, että saisi kansansa herätetyksi ja ajattelemaan. Vaan sitäpä juuri pidettiin niin vaarallisena ja niinpä Catherine Breschkovski monen muun vapauden ystävän kera vangittiin v. 1874 ja pantiin Pietari Paavalin linnoitukseen, jossa hän oli pakoitettu kitumaan neljä vuotta tuomiotansa odotellen. Se tuli vihdoinkin ja määräsi hänet viideksi vuodeksi pakkotyöhön.

Catherine Breschkovski nuorena.Catherine Breschkovski nuorena.

Catherine Breschkovski nuorena.

Ennenkuin hänet vietiin rangaistuspaikalleen, allekirjoitti hän ynnä etevimmät niistä 193:sta, jotka samaan aikaan tuomittiin, erään manifestin, jota voipi pitää heidän valtiollisena testamenttinaan ja joka suuresti on vaikuttanut myöhempään vapausliikkeeseen. Siinä he m. m. sanoivat: ”Me tulemme aina olemaan nykyisen, isänmaatamme häpäisevän hallitusjärjestelmän vihollisia, järjestelmän, joka perustuu hirveään, työtätekevän väestön puristukseen joutilaan, irstailevan loisolijaluokan hyväksi ja joka valtiollisessa suhteessa jättää kansalaisten työn, hyvinvoinnin, vapauden, hengen ja kunnian virkamiesten mielivaltaisille ja edesvastuuttomille oikuille... Me kehoitamme vapauteen jääneitä toveriamme samalla tarmolla ja kahdenkertaisella rohkeudella astumaan sitä pyhitettyä päämäärää kohti, jonka edestä me jo olemme kestäneet joka lajia kidutusta ja jonka hyväksi me pidämme itsemme onnellisena taistelemaan ja kärsimään viimeiseen hengenvetoomme asti.”

Oltuaan kaksi vuotta pakkotyössä Karassa, vietiin rva Breschkovski kaikkein itäisimpään Siperiaan, Borgusin nimiseen seutuun. Siellä hän toverinsa Nikolai Tiutschevin kera pani toimeen ensimäisen pakoretkensä. Hirveiden kärsimysten jälkeen soisissa metsissä, joissa heidän oli kuljeksiminen ja piiloitteleminen viikkomääriä, joutuivat he kiinni siksi, että eräs alkuasukas, joka oli lupautunut opastamaan heitä, menikin heidät ilmiantamaan. Catherine Breschkovski, joka jo ensimäisessä oikeudenkäynnissä oli menettänyt aatelisarvonsa ja julistettu talonpoikaisvaimoksi, tuomittiin nyt hallinnollista tietä karkoitettavaksi sekä päälle päätteeksi piiskattavaksi. Mutta kun hänen toverinsa selittivät, että jos vain viranomaiset koettaisivatkin käydä häneen käsiksi kiinni, niin he tulisivat sen verisesti kostamaan, vaihdettiin nuo 25 piiskanlyöntiä yhtä monen kuukauden pakkotyöhön. Suoritettuaan tämän kolmatta vuotta kestävän pakkotyökautensa, pidettiin häntä vieläkin Siperiassa eri paikoissa, kuten Irkutskissa, Tomskissa ja Tobolskissa.

Vihdoin hän v. 1897 pääsi karkaamaan ja palasi Venäjälle, missä hän heti jatkoi entiseen tapaansa. Valenimillä ja valepuvuissa hän taaskin rupesi toimimaan talonpoikien kesken ja havaitsi ilokseen, että maaperä nyt jo oli paljoa vastaanottavampi kuin parikymmentä vuotta sitten, jolloin hän viimeiseksi oli heidän keskuudessaan liikkunut. Silloin oli esim. kirjallisuuden levittäminen ollut jotenkin turha, kun ei kuitenkaan kukaan osannut sitä lukea, nyttemmin oli jo lukijoita joka kylässä.

Catherine Breschkovskin toimeliaisuus vuodesta 1897 vuoteen 1907, jolloin hänet taaskin vangittiin, on mitä monipuolisin ja laajin. Hänen vaikutuksestaan syntyi erilaisia, salaisia organisatsioneja ja seuroja, hän matkusteli paikasta toiseen, oli ehtimiseen joutua viranomaisten kätyrien käsiin, mutta talonpojat ymmärsivät aivan ihmeellisesti suojella häntä.

Kun Plehve v. 1902 suurien agraarilevottomuuksien jälkeen oli päättänyt panna kaikki voimat liikkeelle saadakseen Catherine Breschkovskin käsiinsä, matkusti hän, johtaakseen poliisin harhaan, ulkomaille ja toimi kaikkialla suuren aatteensa hyväksi. Yksin Amerikassakin hän kävi ja piti siellä venäläisen vallankumouksen hyväksi esitelmiä, jotka otettiin suurella mielihyvällä vastaan.

Omituinen sattuma oli, että kun amerikatar, professoriEffie Danforth Mc Afeemuutamia vuosia sitten kävi Helsingissä luonani, kertoi hän, puhuessamme venäläisistä, että hän tunsi oikeastaan vain yhden venakon, Catherine Breschkovskin, joka oli asunut hänen kodissaan Amerikassa oleskellessaan.

– Ja meillä hän myöskin on asunut, huudahdin minä ja sitten me yhdessä johdimme mieleemme piirteitä hänen luonteestaan.

Häntä esim. kiusasi sanomattomasti ajatus, että toisella oli yltäkyllin, silloin kun toinen kärsi puutetta. Meillä ollessaankin hän ei mitenkään tahtonut syödä muuta kuin jauhopuuroa ja veteen keitettyä kaurapuuroa, ”kun niin monet hänen maalaisistaan juuri siihen aikaan näkivät nälkää”. Yleensä hän oli niin kerrassaan väliäpitämätön kaiken maallisen ”hyvän” suhteen, etten ole siinä suhteessa nähnyt hänen vertaistaan. Hän ei omistanut mitään, eikä hän tahtonutkaan mitään, ei ollut sellaista esinettä tai tavaraa, jota hän olisi halunnut tai toivonut. Ei hänellä koskaan ollut rahoja, ja jos niitä hänelle antoi, lahjoitti hän ne heti puutteessa oleville.

Toisaalta oli kyllä niin, että ne ihmiset, jotka ymmärsivät hänen työnsä suuruuden ja epäitsekkyyden, aina olivat valmiit häntä tukemaan. Hänelle annettiin ilmaiset asunnot, kun hänen vaatteensa menivät repaleiksi, hankittiin uusia, kun hänen piti matkustaa, ostettiin hänelle rautatieliput j. n. e. Hänellä oli ystäviä ja ihailijoita ympäri maailmaa, Venäjältä alkaen Amerikaan asti.

Rva B. olisi voinut käyttää hyväkseen tätä ihmisten vieraanvaraisuutta ja anteliaisuutta aivan loppumattomiin, mutta hän oli päinvastoin niin arka, ettei ottanut vastaan kuin kaikkein välttämättömimpiä tarve-esineitä. Kun hän kuuli, että joku hänelle annettu vaatekappale esim. oli maksanut paljon, niin ei mikään voima maailmassa saanut häntä sitä vastaanottamaan. Siksi ystävät pian keksivätkin sen, että salasivat kaikki hinnat, kun hankkivat hänelle lämpimiä talvivaatteita y. m.

Enimmäkseen hän aina kirjoitti meillä ollessaan, ja sillä välillä hänen luonaan kävi venäläisiä aatetoveria: kaikenlaisia nuoria miehiä ja naisia. Väliin niitä juoksi liiaksikin, niin että vanhus hiukan väsyi. Kuulin hänen joskus sanovan, että se tai se oli ”niin lapsellinen ja naiivi”. Samaa vikaa oli muuten juuri hänessä itsessäkin meidän silmillä katsottuna. Niin pian kun tuli kysymys Venäjän kansasta ja sen vapautumisesta, ei hän empinyt eikä epäillyt. Siihen hän luotti kuin evankeliumiin. Kun se vain sai tsaarivallan poistettua, niin se kyllä osasi asiansa järjestää. Kansan tahto oli hänestä pyhä, erittäinkin Venäjän kansan, sillä se oli rajattoman hyvä ja taipuisa.

Juuri samalla tavalla olin kuullut kaikkien noiden Sveitsin yliopistoissa opiskelevien venäläisten puhuvan ja pitänyt sitä aina niin mahdottoman lapsellisena sekä huomauttanutkin siitä. Niin tein nytkin, mutta ei mikään maailmassa voinut järkyttää rva B:n vakaumusta. Juuri se suuri usko pitikin häntä yllä ja antoi hänelle yhtämittaa uusia työvoimia.

Kumma kyllä ei kukaan – Catherine Breschkovskin lähempää tuttavapiiriä lukuunottamatta – saanut selkoa siitä että hän asui meillä. Koko talonväki osasi pitää sen aivan salassa. Muistan miten meidän talousapulaisemmekin vastasi äreästi eräälle, joka kysyi telefoonissa ”sitä vanhaa rouvaa”: ”Ei täällä mitään vanhoja rouvia asu”. Rva B. kävi kyllä joskus ulkona, mutta silloin hänellä aina oli musta, tiheä harso kasvoillaan ja kun meillä joskus oli vieraita, esitettiin hänet nimellä rva Braun Brüsselistä.

Hänen täkäläiset ystävänsä kehoittivat häntä lämpimästi jäämään tänne, tai vieläkin paremmin matkustamaan Englantiin ja asettumaan sinne rikkaan elämänsä muistelmia kirjoittamaan, mutta se oli kaikki suotta. Hän tahtoi jälleen palata maahansa vaikuttaakseen siellä ja lähti talonpoikaisnaisen asussa täältä, mutta tunnettiin, otettiin kiinni ja suljettiin taaskin Pietari Paavalin linnoitukseen, jossa sai istua kolme vuotta kuin elävältä haudattuna.

Kun hänen asiansa vihdoinkin otettiin esille, pelkäsi jo moni hänen ystävistään, että kuolemanrangaistus tulisi hänen osakseen. Siitä hän tosin säästyi, mutta lähetettiin jälleen pakkotyöhön Siperiaan, jossa hän oli yhtämittaa, kunnes vallankumous, se vallankumous, josta hän niin suurella varmuudella aina puhui ja johon hän niin horjumattomasti uskoi, tuli ja katkasi hänen kahleensa.

Siperiassa ollessaan kirjoitti hän eräälle täkäläiselle ystävälleen ja kertoi hiukan elämästään siellä.

”Kaksi kuukautta olen jo ollut täällä ja sinä aikana usein ajatellut teitä, rakas ystävä, teidän ympäristöänne ja koko teidän kaunista isänmaatanne, joka on niin vieraanvarainen ja sivistynyt. Ei voi kuvitella suurempaa vastakohtaa kuin teidän Suomenne ja ne melkein autiot seudut, joissa nykyään elelen.

”Oleskeluni Pietari Paavalin linnoituksessa heikensi terveyteni tuntuvasti ja minä olin jo sangen sairas, mutta nyt kun taas saan hengittää raitista ilmaa ja hiukan liikkua, olen jo paljon parempi. Nykyään minua eniten vaivaa poliisin alituinen, minuun kohdistuva valvonta ja vakoileminen, jota jatkuu yöt ja päivät. Aina nuo hirveät olennot ympäröivät pientä asuntoani, eivätkä häikäile painaa naamojaan ikkunoitani vasten, oli sitten mikä aika vuorokautta tahansa, selittäen, että heidät on määrätty joka kahden tunnin päästä ottamaan selkoa olenko vielä paikallani.”

Catherine Breschkovskin mökki Siperiassa.Catherine Breschkovskin mökki Siperiassa.

Catherine Breschkovskin mökki Siperiassa.

Alkuosa kirjettä on päivätty lokakuun 5 p. Kun hän taaskin tarttuu kynään on marraskuun 9 p. ja silloin hän kirjoittaa:

”Tänään on oikein pureva pakkanen. Musteeni on jäätynyt ja jalkani ovat miltei jähmettyneet ja liikkumattomat, mutta kun minä tästä teen tulen pieneen uuniini, käy kaikki taas varsin hyvin. Talvi ei vielä toistaiseksi ole ollut kylmä tänä vuonna, meillä kun on ollut vain 33° pakkasta, joka ei merkitse mitään tässä maassa. Mutta tämä onkin vain alkua, sillä seuraavina kuukausina odotetaan täällä 45, 50, ja 55°, toisin sanoen sellaista pakkasta, etten minä ollenkaan silloin voi astua ulos majastani. Kyllä minä olisin voinut saada paremmankin asunnon, mutta kun poliisi häiritsee kaikkia talon asukkaita tullessaan minua alituisesti katsomaan, oli minusta parempi asua aivan erikseen olevassa mökissä, niin että vakoojat muita häiritsemättä voivat liikkua sen ympärillä mielin määrin, pitäessään minua silmällä. Silloin minä yksin vain kärsin.

”Minun vieraani, joita ei ole paljon, mutta jotka käyvät sen useimmin (he tahtovat auttaa minua taloustoimissa) ovat juuri saman valvonnan alaisia, ja jokaiselta kysytään tarkkaan mistä hän tulee, ken hän on, mitä hän tekee j. n. e. Se on eräänlaisessa vankilassa elämistä ja tähän tulee vielä lisää, että koko Kyrenski on saarella, jota mahtava Lena-joki ja kaunis Kyrenga ympäröivät, sekä niin pieni, että vain muutamat ahtaat kadut saavat siinä sijansa. Mitä kävelypaikkoihin tulee, ei niitä juuri täällä ole liikenemään. Täytyy mennä joen poikki ennenkuin pääsee metsään ja vuorille, mutta kun en minä, ilman viranomaisten lupaa, ole oikeutettu sitä tekemään, enkä liioin ole halukas heidän puoleensa kääntymään, olen kytketty tähän paikkaan ja kävelymahdollisuuteni hyvin rajoitetut. – Mutta en minä tahdo valittaa, sillä kohtalo on korvannut tämän puutteen siten, että se on antanut minulle hyviä, uskollisia ystäviä, jotka pitävät huolta minun hyvinvoinnistani niin pitkälle kuin sitä suinkin sallitaan.

”Mutta siitä huolimatta en minä ole rauhallinen enkä onnellinen, sillä minä näen, tai paremmin sanoen tunnen, että täällä, näillä rajattomilla autioilla, on sellainen joukko ihmisiä, jotka kärsivät ja valittavat siksi, että ovat tykkänään eroitetut sivistyneestä maailmasta ja kaikesta mahdollisuudesta ansaita leipänsä. Minä mietiskelen yhtenään miten voisin lohduttaa ja lieventää näiden nuorten ihmisten kovaa kohtaloa. Mahdotonta on riittää pitkien matkojen päähän, mutta kun olen tilaisuudessa lohduttamaan ja avustamaan, olkoonpa vaikka kuinkakin vähän, ruumiillisesti ja henkisesti nälkiintyneitä, niin se ja tekee elämäni vähemmän yksitoikkoiseksi ja tyhjäksi.

”Täällä on Venäjän kaikilta kulmilta karkoitettuja, jotka elävät hajallaan niin laajalla alueella kuin koko Ranska, mutta he eivät ole tilaisuudessa liikkumaan, eikä liioin sellaiseen tehtävään antautumaan, johon ovat itsensä kehittäneet. Ei ainoastaan tiedemiehen ole mahdoton saada täällä työtä, vaan myöskin tavallisen käsityöläisen, sillä ihmiset elävät niin kaukana toisistaan. Ainoa, joka silloin jääpi hengen pitimeksi, on metsästys ja kalastus, kaksi elinkeinoa, joita voi harjoittaa muutamina kesäkuukausina; loppu osan vuotta vallitsee niin ankara pakkanen, etteivät alkuasukkaatkaan mielellään jätä mökkejään.

Catherine Breschkovski vanhana.Catherine Breschkovski vanhana.

Catherine Breschkovski vanhana.

”Tänään me saimme tänne uutisen kreivi Tolstoin kuolemasta. Siinä ihanteellinen sielu, joka meiltä nyt on otettu. Onneksi hän on jättänyt niin rikkaan henkisen perinnön, että siitä riittää hänen jälkeen tulevaisilleen pitkiksi ajoiksi. Arvattavasti kaikki maailman sanomalehdet nyt puhuvat hänestä. – – – – – – – – –

”Hirveä pakkanen on tehnyt minut hiukan hermostuneeksi, mutta tahdon kuitenkin lähettää tämän kirjeen, jotta tietäisitte, että elän ja että sydämeni on sama kuin ennen. Ei vuodet eikä etäisyys voi minua muuttaa, minun ystävyyteni ja tunteeni elävät ja kuolevat minun kanssani.

– – – – – – – – – – – – – –

”Olkaa rauhallinen minun suhteeni, olen niin tottunut vihollisteni vainoon, ettei mikään minua enää hämmästytä, eikä tuota minulle surua. Ainoa, jota pelkään, on olla vasten tahtoani syynä muiden onnettomuuksiin.”

– – – – – – – – – – – – – –

Kesällä v. 1917, jolloin hän jo oli päässyt takaisin Pietariin, oli eräs suomalainen tavannut hänet siellä ja toi meille häneltä terveisiä. Silloin hän vielä oli ollut reipas ja toivorikas. Mutta millainen mahtanee hänen mielialansa olla viime aikaisten kokemuksien jälkeen?

Syksyllä 1918 levisi jo sellainen tieto, että hän oli kuollut, mutta se oli, kuten monet muutkin lehdissä kiertelevät uutiset, ennenaikainen, sillä v. 1919 hän jo ilmestyi Amerikassa. Kautta Siperian hän oli päässyt sinne pakenemaan ja aivan ylivoimaisia ponnistuksia sekin yritys oli kysynyt. Mutta ihmeellisesti hän taaskin siitä oli suoriutunut ja otettiin perille päästyään innostuksella vastaan. M. m. olivat sikäläiset vallankumoukselliset ainekset, ennenkaikkea ne, jotka luulevat bolschevismiä ja kommunismia jonkunlaiseksi onnen taikasauvaksi, valmistaneet tervetuliaisjuhlat hänen kunniakseen. Mutta Catherine Breschkovski vastasi hänelle pidettyyn tervehdyspuheeseen peittelemättä, että »bolschevismi on maailman suurin rikos» joka ei tietenkään miellyttänyt Amerikan salonkibolscheviikejä.

Amerikasta oli rva B. antautunut Konstantinopolin kautta Odessaan ja kukapa tietää missä yhteydessä hänestä ensi kerralla saa kuulla, sillä hänen innostuksensa näkyy antavan hänelle loppumattomia voimia.

KUULUISUUKSIEN KESKEN.

Vuotta ennen maailman sotaa olin venäläisen ystäväni Zenaida Maslovskin kera Aleksanteri III:n taidemuseossa Pietarissa ja nautin sanomattomasti siitä henkevästä tavasta, jolla hän esitti Venäjän nuorta taidetta.

Yhtäkkiä hän sanoi: »Mutta meidän täytyy tästä mennäRjepininluo. Huomenna on keskiviikko ja silloin hänellä on vastaanotto. Otan nyt vain ensin selkoa siitä, ovatko he kotona, sillä näin keväisin he usein lähtevät ulkomaille. Ikävä olisi nimittäin mennä turhaan, Rjepin kun ei asukaan Pietarissa, vaan Suomen puolella, Kuokkalan asemalla.”

”Kauanko kestää matka sinne”, kysäsin hiukan arkaillen, sillä minusta olivat jo matkat itse kaupungissa jotensakin aikaa ja voimia kuluttavat.

”Noin pari tuntia.”

Olihan siinä, mutta ei sitä auttanut ottaa lukuun, kun tarjoutui tilaisuus nähdä Venäjän kuuluisin taidemaalari ja hänen kotinsa.

”Sitä paitsi on rouvaNordmannhyvin huomattava henkilö”, lisäsi Zenaida Maslovski.

”Kuka hän sitten on?”

Ilja Rjepin.Ilja Rjepin.

Ilja Rjepin.

”Hän on kirjailija ja Rjepinin hyvä ystävä. Asuu hänen kodissaan ja pitää huolta hänen taloudestaan. Hänellä on paljon uudistuspyrintöjä ja erittäinkin on palvelijakysymys ja yksinkertaisempiin elintapoihin pääseminen hänen pääharrastuksiaan, joiden eteen hän ahkerasti tekee propagandaa. Eikä hän ainoastaan puhu näistä asioista, vaan hän toteuttaa ne elämässäänkin. Oikeastaan pidän, että Rjepinin talossa on päästy tässä suhteessa paljoa pitemmälle kuin Tolstoin luona, jossa elämä ja teoriat eivät aina peittäneet toisiaan. Saattepa nähdä, että rva Nordmannin tuttavuus tulee tuottamaan teille paljon iloa.”

”Entä Rjepin itse?”

”No hän on jo vanha, eikä haastele varsin paljon, sanoo vain tuon tuostakin, kun rva Nordmann esittää jotakin: ”Kuunnelkaa tarkkaan, hän puhuu viisaasti”.

Määrätyllä hetkellä olimme sitten suomalaisella rautatienasemalla, ostimme piletit Kuokkalaan ja istuuduimme junaan. Samassa astui pari muutakin henkilöä sisään. He tulivat heti erinomaisen ystävällisesti tervehtimään rouva Maslovskia ja sanoivat myöskin olevansa matkalla Rjepinin luo.

”Te ette voi aavistaa kuinka intressanttia ihmisiä nuo molemmat ovat”, kuiskasi rouva M. minulle.

Sen olin jo ehtinyt panna merkille, että toinen heistä, joka edusti vahvempaa sukupuolta, oli niin henkevän ja herttaisen näköinen, että vain Venäjällä ja joskus Englannissa tapaa sellaisia miestyyppejä. Minun keskusteluni hänen kanssaan supistui tosin jotenkin vähään, sillä hän sanoi olevansa tottumaton puhumaan Europan kulttuurikieliä, mutta sen paremmin olin tilaisuudessa tarkastamaan sitä pohjatonta hyvyyden ilmettä, joka kuvastui hänen kasvoillaan. Hänen toverinsa sitävastoin, joka kuului heikompaan sukupuoleen, oli hyvinkin kieliä taitava ja keskusteli vilkkaasti ja innokkaasti rva M:n ja minun kanssani.

Kuokkalan asemalla oli pitkä rivi ajureita, sillä he tiesivät, että ”nyt ne vieraat Rjepinin luo tulevat”, ja hyvin tuntui mukavalta, kun taas kerran osasi puhuakin ajurien kanssa, sopia heidän kanssaan sekä hinnasta että noutamisajasta.

Ajellessamme kertoi rva M. minulle sitten junassa tapaamamme parin historian. Mies, jonka nimi oli Morosov, oli kerran ollut mukana eräässä valtiollisessa pommijutussa, joka oli niin vakavaa laatua, että kaikki muut osanottajat hirtettiin, mutta hänet säästettiin nuoruutensa takia, sillä hän oli silloin vasta oppilas polyteknikossa. Sen sijaan hänet tuomittiin 40-vuotiseen vankeuteen, joka sittemmin hiukan lyhennettiin, mutta kuitenkin voi sanoa, että hän nuorukaisesta oli astunut miehuuden keski-ikään, ennenkuin hän jokunen vuosi takaperin pääsi vankilasta, ollen jo silloin yli 50-vuotias. Tätä vankila-aikaansa hän ei ainoastaan kestänyt hyvin, vaan vieläpä käytti sitä tieteellisen teoksen luomiseenkin, johon Uusi Testamentti, varsinkin Johanneksen ilmestyskirja – ainoa teos, joka hänelle ensi vuosina annettiin luettavaksi – oli antanut aihetta.

Hänen vankilasta päästessään oli juuri lokakuun vallankumoukselliset päivät. Hän liittyi heti mielenosoituskulkueeseen ja joutui poliisin käsiin sen nuoren naisen kera, joka nyt oli hänen vaimonsa. Tämä oli kenraalin tytär, etevä pianisti ja hienosti sivistynyt.

Näitä asioita keskustellessamme olimme jo tulleet Rjepinin huvilalle, joka tuntui hyvin monimutkaiselta ja omituiselta, siinä kun oli sekä lasipeitteiset verannat että avoimet kuistit, kaksikerroksinen keskus ja matalammat sivut, puuleikkaukset ja koristeet. Heti eteisen ovella seisoi venäjän ja englannin kielellä: ”Ole hyvä, äläkä tupakoi”, joka määräys minua erityisesti ilahutti, sillä jos kaikki senkin päivän vieraat, kaikki ne nuoret maalarit, taidearvostelijat ja muut olisivat ruvenneet siellä polttamaan, niin oleskelu huvilan suhteellisen pienissä huoneissa olisi käynyt, minulle kumminkin, aivan sietämättömäksi.

Rjepinin huvila Kuokkalassa.Rjepinin huvila Kuokkalassa.

Rjepinin huvila Kuokkalassa.

Ensimäiseksi tuli vastaamme talon emäntä, Natalie Nordmann. Hän oli ihmeen luonnollinen ja herttainen, kertoi olevansa puoleksi suomalainen, syntyisin Haminasta ja samaa sukua kuin meikäläiset Nordmannit. Kun tiedustelin, osasiko hän meidän kieliämme, sanoi hän hyvin pehmoisesti ja sievästi: ”Jag kan tala en smula svenska” (minä osaan puhua hiukan ruotsia). Venäläinen äiti, venäläinen kasvatus ja oleskelu Venäjällä, missä hänen isänsä oli amiraali, ei ollut edistänyt meikäläisten kielien oppimista, mutta lämmin Suomen ystävä hän kaikessa oli. Oli hiljattain esiintynyt eräässä juhlassakin suomalaisessa kansallispuvussa, jonka paki parhaastaan hankki itselleen Haminasta.

Hänen puheensa oli niin korutonta ja ystävällistä, että tuntui heti siltä kuin olisimme tunteneet toisemme jo monta vuotta, ja kun sitten palvelija tuli sisään, ja rva N. esitti hänet, huomauttaen että palvelijat heidän talossaan olivat ystäviä, joille annettiin kättä, niin käsitin taas uudelleen miten kodin henki kuitenkin kokonaan riippuu naisesta. Näin olisi kai Tolstoikin tahtonut järjestää kotinsa, mutta ei voinut, kun vaimo pani vastaan.

Palvelijoita tässä kodissa ei liioin käytetty minkäänmoiseen vieraiden ”passaamiseen”, vaan kukin sai auttaa itseään.

Eteistä läheisessä huoneessa, jossa oli tummanpunaiseksi maalatut huonekalut ja paljon intressanttia muistoesineitä ja koristekaluja, muun muassa kuuluisien henkilöiden muotokuvista muodostettu friisi lähellä katonrajaa, oli nurkassa kiehuva teekeittiö kuppineen, ja keskellä lattiaa olevalla pitkällä pöydällä leivoksia, kakkuja, makeisia ja hunajaa.

Natalie Nordmann.Natalie Nordmann.

Natalie Nordmann.

Kaikki vieraat tunsivat talon tavat, menivät kukin itselleen teetä ottamaan ja istuutuivat pöydän ääreen, jonka molempiin päihin haltijaväki asettui. Tuskin tarvitsee huomauttaa, että keskustelu alusta pitäen oli vilkasta, sillä onhan tuo suuri puhetulva oikein aito venäläinen ominaisuus. Rjepin itse ei aluksi ottanut siihen paljonkaan osaa, mutta sitten joku mainitsi naisten äänioikeuden ja toinen jotakin suffragettien moitittavasta esiintymisestä. Ja nyt se alkoi. Nuorukaisen hehkulla ja innostuksella heittäytyi tämä Venäjän suuri poika taisteluun suffragettien puolesta. Hän piti kerrassaan tulisen puolustusesitelmän ja selitti, ettei hän ymmärtänyt, kuinka miehet kehtasivat heitä moittia, he kun itse olivat panneet toimeen kaikki veriset vallankumoukset, sodat ja julmuudet maailman alusta asti. Ja siinä hän esitti kuulijoilleen kappaleen Ranskan vallankumoushistoriaa niin vilkkaasti ja elävästi, että hänen kaunis, aallokas tukkansa heilahteli, kasvot säihkyivät ja kädet tekivät suuria liikkeitä. Se nuori taidearvostelija, joka oli aloittanut hyökkäyksen, koetti puolustaa kantaansa, mutta Rjepinin hehkun rinnalla ei hänen sanoillaan ollut mitään voimaa.

”Rjepin on aina, hamasta nuoruudestaan ollut suuri vapauden ihailija ja vapausliikkeiden innokas puoltaja”, kuiskasi vierustoverini. ”Hänen viimeinen suuri taulunsa kuvaa sitä hetkeä, jolloin lokakuun manifesti luetaan torilla ja innostunut kansa huutaen, hurraten ja lakkejaan heiluttaen kuuntelee tätä vapauden sanomaa. Saattepa sitten nähdä sen Rjepinin ateljeessa.”

Ja sinne me teenjuonnin jälkeen kaikki menimmekin. Se oli yläkerroksessa, kattovalolla varustettu ja täynnä tauluja, harjoitelmia, veistokuvia, kuvakudoksia, esirippuja, koriste-esineitä, siellä oli sanalla sanoen niin paljon, että olisi kestänyt tuntikausia tutkia sitä perusteellisesti.

Tuolit asetettiin puoliympyrään, seurue istumaan ja nyt eräs vieraista, nuori venäläinen talonpoika, rupesi näyttämään mukana tuotuja taulujaan Rjepinille. Niitä oli vähintäin parikymmentä kappaletta, kaikki noin metrin pituisia, 75 cm. korkuisia, ja jokaiseen hänen oman kylänsä asukkaat ja tapahtumat olivat antaneet aihetta. Lapset ja aikuiset, joulunvietot ja markkinat, sienienpoiminnat ja ajoretket, kaikki siellä oli ja sitä paitsi muutamat kansansadut kuvitettuina. Kun ottaa huomioon, ettei nuori mies milloinkaan ollut saanut opastusta maalaustaiteessa, eikä nähnyt muuta kuin omat kotinurkkansa, täytyy sanoa, että tässä oli edustettuna sekä kyläkulttuuri että kansanhenki. Kuvattujen kasvot osoittivat samaa hartautta ja yksinkertaisuutta, jota näkee keskiajan kirkkomaalauksissa, ja nuo räikeät ilonilmaukset taas, esim. tanssiaisissa, lähenivät jo paljon vanhojen hollantilaisten kermessoja. Nuori mies oli kovin kiihoittunut näitä henkensä luomia näytellessään, punaiset täplät paloivat hänen poskillaan ja hänen liikkeensä olivat hermostuneet.

Vielä hänellä oli mukanaan kokoelma savesta muovattuja ja maalattuja nukkejakin, osaksi hänen mielikuvituksensa luomissa verhoissa, osaksi kansallispuvuissa.

Rjepin oli nähtävästi hyvin huvitettu kaikesta tästä.

Hän nousi usein ylös niitä esitettäessä, rupesi siirtelemään uuninreunalla olevia koriste-esineitä pois ja asetti nämä savikuvat omakätisesti sinne riviin seisomaan.

Joku huomautti, että ne olisi pitänyt lähettää Pietarin Käsiteollisuusnäyttelyyn, siellä olisivat varmaan menneet kaupaksikin.

Mutta nuori mies selitti, ettei hän tahtonut ainoastakaan luopua, ei savikuvistaan eikä tauluistaan, nehän olivat osa hänestä itsestään, hänen omia lapsiaan, kuinka hän voisi ne myydä.

Kello oli jo joutunut ja päivällishetki läheni. Mutta sitä ennen ehdotettiin kävelyretkeä puutarhaan, joka kesäiseen aikaan mahtaa olla tavattoman herttainen lammikkoineen, kanavineen ja huvihuoneineen. Nyt olivat puut vielä jotenkin alastomat ja ilma sitäpaitsi kolkko.

Kiertäessämme huvilaa näimme eräässä ulkonevassa, monella ikkunalla varustetussa osassa rouva Nordmannin ja Rjepinin rintakuvat. Edellinen varsinkin oli erinomaisen kaunis ja elävä, terracotta väriseksi maalattu ja niin asetettu, että sen näki joka puolelta.

”Kukahan sen on tehnyt?”

”Rjepin itse”, vastattiin, ”hän on nimittäin myöskin taitava kuvanveistäjä.”

”Olemme määränneet, että tämä huvila kuolemamme jälkeen on oleva museo ja antaneet sille nimeksiPenaattien talo, ja nämä penaatit olemme me, sen entiset asukkaat.”

Näin puhui rva Nordmann näyttäessään minulle omaa huonettaan ja teoksiaan. Niitä oli monta ja muun muassa eräs, jossa hän kuvaa rikkaan, monivaiheisen elämänsä tapahtumia – hän oli esim. nuorena tyttönä karannut kodistaan Amerikaan – ja jonka Rjepin oli kuvittanut.

”Mutta nyt on jo aika siirtyä ruokasaliin”, huomautti hän, ”sitä ennen valitsemme vain presidentin ja hänen täytyy pitää ensimäinen puhe pöydässä, niin vaatii tapa Penaattien talossa.”

Paperiliput otettiin esille ja kaikki kirjoittamaan jonkun läsnäolevan nimen, jonka jälkeen prof. Rjepin itse jakoi ne asianomaisille. Aluksi sai taidearvostelija ääniä, sitten tuli vankilassa olleen vuoro ja lopulta minäkin rupesin niitä saamaan, mutta laskettaessa oli minulla kuitenkin onneksi yksi vähemmän kuin edellisellä.

Erään soittokoneen iloisten sävelten kaikuessa astuimme ruokasaliin, joka oli suurin kaikista huoneista. Sen peräseinällä oli Rjepinin maalaamia komeita muotokuvia, – arvatenkin talon läheisimpien ystävien, koska siellä oli pari kuvaa rva Nordmannistakin; eräässä kolkassa oli flygeli-piano ja sen yläpuolella seinällä oli niin paljon laakeriseppeleitä leveine nauhoineen ja kirjoituksineen, että siitä olisi tullut monet kantamukset, ja lattialla seisoi suuri, pyöreä, katettu pöytä.

Osa Rjepinin ruokasalia, jossa näkee hänen maalauksiaan ja suuren pyöreän pöydän pyörivine keskuksineen.Osa Rjepinin ruokasalia, jossa näkee hänen maalauksiaanja suuren pyöreän pöydän pyörivine keskuksineen.

Osa Rjepinin ruokasalia, jossa näkee hänen maalauksiaanja suuren pyöreän pöydän pyörivine keskuksineen.

Kukin valitsi itse paikkansa ja pöytätoverinsa, talon palvelijat asettuivat istumaan kuten kaikki muutkin, ja nyt olin varsin utelias näkemään, kuinka tarjoileminen pöydässä oli järjestetty. Se oli ratkaistu varsin käytännöllisesti. Suuren pyöreän pöydän keskusta oli irtonainen ja kiertävä aivan kuin automaatin voileipäpyörylät. Ja kuten näissä on metallinuput, joihin voi käydä kiinni niitä pyörittäessä, oli tässäkin aina vähän matkan päässä metallihaka, jonka avulla sai sen suuren pyöreän pöydänlevyn liikkeeseen. Ruoka oli yksinomaan kasviksista valmistettua ja enimmäkseen keittämätöntä. Oli kurkkuja, sieniä, hienoksi leikattuja kaalinkupuja ja kaikenmoisia vihannessekoituksia, sekä paljon hedelmiä, kuten apelsiineja, omenoita, banaaneja, luumuja, pähkinöitä, ananasta j. n. e. Ja lopuksi mustaa kahvia.

Saattaapa olla, että oli vielä muitakin herkkuja, mutta itse ruoka oli toki sellainen sivuseikka, ettei sitä juuri ehtinyt ajatella. Keskustelu ja puheet, hyvä tuuli ja hilpeä mieliala oli näiden harvinaisten päivällisten pääviehätys.

Presidentin täytyi sopimuksen mukaan pitää ensimäinen puhe, jonka hän omisti minulle, tai paremmin sanoen niille aatteille, joita hän luuli tietävänsä minun harrastavan. Sitten seurasi Rjepinin lennokas puhe Suomelle, joka päättyi siihen, että hän toivoi vapauden päivän pian koittavan sekä meille että heille. – Alexander Herzen mainitsee itsestään jossain hiukan pilkallisesti, että hän oli 40-vuotias nuorukainen, mutta Rjepinistä voi täydellä syyllä sanoa, että hän oli 70-vuotias nuorukainen, sillä sellaista tulta tapaa tavallisesti vain aivan nuorissa. Puhe herätti tavatonta innostusta. Käsiä taputettiin, maljoja juotiin, hyvä-huutoja kajahutettiin.

”Nyt on Teidän vuoronne vastata”, selitti vierustoverini. Sen aavistin itsekin ja sain, sen tehtyäni, taas uudestaan todisteen siitä kuinka hienotunteisesti palvelijoita tässä talossa kohdeltiin, sillä heidän takiansa minun puheeni käännettiin.

Taas seurasi puheita ja vastapuheita, ja aika kului kuin siivillä. Katsoin kelloa ja näin kauhukseni, että se jo kohta oli 7, jolloin meidän kyytipoikamme piti tulla meitä noutamaan.

”Voi jääkää tänne koko illaksi”, kehoitettiin puolelta ja toiselta. ”Nyt saamme kohta kuulla kaunista soittoa, sillä onhan keskuudessamme pianisti.” Eikä kukaan pyytänyt kauniimmin kuin herttainen, nuori soittaja itse.

”Mitä teemme?” arveli rva Maslovski.

Jääminen oli houkuttelevaa, mutta siinä tapauksessa olisimme olleet Pietarissa vasta klo 12 yöllä. Ja kun ajattelin raakaa yöilmaa ja sen epäedullista vaikutusta terveyteeni, koetin pysyä lujana.

”Sitä paitsi”, sanoimme me toisillemme ihankuin lohdutukseksi, ”nyt on mieliala niin korkealla, ettei se enää voi nousta. Pitää mennä juuri sellaisena hetkenä, niin säilyy muisto tällaisesta päivästä unohtumattoman kauniina.”

Ja kauniina se tulee säilymään.

PERSONALLISIA MUISTOJA GINA KROGISTA.

On aivan ihmeellistä, miten viesti jonkun tuttavan kuolemasta heti tuo hänet ilmielävänä eteemme ja miten hän yhtenään elää ajatuksissamme sen jälkeen; hän muuttuu miltei elävämmäksi kuin eläessään, sillä me näemme hänen olentonsa eri puolet yhtaikaa ja meidän mieleemme johtuvat kaikki ne eri tilaisuudet, jolloin olimme hänen seurassaan, hänen puheensa, sanansa, yksin äänenkaikunsa. Niin ainakin on käynyt minun joka kerta, kun läheiset ystävät ja tuttavat ovat kuolleet ja niin juuri kävi silloinkin kun sain sähkösanomanGina Kroginkuolemasta keväällä 1916. Kaikki muistot heräsivät, ja minä näin hänet eri tilaisuuksissa ensi tapaamisestamme asti, joka tapahtui kesällä v. 1900 Kristianiassa.

Gina Krogin nimi oli minulle silloin jo hyvin tuttu; olimme olleet kirjevaihdossakin erään artikkelin johdosta, olin nähnyt hänen kuvansa eri aikakauskirjoissa, mutta en ollut personallisesti häntä tavannut.

Gina Krog.Gina Krog.

Gina Krog.

Mutta edellämainittuna kesänä pidettiin Kristianiassa Pohjoismainen raittiuskokous, jossa minäkin olin mukana Raittiuden Ystävien edustajana, ja eräänä päivänä kesken kokousta päätin pistäytyä katsomaan Gina Krogia. ”Sellaista ei pidä lykätä”, arvelin, ”sillä ehkäpä hän matkustaa maalle, ja niin en saa häntä nähdä.”

”Nylænden” toimistoon siis riensin ja siellä hänet tapasin työpöytänsä ääressä istumassa keskellä paperia, avattuja kirjeitä ja korehtuureja. Hän mainitsi kuulleensa tulostani Kristianiaan ja jo odottaneensa minua, ja tämän kohteliaan tervetulolauseen jälkeen oli tuttavuus piankin tehty ja me olimme ennen pitkää joutuneet vilkkaaseen keskusteluun. Mutta ennen kaikkea minä häntä katselin. Hänen ulkonainen ihmisensä oli nimittäin niin huomiota herättävä ja komea, että sen vertaista tuskin näkee. Häntä on joskus kutsuttu ”jättiläisnaiseksi”, sillä hän oli tavallisia naisia koko lailla suurempi, mutta niin sopusuhtaisesti kehittynyt ja niin ruhtinaallisen ryhdikäs, että vastustamatta tuli ajatelleeksi: ”Tuollainen sopisi vaikka valtaistuimelle.” Hänellä oli suuret, kauniit, surulliset silmät, soinnukas ääni ja erinomaisen arvokas, hillitty käytös. Oli toimistossa vaikka kuinkakin kiire ja paljon väkeä, ei hän silti osoittanut mitään kärsimättömyyttä tai hermostumista, ja olipa hän vaikka kuinka iloisessa seurassa ja itsekin vaikka kuinka hilpeällä mielellä, aina hän silti oli arvokas.

Hänessä oli samaa suuripiirteisyyttä, runollisuutta ja mahtavuutta kuin on norjalaisessa maisemassa auringossa kimaltelevine lumihuippuineen, kohisevine koskineen, metsäisine rinteineen, vihantavine laaksoineen.

Minä tiesin että Gina Krog ja Norjan naisten vapautusliike kuuluivat yhteen. Niin pian kun mainitsi toisen, johtui toinenkin heti mieleen. Ihan alusta pitäen oli Gina Krog ollut siinä mukana ja aina johtavassa asemassa. Hänen uskonsa asiaan, hänen lämpönsä sen puolesta, hänen puhujalahjansa ja hieno kynänsä, kaikki vaikuttivat, että kun organiseerattu työ alkoi, joutui hän ensimäisten riviin. Mutta minä huomasin myöskin, että hän oli paljon syvemmältä kuin useammat muut tunkeutunut naisasiatyön ytimeen ja näki sen suuren päämäärän. Hän ymmärsi, että se tähtää vielä paljon kauemmaksi kuin sukupuolten tasa-arvoisuuteen kunnassa ja valtiossa, että sen lopputarkoitus oli uuden vanhurskaamman hengen ja katsantokannan luominen, ei ainoastaan miehen ja naisen välisissä suhteissa, vaan myöskin eri kansanluokkien, eri valtioiden. Ei kukaan ymmärtänyt paremmin kuin hän pikku valtioiden uhattua, vaaranalaista tilaa ja sitä sortopolitiikkaa, jonka esineeksi ne koska tahansa voivat tulla. Hän näki kuinka vähän niiden toiveet merkitsivät, kun suuret päättivät esim. sodasta ja rauhasta. Ne eivät edes voineet toisiaan auttaa ja puoltaa, vaikka sydämestään paheksivat suurien harjoittamaa sortoa. Kuin kuivuneet lehdet niiden sanat vain karisivat maahan suurten neuvospöydän ääressä.

Siksi että olosuhteet meillä siihen aikaan olivat synkkää synkemmät, palasimme me keskusteluissamme aina tähän kysymykseen, ja Auguste Fickertiä Wienissä lukuunottamatta, en ole tavannut ketään maamme ulkopuolella, joka niin olisi voinut tuntea meidän kanssamme kuin Gina Krog. Jo aikaisemmin, suuressa Kansainvälisessä Naisliiton kongressissa Lontoossa v. 1899 oli hän lausunut muutamia voimakkaita sanoja Suomen puolesta, kun mielet Haagin rauhankonferenssin johdosta olivat innostusta täynnä. Hän nimittäin huomautti, että rauhanaate oli kyllä suuri ja ihanteellinen, mutta rauhan yläpuolella oli kuitenkin oikeus, eikä edellisen takia saanut jälkimäistä sivuuttaa.

Aika, jona Gina Krog astui julkisuuteen ja rupesi siskojensa ihmisoikeuksien ajajaksi, oli mitä ihmeellisin Norjan historiassa. Silloin kaikuivat siellä Björnsonin, Ibsenin, Lien y. m. mahtavat herätyshuudot, silloin Norja oli ahjo, josta kipinät sinkoilivat ympäri Europaa. Uusista elämän arvoista ja uusista ihanteista he puhuivat; yksilöstä he lähtivät ja hänen vapauttaan ja ihmisoikeuksiaan he julistivat. Heidän sanansa herättivät vastakaikua tuhansissa ihmisissä, erittäinkin nuorisossa; innostunein, hehkuvin mielin he kokoontuivat näitä uusia kysymyksiä itselleen selvittämään ja niiden ytimeen tunkeutumaan. Niin. sisältörikkaita vuosia kuin 80- ja 90-luvun nuoriso vietti, on muilla tuskin ollut. Ja Gina Krog oli kaikessa tässä mukana, ei vain vastaanottajana, vaan myöskin antajana. Hamasta nuoruudestaan oli hänkin tällaisia kysymyksiä miettinyt, rohkenematta kuitenkaan lausua niitä julki, paitsi hyvin rajoitetussa piirissä, jossa häntä ei tavallisesti ymmärretty – ja nyt ne yhtäkkiä olivat kaikkien huulilla sekä ystävien että vastustajien.

Siihen aikaan Norjan edistysmieliset naiset tunsivat, että he tarvitsivat oman äänenkannattajan, jossa saisivat ajatuksensa paremmin kuuluviin kuin päivälehdissä, äänenkannattajan, joka olisi heidän katsantokantansa läpitunkema ja tulkki, ja silloin perustettiin Nylænde. Helmikuussa v. 1887 sen ensi numero lähti maailmalle; Norjan naisasiayhdistys sen ulosantajana, Gina Krog toimittajana ja Jonas Lien lennokas runo ensi sivulla. Koko uutuuden viehätys ympäröi tätä esikoista ja siitä tuli uusien aatteiden keskus ja polttopiste, jonka lausuntoja tarkkaan seurattiin ja monessa piirissä pohdittiin.

Mutta muutaman vuoden kuluttua ei niitä enää ympäröinyt sama uutuuden viehätys; kevätaamun hohde oli kadonnut ja vaativa työpäivä oli astunut sijaan, mutta sen kuormaa ei monikaan enää ollut taipuvainen kantamaan ja niin sekä naisasiayhdistyksen jäsenmäärä että lehden lukijakunta varsin tuntuvasti supistui. Nylænden ylläpitäminen kysyi suuria aineellisia uhria ja niitä ei yhdistys enää tahtonut ottaa kantaakseen, vaan vetäytyi pois, arvellen että lehti jo oli tehtävänsä suorittanut. Mutta onneksi Gina Krog ei vetäytynyt. Hän ymmärsi, että oma äänenkannattaja nyt vasta olikin oikein tärkeä, kun ensimäiset kasvunalut olivat näkyvissä ja hän otti sen silloin kokonaan omakseen s. o. hän otti vastatakseen kaikista sen menoista ja kantoi tätä taakkaa aina viimeiseen asti. Sillä aikaa kun niin moni naisasialehti naapurimaissa ehti sekä syntyä että kuolla, pysyi Nylænde hengissä ja lähti vuosi vuodelta Norjan eri kulmille kylvöään sirottelemaan. Ollen ilman vakituisia avustajia, täytti Gina Krog lehtensä useimmiten aivan yksin ja siksi Nylænde olikin toimittajansa hengentuote enemmän kuin ehkä mikään muu naisasialehti. Joka numerossa oli hänen rohkeita, runolliseen, kauniiseen muotoon puettuja kirjoituksiaan ja niitä ehti jo karttua paljon 29 vuoden kuluessa,

Nylændeä luettiin ja se herätti respektiä itsenäisyytensä takia, mutta ei sen tilaajamäärä kuitenkaan ollut niin suuri, että se olisi palkinnut toimittajansa vaivat, vielä vähemmin jättänyt voittoja. Ja siksi Gina Krog, jota on kutsuttu Norjan kruunaamattomaksi kuningattareksi, ulkonaisesti eli hyvinkin vaatimattomasti. Hänellä oli vuokrahuone, päivällisensä hän söi ulkona ja istui muuten ahkerasti toimistossaan, jolle vastustajat antoivat nimen Løvens Hule (Jalopeuran luola), mutta josta ystävät tekivät kunnianimen. Ellei hänellä olisi ollut hyvinvoipaa veljeään, ylioikeuden asianajaja F. A. Krogia, joka jakoi sisarensa harrastukset ja aina oli valmis niitä tukemaan, olisi hänen aineellinen asemansa ollut vieläkin ahtaampi. Tämän veljen ansio suurimmaksi osaksi oli, että Gina Krog esim. oli tilaisuudessa matkustamaan, käymään Englannissa, Ranskassa, Italiassa ja Amerikassa y. m. – Yhteen aikaan, ennenkuin veli meni naimisiin Cecilia Thoresenin kanssa, joka oli Ginan hyvä ystävä ja Norjan ensimäinen naisylioppilas, sisarukset asuivatkin yhdessä ja Gina hoiti veljensä taloutta. Se tapahtui juuri siihen aikaan, kun Norjassa enin kiehui ja kuohui, kun jokainen ensi-ilta teatterissa ja jokainen uusi kirja oli kuin sotatorventoitotus, joka heti jakoi yleisön eri leireihin ja sai aikaan loppumatonta ajatusten vaihtoa. Hyvin tavallista oli silloin, kertoi Gina, että tuttavat vielä myöhään illalla, teatterista palattuaan, poikkesivat heidän luokseen vaikutelmistaan keskustelemaan, sillä Krogien luona löysi aina ymmärtämystä ja hengen heimolaisia. Se oli taiston aikaa, suuren innostuksen ja suurien toiveiden aikaa.

Kaikki maansa etevimmät henget Gina personallisesti tunsi. Hän oli monasti tavannut Camilla Collettin ja kuullut tämän tulisielun puhuvan siitä mitä hän oli nuoruudessaan tuntenut naisena ja mikä lopulta oli saattanut hänet kynään tarttumaan, hän oli paljon seurustellut Björnsonien kanssa ja monet niistä lauseista, jotka Björnson on pannut esim. Tora Parsbergin huulille, näytelmäkappaleessaan »Paul Lange ja Tora Parsberg,» ovat Gina Krogista alkuaan. Hän tunsi sekä taiteilijat että valtiomiehet, sekä tiedemiehet että sanomalehdentoimittajat. Hän kertoi välistä hauskoja, intiimiä piirteitä heistä niinä parina viikkona, jotka silloin vietin Kristianiassa ja olin ehtimiseen hänen seurassaan.

Jouduinpa hänen tuttaviensa tuttavuuteenkin, jotka kulettivat meitä paikasta toiseen, ja silloin rupesin myöskin innokkaasti pyytämään, että hän tulisi Suomeen esim. esitelmäretkelle.

Se painostus, jonka alla me silloin elimme, vaikutti nimittäin, että jokainen lännestäpäin tullut vieras – puhumattakaan Norjan suurimmasta tyttärestä – oli kuin raikas tuulahdus, kuin yhtäkkiä avautunut ikkuna pimikkoomme ja siksi sanomattoman tervetullut.

Jo syystalvella samana vuonna tulikin Gina Krog Suomeen. Naisasialiitto Unioni oli kutsunut hänet tänne esitelmöimään ja ryhtynyt kaikkiin valmistaviin toimiin: hankkinut tilaisuutta varten yliopiston juhlasalin, ilmoittanut asiasta lehdissä, myynyt etukäteen lippuja j. n. e. Hauskaa olikin sitten nähdä, että yleisöä oli salin täydeltä, kun Gina Krog astui sisään ja piti sisältörikkaan, kauniin esitelmänsä Camilla Colletista kirjailijana, uranuurtajana ja ihmisenä.

Esitelmän jälkeen olivat Unioni ja Suomen Naisyhdistys yhteisesti järjestäneet hänen kunniakseen juhlat Seurahuoneen 35:ssä. Mieliala oli varsin hilpeä ja useita puheita pidettiin. Muun muassa puhui prof. E. G. Palmén Norjalle, huomauttaen niistä hyvistä väleistä, jotka aina olivat vallinneet sen ja Suomen kesken. Ja Adelaïde Ehrnrooth oli sepittänyt hauskan runon tilaisuutta varten.

Gina Krog oli kuin luotu juhlaesineeksi; hän toi juhlatunnelmaa mukanaan, niin pian kuin hän astui sisään. Hänen ruhtinaallinen ulkomuotonsa, hänen ylevä, hieno käytöksensä ja se helppous millä hän vastasi kaikkiin hänelle pidettyihin puheisiin, kaikki vaikutti siihen. Ihmeekseen totesivat meikäläiset, että hänellä oli aina jotakin kaunista, sisältörikasta ja runollista sanottavaa, vaikka hän olisi esiintynyt kuinka monta kertaa tahansa saman illan kuluessa. Muistan vielä miten hän, vastatessaan maalleen pidettyyn puheeseen, aluksi toi sieltä terveisiä ja kertoi, että niin pian kuin huhu tiesi kertoa, että hän lähtisi Suomeen, kuului joka kulmalta ”Hils Finland” (tervehtikää Suomea) ja se kulki kuin humina miehestä mieheen ja siihen lisättiin vielä ”Sig dem at vi elsker Finland”, (kertokaa heille, että me rakastamme Suomea).

Gina Krog oli yleensä sangen huvitettu politiikasta ja hänellä oli aina oma vanhurskas arvostelunsa kaikista poliittisista päivänkysymyksistä. Meillä ollessaan hän otti tarkasti selkoa Venäjän sortojärjestelmän meihin kohdistetuista kiristystoimenpiteistä ja tavasta miten eri kansalaisryhmät niihin suhtautuivat. – Sillä välillä hänelle näytettiin meidän laitoksiamme, koulujamme, kokoelmiamme, sanalla sanoen kaikkea, josta toivoo vieraalla olevan hyötyä ja iloa, ja joka antaa kuvan maan kulttuurityöstä ja edistyspyrinnöistä. – Se oli hyvin sisältörikas aika sekä meille että vieraallemme, päättäen siitä lämmöstä, jolla hän maassamme saamia vaikutelmia sitten lehdessään kuvasi.

Heinäkuussa v. 1902 olivat Norjan naiset järjestäneet Kristianiaan Pohjoismaisen naisasiakokouksen, johon meitä suomalaisiakin kutsuttiin. Ja muutamat meistä seurasivat kutsua ja lähtivät liikkeelle, kun vielä oli niinkin mukavasti asetettu, että sekä laivayhtiöt että rautatiehallitukset antoivat tuntuvan alennuksen.

Naisasiakongressit herättävät aina paljon enemmän huomiota pienissä ja keskikokoisissa kaupungeissa kuin aivan suurissa. Lontoossa ja Parisissa esim. suuri yleisö ei kiinnitä niihin juuri mitään huomiota, mutta sellaisessa kaupungissa kuin Kristianiassa, oli se päivän suuri tapahtuma, josta paljon puhuttiin ja jonka hyväksi monet tekivät uhrauksia. Niinpä oli esim. kaupungin puolelta annettu jokaiselle vieraalle lippu, joka oikeutti vapaasti käyttämään raitiovaunuja koko kongressiviikon aikana, kokoelmat olivat maksuttomasti nähtävinä ja monet kodit avasivat ovensa vastaanottaakseen tulijat vieraikseen. Minä jouduin asumaan Studenter-hjemmetin matkustajakotiin ja sinne muutti Gina Krogkin kongressin ajaksi, ollakseen lähempänä yliopistoa, missä kokoukset pidettiin, ja niin me taaskin olimme yhtenään toistemme seurassa.

Kongressi alkoi hyvin juhlallisesti Gina Krogin tilaisuutta varten sepittämällä kantaatilla, johon Agathe Backer-Gröndahl oli säveltänyt musiikin solokohtineen ja kuoroineen ja sitten seurasi tietysti tavanmukaiset tervehdyspuheet. Kongressin ohjelmaan kuuluivat yhteiskunnalliset uudistukset ja naisten ammatillinen kehitys, jotka kysymykset antoivat aihetta sekä esitelmiin että keskusteluihin. Ja niin me näiden päivien kestäessä ehdimme tutustua miltei kaikkiin Norjan merkkinaisiin ja kuulla mitä heillä oli sanottavaa – Aasta Hansteenkin eli silloin vielä – ja myöskin me saimme vihiä vastaavista olosuhteista Tanskassa ja Norjassa.

Kongressin viimeisenä päivänä käsiteltiin kuitenkin sen ehkä kaikkein tärkeintä kysymystä: Norjan organiseerattujen naisten liittymistä Kansainväliseen Naisliittoon (I. C. W.:hen) jota tarkoitusta varten heidän ensin oli muodostaminen oma Kansallisliittonsa. Gina K. piti siinä tilaisuudessa komean, lennokkaan esitelmän ja kuvasi suurin piirtein mitä hyötyä pienellä kansalla oli siitä, että se sai olla jäsen sellaisessa organisatsionissa, jossa jokaisella maalla ja kansalla oli yhtäpaljon sananvaltaa.

Tällaisen Kansallisliiton luominen ei suinkaan ole mikään helppo tehtävä jo siksi, että ne yhdistykset, joilla on oikeus siihen yhtyä, edustavat mitä erilaisimpia harrastuksia ja vivahduksia, mutta Gina Krogin palava usko asian tärkeyteen ja hänen suuri auktoriteettinsa voitti kuitenkin nämä vaikeudet ja niin syntyi Norjan naisten Kansallisliitto, jonka presidenttinä hän sitten oli hamaan kuolemaansa asti. – Osoitteena siitä miten naisasialiike Norjassa oli voittanut alaa ja miten yleistä tunnustusta sen etevin ajaja nautti, olkoon mainittu, että Gina Krog valtion kustannuksella viime vuosien kuluessa oli maataan edustamassa useissa I. C. W:n kongresseissa.

Eikä kukaan ollutkaan sopivampi Norjan puolesta esiintymään kuin hän. Oli kongressissa vaikka kuinkakin paljon puhujia ja edustajia – olipa vaikka niinkin paljon kuin Berlinissä v. 1904, jossa kaikkiaan sanottiin pidetyn 264 puhetta – aina Gina Krogin huomasi, ja hänen kuvansa jäi kuulijoiden mieleen.

Paitsi noita suuria kongressejaan pitää I. C. W. myöskin kokouksia, joissa ei muilla kuin hallinnon omilla jäsenillä ja siihen liittyneiden eri maiden Kansallisliittojen puheenjohtajilla ole äänioikeutta, ja joissa enimmäkseen keskustellaan sen sisäisiä asioita.

Sellainen oli Parisissa v. 1906 ja siellä me toisistamme mitään edeltäpäin tietämättä, mitään yhtymissuunnitelmia tekemättä, aivan odottamatta tapasimme toisemme.

Gina Krog asui aluksi hotellissa ja otti ahkerasti osaa I. C. W:n neuvotteluihin. Silloin oli tärkeä ja periaatteellinen kysymys pohdinnan alaisena, joka koski Kansainvälisen Naisliiton pääperusteita, sitä nimittäin oliko siihen kuuluvilla Kansallisliitoilla oikeus lähettää ja esittää sen pohdittavaksi sellaisiakin asioita, jotka koskettelivat uskonnollisia ja valtiollisia kysymyksiä. Siihen asti olivat sen lait tässä suhteessa olleet niin väljät, ettei mikään estänyt esim. poliittisesti sorretun kansan Naisliittoa ottamasta maansa tilaa siellä esille tehdäkseen sen olosuhteet siten tunnetuiksi. Nyt oli tehty ehdotus, jonka mukaan tämä tulevaisuudessa kävisi mahdottomaksi. Gina Krog kuului niihin, jotka tahtoivat, että laki jäisi ennalleen; hän piti tätä vapautta varsinkin pienille kansoille, joiden ääni ei toistaiseksi kuulu missään, niin tärkeänä, ettei mitenkään olisi suostunut sen poistamiseen. Muutamilta tahoilta häntä kyllä kannatettiin, mutta ei kaikilta, eipä edes Suomea edustava n. k. ”honorary president” puhunut sen puolesta, joka kovin ihmetytti ja suretti Gina Krogia.

Kun I. C. W:n kokous oli loppunut, muutti Gina Krog samaan täysihoitolaan, jossa minäkin asuin ja sen jälkeen oli meidän entistä mukavampi liikkua esim. iltasin ulkona, kun oli yhteinen kotimatka. Silloin minä myöskin havaitsin hänessä piirteen, joka oli erinomaisen sympaattinen, eikä suinkaan aivan tavallinen, ei ainakaan meissä suomalaisissa. Gina osoitti nimittäin aivan erikoista ystävällisyyttä Parisissa oleskeleville maalaisilleen ja kutsui heitä aina vuorotellen päivällisille, jolloin täysihoitolamme emäntä, rva Wesque, järjesti Ginalle ja hänen vierailleen erityisen pöydän. Nämä Ginan vieraat olivat enimmäkseen naistaiteilijoita, ja minä havaitsin, että he hyvin mielellään noudattivat hänen kutsuaan. – Kun tiesin, että Gina Krog tätä tehdessään ei suinkaan ollut siinä aineellisessa asemassa, ettei tämä vieraanvaraisuus olisi tuottanut tuntuviakin lovia hänen matkakassaansa, pidin sen vieläkin tunnustettavampana.

Back to Index Next