»Täytyyhän ihmisen pelastaa itsensä», sanoi hän. »Sillä he käyvät tunkeileviksi.» Tinka heitti huivin ympärilleen päättävällä liikkeellä, ikäänkuin olisi tahtonut puolustaa itseään.
»Hyvää yötä sitten», sanoi hän.
Tine nousi ja saattoi Tinkaa käytävää pitkin. Kaikki oli hiljaista, kuului vain parin koiran louskutusta ja Tinkan askeleet, kauempaa tieltä.
Tine palasi taloon. Hän väistyi nopeasti varjoon, tullessaan luhdin luo.
»Tekö siinä olette?» kysyi Berg, joka teki tavanomaista kierrostaan.
»Minä.»
Oli kuin he molemmat olisivat viivähtäneet aivan liki toinen toistaan, sadasosan silmänräpäystä.
»Hyvää yötä», sanoi Berg sitten ja meni edelleen.
»Hyvää yötä.»
Tine meni sisään. Hän alkoi askaroida keittiössä.
Hän pani voin pyttyyn ja kokosi leivät »tynnyriin» ja kietoi vaatteen juuston ympäri.
Sillä levolle hän ei saattanut mennä — hänen täytyi olla toimessa.
Sitten hän muisti pesun, joka oli saatava likoon aamuvarhaisessa. Hänen täytyi herättää Sofi ja antaa tälle lisäohjeita.
Hän meni ulos pesutuvan käytävään renkihuoneen kautta ja avasi oven palvelijattaren huoneeseen.
Suuret parivuoteet olivat tyhjät.
Tine heittäytyi äkkiä polvilleen kivipermannolle ja, pää painettuna likaiseen, rutistettuun, pahoinpideltyyn vuoteeseen, puhkesi hillittömiin nyyhkytyksiin.
Pesutuvan ovet heiluivat lakkaamatta sinne tänne saranoillaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä saapui kouluun pari sotalääkäriä. Koulusaliin täytyi majoittaa sairaita. Tinen piti hommata kaikki.
Sairaat saapuivat iltapäivällä.
Ne olivat haavoittuneita, jotka aikaisemmin olivat maanneet Augustenborgissa; vaunuista kannettiin heitä paareilla ylös portaita, luutnantti Appel oli heidän joukossaan.
Tine ei ollut tuntea häntä. Pyöreät posket olivat vajonneet kuopille, ja silmät olivat samenneet kuin sen, joka on itkenyt yötä päivää. Hän oli haavoittunut kupeeseen ja keuhkot olivat pilalla.
Kaikki kuusi olivat pahasti haavoittuneita, ja kuljetus oli tuottanut heille kuumetta. Silloin tällöin kaikui heidän valituksensa talon halki, ja haavojen inha haju tunkeutui ulos käytävään.
Tine ei nyttemmin jättänyt koulusalia hetkeksikään.
»Ja sentään hän puhuu Augustenborgista», sanoi matami Bølling, joka kulki ulos ja sisään, makuuhuoneesta keittiöön ja puhui Bøllingille, itsekseen ja torpparin Petralle — sillä nyt oli sitten kaikki irti liitoksistaan, nyt ei hän enää tietänyt, mitä pahaa vielä voisi tapahtua.
»Tuollaistuu hän ja saattaa tuskin liikuttaa jalkaa», sanoi hän, »ja ylhäällä he ovat valmiina heittämään henkensä — ja talo on täysi, talo on täysi. Ja Tine tahtoo lähteä pois.» Matami pysähtyi sadannen kerran torpparin Petran eteen, pää vapisten.
Sitähän ei saattanut ymmärtää, sen ympäri kiersivät hänen ajatuksensa.
»Ja verta heiltä hyytyy portailleni», sanoi hän, jatkaen taas vaellustaan.
Sitä oli valunut paareista, vanhan veren tahrimista, jotka sairaanhoitosotilaat olivat nostaneet pystyyn rakennusta ja portaita vasten.
Vihdoin pysähtyi matami Bøllingin suukin. Hän olivallanmasentunut ja huojutteli itseään Bøllingin vieressä, vuoteen toisella puolen.
Sitten hän johtui yhtäkkiä ajattelemaan metsäherraa: hänen luokseen saattaisi mennä. Hän voisi vaikuttaa Tineen — niin, hänen luokseen saattaisi tässä mennä. Ja hän antoi kaiken jäädä silleen ja meni; hänen oli kohta tavattava metsäherra.
Hän heitti vain huivin myssynsä yli ja läksi.
Hän jutteli yhä itsekseen Bøllingistä ja haavoittuneista ja tiestä.
»Sinne ei ole raivattua tietä», sanoi hän, »sinne ei ole raivattua tietä.» Ja hetken kuluttua jatkoi hän yhä:
»Ja kuitenkin Tine tahtoo lähteä pois…» ikäänkuinsilläolisi ollut jotain tekemistä tien ja portaita peittävän veren ja kaiken maailman kysymysten kanssa.
Berg kiersi ympäri huoneessaan, kun matami Bølling tuli sisään.
»Tekö siinä olette?» sanoi hän nopeasti ja pysähtyi kulussaan.
Matami Bølling pyysi pyytämistään anteeksi, ennenkuin sai painetuksi puuta, »kun hän nyt aina tuli vaivaamaan metsäherraa, vaikka kullakin oli omat huolensa..»
»Muttanyton kysymyksessä, että Tine tahtoo lähteä», puristautui hänen sydämestään. »Jamitämeidän on tehtävä?»
»Lähteä?» sanoi Berg; hän sanoi tämän sanan nopeasti, erikoisen ihmeellinen ja valoisa sävy äänessään.
»Niin, sairaalaan.»
Tuli hetken hiljaisuus, ja matami Bølling odotti. Mutta Berg puhui yhä samalla nopealla äänellä ja kääntyi:
»Niin, siellä tarvittaisiin apua.»
Matami Bølling nosti silmänsä, ikäänkuin ei olisi häntä ymmärtänyt.
»Tarvitsevat? tarvitsevat?» kertasi hän. »Kuka? kuka? Sairaatko? sairaatko? ikäänkuin Bølling ei olisi sairas?»
Ja matami Bølling alkoi äkkiä puhua kovalla, toruvalla, epätoivoisella ja kimakalla äänellä, jota Berg ei ollut milloinkaan kuullut:
»Kuka täällä auttaisi, jos hän lähtee pois?kuka?Eikötäälläsitten ollut ketään autettavaa? täällä — sekä täällä että meillä?kuka?Eikö metsäherra siis huomannut, kuinka hänen kotinsa yhä ränstyi? jokainen soppi oli täynnä likaa, jokainen seinä täynnä tahroja — ja rouvan, rouvan ihanat kalut hävitettiin…»
Hän puhui yhä, kiihkeästi, viitaten uutimiin, jotka olivat harmaita, lattiamattoon, joka oli loppuunkulumassa, pöytiin, jotka olivat pölyn peittämät, vuodattaen vihaansa kalpean Bergin edessä, joka pui nyrkkiin puristettuja käsiään rintansa kohdalla voimatta puhua — kunnes matami yht’äkkiä puhkesi itkuun:
»Oi ei, oi ei, mutta kukaan ei jaksa sitä kestää, mutta kukaan ei jaksa sitä kestää», valitti hän itkiessään.
»Mutta hänenhän on toki jäätävä, mutta hänen pitää jäädä», sanoi Berg ja kertasi samoja sanoja, hämmentyneenä, kiusaantuneena, tietämättä mitä itse puhui, saadakseen vain tämän itkevän ihmisen tyyntymään, saadakseen loppumaan tämän itkun, sietämättömän itkun.
»Hänenhän täytyy jäädä Bøllingin luo», sanoi hän, »sehän on selvää».
Hän mitteli lattiaa, edestakaisin.
»Ja Tinellähän ei ole mitäänsyytälähteä pois», sanoi hän lopuksi.
Oli kuin Berg itse yht’äkkiä olisi rauhoittunut monta tuntia kestäneen, pitkän kiihotuksen jälkeen, omista sanoistaan.
»Ei, olenhan minäkin sitä sanonut.» Myöskin matami Bølling rauhoittui yht’äkkiä ja alkoi pyyhkiä silmiään ikäänkuin anteeksipyytäen hän lisäsi:
»Ah — niin — katsokaas, metsäherra, ihminen suurentelee pikkuseikkoja… Mutta kuka olisi nyt oikein tajuissaan — kuka on oikein täysissä tajuissaan? Näinä päivinä», sanoi hän.
Matami Bølling kulkea vaappui kotiapäin. Metsäherra oli luvannut puhutella Tineä.
Hän oli seisonut portailla, matami Bøllingin mennessä, ja katsonut eteensä ilmaan.
»Ei, emme tule toimeen ilman häntä», oli hän sanonut.
»Ei, emme tule», oli matami Bølling vastannut.
Ja sitten hän oli mennä vaappunut kotiapäin.
… Tine istui Appelin vuoteen ääressä, kun Berg tuli. Hän näki kuinka kalpea Berg oli.
»Saatatteko lähteä tunniksi kävelemään kanssani?» sanoi Berg hiukan nopeasti. »Te tarvitsette raikasta ilmaa.»
»Onko kaunis ilma?» kysyi Appel.
»On», vastasi Berg ja ajatteli: »Miten hän on kärsinyt.»
»Paistaako aurinko?»
»Paistaa.»
»Menkää toki — menkää toki», sanoi Appel. Ja Tine nousi, sanaakaan sanomatta.
He menivät ulos ja kaarsivat toria, jolla sotilaat melusivat, kulkivat, pitkin kirkkomaan aitausta, jossa oli hiljaista, mitään puhumatta.
Mutta samassa Berg pysähtyi. Ja kuin äkillisestä nykäyksestä hän alkoi puhua — hajanaisesti, ikäänkuin olisi puhunut itsekseen. Hän puki sanoiksi kaikki ne ajatukset, jotka piinasivat häntä, ja esitti puolustuksekseen kaikki ne seikat, joita hän pitkän yön kuluessa oli kerännyt. Hän selitti sitä intohimoa, jota hän ei maininnut nimeltä; hän kuvasi sen kehittymistä siitä hetkestä saakka, jolloin se oli syntynyt hänen aivoissaan, — hän puolustihe kaikelta, syyttäen yötä, juoksuhautoja, vahtivuoroja, sotaa, joka ei ollut sotaa, päivää, joka ei ollut työntekoa, yötä, joka ei antanut unta.
Hän oli jälleen alkanut kulkea kiireesti, niin että Tine tuskin kykeni häntä seuraamaan; ääneti ymmärsi Tine kaiken. Mutta ikäänkuin Bergiä hillitäkseen, ikäänkuin haihduttaakseen puolustelut, joita hän ei kaivannut, sanoi hän pehmeästi ja melkein nuhdellen:
»Minkä vuoksi sanotte minulle kaiken sen?»
Berg pysähtyi — kahdesti hän mainitsi Tinen nimen.
»Minkä vuoksi tahdotte siis matkustaa pois?» sanoi hän sitten, nopeasti, ikäänkuin hengästyneenä. »Minä olen puhunut äitinne kanssa.»
»Eihän meidän kahden», sanoi hän, »tarvitse toki pelätä toisiamme».
»Ei», kuiskasi Tine ja nosti päätään.
He eivät puhuneet enempää, kulkivat vain äänettöminä toistensa vieressä. Ilma oli lauha ja taivas punersi valoisana auringonlaskua päin, aivan kuin kevään tullessa. Tykit olivat vaiti. Ainoastaan jokin yksinäinen jymy kantautui kirkkaan ilman halki, aivan kuin ratisevat vankkurit olisivat raskaina vyöryneet heidän ohitseen.
He kulkivat niityn poikki ja astuivat aitauksen sisäpuolelle He näkivät lammen ja huvihuoneen valkoisine pilareineen, joita pitkin ruusujen varret riippuivat alastomina — ja ajattelivat samaa.
Puksipuuaitauksen veräjästä he tulivat rakennuksen eteen.
Arkihuoneesta kuului pianon ääni; Sofi, joka keimaili puoliavoimessa pesutuvan-ovessa, siirsihe nopeasti edemmäksi kersantistaan. Mutta Maren jäi seisomaan mistään huolimatta veräjän luo, äänekkäästi tirskuen, keskellä sotilaspiiriä — hän oli laskenut maahan täysinäiset ämpärit.
»Tule pois sieltä ämpäreinesi», huusi Berg kuin äkillisessä vihanpuuskassa. Ja Maren sai jalat alleen — sanaakaan hiiskumatta hän lähti juoksuun, niin että helmat hulmusivat ja maito loiskui. Upseerit, jotka maleksivat pikaportailla, nauroivat kohti kurkkuaan hänen juostessaan.
Berg ja Tine erosivat.
Tine palasi käytävää pitkin koululle. Haavoittuneiden huoneesta tunkeutui äitelän painostava ilma ulos käytävään. Arkihuoneessa pelasivat upseerit korttia.
Matami Bølling oli keittiössä; hän valmisti kananlihalientä »niille tuolla vastapäätä».
»Siellä on huonosti asiat — siellä on huonosti asiat», sanoi hän.
»Minä olen puhunut metsäherran kanssa», sanoi Tine hiljaa.
»Oh, no Jumalan kiitos, oh, no Jumalan kiitos», sanoi matami Bølling ja istuutui pelkästä mielenliikutuksesta.
»Ja onhan täälläkin tarpeeksi tekemistä», sanoi Tine kuin ennen.
»Oi niin — eikö totta? Oh — no Jumalan kiitos… Bølling, Bølling», huusi matami toiseen huoneeseen, iloisesti ja korkealla äänellä, »me saamme pitää hänet – oh, tiesinhän sen, oh, tiesinhän sen, kun metsäherra kerran lupasi.»
»No, tyttöseni, no, tyttöseni», sanoi vanha Bølling viihdyttäen. Tine oli vallan suonenvetoisen kiihkeästi kietonut kätensä hänen kaulaansa.
… Tine oli tuonut liemen sisään ja istui Appelin vuoteen ääressä.
Sairaat ylt'ympäri alkoivat raueta lepoon.
Mutta yhden ikkunan edessä kirjoitti eräs sairaanhoitaja, kumarassa, talikynttilän valossa, ja haavoittunut, joka saneli hänelle kirjettä rakastettuaan varten, istui puoleksi makaavassa asennossa vuoteessaan. Sekä ajatteleminen että kirjoittaminen kävi hitaasti.
Appel oli kertonut Viborgista ja kotolaisista. Nyt hän makasi ummessa silmin.
Ikkunan luota kuului haavoittuneen ääni, joka mainitsi erikseen jokaisen kirjaimen, ikäänkuin olisi tavannut.
Appel avasi silmänsä.
»Oi — ette voi tietää, kuinka ihanat silmät hänellä on», sanoi hän katsoen ylös lampun hiljaiseen valokehään ja hymyili.
Vähän myöhemmin hän nukahti, ja Tine nousi hiljaa.
Hän meni kotiin metsäherran taloon. Ilta oli lauha. Sepän aitauksen luona törmäsi eräs kievarin tytöistä esiin, sotilas kintereillä.
Käsirattaat seisoivat pimeässä keskellä tietä. Ne olivat raajarikon rattaat ja oluttynnyri — hän oli matkalla kotiin. Hän tunsi Tinen ja alkoi jutella hänelle, istuen pyörien välissä, tyhjän tynnyrin edessä.
»Kyllä, kauppa kävi hyvästi — — kun nyt vain saisi sen pysymään käynnissä. — – Ane, hän se ymmärsi sekoittaa ohueen olueen…»
Raajarikko jatkoi jatkamistaan jutteluaan.
Tine meni hänen luotaan: mies oli viettänyt iltaa kievarissa.
* * * * *
Kaksi yötä myöhemmin tultiin Tineä hakemaan kotiin.
Matami Bølling itse koputti hänen ruudulleen. Bøllingin tila oli vallan kauhea. Hän oli aivan kuin saanut puhelahjansa takaisin, mutta pään laita oli hullusti. Hän puhui sekaisin eikä tahtonut pysyä vuoteessa.
Paikalle saapunut lääkäri sanoi, että aivoihin oli tullut verisolmu.
Tinen piti jäädä kotiin.
Tine istui toista yötä isänsä luona.
Isä puhui lakkaamatta ja rukoili ja tahtoi kuulla luettavan, virsiä ja raamattua. Tine luki ja luki.
Nyt oli isä hiukan vaipunut lepoon, päivän sarastaessa. Mutta nukkuessakin vaappui hänen päänsä tyynyllä kuin sairaitten eläinten.
Tine oli puolihorroksissa, pää nojautuneena kylmään seinään. Matami Bølling oli laahannut jonkun tyynyn keittiön lattialle, saadakseen hiukan lepoa.
»Kuinka nyt jyrisee», sanoi hän, »kuinka nyt jyrisee!»
»Niin, äiti, mutta nuku nyt.»
Ikäänkuin rajuilma kantoi myrsky tykkien jylinän yli vapisevan rakennuksen. Tuuli viskasi rankkaa loppumatonta sadetta ruutuja ja seiniä vasten, niin että se kuulosti kuin kiväärien rätinä. Ja pimeältä tieltä, melun keskeltä, kaikui epämääräisiä ääniä — pakenevain parvi laahusti ohi. Sonderborgista se oli tullut kahdessakymmenessäneljässä tunnissa.
»Kuule, se yhä yltyy», valitti matami Bølling keittiössään.
»Niin, se yltyy, mutta nuku nyt. Päivä koittaa kohta, etkä sinä vielä ole nukkunut.»
Matami Bølling nukahti ja ähki hiljaa unessaan. Harmaa päivä alkoi sarastaa. Myöskin Tine uinahti hiukan, nojautuneena vavahtelevaan seinään.
Ympärillä nukkuivat kaikki, upseerit ja sotilaat ja sairaat, samassa unessa, kuullen tykkien jymyn kumeasti unen halki.
Päivä oli valjennut. Sairas nukkui vielä, ja Tine nousi paikaltaan.
»Minun täytyy mennä sinne», sanoi hän; puoleentoista vuorokauteen oli hän tuskin ollut ulkona huoneesta, sill'aikaa kun tykit ja hälyytysmerkit kaikuivat.
»Niin, mene, mene, lapsi», sanoi matami Bølling, joka ryhtyi päivittäiseen aherrukseensa eikä juuri tajunnut enempää kuin nääntynyt juhta, joka tuntee valjaiden painon ja raataa.
»Ja se vain yltyy — ja se vain yltyy», sanoi hän.
Portaitten askelmakin, jolla Tine seisoi, vavahteli maan tärinästä. Kuormia ajoi loppumattomana jonona kievarin sivuitse. Naiset ja lapset istuivat epävarmoilla alustoillaan niinkuin riippuvat nyytit, unenpöpperöisinä keskellä melua. Vanhat vaimot, jotka tuskin jaksoivat seisoa, ponnistelivat tajuttomina eteenpäin, vaunujen kupeilla, kompastuen niihin likomärkiin tyynyihin, joita raahasivat mukanaan. Lapset, joita sade sokaisi, törmäsivät vaunuja ja puita vasten ja itkivät rientäessään eteenpäin.
Kukaan ei tuntenut naapuriaan, eikä ääniä erottanut tykkien jylistessä.
Tine meni joukon ohi ja kiipesi metsäherrantalon aidan ylitse. Talo oli kuin menneitten maja. Koko yön olivat ovet käyneet. Parooni oli sallinut kaikkien pakolaisten vapaasti saapastaa sisään, niin ettei kukaan saanut unta tai lepoa. Huoneet kaikuivat saapuvien askeleita ja kirouksia.
Pihalla seisoi isännättömiä muuttokuormia, keskellä sadetta. Tinen tullessa makasi kolme miestä käytävässä, yllään pari aukilevitettyä kaapua, ja kaksi eksynyttä lasta oli vaipunut uneen luhdin portailla, huiviin kääriytyneinä.
Kaikki ovet olivat auki, ja loka, jota oli kulkeutunut sisään satojen kulkijain jaloissa, oli kuivunut kynnyksille. Arkihuoneen uunin edessä seisoi pari vieraita, jotka koettivat sytyttää tulta.
Kaikkialla istui pakolaisia, naisia ja lapsia, jotka eivät edes tietäneet missä olivat, ja jotka etsivät lepoa raskaalle ja turtuneelle päälleen nojaamalla sitä seinään, joka tärisi. Harva puhui. Bergin huoneesta kuului kimeä naisenääni, joka kertaamistaan kertasi — samalla kun puhuja lakkaamatta, tajuttomana ja valittaen, löi levitetyillä käsillään helmaansa:
»Kaikki mitä meillä on — voi, kaikki, kaikki mitä meillä on!»
Tine meni ulos. Palvelijat eivät olleet löydettävissä. Pesässä, jota kukaan ei hoitanut, oli tuli sammunut, ja myrsky tarttui pesutuvan aukinaiseen oveen, ikäänkuin olisi tahtonut kiskoa sen irti vavahtelevasta reunuksestaan, tykkien jylistessä.
Tine huusi, ja pauhina hukutti hänen äänensä. Vihdoin hän löysi Sofin — kokoonlyyhistyneenä, vuoteen vierestä, nurkkaan painuneena, pää kiedottuna huiviin.
»Voi, onko tämä tuomion päivä?» valitti Sofi ja heittäytyi vuoteelleen: »voi, kolm'yhteinen Jumala — voi, kolmiyhteinen Jumala!»
Tine meni ja huusi jälleen:
»Maren, Maren!»
Ei vastausta.
Mutta yht’äkkiä Maren ponnahti esille pesutuvasta, kuin ammuttu eläin, yli pihan, aivan kuin kaikki sivurakennukset olisivat olleet tulessa, hakeakseen suojaa Lars voudin ja Anders torpparin luota. Hekin olivat juosseet ulos. He seisoivat kummulla, katsoen kauhuissaan palavaa maata.
Myrsky ajoi savua niinkuin hurjaa kaatosadetta yli maan; taloja oli tulessa ja niiden valo sammui jälleen, Ikäänkuin ne olisivat olleet mitättömiä kynttilöitä, ilmassa näkyi granaattien punaisia kaaria, ja maa vapisi jalkojen alla ikäänkuin eläin, joka tuskissaan vaikeroi.
Ylt'ympäri kaikilla kummuilla seisoi rankkasateessa miehiä ja naisia, kuin kuvapatsaat, samalla kun pakenevain parvi, ikäänkuin kasvava virta, peitti alleen tiet ja polut.
»Se on tuomion päivä, se on tuomion päivä», kertasi Sofi lakkaamatta; hän seurasi Tineä kantapäillä, minne hyvänsä tämä kulkikin, ja pani tulta pesään ja sai keitetyksi maitoa ja leipää (talossa ei ollut muuta ruokaa, yö oli ryöstänyt kaikki), ja antoi pienimmille lapsille syötävää.
»Herra varjelkoon mettäherraa», kertasi Sofi yhä, seuratessaan Tineä: »hän oli sisäll teidän huoneessaan sanomas hyvästi rouvan kuvall» — Sofi valitti ääneen — »se on paras kaikist kuvist — se on kaikist kuvist enin hänen näköisens —sielloli hän jättämäss jäähyväisiä — ennenkuin lähti…»
»Ota nämä, Sofi», sanoi Tine ammentaen maitoa lautasille, joita Sofin piti tarjota ympäri.
»Oi Jumala, oi Jumala», valitti Sofi hiukan hiljaisemmin; hän tarttui puheisiin kaikkialla, minne vei lautasen: hänen piti uudelleen ja uudelleen kuulla »kaikesta siitä surkeudesta».
»Ja se vain yltymistään yltyy», sanoi hän ja pää vapisi.
Se yltyi. Aivan kuin nousuveden pauhina tulvivassa virrassa kaikui tykkien jymy rakennuksen yli.
Uudet pakolaisjoukot alkoivat kolkuttaa oville. Parooni antoi kaikkien tulla sisään. Itse seisoi hän arkihuoneen ovessa, toimellisena kuin edeskäypä hautajaisissa, ja jokainen jätti hänelle pääsylipun: kuvauksen pommituksen kauhuista.
Huoneissa ei enää ollut sijaa, nääntyneet eivät enää mahtuneet istumaan.
»Mutta täällä on ainakin lämmintä», sanoi parooni, joka hikoili tuossa pilaantuneessa ilmassa, missä saapuvien likomärät vaatteet höyrysivät.
Eräs kirjeenvaihtaja, joka oli pakomatkalla kirjailtu matkalaukku kädessään, hääräili, levottomana pommituskuvauksensa puolesta, aivan kuin naaraskissa ennen synnyttämistä, ja pyysi vain jotain lautaa minkä panisi polvilleen, että saisi kirjoittaa. Hän pääsi Tinen huoneeseen, jossa jo oli kaksi lasta nukkumassa vuoteella, ja poimi esiin kaksitoista lyijykynää, jokaisen terä huolellisesti kiedottuna pumpuliin, ja asetti ne riviin ikkunalaudalle.
Uusia saapui alituiseen; likomärkinä, loan peittäminä seisoivat he käytävissä täpötäysien huoneitten ulkopuolella, ja tylsinä, sanaakaan sanomatta, kääntyivät he takaisin sateeseen ja teille. Muutamat pyysivät vain saada istua hetkisen, puoli tuntia, ja istuutuivat, lapset sylissään, luhdin portaille, pesutuvan käytävän paljaalle lattialle, ja vaipuivat uneen siinä samassa kun olivat päässeet istumaan.
Ei ollut yhtään tyhjää paikkaa, ei yhtäkään saatavissa. Eräs sairas sijoitettiin palvelijoitten vuoteeseen.
Sisällä huoneissa alkoivat eksyneet »sulaa», he heräsivät tajuntaansa: He valittivat, mitaten tappioittensa suuruutta, itkien kotejaan — kuuntelematta toisiaan, jokainen ajatellen omaansa, syytäen suustaan omaisuudet, rahasummat, tavarat, uskoen itsensä kenelle hyvänsä, joka ei mitään kuunnellut, vaan puhui itse, saman kohtalon yllättämänä, kiihkeinä ja epätoivoisina kuin petetty juutalainen markkinoilla, joka laskee pelastamiaan arvopapereita — ja äkkiä pysähtyen, voimatta ajatella, uudelleen kivettyneinä kaiken kodittomuuden eteen: heidän talonsa oli luhistunut kokoon, heidän kylänsä oli pantu autioksi, heidän kotinsa oli ammuttu rikki.
Kun taas äidit, lapset vierillään, vain itkivät hiljaa, lakkaamatta.
He puristautuivat yhteen, puhuivat hiljaa, täyttivät kaikki sopet, pakkautuen kaikkialle, ikäänkuin olisivat tulleet markkinoille, missä koti oli myytävänä — samalla kun parooni yhä touhusi, purppuranpunaisena, udellen »uusia yksityistietoja», kehittäen edelleen näkökohtiaan; ja mustapintainen kööpenhaminalainen kirjeenvaihtaja, kalpeana ja kiihtyneenä, kertoi kertomistaan jotain jota kukaan ei kuunnellut:
»Ei, se ei ollut mieluisaa», sanoi hän. »Tosiaankaan, se ei ollut mieluisaa.»
Jokin granaatti oli illalla pudonnut siihen asumukseen, jonka hän juuri oli jättänyt, aivan siihen paikkaan, jossa eräs hänen englantilainen virkaveljensä tavallisesti makasi.
»Hänen vuoteensa kohdalle, aivan hänen vuoteensa kohdalle», sanoi hän. Ja hän kertasi, keskellä näitä ihmisiä, jotka valittivat kaikkensa menettämistä:
»Ei, se ei tosiaankaan ollut miellyttävää.»
Pari kauppiasta puhui vakuutuksesta:heitäoli onnistanut vakuuttaessaan niin korkeasta nuo vanhat asuntorähjänsä: sotakorvausta oli joka tapauksessa maksettava. Mutta kaikkien puheitten ja valitusten yli kaikui Bergin huoneesta lakkaamatta sama kimeä ääni, joka toisti samoja sanoja — lakkaamatta, ikäänkuin mielenvikainen — alituisena kertona:
»Kaikki mitä meillä on…»
Tine tahtoi lähteä pois. Tänne ei hän saattanut jäädä: hän ei enää tuntenut tätä taloa; täällä hän vain kulki kuin kuuro, keskellä vierasta tuskaa.
Tine kulki paroonin ohi, joka seisoi aivan oven vieressä, ja kuuli tämän huutavan:
»Mitäkö ne tahtovat? Ne tahtovat ampua sillat murskaksi. Silloista nyt on kysymys… Olenhan sen sanonut, olenhan sen sanonut… Pitäkää huolta paluutiestä, olen sanonut. Sillat ne nyt ovat kysymyksessä… Ja nyt sataa granaatteja silloille…»
Pihalla seisoivat lopen väsyneet hevoset nuokkuvina ja kuitenkin heristetyin korvin keskellä melua, valjastettuina pakolaisten surkeiden kuormien eteen. Tine meni niiden ohitse ja sisälle talliin hän tahtoi tavata Larsin tai Marenin —: kaula pitkänä mölisivät elikot häntä vastaan, lyhyesti ja tuskaisesti, suurin, pelokkain silmin, ja kytkyet kalisivat hiljaa.
Muuan lehmä pisti ulos kielensä nuollakseen Tinen kättä. Se oli piirtopäinen Fanny, Herlufin vanha lehmä.
Ja masentuneena, voimattomana, elikkojen keskellä, jotka pelkäsivät kuin hän ja jotka hän tunsi, Tine itki epätoivoisesti, piirtopää-lehmän nuollessa nuolemistaan hänen käsiään.
Hän meni ulos, ja lehmät seurasivat häntä suurilla silmillään. Kopista luhdin luota kuului Hektorin ja Ajaxin hiljaista ulvontaa. Hän meni sinne ja päästi ne ulos, ja ne painoivat vapisevat kylkensä hänen ruumistaan vasten, aivan niin kuin ne joskus, yöllä metsällä oltaessa, tuntevat salaperäistä kammoa ja puristautuvat metsästäjän jalkoihin.
Puistokujalla tuli taas pakolaisia häntä vastaan, ajaen ja käyden.
»Siellä ei ole tilaa», sanoi Tine väsyneesti ja teki liikkeen käsillään. Ja vastaansanomatta, ääneti he kääntyivät ympäri, aivan kuin Tine olisi ajanut heitä edellään — ikäänkuin tahdoton lauma.
Tiellä ei kukaan enää päässyt eteenpäin. Sotilaat, jotka palasivat kotiin vallituksista, kulkivat ajopelien välissä, turtuneina, nokeentuneina, kalpeina. Esikuntaupseerit ajoivat pellolle tien viereen, voidakseen edetä.
Koulun portailla seisoi eräs esikuntaupseeri ja lääkäri. Tine kysyi:
»Missä paikoin on kolmas rykmentti?»
»Kolmas? Siltojen välissä», vastasi upseeri.
Tine jäi seisomaan — molemmat toiset olivat jo kadonneet, kellot alkoivat soida, papin kuomuvaunut saapuivat, Tine seisoi yhä samassa paikassa.
Hänoli siltojen läheisyydessä…
Tine kuuli, että äiti huusi hänen takanaan, ja hän erotti tuskin äidin ääntä.
»Tine, Tine», huusi äiti uudelleen, tuskaisesti, ja Tine kääntyi.
Isä se oli vallan suunniltaan siitä, tahtoi ylös, kuuli kellojen äänen ja tahtoi nousta vuoteesta.
Tine juoksi sisään ja piteli isäänsä kaikin voimin, molemmilla käsillään, tämän huutaessa:
»Rukoile, rukoile, nouskaamme ja rukoilkaamme.»
»Niin — niin», hän piteli isäänsä vuoteessa.
»Anna jumalattomien rukoilla…»
»Niin, niin!» Tine painoi hänet makaamaan. Isä, äiti, kappalainen, joka vuoteen toisella puolen pukeutui kauhtanaan, näkyivät hänelle kuin verhon takaa, eikä hän kuullut heitä.
Hänoli siltojen lähettyvillä.
»Lue, lue», huusi sairas korkealla äänellä; hän nousi istumaan, hänen lasittuneet silmänsä verestivät. »Lue, lue», ja hän rutisti tyynyllään olevaa raamattua.
Kellot kaikuivat taas, halki tykkien jylinän. Ulkona keittiössä nyyhkytti matami Bølling ääneen.
»Tästä, tästä», huusi mielipuoli, kellojen äänen kiihottamana. »Lue, etkö kuule, lue… rukoilkaamme, kaikin.»
Tine polvistui. Kirjaimet kasvoivat suuriksi sivuilla, hänen silmiensä edessä, ja hän luki ja luki eikä tietänyt mitä luki:
»Herra, ole meille armollinen, sillä me odotamme Sinua: ole heidän käsivartensa varahin, niin myös meidän autuutemme murheen ajalla.»
»Niin, niin», huusi sairas silmät selko selällään: »Rukoile, rukoilkaamme. Jumala on kaikkivaltias.»
»Ja koko taivaan joukko pitää mätänemän, ja taivas pitää käärittämän kokoon niinkuin kirja; ja kaikki hänen joukkonsa putoaman niinkuin lehti putoo viinapuusta, ja niinkuin kuivettunut lehti viinapuusta.»
»Jumala on kaikkivaltias, Jumala on kaikkivaltias…»
Tine luki yhä, ja sairas huusi huutamistaan. Tine itse ei kuullut profeetan kaikkia kirouksia; raamatun sanat soivat hänen korvissaan vain tyhjänä äänenä.
Hän oli siltojen lähettyvillä…
Isä toisti sanat Tinen lukiessa. He lausuivat ne yhdessä, isä äänekkäämmin, melkein voitonriemuisena huusi hän kaikki Esaiaan peloitukset:
»Herran miekka on verta täynnä, ja on paksu lihavuudesta, karitsain ja kauristen verestä, ja jääräin munaskuitten lihavuudesta; sillä Herralla pitää oleman uhri Botsrassa, ja suuri teurastaminen Edomin maalla…»
Kirkossa alkoi veisuu. Oli kuin sairas olisi kuulostanut sitä ja puhui hiljaisemmalla äänellä:
»Jonka ei pidä päivällä eikä yöllä sammuman, mutta savun pitää siitä ijankaikkisesti nouseman; ja se pitää hävitettämän suvusta sukuhun, niin ettei yhdenkään pidä käymän sen läpitse, ijankaikkisesta ijankaikkiseen.»
Vähitellen Bølling nukahti, hänen kuumeiset kätensä kävivät hiljaisiksi.
Tine oli vaipunut kirjan yli. Kirkosta kuului sotilaitten veisuu:
Turha on oma voimamme, ei voi se meitä auttaa, mut pimeyden vallat me voitamme Herran kautta; sotija verraton its’ Jeesus Kristus on, Hän, Herra Sebaot helvetin joukkiot lyö maahan, voiton saattaa.
Sairas äännähti unissaan, mutta Tine ei kuunnellut; kuinka äänekkäästi veisasivatkaan ne tuolla sisällä —ne, joiden oli kuoltava:
Maailma vaikk' ois täynnänsä pimeyden enkeleitä, päällemme syösten päänänsä he eivät voita meitä. Juur turhaan kiukuissaan nyt maailman päämies vaan pauhaapi, saanut on hän nyt jo tuomion: yks sana hänen kaataa.
Ne jotka saavat kuolla — kuolla ja saada rauhan!
… Tine nousi. Isä nukkui vielä, ja pappi oli jo palannut ja riisui papinkauhtanaansa vuoteen toisella puolella.
Matami Bølling toi hänelle kahvia ja rinkilöitä.
»Oi, eihän sitä nyt olisi tarvittu, matami», sanoi hän lempeästi, »tällaisena päivänä».
Ja hän nautti kahvia ja mitä siihen kuului, istuen jalkopäässä ja katsoen liikutettuna nukkuvaa sairasta.
»Mutta kuinka siunattua onkaan julistaa sanaa näille kuulijoille», sanoi hän ja viittasi kirkkoon.
»Niin, herra pastori», vastasi Tine, joka ei tietänyt mitä toinen sanoi.
Hän vei papinkauhtanan odottaviin vaunuihin, mutta ajopelit eivät voineet päästä eteenpäin. Siellä ei enää ollut mitään jonoa; kievarista koululle oli kaikki vain yhtä ainoata kamppailevaa massaa. Vaunut vaipuivat jalankorkuiseen lokaan, ja hevoset pysähtyivät vapisten, puolisokeina. Perheittäin pyrkivät ihmiset eteenpäin, lapset ja vaimot ja miehet, kyyristyneinä myrskyssä ja sateessa, joka pieksi heidän kasvojaan, turtuneina — kunhan vain pääsivät eteenpäin, aina vain eteenpäin.
He laahautuivat ohi tykkien ja ähkivien eläimien, ohi haavoittuneiden, jotka valittivat oljettomien vaunujen pohjalla, ohi eksyneiden lapsien, jotka itkivät tien varrella, ja he eivät nähneet niitä, sillä ne eivät olleetheidän.
Heidän valituksensakin olivat kuolleita. He eivät myöskään kantaneet, eteenpäin kamppaillessaan, varsinaista omaisuuttaan; he raahustivat vain, tiedottomina, mitä kammo sattumoisin oli pannut heidän käsiinsä, lapset kantoivat arvottomia talousesineitä, vanhat naiset pitelivät suonenvetoisesti, niinkuin jotain aarretta, haljenneita peilejä, joista rankka sade pyyhki jäljettömiin heidän kauhistuneitten kasvojensa kuvan. Äidit pyysivät suojaa, vain lapsilleen, Jesseniltä, sepältä, kievarista, ja kulkivat ovelta ovelle, sillä eiolluttilaa.
Kaiken halki, myrskyn ja tykkien jyskeen, joka saattoi torinkin vapisemaan, kuului, terävänä kuin veitsi, haavoittuneiden huuto — kun nuo paljaat vaunut joskus pysähtyivät mylläkässä, vaunut, joihin sairaanhoitosotilaat, lopen väsyneinä kaikesta tästä surkeudesta, olivat sääliä tuntematta heittäneet silvotut.
Paja oli täysi. Pikkutyttöjä lepäili kirkkomaalla, kylmillä hautakivillä. Veräjän edessä tukki eräs myyskentelijätär kaikilta tien ja möi rattailtaan, toimeliaana huudellen kiskomahintojaan, ja nälkäiset lapset söivät ahneesti rajuilman keskellä. Vaunujen, eläinten ja ihmisten välissä puikkelehti ontuva, kaupiten oluttaan, ja täysinäinen nahkakukkaro löi kilisten hänen kainalosauvojaan vastaan.
Kauhistuneena seisoi pappi yhä vielä portailla, Tinen vieressä, kun eräät vaunut karahuttivat esiin kievarin luota. Lapset kaatuivat ja itkivät, ja vaunut työntyivät toisiaan vastaan.
Sitten väkijoukko tunsi matami Esbensenin, joka istui keinuvissa kieseissään. Hän oli matkalla toimitukseensa.
Ja äkkiä, keskellä kaikkea surkeutta, alkoivat ihmiset nauraa ja laskea leikkiä ja huutaa matamin ympärillä, joka istui, leveänä ja hymyilevänä, muita ylempänä, kieseissään. Ja he antoivat tilaa ja puristautuivat yhteen, yhä nauraen. Pastori astui nopeasti alas portaita ja nousi vaunuihin seuratakseen vanavedessä matamia, jonka ajopelit vyöryivät eteenpäin, pakenevien välissä.
Rivit sulkeutuivat jälleen. Sotilaat tarttuivat tykkien pyöriin vääntääkseen niitä eteenpäin ja armahtaakseen lopen uupuneita hevosia, ja kievarin takaa ponnistelivat pörrökarvaiset vaunuhevoset, tuoden uusia haavoitettuja.
Eräissä ajopeleissä oli pahasti silvottuja. Sijaaolihankittava. Heitä eisaattanutkuljettaa etäämmälle. Lähimmät pysähtyivät kuullessaan huudot, haavoitettuja kannettaessa koulun portaita ylös.
Lääkäri seurasi mukana. Nääntyneet sairaanhoitajat juoksivat hätäisinä hakemaan vettä ja astioita. He siirsivät sairaitten vuoteita likemmäksi, vastasaapuneiden viruessa valittaen ja ähkien lattialla. Siteitä ei ollut saatavissa, eikä haavavanua.
Tine juoksi hakemaan, hälisevän joukon halki, kievariin. Lattioiden täydeltä, levitetyillä oljilla, makasi siellä lapsia ja vaimoja, vierekkäin. Viluiset lapset itkivät pesän ympärillä kivilattialla.
Matami Henrichsen sai käsiinsä liinaa ja riepuja, istuen puhtaaksiriistetyssä ruokailuhuoneessaan ja etsien kauan, Tinen odottaessa kärsimättömänä, silvottujen valitus korvissaan.
Mutta matami tarkasteli riepujaan, mittasi ja tarkasteli, ja keskellä kaikkea tätä tuskaa hän antoi suun käydä:
Koko talossa ei ollut mitään syötävää, ei mitään; mistäpä se olisi otettu? Ja kenellä oli apua palvelijoistaan? Niitä ei voinut edes pidättää lypsyn ääressä, ei vaikka ne olisi sitonut kiuluihin kiinni…
Ja samalla kun hän yhä etsi riepujensa joukosta, puhui hän uudelleen pahaa palvelijoistaan — salattu tuska Tinkan puolesta lisäsi päivä päivältä hänen ärtyisyyttään:
Josko he makasivat yksinään tämänkaltaisina öinä! Katto olisi voinut pudota heidän ylleen, ja he makasivat miesten kanssa, missä vain löysivät tukonkin heiniä. »Retkaleita, retkaleita», huusi matami Henrichsen, työntäen rievut syrjään.
Tine otti ne. Hitaasti, aivan kuin olisi unohtanut asian, minkä vuoksi oli tullut, kulki hän huoneitten läpi, kuullen taas melun torilta. Aivan kuin sokko kulki hän ihmisjoukon halki, ja äkkiä, kesken jähmettävää väsymystään, hän oli mielestään näkevinänsä — vilaukselta Bergin kasvot edessään, keskellä sotamiesten parvea, kalpeina ja vääntyneinä, ja täydellisesti vakuutettuna hän sanoi:
»Hän on kuollut.»
Hän nousi portaita. Hän antoi lääkärille siteet ja liinat. Lääkäri oli työssä: eräs haavoittunut ähki suurella äänellä lääkärin käsissä:
»Oi — oi, älkää koskeko minuun — rukoilen teitä — älkää koskeko minuun, rukoilen teitä, rukoilen teitä…»
Lääkärin käsivarret olivat veressä kyynärpäitä myöten. Tine seisoi rauhallisena hänen vieressään ja auttoi häntä.
»Te siedätte nähdä verta», sanoi lääkäri ryhtyen toiseen.
»Niin», sanoi Tine vain ja seurasi.
Seuraava oli kersantti. Hänen kasvonsa olivat harmaankalpeat, ja hän korisi.
»Peittäkää hänet», sanoi lääkäri ja kulki ohitse. Sairaanhoitaja heitti kaavun kuolevan yli.
… Lääkärin työ oli päättynyt. Tuskaisina, puhumatta, olivat sairaat vuoteistaan seuranneet hänen liikkeitään. Vastatuodut haavoittuneet lepäsivät paareilla, jotka riippuivat pukkitelineiden varassa. Matami Bølling oli tullut sisään lääkäriä hakemaan. Bølling oli jälleen hereillä ja sangen levoton.
»Ja kun nyt kerta lääkäri on talossa», sanoi hän; hän ei nähnyt silvottuja eikä sairaita, hän ajatteli vain Bøllingiä, jonka tila oli niin tuiki huono.
Lääkäri meni sisään ja jätti Tinen sinne.
Alkoi pimetä. Yhä useammin avattiin ovea, pakenevat raukat pyysivät vain yösijaa — turhaan.
»Tekö siinä olette?» kuiskasi Appel vuoteeltaan.
»Minä.»
Tine istuutui sairaan vuoteen laidalle, ja Appel tarttui hänen käteensä. Sitten vaipui haavoittunut jälleen kuumehorrokseensa. Houreissa hän oli kotona, aina kotona, Viborgissa, meren rannalla — »nuorien tyttöjen kanssa».
Ulkona eivät tykit vaienneet, ja myrsky ei hellittänyt; ohi vapisevien ikkunaruutujen kuului pakenevain ikuinen vaellus, niinkuin nousuveden kohina.
»Annie, Annie», sanoi Appel puoliääneen kuumeessa. »Kiitos että tulit.»
»Kohta tulee täällä vilpoista» — hänen äänensä kaikui niin lempeänä — »aurinko laskee… täällä on niin kaunista, kun aurinko laskee… ja me olemme yhdessä..»
Hän hymyili ja puristi Tinen kättä, jota hän yhä piteli.
»Kuinka hyvä sinä olit, kun tulit», sanoi hän hyväillen kättä — »sinä olet niin hyvä… kuinka hyvä sinä olet…»
Sairaanhoitaja käänsi päätään:
Ei, ne naiset eivät sitten koskaan kestäneet loppuun.Tuossahanmakasi tuokin pitkin pituuttaan — vallan riepuna.
Lääkäri astui sisään, ja Tine nousi.
»Teidän isänne laita on huonosti», sanoi hän. »Hän tahtoo välttämättä nousta vuoteesta. Mutta myöntykää vain hänen pyyntöihinsä, eihän se voi vahingoittaa sen pahempi. Jamenkäänyt.»
* * * * *
… Bølling oli noussut vuoteesta. Hän ei tahtonut enää jäädä sinne. Lakkaamatta jutellen hän istui vuoteen reunalla. Matami Bølling ei saanut sukkia hänen jalkoihinsa.
»Oi Jumala, oi Jumala» — hän ei saanut niitä hänen jalkoihinsa vapisevilla käsillään.
»Anna minun, äiti, anna minun», sanoi Tine kietoen kätensä sairaan ympäri.
»Minä tahdon ylös, tahdon ulos,meidänkaikkien on mentävä ulos», puhui sairas lakkaamatta, hänen kielensä kävi herkeämättä.
»Niin, isä, niin.»
Mielipuolella oli kymmenen miehen voimat, hän aukaisi kaikki mitä puettiin hänen ylleen; Tine kamppaili hänen kanssaan kaikin voimin.
»Minä tahdon ylös, meidän on mentävä, aika on tullut!» — — Tine hamuili käsillään, sairas sai vaatteet nurin ylleen.
»Meidän on noustava torniin, meidän on noustava torniin», kertasi hän yhä, hengästyneenä: »Kaikki ylös torniin.»
»Sillämaa polttaa», sanoi hän ja alkoi itsekin vavista.»Ymmärrättekö, se on maa joka polttaa…»
»Niin, isä, niin.»
»He ovat sytyttäneet maan palamaan», sanoi hän nopeasti, kuiskaten ja hengästyneenä: »Maassa on tulta — Luuletteko — Luuletteko… maa on tulessa?»
Ja äkkiä, pelon vallassa, hän riistäytyi irti — matami Bøllingin huutaessa — käärien kaikki ympärilleen, vaatteet ja peitot, lakkaamatta huutaen, pyytäen suurella äänellä lyhtyä:
»Lyhty, lyhty, emmekö mene katsomaan kuinka maa palaa?» Ja hän alkoi nauraa.
»Kyllä, isä, kyllä.»
»Oi Jumala, oi Jumala, oi Jeesus, Jumala», nyyhkytti matami Bølling.
»Hakekaa Tinka», sanoi Tine hengästyneenä, seuraten isää, joka hääri edestakaisin.
»Niin, voi niin.» Matami Bølling pyöri ympäri miltei tajuttomana.
»Lyhty, lyhty», huusi sairas.
»Kyllä, isä, kyllä.» Tine sai sen esille ja sytytti sen.
Tinka saapui. »Hän tahtoo ylös torniin», sanoi Tine kuiskaten ja nopeaan, »pysy lähelläni, pysy lähelläni ja pidä varalta».
Sairas nauroi ääneen, kauan, keskellä melua.
»Me tahdomme nähdä kuinka maa palaa… Jumala on sytyttänyt maan palamaan», sanoi hän selittäen ja piteli lyhtyä vapisevan Tinen edessä.
Hän meni ulos. Hän ei sallinut itseään tuettavan. Hän nosti, seisoen portailla, keinuvaa lyhtyä korkealle, niin että valo lankesi pakenevien kasvoille.
»Tule, isä, tule», sanoi Tine, joka tahtoi saada hänet pois.
Ihmisiä ja ajopelejä ja eläimiä laahusti heidän jalkainsa juurella, ikäänkuin sekavien varjojen kulkue. Äänet ja valitukset ja huudot kuuluivat hiljaiselta valitukselta tykkien jymistessä.
Bølling ei kulkenut edemmäksi. Hän seisoi, mumisten, korkealla, ylimmällä porrasaskelmalla. Hatun hän otti päästään, ikäänkuin se olisi ollut liian ahdas.
»Isä, tule.»
He kulkivat ja töyttivät pakenevia, päästäkseen ohi. Bølling kulki ensimmäisenä; myrsky oli vallan sammuttaa valon. He törmäsivät kirkkotarhan pensasaitaa vasten ja kompastelivat kiviin.
»Kuuletteko, kuuletteko», huusi sairas. Oli kuin maa olisi järissyt.
Vinkuen juoksivat Ajax ja Hektor heidän jaloissaan.
Tuuli ponnisti kirkontornin ovea vasten ja piteli sitä kiinni. MuttaBølling riuhtaisi sen auki. Siellä sisällä oli kuin haudan ilma.
Ovi paukahti kiinni ulvovien koirien edessä.
»Äiti, ota lyhty ja kulje edellä», sanoi Tine.
Matami Bølling sai lyhdyn. Hän oli kalpea ja kankea kuin kouristuksissa, ottaessaan sen.
Portaat kohosivat heidän edessään, ylös pimeään. Askelmat olivat liian kaukana toisistaan niiden välissä oli yö, ikäänkuin se olisi tahtonut heidät nielaista.
»Käy taimpana», sanoi Tine Tinkalle.
He kulkivat perimmäisinä, voidakseen ottaa kiinni Bøllingistä, jos hän putoaisi. Mutta hän kiipesi ylös, tarrautuen käsillään askelmiin, lakkaamatta puhuen, kellojen kaikuessa heidän päittensä päällä kumeasti, melun ja myrskyn halki. Sade löi luukkuihin niinkuin rakeet.
»Tinka, ole varoillasi, ole varoillasi.»
Bølling horjahti pimeässä, ja he yrittivät tarttua häneen. Mutta samassa hän oli ylhäällä ja he myöskin tukevalla permannolla.
»Luukut täytyy aukaista, luukut meidän täytyy aukaista!» Bølling kiskoi luukkuja, ja Tine riuhtaisi ne auki. Pöllöt lehahtivat pelästyneinä heidän ohitseen, lyhyesti huutaen, ja kellojen kielet läppäsivät, myrskyn tempomina, malmikylkiin niinkuin tulipalon aikana.
Sairas ei puhunut enää. Kauhistuneina seisoivat kaikki avattujen luukkujen edessä.
He näkivät, halki sateen ja yön, vain yhden ainoan liuskan punaista — aivan kuin merenrannan, ja sen takana, kukkuloilla, talot paloivat perustuksiaan myöten synkeästi loimoten, ikäänkuin punainen tuli olisi tahtonut valua alas mäkien rinnettä pitkin. Ja tuo paksu ilma, tulipalo-ilma, joka lepäsi yli maan, oli täynnä granaatteja niinkuin hehkuvia ja nopeita palloja, ja äänet — kuormaston ja sotilaitten, jotka olivat pakomatkalla, vaunujen ratina, tuhansien vaeltajien askelet — kantautuivat heidän korviinsa niinkuin mahtavan rovion räiske.
Hiljaa valitellen, kädet ristiin puristettuina, vaipui matami Bølling luukkua päin miehensä viereen.
»Koko saari palaa», kuiskasi hän.
Luukut, löivät äänekkäästi tornin seinään; oli kuin taivas olisi lähettänyt kaikki vesivirtansa yli maan, samalla kun savun varjot liikkuivat punaista raitaa vasten kuin mitkäkin kääpiöt.
Tornin ovea nykäistiin, taas. Koirat töyttäsivät riemuisina sisään tuolla alhaalla.
Tine oli kääntynyt. Hän tarttui lyhtyyn — hän luuli sydämensä pysähtyvän.
»Tämä ihana saari, tämä ihana saari», kuiskasi matami Bølling moneen kertaan.
Tine oli nostanut lyhdyn, korkealle portaitten yli hän valaisiBergille, joka nousi niitä pitkin.
Se oli hän, se oli hän.
Hän ei puhunut, ei myöskään liikkunut. Hän vain vapisi, päästä jalkoihin asti, seisoen samalla paikalla, kun Berg tarttui hänen käsiinsä.
Toiset tuskin kääntyivät.
Berg seisoi aivan hänen vieressään, ja itse siitä tietämättään Tine vaipui Bergiä vastaan, huokaisten. Ja luukkujen edessä, vanhempien selän takana, hänottiTinen, peittäen hänet suudelmilla.
Bølling oli noussut, ja he olivat jälleen kolunneet alas. Koirat seurasivat riemuiten heitä.
Lääkäri oli koululla. Hän tahtoi antaa Bøllingille unilääkettä.
»Muttatetarvitsette myös unta», sanoi hän kääntyen Tineen, jonka silmät olivat kiiltävät ja selkosen selällään, ikäänkuin hän olisi nähnyt näyn.
»Niin, hän lähtee minun kanssani», sanoi Berg.
He menivät.
Hevoset ja vaunut ja ihmiset sulautuivat yhteen yössä. Berg ja Tinejuoksivathalki rajuilman ja tungoksen, haukkuvien koirien seuraamina.
Ja keskellä kotinsa raunioita, vaimonsa kuvan alla, Berg tyydytti tuskaisen, kalvavan, epätoivoisen pyyteensä.
* * * * *
Likomärkänä riensi Maren ulos luhdista ja yli pihan. Sofi oli pannut maata ja heräsi puolittain, kun Maren paneutui hänen viereensä vuoteeseen, jota ei oltu kohennettu.
Hän nousi istumaan ja mutisi.
»Se on Jumalan pilkkaamista.»
Mutta Maren kaatui makaamaan kuuntelematta häntä ja nukkui kuin kivi.
Sade oli tauonnut. Liekit Sonderborgista loimusivat yli maan.
Nyt se oli unhotettu, kaikki, mitä hän näinä kuutena päivänä oli kärsinyt metsäherran lähdön jälkeen; tulihan metsäherra jälleen kotiin!
Tine juoksi Lars torpparille; siellä hän tahtoi seisoa kunhäntuli.
Ylt'ympäri valmistautuivat sotilaat lähtöön; laulamatta, raskaasti he marssivat lokaisella tiellä. He käänsivät päätään, kun Tine juoksi heidän ohitseen: hänen kasvonsa olivat niin raikkaat tuulessa, ja hänellä oli pieni nauharuusuke, kiinnitettynä tukkaansa huivin alla.
Taloon vievän polun päähän oli raajarikko asettanut vaununsa. Hänellä oli nyttemmin kaksi »haaraliikettä», ja hän möi olutta, sokeroitua oluttaan, yli koko saaren.
Hän puhui kurnuttavalla äänellään — Tine katseli ylös valoisaa taivasta päin, ilma oli niin leuto ja kaikki linnut livertelivät —.
»Niinpä kyllä, Niels raajarikko, niinpä kyllä», sanoi Tine korkealla, kirkkaalla äänellään ja juoksi sisään Anen luo.
Ane istui pöydän ääressä, molempien lapsien konttaillessa permannolla, ja järjesteli monia kuparikillinkejä paperitötteröihin.
»Kas vaan», sanoi Tine, »nuoko olette ansainneet».
»Niin», sanoi Ane, »Jumalan kiitos, se on oluesta».
Tine löi kädellään noita monia rasvaisia rahoja.
»Sehän lyö siis leiville, Ane», sanoi hän iloisesti ja kääntyi sitten ikkunaan päin:
»Muttailmaatänne on saatava.»
Tuvan raskas ilma oli tukehduttaa hänet. Ikkuna oli saatava auki, mutta se oli naulattu.
»Kuka nyt pitää tähän aikaan ruutunsa naulittuina?» sanoi hän ja sai naulat irti parilla ripeällä nykäisyllä. »Kas niin!»
Raikas ilma tulvahti sisään ja nuoren mullan lemu. Tine jäi seisomaan ikkunan ääreen; merkkitorvet soivat niin koreasti ja reippaasti valoisan taivaan alla.
»Tänään tulee metsäherra kotiin», sanoi Tine hitaasti ja puoliääneen.
Ane ei kuunnellut.
Hän puolittain makasi pöydällä saadakseen pinonsa lasketuiksi.Laskiessa hän käytti apunaan sekä sormiaan että liituviivoja.
Toinen pienokaisista oli löytänyt kadonneen killingin eikä tahtonut luopua siitä ja ulvoi, kun Ane otti sen häneltä.
»Tule», sanoi Tine ja nosti poikasen lattialta; hän juoksi tuvan poikki ja piteli poikasta ilmassa, käsivarret koholla:
Ei, katsos': herra Ro,hei terve, herra Rap —tip-tap.Ei katsos': herra Snip,hei terve, herra Snap —tip-tap.
Poikanen nauroi, kun Tine laulaen nosti hänet korkealle.
»Ja jos sinä taistelet preussilaisia vastaan, ja jos sinä taistelet preussilaisia vastaan», huusi hän ja keinutti poikasta laulun tahdissa.
Sitten hän kävi jälleen hiljaiseksi ja istuutui avatun ikkunan ääreen, poika sylissään.
Ane laski yhä rahapinojaan.
»Kuinka taivas onkaan korkea», sanoi Tine, lakkaamatta katsellen ulos kirkkaaseen ilmaan.
Poismarssivien merkkitoitotukset olivat häipyneet, ja aurinko oli laskemaisillaan.
Tine nosti yht'äkkiä poikasen sylistään.
»Siellä ne tulevat», sanoi hän ja nousi seisomaan.
Ane ei ollut kuullut mitään. Mutta ahteen takaa kuului lähestyvän joukon askeleita.
»Nyt he saapuvat ahteelle, kuuletko?»
»Niin, nyt ne tulevat», sanoi Ane hitaasti.
Tine kuulosti, ne tulivat lähemmäksi, raskain ja väsynein askelin, nyt ne kulkivat alas ahdetta.
»Ne eivät laula», sanoi hän hiljemmin ja painoi päänsä hiukan alemmaksi, kukkien taa. Oli kuin hänet olisi vallannut jonkun lähenevän tuskan varjo.
»Niin,nene ovat», sanoi Ane ja katsahti ylös killingeistään.
Ensimmäiset rivit menivät ohi, harventuneina, alakuloisina. Upseerit kulkivat suorina etumaisina, kasvot kalpeina pölyn ja noen alla. Rivi riviltä kulki sivu, raskaasti, äänettöminä; kukaan ei tervehtinyt tuttua majataloa.
»Kuinka hiljaisiksi he ovat käyneet», sanoi Ane.
Tine oli vallan vaipunut kokoon kukkien takana — nyt hän suoristihe jälleen:
Tuolla, tuolla!Tuollanäkyi hän, metsäherra, — — yhtä kalpeana ja äänettömänä kuin nuo toisetkin… ei, Berg ei kääntänyt päätään; ei nähnyt häntä, ei huomannut että hän oli täällä; kulki vain yhtä väsyneesti kuin toisetkin — ohi niinkuin toisetkin.
Kaikki olivat kulkeneet ohi, ei kuulunut muuta kuin raajarikon kimeä ääni ja pari äkillistä tykin jymäystä yli tienoon — oli kuin ne olisivat tahtoneet tervehtiä auringonlaskua.
»Hyvästi», sanoi Tine, joka seisoi oven suussa; hän kulki kotiin yli niittyjen. Mutta äkkiä, kesken selittämätöntä tuskaa, joka oli hänet vallannut, hän sanoi:
»Kuinka metsäherra onkaan kärsinyt!» Ja hän hymyili kuvaamattoman riemun vallassa: hänpä lohduttaa, hoitaa ja lohduttaa Bergiä…
Hän juoksi kovemmin, niin kovasti kuin jaksoi, kotiin yli niittyjen.
Hän ei huomannut, että pihassa oli aivan äänetöntä, vaikka se oli täynnä sotilaita, ja että talo, vaikka kaikki sotilaat olivat sisällä, oli kuollut ja hiljainen.
Hän sivuutti Sofin, joka istui lihatukilla ja itki, ääneti, puhumatta, ja hän, meni sisälle huoneeseensa, joka tuoksui viheriöiltä lehviltä ja jossa sinisiä, vastapoimittuja vuokkoja oli ikkunalaudalla.
Hän otti käsille tähtiliinan, jonka oli pannut talteen, ja peitti sillä pienen pöydän. Hän poimi esiin lautaset, kattoi pöydän ja lämmitti metsäherran mieliruuan, jonka oli myöhään eilen illalla valmistanut, kun kaikki toiset jo olivat menneet levolle; otti esiin lasit, joista metsäherra saisi juoda.
Hän kierteli yhä valkeata pöytää, hommaten jotain, vaikka kaikki oli valmista; hän ei ajatellut että metsäherra viipyi, — hän oli vain onnellinen askaroidessaan täällä, jossa he saisivat olla yhdessä.
Sitten hän kuuli askeleet ja meni vastaan ovelle.
Hän ojensi molemmat kätensä ja hymyili, mutta antoi äkkiä niiden vaipua — metsäherra ei ollut niitä huomannut; ja sanat, jotka hän oli tahtonut sanoa, jäivät kurkkuun eivätkä päässeet esiin. Hän seisoi vain, puhumatta, odotti selittämättömässä tuskassa, kun näki Bergin hajamielisen katseen, joka ei mitään nähnyt, ei tuntenut huonetta, ei tervehtinyt häntä.
Hän liikahti vain kerran — äkkiä, ehkäpä tiedottomasti: hän meni takaisin ja asettui tuon pienen pöydän eteen, niin että hän peitti sen, ja metsäherra istuutui väsyneenä uunin viereen, tuijottaen eteensä.
Tine jäi seisomaan — halki ajatuksien moninaisuuden ja tuskan tunkeutui (ja ehkä myös toivon kajastuksena) esiin tuo sama: Kuinka hän onkaan kärsinyt! Ja pelokkaasti, tuskin hivellen kädellään Bergin harteita, sanoi hän hiljaa:
»Oliko se niin kauheata?»
Oli kuin metsäherra olisi herännyt Tinen äänen kaiusta.
»Kauheata», sanoi hän vain.
Ja aivan kuin hän vasta nyt olisi muistanutsen, painoi hän Tinen päätä olkaansa väsyneellä kädellä, äänettömänä, ja Tine painoi kasvojaan Bergin poskea vasten, kyynelten puhjetessa hänen silmistään.
Sitten Berg kumartui — ja puolittain ajatuksissaan, puolittain sääliväisenä — hän suuteli Tinen poloisia kasvoja kylmillä huulillaan.
Tine suoristihe hiljaa ja alkoi puhua niinkuin ihminen, jolla on kylmä, pelokkaasti: öistä, vallituksista, kaatuneista.
Berg vastasi lyhyeen, elottomalla äänellä.
Oli kuin jokainen vastaus olisi saattanut Tinen yhä kalpeammaksi ja hänen seuraavan kysymyksensä yhä soinnuttomammaksi.
Hän ajatteli vain yhtä: kuinka saada pois pöytä, vuoteen taakse.
Heidän päittensä päältä kuului upseerien väsynyt astunta; heidän väsynyt keskustelunsa oli vallan tauonnut, ja Berg, ikäänkuin hänestä kuitenkin olisi tuntunut hyvältä tuntea Tinen ruumiin kosketus omaansa vasten, istui yhä painaen hänen päätään rinnalleen.
Tine irroitti hänen kätensä ja nousi.
»Ettekö lähde syömään toisten kanssa?» sanoi hän elottomalla äänellä. Hän ei itsekään tietänyt, minkä tähden hän niin oli tarrautunut kiinni tähän ainoaan ajatukseen.
»Niin, kai nyt on aika», sanoi Berg ja meni.
Tine seurasi. Hän pani kaikki kuntoon keittiössä. Upseerit laskeutuivat äänettöminä portaita, renkituvassa alkoi Sofi tarjoilla kersanteille, jotka söivät ahneesti, mutta saamatta ilmettä kirveleviin silmiinsä.
Tine oli saanut upseerien ruuan valmiiksi, ja Sofi alkoi tarjota sitä.
»Metsäherran ruokalajin» vei Tine itse sisään.
Upseerit istuivat hiljaa pöytään ja alkoivat syödä Sofin tarjoillessa äänettömälle joukolle koko ajan hiljaa äännähdellen aivan kuin olisi valitellut, ja Tine seurasi, jäykkänä ja liikkumattomana.
Joku puhui silloin tällöin, mutta oli sen näköinen, kuin ei olisi kuullut omia sanojaan eikä myöskään vastausta. Sitten istuivat he jälleen äänettöminä, kaikilla merkillisen sama ilme silmissään — tuijottava, lakkaamaton mietiskely.
Tine tarjosi »ruokalajia» kaikille ja ehti Bergiin asti. Tämä katsahti häneen, mutta hän oli vallan tyyni. Oli vain kuin hän hitaasti olisi käynyt yhä kalpeammaksi ja kalpeammaksi, niinkuin kaikki veri olisi hävinnyt hänen ruumiistaan.
»Ah, sen on äitinne tuonut», sanoi Berg.
Nopea värähdys kulki Tinen kasvojen yli, ja hän koetti hymyillä myönnytykseksi.
Upseerit nousivat pöydästä ja, harvapuheisina istuutuivat kuka kunnekin ja seurasivat silmillään sikareistaan kohoavaa savua. Silloin tällöin nousi joku heistä ja alkoi kulkea lattialla edestakaisin, aivan kuin olisi unohtanut toiset, koneellisesti, niinkuin jokin, joka ajaa takaa aina samaa, määrättyä ajatusta — ja istui jälleen paikalle, jonka juuri oli jättänyt.
Tine meni ulos ja tuli sisään ja palasi aina takaisin, odottaakseen katsetta tai ehkä vain kuullakseen hänen ääntään ja ollakseen siellä missä hän oli.
Ulkoa luhdista alkoi kuulua sotilaitten laulua — vain muutamat lauloivat, ja liian kimeästi.
Eräs kapteeneista otti sikarin suustaan:
»Ne ovat niitäuusia», sanoi hän raskaasti Bergille.
Ulkona laulettiin yhä — useammat äänet yhtyivät, sitten sanoi majuri ja nousi seisomaan:
»No, luutnantti, oletteko unohtanut laulutaitonne? Laulakaa miehille jotain vastaan.»
Løvenhjelm meni soittokoneen ääreen ja avasi sen. Hän istui niin merkillisen jäykkänä — kuin automaatti — laulaessaan:
Lienette varmaan lukenut Berlingin sanomista vaimonsa että on murhannut muuan herttua Pariisista. Rouva jo sängyssä pitkällään nukkui ja miehestänsä uneksi, — Choiseul Praslin tää oli nimeltänsä.
Parooni tuli sisään, pari kirjeenvaihtajaa seurassaan — eräs englantilainen ja tuo mustapintainen, joka tuli päämajasta; he tervehtivät, ja Løvenhjelm jatkoi lauluaan, johon nuoremmat yhtyivät, suut koneellisesti avoinna, nojaten päätään seinään ja tuijottaen ulos ilmaan.
… Kamarineiti sipsutti sisähän: »Tässä, herrasväki!» Mutta aivan jo oven suulta hän rouvan ruumiin näki. Herttua se roisto, hyi, parakillaan peseytyi, sitten myrkkyruokaa söi, niin että läkähtyi. Tralala, lalala, tralala.
Laulu taukosi, kenenkään sitä huomaamatta tuskin niidenkään, jotka itse olivat laulaneet.
Ja huoneessa, joka äkkiä oli käynyt aivan hiljaiseksi, kuului vain englantilaisen ääni, joka sanoi: »Niin, tuo kanuunain savu peittää vallan taivaan auringon.»
Tine ja Sofi valmistivat tiloja sohville, ja kaikki alkoivat laittautua levolle. Ylt'ympäri kuului raskaita askeleita; kukaan ei puhunut toiselleen.
Arkihuoneessa istui vain kööpenhaminalainen kirjeenvaihtaja, joka hellittämättä piti kiinni eräästä kapteenista ja lopetti kaikki lauseensa sanomalla:
»Ei, vakuutan teille, en uskalla enää mennä siltojen yli.»
»Aivan niin, aivan niin», sanoi kapteeni, joka ei mitään kuullut; hänen korvissaan kaikui vain, lakkaamatta, taistelupaikan huumaava melu.
»Ei», vakuutti lehtiherra jälleen, »minä en enää mene siltojen yli».
Tine oli asettanut kaikki paikoilleen varastohuoneessa ja keittiössä, hitaasti kuin ihminen, joka tahtoo saada ajan kulumaan.
Hän kuuli Bergin askeleet käytävästä ja meni vastaan ovelle, mutta Berg lähti vain kiertokululleen, ja Tine palasi huoneeseensa.
Hän ei enää ajatellut pikku pöytänsä korjaamista, ei muistanut liinaa, joka loisti hänen vuoteensa vieressä — ei nähnyt sitä enää; hänenelämänsäoli hervottoman odotuksen varassa.
Oveen lyötiin pari kertaa. Se oli Tinka, joka tuli meluavasti sisään.
»Kuules tyttöseni», sanoi hän, »minun piti nähdä oliko talo vielä pystyssä — tulen Per Erikin luota».
Tine nyökkäsi vain; hän ei olisi voinut puhua.
»No täällähän ovat melkein kaikki levolla», sanoi Tinka irroittaen huiviaan. »Niin — aivan kuin meilläkin. Mutta — missä metsäherra?» kysyi hän sitten.
»Kai tuolla sisällä», sanoi Tine liikahtamatta.
Nyt vasta Tinka katseli häntä — kuullessaan tuon ikäänkuin kuolleen äänen kaiun — ja äkkiä hän vaikeni: hän näki pöydän, jota peitti valkea liina ja jonka ääressä ei kukaan ollut syönyt, ja seinällä peilin, joka oli lehvien koristama, ja Tinen itsensä, elottomana, verettömänä.