The Project Gutenberg eBook ofTineThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: TineAuthor: Herman BangTranslator: Toivo LyyAnna-Maria TallgrenRelease date: January 2, 2025 [eBook #75022]Language: FinnishOriginal publication: Otava, 1919Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TINE ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: TineAuthor: Herman BangTranslator: Toivo LyyAnna-Maria TallgrenRelease date: January 2, 2025 [eBook #75022]Language: FinnishOriginal publication: Otava, 1919Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Tine
Author: Herman BangTranslator: Toivo LyyAnna-Maria Tallgren
Author: Herman Bang
Translator: Toivo Lyy
Anna-Maria Tallgren
Release date: January 2, 2025 [eBook #75022]
Language: Finnish
Original publication: Otava, 1919
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TINE ***
language: Finnish
Kirj.
Herman Bang
Tanskankielestä suomentanut
Anna-Maria Tallgren
Runot suomentanut
Toivo Mähönen
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.
Tämä kirja kuuluu Sinulle.
Silloin kun Sinä vielä olit voimakas ja onnellinen, lähdimme kerran — niinkuin usein hämärissä, kun minä olin pikkupoika — »toivomus-matkalle» kaupungin katuja pitkin: puotien ikkunoissa osoitimme kaikkea sitä, jota toivoimme itsellemme, jaoimme nuo ihanuudet, jotka eivät olleet meidän, ja kiistelimme niistä. Sinä päivänä pysähdyimme myös kirjakaupan ikkunan ääreen, ja Sinä luit kaikki kirjojen nimet ja sanoit: »KunSinäkerran kirjoitat kirjan, niin paneminunnimeni sen kansilehdelle.»
Ja sitten, kun Sinä jo olit sairas ja me niin usein kuljimme »Lundenin» harventunutta puistikkokujaa — Sinä tarvitsit syyskuun myöhäistä aurinkoa — tartuit eräänä päivänä käteeni ja sanoit äänelläsi, joka oli tullut niin täyteläiseksi tuskasta ja hyväilyistä: »Kun minä olen kuollut ja sinusta, poikani, kerran on tullut taiteilija, tahdotko silloin pitää huolta, lupaa minulle pitää huolta, että ihmiset — eivät vallan minua unhota?»
Ja Sinä itkit, äiti, että Sinun piti kuolla.
Mitä Sinä pyysit, en ole milloinkaan unohtanut.
Nyt kirjoitan niinesi tämän kirjan kanteen. Minä tiedän, se ei ole Sinun rakkautesi, ei myöskään Sinun sydämesi tai henkesi arvoinen. Mutta tämä kertomus on orastanut mielessäni, kun muistelin Sinua ja sitä paikkaa, jossa minut synnytit. Kuolemaasi asti sanoit sitä paikkaa kodiksesi.
Vainon aika ja vieras valta hävitti piankin sen valoisan seudun, jossa Sinun oli viihtyisä ja hyvä olla Sinun, jonka olisi pitänyt saada elää ilossa ja auringossa. Niinkuin viholliset vanhaan kotiimme, niin tulivat onnettomuudet meidän päällemme.
Ja nyt, kun Sinä jo aikoja olet ollut kuollut, piirrän minä nimesi tähän kirjaan, joka puhuu tappiomme ajasta ja kadotetusta kodistamme.
* * * * *
Teen sen nyt, jolloin nuoruuteni on mennyt, ja jolloin kaikki, mitä kymmenen vuoden kestäessä olen kirjoittanut, kirjoittanut elääkseni ja kirjoittanut kirjoittaakseni, näkyy minulle usein niin äärettömän kaukaisena ja niin äärettömän selvänä.
Kaksi taistelee — eikä taistelu kai milloinkaan täysin taukoa — kaikissa näissä sanoissa: minun vanha sukuni ja Sinä, joka tulit siihen, uutena ja vieraana. Sinä kannoit sen nimeä intomielisellä hellyydellä. Sinä rakastit sitä niinkuin minäkin. Sata vuotta oli se kasvattanut valtiomiehiä, joita maa ei ole unhottava, kuuluisia lääkäreitä, jotka polvesta polveen olivat suurimmat ja enimmin rakastetut pohjoismaissa.
Mutta sittemmin tulivat sen pojat papeiksi, sillä he pyörtyivät nähdessään verta, ja toimettomiksi raukoiksi, joitten tyhjät aivot vaativat keinotekoista lämmitystä.
Sinäkerroit minulle usein sukuni kunniasta. Eräs sen suuria lääkäreitä jätti minulle kertomuksen kaikista sen erheistä ja sairauksista: hän tahtoi punoa — opiksi — lankansa sukuhistoriaan.
Oma sukuni se varmaan minussa kirjoitti niin paljon, paljon — nuoruudessani.
Mutta myös Sinä, Äiti, kirjoitit oman osasi.
Stella Høeg ja Nina ja Agnes neiti ja Katinka rouva — he ovat sinun vertasi. He ovat sinua ja vain sinua. He ovat Sinun riemusi ja Sinun surusi lapsia. Heillä on Sinun kasvosi ja Sinun äänesi. Kun he rakastavat ja kärsivät, rakastaa ja kärsii Sinun sydämesi. He menivät nuorina hautaan kuten Sinä, Sinun murheesi takia.
Ja josheelävät — edes jonkun lyhyen vuoden — etSinäsillä aikaa saa joutua unhotukseen.
Tämän kirjan lehdelle piirrän nimesi, muistoksi siitä valoisasta ajasta ja kodista, joka häämöttää aivan kuin äkkiä suljetun oven takaa. Niinkuin vainon aika tuhosi vanhan kotimme, niin tulivat piankin onnettomuudet ja kuolema meidän luoksemme.
Herman Bang.
Tine juoksi juoksemistaan, itkien, vaunujen kupeella, ja rouva Berg huusi viimeiset sanat kovalla äänellä pimeään ja tuuleen:
»Panettehan kuntoon — sinisen huoneen — — — illalla — — vielä tänä iltana.»
»Panen, panen», vastasi Tine; hän ei voinut puhua kyyneliltään.
»Ja sano terveisiä — sano terveisiä», huusi rouva Berg itkunsa keskeltä; tuuli vei hänen sanansa. Vielä kerran juoksi Tine vaunujen viereen tahtoen tarttua hänen ojennettuun käteensä, mutta ei yltänyt siihen enää. Sitten hän pysähtyi, ja vaunut katosivat äkkiä pimeyteen, ikäänkuin suuri varjo. Niiden ääntä ei enää kuulunut.
Tine palasi kotiin puistotietä, pihan poikki, jossa metsästyskoirat ulisivat hiljaa. Hän avasi oven käytävään: se oli niin autio tyhjine naulakkoineen ja Herlufin leikkikalunurkkauksineen, josta kaikki oli viety pois. Hän meni keittiöön, jossa käryävä talikynttilä lekotti illallisjäännösten keskellä.
Renkituvassa istui väki hiljaa pöydän ympärillä, Lars pöydänpäässä.
»Minulla on terveisiä», sanoi Tine puoliääneen, ja taas tuli hiljaista. Vain Maren, joka esiliina päähän kiedottuna oli kuin tutiseva nyytti, päästi uunin luota pari pitkäveteistä valitusta.
»Niin», sanoi Lars miettiväisenä kotvan kuluttua: »he ovat siis poissa», sanoi hän, ja torppari nyykäytti myönnytykseksi.
»Sitte kai meidän on pantava kuntoon metsäherraa varten», sanoi Tine, matalalla äänellä kuin ennen, ja lähti huoneesta sisäkkö Sofin seuraamana, jonka piti olla apuna.
Käytävässä hän avasi oven arkihuoneeseen. Lamppu paloi rauhallisesti tyhjällä pöydällä, ja ovet, jotka veivät muihin huoneisiin, olivat avoinna: aukot ammottivat kuin kolme hiljaista ja tummaa kitaa autiota huonetta päin.
»Ompelupöydän hän otti mukaansa», sanoi Sofi. »Niin», huokasi Tine. Paikka korokkeella oli tyhjä. »Ja kuvat», sanoi Sofi osoittaen sormellaan.
Peilin ympärillä näkyi tapetissa vaalenneita läikkiä; niiltä kohdin oli kuvat otettu alas.
Itku oli nousta Tinenkin kurkkuun, ja hän kääntyi pois: »Ehkä me sitte alkaisimme», sanoi hän, ja he nousivat kynttilät kädessä portaita pitkin makuuhuoneeseen. Parivuoteet seisoivat vierekkäin; niitä verhosi yhteinen peite, sama, jonka Tine oli virkannut viime jouluksi. Jalkopäässä seisoi Herlufin sälevuode tyhjennettynä.
Nähdessään tuon tyhjän vuoteen alkoi Sofi uudestaan itkeä. Talikynttilä kädessä rupesi hän muistuttele maan poikasen ensi aikoja; hän oli ollut Herlufin ensimmäinen hoitajatar, eikä hänelle koko maailmassa ollut muuta poikaa kuin Herluf.
»Hän oli tuskin syntyny, kun minust tuli hänen lapsenpiikans», sanoi hän juutinmaanmurteellaan, johon kuului merkillisen puristettu puhetapa: oli kuin hänen olisi ollut vaikea oikein saada auki suunsa, ja hän nielaisi kielen useimmat e-äänteet.
»Hän ei antanu muiden kantaa itteäns kuin minun ja rouvan» — hän nyyhkytti joka sananvälissä — »ei, hän ei antanu…»
»Minä olen sitt kantanu hänet kerran jos toisenkin rouvan tykö», sanoi hän, »aamuisin… silloin hän tahtoi päästä rouvan tykö» — hän hymyili äkkiä kyynelten lomitse — »sinne lämpimään, pojanressukka», lopetti hän ja itki taas.
»Niin», sanoi Tine, joka istui vuoteen syrjällä.
Hän ajatteli talviaamuja, jolloin hän huivi päässä juoksi tänne, päivän sarastaessa. Hän löi kämmenellään kolme kertaa makuuhuoneen oveen, herättääkseen rouva Bergin ja Herlufin, jotka nukkuivat makeassa unessaan.
Rouva Berg pääsi unisena istumaan vuoteessaan. »Se on Tine, se onTine», huusi hän lyöden käsillään tyynyyn.
»Kahvia —-kah —vi—a», huusi hän iloisella äänellään, niin että se kuului aina alas, keittiöön asti, ja Herluf alkoi riemuissaan hyppiä vuoteessaan kuin orava, pitkässä yöpaidassaan.
Heidän jutellessaan sai Tine kengät jalasta ja pääsi Bergin vuoteen jalkopäähän; hänellä oli tyyny päällään pysyäkseen lämpimänä.
Noin saattoivat he istua ja pakista tuntikaupalla. Herluf leikki »kiinalaista» ja harritti sormiaan, Herluf heitti kuperkeikkaa kaikkien tyynyjen yli; rouva Berg ja Tine nauroivat, niin että vuoteet heilahtelivat ja keinuivat; Sofi asettui ovensuuhun kahvitilkka kipossaan, saadakseen olla hänkin ilonpidossa mukana.
Mutta vihdoin Sofi saattoi närkästyä Herlufin puolesta ja sanoi seistessään siinä oven pielessä: »Ei kai lapsen tartte sill laill teuhata ja näytellä tiatteria», sanoi hän ja poimi pojan vuoteesta, kantaakseen hänet arkihuoneeseen ja pukeakseen lämpimässä vaatteet päälle.
Rouva Berg ja Tine jäivät vuoteisiin, jutellen idät ja lännet; rouva Bergin suu ei koskaan pysynyt kiinni hänen ollessaan lukkarin Tinen kanssa — kunnes Tine äkkiä kimposi kohona vuoteesta: käytävän ovessa kuljettiin!
»Metsäherra!» huusi hän ja löysi tuskin kenkiään kiireessä.
»Sulje ovi, sulje», huusi rouva Berg, »suljehan toki!» Ja Tine sai avaimen kierretyksi ympäri.
»Niin, niin, Henrik, minä puen päälleni», huusi hän Bergille, joka kolkutti, ja hän käski Tinen kolistella pesuvehkeitä, niin että mies saattoi luulla hänen olevan jo ylhäällä.
– – – Sofi seisoi yhä kynttilöineen sälevuoteen edessä ja jutteli Herlufistaan ja vuodatti kyyneleitä muistellessaan sekä hyvää että pahaa.
»Mutta aika vintiö hän vain oli», sanoi hän- »Niin, se hän oli», kertasi hän.
Tine istui vielä vuoteen reunalla ja hymyili: »Niin, kyllä vain rouvaBergillä oli päähänpistonsa», sanoi hän.
Hän ajatteli sitä aamua, jolloin metsäherra juuri kulki käytävänovessa, heidän istuessaan vuoteissaan kesken parasta pakinaa, ja rouva Berg oli tarttunut äkkiä hänen molempiin sääriinsä — metsäherra oli jo portaissa — ja työntänyt hänet metsäherran tyynyn alle — metsäherra oli jo ovessa. — »Ole hiljaa, ole hiljaa», kuiskasi rouva Berg — —
Metsäherra astui huoneeseen: Tine makasi kuin hiiri.
Ja rouva Berg kertoi ja jutteli metsäherran kanssa, joka kuunteli ja nauroi ja istuutui — keskelle vuodettaan.
»Sinä istutTinenpäälle, sinä istutTinenpäälle», huusi rouva Berg vallan hengästyneenä naurusta… ja Tine ryömi vuoteesta, tulipunaisena kasvoiltaan, itku kurkussa, ja ryntäsi ulos huoneesta, alas portaita, juoksi koululle saakka, eikä tullut metsäherrantaloon kolmeen päivään, niin häntä hävetti.
— — — Tine nousi, ja he alkoivat tyhjentää makuuvaatteita metsäherran vuoteesta ja koota ne oven ulkopuolelle.
»Ota kynttilä», sanoi Tine. Hän ei voinut katsella tyhjennettyä huonetta.
He kantoivat tyynyt ja patjat portaita alas ja huoneitten läpi, joiden kaikki ovet jäivät auki heidän jälkeensä.
»Tääll on niin tyhjää, niinkuin me kaikk oltais menty», sanoi Sofi.
»Niin», sanoi Tine, päästäen patjan putoamaan.
Sininen vierashuone oli kylmä kuin kellari, kukaan ei ollut asunut siellä sitte suven. Toinen vierassänky kannettiin pois ja toinen asetettiin pitkittäin seinää vasten.
Sillä aikaa kuin Tine ja Sofi vielä järjestelivät paikoilleen lakanoita ja pesuvehkeitä, tulivat vanhat Bøllingit hakemaan tytärtään.
Kun matami Bølling tuli arkihuoneeseen, jossa tuntui vetoa kaikista ovista, jäi hän seisomaan käytävämatolle ja katseli ympärilleen kyynelet silmissä: »Niin, nyt he ovat poissa», sanoi hän ja pani kätensä ristiin.
Molemmat vanhukset istuutuivat hiljaa tavallisille paikoilleen, kahdelle tuolille sohvapöydän viereen, hiukan ulompana lattialla — he eivät koskaan tahtoneet istua sohvaan metsäherran talossa, sen tuli olla rouva Bergin paikka — ja Tine jatkoi kulkuaan ulos ja sisään, ja Sofi toi puita siniseen uuniin: hän oli käynyt välillä kietomassa liinan päähänsä.
Liina oli merkkinä siitä, että matka oli aiheuttanut »hänen päänsärkyns». Hän sai säännöllisesti päänsärkynsä viitenä viikon seitsemästä päivästä, ja silloin oli miltei mahdotonta houkutella hänestä muita sanoja kuin »ei» ja »niin» taikka saada häntä tekemään muuta kuin kaikkein välttämättömintä. Suurpyykin jälkeen Sofi lepäsi viikon päivät päänsäryssään ja piti kurissa koko taloa.
Tine näyttäytyi metsäherran huoneen ovessa: »Tahdotteko tulla katsomaan», sanoi hän, »nyt olemme valmiit».
»Niin, käydäänpä katsomassa», vastasi vanha Bølling, ja he menivät metsäherran huoneen kautta siniseen kamariin, jossa toinen kapea vuode seisoi yksinään vaaleansinistä seinää vasten ja jossa oli niin kylmä, että molempia vanhuksia hytisytti.
He seisoivat kaikki kolme vuoteen vieressä — Tine oli ripustanut seinälle rouva Bergin kuvan, päänaluksen yläpuolelle.
»No, tässähän hän nukkuu oikein komeasti», sanoi Bølling koettaen nauraa hiukan: he olivat kaikin aivan näännyksissään alakuloisuudesta.
»Niin, kun tämä vain saadaan hyvin lämmitetyksi», sanoi matami, »kun täällä tulee lämmin, auttaa se paljon».
He palasivat arkihuoneeseen ja istuutuivat jälleen, Tine kohokkeelle, ompelupöydän vanhalle paikalle. He eivät puhuneet paljon, vain jonkun sanan silloin tällöin, ja kaikki istuivat samoissa ajatuksissa.
Matami Bølling istui ja keinutti yhä päätään ja katseli huonetta.
»Niin — tämä oli totisesti ihana koti», sanoi hän. Molemmat vanhat Bøllingit käyttivät lakkaamatta sanaa »totisesti», se tuli heiltä ikäänkuin viran puolesta, ja se johtui Bøllingin uutterasta raamatun viljelyksestä.
Matami istui jälleen hetkisen, hänen ajatuksensa kääntyivät toisaanne: »Tulihan kaikki hyvin mukaan, ja oliko kaikki hyvin pakattua?» kysyi hän. »Oliko karhunmarjat sidottu lujasti kiinni laatikkoon?»
Karhunmarjat olivat kaksi ruukkua hilloa, jotka matami Bølling oli keittänyt rouva Bergille Kööpenhaminaan vietäviksi.
»Sillä se on hänen parasta hilloaan, Tine», sanoi matami, »parasta hilloaan… ja sanotaan, ettei niitä ole saatavissa siellä, karhunmarjoja…»
»Metsäherra itse köytti ne kiinni, äiti», sanoi Tine.
»Me olemme sitte kerran jos toisenkin» - matami Bølling puhuu yhä samalla hiljaisella äänellä — »syöneet karhunmarjoja tässä talossa — ja marmelaatia — Ja korppuja», lopetti hän, pienen vaitiolon jälkeen.
»Niin olemme», sanoi Tine katsoen ulos suoraan eteensä.
Hän ajatteli iltoja, jolloin heille tuotiin sana koululle — useimmiten silloin kun metsäherra oli poissa — ja he saivat teetä, ja hilloruukut ja korput tulivat pöytään, ja he söivät teevadeilta, ja juttelivat, ja rouva Berg ja hän nauroivat ja lauloivat.
»Lauletaan jotain, Tine, lauletaan jotain», huusi rouva Berg ja löi sohvanselkämykseen; ja he kajauttivat »Herra Pederin» ja »Lennä, lintu, yli Furejärven aaltojen» ja »Kuningaslehdossa», kunnes sävel, liukui valssiksi ja he kiepahtivat ympäri lattiamatolla, ja rouva Berg pyysi hengästyneenä maitopunssia, joka kannettiin sisään kiviruukussa.
»Niistä on sentään muutamiksi illoiksi, Tine», sanoi matami Bølling, joka yhä ajatteli karhunmarjoja, »niin että he sielläkin voivat olla kuin kotonaan».
Ja vanha Bølling, joka istui kädet ristissä eikä kuullut mitä toiset puhuivat, vaan hautoi omia ajatuksiaan: nyt oli jo kolmetoista otettu tästä pitäjästä, sen hän oli itsekseen laskenut — vanha Bølling sanoi:
»Niin, niin, tapahtukoon Herran tahto», sanoi hän ja nousi tuoliltaan.
Vanhusten piti lähteä kotiin: Tine jäisi vielä, odottamaan metsäherraa. Mutta Tine ei antanut heidän vielä mennä, ensin oli heidän autettava häntä; hän ei voinut sietää niitä silmiinpistäviä ammottavia läikkiä peilin ympärillä, heidäntäytyiripustaa jotain muuta sijalle — jotain joka peittäisi. Hän otti »Kuningas Fredrikin» ja »Istedin taistelun» ja »Frederician» puutarhahuoneesta, ja molemmat vanhat kannattivat kuvia, hänen irroittaessaan peiliä.
Matami Bøllingillä oli kädessään Istedin sankarit, jotka taistelivat yhä, valkeat siteet otsalla. Hän vaipui katselemaan niitä, ja pari kyyneltä putosi lasille: hän ajatteli niitä, jotka nyt menettäisivät liikuntakykynsä ja henkensä.
»Tule, Mutter», sanoi Bølling ja otti kuvan, mutta hänkin piteli sitä niin kauan, että Tinen itsensä oli otettava se hänen käsistään.
Kuvat saatiin seinälle, ja vanhukset, joilla jo oli päällysvaatteet yllään, istuutuivat uudestaan tuoleilleen ja katselivat Istedin sankareita ja »Kuningasta».
Tine oli mennyt ulos ja tuli takaisin, kantaen neljättä kuvaa, joka oli riippunut eräässä toisensa vierashuoneessa. Se esitti Kristian kuningasta perintöruhtinaana, hevoskaartin univormussa. Tine löi naulan Kuningas Fredrikin kuvan alle ja ripusti Kuningas Kristianin tyhjälle paikalle.
Hetken seisoivat he kaikki kolme äänettöminä noiden neljän kuvan edessä.
»Niin, niin, Tine, se on vallan oikein», sanoi Bølling vihdoin, »hän on kuitenkinkuningas».
Vanhukset astuivat käytävään. Talikynttilä keittiössä oli sammumaisillaan. Tine asetti sen ikkunaan, jotta se hiukan voisi valaista pihaa vanhemmille. Panimohuoneesta kuului aika melu; Maren oli sulasta surusta alkanut pestä lattiaa keskellä pimeintä yötä ja veisasi murheellisella virren nuotilla, niin että kaiku, vastasi ladon seinästä:
Kuningas Fredrik kuolon unta jo nukkuu tyyninä paareillaan: nyt itkee koko valtakunta menoa uljaan ruhtinaan, mi aina lausui: »Muistakaa, ett' isäin muisto velvoittaa!»
Vanhemmat olivat jo tiellä, mutta Tine jäi seisomaan portaille. Hän kuulosti, metsästyskoirat murisivat kopissaan.
Tine hymyili äkkiä: hänpä ottaa ne sisälle arkihuoneeseen; se ilahuttaa metsäherraa hänen tullessaan kotiin; edes joitakin eläviä olentoja ottamassa vastaan.
Ja hän astui pihan poikki ja avasi ovet, sekä luhdin että koirakopin. Ajax ja Hektor hypähtivät häntä vastaan hiljaa ynisten ja kimposivat sitten hänen edellään avointa käytävän ovea kohti.
Arkihuoneessa Tine istahti tyhjälle korokkeelle. Hänestä tuntui, niinkuin hän ei milloinkaan ennen olisi ollut niin surullinen, niin lamautunut ja surullinen kuin nyt siinä tuijottaessaan ulos autiolle pihalle. Kynttilä keittiön ikkunassa hulmahti vielä kerran ja valaisi ladon valkeata seinää; sitten sammui sekin, ja hän näki vain pähkinäpuun varjon keskellä pimeätä pihaa.
Eilen illalla istui rouva Berg hänen vieressään tässä korokkeella ja katseli lehdetöntä puuta: »Voinkohan palata tänne silloin kun se taas on lehdessä?» oli hän sanonut ja itkenyt ja kietonut kätensä Tinen kaulaan.
Ulkona panimohuoneessa Maren veisasi yhä, niin että kaikui pimeässä yössä:
Ja siksi itkee kaikki kansa, on kiinni portit riemujen; sydämet kiitos-uhrinansa sitovat iki-seppelen: näät kuole muisto milloinkaan ei Tanskan Fredrik-autuaan!
Tine istui ristityt kädet helmassaan, ja Ajax ja Hektor makasivat silmät valppaina lattiamatolla hänen jalkojensa juuressa. — — —
Koirat ponnahtivat pystyyn, ja vaunut vierivät portaiden eteen. Metsäherra palasi kotiin. Hän tuli käytävään, jossa Sofi piteli kynttilää, ja toi terveisiä Herlufilta ja rouvalta.
»Ja minäkin olen saanut kutsun», sanoi hän lyhyesti.
Hän astui huoneeseen, ja Tine seurasi. Tine kulki hitaasti ja sammutti kynttilät pianon päältä, toisen toisensa jälkeen, jotka hän oli sytyttänyt.
»Kaikki tulee yht'aikaa», sanoi Berg.
Seoli ollut Tinen ainoa ajatus: kaikki tulee yht'aikaa; ja sitten hän ajatteli ja kysyi: »Tietääkö rouva?»
»Tietää — Jessen toi sanan höyrylaivalle.»
He istuutuivat pöytään, jonka Tine oli kattanut, ja alkoivat puhua hiukan hitaalla ja verhotulla äänellä siitä, kuinka talonhoidon saisi järjestetyksi ja jokapäiväiset askareet: työvoimia oli vaikea saada, Larsin piti ehkä lähteä mukaan, ja useimpien torpparien oli niinikään mentävä.
Metsätöiden piti kai enimmäkseen jäädä; niihin ei liikenisi käsiä.
»Ei», sanoi Tine.
He puhuivat niistä, jotka olivat saaneet kutsun. Pian ikään oli mies talosta. Heidät otettiin keskellä kiireisintä aikaa kodeistaan.
Niin, Anders katonpanijan kotona oli surkeata. Ane oli ollut tänään koulussa, molemmat pienoiset sylissään — — kuinka hän itki, kuinka hän itki… Sillä nyt oli Andersin lähdettävä — — ja miten tulisi Ane yksin toimeen?… Kuinka hän itki…
Lausuessaan tuon sanan alkoivat Tinen omatkin huulet vavahdella.
»Niin», sanoi Berg, »heidän luonaan asuu veli, joka oli mukana viimeisessä sodassa hänen molemmat säärensä ovat poisammutut…»
»Niin», sanoi Tine hiljemmin, ja äänettömyyden jälkeen: »juuri nuo raajarikot saattavat toiset pelkäämään».
He istuivat hetkisen vaiti: Koirat kulkivat hyväilynkipeinä edestakaisin, mutta kumpikaan ei huomannut niitä. Berg alkoi jälleen puhua talonhoidosta. Sijaisesta ei ollut hätää. Käsipuoli parooni Staub oli vapaana, hän olisi kyllä käytettävissä.
»Hänhänon jo saanutosansa», sanoi hän, »vahingonlaukauksesta». Ja miltei samaan menoon, nojautuen seinään ja katsoen suoraan eteensä valoon, sanoi hän: »Nyt he ovat jo kaukana merellä.»
Tinestä tuntui, niinkuin metsäherra, sitä sanoessaan, seuraisi heitä silmillään meren yli; ja häntahtoikeksiä jotain kerrottavaa, joka virkistäisi Bergiä, saisi hänet valoisammalle mielelle. »Juuri siksihän sinä istut täällä», puhui hän itsekseen, »se vielä puuttuisi, että sinäkin rupeaisit valittamaan». Mutta hän ei keksinyt mitään. Eiväthän he yleensäkään olleet vaihtaneet kovin monta sanaa, metsäherra ja hän; hän ei koskaan uskaltanut jutella metsäherran kanssa niin mutkattomasti kuin jonkun toisen, ruununvoudin tai Götsche kappalaisen tai muiden kanssa, joita kohtaan hän ei tuntenut sellaista arvonantoa: kun oltiin metsäherrantalossa, niin rouva Bergin kanssa juteltiin. Viimein hän sanoi äänellä, joka oli olevinaan reipas:
»Ja me, jotka juuri hommasimme sinisen kamarin kuntoon — olisimmepa voineet säästää sen vaivan itseltämme, Sofi ja minä!» Hän nousi.
»Jokose on kunnossa! Te saatte sitten kaikki tehdyksi, Tine.» Berg otti hänen kätensä, ja veri syöksyi Tinen kasvoihin — niinkuin yleensäkin kaikista pikkuseikoista, kun hän vain oli metsäherrantalossa.
»Eikö metsäherra tahtoisi nähdä sitä?» sanoi hän ja avasi oven, mutta pysähtyi yht’äkkiä työhuoneeseen, ja Berg meni yksinään vieraskamariin.
»Miten siellä oli somaa ja lämmintä», sanoi Berg tullessaan takaisin.
Tine tahtoi lähteä. Hänestä oli niin omituisen painostavaa, aivan kuin he olisivat olleet kahden koko talossa -— autiossa talossa. Mutta metsäherra lähestyi pöytää ja sanoi:
»Uusissa lehdissä on selostus hautajaisista. Emmekö lue sitä ensin?»
Tinelle oli juhla, kun metsäherra luki ääneen sanomalehtiä, jotka tulivat keskiviikko- ja lauantai-iltoina, taikka jotain kirjaa, joka otettiin hyllyltä — siellä oli Oehlenschlägerin kaikki murhenäytelmät.
»Kiitos», sanoi hän. »Mutta varmaan Sofikin tahtoisi kuunnella.» Ja hän meni hakemaan palvelijatarta, joka istui ja nukkui pää siteessä uunin vieressä. Sofi seurasi Tineä ja istui nurkkaan kirjakaapin viereen, jossa hänen oli tapa istua ja kuunnella, kun luettiin ääneen.
Berg avasi hitaasti surureunuksisen lehden ja laski hetkeksi kätensä sen päälle: »Nyt hän on siis päässyt lepoon», sanoi hän liikutetulla ja matalalla äänellä.
Puoliääneen alkoi hän lukea selostusta »Kuninkaan viimeisestä matkasta».. Koko talossa oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta kuin hänen hillitty äänensä.
Tine ei seurannut sanoja, kuunteli vain ääntä, jonka hän muisti niin monista hiljaisista illoista, ja hän näki edessään rouva Bergin, sellaisena kuin tämä istui siinä lampun valossa, ja hän kuuli rouvan nauravan, niinkuin hänen tapansa oli nauraa Tinen virtaaville kyynelille, kyynelille, jotka taas purkautuivat esiin, toinen toisensa jälkeen.
… »pian sytytettiin lyhdyt ja soihdut, jotka valaisivat kuninkaan viimeistä matkaa, ja asukkaat pitkin tietä kilpailivat osoittaakseen vainajalle viimeistä kunniaa. Kaikissa torneissa soitettiin kelloja, ja kaikissa taloissa ja mökeissä — köyhimmissäkin — oli kynttilöitä joka ikkunassa. Moneen paikkaan oli kokoontunut äänetön katselijajoukko, keskellä hiljaista yötä.»
Nurkassa muuttui Sofin nyyhkytys äänekkääksi itkuksi, mutta metsäherra luki edelleen:
— — — »Vaunut pysähtyivät aivan aseman eteen; nuo kahdeksan mustalla peitettyä hevosta riisuttiin valjaista, ja tallipalvelijat, jotka jalkaisin olivat seuranneet korkeata herraansa, kuljettivat ne pois; purjekangasvaate pingotettiin yli vaunujen, jotta se suojaisi niitä ja arkkua hienolta sateelta, jota oli alkanut vihmoa. Husaarit suorittivat viimeistä yövartiopalvelusta kuningas Fredrik VII:lle.»
Berg pysähtyi hetkeksi; hänen äänensä alkoi käydä käheäksi.
Tine istui ja katseli suoraan eteensä: hän ajatteli niitä murhenäytelmiä, joita he olivat lukeneet uudestaan ja uudestaan, murhenäytelmää Akselista ja myös kuningatar Zoésta… Viidennessä näytöksessä alkoi rouva Bergkin itkeä, ja kun tuli jokin oikein kaunis kohta, puristivat he toistensa käsiä pöydän alla.
Berg luki edelleen viimeisestä saattueesta ja puheista. Hänen äänensä oli käynyt niin liikutetuksi, että sitä tuskin kuuli:
… »Hän on nyt kutsuttu pois kansansa keskuudesta, mutta sen rakkaus seuraa häntä hautaan sydämellisin jäähyväisin. Niihin yhtyvät kaikki puolueet, sotilas, joka taisteli hänen ja isänmaan puolesta tantereella; jokainen, joka rauhan työssä tunnustaa, että uutteruus ja hyvinvointi on elpynyt hänen hallituskaudellaan; talonpojan kunniallinen sääty, jolle Fredrik seitsemäs on saanut valmiiksi sen, minkä Fredrik kuudes aloitti…»
»Niin», sanoi Berg, »se on totta».
Tine hätkähti hänen pysähtyessään, ja kun Berg jatkoi kuunteli hän sanoja; tämä oli siis viimeinen ilta, kun he lukivat yhdessä — pitkiksi ajoiksi, ties kuinka pitkiksi ajoiksi…
… »Taas nostettiin arkku paikoiltaan ja kannettiin kappeliin, jonka portaille airuet ja osa saattojoukkoa oli asettunut. Kirkonmiehet etumaisina kulki saattue kappelin pääkäytävästä, arkku asetettiin paikoilleen, Sjaellandin piispa piti mustalla verhotulta puhujalavalta rukouksen, viimeiset menot suoritettiin, ja tervehdyslaukaukset kirkon ulkopuolella julistivat, että kuningas Fredrik oli nyt laskettu hautaan.»
Sofi peitti käsillä kasvonsa, Tine katseli vain Bergiä, joka luki:
… »Urkujen soidessa siirtyi saattojoukkue äänettömänä kirkosta, jaMajesteetit palasivat Kööpenhaminaan.»
Berg taittoi lehden kokoon; kukaan ei puhunut, ja Tine nousi mennäkseen.
Silloin sanoi Berg, nojatessaan päätään seinään ja katsoen kauas eteensä — kuten kerran ennenkin:
»Kuinka poika itkikään, kun tuli laivaan.»
Sofin piti saattaa Tineä, ja he saivat lyhdyn sytytetyksi. Sen lekottava valo lankesi epätasaisesti aitaukseen ja piilipuihin.
Sofi puhui ennustuksista ja tunnustähdistä:
»Niit kyll oli — — nyt suvell ei mar ollu hyvä asua mettäherran taloss — yönaikaan oli niitten peli käynyt.»
»Vaunut» oli hän kuullut, yksin ne, jo kolmeen kertaan — »niin selväst oli ne vieriny rappuja ylös viime kerrall. Ja kun mentiin ulos, ei siell ollu vaunuja enempää kuin käden seläll — — enempää kuin tämän käteni seläll, sanoi myös rouva.»
»Jasenkyliä tietää», lopetti Sofi ja nyyhkytti, »mitä ajaminen merkittee — — kun sen kuulee kolmeen kertaan…»
Tine ei puhunut, ja he kulkivat eteenpäin pimeässä. Per Eriksenin pihalla haukahti koira, ja sisällä Jessenin neitien huoneessa heräsi Moppe.
»Niin, Jumala pitäköön kätens sekä herran että rouvan pääll», sanoiSofi sellaisella äänellä, kuin hän heittäisi multaa molempien arkuille.
Tine veti henkeään kuin se, joka herää viluisena.
»Kuinka Dannevirken luona tuleekylmä», sanoi hän.
He olivat saapuneet tien taitteeseen kievarin kohdalle, ja Tine tiesi, että Sofi pelkäsi tullaliianlikelle kirkkomaata yönaikaan.
»Nyt minä jo voin mennä yksinkin, Sofi», sanoi hän. »Kiitos nyt, Sofi. Ja pidäthän sinä huolta, että metsäherran tee on sellaista kuin sen pitää — etkös vaan?»
»Kyllä, hyvästi, Tine neitsy.»
»Hyvästi.»
Tine kuuli, kuinka koirat haukahtivat taas Sofin mennessä — — ja hitaasti hän kulki kotiinsa koululle päin..
* * * * *
Tine kolkutti ja kuuli ensin Daggen, joka alkoi haukkua, ja sitten äidin, joka nousi vuoteesta ja tuli ulos.
»Minä täällä olen, äiti», sanoi Tine.
Matami Bølling avasi oven; hän oli puettu yönuttuun ja poimutuksella koristettuun myssyyn. »Metsäherra on saanut kutsun», sanoi Tine vain, hänen tullessaan käytävään.
»Oi Herrajumala, oi Herrajumala», valitti matami ja antoi ovien olla avoinna Bøllingin vuoteelle saakka.
»Oi Herrajumala — oi Herrajumala!»
»Sitähän saattoi odottaakin», sanoi Bølling, joka istui vuoteessaan.
Tinen täytyi selittää kuinka kaikki oli käynyt ja kuinka Jessen oli tuonut sanan laivalle. »Siis sai rouva sen tietää, siis sai rouva sen tietää», toisti matami lakkaamatta, »vai sai hän sen tietää, raukka…»
»Niin, Jumala olkoon kanssamme», sanoi Bølling kädet ristissä, kun vihdoinkin oli hiljaista.
Tine oli väsynyt ja sanoi hyvää yötä. Hän tarttui »koulun» oveen, koettaakseen oliko se lukossa; ja mennessään ylisten poikki piteli hän kynttilää varovaisesti, olkien varalta, joille Gravenstener-omenat oli rivitetty.
Sisällä huoneessa hän veti herätyskellon, jotta se soisi aamulla, ja muutti kultalakat ikkunalta lattialle.
Alhaalla juttelivat vanhemmat vielä hiljalleen; kuului siltä, kuin he olisivat olleet samassa huoneessa.
»Niin, Jumala varjelkoon meitä kaikkia», sanoi isä vielä kerran, »nyt on neljätoista kutsuttu tästä pitäjästä».
Vähitellen vanhukset asettuivat, ja Tine kuuli heidän tutut hengenvetonsa, rauhallisina ja melkein samassa tahdissa, ylös ullakolle.
Hän ei voinut nukkua. Hän makasi ja ajatteli erästä syyspäivää — viimeistä, jolloin he olivat olleet metsässä, metsäherran väki ja hän…
Heidän piti mennä Pikkumetsään, evästä mukana, ottamaan vastaan metsäherraa ensimmäisen aukeaman luona. Tiellä tuli heitä vastaan Rønhaven vuokraajanväki, vaunuissa — he olivat matkalla piispalle, ja he juttelivat kaikin keskellä tietä ennenkuin erosivat.
He kulkivat edemmäs. Herluf haki karhunmarjoja jokaiselta ojanviereltä. Pähkinöitä riippui kaikissa pensaikoissa. Tine näppäsi niitä ohikulkiessaan.
Heidän piti oikaista pellon poikki, mutta Herluf ulisi heidän takanaan: hän oli takertunut kiinni varpuihin ja piti pahaa ääntä, kasvot mustina karhunmarjoista.
»Katsos poikaa, katsos poikaa», huusi rouva Berg ja antoi Tinen irroittaa Herlufin; itse juoksi hän mäenkummulle.
»Tule! tule!» huusi hän ylhäältä. »Kuinka täällä on ihanaa.»
Oli kuin koko saari olisi näkynyt tänään, kirkkaassa ilmassa — vuoret ja laaksot — niin vehreänä ja vehmaana. Kaukana siinsivät metsät kuin sinertävät pilvet, ja talot katselivat hymyten kaikesta siitä vehreydestä. Ja taivas oli aivan pohjaton.
»Kuinka ihanaa, ihanaa täällä on», sanoi rouva Berg.
Mutta Herluf ei suonut rauhaa; hän tahtoi tulla »vangiksi», ja he juoksivat, juoksivat, kaikki kolme, ylt'ympäri kumpua.
»Niin, tämä on kaikkein ihanin saari», huusi Tine, joka nosti vangitun Herlufin korkealle ilmaan. Ja kaikki kolme heittäytyivät syksyiseen apilaaseen.
He kulkivat peltoja pitkin metsää kohti, jossa he istuutuivat halkopinon viereen, aukeaman laitaan; aurinko paistoi vielä ja oli hyvin lämmin.
Käsityöt otettiin taskuista, ja he juttelivat niitä näitä:
»Kylläpäs ne rønhavelaiset käyvät usein piispalla tätä nykyä — se oli jo toistamiseen…»
»Kolmas kerta se jo oli — kahden viikon aikana.»
»Ja ruununvouti kiikkui takana — hänen piti kai olla neljäntenäL’hombressa.»
He juttelivat juttelemistaan; Herluf teki pikkuvanhasti huomautuksiaan keskustelun kuluessa. Ja hyvin olivat heselvilläkaikesta, sillä koulussa tiedettiin, minne päin vaunut kulloinkin vierivät: tienristeys oli aivan oven edessä; ja siinä vaihdettiin nyökkäyksiä ja tervehdyksiä tai pysähdyttiin, kun Bølling tai matami tai Tine tuli ulos portaille.
Sitten rouva Berg ja Tine vaikenivat hetkiseksi ja ompelivat äänettöminä puitten alla.
»Kuinka kauan metsä pysyikään vihreänä!»
»Se johtui sateesta, koko suven oli satanut.»
»Niin oli. Mutta muistiko Tine viime vuotta» — he antoivat molemmat ompeleensa vaipua ja katselivat ruskeahkoon metsänreunaan päin — »kun metsä oli keltainen syyskuussa».
He puhuivat puhumistaan metsästä: milloinka he olivat olleet viimeisen kerran täälläsinäjasinävuonna…
»Ei — viime vuonna saatiin tuskin pähkinät poimituiksi!»
»Mutta vuonna 1859 teimme metsäretken vielä lokakuussa», sanoi rouvaBerg.
Herluf huusi, vähän matkan päästä, puitten välistä: Tulisiko Tine, Tinen täytyi tulla sinne. Siellä oli merkillinen ja taipunut oksa, joka riippui niinkuin keinu, miltei maassa kiinni. Herluf tahtoi päästä istumaan sinne, ja Tine keinutti, niin että poika itki ja nauroi. Sitten piti Tinen kiivetä siihen, rouva Berg kiikuttaisi häntä.
»Ylös, Tine — ylös!»
»Se katkeaa — se katkeaa», huusi Tine — ja siinäolikinaika paino — ja rouva Berg keinutti oksaa, niin että Tilien hameet hulmusivat säärien ympärillä.
Yht’äkkiä ponnahtivat Ajax ja Hektor esiin vesakosta ja haukkuivatTinen pumpulisukkaisia pohkeita päin.
»Metsäherra», huusi hän ja tuli alas niin että jymähti, kyyhkysilleen. Rouva Bergin piti saada nauraa tarpeekseen selkä puuta vasten, ennenkuin hän saattoi tulla esiin ja ottaa osaa illalliseen, jonka Tine oli kattanut pienelle pöytäliinalle.
Berg, joka oli sukeltautunut esiin vesakosta koiriensa takaa, istui jo puunkannolla ruuan ääressä ja puhui Tinen kanssa kotipuutarhan ruusuista: oli jo pian aika ottaa ne sisään. Yöt olivat käyneet niin kylmiksi.
Puutarha oli Bergin ja Tinen yhteinen työmaa. Metsäherra rakasti ruusuja ja myöskin verenpisaroitten ristisiitosta; ja rouva Berg, joka oli Horsenista, ei koskaan oppinut oikein käteväksi puutarhassa. Yleensä saikin Tine olla apuna minkä missäkin. Kevätiltoina oli kiireisintä. Rouva Berg istui vain vaippaansa kietoutuneena ylhäällä puutarhaportailla ja katseli ja jutteli kentän poikki noiden kahden kanssa, jotka olivat touhussa ja leikkasivat ja kastelivat. Viimein olivat he vain kuin pari varjoa ruusujen välissä, hämärässä.
… He olivat panneet tavarat koriin lähteäkseen. Herluf ja Tine juoksivat hippasilla aukeaman poikki, ja Berg ja rouva Berg tulivat jäljessä käsikoukkua.
He saapuivat maantielle: valoisana ja kirkkaana lepäsi iltailma kynnettyjen maitten yllä: Kuinka Tine nauroikaan tienpolven takana!
»Tinenkuuleetämmöisessä ilmassa», sanoi Berg pysähtyen. Metsäherra sanoi aina, että Tinen ääni oli luotu ulkoilmaan, niin raikkaan soinnun oli Herramme sille antanut.
»Tule, Tine», huusi rouva Berg, »niin laulamme jotain». Rouva ottiTineä vyötäisiltä, ja he kulkivat hitaasti tietä pitkin ja lauloivat.
Kun he olivat ehtineet keskelle säkeistöä, yhtyi heihin Bergin hillitty basso, niin että laulu kaikui ylt'ympäri:
Lennä, lintu, lennä yli honkaholvisalon! yön peittyy varjoihin maa: jo haipuvi hehku auringon valon metsien nukkuvain taa; riennä nyt kotiin luo puolison ainiaan, untuva-pienoisten luo; mut aamun tullen kun palajat varmaan, minulle terveiset tuo!
Iltarauha laskeutui yli tienoon. Taloista ja mökeistä lappautui miehiä ja torppareita; he seisoivat riveissä ja polttivat hiljalleen piippua.
»Hyvää iltaa, hyvää iltaa», kuului polttajaparvista verkkaan tien yli heitä vastaan.
»Hyvää iltaa, Anders Nils. Hyvää iltaa, Lars Peter.» Tine tervehti heitä kaikkia nimeltä.
Lars Erikin kotituvan eteen hän pysähtyi hetkeksi — vanhusta vaivasi ankara luuvalo —: »No, mitenkäs teillä voidaan?» kysyi Tine veräjälle päin.
»Onhan se vähän niinkuin parempaa taas», vastasi puhuteltu harvakseen.
»No, Jumalalle olkoon kiitos.»
»Niin, hyvää yötä sitten, Hans Lorents», sanoi Tine ja lähti.
Muut olivat jatkaneet lauluaan, ja Herluf oli tarttunut isän käteen. Heidän edessään oli kirkko ja koulu. Taivas alkoi punertaa vanhan tornin takana.
Lennä, lintu, lennä yli virpiviidakoiden, luo armaan kiiruhtaos; siell' oksalla istuin, lehdikon soiden, lempesi julistaos! Soutaa jos voisin ma ilmoja siivin, lentoni tietäisin tien; nyt vainen lehdossa kaihoten hiivin, pauloissa lemmen ma lien.
He vaikenivat. Loppumatkan he kulkivat äänettöminä pensasaitojen välissä. Hans torpparin Sine, joka antoi lehmänsä syödä viimeisen suupalan vihreää tienreunasta, ennenkuin ajoi elukan kotiin, niiasi, kudin käsissään, kun he kulkivat ohi.
Koulun portailla istui vanha Bølling piippu suussa; hän tuli alas tervehtimään. Matami odotti heitä ovessa, sukankudin kädessä: hänellä oli voirinkeleitä, tuoreita, tänään leivotulta; ja rouva Berg ja Herluf kävivät sisään ja istuivat penkille, mutta Bølling jäi ulos Bergin kanssa puhumaan metsähuutokaupasta.
Alhaalla suomaan luona lukittiin paja, ja ylempää kievarin luota tuli matami Henrichsen, leveänä ja voimallisena, ja istui penkilleen valkeitten pilarien väliin. He tervehtivät kaikkia avonaisen paikan yli — vieläpä valtavaa Knut seppääkin, joka kulki kotiinpäin koirineen.
Näytti siltä, kuin kaikki olisivat viihtyneet tässä naapuripiirissä »torin» varrella, tulleet pyöreiksi ja terveiksi — niin hyvinsyötettyjä olivat kaikki sekä Bøllingillä että kievarissa ja sepällä.
Kellot alkoivat soida, ja he istuivat kaikki äänettöminä. Vain Berg ja Bølling puhuivat kuiskaten portaiden edessä. Sine ajoi hiljalleen lehmänsä yli torin, juomaan. Se joi ja ammui, umeasti ja pitkäveteisesti, yli suomaan.
Kellojen soitto taukosi.
»Kai meidän on mentävä kotiin», sanoi rouva Berg, ja taivas puunsi tummanpunervana pensaikkojen ja maitten yli. Tine seurasi heitä.
Kotona arkihuoneessa rouva Berg lauloi kotvasen hämärissä, soittokoneen ääressä — laulun »pikku Gretestä». Metsäherra antoi huoneensa oven jäädä raolleen.
Herluf oli uninen ja nukahti jakkaralleen, nojaten päätään sohvan reunaan; rouva Berg siirtyi hänen luokseen, ja vähän ajan perästä nukahti hänkin. Hän havahti puolittain.
»Tine pitää kyllä huolen ruuasta», sanoi hän unisella äänellä, ja Tine nousi mennäkseen katsomaan mitä Sofi hommasi. Rouva Berg pääsi harvoin täysin hereille, ennenkuin lamppu oli sytytetty ja tee sisällä.
»Kas, joko pöytä on katettu», sanoi hän silloin, aivan hämmästyksissään, ja kohottautui vallan reippaasti istumaan sohvassa.
Teen jälkeen hän kiusasi Bergiä pelaamaan vistiä kuvitellun neljännen kanssa. Tine kävi kierros kierrokselta hehkuvaksi kuin sauna, siitä että hänen piti pelata metsäherran kanssa.
Taikka myös Berg luki ääneen, isossa puolipimeässä huoneessa, jossa oli valoisaa vain lampun ympärillä. Useimmiten hän luki Oehlenschlägeriä, taikka myös Paludan-Mülleriä — Tinellä oli nenäliina esillä helmassaan.
Sen jälkeen, kun Tinen piti mennä, juoksivat hän ja rouva Berg kesken kaikkea ruokasäiliöön, saivat kiireessä hilloruukun hyllyltä ja söivät samasta kupista.
»Kyllä, kyllä, kyllä, Berg, me tullaan nyt», sanoi rouva Berg ja puhalsi kynttilän sammuksiin', ennenkuin he olivat saaneet viimeisen suuntäyden nielaistuksi: »Tässähän me jo ollaan, mies.»
Berg odotti lyhtyineen käytävässä. Oli jo myöhäinen, hän tahtoi itse saattaa Tinen kotiin. He kulkivat tietä pitkin, jonka varrella talot ja torpat olivat kuin mitäkin mustaa hiljaisessa pimeässä. Koirat heräsivät vain puolittain ja murahtivat unisesti heidän jälkeensä.
Berg kohotti lyhtyä löytääkseen kuivimman tien rapakossa.
»Kas täällä on hyvä, Tine», sanoi hän, ja Tine seurasi visusti lyhtyä, hameet kohotettuina; kunniakkainta mitä hän tiesi oli kotiatulo metsäherran »saattamana».
»Näkemiin», hyvästeli Berg heidän erotessaan.
»Metsäherra on saattanut minua», sanoi Tine yhteen hengenvetoon, ennenkuin ovi tuskin oli aukaistukaan. Mutta Bøllingin matami oli nyreissään. Eihän sittenkään sopinut tulla kotiin keskellä pimeätä yötä.
Mutta kun vanhukset kerta olivat valveilla, piti Tinen joka tapauksessa tulla vuoteen viereen: aina oli jotain puhelemista tai kysyttävää metsäherran talosta.
Tine kiipesi huoneeseensa, sill'aikaa kun vanhukset yhä juttelivat. Matami Bøllingille oli tullut tavaksi, että jos kerta hänet herätettiin yöllä ja hänen täytyi nousta ylös alushameisillaan, oli hänellä kymmenet hommat, mentävä keittiöön ja taas tultava takaisin, samalla kun hän koko ajan puheli Bøllingin kanssa.
»Niin, totisesti he ovat siunattuja ihmisiä», vakuutteli Bølling alhaalla.
»Tine», sanoi matami Bølling ylisille.
»Niin, äiti.»
»Tine, kuules, muista ottaa se voinokare huomenna, lapsi, panin sen syrjään — kirnuaminen onnistui niin hyvin, että panin sen syrjään… se saattaisi maistua niille tuolla alhaalla.»
»Kyllä, äiti», sanoi Tine ja nukahti vanhempien puhelu korvissaan.
»Niin, hyväsydämisiä he ovat», lopetti matami Bølling; hän riisui vihdoinkin alushameensa ja pääsi Bøllingin viereen. — — —
* * * * *
Tine ei voinut päästä uneen kiinni tänä yönä. Vanhempien rauhallinen hengitys kuului herkeämättä rakennuksen halki. Mutta Tine ei nukkunut. Hän ajatteli kaikkia näitä vuosia, metsäherran taloa, jossa kaikki nyt oli hajallaan, Herlufia ja rouva Bergiä, jotka olivat matkustaneet pois, ja omaa lapsuuttaan.
Hän muisti talviaamuja, jolloin kaikki »isän lapset» tulivat kouluun, pimeässä, ja äiti kehitti heidät esiin kaikista vaatteista sisällä makuuhuoneessa, Tinen sitä ihmetellen katsellessa omasta vuoteestaan. Ja sitten he veisasivat aamuvirren, ja hän sai kahvikupin tyynylleen.
Sunnuntaisin oli papin vaunuissa lasiseinä, ja ajomiehet istuivat ämpärin vieressä keittiönpenkeillä ja saivat torpparinvaimojen kipoissa kahvia lämpimikseen, sill'aikaa kun pappi saarnasi.
Mutta vähitellen pitenivät päivät, ja lumiukko kävi mustaksi ja pehmeäksi. Ompelukoulussa neiti Jessenin luona ei enää sytytetty valoa iltapäivällä. Iltatunnit olivat ohi, ja viimeisen kerran kiitivät isän poikaset poikki »torin»; sitä saivat Tine ja kievarin Katinka nyt yksin pitää omanaan — he hyppäsivät »jatulintarhan» hämärissä.
Äiti ja matami Henrichsen tulivat kudotut huivit päässä esiin oviaukkoihinsa, ja isä poltti piippua portailla.
»Talvi on nyt menossa», puheli hän sepälle torin poikki.
»Menossa on», vastasi seppä, ja kengitti Lars Erikin kimoa.
Kottaraiset palasivat koulun kaikkiin pönttöihin, ja vihdoin tulivat haikaratkin; kievarin haikara suoraa tietä päätyharjalle. Pojat ja tytöt lauloivat sille välitunneilla, suurissa joukoissa, monina päivinä. Jokainen, kuka vain oli menossa kievariin tai kirkkoon, teki huomautuksensa siitä. Sillä kaikki ne olivat merkkejä ja tunnustähtiä ja ennustuksia, lensikö se korkealla vai matalalla, ja milloin se lensi suolle, — siitä voi päättää millaiseksi tuli suvi ja vilja ja satoiko ennen juhannusta.
»Se tuli myöhään, se tietää lämmintä», sanoi Bølling. Hän tiesi jokaisen päivämäärän, milloin kievarin haikara kulloinkin oli tullut, aina vuodesta 1839, jolloin hän itse tuli kouluun. Hän »piti kirjaa» sekä haikarasta että kottaraisista saksalaisessa almanakassaan.
Kevät tuli, ja koulun ikkunat avattiin.
Torin yli kuului kiireisenä surinana raamattua ja maantiedettä ja katkismusta.
Lopuksi he lauloivat korkeilla äänillään, Bøllingin lyödessä tahtia suurella osoituspuikollaan. Matami Henrichsen seisoi usein ovessaan ihan vain kuunnellakseen sitä.
»Aivan ne virkistävät sydäntä», sanoi hän, »nuo vanhat sävelet».
Sekä isänmaanlaulu että virsi kaikuivat yli torin, kunnes lapset vihdoin riemuiten pääsivät vapaiksi, ja Bølling tuli portailleen hiukan vilvoitellakseen, päivän hikoilun jälkeen.
Illalla, kun kellonsoittaja meni kirkkoon, otti Tine häntä kädestä ja seurasi mukana. Kellonsoittaja kiipesi torniin soittamaan, ja sillä aikaa istui Tine kivellä oven luona, puksipuuaitauksen takana, mietiskelevänä ja hiljaisena.
Kaikki vaunut pysähtyivät tähän aikaan koululle, kun ilma oli niin kaunis. Maakauppias ja Gammelgaardin väki ja matami Esbensen, kätilö, joka sai kahvia hyllyviin kieseihinsä.
»Tässä pitäjässä on aina keväisin kiirettä», jutteli Esbensenin matami… »Tämä on parhaita pitäjiämme koko alueella — näin toukokuussa.»
»Se tulee siitä», selitti matami edelleen, »että täällä on reipasta väkeä, joka osaa saada valmista syksyisin».
Matami Esbensen sai vohveleja kahvin lisäksi, ja portaitten edessä rupateltiin puolia tunteja sekä synnytyksistä että ristiäisistä.
»Niin, niin, siitä lähtee lantteja», nyykäytti matami Esbensen jäähyväisiksi ja keinui edelleen kieseissään. Tine vei kupin ja lautasen sisään, sillä matami Bøllingin piti ensin kertoa kaikki matami Henrichsenille, joka tuli ulos kuullakseenmissäse oli ja mitenkä siellä jaksettiin.
»Hans Lorentzilla? — — Sitähän minä ajattelinkin. Olihan jo se aika…»
»No niin —sielläse sitten tapahtuu joka ainoa vuosi», sanoi matamiHenrichsen.
»Niin», sanoi matami Bølling ja huokasi hiukan, »sehän on Jumalan tahto».
Ja matamit kävivät sisään.
Suvi-iltoina, kun piika-Ane palasi maitoastioineen, istuivat matami Bølling ja Tine rappusilla. Haudankaivaja tuli lapio kädessä kirkkomaalta ja kulki kotia päin.
»No, Niels Lars», sanoi matami Bølling, »joko se on valmis?»
»On, matami», vastasi hän, »sija on valmis».
»Niin, Jumalalle kiitos, hänellä oli kova kilvoitus… niin, Jumalalle kiitos… niin, no hyvää yötä, Niels Lars», nyykäytti matami Bølling.
»Hyvää yötä, matami.»
Ja haudankaivaja meni, lapio kädessä, katua alas, kievarin taa, ja torilla tuli hiljaista, ja sen ilma lemusi puksipuulta, seljalta ja lehmukselta.
Seuraavana aamuna siroteltiin torille lehtiä ja santaa. Kantajat ponnistelivat raskaine arkkuineen kievaririvin ohi; he lepäsivät keskellä toria, asetettuaan arkun mustalle telineelle. Sitten he kulkivat edemmäksi, kirkkomaalle. Hauta oli aivan kirkkomaan aidan vieressä, ja matami Bølling ja Tine kuulivat puheet sisään keittiöön.
Illalla meni matami Bølling katsomaan seppeleitä. Katselmuksen jälkeen hän istuutui portaille sukankutimineen. Matami Henrichsen istui kotonaan valkoisten pilarien välissä.
»Hän on siis päässyt», sanoi matami Bølling: »ja Jumalan kiitos, hän kilvoitteli taistelunsa».
»Niin, se raukka», todisti matami Henrichsen.
»Mutta Jumala kirvoittaa aikanaan», lopetti matami Bølling, ja he kutoivat ääneti edelleen.
Tine ja Katinka tulivat käsitysten kievarin ohi. He kävivät molemmat rippikoulua tätä nykyä. He lauloivat, juostessaan hiekan ja puksipuunlehväin yli.
* * * * *
Vuodet vierivät.
Pyhät ja aret ja syksyt — viikko viikon jälkeen — sunnuntaista sunnuntaihin.
Lukkarilasta käytiin nykyisin vuoron perään kirkossa, äiti ja Tine; toisen täytyi aina jäädä kotiin: pitihän pastorin saada kunnolleen kahvinsa toimituksen jälkeen.
Tänään oli niin lämmintä ja tyyntä, että Tine oli avannut kaikki ikkunat kirkonkäynnin ajaksi. Aurinko paistoi pöydälle ja damastipäällysteiselle sohvalle; kaikki huoneet olivat täynnä ruusujen ja kultalakkain lemua.
Virrenveisuu, monta ääntä diskantissa, kaikui puutarhan halki. Laulettiin »Maa on niin kaunis»; Tine yhtyi siihen ja lauloi mukana, kulkiessaan huoneissa.
Eräs kirkoteltava vaimo tuli veräjästä, ja kuoripojat ryntäsivät ulos asehuoneesta, laukaten täyttä karkua puksipuuaitauksen läpi.
»Älkää häiritkö pastoria», huusi Tine heille. Pojat alensivatkin hiukan ääntään ja alkoivat heittää noppaa kirkonseinää vasten.
Tine itse istuutui korokkeelle, saatuaan valkean pöydän katetuksi; hän istui siinä niin hartaana, kuin olisi kuullut kappalaisen saarnan aina sisälle asti.
Kun hän oli kirkossa nuorta pappia kuulemassa, istui hän urkujen takana ja itki kuin särkynyt ruukku, niin kauan kuin pappi oli saarnastuolissa. Kaiken kaikkiaankin olivat hänen kyyneleensä sangen löyhässä tänä suvena, kaikki koski häneen ja painoi häntä niinkuin todellinen suru, ja kievarin Katinka nauroi hänelle ihan läkähtyäkseen.
»Pikku sydänsurut, tyttöseni», sanoi Tinka ja lyödä läiskäytti kädellään Tineä suoraan rintaan: »saisit hävetä, kun otat kaiken niin surkeasti».
Tine istui yhä korokkeella. Tori oli aurinkoinen ja hiljainen. Kuoripojat olivat puolinukuksissaan pökertyneet seinän viereen, ja kievarinpenkillä näkyi vain papin Nils, paitahihasillaan ja punaisissa liiveissä, syljeksien kauas eteensä auringossa.
Virrenveisuu alkoi taas, ja ensimmäiset miehet tulivat varovaisesti ja hiukan venytellen kirkosta, panivat piippuun portin vieressä ja painoivat päälle peukalollaan. Heitä tuli enemmänkin, muutamat menivät kievariin, jossa kahvipunssi ja kortit ilmestyivät pöytään, avoimien ikkunoiden taa.
Ulkona torilla hajaantuivat nuoret miehet suureen kehään, sytytetyt piiput hampaissa, mutta tyttölapset pysyttelivät yhä kirkkotarhan portin sisäpuolella, kainossa ryhmässä.
Lukkarilla istutettiin neljä viisi pönäkkää talonemäntää matami Bøllingin kermakannun ympärille; he juttelivat matalilla äänillä, Tinen tarjotessa kahvia heille ja kappalaiselle. Tinen olkapäissä tuntui niin merkilliseltä, hän kävi vallan kankeaksi käsivarsistaan, kun hän vain oli samassa huoneessa kappalaisen kanssa. Ja silmät ihan harrittivat hänen päästään, jos pappi puhutteli häntä, niinkuin nytkin.
Silloin kuului vaunujen räminää kievarin takaa, ja Tinka, joka tirskui torilla Notmarkin maakauppiaan poikain kanssa — sillä hän näki kappalaisen ja Tinen ikkunassa — väistyi Gammelgaardin Ruskon tieltä, joka tuli täyttä ravia koulua päin. Kortinpelaajat kievarin ikkunassa kääntyivät katsomaan: »Vai niin — hänkö se on liesussa elikkoineen», sanoi Knut seppä, ja miehet jatkoivat peliään.
Paksu Sten pääsi ähkyen ja hikisenä alas vaunuista ja oikoi sääriään koulun portailla pitkän istumisen jälkeen. »Onhan sitä muutoin uutisiakin», sanoi hän tultuaan sisään ja annettuaan kättä kaikille ja päästyään istumaan: »teille on nimitetty metsäherra — toissapäivänä. Berg on hänen nimensä», ja hän antoi kappalaiselle lehden tarkastettavaksi.
»Vai ei se graasteniläinen päässytkään», sanoi Bølling.
»Ja parasta taisikin olla», selitti matami Bølling.
Kappalainen luki ääneen nimityksen: H.R. Berg oli hänen nimensä, yliluutnantti nostoväessä; ja sitten alettiin pohtia kuka hän saattoi olla ja mistä hän oli. Hänsaattoiolla Gramin Bergejä, arveli Bølling; siellä oli eräs metsäneuvos Berg v. 1829.
Senmuisti matami… Oikeastaanhan he olivat kotoisin Koldingista..
»Se oli totisesti ihana perhe», sanoi Bølling.
Syrjimmäisinä istuvat talonemännät rupesivat myös puhumaan puolittain kuiskaamalla —entisestämetsäneuvoksesta: he olivat molemmat olleet läsnä, kun metsäneuvoksetar-vainajaa pestiin viimeistä kertaa — hänellä oli päänsä alla sekä raamattunsa että virsikirjansa… Ja he jatkoivat puhettaan ruumishuoneesta ja »pukemisesta» ja hautajaisista, kunnes tulivat sangen liikutetuiksi ja pyyhkivät silmiään kokoonlasketuilla nenäliinoillaan, samalla kun keskimmäinen vaimo lakkaamatta kasteli voirinkilöitä, harvakseen mutta pysähtymättä, matami Bøllingin kahviin ja söi ne suuhunsa.
»Ei, kyllä hän on kotoisin Kööpenhaminasta», kertoi Sten, jolle Tine parhaillaan tarjosi kahvia: »nuori mies, sanoi kruununvouti…»
»Mutta naimisissa hän on, neitsyt Bølling», sanoi Sten ja tarttui Tineä käsivarteen. Ja Tine, joka kappalaisen läsnäollessa oli vain kuudenneksitoista osaksi tietoinen ympäristöstään ja heräsi aivan pelästyneenä jokaisen puhutellessa, sanoi hätkähtäen:
»Onko hän?» — — niin että kaikki nauroivat, ja keskimmäinen emäntä sai viimeinkin kuppinsa tyhjäksi ja pani sen verkalleen takaisin pöydälle.
Stenin ajomies, jolle oli ojennettu maitopunssia ikkunasta, vei uutisen kievariin, ja kortinpelaajat, jotka hehkuivat kuumuudesta ja punssista, sanoivat sanansa asiasta. Niinpä saataisiin kai vihdoin aikaan huutokauppa metsäneuvoksen jälkeen. No niin — mitään erikoista ei tuo nimitys ollut.
»Mutta kimot, ne saattaisivat ehkä kuitenkin sopia vetojuhdiksi», arveli Knut seppä.
Lukkarilla alettiin jättää hyvästejä. »Hän on jumaliste ampunut taikanuolen lukkarin Tineen, tuo papinpoikanen», sanoi Sten ajomiehelleen, heidän ajaessaan kotiin Gammelgaardiin.
… Tori alkoi vähitellen tyhjentyä. Pienissä ryhmissä vaeltelivat nuoret kotiinsa, pensaikkojen takana.
Matami Bølling huusi Tineä läpi koko talon: hän tahtoi hetkeksi mennä ulos, kertoakseen matami Henrichsenille asian oikean laadun. Mutta hän ei saanut vastausta. Tine seisoi kirkkomaan kulmassa ja katseli kappalaisen poisvyöryviä ajopelejä. Nyt ne katosivat aitauksen taakse.
Tine kääntyi takaisin ja meni koulusaliin valitakseen pakasta laulukirjan. Hän kirjoitti niin monta laulua sinä kesänä pieneen sinikantiseen kirjaan. Ylhäällä huoneestaan hän aukaisi laulukirjan »Ridder Aagen» kohdalta, Aagen, joka otti »arkun selkäänsä». Sen kirjoitti hän itselleen, kaunokirjoitus-käsialalla, säkeistö säkeistöltä.
Alhaalla torilla löi kylän miesväki keilaa, ja kortinpelaajain äänet kaikuivat iltailmaan.
Matami Bølling tuli kirkkomaalta, juuri kun kellot soivat. Hän oli ollut katsomassa metsäneuvoksen hautaa. Mutta olihan synti ja häpeä, että kellonsoittaja nyt jo saattoi pitää sitä siinä kunnossa; nyt oli hän puolestaan istuttanut edes leukoijan ristin juurelle.
Kortinpelaajat olivat vähitellen menneet kotiin, ja majatalon miehet kuiskailivat hiljaa penkillään, sillä aikaa kun molemmat matamit seisoivat valkoisissa, laskostetuissa myssyissään oviensa edessä ja kutoivat äänettöminä.
Tine ei nähnyt enää, hän istuutui ikkunaan. Ilta oli viileä ja kasteraikas. Kukkien lemu nousi kirkkomaalta ja puutarhoista. Jokainen ääni kuului — jokainen nauru teiltä ja rasahdus pensaikoissa kirkkomaan aidan takana, »paratiisipolulla», jolla parit lempivät.
Vaunut vyöryivät torin poikki ja pysähtyivät koululle. Tine kuuli äänet: taas puhuttiin metsäherran väestä.
»Niin, heistä ja meistähän tulee naapurit», sanoi matami Bølling mietiskellen.
Ja vaunut vyöryivät edemmäs, ja äänet häipyivät. Lepakko lehahti ohi, vai oliko se pöllö. Yli niittyjen ja pensaikkojen lepäsi äänetön ilta; ainoastaan paratiisipolulla kahisivat pensaat hiljaa.
»Tine», huusi matami Bølling portailta.
»Niin, äiti» — Tine hätkähti ja sai nenäliinansa esiin; hänen täytyi pyyhkiä silmiään.
»Hyvää yötä sitten, matami Henrichsen», kuului alhaalta.
»Hyvää yötä, matami Bølling.»
Ja ylt'ympäri suljettiin ovet…
* * * * *
Syksyn tullen saapui metsäherran väki; ja Herluf syntyi ja kasvoi, ja talvet kuluivat, ja kesät.
Juhannukseksi saapui metsäherralle talon täydeltä vieraita, sekä kööpenhaminalaiset että kaikki Horsenista. Tine tuli useimmiten vain pikkuhetkeksi aamuisin, hän toi joitakin puutarhatuotteita tai kannun paksua kermaa. Olisi saattanut luulla, että Bøllingin neljästä lehmästä herui enemmän kuin metsäherran neljästätoista, ja matami Bølling vaivasi päätään niin kauan kuin lomaa kesti miettimällä »mitä se pikku raukka saattoi keksiä pitääkseen kaikki nuo ihmiset muassa».
»Se ei ole niinkään helppoa sellaiselle kaupunkilaiskasvatille», sanoi hän.
Kun Tine saapui metsäherran talolle aamuvarhaisella, olivat käärekaihtimet vielä alhaalla kaikissa vieraskamarin ikkunoissa. Rouva Berg avasi hiljaa oven makuuhuoneesta ja tuli yöpaidassaan porrasaskelmalle.
»Onko se Tine?» kuiskasi hän.
»On.»
Tine hiipi ylös; rouva Berg istui vuoteessa. Hän ei ollut saanut unenhiventäkään silmiinsä, sanoi hän, koettaessaan kuulostella Tinen tuloa. Vesirinkeli oli saatava uuniin.
»Ja tiedäthän, Tine, että vesirinkelit aina» — ja rouva Berg löi avuttomasti peitteeseensä — »epäonnistuvat minulta».. (oli paljon muutakin, mikä »aina epäonnistui» rouva Bergiltä).
Saattaisihan Tine tuota pikaa leipoa sen pikku rinkelin…
»Voi kiitos, Tine, sinä olet hyvä», sanoi rouva Berg ja ravisteli itseään vuoteessaan.
»Ja sitten — avaathan ikkunan, Tine», pyysi hän ja nyykäytti päätään, sukeltaen peiton alle.
Rouva Berg veti niin mielellään viimeiset unet raikkaan suvi-ilman löyhytellessä vuoteen yli.
Tinen seistessä leipomapöydän ääressä saapui metsäherra kotiin ja seisahtui pihalle keittiön ikkunan alle.
»Mutta missä te olette ollut piilossa niin kauan, Tine?» sanoi hän ja jäi hetkeksi katsomaan Tineä, joka vaivasi taikinaa niin reippaasti pyöreillä käsivarsillaan.
»Tiedätkös, Marie», sanoi hän väliin rouva Bergille, »Tine voi todellakin olla oikein soma — noin aamuisin.» Iltapäivisin istuivat matami Bølling ja Tine juhlahuoneen ikkunoissa; Bølling oli enimmäkseen ulkona palstallaan, nyt kun ei pidetty koulua.
»Tine, Tine», huudahti matami Bølling tyttärelleen, joka vahasi lankaa; »rønhavelaiset tulevat…»
Kievarin kulmauksesta kääntyivät juuri rønhavelaisten isot ajopelit, vieraita täynnä.
»Nyt heillä on pian tusina täynnä», sanoi matami Bølling. »Mistä hesaavat sijaa, kuulehan… minne he panevat ne kaikki, Tine», sanoi hän.Ja hän laski, kuinka he oikein voisivat majoittaa kaikki vieraansaRønhavessa.
Tine vain nyykäytteli nyykäyttämistään, kunnes vaunut olivat ajaneet ohi.
»Nuo kolme hattupäistä eivät olleet siellä viime torstaina», selitti matami Bølling lopuksi ja kutoi jälleen.
Notmarkin väki ajoi ohitse ja metsäherran; heidän »saaliinsa» oli sijoitettu heinärattaille. Kiehutettiin ja nyykäytettiin, ja rouva Berg huusi ylös ikkunaan:
»Isometsään — Isometsään», huusi hän, ja vieraat lauloivat:
Maa armaampi miss' ois: miss' siintävämmät salmet, niin lehti vihannois, ja mistä löydät naiset niin armaat, miehet uljaat kuin Tanskan saarelaiset?