Mathilde Wergeland v. 1900Mathilde Wergeland v. 1900
Mathilde Wergeland v. 1900Mathilde Wergeland v. 1900
Mathilde Wergeland v. 1900
»Muistatteko vielä, että annoitte minulle muistoksi suomalaisen markan. Siihen minä annoin lyödä reijän kantaakseni sitä kellonperissäni, mutta nyt kun Suomen kovat päivät ovat tulleet, en voi pitää sitä enää leikkikaluna, vaan lähetän sen teille takaisin hyvänä enteenä siitä, että entiset ajat eivät ole vielä kuolleet. Suomen kunnia ja vapaus tulee uudestaan virkoamaan ja palajamaan niiden luo, jotka sitä surevat ja kaipaavat. Ja että te surette ja kaipaatte, sitä ei suinkaan tarvitse epäillä. – – – Toivoisin voivani auttaa teitä työssänne – – Täällä seurataan Suomen raskasta taistelua kyllä myötätunnolla, mutta toimintaa sitä tarvittaisiin, eikä pelkkää sympatiaa. Tässä kirjeessä tulee se pieni rahasumma, jonka te suuressa hyvyydessänne lainasitte minulle vaikeina aikoinani Köpenhaminassa. Olisin niin mielelläni tahtonut maksaa sen aikaisemmin, mutta aineelliset olosuhteeni ovat olleet hyvin ahtaat kaikkina näinä vuosina, eikä minulla koskaan ole ollut mitään ylitsejäämää. – – Tuokoot nämä dollarit teille paljon ja ansaittua siunausta. Myötäseuraavan medaljongin ehdottaisin teidät kiinnittämään kellonperiinne ja säilyttämään siinä tämän kalliin markan, joka jo kahdesti on kulkenut Atlannin meren poikki – – –»
Kun hän tässä kirjeessä sanoo, että hänellä aineellisesti oli ollut hyvin ahtaat ajat, ei siinä ollut sanaakaan liioittelua; hän oli nimittäin saanut kokea niin paljon vastuksia ja ollut pakoitettu taistelemaan niin ankarasti jokapäiväisen leipänsä takia, että moni hänen sijassaan jo olisi heittänyt kirveen järveen. Vasta v. 1902 tapahtui käännös parempaan päin, kun hänet nimitettiin professoriksi Wyomingin yliopistoon.
Koko hänen elämästään ja varsinkin hänen Amerikassa olostaan saa nimittäin erittäin mielenkiintoisen kuvan siitä loistoteoksesta, jonka hänen ystävänsä julkaisivat pari vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Sen nimi on »Glimpses from Agnes Mathilde Wergelands Life» (Tuokiokuvia Agnes Mathilde Wergelandin elämästä), ja siinä on, paitsi otteita hänen päiväkirjastaan, kirjeistään ja runoistaan, hänen ystäviensä, oppilaittensa ja opettajatoveriensa arvosteluja ja kuvauksia hänestä eri vuosina ja eri tilaisuuksissa. Yksin se pieni pätkä, jonka minä kirjoitin hänestä kesällä 1914 Naisten Ääneen kuultuani hänen kuolemastaan on siellä, kuka sen sitten lie suomesta englanniksi kääntänyt. Sitten siellä on useita kuvia hänestä itsestään, hänen omaisistaan ja ystävistään sekä koko joukko hänen omia piirustuksiaan. Mathilde Wergeland oli nimittäin taitava piirustaja. Se kuului ihan sukutaipumuksiin, sillä hänen veljensäOscar Wergelandoli suosittu maalari, joka m. m. sai tehtäväkseen maalata sen suuren taulun, joka kuvaa Eidsvoldin kokousta.
Europassa ollessaan Mathilde Wergeland oli erityisesti tutkinut keskiajan kirkkorakennuksia ja kiinnittänyt niitä paperille, niinkuin yleensä keskiajan historia oli hänen erikoisalansa. Hän julkaisi siitä useita tutkimuksiakin, kuten esim. orjuudesta keskiaikana, mutta eri teoksina ne eivät kuitenkaan hänen eläissään ilmestyneet, ainoastaan noiden laajojen amerikkalaisten aikakauslehtien palstoilla.
Kaikki, jotka hänestä yllä mainitussa teoksessa kirjoittavat, vakuuttavat, että hän oli hienoimpia, syvämietteisimpiä ja tietorikkaimpia naisia, joita yleensä tapaa. Ja kuitenkin hänellä oli niin paljon vastoinkäymisiä työtä ja toimeentuloa itselleen etsiessään – tai ehkä se juuri olikin seuraus siitä, että hän oli sellainen poikkeusihminen, ja niin paljon keskitasoa ylempänä. Humbugi ja pintapuolisuus pääsevät tuota pikaa perille, sillä ne eivät ensinkään arkaile keinoja valitessaan, mutta todellinen taito ja ansio ei rupea edellään torvella toitottamaan, ei muita tieltään tyrkkimään, ei mahtavia mielistelemään eikä imartelemaan. Ja mitä nyt juuri Mathilde Wergelandiin tulee, oli hän niin itseensä sulkeutunut ja arka, ettei hän milloinkaan huomauttanut suurista ansioistaan ja tiedoistaan. Sellaiseen ei yleensä oltu Amerikassa totuttu, ja siksi kesti kaksitoista pitkää vuotta, ennenkuin tri Wergeland sai taipumuksiaan vastaavan varman toimialan ja tulot, ennenkuin hänen ansionsa huomattiin. Vaikka me silloin Köpenhaminassa olimme mielestäni puhuneet hyvinkin avomielisesti kaikenlaisista asioista, ei hän esim. sanallakaan maininnut, että hän oli etevä soittaja, ja että hän oli ollut itseGrieginoppilas, jolle tämä oli ennustanut suurta tulevaisuutta soittotaiteilijana. Omituisuutena mainitaankin hänestä, että hän yleensä vain soitteli yksinään ollessaan, tai jonkun läheisen ystävän kuunnellessa, sillä hän pani soittoonsa niin koko sielunsa, ettei hän tahtonut ruveta sitä tuntemattomille, välinpitämättömille ihmisille paljastamaan.
Hänen norjalaiset ystävänsä väittävät, että hän suuresti muistutti Camilla Collettia, ei ainoastaan ulkomuotonsa puolesta, – olihan heillä molemmilla nuo hienot, jalot piirteet ja tuo solakka pitkä vartalo, mutta vielä enemmän sisällisesti. Molemmat olivat itsenäisiä, syviä ajattelijoita ja totuuden etsijöitä, molemmat elivät omassa ihannemaailmassaan, eivätkä kyenneet tiedoillaan ja taidoillaan hankkimaan itselleen aineellisia etuja, molemmilla oli käytännöllisen elämän pikku huolet hyvin vieraita ja kun heidän kuitenkin, varojen ja apulaisten puutteessa, täytyi niitäkin hoitaa, oli se heille tuntuva rasitus. Münchenissä ja Zürichissä esim. valmisti tri Wergeland itse pienen spriikeittiön avulla ateriansa, mutta se oli sellaista, josta hän ei koskaan ollut huvitettu.
Hän uneksi monta vuotta omasta kodista, jossa hänellä olisi oma soittokoneensa, tilaa suurelle kirjastolleen ja rauhallinen oma maailmansa, ja missä hän tietenkin olisi vapautettu Martan huolista.
Sellaisen hän sitten saikin Wyomingin yliopistossa ollessaan, jossa hän teki tuttavuutta toisen naisprofessorin, triGrace Raymond Hebardin, kanssa. Kun heillä oli niin samoja tieteellisiä, taiteellisia ja kirjallisia harrastuksia, panivat he pystyyn yhteisen kodin, jossa tri Hebard kaikesta päättäen oli sen toimelias emäntä ja tri Wergeland sai tykkänään antautua omia harrastuksiaan hoitamaan. Ne olivat, paitsi hänen tieteellisiä ja kirjallisia töitänsä ja musiikkiaan, hänen kukkansa ja lintunsa.
Tätä heidän yhteistä kotiaan, joka kulki nimellä »the Doctors inn» rakennettaessa, oli sen piha tyhjä ja autio, mutta jonkun vuoden kuluttua se oli muuttunut kukoistavaksi puutarhaksi, jonka molemmat ystävykset olivat yhdessä perustaneet. Niin innostuneet he siitä olivat, että jo kl. 5:stä aamusin tekivät siellä monta kertaa työtä.
Paljon oli tri Wergelandilla opetustyötäkin. Yliopisto oli suhteellisesti nuori hänen sen palvelukseen astuessaan, eikä hän säästänyt voimiaan eikä vaivojaan, jotta se pääsisi samalle tasolle kuin muut Amerikan korkeakoulut, jotka ylpeilivät ijästään ja menneisyydestään. Hänen opetusvelvollisuuksiinsa kuului historia, joka oli hänen erikoisalansa, sekä ranskankieli, joka muutaman vuoden kuluttua vaihdettiin espanjankieleen. Paljon aikaa hän myöskin antoi yksityisesti oppilailleen ja seurasi heidän harrastuksiaan suurella myötämielisyydellä. Niin moni oppilas, joka oli havainnut mitä aarteita tämä kaukaa tullut professori omasi, ei ainoastaan opettajana, vaan myöskin ihmisenä, pujahti mielellään hänen luokseen, tuohon pieneen hiljaiseen kotiin, missä koko ilmakehä tuntui olevan täynnä puhtaita, kauniita ajatuksia ja missä aina tiesi saavansa ymmärtämystä.
Oliko ihme, että he kaipasivat tätä harvinaista opettajaansa ja niin monella tavalla sen osoittivat. Jo hänen sairastaessaan tuli ehtimiseen kukkatervehdyksiä, ja hänen kuoltuaan he seisoivat kunniavahtina hänen paariensa ääressä, kirjoittivat hänestä ylioppilaslehteensä ja kokosivat varoja pronssiseen levyyn, johon hänen nimensä, syntymä- ja kuolinvuotensa sekä merkityksensä Wyomingin yliopistolle on kaiverrettu ja joka on kiinnitetty sen kirjaston seinään. Sen yläpuolella on komea kuva Mathilde Wergelandista ja kahdesta hänen kuuluisasta maalaisestaan. Vasemmalla puolella on nimittäin hänen opettajansa Grieg ja oikealla puolellaHenrik Ibsen.
Wyomingin yliopiston kirjastoon ylioppilaiden lahjoittama vaskinen levy professori, tohtori Agnes Mathilde Wergelandin muistoksiWyomingin yliopiston kirjastoon ylioppilaiden lahjoittamavaskinen levy professori, tohtori Agnes MathildeWergelandin muistoksi
Wyomingin yliopiston kirjastoon ylioppilaiden lahjoittama vaskinen levy professori, tohtori Agnes Mathilde Wergelandin muistoksiWyomingin yliopiston kirjastoon ylioppilaiden lahjoittamavaskinen levy professori, tohtori Agnes MathildeWergelandin muistoksi
Wyomingin yliopiston kirjastoon ylioppilaiden lahjoittamavaskinen levy professori, tohtori Agnes MathildeWergelandin muistoksi
Samaan kirjastoon määräsi tri Wergeland annettavaksi koko rikkaan kirjakokoelmansa ja piirustuksensa. Hänen muistonsa kiinnittämiseksi ikuisiksi ajoiksi Wyomingin yliopistoon, lahjoitti tri Hebard sinne melkoisen rahasumman, joka tulee kantamaan tri Mathilde Wergelandin stipendin nimeä, ja jonka vuosittaiset korot ovat annettavat jollekin historiaa tutkivalle ylioppilaalle. Seuraavana vuonna lahjoitti hän yhtä suuren summan Kristianian yliopistolle määräten niinikään, että sen piti kulkea »professori tohtori Agnes Mathilde Wergelandin apurahan» nimellä ja että siitä oli jaettava palkkio sellaisellenaisylioppilaalle, joka oli tutkinut historiaa ja kirjoittanut akateemisen väitöskirjan Norjan suhteista Yhdysvaltoihin, koskivat ne sitten kauppaa, kansallisuuksia tai muita yhdyssiteitä.
Sama tri Hebard on myöskin pitänyt huolta siitä, että Mathilde Wergelandin ystävät ovat saaneet kaikki ne häntä koskevat teokset, jotka nyt on julkaistu hänen kuoltuaan. Niitä on minullekin tullut useampia, m.m. eräs, jossa on tri Wergelandin kirjoituksia Norjan kulttuurielämästä ja sen johtavista henkilöistä. Sekin on täynnä hienoja kuvia ja paperi on mitä parahinta, mutta kun se juuri saapui siihen aikaan, jolloin sotasensuuri täällä kaikkein vimmatuimmin vainosi kaikkia ulkoa lähetettyjä painotuotteita ja kirjoja – peläten jo, että niiden kansiinkin mahdollisesti oli piiloitettu suuria valtiosalaisuuksia, repi se tästäkin teoksesta pois sen kannet ja vasta sellaisena se joutui minun käsiini. Tähän muuten niin hienoon kirjaan liittyy siis surullinen ja masentava muisto sotaisesta hävittämisraivosta.
Eräässä Mathilde Wergelandia koskevassa elämäkerrassa sanotaan, että »hän oli aina köyhä, mutta hänellä oli hyviä ystäviä». Harvalla ihmisellä on kaikesta päättäen ollut niin todellisia, uskollisia ystäviä kuin hänellä, mutta kai se johtui siitä, että harvalla myöskin on ollut niin paljon henkisesti antaa, kuin juuri hänellä.
Kun oli hänen seurassaan, tuntui aina siltä kuin olisi hänellä ollut aivan loppumattomia henkisiä varastoja, kuin olisi hän kuulunut aivan toiseen maailmaan kuin me muut pienet arki-ihmiset.
ALVILDE PRYDZ.
ALVILDE PRYDZ.
Ollessani syksyllä 1909 Tukholmassa, näin eräänä päivänä sikäläisissä lehdissä uutisen, että norjalainen kirjailija,Alvilde Prydz, oli saapunut kaupunkiin ja asui kuvanveistäjäMillesin luona. Tottapa viimeinkin saan hänet nähdä, juolahti heti mieleeni ja paluumatkani kotiin, jonka jo piti tapahtua saman päivän iltana, lykättiin eteenpäin.
Tämä halu tavata Alvilde Prydziä ei nyt ainoastaan johtunut siitä, että jo vuosimääriä olin ihaillut hänen tekeleitään, että ne olivat antaneet minulle enemmän virkistystä ja nautintorikkaita hetkiä kuin useampien muiden, silloin lukemieni kirjailijoiden teokset, vaan me olimme myöskin pitemmän aikaa olleet kirjevaihdossa ja aina lausuneet sen toivomuksen, että kerran oikein personallisesti saisimme tavata toisemme. Kerrankin hän kirjoitti:
»Olen niin paljon ajatellut teitä ja matkoillani aina koittanut kysellä teitä kaikenlaisilta ihmisiltä, mutta onni ei ole koskaan ollut minulle niin suotuisa, että se olisi tuonut teidät itse tai jonkun ystävistänne minun tielleni».
Alvilde PrydzAlvilde Prydz
Alvilde PrydzAlvilde Prydz
Alvilde Prydz
Kun minä ensi kerran kirjoitin Alvilde Prydzille 90-luvulla, tapahtui se senjohdosta, että tahdoin esittää hänet meidän suomalaiselle yleisöllemme aikakauslehti »Nutidin» palstoilla, jota siihen aikaan toimitin. Hänen teoksiaan luettiin hyvin paljon silloin helsinkiläisissä piireissä ja varsinkin oli »Gunvor Thorsdatter til Hærö» herättänyt melkoista huomiota. M. m. kirjoittiBjörnsonsiitä seuraavasti:
»Lueppa tämä voimakas kirja kaiken sairaaloista rakkautta uhkuvan, kuuhun kohdistetun surkean koiranulinan jälkeen!» Ja hän jatkaa, »ei ole Norjassa hätää niinkauan kun naisissa on miesten voimaa, silloin kun miehet käyvät heikoiksi».
Ja yleisö luki ja ymmärsi sen arvon, sillä jo sen kahtena ensimäisenä vuotena ilmestyi siitä kuusi eri painosta ja monta käännöstä. Se ihastutti sekä vanhoja että nuoria, sekä naisia että miehiä. Se johti lukijan kuin uuteen, puhtaampaan, kauniimpaan maailmaan ja antoi hänelle aavistuksen siitä naisesta, joka on säilyttänyt lämpimän, naisellisen sydämensä, mutta vapautunut pikkumaisuudesta ja ennakkoluuloista.
Mutta olivathan jo monet Alvilde Prydzin edellisistä teoksistakin kuten esim. »Paa Fuglevik», »Mennisker», »Dröm» y. m. osoittaneet samaa lennokkuutta ja runollisuutta. Ne ovat sen lisäksi vielä tänäpäivänä hienoja, sielutieteellisiä erittelyjä ihmisistä yleensä, mutta naisista aivan erittäin ja muodostavat mitä arvokkaimman lisän naisen kehityshistoriaan. Ei kukaan ole niinkuin Alvilde Prydz kyennyt kuvaamaan ahtaissa oloissa kasvaneen naisen vapaudenkaipuuta ja tulevaisuuden unelmia. Moni lukija on löytänyt näissä hänen luomissaan juuri sitä, mitä hän vuosikausia on hakenut ja kaivannut: sukulaissieluja, joiden seurassa hän on rikastunut ja saanut enemmän rohkeutta astua uutta, yksinäistä polkuaan. – Mutta myöskin noita alistuvia, vanhan ajan naisia hän on kuvannut, joiden yksilöllisyys ei koskaan päässyt kehittymään ja jotka aina pitivät itseään jonkinmoisina toisen luokan olijoina, luodut olemaan vain kuokkavieraina elämän »suurissa kutsuissa». Aivan liikuttavia kuvia hän on antanut heistä. Väliin he ovat tyttärinä kodissa, missä vanhemmat, ja juuri eritoten äiti, ihailee vain poikiaan ja pitää huolta siitä, että he saavat kaikkea, mikä edistää heidän tulevaisuuttaan: työrauhaa ja tilaisuutta seurata taipumuksiaan; heitä rohkaistaan ja kiitetään, heihin luotetaan ja heissä nähdään suvun kunnia ja tulevaisuus, jota vastoin tyttäret ovat vain jonkinlaisena kodin täytteenä, luodut veljiään palvelemaan. Väliin heitä myöskin tapaa muiden kodeissa, esim. naimisissa olevien sisaruksien luona, jolloin heille tosin kyllä suodaan pieni nurkka ja elatus, mutta niitä on aina höystämässä tietoisuus siitä, että he oikeastaan syövät armoleipää ja ovat tiellä. Alvilde Prydz ymmärsi, että aivankuin kasvi varjossa kutistuu ja saa vain pieniä käpristyneitä lehtiä, kävi juuri näiden vanhan ajan naistenkin – olivat he sitten yksinäisiä tai naimisissa. Ja siksi hän ei heitä milloinkaan pilkkaa, vaan puhuu sellaisella suurella ymmärtämyksellä heidän heikkouksistaan, omituisuuksistaan ja äreydestään. Sitten hänellä taas on noita pintapuolisia loisolijanaisia (teoksessa »Mens det var Sommer» on hyvinkin tyypillinen sellainen), joiden verkkoihin parhaat ja hienotunteisimmat miehet niin helposti tarttuvat siksi, että he ihmistuntemuksen puutteessa luulevat kauniin ulkokuoren, sulavien liikkeiden ja veikeän käytöksen edellyttävän sisällistäkin kauneutta, olevan sen näkyväinen tunnusmerkki.
On huomautettu, että Alvilde Prydz oikeastaan vain jatkoiCamilla Collettintyötä ja sai myöskin jakaa hänen kohtalonsa. Sillä aikaa nimittäin kun Camilla Collet teoksiensa kautta valmisti uutta kevättä Norjan naisille, oli hänen itse niin yksinään pakkasessa värjöttäminen, että hänen sielunsa siitä vahingoittui. Myöskin Alvilde Prydz tuntui aina olleen yksin. Ne, joiden olisi pitänyt häntä tukea ja auttaa, etupäässä Norjan naisten, eivät sitä tehneet, eivät häntä useinkaan ymmärtäneet, eivätkä edes ottaneet selvää siitä, mitä hänellä oli heille sanottavaa. Sehän on juuri naissuvun suurin onnettomuus, ettei se näe, eikä tunne omaa onnettomuuttaan ja ihmisarvonsa puutetta.
Alvilde Prydz sen sensijaan tajusi. Ei ollut sitä puolta naisen asemassa ja elämässä, jota hän ei olisi huomannut. M. m. hän ymmärsi kuinka luonnotonta ja naisen arvoa ihmisenä ja kansalaisena halventavaa on, ettei hänellä edes ole omaa puhuttelusanaa, vaan kaikki riippuu siitä, missä suhteessa hän on toiseen sukupuoleen. Kuultuaan, että Naisasialiitto Unioni oli ottanut tämän asian pohdittavakseen ja päättänyt ruveta käyttämään yhteistä titteliä kaikille naisille, innostui hän niin, että kirjoitti tätä naisten puhuttelusanaa selvittävän kirjoituksen »Nylænde» lehteen ja onnitteli Suomen naisia, jotka olivat joutuneet näin pitkälle. Hän ei tiennyt, että se oli vain alastoman oksan pieni kukka, jota hyvin huonosti sittemmin hoidettiin.
Luettuaan samaisessa Nylændessä minun antamani selostuksen tästä Unionin kokouksesta ja havaittuansa, että minä voimakkaasti kannatin tätä uudistusta, jouduin aivan erityisesti hänen suosioonsa ja hän esitti heti seuraavassa kirjeessään, että rupeisimme toisiamme sinuttelemaan ja panikin sen samalla alkuun.
Oli siis aivan luonnollista että minä, kun kerrankin tarjoutui siihen tilaisuutta, tahdoin tehdä hänen personallista tuttavuuttaan, vaikkakin toisaalta aina on se pelko, että personallinen kosketus voi myöskin tuoda pettymystä.
Itse puolestani sitä en sentään pelännyt, sillä olinhan jotenkin tarkkaan ottanut selkoa siitä millainen Alvilde Prydz oli ihmisenä sekä norjalaisilta että tanskalaisilta tuttaviltani, jotka hänet tunsivat. Kaikki he vakuuttivat, että hän oli hienostunut ja kauttaaltaan kulttuurin läpitunkema, mutta myöskin hyvin herkkä ja arka, että kritiikka aina vaikutti häneen masentavasti ja että hän otti kaikki pienetkin vastoinkäymiset sangen raskaalta kannalta. Tämä kuvastui jo muuten hänen kirjeissäänkin, kuten myöskin se, että hän ruumiillisesti oli erittäin heikko ja että hänellä oli paljon aineellisia vastahakoisuuksia.
Niinpä hän kerrankin kirjoitti:
»Istun ensi kerran kynä kädessäni pitkällisen influensan jälkeen. Olen vielä hyvin heikko ja väsynyt. Siksi on kirjeiden kirjoittaminen minulta kiellettyä työtä, jotta voisin saada hiukan muuta tehtyä. Mutta kun sitten kuulin, että tekin olette ollut sairas ja liiallisen työn rasittama, ajattelin: Nyt tai ei milloinkaan; nyt tahdon lähettää teille rakkaan tervehdyksen. Olen aina pitänyt teistä niin paljon, vaikka en koskaan ole teitä nähnyt, ja kuvittelen, että te olette pieni, kalpea, syväkatseinen. Enkö ole oikeassa?
»Olen kirjoittamaisillani erästä näytelmäkappaletta ja ihan palan työintoa. Jos saan stipendin, aion kesällä tehdä opintomatkan Norlantiin. Siellä tahdon kirjoittaa kertomuksen pikku Gunnista.[2]
»Kiitos terveisistä, jotka sain Gina Krogin kautta. Sen tiedän, että Suomessa tuntisin hengittäväni lämmintä ilmaa ja olevani myötätuntoisten sydämien keskellä, sekä Suomessa että Ruotsissa, paljoa enemmän kuin Norjassa, jossa usein olen saanut tuntea päinvastaista. Monasti on ollut varsin raskasta olla Alvilde Prydz. Olen ollut kaikenmoisen kiusallisen pikkumaisuuden ympäröimä, mutta en ole antanut sen tukahuttaa itseäni. Paljosta minun kyllä on elämässäni ollut luopuminen, mutta jotakin olen sentään pelastanutkin, parhaani: ihmisarvoni, ihmisyyteni. Uskallan katsoa itseäni silmästä silmään. – Olen yksinäinen; lintu, joka ei koskaan ole rakentanut pesää, siksi etten koskaan löytänyt rakennusainesta. Joka kerran kun sitä oli tarjolla, havaitsin, ettei se ollut parasta lajia, ei sellaista, jota minä olisin voinut käyttää – – – – – – – – –»
Sitten hän taaskin jonkun vuoden kuluttua kirjoitti:
»Kiitos kirjeestäsi ja lämpimästä, sydämellisestä kutsustasi. Tietysti tulisin mielelläni Suomeen, sillä minulla on aina se tunne, että siellä tapaisin rakkaimmat, minua paraiten ymmärtävät ystäväni, mutta minun aineellinen asemani on nykyään hyvin huono. Sen vähän, jonka olin saanut säästettyä, on tämä kotoinen romahdus, – meidän pankkiemme vararikko, – tykkänään niellyt. Ja »Undine»[3]ei ole tuottanut minulle äyriäkään. Ihmiset eivät sitä ymmärrä, eivätkä osta. Viime talvi on ollut aivan hirveä. Ensin rakkaan äitini kuolema ja sitten oma ruumiillinen heikkouteni. Olen m. m. sairastanut kirjoituskramppia pitemmän aikaa. Ymmärrät siis, etten ole voinut kirjoittaa kenellekään.
»Mutta sydämeni on vuotanut verta Suomen takia. Olen ollut mukana sen korpivaelluksessa. Ihailen sen kansaa ja lähetän sille tervehdykseni täynnä syvintä myötätuntoa ja lämpimintä ihailua sen suuren kärsivällisyyden takia. Voi jospa nämä raskaat ajat pian päättyisivät ja me saisimme nähdä päivän taas valkenevan – – –».
Alvilde Prydzillä ei ollut huumorin lahjaa, joka osaa hymyillä ja laskea leikkiä silloinkin, kun kyynel kiertää silmässä ja sydän vuotaa verta. Hän antaa Gunvor Thorintyttären sanoa: »Onnen saavuttamiseksi tarvitaan erityistä voimaa, jota paljon kärsineellä ei ole». Tuntuu miltei siltä kuin hän siinä olisi lausunut oman kokemuksensa, sillä tunnustaa täytyy, että hänen elämänsä aina oli ollut kovaa taistelua ihan lapsuudesta asti ja se hänen terveytensäkin oli murtanut.
Lähteneenä pienestä virkamieskodista, jossa oli kaksitoista lasta ja niukat tulot, oli hän jo aikaisin saanut tutustua köyhyyteen ja raataa lakkaamatta.
Jo 17-vuotiaana hän joutui vieraisiin kotiopettajaksi, mutta kehitti itseään siinä sivulla koko ajan: luki mitä vain käsiinsä sai aina kaunokirjallisuudesta saksalaiseen filosofiaan. Samalla tavalla hän jatkoi päästyään Kristianiassa olevaan Nissenin opistoon täysi-ikäisiä nuoria naisia varten. Hän antoi päivisin yksityistunteja ansaitakseen ylläpitonsa ja käytti yöt lukemiseen. Mutta sellainen elämä heikentää parhaankin terveyden ja jonkun vuoden kuluttua täytyi hänen jättää kaikki ja vetäytyä maalle, missä hän rupesi hoitamaan isänsä taloutta, sillä aikaa kun äiti oleskeli Kristianiassa veljien takia.
Näinä yksinäisinä vuosina Ödemarkissa (Erämaassa), joka kuvaavaa kyllä oli isän virkapiirin nimi, oli hän monta kertaa henkisesti nääntyä ja tukehtua. Pitikö hänen todellakin viettää koko elämänsä siellä? Eikö tapahtunut mitään, joka olisi avannut hänelle tien vapaampiin, suurempiin olosuhteisiin. Ei kerrassaan mitään. Alvilde Prydz oppi näinä vuosina oikein perusteellisesti tuon vanhan totuuden että »omasta itsestään on ihmisen kaikki ottaminen».
Monasti hän oli jo hiukan kirjoittanut joutohetkinänsä. Nyt hän viimeinkin rohkaisi mielensä ja lähetti erään »Agn og Agnar» nimisen kertomuksensa Kristianiaan ja sai sille kustantajan, mutta ei mitään tekijäpalkkiota.
Jokunen aika senjälkeen matkusti hän Köpenhaminaan, ja sen maan etevät kirjallisuusarvostelijat:Skram,Brandesy. m. havaitsivat piankin, että tässä oli kysymys kirjailijasta Jumalan armosta ja rohkaisivat häntä – samalla kun oikeusneuvosHegelmaksoi hänen ensimäisestä »I Moll» nimisestä novellikokoelmastaan enemmän kuin hän milloinkaan oli uneksinut. – On siis etupäässä pantava kirjallisesti kehittyneen tanskalaisen yleisön ansioksi, että hän yleensä pääsi alkuun – kuten se niin monelle muullekin norjalaiselle kirjailijalle on tasoittanut tien ainaAmalie SkramistaIbseniin.
Kaikkia näitä asioita ajattelin astuessani rautiovaunuun, joka vei minut kuvanveistäjä Millesin huvilaa kohti, kauaksi kaupungin keskustasta. Se oli suuri ja komea aivan kuin pieni linna ja muutamien kysymyksien jälkeen sain viimein selville, että Alvilde Prydz oli kotona.
Kaikki kai ovat panneet merkille, että ympäristö vaikuttaa äärettömästi, kun ensi kerran näkee ihmisen. Alvilden ja minun olisi pitänyt tavata toisemme lämpimässä, ystävällisessä asuinhuoneessa, missä lamppu olisi valaissut pöydällä ja me olisimme saaneet istuutua pieneen, pehmeään sohvaan keskustelemaan. Sen sijaan minut vietiin kuvanveistäjän suureen ateljeehen, joka tuntui hieman kylmältä ja autiolta. Lokakuun aurinko oli jo laskenut ja hämärä teki tuloaan. – Alvilden ulkonainen ihminen ei ollut minulle mikään yllätys, olinhan niin monasti nähnyt kuvia hänestä; mutta se hento, pieni nainen, jonka hän odotti minussa näkevänsä, olikin sitten aivan toisellainen.
»Voi miten hauskaa, että olet noin suuri ja näytät niin voimakkaalta», selitti hän miltei ensimäiseksi ja kun me siinä vieretysten seisoimme, olikin kokomme ero varsin tuntuva. Utelin tietysti missä asioissa hän oli tullut Tukholmaan ja sain kuulla, että kuvanveistäjä Milles tahtoi muovata hänen rintakuvansa ja siinä tarkoituksessa oli kutsunut hänet vierailemaan huvilaansa.
Alvilde PrydzAlvilde Prydz
Alvilde PrydzAlvilde Prydz
Alvilde Prydz
Yleensä teki Alvilde Prydz koko lailla reippaamman ja pirteämmän vaikutuksen kuin mitä hänen alakuloisista, surunvoittoisista kirjeistään olin odottanut. Mutta tavallaan se myöskin oli tuon ryhdikkään, sointuvan norjankielen ansio. Siinä on jotain, joka aina panee minut ajattelemaan paimentorven kaikua vuoristossa, mahtavien putouksien ehkäisemätöntä vauhtia, iloisesti eteenpäin rientävien kalliopurojen solinaa, jotain niin puhdasta, tarmokasta ja laulavaa. – Ja sitä paitsi hän nyt oli matkoilla ja ystävien luona, jotka ymmärsivät hänen elämäntyönsä – kaukana pienistä kotimaisista harmeista, ja se myöskin vaikutti hänen virkeään mielialaansa. Hän matkusti nimittäin mielellään ja paljon. Kaikissa Europan kulttuurikeskuksissa hän oli käynyt ja oleskellut niissä väliin kuukausimääriä, aina käyttäen aikansa oppimiseen, kauneusarvojen keräämiseen ja ihmiselämän moninaisuuden tutkimiseen. Väliin hän oleskeli päiväkaudet niiden kirjastoissa ja taidekokoelmissa, sitten hän taas istui kuulijana suurissa kansankokouksissa tai vietti iltansa suurkaupunkien parhaissa teattereissa. Kun hän esim. kerran oli Wienissä kuusi viikkoa, kävi hän sen ajan kuluessa kolmekymmentä kertaa tuossa ylväässä Burgteatterissa, jonka näyttelijöistä hän sanoi, että he omistivat kaiken tekniikan ja että heillä oli tulta rinnassa. Hän ikäänkuin kiirehtimällä kiirehti ja ahmimalla ahmi saadakseen takaisin kaiken sen, jota hän lapsuudessaan ja ensi nuoruudessaan niin äärettömästi oli kaivannut.
Ymmärtää miten avartavasti ja henkisesti vapauttavasti kaikki nämä monikirjavat kuvat vaikuttivat hänen vastaanottavaan runolliseen mieleensä. Siksi väittikin norjalainen kriitikkoCarl Nørupkerran, ettei heillä Norjassa ollut toista kaunokirjailijaa, jolla olisi ollut niin monipuolisia tietoja, niin laajaa yleissivistystä ja korkeata kulttuuritasoa kuin Alvilde Prydzillä.
Hän oli jo kirjeissään ehdottanut, että me matkustaisimme yhdessä jonnekin ja nyt tavatessamme, otti hän taas tämän tuuman esiin. Se ei ollut mikään mahdottomuus siihen aikaan, kun itse matkat olivat varsin halpoja ja elämä Europan suurkaupungeissa ei ensinkään ollut niin kallista kuin esim. Kristianiassa tai Helsingissä. Miksikä emme siis olisi tehneet matkasuunnitelmia!
Myöskin Norjassa oli Alvilde Prydz paljon liikkunut ja useimmiten hän suuntasi retkensä länsirannalle päin. Hän oli aivan rajaton luonnon ihailija, ihan lapsesta asti. Se oli aina antanut hänelle virkistystä ja iloa silloin, kun hän tunsi olevansa yksinään ja ilman ymmärtämystä sisaruksiensa keskuudessa. Luonto oli ihankuin hänen hyvä ystävänsä, joka puhui hänelle ja jonka kieltä hän aina ymmärsi. Ja niinpä ovatkin hänen luonnonkuvauksensa aivan ihmeellisiä, niin täynnä runollisuutta, syvyyttä ja hartautta. Hän saattaa muutamin piirtein antaa lukijan tuntea se hiljaisuus ja rauhallisuus, joka vallitsee havumetsässä. Hän kuvaa varmalla kädellä meren suuruutta ja voimaa, tasangon yksinäisyyttä ja kaihomielisyyttä.
Meidän tapaamisemme jälkeen Alvilde Prydz yhä lähetti minulle kuten ennenkin kappaleen vasta painosta tulleita teoksiaan ja niitä ilmestyi paljon, sillä hän oli tuottelias. Näistä myöhemmistä teoksista on varsinkin »Torbjörn Wik» saanut osakseen runsaasti kiitosta. Myöskin näytelmäkappaleita hän joskus kirjoitti, mutta niistä muodostui pikemmin lyyrillisiä kertomuksia, kuin draamoja. Ehkä hän sen itsekin huomasi, sillä hänen »Aino» ja »Undine» näytelmänsä jälkeen, ei niitä enää tullut. Sen sijaan hänen runonsa ovat hyvin hienoja. Vielä niin myöhään kuin v. 1916, jolloin maailmansota jo oli raivonnut pari vuotta, lähetti hän minulle juuri hiljattain ilmestyneen runokokoelmansa, mutta sodan takia oli kirjevaihtomme aivan seisahtunut. Ei silloin tee mieli lähettää ystäville aijottuja ajatuksiaan, kun tietää, että kirje kaikkein ensin joutuu vieraiden käsiin kopeloitavaksi, ja että vieraan silmät etsivät siitä kentiesi mitä tahansa. Mutta kun kirjeenvaihto kerran jää, on sen solmiminen sitten varsin työläs ja nyt se on myöhäistä. Syksyllä tuli nimittäin sanoma, että Alvilde Prydz oli kuollut Oakhillissa lähellä Mossia syysk. 5 p.
Hän kuului Norjan suuriin kirjallisiin tähtiin viime vuosisadalla, joihin koko Europan katseet olivat kiinnitetyt. Mutta Norja ei suinkaan ollut mikään hemmoitteleva äiti näille kuuluisille lapsilleen, ja siksi he kai vuosimääriksi vetäytyivätkin ulkomaille.BjörnsonjaLieolivat monet ajat Parisissa,IbsenMünchenissä ja Roomassa. Heille koitti kuitenkin kerran se päivä, että he saivat yleistä tunnustusta.
Alvilde Prydzille se ei koskaan tullut. Kirjailijapalkkiot esim. olivat aina kovin kireellä, kun oli kysymys hänestä, ja hänen rikas kirjallinen tuotantonsa merkitsi hänen aikalaistensa silmissä varsin vähän. Mutta niinhän kävi Camilla Collettinkin ja yksinpäFredrika Bremerinsenjälkeen, kun hän rupesi puhumaan sukupuolensa vapautumisesta. EntäMinna Canthin meillä? Sama toistuu kaikkialla. Sitten kun he ovat poissa ja uusi sukupolvi on kasvanut ja saanut uusia kokemuksia, niin se herää havaitsemaan, että ne olivatkin sentään suuria henkiä nuo edelläkulkijat, oikeita tulisoihdun kantajia, joiden elämäntyö on tuottanut koko heidän maalleen ja kansalleen kunniaa.
Alvilde Prydzin aika ei vielä ole tullut. Mutta se tulee, sillä ellei hän olisi kirjoittanut mitään muuta kuin »Dröm» ja »Gunvor Thorsdatter til Hærö», niin nämä teokset ovat jo niin suuripiirteiset ja mahtavat, että ne kaikiksi ajoiksi säilyttävät tekijänsä nimen ensimäisten joukossa.
Mutta säälittävää on, että Alvilde Prydzin täytyi mennä pois sillä tunteella, etteivät hänen omansa välittäneet hänestä, etteivät naiset, joiden sielunkielien väräjämisen hän kuuli paremmin kuin muut, ymmärtäneet mitä hän tarkoitti.
Oikein tuntee itsensä syylliseksi ajatellessaan, ettei mitään tehnyt hänen hyväkseen, ettei edes tuntuvammin saanut kiitollisuuttaan ja tunnustustaan lausutuksi.
Mutta sellaisiahan me ihmiset aina olemme, silloin me vasta heräämme huomaamaan mitä rauhaamme sopii, kun se jo on liian myöhäistä.
MUISTOJENI MAAILMASTAKARL GJELLERUP.
MUISTOJENI MAAILMASTAKARL GJELLERUP.
Kaikki olemme kai kokeneet miten yhtäkkiä joku nimi, väriyhdistelmä, sävel tai kukan tuoksu voi herättää joukon muistelmia menneiltä ajoilta ja miten nämä muistot taas tuovat mukanaan sarjan toisia, jotka ovat jollakin tavalla yhteydessä edellisten kanssa.
Luin lehdissä v. 1917 että kirjailijaKarl Gjellerupoli saanut Nobelin kirjallisen palkinnon ja heti nousi mieleeni koko joukko kuvia muistojeni maailmasta. Ensinnäkin nuori ylioppilas, joka oli minun vierustoverini Berlinin yliopistossa taidehistoriallisilla luennoilla, ja joka näytti hyvin siivolta, hyvästi kasvatetulta ja lapsellisen avomieliseltä. Kerran tulin kysyneeksi häneltä jotakin ja niin oli tuttavuus tehty. Hän esitti itsensä, sanoi olevansa kirjailijaRicarda Huchinserkku,Friedrich Huch, Dresdenistä ja oli tavattoman utelias tietämään mistä maasta minä olin kotoisin ja millä kielellä minä tein muistiinpanoni.
Koska näitä taidehistoriallisia luentoja oli kaksi aina perätysten, oli väliajalla hyvä aika haastella ja nuori toverini olikin varsin keskusteluhaluinen. Hän kertoi paljon saksalaisista oloista ja vakuutti, ettei hän yhtään hyväksynyt saksalaisten ylioppilaiden elämää olutjuominkeineen ja kaksintaisteluineen; hän oli nopea moittimaan toisen opettajamme, prof.Freyn, luentoja, mutta ihaili suuresti toista, prof.Herman Grimmiä, ja miltei kadehti minua senjohdosta, että silloin tällöin olin kutsuttu hänen luokseen päivällisille.
Kun me eräänä päivänä puhuimme Tanskasta, ja minä kerroin hänelle piirteitä sen korkeasta kulttuurista, kysäsi hän tunsinko kirjailija Gjellerupin. Kieltävän vastaukseni johdosta selitti hän, että se oli suuri vahinko, sillä Gjellerup oli hyvin intressantti sekä ihmisenä että kirjailijana, oli jo monta vuotta asunut Dresdenissä ja siellä oli hän, Friedrich Huch, usein hänet tavannut. Kuultuaan, että minä talvilukukauden päätyttyä aijoin Dresdeniin, tarjoutui hän heti välittämään tuttavuuttamme, antoi osoitteensa ja pani sydämelleni ilmoittamaan hänelle olopaikastani, niinpian kun olin saapunut Dresdeniin. Eipä siis ihme, että Friedrich Huchin nimi aina tulee mieleeni niin pian kuin kuulen puhuttavan Gjellerupista, sillä ilman edellistä olisi jälkimäinenkin tuttavuus jäänyt tekemättä.
Ensimäisiä käyntejäni Dresdenissä oli Gjellerupien luo, mutta ei sentään nuoren saksalaisen tuttavani seurassa, kuten olimme kuvitelleet, vaan yksin. Friedrich Huchin oli nimittäin suin päin ollut matkustaminen erään sairaan sisarensa kuolinvuoteelle Hamburgiin ja sen koommin en häntä sillä kerralla nähnyt, ja varsin vähän myöhemminkin, sen vain olen kuullut, että myöskin hänestä on kehittynyt hyvin suosittu ja kiitetty kirjailija. – Mutta enhän minä opasta tarvinnutkaan Gjellerupien luo mennessäni.
Ikävä kyllä oli talon isäntä itse poissa, hän oli näet juuri siihen aikaan Köpenhaminassa valvomassa erään näytelmäkappaleensa harjoituksia, mutta hänen puolisonsa ja tytärpuolensa, jotka molemmat myöskin olivat tanskalaisia, ottivat minut vastaan kuin vanhan tuttavan ja sukulaisen. Ymmärsinhän minä heidän äidinkieltään, olin jo monasti ollut heidän synnyinmaassaan ja osasin panna arvoa siihen, että heidän kodissaan oli niin paljon aito tanskalaista. Meillä oli yllin kyllin keskustelunaiheita, mutta ennenkaikkea me kuitenkin puhuimme Karl Gjellerupista, sillä sekä vaimo että tytär olivat häneen äärettömän kiintyneet.
Minä sain kuulla, että hän, tuo hienon ja ajattelevan näköinen mies, kerran oli saanut ihmisten mielet Tanskassa hyvinkin kuohumaan, että hän noin toistakymmentä vuotta sitten oli hylännyt silloiset kirjalliset epäjumalat, varsinkin sen, joka kulki Tanskan kirjallisen maun ja suunnan määrääjänä,Georg Brandesin, ja osoittanut syvempiä ja pitemmälle ulottuvia arvoja ja päämääriä kuin ne, joita radikalismi kielteisessä ohjelmassaan oli tuonut esille.
Mutta ei sitä niinkään vain saa ruveta tunnettuja suuruuksia vastustamaan. Elämä ja toimintamahdollisuudet tehtiin Gjellerupille tämän jälkeen varsin ahtaiksi. Käytettiin ennen koiteltuja, tepsiviä keinoja: ensin hyökätään kimppuun ja halvennetaan, ja kun sitä on aikansa noudatettu, sivuutetaan äänettömyydellä, ja koitetaan siten katkaista toisen ura. Gjellerup ei milloinkaan, ei edes ensinuoruudessaan kuulunut noihin taisteluhaluisiin ihmisiin, joiden mielestä kynäsota ja tukkanuottasilla oleminen on virkistävää. Hän saattoi joskus lausua voimasanan, välistä hiukan harkitsemattomankin, mutta sitten hän taas vetäytyi omaan maailmaansa ja siksi se hälinä, joka oli syntynyt hänen nimensä ympärille, vaivasi häntä niin suuresti, että hän päätti ravistaa pöly jaloistaan ja siirtyä pois Tanskasta.
Kauniin, taiteellisen Dresdenin hän silloin valitsi oleskelupaikakseen ja eli siellä kuolemaansa asti. Aluksi hän siellä kyllä oli vieras vieraiden keskellä, mutta vähitellen hän kotiutui ja omaksui mitä parasta germanilaisessa hengessä ja saksalaisessa kulttuurissa oli tarjottavaa. Ja sieltä hän sitten lähetti maailmalle teoksen toisensa jälkeen, jotka sittemmin, hänen maineensa kasvaessa, aina yhtaikaa ilmestyivät sekä saksan että tanskan kielisinä ja monta kertaa voittivat tuossa hänen uudessa isänmaassaan enemmän ymmärtämystä kuin synnyinmaassa, riippuen ehkä osaksi siitä, että lukeva yleisö siellä kuitenkin on niin monenkertaisesti suurempi kuin Tanskassa, mutta myöskin ehkä siitä, että moni tanskalainen ei oikein voinut sulattaa sitä, että hän oli asettunut Saksaan ja vastaanottanut sieltä niin paljon vaikutelmia, sillä eihän Tanskan ja Saksan välit vuosikymmeniin ole olleet hyvät. Tosin taiteella ja kulttuurilla ei ole mitään päiväpolitiikan kanssa tekemistä, mutta on aina ihmisiä, jotka eivät voi eroittaa näitä aloja.
Kaikista näistä asioista me keskustelimme rva Gjellerupin kanssa ja kun en ollut koskaan lukenut hänen puolisonsa teoksia, lainasi hän niitä minulle useampia, joita sitten iltasin lueskelin ja totesin, että niiden tekijä mahtoi olla harvinaisen henkevä ja hieno ihminen. Toiset niistä varsinkin jäivät mieleeni kuten esim. »Romulus», »G-Dur» ja »Pastor Mørs». Hänen myöhemmät suuret teoksensa, joissa hän on käyttänyt sekä muinaisgermanilaisia että hindulaisia aiheita, kuten esim »Brynhild», »Guds Venner», »Offerilden», »Pilgrimmen Kamanita» y.m. eivät olleet silloin vielä ilmestyneet.
Rouva Gjellerup kehoitti minua usein käymään talossa ja kun ei minua sitten pariin päivään ollut kuulunut, lähetti hän jo tyttärensä katsomaan mihin olin joutunut, kun en ollut heillä käynyt. Tämä tytär oli siihen aikaan kuin vasta puhjennut ruusunnuppu täynnä nuoruuden suloa ja kukkeutta. Hänen isäpuolensa teoksista puhuessamme, kysyi hän, olinko jo lukenut erään »Ti Kroner» (Kymmenen kruunua) nimisen kertomuksen, joka myöskin oli minulla lainana, ja selitti sitten, että siinä kuvattiin hänen äitiään ja tämän ensimäistä miestä. »Ja se pieni tyttö, joka siinä esiintyy», lisäsi hän nauraen, »olen minä».
Hänen äitinsä oli nimittäin aikaisemmin ollut naimisissa erään soittotaiteilijan kanssa, mutta se ei ollut mikään onnellinen avioliitto. Mies oli sekä juopotellut että irstaillut ja kaikin tavoin nöyryyttänyt vaimoaan. Silloin hän oli tutustunut Karl Gjellerupiin. He olivat heti tunteneet olevansa sukulaissieluja ja tämä tunne ei ollut pettänyt, sillä heidän avioliittonsa oli kaikesta päättäen harvinaisen onnellinen. Ahkeruutensa, järjestämistaitonsa ja käytännöllisyytensä kautta oli rouva G. saanut luoduksi heille kauniin kodin, pienen lämpimän pesän, joka puhui hienostuneesta mausta ja henkisistä harrastuksista. Muistan miten hän heti ensi käynnilläni siellä näytti minulle heidän Böcklin-jäljennöksiään, joita oli suuri kokoelma, ja miten sattuvia ja hienoja huomautuksia hän niistä teki.
Hänellä ei ollut palvelijaa, vaan hän suoritti itse kaikki pienet kotiaskareet. »Äiti pesee enimmäkseen pyykkimmekin», kertoi tytär. Ja kun tahdoin tietää miten hän joutui kaiken tämän suorittamaan, silti muuttumatta työkoneeksi, joka ei enää tiedä eikä välitä mistään muusta kuin aineellisuudesta, vakuutti hän sen riippuvan tuosta Saksassa vallitsevasta tavasta syödä päivällinen klo 1. Sen valmistaminen ja jälkisiivous vei enin aikaa, mutta kun se sitten oli ohitse, jäi vielä koko iltapäivä muihin rientoihin. Ennen kaikkea hän silloin saattoi omistaa aikaa puolisolleen, olla hänen hyvä henkensä, innostajansa ja rohkaisijansa. Rouva G. antoi minulle erotessamme puolisonsa kuvan, vieläpä me vaihdoimme muutamia kirjeitäkin tämän ensi tuttavuutemme jälkeen.
Neljä vuotta myöhemmin, meidän surunkeväänämme 1899, olin taaskin Dresdenissä, mutta tällä kertaa hyvin alakuloisena, yhtä ainoata asiaa alituisesti pohtien. Olihan helmikuun manifesti tullut ja tuhonnut kaikki, josta ennen oli pitänyt kiinni, m. m. tykkänään luottamuksen itäiseen naapuriimme. Nyt tahdoin vain, että maailma saisi kuulla, kuinka hirveästi meitä oli petetty, ja miten rikoksellisesti pyhät valat oli rikottu, ja siksi etsin henkilöitä, joilla oli kyllin rohkeutta kirjoittaa tästä ja kyllin vaikutusvaltaa saadakseen kirjoituksensa suuriin maailman lehtiin.
Karl Gjellerup 90-luvulla.Karl Gjellerup 90-luvulla.
Karl Gjellerup 90-luvulla.Karl Gjellerup 90-luvulla.
Karl Gjellerup 90-luvulla.
»Gjellerup minua varmaan myöskin auttaa» arvelin, sillä olihan hän siksi tunnettu ja vaikutusvaltainen, että hän voisi saada kirjoituksensa sijoitettua mihin tahansa. Lähdin jo varhain aamupäivällä heidän luokseen ja nyt tapasin vihdoinkin Gjellerupin. Hän oli juuri sellainen, joksi hänet olin kuvitellut: hintelä, hienopiirteinen, syvämietteinen, hiukan surunvoittoinen. Sai melkein sen käsityksen, että hän ei ollut tästä maailmasta, eikä elänyt siinä. Hänessä ei ollut yhtään tuota tanskalaista iloisuutta ja lystikkyyttä, mutta sensijaan hän tuntui hyvin lempeältä ja herkältä.
Rouva G:llä oli aamuaskareensa kesken ja niihin hän taas palasi, jättäen meidät kahdenkesken, ja nyt minä rupesin kertomaan Gjellerupille tapahtumista Suomessa. Koska en tiennyt missä määrin hän oli selvillä meidän historiastamme ja suhteistamme keisarikuntaan, oli näitäkin asioita kosketeltava ja sitten niiden valossa helmikuun manifestin tulo ja kaikki mitä siitä oli seurannut selostettava.
Gjellerup näytti sangen totiselta ja tavallaan tarkkaavaiseltakin, mutta ei hän ensinkään innostunut, ja pyyntööni, että hän kirjoittaisi näistä asioista ei hän vastannut oikeastaan mitään. Tämä keskustelu ja sen tulos oli minulle tavallaan pieni pettymys ja minä ihmettelin, ettei se ystävällisyys, jota hänen vaimonsa ja tytärpuolensa olivat osoittaneet minulle, ollenkaan ollut tarttunut häneen. En tahdo sanoa, että hän olisi ollut epäystävällinen, mutta niin pidättyväinen, etten oikein tiennyt mille kannalle hän tässä asiassa asettui. Rupesin jo pelkäämään, että hänen oleskelunsa suuren kansan kesken ehkä oli vaikuttanut siihen suuntaan, että hän katseli tällaisia ristiriitaisuuksia suurten kannalta ja arveli, että pienten oli alistuminen.
Hyvästellessäni ehdotti rouva G. että tulisin heidän luokseen seuraavana päivänä iltapäiväkahville, joka saksalaisissa kodeissa aina juodaan klo 4, ja johon aina silloin kuului »Brödchen und Butter» (Ruokaleipä ja voi). Joskus sitten juhlallisuuden kohottamiseksi joku leivoskin. Rva Gjellerupin kahvipöytä oli tällä kertaa hyvin hyvästi varustettu, sillä olihan siellä tyttären sulhanenkin, eräs nuori saksalainen fil. tohtori, läsnä. Taaskin tuli Suomen asia ja silloinen tilanne esille, ja minä toistin osaksi samoja asioita, joita jo edellisenä päivänä olin kertonut Gjellerupille, mutta nyt me kaikki puhuimme saksaa sulhasen takia. Ja tällä kertaa Gjellerup lämpeni ja lupasi kirjoittaa asiasta ja osoitti yleensä suurta ymmärtämystä. Silloin minulle yhtäkkiä selveni; ettei hän edellisenä päivänä ollut ymmärtänyt kuin vain murrososan siitä mitä olin kertonut, ja se oli ollut syynä hänen varovaisuuteensa ja hiljaisuuteensa.
Kyllähän Tanskassa paljon tapaa ihmisiä, jotka eivät ymmärrä ruotsia, tai jotka ymmärtävät sitä niin puutteellisesti, että heille täytyy puhua aivan erityisellä tavalla: valita niin paljon kuin suinkin tanskaa muistuttavia sanoja, panna aina silloin tällöin tanskaa joukkoon ja ennenkaikkea puhua hitaasti.
Mutta että Gjellerup kuuluisi heihin, sitä en ollut ottanut lukuun, vaan esittänyt sanottavani yhtä nopeasti kuin jos edessäni olisi ollut henkilö, joka ymmärsi ruotsia täydellisesti.
Mahtoivat minun pitkät selostukseni häntä edellisenä päivänä sekä väsyttää että ihmetyttää. Nyt hän oli aivan liikuttava innostuksessaan, juoksi vielä jälkeeni portaisiin ja vakuutti, että kyllä hän tekee mitä suinkin voi. Hän kirjoittikin sitten »Preussische Jahrbücher» nimiseen aikakauslehteen Suomen asiasta.
Seuraavalla kerralla olin Dresdenissä suurlakkomme jälkeen. Aikomukseni oli kyllä mennä Gjellerupejä tapaamaan, mutta silloin minulle kerrottiin, että he eivät enää asuneetkaan itse kaupungissa, vaan olivat muuttaneet sen ulkopuolelle, enkä todellakaan ymmärrä, mikä toimettomuuden puuska minua silloin vaivasi, kun en siitä huolimatta lähtenyt heitä etsimään. Oli muka niin paljon ohjelmaa itse kaupungissa, piti istua aamupäivisin kouluissa kuuntelemassa, iltapäivisin valmistaa meidän routa-aikaamme koskevaa esitelmää, jonka olin luvannut pitää eräässä sikäläisessä yhdistyksessä, käydä teatterissa ja oopperassa y. m. Mutta ajatukseni olivat kyllä monta kertaa Gjellerupien luona ja minä olisin mielelläni tahtonut tietää, miten he m. m. olivat aineellisesti kestäneet, sillä eihän henkisen työn tekijöitä, ei varsinkaan Gjellerupin tapaisia henkilöitä, koskaan niin palkita, että he vapautuisivat aineellisista huolista. Kun sitten sain kuulla, että hän oli saanut Nobelin kirjallisen palkinnon, iloitsin siitä suuresti. Kerran oli siis voitonpäivä koittanut, ja hän oli saanut sen tunnustuksen, jonka hän niin täydellisesti ansaitsi.
Se kuului muuten olleen professoriHøffdinginansio, että palkintokomitea kiinnitti huomionsa Gjellerupiin. Høffding, joka tunsi hänet lapsesta asti, he olivat nimittäin serkukset, oli antanut suosittelevan lausuntonsa hänen hindulaisaiheisista töistään, prof.Vilh. Andersentaas niistä teoksista, jotka koskivat tanskalaisia oloja.
Silloin oli maailmansota jo ollut käymässä kolme vuotta ja sen käsittää, että se aika oli tuonut Gjellerupeille, kuten kaikille muillekin Saksassa, paljon kärsimyksiä. Tämän palkinnon johdosta oli nyt suurin puute poistettu. Mutta eihän Gjellerup ehtinyt nauttia siitä kuin kaksi vuotta, sillä lokakuussa 1919 sähkölennätin jo toi tiedon hänen kuolemastaan.
»Eräs Tanskan syvämietteisimpiä ja harvinaisimpia kirjailijoita on mennyt pois», kirjoitti Berlingske Tidende (Berlingin lehti) hänestä, mutta lisää sitten, että »ehkä moni nykyajan hälinässä ei huomaa, että tämä oli niitä ’suuria’ kuolemantapauksia.»
Olkoon vain, ettei kaikki huomanneet, mutta ken vain kerrankin oli joutunut personalliseen kosketukseen Gjellerupin kanssa, tai vain oli lukenut hänen teoksiaan, tunsi, että maailma taaskin oli tullut entistä köyhemmäksi, että henkilö, joka paljon oli antanut, mutta vieläkin olisi voinut antaa, sillä eihän hän kuollessaan ollut kuin 62-vuotias, nyt oli ainiaaksi vaiennut.