»Tine», sanoi hän tuskaisena ja vaikeni jälleen.
Oli kuin Tine nyt vasta olisi kuullut, kun hänen nimensä mainittiin; mutta äkkiä hän kääntyi jälleen, kuulostellen, ikkunaa päin.
Berg kulki ohi.
Tinka oli ruvennut vapisemaan. Äänettömänä hän lähestyi ystävätärtään ja otti käsiinsä tämän kädet, jotka olivat kylmät ja kankeat, ikäänkuin ne olisivat olleet elottomat. Hän ei löytänyt sanoja, hiveli vein Tinen tukkaa ja silitti sitä silittämistään.
»Tine, Tine», sanoi hän.
Tine vain nosti raskasta päätään, ja tuokion ajan hän katsoi Tinkaa — silmin, jotka muistuttivat kaurista, joka kuolee,ymmärtämättäkuolemaa.
Tinkan kädet vaipuivat, ja vielä kerran hän antoi katseensa kiertää huonetta, jossa lehväseppeleet ympäröivät peiliä.
»Hyvästi», sanoi hän. »Nythän on jo myöhäinen.»
Hän tarttui Tinen käsiin, jotka eivät vastanneet hänen puristukseensa; ääneti hän meni ulos.
Kulkiessaan ulkohuonerivin ohi hän tapasi Bergin.
»Tekö siinä olette?» sanoi Berg. »Mistä te tulette?»
»Tinen luota», vastasi Tinka kovasti.
»Hyvää yötä.»
Tinka juoksi puistokujaa pitkin, ja ajatellessaan Løvenhjelmiä ja sitä toista, vierasta, joka oli ollut majatalossa vain yhden ainokaisen yön, hän nosti äkkiä kätensä aivan kuin suojaksi taikka kuin epätoivossa.
Berg kulki edemmäksi; kaikissa huoneriveissä oli hiljaista, kaikki olivat menneet levolle.
Portailla seisoi eräs upseeri, joka oli niin lopen väsynyt, ettei enää voinut nukkua.
»Tulee ankara yö», sanoi hän ja viittasi vallituksien suuntaan.
»Ankara», vastasi Berg.
Tykit lauloivat yön pilkkopimeydessä, niin että kumea kaiku vastasi maasta, ja portaat, joilla he seisoivat, vapisivat heidän allaan.
»Eikä unikaan suo virkistystä», sanoi upseeri hitaasti.
Berg ei vastannut. Mutta molemmat ajattelivat sitä raskasta horrosta, joka valtasi lopen väsyneet, kun päivän tunnus: »Suojatkaa Dybbøliä — suojatkaa Avnbjergiä — suojatkaa Ragebøliä», alituiseen herätti uupuneet unestaan.
»Ei», sanoi Berg, »tuskin voi nukkua enää».
He menivät sisään ja erosivat puristaen toinen toisensa kättä — ne olivat käyneet niin lujiksi, kädenpuristukset toverusten kesken.
Berg avasi oven arkihuoneeseen, ja Tine kuuli kamariin hänen askeleensa, jotka häipyivät.
Hän ei liikahtanut, istui vain hiljaa ja värähteli ikäänkuin olisi palellut.
Kaikki eivät vielä olleet levolla — talossa ei vielä ollut hiljaista — hän odottaa, kunnes kaikki on hiljaista.
Tykkien jymy kasvoi, ja joku yksinäinen uneton kuului mittelevän lattiaa edestakaisin ullakolla. Muutoin oli talo äänetön.
Paroonin huoneesta, joka sijaitsi päädyssä, kuului askeleita, ja Tine erotti kirjeenvaihtajan äänen portailta:
»Ei, urheinkaan kirjeenvaihtaja ei enää lähde kaupunkiin», sanoi mustapintainen.
Ja parooni vastasi: »Kuten sanottu — kuten sanottu — nyt voidaan odottaa suuria tapahtumia.»
Ovi suljettiin jälleen, ja myöskin paroonin askelet häipyivät. Vain yksinäinen uneton kulki edestakaisin ullakolla.
Ehkei Tine enää edes toivonut. Mutta hän nousi kuitenkin, otti huivin ja kietoi sen ympärilleen ja istuutui jälleen — »jos hän sentään tulisi».
… Hän hätkähti -— ne olivat Bergin askeleet. Hän heitti huivin luotaan ja seisoi keskellä huonetta — hän hymyili Bergiä vastaan, kun tämä astui sisään.
Berg syleili häntä ja puristi häntä vastaansa, niin että Tinen lanteisiin teki kipeää.
Tine hymyili ja sanoi:
»Tulitte sentään.»
»Niin, kuka voisi nukkua nyt?» sanoi hän painautuen Tinen puoleen.
… Ja hän jäi Tinen luokse. Mutta kaikki oli kylmää ja kuollutta. Hän ei puhunut, hyväili vain, ja Tine lepäsi hänen sylissään niinkuin paleleva — elotonna.
Ja tuijottaen lakkaamatta näiden tuntien kärsimykseen, jonka syytä hän ei ymmärtänyt, kuiskasi hän hiljaa, aivan kuin olisi pyytänyt tuhansia kertoja anteeksi — hän, joka oli kaikkensa antanut ja jolta kaikki oli riistetty —
»Oletteko vihainen?» kuiskasi hän hyvin hiljaa.
»Miksi?» kysyi Berg eikä edes ymmärtänyt hänen kysymystään.
Mutta Tinen ääni herätti uudelleen lamautuneen himon — ja kanuunat lauloivat.
* * * * *
Päivä oli jo koittanut.
Mutta kuitenkaan ei Sofi vielä ollut päässyt pitemmälle, vaan istui, vaatteet puoliksi kiinninapitettuina, ison vuoteen vieressä. Hän oli vaipunut siihen ja istui nuokkuen.
Maren herätti hänet.
Sofi tuli tajuihinsa ja sai ilmituoduksi harminsa:
»Mitä sinä oikein ajattelet — onhan jo täysi päivä…»
»Nehän eivätuskallaenää maatayksin», sanoi Maren vain, puolittain ylenkatseellisesti, ja sai ylleen vaatteensa, istuen vuoteen uloimmalla syrjällä.
Maren ei enää riisunut vaatteitaan.
Seuraava aamupäivä:
Tine kääntyi pois ikkunasta, nähdessään äitinsä tulevan pihan poikki.
Hän tahtoi mennä — pois — päästä näkemästä äitiään. Näinä seitsemänä päivänä hän ei ollut käynyt kotona.
Hän juoksi huoneeseensa, mutta kuuli jo äidin äänen keittiöstä ja avasi oven.
»Tässä minä olen», lausui hän äänellä, joka äkkiä kuulosti kärsimättömältä tai vihaiselta.
»Voi Tine, kuinka pitkä aika siitä on, kun viimeksi sinut näimme», sanoi matami Bølling, joka tuli sisään. »Ja isäsi on ollut niin sairas — niin kauan, niin kauan… Voi — meillä on ollut niin vaikeaa — meillä on ollut niin vaikeaa.»
Sanat eivät tulleet syyttävinä, ainoastaan niin huolestuneina. Mutta vanhenevan äidin edessä — kuinka hän harmenikaan päivästä päivään — tämän äärettömän kärsimyksen painamana, sanoi Tine samalla äänellä, kärsimättömästi ja tylysti:
»Luuletko, että täällä on ollut sen helpompaa?»
»Oi ei, ei», sanoi matami Bølling, ja eksyen hänkin Tinen äänensävyyn, toruvaan ja kiihkeään, virkkoi hän:
»Mutta onhan koulu sinun oikea kotisi, ja voisithan sinä ainakin näyttää itseäsi.»
Tine vastasi, ja he jatkoivat puhetta, kiihkeästi, mitättömästä pikkuseikasta; he korottivat ääntään, niin että tora kuului oven läpi.
Matami Bølling nousi mennäkseen.
Kynnyksellä hän mainitsi, että rouva Appel oli saapunut, ja että luutnantti muutoin tahtoisi mielellään tavata Tineä.
Tine ei pidättänyt äitiä. Hänestä tuntui äidin mentyä, että vain epämieluisuuden tunne oli kasvanut. Ja vähän ajan perästä oli hänestä, niinkuin kaikki olisi tapahtunut vieraalle, jollekin toiselle ihmiselle, taikka aikoja sitten…
Hänen ympärillään kävi kaikki menojaan. Upseerit kulkivat ja kulkivat, ikäänkuin heillä ei olisi ollut rauhaa pysähtyä minnekään. Pari esikuntaupseeria saapui ratsain taloon; he tulivatsieltä, huumautuneina ja masentuneina hummasta ja melusta. Kalpeina, lyhyesti tervehtien, he menivät sisään majurin luo.
Upseerit kokoontuivat ryhmiin, ja yht'aikaa — kukaan ei tietänyt niistä huhut tulivat kuiskasivat kaikki, miehestä mieheen, että rykmentit, yksi, kaksi, olivat kieltäytyneet menemästä siltojen yli.
Tykkien jyly ei tauonnut hetkeksikään. Kapteenit kutsuttiin sisään, majurin huoneesta kuului lyhyitä, nopeita ääniä, ja nuoret odottivat, neuvottomina ja ääneti.
Rovastin vaunut vyöryivät pihalle. Hänen korkea-arvoisuutensa oli kiihtynyt ja tahtoi tavata majuria, mutta hänen täytyi odottaa, ja hän käveli edestakaisin nuorien joukossa; kaikki kuulostivat ääniä tuolta sisältä, ja sotilaat pihalla tekivät tehtäviään, katsomatta ja ajattelematta.
Ja keskellä kaikkea tätä hätäännystä ja melua he söivät ja joivat, osastoittain, ja Sofi toi ja vei ruokia, ulos ja sisään. Majurin huoneen ovi aukaistiin, ja rovasti oli syöksymäisillään noiden kahden esikuntaherran päälle. Mutta he vain tervehtivät ja sivuuttivat hänet, ja se tyrehdytti äkkiä hänen sanatulvansa, ja upseerit menivät takaisin hevostensa luo. He eivät enää tunteneet eläimiä allaan, eivät edes omia jäseniään, ja heidän silmänsä polttivat kuin luotsin, joka taistelee pimeyttä vastaan.
Kapteeni palasi ulos, mutta kukaan ei uskaltanut kysyä. Majurin huoneesta kuului rovastin ääni, kovana ja kiihkeänä. Hän oli kuullut, kuullut päämajasta, että linnoitukset, että asema oli jätettävä.
Hän ei tahtonut sitä uskoa, se ei ollut mahdollista, ja sitä ei uskaltanut ajatella: kansan luottamus ei voinut toistamiseen tulla petetyksi.
Rovasti puhui yhä, mutta majuri ei vastannut hänelle. Hän istui vain, katse suunnattuna ikkunaan: käytävässä kulkivat kumaraiset, hiljaiset sotilaat, ja tiellä ponnistihe vastahaavoitettujen saattue hitaasti eteenpäin auringossa.
Rovasti ei nähnyt mitään. Hän kulki vain kiihtyneenä edestakaisin, pitkin askelin niinkuin »uhripäivinä» sakaristossaan, puhuen yhä kovemmalla ja kovemmalla äänellä: Rynnistykseenhän oli kaikki toivo pantu, ja nyt puhuttiin peräytymisestä.
»Mutta hallitus tietää velvollisuutensa —se ei tule väistymään— se ei ole kärsivä uutta Dannevirkeä —seon antava määräyksensä.»
»Sehän se juuri on ne antanut, herra pastori», sanoi majuri, joka ei voinut irroittaa silmiään kuolevien saattueesta, joka kulki kotiin, auringonpaisteessa.
Molemmat herrat vaikenivat, ja rovasti nousi hiukan hämmentyneenä lähteäkseen; hän tahtoi ajaa päämajaan.
Hän kulki huoneitten halki, jotka olivat täynnä äänettömiä upseereja, käytävään, jossa hän kohtasi Bergin ja paroonin. Talon äänettömyys painosti rovastia. Oli kuin kukaan ei enää olisi uskaltanut puhua oikein ääneen: vainhänenpuhujaäänensä kaikui täyteläisenä kuin ennenkin, yhdessä tykkien kanssa.
Keittiön ovi oli auki; pöydän ääressä hommasivat Tine, Sofi ja Maren; he pesivät käytettyjä lautasia parissa soikossa ja kaatoivat likaveden pois.
Rovasti puhutteli Tineä ja tiedusteli Bøllingin tilaa.
Tine vain kohotti kasvonsa ja katseli häntä aivan kuin ei olisi ymmärtänyt, ja hänen katseensa oli kuin ihmisen, joka vaeltaa salaisessa mieliharhassa.
Ja rovasti sanoi paroonille, antaen katseensa hipaista Sofin ja Marenin kuluneita kasvoja:
»Niin — naisetkin ovat ottaneet kantaakseen osan taakasta.»
Kirkonmies kääntyi ja meni vaunuilleen. Parooni ajoi mukana — pitihän hänen toki saada tietoja.
»Niin», sanoi rovasti, heidän kääntyessään puistokujalta ajotielle, »kunhan vain armeija olisi samalla tasolla kuin hallituksemme tarmo».
Berg ei kuullut poisvyöryvien vaunujen ratinaa — hän näki vain Tinen kasvot, sellaisina kuin ne olivat hänen kohottaessaan ne rovastin puoleen. Turhaan kulki hän kaksi kertaa valoisan pihan poikki; Tine ei häntä nähnyt eikä liikahtanutkaan. Berg ei sietänyt, hän ei kestänyt nähdä tuota asentoa ja noita kasvoja.
Ja hän naputti ruutuun:
»Tulkaa», sanoi hän, »niin käymme kummulle».
Tine vain lähetti yhä saman silmäyksen ikkunaan, ja konemaisesti, aivan kuin olisi seurannut jonkun käskyä, jota ei voinut vastustaa, hän jätti työnsä ja kietoutui huiviinsa.
Tine ei kuullut mitä metsäherra sanoi kulkiessaan polulla hänen takanaan; ei edes metsäherrankaan ääni kantautunut enää hänen korviinsa. Hänen harhailevat ajatuksensa tapailivat vain tuota yhtä samaa: metsäherra ei rakastanut häntä enää. Ja sielu ja ruumis tunsivat vain yhden ainoan tuskan: viimeöisen kauhun.
Linnut lauloivat nurmikoiden yllä, pensaitten kaikki tahmaiset nuput loistivat — puhkeamaisillaan — auringossa.
Vähitellen oli Berg väsyneenä lakannut puhumasta; hänhän ei saanut mitään vastausta. Ja kulkiessaan Tinen takana — Tine astui niin raskaasti, pää painuksissa — hän vain kysyi itseltään, kuinka oli milloinkaan saattanut himoita tuota ihmistä.
He saapuivat kummun juurelle, ja joka askelelta kasvoi tykkien jyske. Ylhäältä huipulta he näkivät hävitetyn maan, seistessään siinä toinen toisensa kupeella.
Viheriä laiho oli astuttu lakoon, ja parvi isännättömiä elukoita juoksenteli pelloilla. Tiet olivat kuin mustia soita, ja poltettujen talojen mustat seinät törröttivät heitä vastaan.
Metsän takaa kohousi Rønhaven tulipatsas niinkuin surusoihtu, joka ylti taivaaseen.
Merkinannot alkoivat kaikua, ne kuuluivat niin voimattomilta tykkien jyskeessä. Vallituksista paiskautui savu paksuna yli maan, aivan kuin se olisi tahtonut kietoa koko tienoon yöhön.
Berg seisoi ääneti; äkillisen mielijohteen vallassa hän sanoi hiljaa, antaen katseensa kulkea yli raiskatun saaren:
»Kuinka Marie rakastikaan tätä paikkaa.»
Tine kuuli sen ja ymmärsi niin hyvin. Mutta hän ei tuntenut mitään uutta tuskaa. Hänestä tuntui vain, että aurinko teki kipeää, ja taivaan sini viilsi hänen silmiään.
Armeija alkoi kokoontua, ja vähitellen saapuivat osastot esiin kukkivain pensaikkojen välistä. Tiet täyttyivät joukko-osastoista, jotka äänettöminä, ikäänkuin pitkä ruumissaattue, marssivat pitkin jymisevää maata, ja tykit kaikuivat heidän päittensä päällä, aurinkoisessa ilmassa, juuri kuin tuhannet äärettömät malmikellot.
Tine alkoi laskeutua kummun kuvetta.
»Minne menette?» kysyi Berg, aivan kuin vasta olisi havahtunut.
»Kotiin», vastasi Tine vain ja osoitti koulua.
Hän laskeutui kummulta.
Oli kuin tuo ainoa sana olisi sattunut Bergiin, aivan kuin äkillinen, vapiseva isku, ja hän tahtoi pyytää Tineä takaisin, mutta ei voinut. Miltei sietämättömän tuskan vallassa hän näki kaikki mitä oli tehnyt.
Satoja kuvia — ja jokaisen nähdessään viilsi häntä kuin neulanterällä — nousi hänen eteensä: vanhan, tylsämielisen miehen, matami Bøllingin ja hänen silmiensä, noiden silmien, jotka eivät enää voineet itkeä, ja Tinen, joka oli eloton, ikäänkuin sielu olisi ollut kuollut hänen ruumiissaan.
Koko heidän elämänsä, joka oli eletty häntä ja hänen omiaan varten; heidän kotinsa, joka kuului hänelle ja hänen omilleen — kaiken sen näki Berg, kohta kohdalta; ja hän näki heidän kasvonsa, nuo hyvät kasvot; ja kuuli heidän äänensä, nuo vanhat äänet.
Häntä, häntä he olivat rakastaneet kuin omaa poikaa…
Oli kuin hänen sielunsa olisi saanut haavan; tykkien jyske kantautui hänen korviinsa kaukaisena meluna, joka ei tehnyt mitään vaikutusta, ja sotajoukot näkyivät hänen silmiinsä pienenä matelijaparvena.
Häntähe olivat rakastaneet kuin omaa poikaa.
Eräs upseeri kosketti hänen käsivarttaan.
»Tykkien tuli yltyy», sanoi hän.
Berg käänsi kiihtyneet kasvonsa häneen.
»Niinkö?» sanoi hän.
Ja hän laskeutui kukkulalta.
Upseeri katsoi häneen — Berg vallan hoippui mennessään.
»Vaihänkin», sanoi upseeri itsekseen ja katsoi poistuvaa asetoveriaan.
Berg kulki peltojen poikki. Hän oli kirkkotarhassa. Hän oli »paratiisitiellä». Kaksi tuntia hän harhaili ylt'ympäri ja piti silmällä koulun sytytettyjä valoja.
Sitten hän palasi kotiin.
Ja päästyään omaan huoneeseensa hän rupesi kirjoittamaan, pitkälti, täyttäen monet sivut, helliä, polttavia sanoja vaimolleen.
… Tine oli kulkenut niityn poikki, pihan halki, tullut puistikkokujalle, ohi upseerien ja sotilasten, joita hän ei nähnyt.
Tiellä pysähdytti hänet vaunujono.
Luonnontuotteita siinä kuljetettiin, vaununlastittain lihaa ja jauhoja ja leipää. Miltei tietämättään tarkasteli Tine hevosia, jotka kulkivat lähinnä. Ne kiskoivat kuormiaan, uupuneina ja hoitamattomina, vaappuen eteenpäin, silmät väsyneinä ja himmeinä, ja tylsät ajomiehet hosuivat niitä piiskoillaan yhtämittaa.
Mutta hevoset kulkivat kuin ennen, samaa väsynyttä menoa, ikäänkuin lyönnit eivät enää olisi tehneet kipeää.
Tine jäi seisomaan ja seurasi silmillään tuota poisvyöryvää vaunujonoa.
Kaukaa tieltä hän kuuli vielä ajomiesten laimeat huudot, heidän antaessaan piiskaniskujen sataa hevosten selkiin.
Äkkiä puhkesivat kyyneleet esiin hänen kuumista silmistään.
* * * * *
Hän saapui torille. Se oli tyhjä, ja kievarissa oli hiljaista.
Ainoastaan sepän palstalla, jossa tuoreet höylänlastut sekaantuivat maahan tallattuun rukiiseen, työskenteli viisi-kuusi sotilasta. He liittivät yhteen lautoja ja sivelivät niitä mustalla.
Tine nousi portaita, avasi säpin ja tuli kouluhuoneeseen, jonka ilma oli tukahduttava ja äitelä. Rouva Appel istui poikansa vuoteen ääressä.
Hän ei ollut liikahtanut tuntikausiin, aina siitä asti kun oli tullut, ei syönyt eikä juonut: hän istui vain mykkänä, katsellen pojan kasvoja, jotka olivat käyneet pieniksi kuin ennen lapsuudessa, ja käsiä, noita levottomia käsiä.
Matami Bølling tassutteli ulos ja sisään; hän tahtoi niin kernaasti auttaa.
Mutta rouva Appel istui vain, liikahtamatta, ja matami Bølling seisoi avuttomana liemikulho käsissään ja hiipi jälleen pois.
Vain kerran oli rouva Appel nostanut päänsä ja, kyynelten syöksyessä silmistä, sanonut:
»Hänhän on niin nuori.»
… Tine oli istuutunut — hän ei tiennyt, huomasiko rouva Appel häntä, sillä rouva ei ollut tervehtinyt eikä liikahtanut. Mutta sitten rouva Appel sanoi:
»Hän on kysynyt teitä. Mutta nyt hän nukkuu.»
Ja uudelleen syöksähtivät kyyneleet hänen silmistään, ikäänkuin jokainen hänen puhumansa sana olisi pakottanut ne esiin.
Tine ei vastannut; ääneti istuivat molemmat, kuin yhteisen tuskan täyttäminä, ja tuijottivat kalpeihin kasvoihin.
Sairaanhoitaja toi haavoittuneille ruokaa. Iltakellot alkoivat soida, mutta niiden ääni miltei upposi tykkien jymyyn.
Sitten kävi huone jälleen hiljaiseksi; vähitellen alkoi hämärtää.
Rouva Appel istui vain kuin ennenkin, nukkuvan poikansa vuoteen vieressä.
Matami Bølling tuli sisään; hän tuskin uskalsi kuiskata. Mutta hän sanoi sentään Tinelle, aivan hiljaa, huolestuneella äänellään:
»Tulet kai sentään sisälle?»
Ja hän meni jälleen. Kuinka kalpeana ja jäykkänä Tine istuikaan!
»Voi — niin, voi — niin», sanoi matami Bølling, »kyllä sitä kurjuutta riittää meille kaikille».
Oli tullut miltei täyspimeä. Vuoteesta kuului haavoittuneen hiljainen huokaus. Tine ei noussut. Hänestä oli täällä paras. Täällä oli rauhaa, täällä, missä ihminen juuri teki kuolemaa — — ja elämä oli ohi.
»Hän herää», sanoi rouva Appel.
Puoliunissaan alkoi haavoittunut valittaa.
Tine nousi ääneti, sytytti hiljaa lampun ja istuutui jälleen.
Kuoleva avasi silmänsä, mutta ei nähnyt enää — nuo suuret silmät olivat särkyneet, ja hän valitteli heikosti, hiljaa koristen.
Äiti polvistui hänen vuoteensa viereen.
»Niin, niin, Max — koskeeko niin kovasti? koskeeko niin kovasti?» kuiskasi hän.
»Niin, niin, Max — koskeeko niin kovasti?»
Ovessa käytiin. Tulija oli nytkin matami Bølling. Hän tahtoi vain nähdä Tinen — tämä oli kai vielä vihoissaan siitä aamuisesta, koska ei tullut sisälle.
Hän tuli vuoteen viereen. Hän seisoi näin, lampun valokehän ulkopuolella, ja katseli tytärtään, lähtien jälleen hiljaa pois.
Kuoleva valitti äänekkäämmin.
»Niin, niin, Max, koskeeko niin kovasti? koskeeko niin kovasti?»
Appel nukahti jälleen ja heräsi taas.
Ulkona kasvoi tykkien ääni kuin rajuilman pauhu. Mutta vuoteen ympärillä tuntui kaikki niin merkillisen hiljaiselta.
»Auttakaa häntä istumaan, auttakaa häntä istumaan», kuiskasi äiti — itse piteli hän poikansa käsiä.
Kuinka hänen hengityksensä kävi heikoksi ja hänen kätensä jäykiksi!
»Annie, Annie», kuiskasi kuoleva aivan hiljaa.
»Niin, Max, niin.»
He kuulostivat molemmat hengitystä, joki kävi niin vaikeasti, niin raskaasti; äiti oli noussut — sitten kuoleva jälleen hervahti taaksepäin.
»Laskekaa hänet alas.»
He asettivat hänet jälleen makaamaan. Sitten koetti hän kohottaa päätään ja tuntui tapailevan sanoja:
»Annie — Äiti — Annie — kuuletteko lintuja?»
Ja ojentaen kangistuneita käsiään ja hymyillen sanoi hän:
»Niin, kuinka kauniiksi elämä tuleekaan!»
Suu sulkeutui huokaukseen — nuori pää painui raskaasti alas.
Rouva Appel vaipui huutaen elottoman poikansa yli. Tine sulki kuolleen silmät.
Rouva Appel istui jälleen ja alkoi hyväillä poikansa käsiä, jotka olivat kangistuneet, ja kasvoja, jotka olivat kylmät — kauan, tunti tunnilta.
Tine oli noussut. Verkkaan poistui hän vuoteen luota;hänei tietänyt mitään lohdutusta.
Matami Bølling ei ollut mennyt maata. Hän istui keittiöntuolilla oven takana.Siinähän saattaisi kuulla, milloin Tine menee.
Se oli hän — ei — hän ei tullut sisään.
Matami tarttui kynttilään — nopeasti, ja meni ulos pikku käytävään, jossa Tine jo oli, oven ääressä.
»Etkö mene isää katsomaan?» sanoi hän.
»Äiti, minunhan on mentävä kotiin», sanoi Tine vain.
Matami Bølling meni hänen luokseen.
»Voi, Tine, pitääkö meidänkin nyt olla vihaisia toisillemme», sanoi hän, »pitääkö meidänkin nyt olla vihaisia toisillemme».
»Ei, äiti, ei» — Tine riuhtaisihe irti — »mutta nythän on jo myöhä…Hyvää yötä.»
Hän puhui samalla kärsimättömällä tai kiusaantuneella äänellä kuin aamulla, ja ovi paukahti kiinni. Hän oli poissa.
Matami Bølling palasi sisään. Hän ei päässyt kauemmas kuin tuolille oven suuhun. Siihen hän vaipui istumaan. Äänetön, epämääräinen tuska piti tuota raskasta pääraukkaa hereillä. Ylt'ympäri kuului unettomain askeleita; upseerit eivät enää saaneet lepoa.
Tietämättään alkoi matami Bølling vaeltaa kuten hekin — kuin vapiseva varjo edestakaisin käryävän kynttilän edessä: hän ei ymmärtänyt enää mitään, hän ei ymmärtänyt enää.
Tykit eivät levänneet minuuttiakaan. Koulu tärisi perustuksiaan myöten, ikäänkuin katto olisi ollut putoamaisillaan.
Vain rouva Appel istui ääneti ja rauhallisena vuoteen vieressä, kuolleen poikansa luona.
* * * * *
Metsäherrantalossa oli hiljaista.
Tine kuuli vain muutamia rauhattomia askeleita päätyhuoneen lattialta mennessään talon halki.
Hän kulki ylt'ympäri, asetellen minkä mitäkin paikoilleen. Sitten hän ihmetteli äkkiä, minkä vuoksi hän teki kaikkea tätä — ja antoi kaiken olla, ajattelematta mitään.
Hän avasi arkihuoneen oven ja väistyi äkkiä takaisin.
Metsäherra istui lamppunsa ääressä ja kirjoitti.
Tine ymmärsi kenelle se oli, eikä hän kuitenkaan kärsinyt enää. Hiljaa meni hän takaisin huoneeseensa.
Kulkien edestakaisin — ja välistä äkkiä pysähtyen, ikäänkuin olisi tahtonut malttaa mieltään taikka edes saada kiinni jostain ainoasta ajatuksesta — kokosi hän tavaroitaan, kappale kappaleelta, kuten ihminen, joka on lähdössä matkalle.
Kohta päivännousun jälkeen hän meni, kotiin.
»Tuletko sinä», sanoi matami Bølling, joka oli keittiössä, ja kietoi käsivartensa äänettömän tyttärensä ympäri. »Niin, minä olen vasta noussut, niin,minäolen vasta noussut», sanoi hän; hän ei tahtonut kertoa, ettei hän ollut vuoteessa ollutkaan, sehän olisi vain tehnyt Tinen levottomaksi.
Tine meni sisään isänsä luo.
Vanhus oli löytänyt uuden ajanvietteen. Tinen vanhat kirjoitusvihot oli otettu esiin, ne joiden kausissa oli kuvia tiikerin- ja leijonanmetsästyksestä.
Hän istui ja luki niitä — tuntikaupalla.
Tine istui hänen jalkojensa juureen — istui ja tuijotti suuriin lapsenkirjaimiin.
»Älköön sinulla olko muita jumalia minun edessäni», oli siihen kirjoitettu, useita rivejä.
Bølling seurasi rivejä vapisevalla sormellaan. Tinen piti kääntää sivu:
»Kunnioita isääsi ja äitiäsi» — »kunnioita isääsi ja äitiäsi», luki vanhus moneen kertaan, vaivalloisesti.
»Hän kirjoitti hyvää käsialaa — hän kirjoitti hyvää käsialaa», sanoi hän luoden katseensa matami Bøllingiin.
»Niin, Bølling, niin, sinähän opetit häntä kirjoittamaan», sanoi matami.
»Niin, hän kirjoitti hyvää käsialaa», toisti vanhus.
Sitten hän jatko jälleen lukuaan.
Neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin eivät kanuunat olleet vaienneet.
Puolipäivä oli jo ohi. Kello kuudelta piti rykmentin lähteä.
Tungos kievarin edessä kävi yhä tiheämmäksi. Oli niitä, joiden kenttäpulloja täytettiin toistamiseen: ensimmäinen annos oli noin vain hävinnyt, ennenkuin menovalmistukset oli saatu suoritetuiksi — se kävi hitaanlaisesti — ja unohtivatpa he kerran tykkänään koko hommansa, istuessaan ja kuunnellessaan »musiikkia». Se yltyi muutamien mielestä yhä voimakkaammaksi.
Raajarikko hääräsi kaikkialla — mutta tänään oli hänen oluensa liian ohutta; väliin huusi hän torilla ja väliin kujalla, lakkaamatta.
Pari upseeria kierteli ympäri ja puhutteli miehistöä. He suuntasivat askeleensa mieluimmin sinne, mistä saattoivat odottaa sukkeluuden vastaukseksi.
Neljä lollantilaista piti suurinta ääntä; he pelasivat korttia, maatessaan pitkin pituuttaan vatsallaan.
Mutta ilonpito tuli vain lyhyinä puuskauksina, ja tori oli jälleen aivan äänetön, mutta tykkien jyly kuului sitä voimakkaampana.
Eräs upseeri oli puhutellut leikkisästi muuatta joukkoa, joka seisoi aivan lähellä sepän riihtä, missä arkut olivat rivissä, aina kaksi ja kaksi päällekkäin; silloin sanoi muuan sotilas, vakaasti ja hiljaa:
»Niin, herra luutnantti, tiedämmehän että meidänonmentävä.»
Ja piiri kävi aivan äänettömäksi; upseeri meni menojaan.
… Metsäherrantalossa olivat upseerit hajaantuneet kuin tuulen vieminä. Heitä kuljeskeli puutarhassa, taikka he kulkivat talleissa, sisään ja ulos. He kirjoittelivat ja jättivät työnsä jälleen. He tulivat huoneisiin ja poistuivat.
Kahdettakymmentä kertaa kysyi Berg keittiöstä, eikö Tine jo ollut palannut.
Hänen päässään, oli vain tämä ainoa ajatus: missä Tine oli, mitä koululla tapahtui?
Tine ei ollut saapunut.
»Ei, ei hän ole palannu», sanoi Sofi, joka samassa alkoi vaikeroida:
»Kaipa lukkari jaksaa huonost. Sill se tok on sanottava Tinest, ett kyll hän muutoin uskost vaalii tätä taloa.»
»Niin kyllä», sanoi Berg.
»Hän on uskollisest rakastanu sekä Herlufia että rouvaa aina ensi päiväst saakka», sanoi Sofi.
»Niin», sanoi Berg, ikäänkuin olisi lyönyt itseään jokaisella niin-sanallaan…
Neljännestunniksi ja pitemmäksikin aikaa hän jäi siihen ja antoi Sofin juttelun kiduttaa sieluaan, aivan kuin ei ilmankin olisi kyllin kärsinyt.
»Ja uskollisest sitäpaitti koko lukkarin talo», itki Sofi edelleen.
»Aina viimeiseen päivään asti», lopetti hän.
»Niin», sanoi Berg. Oli kuin hänen sieluaan olisi käärme jäytänyt.
Hän nousi ja meni ulos.
Kului neljännes, ja hän kysyi jälleen, oliko koululta tuotu mitään sanaa.
Mutta mitään ei ollut kuulunut.
Silloin hän lähti.
Hän tahtoi nähdä heidät, hän tahtoi mennä sinne.
Mutta jälleen alkoi hän harhailla sinne tänne — hän oli »paratiisitiellä», kujalla, kunnes vihdoin yhytti lääkärin ja meni samaa seuraa ylös portaita.
Tine kuuli ensimmäisenä hänen tulonsa, mutta ei noussut paikaltaan.
»Tine, Tine», huusi matami Bølling, ja hänen äänensä kävi vallan kirkkaaksi ja valoisaksi ilosta, »metsäherra on täällä — metsäherra on täällä».
»Ei — että vielä saamme teidät nähdä, ei, että saamme teidät nähdä», kertasi hän kertaamistaan.
»Tine, Tine», huusi hän jälleen: »Metsäherra on täällä!»
Tine tuli huoneesta. Tuokion ajan hän tunsi viihdytystä nähdessään metsäherran kasvot, jotka olivat kärsivät ja uurteiset ja kalpeat.
»Hänellä on sentään paha olla», ajatteli hän.
Berg ei ollut virkkanut mitään. Nyt hän, sanoi ja tuntui kuin hänen olisi ollut vaikea irroittaa huuliansa toisistaan:
»Bølling on kuulemma niin sairas.»
»Oi niin, Bølling — hänen tilansa käy yhä huonommaksi.»
Oli kuin Berg olisi karttanut katsoa huoneeseen, jossa Bølling istui; hänen katseensa pyyhkäisi vain pikimmältään kaikkea keittiössä.
»Mutta menettehän toki hänen luokseen, menettehän toki hänen luokseen», sanoi matami Bølling, joka lakkaamatta hykerteli käsiään mielenliikutuksensa vallassa. Oli niin pitkä, oikein pitkä aika siitä, kun metsäherra oli käynyt täällä sisällä.
»Niin, pitäähän minun saada nähdä hänet», sanoi Berg kuin ennen.
Tine ei tietänyt, minkä vuoksi hän seurasi mukana, metsäherran mennessä sisään.
Berg näki Bøllingin, joka pienenä ja näivettyneenä istui vuoteensa ääressä; hän ei ollut tuntea vanhusta.
»Tässä on metsäherra», huusi matami, »joka on tullut katsomaan sinua»…
»Niin, niin», sanoi sairas vain, kankein kielin, kohottamatta päätään vanhoista vihkosista. Käden hän ojensi konemaisesti esiin.
»Oi Herra Jumala — oi Herra Jumala, hän antaa teille kutakin kättä», sanoi matami Bølling ja tuli uudelleen aivan liikutetuksi.
Bergin täytyi ottaa tuo kylmä, ikäänkuin sienimäinen käsi ja pidellä sitä hetkinen.
»Niin, niin», sanoi sairas vain ja käänsi kättä.
Berg ei saanut sanaakaan huuliltaan. Oli kuin kaikki, mitä hänessä oli, olisi kärsinyt ja kitunut: silmät, jotka näkivät tuon tutun huoneen, korvat, jotka kuulivat heidän tutut äänensä, käsi, jonka oli täytynyt tarttua Bøllingin käteen.
»Mutta Tine», sanoi matami Bølling, joka lakkaamatta kulki edestakaisin, »pitäähän metsäherran toki saada jotain virkistyksekseen… Eihän teidän aivan kohta ole mentävä?»
Matami sai pöytälevyn nostetuksi toisella puolen vuodetta, ja Tinen täytyi levittää liina sille, eikä Berg sanonut mitään vastaan. Osasipa hän vastatakin, vaikka ei itse tietänyt kuinka; hän näki vain Tinen, joka tuli ja meni ja kattoi pöytää, kalpeana kuin kuolema ja viipyvin liikkein, aivan kuin jokaista lihasta olisi särkenyt ja niinkuin ne olisivat tahtoneet kieltäytyä palveluksesta.
»Herra Jumala, tässä on tuskin enää istumapaikkaa» — matami Bølling ei mahtunut pöydän ja vuoteen väliin. — »Ja mitä sitä enää saa ruuaksikaan? eihän ole aikaa laittaa… Mutta palanen täytyy teidän toki ottaa, niinkuin entisinä päivinä.»
Berg tuli pöytään, ja hänen täytyi ottaa eteensä.
»Tämähän oli teidän mieliruokaanne», sanoi matami Bølling ja pani lisää hänen lautaselleen. Hän istui tuolille kaapin viereen, ja nuo vanhat kasvot vallan loistivat ilosta, kun hän puheli rouvasta ja Herlufista…
»Mutta Tine, istuisit toki», sanoi hän, »istuisit toki».
Tine kulki yhä edestakaisin, niinkuin kuvapatsas, joka liikkuu, ja Berg istui — jokainen suupala oli hänelle vaikea nielaista — pakotettuna aterioimaan matami Bøllingin silmien edessä.
»Mutta tarjoa toki hänelle, mutta tarjoa toki hänelle», sanoi äiti, nousten innoissaan seisomaan.
Tine tarjosi; Bergistä tuntui, niinkuin hänen kätensä, jotka tarjosivat, olisivat olleet kalpeat, ja hän otti eteensä toistamiseen.
»Hän kirjoittaa hyvin, hän kirjoittaa hyvin», sanoi vanhus uudelleen vuoteen toiselta puolen.
»Niin, Bølling, niin.»
»Niin — Herra Jumala, — niin, Herra Jumala, se on nyt hänen ilonsa», selitti matami Bølling. »Minä olin unohtanut nuo vanhat kirjaset…Bølling itsehän on häntä opettanut…hänhän on itse opettanut Tinen kirjoittamaan…ja Tinen käsiala on aina ollut oikein sievä… niin se on ollut… Ja nyt Bølling istuu aina ja katselee noita vanhoja kirjoja — eihän hän kykene enää mihinkään, metsäherra.»
Matami Bølling tarjoili yhä ruokiaan.
»Ottaisit sinäkin palasen, Tine», sanoi hän — »Tine ei maistakaan ruokaa, metsäherra.»
Berg ei tietänyt, minkä vuoksi hän puolittain pakotti Tineä syömään, minkä vuoksi häntahtoi, että Tine söisi niinkuin hänkin. Mutta Tine söi, ja he istuivat vierekkäin matami Bøllingiä vastapäätä.
»Että kerrankin ollaan yhdessä — että ollaan yhdessä», sanoi hän, mutta äkisti hän katsoi vuorottain noita kalpeita, tuijottavia kasvoja, ja hän vaikeni, saman epämääräisen ja selittämättömän tuskan vallassa kuin viime yönä, ja virkkoi aivan toisella äänellä, istuutuen:
»Niin, niin, kuinka ovatkaan ajat muuttuneet. Kuinka vaikeaksi meille kaikille on käynyt…»
Muutamaan hetkeen ei puhuttu mitään; Tinestä ja Bergistä tuntui, kuin he olisivat lakanneet hengittämästä.
Berg ei ymmärtänyt, kuinka hän niin äkkiä sai itsensä irti riuhtaistuksi ja pääsi tuoliltaan ja lähti ulos. Matami Bølling seisoi portailla ja viittoili, ja metsäherra kääntyi vielä kerran katsomaan taakseen.
Tine oli jäänyt istumaan; hän ei noussut eikä siirtänyt katettua pöytää. Hän ei nähnyt äitiä, joka oli palannut, eikä kuullut isää, joka luki ääneen noita vanhoja vihkoja.
Tykkien ääni muistutti vuolaan virran mahtavaa pauhinaa; torilta kuului huutoja ja merkinantoja, jotka kutsuivat kokoontumaan.
Melu yltyi; Tine kuuli komennushuudot, jotka sitä leikkasivat — hänestä oli kuin hän olisi tuntenut jokaisen äänen erikseen.
Ja jälleen kuuluivat merkinannot ja komennushuudot ja sitten askeleet — poismarssivien askeleet.
Matami Bølling seisoi jälleen portailla ja meni uudelleen sisään.
»Oi Jumala, oi Jumala», sanoi hän ja lysähti istumaan, »että niiden täytyy mennä kuolemaan».
Tine kuuli vain askeleet — ne kävivät aina vain heikommiksi.
Nyt hän oli poissa.
Ja hetkisen tuntui hänestä siltä, kuin koko turtumus olisi väistynyt pois. Hän puhui äidilleen, nopeasti, ja sanoi: »On kai parasta että menen sinne. Sofi ei tee mitään.»
Ja hän kiiruhti ulos ja juoksi kujaa pitkin — kuinka nopeasti hänen varjonsa liukuikaan! — yli niittyjen. Siellä hän tapasi Tinkan.
»Minne sinä menet?» kysyi Tinka.
»Tuonne.»
Tine ei pysähtynyt, vain juoksi.
Kauan seisoi Tinka ja katseli, kunnes Tine katosi yli aidan, lammen luo.
Tine juoksi puutarhaan, sisälle huoneisiin: hänen täytyi nähdä ne taas.Täällähän tahtoi olla.
»Ja niin ne siis lähtivät» — Sofi, joka itkien juoksi hänen kintereillään, kertasi lakkaamatta näitä sanoja.
Tine istuutuihänenpaikalleen kirjoituspöydän ääreen, lampun lähelle.
»Nyt ne ovat siell», itki Sofi, joka istui viereisessä sohvassa, »oiJeesus, nyt ne on siell…»
Avoimessa kirjesalkussa oli esillä kirje. Tine luki päiväyksen: 16 p. huhtikuuta.
»Ja kuka tietää, kuka tunnin peräst on kuoleman kouriss», sanoi Sofi.
Tine käänsi ensimmäisen lehden. Hän tuskin itse liesi lukevansa: sen kirjeen häntunsi, siinä toistuivat samat sanat kuin vanhoissa kirjeissä, niissä, joita rouva Berg niin usein oli lukenut. Tässä oli sävy ja sointu sama, joka rivillä palasivat kaikki vanhat nimitykset — rouvaan kohdistuen.
Ja Sofin yhä uikuttaessa vaipui Tine Bøllingin pää raskaasti metsäherran pöytää vasten:
Berg oli vainottanuthänet — noin vain ohimennen.
Hämärä täytti huoneen. Sofi oli nukahtanut sopessaan.
Tykkien jymy ei milloinkaan ennen ollut kaikunut niin helvetillisenä. Talleissa mylvivät pelästyneet elukat, pitkäveteisesti ja tuskallisesti kuin, kesälaitumella, kun salama äkkiä iskee lauman keskuuteen.
Tine makasi polvillaan, pää nojautuneena rouvan kirjeeseen. Hän tunsi jotain lämmintä käsillään:
Ajax ja Hektor olivat paneutuneet maata matolle.
Ne nuolivat hänen kättään.
* * * * *
Hänen korkea-arvoisuutensa piispan vaunut vyöryivät koulun eteen. Hän tahtoi vain nähdä vanhan Bøllingin.
Hän kulki takaisin, ohi niiailevan matami Bøllingin, ja oli juuri nousemaisillaan vaunuihinsa, kun eräs korkea esikuntaupseeri ratsasti torin poikki, seurueenaan pari miestä.
Esikuntaupseeri laskeutui hevosen selästä, ja vaihdettuaan tervehdyksiä menivät he kirkkomaalle, hän ja piispa.
Kummulta »paratiisitien» yläpuolelta he katselivat länttä päin.
»Peräännytäänkö sieltä?» kysyi piispa.
»Ei,me jäämme. Meitätahdotaanjäämään.»
Upseerin ääni oli merkillisen selvä, ja hän katseli eteensä, vallituksia päin.
Piispa oli hetkisen ääneti; hänen huulensa värisivät hiukan. Sitten hän sanoi:
»Niin, ne miehet totta tosiaan ovat tietoisia vastuunalaisuudestaan.»
Hetkisen aikaa he seisoivat puhumatta.
Aurinko oli laskemaisillaan. Se painui liekehtivään punaan, ikäänkuin kylmä taivas olisi itseensä imenyt kaiken veren maasta.
Sitten he kääntyivät, ja puhumatta sen enempää kulkivat he pois hautojen välitse.
Piispa nousi vaunuihinsa, mutta upseeri ei päästänyt hänen kättään.
Sitten lausui piispa matalalla äänellä hyvästinsä ja ajoi pois.
Tunnin perästä saapui uusi joukko torille. Kievari oli hetkisen aikaa piiritettynä. Sotilaat olivat suuresti janoissaan.
Sitten kävi äkkiä hiljaiseksi.
Vain kievarin vierastavasta kaikui matami Henrichsenin kimeä huuto, pilarien välissä olevan oven kautta. Hänen palvelustyttönsä eivät tulleet, ja hänen huutonsa kaikui kohta myöhemmin pihamaalla.
… Tykit jylisivät taukoamatta kaiken yötä.
Koulun ovelle kolkutettiin; se oli jo lukossa.
»Minä olen», sanoi Tine.
Matami Bølling aukaisi. Hän näki tyttärensä vain varjokuvana pimeyttä vasten.
* * * * *
Yö kului ja päivä valkeni.
Oltiin miltei puolipäivässä, ennenkuin torilla tiedettiin, että hyökkäys koski Dybbøliä.
… Viime yöhön saakka he olivat kuulleet haavoittuneiden valitusta; niitä kuljetettiin ohi, Hørupiin. Jokainen ähkinä kuului kauas hiljaisuudessa.
Ja sitten oli kaikki käynyt äänettömäksi.
Päivä koitti. Oli kuin tori olisi ollut kuollut. Paja oli tyhjä, ja seppä ei tullut toimeensa. Kukaan ei avannut kievarin suljettua ovea.
Matami Bølling ja Tine istuivat huiveihinsa käärittyinä, tunti tunnin jälkeen, tuijottavin silmin ja äänettöminä. Silloin tällöin nousi matami Bølling ja neuvottomana kulki edestakaisin sopessaan tuolinsa edessä, aivan kuin jokin sairas eläin.
»Etkö tahtoisi syödä?» kysyi hän.
»En, kiitos.»
Jälleen istuutui matami Bølling. Bølling heräsi. Sanat tulivat hänen suustaan vain epäselvänä lallatteluna, ja hän haparoi saarnakirjaa, kunnes Tine otti sen ja luki raamatunlauseita, joita Bølling ei ymmärtänyt ja joita hän itse ei kuullut.
Isä uinahti. Kerran toisensa jälkeen nousi matami Bølling ja kulki ympäri sopessaan, ilman päämäärää.
»Etkö tahdo mennäsinne!» sanoi hän.
»Mitäpä minä siellä, äiti?» sanoi Tine samalla kuolleella äänellä.
Ja jälleen he istuivat sopissaan.
Niin oli päivä mennyt, aivan kuin he olisivat valvoneet jonkun kuolleen luona.
Nyt oli pian ilta.
Tine meni ulos.
Kujalla, torilla, taloissa, niityillä, missään ei ollut elämää. Arkkujen tekoon aiotut laudat olivat koskemattomina sepän riihessä, tallattujen rukiiden seassa. Vain isännättömät lehmät ammuivat levottomina vierailla niityillä.
Tine kulki tietä pitkin. Hänellä oli vain yksi ainoa ajatus: Hän tahtoinähdä hänet, joka oli kuollut. Berg ei ollut palannut — siis hän oli kuollut.
Kaikki oli hiljaista.
Linnutkin olivat vaiti. Ja lokainen maa, jolla kukaan ei enää kulkenut, oli jähmettynyt, kuin rypistynyt matto.
Koirat hyppäsivät esiin, yli metsäherrantalon aidan, ja seurasivat Tineä; hän ei huomannut niitä. Hän kulki ohi talojen ja rakennusten eikä nähnyt niitä. Hänen halunsa paloi vain Ulkebøliin, jonne esikunta oli majoittunut; esikunnasta hän saisi tiedot.
Mutta Ulkebølissä oli kaikki hylättyä, ja pappila oli autio kuin tyhjä majatalo. Vahtikoira ei haukkunut, vaikka Tine kulki ylt'ympäri.
Kirkkotarhan veräjän edessä ammui pari eksynyttä elukkaa. Tornissa alkoivat kellot soida.
Tine meni sisään; hän näki että kirkon pääovi oli avoinna. Kuorissa makasi ruumiita, toinen toisensa vieressä. Tine kulki käytävää pitkin; hän katseli jokaista kuollutta suoraan kasvoihin ja kulki jälleen eteenpäin.
Alttarin luona hän törmäsi erästä vierasta miestä vastaan; hän näki tätä tuskin.
»Nuo urheat», sanoi mies vieraalla kielellä — Tine ei sitä kuullut.
Hän tarkasteli seuraavaa riviä — kulki ruumiilta ruumiille; koirat nuoleskelivat hitaasti kuolleitten paljaita jalkoja.
Hän meni jälleen ulos; vieras irroitti hevosensa kirkon takana ja katseli Tinen jälkeen, niin kauan kuin häntä näkyi.
Tine kulki vain edemmäksi, pois kylästä.
Ehkä oli esikunta siis Augustenborgissa — esikunnasta hän saisi tiedot.
Tine kulki kulkemistaan, ja koirat seurasivat. Aurinko oli laskenut, ja pensasaitojen välissä alkoi hämärtää. Mutta kukaan ei toivottanut »hyvää iltaa» talojen lukittujen ovien edessä.
Yht’äkkiä alkoivat Ajax ja Hektor haukkua. Me juoksivat eteenpäin pitkin tietä. Ne seurasivat jälkiä ja juoksivat jälleen takaisin — yli niittyjen, likimmäistä taloa kohden. Ne juoksivat takaisin, hyppäsivät Tineä päin ja ulvoivat.
Hän kääntyi ja seurasi niitä; hän ei tietänyt, että hänen polvensa notkahtelivat pariin kertaan niinkuin ontuvalla.
Huoneessa ei ollut ketään, hiljaa hän nosti ovisäpin. Tuvassa liekuteltiin kehtoa, ja talonpoikaisvaimo nousi seisomaan uunin luona. Nainen tunsi Tinen ja alkoi itkeä.
»Onko metsäherra täällä?» kysyi Tine vain.
Vaimo itki yhä, ja koirat ulvoivat.
»Minne olette hänet panneet?» kysyi Tine taas.
Vanhus avasi oven välikamariin, ja Tine tunsi tympeän verenhajunsiellähän makasi, vuodekomerossa.
Tine näki vain hänen harmaankelmeät kasvonsa. Vaimon hän sysäsi tieltään ja otti tämän käsistä pesuvadin, jonka vesi oli punaista metsäherran verestä.
»Onko hän puhunut?» kysyi Tine.
Vaimo itki.
»Oi kyllä, oi kyllä, hänhän huutaa rouvaa — poikaa ja rouvaa — ne kaksi, ne ovat hänen ajatuksissaan — oi Jumala, tätä murhetta — oi Jumala, tätä murhetta.»
Tine istui kuin kotonaan, aivan vuoteen vieressä — vääjäämättä hän tuijotti metsäherraa kasvoihin.
»Hän herää», sanoi hän.
Hänen elämänsä oli vain yhtä ainoata toivoa: että metsäherra tuntisi hänet.
Mutta kuoleva loi silmänsä auki ja katseli häneen niinkuin tyhjään seinään.
»Marie, Marie», kutsui hän heikolla äänellä, »Marie, ota Herlufia kädestä — hän itkee — hän itkee…»
Hän kuiskaili kuiskailemistaan. Koirat kohottautuivat kuullessaan hänen äänensä ja ynisivät hiljaa.
»Katsokaa noita, jotka eivät voi puhua», itki emäntä.
Oli kuin kuoleva olisi huomannut koiransa ja tahtonut kääntää haavoittunutta päätään: hän miltei hymyili.
Tine ei liikahtanut.
Tunnin hän istui siinä. Hän odotti, että metsäherra mainitsisi hänen nimensä, vain kirouksessa, joka paljastaisi hänen häpeänsä.
Mutta metsäherra ei muistanut häntä enää.
Sitten hän nousi. »Jääkää», sanoi hän vaimolle. »Tahdon tuoda apua.»
Ja hän lähti, yksin. Koirat jäivät metsäherran vuoteen viereen.
Yö oli pimeä ja tähdetön. Hän kompastui virstapatsaaseen ja nousi jälleen.
Äiti oli ylhäällä, kun hän saapui kotiin. Kalpeana ja masentuneena istui matami Bølling samassa paikassa.
»Kuinka kauan sinä viivyit, lapsi», sanoi hän.
»En ole kuullut mitään», sanoi Tine riisuen huiviaan.
Äiti kaatoi kahvia ja ojensi hänelle kupin.
»Kiitos», sanoi Tine ja joi ahneesti.
»Kuinka kalpea sinä olet», sanoi äiti.
Hän alkoi poimia sänkyvaatteita esiin ja asettaa niitä sohvalle — vuoteeksi Tineä varten.
»Ei, äiti», sanoi Tine, yhäti samalla äänellä joka niin peloitti matamiBøllingiä: »minä nukun ylisillä».
Hän valmistautui menemään levolle. Ajatuksissaan hän asetti tuolit niin kuin ne olivat olleet hänen lapsuudessaan. Hän otti hyllyltä kynttilän ja sytytti sen; ja äkkiä oli kuin hän olisi herännyt: hännäkikaikki ympärillään, ja tiesi, ettäkaikki oli tapahtunut.
Hän näki tuvan ja vanhat tutut huonekalut, ensimmäistä kertaa moniin aikoihin — isänsä ja äitinsä, heidät, jotka hän nyt oli jättävä.
»Kuinka sinä huokaat, lapsi», sanoi matami Bølling ja siveli lempeästi hänen hiuksiaan: »kuinka sinä huokaat».
Tine painoi äidin käsiä lujasti hiuksilleen, ikäänkuin pitkään hyväilyyn.
»Niin, äiti, niin, äiti», kuiskasi hän ilmaan.
Kauan aikaa seisoi hän isän vuoteen ääressä. Kaikki hänen liikkeensä olivat hitaita ja viipyviä, ikäänkuin hän olisi hillinnyt niitä ja itse pitänyt niitä silmällä.
Hän suuteli äitiä hyvästiksi ja viivyttelihe vielä hetkisen; sitten hän nousi ylisille. Hän kantoi varovaisesti kynttilää kulkiessaan ulkovinnin poikki — lattialle levitettyjen olkien takia — ja saapui huoneeseensa.
Hän katseli kaikkea, uutimia, jotka olivat käyneet harmaiksi ja likaisiksi, lattiaa, joka oli kulunut monien askeleista, vuodettaan, jossa vieraat miehet olivat maanneet.
Täällä hän oli elänyt koko elämänsä.
Hän jäi istumaan vuoteensa kidalle, palavan kynttilän ääreen. Hän kuuli kuinka äiti liikehti ja jutteli itsekseen tuolla alhaalla ja viimein pääsi levolle.
»Oletko vuoteessa?» kysyi matami Bølling kuiskaten, ettei Bølling heräisi.
»Olen!» vastasi Tine.
»Hyvää yötä sitten, lapsi.»
»Hyvää yötä, äiti.»
Kaikki kävi hiljaiseksi. Tine jäi istumaan vuoteelleen. Hän kuuli vain molempien vanhusten äänekkään hengityksen talon halki.
* * * * *
Päivän ensi harmaa sarastus lankesi huoneeseen, ja kynttilä oli miltei palanut loppuun, kun Tine nousi ja sammutti sen. Hän kulki hiljaa alas portaita ja avasi varovaisesti oven. Hän näki kievarin ja kirkon ja sepän asumuksen ja kääntyi viimeistä kertaa koulua päin:
Tuolla, ikkunaruudun takana, näkyi äidin paikka ja kulma hänen tuoliaan.
Hitaasti kulki hän tietä pitkin; kummun kohdalla hän kiipesi aidan yli metsäherran puutarhaan, jossa puut ja pensaat ja ruusut, mattoihin kiedottuina, törröttivät aavemaisina hämärässä.
Tine kulki puutarha rappusia ylös ja katseli ovesta. Jok‘ainoan paikan hän tunsi, ja jok'ainoa paikka oli hävitetty.
Ajatuksia ei hänellä ollut — ne kai olivat jo kuolleet. Ei hän myöskään rukoillut keneltäkään anteeksi. Hän tiesi vain:nyttäytyi tulla loppu.
Hän oli jo mennyt puutarhaportaita alas, mutta kääntyi vielä kerran takaisin; hän nojasi otsaansa oman huoneensa ikkunaruutuun ja katseli pitkän aikaa sisään.
Hän kulki palvelijattarien huoneen ohi. Sofi, moniin huiveihinsa kietoutuneena, nukkui yksin suuressa vuoteessa.
Hän kuuli, että elikot alkoivat levottomasti liikehtiä tallissa, ja kukko kiekaisi äänekkäästi; nopeaan hän kulki lammikkoa päin.
Yht'äkkiä muistui hänen mieleensä tuhat seikkaa; oli kuin kaikki ne äänet, joita hän rakasti, olisivat puhuneet hänelle samalla kertaa. Hän ajatteli Herlufia ja iltaa, jolloin he matkustivat, ja päivää, jolloin Berg ja hän kulkivat tästä ohitse, aidan yli; ja aamulaulua, jota he lauloivat koulussa, kun hän oli vallan pieni, ja Appelia, joka oli kuollut, ja isää ja äitiä, jotka nyt jäivät istumaan yksin.
Kammo valtasi hänet ja nostatti kaikki hermot kapinaan — tähänkö siis piti kuolla — kuolla.
Ei, hän eivoinut, hänentäytyisaada elää — ei voinut — tuhat mahdollisuutta, tuhat veruketta johdatti hänet takaisin elämään siinä tuokiossa…
Mutta sitten hän pudisti hitaasti kengät jalasta. Kammo oli kuollut, hänen sydämensä väsynyt tuska voitti.
Kädet hän oli pannut ristiin, huulet hän painoi lujasti kiinni. Katse suunnattuna pieneen huvimajaan hän laskeutui alas liejuun.
… Nyt oli lampi tyven.
Päivä koitti.
* * * * *
Matami Bølling oli herännyt; Bølling oli nukkunut rauhallisesti ja makasi tyynesti yhä vielä.
Tinen luota ei myöskään kuulunut mitään. Matami Bølling lepäsi itsekin neljänneksen lisää, ennenkuin kopisti kepillä kattoa, herättääkseen Tinen.
Mutta vastausta ei tullut.
Matami Bølling nousi vuoteestaan. Tine saattoi kyllä tarvita unta. Ihmekös se, jos hän kerrankin nukkui kylläkseen. Äiti tahtoi keittää kahvin ja viedä sitä Tinelle, samalla kun herättäisi tyttärensä — siten hän saisi juoda sen vuoteessaan.
Usein ennen oli hän vienyt kahvia yliskamariin, talviaamuina, kun oli hyvin kylmä ja Tine mielellään makasi hiukan pitempään.
Matami Bølling kulki ja puheli itsekseen, hommatessaan kaiken valmiiksi. Mutta sitten heräsi Bølling, ja hänen oli ensin saatava aamujuomansa.
»Oi Herra Jumala, oi Herra Jumala — miten pökerö hän on» — matami Bølling puhui itsekseen — »kohta häntä on ruokittava — niinkuin lasta — kas niin, Bølling, kas niin —»
Bølling ei enää tarttunut kuppiin, hän ei enää voinut pitää mistään kiinni.
Vihdoin Bølling vaipui jälleen horroksiin, ja matami sai kahvin tarjottimelle ja kulki ylisten poikki.
Hän näki tyhjän, koskemattoman vuoteen, ja hetkisen seisoi hän hämmentyneenä, ymmärtämättä mitään, kunnes hänen polvensa alkoivat tutista, ja hän juoksi ylisten poikki ja huusi, mielettömänä, sisään päätyhuoneeseen, ulos luukusta:
»Tine, Tine!»
Sitten hän vaikeni jälleen. Hän ajatteli: »Bølling saattaa kuulla.»
Hän koetti rauhoittua, tarttua kiinni yhteen ainoaan ajatukseen:
»Tietysti hän on mennyt sairaitten luo», sanoi hän. »Häntä on käyty hakemassa sairaitten luo.»
Hän meni portaita alas, jalat eivät olleet kantaa häntä. Hän avasi oven ja näki, ettei Tine ollut siellä. Hän kysyi: »Oletteko nähneet tytärtäni?» eikä hän odottanut vastausta.
Hän sanoi yhä uudelleen:
»Tine tekee väärin antaessaan minun peljästyä näin.» Ja uuden tuskan valtaamana hän sanoi:
»Mutta missä hän sitte on? mutta missä hän sitte on?»
Hänen järkensä oli pysähtynyt, ja hän alkoi juosta läpi koko rakennuksen, ikäänkuin olisi etsinyt hukattua neulaa. Sittenhän jätti äkkiä kaikki ja riensi torin poikki, sisälle kievariin.
»Missä Tinka on?» huusi hän, ikäänkuin Tinka olisi voinut sanoa Tinen olinpaikan.
Ja kun Tinka tuli, ei hän enää saanut esiin sanoja, seisoi vain avuttomana, pää tutisten.
»Mitä on tapahtunut? mitä on tapahtunut?» huusi Tinka.
»Tine — missä Tine on? — Tine ei ole…» Ja äkkiä alkoi matami Bølling itkeä.
»Missähän ei ole?» sanoi Tinka, valkeana kuin lakana »Missäei?»
»Niin — missä? missä?» toisti matami Bølling, ja hän kertoi, soinnuttomasti, toistaen samoja sanoja, tolkuttomissa lauseissa:
»Että hän ei ollut siellä — että hän oli mennyt ylös — eilen illalla — eikä ollut siellä enää — hän tahtoi nukkua ullakkohuoneessa — eilen illalla — ja nyt ei hän ollut enää siellä — nyt ei hän ollut enää siellä..»
»Silloin hän kai on metsäherran talossa», sanoi Tinka, tempasi huivin ja kietoutui siihen; hänen koko ruumiinsa värisi.
Matami Bølling suoristihe hetkiseksi — ja alkoi nauraa vilunpuistatusten keskellä.
»Niin, niin, niin», sanoi hän puolittain laitattaen, »siellä hän onkin, siellä hän onkin.. Ettei se kohta tullutkin mieleen. — Hän on tahtonut saada tietoja, onko — metsäherra — metsäherra —»
Hän alkoi kulkea, seuraten Tinkaa, juostessaan toistaen samoja sanoja:»Metsäherra, metsäherra, metsäherra…»
Mutta äkkiä hän pysähtyi ja löi käsillään harmaaseen päähänsä: epäluulo syntyi hänessä koleana ahdistuksena.
Hän tarttui Tinkan molempiin käsivarsiin ja hurjistuneena katseli tätä suoraan kasvoihin, aivan kuin tahtoen puhua, kysyä: Totuus lävisti hänet aivan kuin äkillinen miekan isku.
»Tulkaa, tulkaa», pyysi Tinka tuskissaan.
Mutta matami Bølling kiskaisihe irti — hiljaa uikuttaen niinkuin eläin, johon kuula on sattunut ja joka kaatuu — ja juoksi.
Hän oli ymmärtänyt.
Niin, nyt hän ymmärsi kaikki, ja kaikki hän muisti. Nyt oli kaikki romahtanut.
Metsäherra se oli —hänse oli, joka oli ottanut hänen lapsensa.
Hän juoksi pihamaan poikki, portaita ylös, oven hän kiskaisi auki.
Hänoli ottanut hänen lapsensa.
Hän lysähti tuolille ja istui autiossa huoneessa. Hän vaikeroi itsekseen, toistaen sanoja, tietämättä siitä itse; sitten hän kirosiheidät, sitten hän vaikeroiTineä; sitten hän pyysi »rouvalta» anteeksi — kohottaen vapisevat kätensä:
»Oi Jumala, oi Jumala,minuntähteni — hän ei kai ole tietänyt mitä teki — Jumala, oi Jumala, minun tähteni… hän ei ole tietänyt mitä on tehnyt.»
Hän sekoitti Jumalan ja »rouvan» ja rukoili molempia samoilla sanoin:
»Jumala, oi Jumala, rukoilen, rukoilen, minä joka olen hänet synnyttänyt, minä joka olen hänet synnyttänyt, rukoilen — minä rukoilen.»
Ja hänen lakkaamatta toistaessaan näitä sanoja kirposivat kyynelvirrat, ja hän nyyhkytti, pää pöytää vasten painuneena, rukoillen yhä.
* * * * *
Tinka oli huutanut Larsia. He etsivät — torppari kolmantena — rakennuksesta, puutarhasta. Sofi juoksi perässä, vaikeroiden, molemmat liinat kädessä.
Hän se löysi Tinen kengän ruohikosta.
Lars haraili seipäillä sitkeää mutaa. Torppari auttoi, ja niin he saivat ruumiin rannalle.
Tinka polvistui nyyhkyttäen viheriälle nurmelle ja pyyhkäisi hiukset pois pöhöttyneiltä kasvoilta: »Tulkaa nostamaan häntä», sanoi hän, ja he nostivat kuolleen purjeelle, jonka olivat tuoneet.
Tinka irroitti päähuivinsa ja levitti sen ystävättären kasvoille.
He kantoivat hänet sisälle; mutavettä tippui pitkin lattioita.
Sofi juoksi — hän ei uskaltanut koskea ruumiiseen. Mutta Tinka ja Maren järjestivät huoneessa, johon kuollut oli tuotu: hän lepäsi kädet ristissä vuoteellaan, rouvan kuvan alla.
Tinka meni sisään matami Bøllingin luo. Oli kuin matami Bølling olisi yhdessä tunnissa tullut vanhemmaksi. Pää vaappui sinne tänne, ja ääntä ei ollut tuntea.