The Project Gutenberg eBook ofTirisen kosinta; Miljoona-arpa; ToppakahviaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Tirisen kosinta; Miljoona-arpa; ToppakahviaKolme yksinäytöksinen pilaaAuthor: Pasi JääskeläinenRelease date: January 14, 2024 [eBook #72710]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1924Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TIRISEN KOSINTA; MILJOONA-ARPA; TOPPAKAHVIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Tirisen kosinta; Miljoona-arpa; ToppakahviaKolme yksinäytöksinen pilaaAuthor: Pasi JääskeläinenRelease date: January 14, 2024 [eBook #72710]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1924Credits: Tapio Riikonen
Title: Tirisen kosinta; Miljoona-arpa; Toppakahvia
Kolme yksinäytöksinen pilaa
Author: Pasi Jääskeläinen
Author: Pasi Jääskeläinen
Release date: January 14, 2024 [eBook #72710]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1924
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TIRISEN KOSINTA; MILJOONA-ARPA; TOPPAKAHVIA ***
Kolme yksinäytöksistä pilaa
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1924.
Tirisen kosintaMiljoona-arpaToppakahvia
TIRINEN, poikamies, 50-vuotias.ANNA-MARI, leski, 45-vuotias.
Näyttämö torpan tupa. Pöytä, lavitsa ja takka.Talouskalut huonossa järjestyksessä.
Onpa oikein korea syyspäivä. Tekisipä mieleni laskea lehmätkin ulos, kun ei tuo ruoho vain olisi niin pakkasyön puremaa. Mutta jos huomenna on näin sievä ilma, niin varmaankin lasken elukat jaloittelemaan.
(Käy tiristämässä pannusta kahvin loppuja kuppiin; juo ilman kermaa ja sokeria.)
… Vähäpä sitä oli… mutta hyvää.
(Panee penkille maata.)
… Menee se tämä taloudenkin pito, vaikka yksinkin on… mitä tässä tekee muijalla riitelemässä ja kahvia särpämässä… Sattuupa se niinkin, että kun naimisiin menet ja hommaat kaikki kuten parhaiten, osaat, niin yht'äkkiä eivät kaikki asiat olekaan vaimolle mieliksi, ja hän lähtee menemään huuten heilaten. Siinä sitten nökötät ja saatpa vielä maailmalta kunniasi kuulla. — Toiset taas kyyditsevät ukkonsa helkkariin, — vaikka on vihittykin… Lienevät nuo joskus hyviä kapineita nuo miehetkin… ei yksi eikä kaksi eukkoa riitä mihinkään… Eikö lie paholaisen keksimä koko naimishomma, että saisi ihmisiä sillä lailla verkkoihinsa?… Liekö noita muuten paljonkaan oikein sopupariskuntia?… Eipä taida. Mutta kun hoitaa talouttansa yksin niinkuin minäkin, niin ei ole kellään mitään sanomista, ei vaikka sormella voita söisi. Ja liekö nuo niin suuret ne eukkoväen suomat huvituksetkaan, että kannattaisi hyvää elämäänsä pilata? — Eikös vain! Parasta on kun on omissa lämpimissään…
(Ulkoa kuuluu lehmän ammumista ja Anna-Marin ääni.Tirinen menee akkunasta katsomaan.)
Mikä siellä nyt lehmää kuljettaa? — Eikös se ole Anna-Mari?… Onpa sillä komea lehmä…
(Ammumista.)
… Ja niin vielä teutaroipi… Miksi ei se ymmärrä sitä seinään sitoa, vaikka on rengas, kun aitaan köyttelee.
(Menee ja huutaa ovesta:)
Sido seinään, niin pysyy paremmin!
ANNA-MARI (Kielevä ja isoääninen; tulee sisälle ja huutaa ovesta kartanolle:)
Ootko hiljaa — mitä se siinä reutoo…!
(Sisälle:)
Kun aivan hengästyksiin juoksuttaa! — Päivää! Terveisiä!
(Kättelevät.)
Kun tuon lehmän kanssa saa hypätä ja riuhtoa, että on aivan pakahtua. — lähdinkin yksin sitä kuljettamaan, mutta siinäkö työ oli! Se kun on niin ikäväinen ja ollut Sonnilan karjassa koko kesän, niin se kaipaa toisia ja niiden perään ammuu. Kun eivät jouduttaneet sitä heinäkuormaansa valmiiksi,'niin lähdin kuin lähdinkin yksin lehmää perässäni venyttämään, minä hullu. Kun näin tupasi, niin arvelin, että mitähäntä raijaa yksin, menen levähtämään ja odotan hevosmiestä.
No, mihin sitä ollaan menossa?
Tuonne Alarannalle asti. Siellä kun veljeltäni kuoli emäntä, niin se pyytämään minua sinne emännöimään edes talven ajaksi. Ajattelin, että lyön tuon mökki-tötteröni kylmille ja menen. Samahan tuo on minullekin, missä häntä leipäänsä syöpi — ja niin sitä sitten lähdettiin.
Ja lehmineen?
Lehmineenpä tietenkin. Jopahan minä nyt sitä jättäisin, vasikasta asti kun olen kasvattanut ja ruokkinut. Siellähän on meijerikin likellä, joten käytän maidon meijerissä — ainahan siitäkin joku penni lähtee; pysyy edes kahvirahassa, ettei aina tarvitse talon kahvin varaan lyöttäytyä… Ja pitäisihän sitä säästääkin mukamas.
Säästääpä tietenkin… Onko se hyvä lypsyinen tuo sinun lehmäsi?
Kaksi kiulua kerralla poikimisen jälkeen ja jos oikein heruttaa, niin vaahto kuohuu.
Vai kaksi kiulua! Onpa hyvä lehmä — anna minulle ruokolle, niin ei tarvitse enempi huolehtia. Saat kymmenen markkaa ruokkorahaa, ja heinäsi joutavat myötäväksi.
Hyvänen aika! Enhän minä nyt toki ruokolle antaisi, vaikka mikä olisi, kun vasikasta asti olen hoitanut ja kasvattanut. — Jos en itse jaksa elättää, niin ennen lopetan. Niin olen päättänyt… ei me elävinä erota minä ja Ruuslokka.
Ruuslokkako sen nimi on?
Ruuslokka. Kun henkikirjurin lehmällä oli sama nimi, niin minäkin ajattelin, että panenpa lehmälleni oikein herrasnimen. Komea nimi se onkin.
Komea se on nimi ja komea on lehmäkin.
(Katsoo akkunasta.)
Mutta aivan se siellä irti pääsee, kun noin aitaa repii! Minäpä käyn panemassa sen seinään kiinni.
(Menee.)
Kumma on tämäkin torppa, kun on hyvä eläminen ja velaton paikka, eikä ole emännästä tietoa tuon enempää. Itse se lypsää lehmänsä ja keittää kahvinsa sekä rikastuu vain. Ikävältä luulisi tuntuvan yksinään olon.
(Katsoo ikkunasta.)
Nyt se siellä Ruuslokkaa hoitaa ja huusaa, mutta ei vain raski heiniä eteen panna, visukinttu. Tokko tuo kahviakaan keittänee, jos en omistani pane… Eipä taida tulla ei suuhun eikä silmään… Se on tuo Tirinen niin nokkavisu, että kirpunkin kahtia jakaa ja pitää itse isomman puolen.
(Katsoo ikkunasta.)
Jopa sai miesparka sarvesta ja ihan parhaalle paikalle!
(Nauraa.)
TIRINEN (Tulee takapuoliaan pidellen.)
Kylläpä on koko äytäri! Minä kun rupesin utareita koettelemaan, niin silloin säikäytti sarvellaan…
Johan minä täällä nauroin, että kun ihan paraalle paikalle töytäsi.
Hyvät sillä on lehmän merkit.
Hyvät kerrassaan, ja umpeen ei tahdo mennä keinolla millään… Lypsää aivan läpi vuoden.
Minun lehmistäni on toinen ummessa kolme kuukautta, toinen viisi.
Siunatkoon! Aivan kaiketi minä kuolisin kahvikerman puutteeseen, kun pitäisi niin kauan ummessa syöttää!
(Katsoo ikkunasta.)
Jokohan pitänee lähteä tuota lehmää kuljettamaan, kun se noin riuhtoo ja rimpuilee.
Mihin se nyt siitä pääsee. Istu nyt ja keitä kahvit, hevosmiestä odottaessasi. Tuossa on pannu takalla.
ANNA-MARI (Itsekseen.)
Omista kahvistako? Kyllähän minä tiesin sen visukintun.
(Ääneen.)
Tässä sinä vain yksin nökötät kuin pataässä… tarvitsisit kai akan niinkuin muutkin, kun on lehmiä ja kaikkea.
Enkä tarvitse. Kun saisin hyvän lehmän, niin se olisi parempikin. On liikoja noita heiniäkin… Myö nyt tuo Ruuslokka tai anna edes ruokolle.
Ei maksa vaivaa puhuakaan — ei me erota, Ruuslokka ja minä, ennenkuin kuolemassa.
(Ulkoa kuuluu ammumista; Anna-Mari katsoo ikkunasta.)
No sepä nyt siellä riuhtoo ja ammuu.
(Kiiruhtaa lehmää komentamaan ja puhuttelemaan.)
Ei se näy myövän eikä antavan ruokolle… Mutta… mutta, jos sen onnettoman saisi, niin jäisivät molemmat tähän… On oikein sääli päästää noin hyvää lehmää käsistään… Mutta tokko sitä vaimoa saattanee sentään kysyä niinkuin Ruuslokkaa? — Siinä kai pitäisi olla monetkin esipuheet ja valmistukset…
ANNA-MARI (Tulee.)
Ei se tahdo hyvästyä… Mutta eikö tuolta pian tulle hevosmieskin heinäkuormineen… Sidon sitte kuorman perään koko pekunan ja ajelen menemään.
Oikeinko sieltä tulee heinäkuorma?
Nurmia, parhaita pyörtänönurmia! Se kun poikii Sieluinpäivästä kaksi viikkoa, niin pitää olla millä taas heruttaa.
TIRINEN (Itsekseen.)
Nurmia sillä taitaa olla koko suova —.
(Päättäväisesti:)
Tuota…
Jaa että mitä?
TIRINEN (Korvallistaan kynsien.)
Tuota…
Noo?
Tuota… että jää nyt tähän heininesi ja lehminesi, — emäntää kai — sitä tarvitaan tässäkin.
No enkä jää. Olihan sinulla tässä se Leuhkalan Loviisakin emännän vaalissa monta viikkoa, mutta tiellepä tuo sekin jouti menemään. Ja niin oikea ihminen oli kuin saattaneekin.
Eihän sillä ollut lehmääkään… Ja kun se olisi tuota kahvia myötäänsä latkinut… Siitä se parhaasta päästä suuttui, kun ei saanut mielin määrin juoda kahvia, minulla kun oli arkun avain. Mutta en minä sinulta — jää nyt koetteeksi.
Jopahan minä sinun koetettavaksesi jäisin! Antti-vainajankin aikana oli aivan sama, joinko minä kahvia tai olin juomatta. Aivan sain tehdä oman mieleni mukaan, ei se siitä sanonut hyvää eikä pahaa, enkä minä sitä enempäänsä rupea särpämäänkään.
No enhän minä nyt sinua tahtoisi valtikoida… saat itse pitää arkun avaimet. Jää pois, ei tässä ole paha olla.
ANNA-MARI (Jo epävarmana.)
Jottako tuota sitte yrittäisi?…
(Itkien.)
Kyllä se Antti-vainaja oli niin hyvänlaatuinen, että tokko tuota enää semmoista saanee. Oikein rakkaudella se minua aina kohteli ja hyvä oli. Kerrankin kun meiltä lammas hukkui kaivoon ja kun minä sitä itkin, niin se otti kaulasta kiinni ja sanoi, että mitä tuosta yhdestä lampaasta itkee. Ja aina se halasi, kun sattui hankala paikka, niin että hyvä sen kanssa oli olla. — Eikä me riidelty. Ei tarvinnut minun kapustaa kovemmalla aseella sitä lyödä, ennenkuin se jo myöntyi.
TIRINEN (Ihmeissään.)
Vai ei kovemmalla?
ANNA-MARI (Iloisemmasti, likennellen Tiristä, joka aina väistyy.)
Mutta jospa se tämä Tirinenkin hyvänä pitää, halaa ja rakastaa?
TIRINEN (Väistelee.)
Eihän tässä mitään hankalata paikkaa eikä halauksen tarvista. Keitähän kahvia, keitähän kahvia…
Ja monta kertaa, kun minä minkä mistäkin olin pahoillani, niin aina se tuli Antti-vainaja taputtelemaan.
(Painaa päänsä Tirisen olkapäälle.)
Kun sinäkin…
TIRINEN (Arasti työntäisee Anna-Maria pois.)
Elähän nyt siinä! —
(Katsoo ikkunasta.)
Nyt se heinäkuorma tuli. Minäpä käyn sanomassa, että ajaa ladon eteen.
(Kiireesti ulos.)
ANNA-MARI (Katsoo pitkään Tirisen jälkeen.)
Kovinpa se on tyly… Eihän se tajua mistään mitään… Eihän tuommoisen kanssa miten… Kun naimisliitot tehdään, niin juoksee pakoon… Sen taitaakin tehdä mieli vain minun lehmääni ja heiniäni… Elähän nuolaise ennenkuin tipahtaa.
(Huutaa ovesta.)
Antaa olla sen kuorman siinä, älkää viekö sitä mihinkään.
TIRINEN (Palaa ovelle.)
No mikä — nyt? Minä vain toimitin ajamaan ladon eteen —
Antaa olla ajamatta. En minä noin tylyn miehen kanssa yksiin leipiin rupea… Ei edes morsiameensa katso, vielä että hyvänä olisi ja rakkaasti puhuisi —
Minä kun olen niin hiljainen… ehkäpä tässä illemmalla… juodaanhan kahvia…
Saat odottaa iltaasi ja juoda kahvisi yksin… Hyvästi!
(Menee.)
Siitäköön se otti pahaksi, kun en sitä muka halannut?… Sekö sitä niin äkkiä ilkeää… eikä tuo niin häävin näköinenkään ole.
(Katsoo ikkunasta.)
Siellä se sitoo lehmäänsä heinäkuorman perään… jo se on komea lehmä!Olisi sitä pitänyt sittenkin vähän kiltisti kohdella.
(Päättävästi.)
Ei, en minä päästä tuommoista lehmää menemään!
(Huutaa ikkunasta ja viittoo.)
Anna-Mari! Anna-Mari-i-i!… Älä mene… Palaahan vähän takaisin!…Palaa vähän takaisin hoi…
ANNA-MARI (Tulee tupaan.)
Mitä sinä nyt huutelet?
TIRINEN (Muka iloisesti ja reippaasti:)
Kyllä kai sitä nyt halata saattaa!
(Heittäytyy Anna-Marin kaulaan, halaa ja taputtelee.)
Kylläkai tätä aina tekee, tekee varmasti!
ANNA-MARI (Ponnistelee kaikin voimin vastaan ja pääseekin viimein hengästyneenä irti.)
Hassu mies! Kaikki ne vielä eukkoakin hommaa!
(Huutaa ulos mennessään.)
Anna hevosen mennä!
(Ulkoa vielä kuuluu Anna-Marin puheen tulva Tirisen tyhmyydestä.)
TIRINEN (Pitkän vaitiolon jälkeen.)
Sepä nyt oli!… Ensin se näytti kyllästyvän siitä, kun en halannut, ja sitte se näytti kyllästyvän siitä, kun halasin. Ole sitte niille mieliksi, jos osaat… Taitaa paras olla eukotonna!… Enhän minä siitä Anna-Marista välitä, menköön menojaan… mutta kaduttaa vähän, tuota, kun olisin hänen mukanaan saanut niin tosikomean lehmän, jos olisin ymmärtänyt oikealla hetkellä sitä Anna-Maria vähän halata.
Esirippu.
Yksinäytöksinen pila
Kirj.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1920.
Pekka, työmies.Maija, hänen vaimonsa.Isäntä Vimperi, talonomistaja.
Tapahtuu maaseutukaupungissa. — Esittämisoikeus vapaa.
Köyhästi kalustettu huone Vimperin talossa, Pekka makaa sängyssä tahi rahilla. Maija kutoo sukkaa.
Maija. Ja se oli paikkaa, kun tultiin tänne kaupunkiin, tultiin maalta tänne muka makeanleivän paloille, porvarien ja rikkaiden töihin, myytiin mökki ja lehmä, kyllästyttiin hyvään elämään! Tuo ukko hyväkäs kun ei muka enää talonjussien töihin sujunut, kaupunkiin piti muka päästä, kymmenen markan päiväpalkoille lossauksiin, lastauksiin ja jos mihin. — Vaan oliko sinusta niihin? Ei saanutkaan täällä tupakoida ja istuskella joka viiden minuutin päästä, ei seisoskella lapionvartta vasten, eikä maata pensaiden takana isännän poissaollessa.
Täällä olisi pitänytkin laiskansuoni katkaista, mutta eipäs. Työpaikka toisensa jälkeen meni — ja kun sen vielä piti oppia tuota oluenkuraa latkimaan kaiken muun hyvän lisäksi — sillä tavalla on nyt lehmä ja mökki mennyt, — aivan oluessa, Herra nähköön. Sitte sitä muka kuletaan kokouksissa ja rohveerataan toisten samanlaisten kanssa. (Syrjään.) Nyt se on saanut päähänsä, että pian tulee sellainen kumous, että rikkailta otetaan tavarat ja annetaan köyhille. Sitä se nyt odottaa sängyssä selällään kuin hyvääkin työtä tekisi, vaikka kohta ei ole ruuan kipenettä suuhun pantavana. (Kovemmin.) menisit edes isännältä jotain työtä kysymään, että saisi vähänkään ansiota. Luulisi tuossa paikkainkin puutuvan, kun aina vain makaa.
Pekka. Enkä mene.
Maija. millä luulet eläväsi? Enkä minäkään jaksa laiskaa ukkoa sänkyyn selälleen elättää!
Pekka. Ruokkikoon kaupunki niinkauvan.
Maija. Miten kauvan?
Pekka. Siksi kunnes porvarit romahtavat.
Maija. Eikö rämähtävät! Se hullu vielä kaikkia uskoo!
Pekka. En minä kaikkia, vaan sen sanoi temokraati.
Maija. Eikö temokraato — — ja tokko lie sanonut kukaan… ilman vain sanot, että olisi muka hyväkin syy laiskotella.
Pekka. Tokko tuo lie sen rikkaampi, vaikka tekisi työtä, että pää olisi kolmantena jalkana.
Maija. Jos ei rikaskaan, niin söisihän edes omaa leipää.
Pekka. Kaikki on yhteistä — ei se ole leipä paremmin toisen kuin toisenkaan.
Maija. Taivaassa tuo niin lienee, vaan ei täällä.
Pekka. Kuuluu Ranskanmaalla olleen sellaiset komuuti-päivät, että kaikki oli yhteistä.
Maija. Komuuti-päivät! Ja onko siellä nyt kaikki rikkaita?
Pekka. Käy katsomassa.
Maija. Sitä minä en usko.
Pekka. Ole uskomatta.
Maija. Ja sinä et rikkaana pysyisi, vaikka saisitkin rahoja.
Pekka. Jaettaisiin taas tavarat vähän ajan perästä, malja. Odota semmoista, vaan älä pitkästy. Pekka. Odotan kyllä.
Maija. mutta sen minä sanon, että jos et huomenna ala mennä töihin, niin otan kepin ja roitelen niin pakaroillesi, että laiskuus lähtee.
Pekka. Et uskalla.
Maija. Otan isännän avukseni pitelemään.
Pekka. Sekö on sitte aviopuolison rakastamista?
Maija. On se laatuaan sekin ja ainakin yhtä hyvää kuin sinun makaamisesikin.
Pekka. Ei kukaan ole omaa lihaansa vihannut.
Maija. — — — Ja sen minä sanon, että jos minä voitan miljoona-arpajaisista rahaa, niin et näe niistä penniäkään.
Pekka. Ja sinä et näe markastasi laitaakaan, sillä koko peli on vain rahan narraamista.
Maija. Ostettu se nyt kuitenkin on, ja kiitin, että sillä pääsin, niitä on nykyään arpalippujen kauppiaita niin ettei silmiään tahdo auki saada, ja ne ovat vielä hullumpia kuin henkivakuutusasiamiehet, — —— mikä sen tietää, jos vielä voitankin…
Isäntä(tulee puusepän esiliina edessään). Päivää! — Eikö teidän isäntä joutaisi vähän töihin? minulla olisi laudan kantamista ja vähän muutakin.
Maija. Kyllä se joutaisi, kun vaan lähtisi.
Isäntä. No miksi ei?
Maija. Se odottaa jonkinlaista kumousta, jolloin rikkailta rahat jaetaan köyhille.
Isäntä. milloin se tulee?
Maija. Eikö tuota näiksi ajoiksi nuo nykyiset rohveetat ennustane.
Pekka. Pian se tulee.
Isäntä. Vai pian? mutta eikö sitä sentään sopisi… odotellessaan vähän töitäkin paiskella?
Pekka. Tehkööt työnsä.
Isäntä. Kyllä minä kumousta odotellessani olen vähän höyläillyt sekä liimaillut — — ja saman neuvon annan pojallenikin.
Pekka. En minä höylää.
Maija. Siinä sen kuulette!
Isäntä. Minä arvelin, että olisit vuokrasta vähän työssä ollut, vaan kun ei sovi, niin saat muuttaa muualle.
Malja. Herra isä!
Pekka. Saatanhan minä siinä tapauksessa vähän kantaa niitä lautoja.
(Nousee vaikeasti.)
Isäntä. Tule sitten vähän ajan perästä.
Maija. Olisiko isännällä tämän päivän sanomalehteä? Joko niissä on miljoona-arpajaisten voitoista mitään?
Isäntä. Eiköhän niissä liene ollut isompien voittojen numeroita.
Maija. Vai! Saisinko minä katsoa!
Isäntä. Tule noutamaan.
(Menevät.)
Pekka. Lautoja kantamaan. Eihän tuota viitsisi, vaan täytyy. Hohhoi, täytyy… täytyy… höh hooi.
Maija(tulee). Tässä nyt on lehti — — Katsotaanhan… näissä paikoin pitäisi olla sen kirjoituksen, tulehan katsomaan.
Pekka. En viitsi.
Maija. Tässä, tässä on, voih, kun vilisee silmissä. (Lukee hitaasti.) Päävoitot miljoona-arpajaisissa ovat langenneet seuraaville numeroille… Voi en minä saata, lue sinä.
Pekka. Tavaa itse.
Maija. Neljänkymmenen tuhannen… yksi kolme nolla… ei se ollut se numero — viisitoistatuhatta… kahdeksan nolla nolla… ei sekään — kymmenen tuhannen… kaksi nolla viisi, eikä tämä… viiden tuhannen… kaksi sataa nolla nolla… seitsemän sataaviisi kymmentä kuusi. (Kiljaisee.) Uijjui-jui-jui! (Painaa päätään.) Aih, oih oi oi.
Pekka. No mikä nyt tuli?
Maija. Se… se on minun numeroni, armias isä auttakoon, se on minun numeroni!
Pekka. Älä hele…
Maija. On, on, on.
Pekka. Näytäppäs lippusi.
Maija(ottaa laatikosta tai taskustaan arpalipun; vertailevat numeroita levittäen lehden ja lipun pöydälle.)
Pekka ja Maija(yhtaikaa). Kaksi, nolla, nolla… seitsemän, viisi, kuusi.
Pekka. Kies’auta! Sama numero — viisituhatta markkaa…
Maija(itkien Pekan kaulaan). Viisituhatta markkaa!
Pekka. No älä nyt ulvo siinä! Hyvä, että saatiin.
Maija. Kun se tuli niin äkkiä! Nyt saadaan hyviä vaatteita, ruokaa ja vaikka mitä.
Pekka. Niin.
Maija. Ja nyt elätän sinut vaikka sänkyyn.
Pekka. En minä nyt malta sängyssä pysyä, kun rahoja saatiin.
Maija. Vaan jos se temokraato tulee jakamaan?
Pekka. Jakamaan? Jos tulee, niin kirveskamaralla otsaan.
Maija. Mutta itsehän sinä sanoit, että kohta tavarat jaetaan.
Pekka. Niin, kun oltiin köyhiä, mutta en minä nyt anna, vaikka maa halkeisi! Kylläpä käskisi!
Maija. Minä kun jo luulin, että ihan sinulla päätä viiraa.
Pekka. Ei me rahoja anneta muille.
Maija(lyö reiteensä). No ei vaikka mikä olisi. — Jo piti olla onni!
Pekka. No sanos muuta.
Maija. Aivan tekisi mieli tanssahtaa.
Pekka. No pyöritään vaan. (Ottaa Maijaa vyötäisistä ja alkaa rallattaa polskaa, jota pyörivät yhä kiihtyen nopeammiksi.) Rati-riti rati-riti rallaa-rati-riti-rati-riti rei j.n.e.
Isäntä(tulee ovelle ja katsoo vähän aikaa kummissaan). No hulluiksiko ne ovat tulleet? (Huutaen.) Aivanhan te talon hajotatte!
Maija(näyttäen isännälle lippua). Katsokaas tätä!
Isäntä. Tätä?
Maija. Ja numeroa tässä. (Näyttää lehteä.)
Isäntä(ottaa molemmat, katsoo ja vertailee). No lempsatti!
Pekka. Mitäs sanotte?
Isäntä. Sama numero.
Maija.. Viisituhatta markkaa!
Isäntä. Niin on.
Pekka. Tarvitseeko muuttaa talosta?
Isäntä. Eikö hiidessä, olkaa vaan niin kauvan kuin haluttaa.
Pekka. Ja olisiko isännällä jotain parempaa takkia minulle antaa? Minä maksan heti kun rahat joutuu.
Isäntä. Minä tuon juhlatakkini.
(Menee.)
Pekka.(huutaa isännän jälkeen). Sama se on, jos se on parempikin. Puhtaalla rahalla minä sen maksan… puhtaalla rahalla!
Maija. Ja minun täytyy heti lähteä ostoksille. — — Mutta entäs rahaa?
Pekka. Näytä vain lippuasi ja lehteä, niin kyllä lähtee vaikka mitä.
Maija. Niin tosiaankin. Mitä minä tuon?
Pekka. Tuo ruokaa ja juomaa.
Maija. Ja itselleni korean puvun.
(Menee.)
Pekka. Vaikkapa senkin… ja kuule, kuule! — — — Nyt se meni… Olisin käskenyt tuoda olutta, mutta ehkä hommaan sitä itse kokonaisen korin.
Isäntä(tulee tuoden mustan sortuukin). Tässä nyt olisi juhlatakki isännälle.
Pekka.(panee päälleen). Ollaanpa häntä nyt vähän herroiksi, kun varat kerran kannattaa. Paljonko tämä nyt maksaa?
Isäntä. Kaksikymmentäviisi markkaa.
Pekka. Olkoon, mitä se meidän varoissa tuntuu. —
Isäntä. Mitä sitä nyt on aikomus ryhtyä hommaamaan, kun noin rahojakin siunautui, tai ainako sitä vain maataan?
Pekka. Eihän toki! Taidanpa ruveta hevoskauppoja tekemään. Siinä liikkeessä on aina hupinsakin mukana.
Isäntä. Kun ryypätään, ajetaan ja kehutaan, he he.
Pekka. Ja aina ne kuuluvat kortitkin läiskähtävän hevosmies-sakissa; kun sattuu, niin voittaa viisituhatta lisää.
Isäntä. Mistä sen tietää, voipa niinkin käydä.
Pekka. Kunhan tässä rahat joutuu, niin ostan oikein silkkimustan, ajelen sillä huvikseni ja myön sitte torniolaiselle.
Isäntä. Kyllä meillä talliresukin saadaan laitetuksi, jos vain ruvetaan sitä tarvitsemaan.
Pekka. Tarvitaanpa tietenkin — — ja jos isännällä olisi joku kaapin tapainen, jossa saattaisi niinkuin rahoja ja viinoja säilytellä lukon takana, niin ostaisin senkin.
Isäntä. Onhan niitä toki nikkarismiehellä semmoisiakin. Kyllä minä toimitan.
Pekka. Minä maksan oikean hinnan ja puhtaalla rahalla.
Isäntä. Kyllähän niistä sovitaan.
(Menee.)
Pekka.(kävelee kädet taskussa tai selän takana hyvin arvokkaasti edestakaisin). Jaa-ah, oli se kumma laaki… tullappa yhtäkkiä rikkaaksi! Pahinta on se, ettei oikein ymmärrä mitä niillä rahoilla parhaiten tekisi? Ei sitä köyhä osaa yhtäkkiä olla rikkaanakaan — — — ei ole rikkaita tuttujakaan, joiden luo menisi tupakoimaan, mutta temokraatit — — — mitäs minä niille sanon?
Miten minun nyt sopii rikkaita? — — — Peijakas sentään, kun olinkin niin suurisuinen. — — — Toisekseen, — mitäs minun tarvitsee selitellä! Sanon vain, että menkää hiiteen; ja kun ajan silkkimustallani, huutelen vain että, pois tieltä köyhät ja rumannäköiset, sen minä teen.
Maija(tulee hengästyneenä). Tuoss’ on leipää, tuossa makkaraa, — antoivat niin mielellään, kun näytin lippuni. — Se on kai jo tietona koko kaupungilla, että me olemme voittaneet viisituhatta. Sitte minä olin vaatekaupassa, ja sieltä tuovat aivan kohta minulle uuden puvun, kunhan vähän laittavat ensiksi. — — — Syö nyt, Pekka.
Pekka. Entä olutta?
Maija. Oluttako?
Pekka. Niin.
Maija. Sitä tavaraa ei minun rahoillani osteta.
Pekka. Sinun rahoillasi? milloin sinulle on omia rahoja tullut?
Maija. Silloin kun voitin arpajaisista.
Pekka. Minähän rahoja hallitsen, saipa niitä kumpi hyvänsä.
Maija. Mene sitte ottamaan postista Maija Möttösen rahoja, kun ne tulevat.
Pekka. Sinä annat valtakirjan.
Maija. Se on sillälailla, Pekka-rukka, että hyvän hoidon sinä saat, mutta rahoja et hallitse — muista se.
Pekka.(itsekseen). Kyllä minä ne joskus viekkaudella anastan, ollaanhan sovussa siihen asti. (Ääneen.) Pidä sitte rahasi ja huvittele mielesi mukaan.
Maija. Huvittele! Kunhan et itse enemmän huvittelisi, jos vain käsiisi saisit. — — Arvelin vähän äsken, kun puhuit siitä tavaran jakamisesta, että kauvankohan noita riittäisi sulla?
Pekka. Älä siinä nyt intoile, vaan tule syömään.
Maija. Taitaisi pian olla uudestaan jaettava.
Pekka. Tulehan syömään, on hyvää makkaraa.
Maija(tulee syömään). — — Kyllä tuntuu lystiltä, kun ei ole enää syömisestä huolta niinkuin ennen. Ei tuo makkarakaan tunnu enää niin erinomaiselle, kun saanti on helpompi. Voi kun nyt jo tulisi se puku!
Isäntä(tulee pahvilaatikkoa kantaen). Tämä tuotiin teille annettavaksi.
Maija. Voi! Siinä se nyt on se uusi puku.
Isäntä. Oikeinko rouvaksi puetaan?
Maija. Pitäähän sitä nyt vähän parempaa olla, kun on varoja.
Isäntä. Niinpä niin, niinpä niin.
(Poistuu.)
Maija(ottaa laatikosta värikkään leningin, asettelee sitä eteensä ja silittelee). Voi, voi! Kyllä pitää lähteä sinne kotipuoleen aivan näyttelemään itseään, kun on tämmöinen läninki, punainen vyö ja — —
Pekka. Olisit sinä aika näökäs tuossa oorningissa.
Maija. Näökäs? Resunenko pitäisi sitte olla, vaikka on varojakin?
Pekka. Tiesi hänet, mutta kun tuommoisia panet päällesi, olet kuin variksenpelätin.
Maija. Vai variksenpelätin! Entä sinä itse, hyväkin kuvatus!
Pekka. On minulla takki. (Panee isännän tuoman takin päälleen.)
Maija. No nyt se nasta variksenpelätin nähtiin! (Nauraa.) On kun sontiainen. (Asettelee uudestaan leninkiä eteensä.) Kyllä se tuo vaate muuttaa niin ihmisen, ettei uskoisi; kun sieltä meidän puolestakin tytöt menevät kaupunkiin ja ovat siellä vähän aikaa, niin eipä tahtoisi tuntea samoiksi ihmisiksi, kun ovat niin herrastuneet. — — — Niin minäkin laittelen, kunhan rahat joutuu. — — — Menen heti kotipuoleen käymään — — — ja siellä kun sitten kysytään, että kukahan tuo tutunnäköinen ihminen on, kun niin hienossa hankituksessa kulkee? — Ja kun saavat kuulla, niin akat lyövät reiteensä ja ihmettelevät, että ei tässä maailmassa olisi uskonut Möttösen Maijaa tuossa oorningissa näkevänsä.
Pekka. Olitpa tuota nyt sinäkin missä oorningissa tahansa.
Maija. Mitä?
Pekka. Tuota, minä meinasin, näytäthän sinä melko pulskalta muutenkin.
Maija. Jaa-ah, mutta kyllä se onkin aivan toista, kun on oikein ylöslaitettu ja puettu.
Pekka. Valtaavat vielä sinut minulta, kun kovin laittelet.
Maija. Elä siinä viisastele! makaa sinä vain ja odota vallankumousta.
Pekka. Elä nyt leikistä suutu! Hyvissä mielissähän minä tässä puhelen. (Menee Maijaa taputtelemaan.) Ollaan ystävät, ollaan ystävät.
Maija. No älä rypistä läninkiä, kuvatus.
Pekka. Hi, ai, enpä huomannut. Onko se oljanssia?
Maija. Ei, se on velvettiä.
Pekka. Vai helvettiä, onpa sillä kumma nimi.
Maija.. Eli lieneekö se muuta, en minä oikein muista.
Pekka. Komiaa on, olipahan mitä oli; ei ole parempaa herroillakaan.
Maija. Hyvä jos on semmoistakaan! Niistä ovat monet sellaisia visukinttuja, etteivät raski laittaa, vaikka varojakin olisi.
Pekka. Mutta me raskitaan, me, ja maalle ei muuteta, vaikka mikä olisi.
Maija. Johan nyt sinne hapanta piimää juomaan!
Pekka. Ja silakoita ja kuoriperunoita syömään.
Maija. Hyi olkoon! Oikein rintaa korventaa, kun ajattelenkaan.
Pekka. No niin minullakin.
Maija. Täällä on toista! Täällä saa mitä haluaa, eikö ole lystiä?
Pekka. No on! Sattui se kerran oikeaan, arpajaisvoittokin.
Maija. No sattui.
Isäntä(tulee sanomalehti kädessä). Tuota… tuota… Tässä on Helsingin lehti ja siinä on viidentuhannen voittoarvan viimeinen numero yhdeksän eikä kuusi.
Pekka. mitä?
Maija. Meidänkö numeron?
Isäntä. Katsokaahan, tuossa on 200,759 eikä 56, niinkuin teidän arpalipussanne.
Pekka. Se on erehdys!
Isäntä. Kunhan ei olisi erehdys tämän kaupungin lehdellä, minäpä lainaan vielä Huustasplaatetinkin tuolta Enkelpäriltä.
(Menee.)
Maija. Herra hyvästi siunatkoon!
Pekka. Ja varjelkoon!
Maija. Eihän tuo toki liene totta.
Pirkka. Eihän toki.
Maija. Siinä menisi viisituhatta.
Pekka. Turkanen!
Maija. Mutta kun se on kerran painettu, niin totta se pitää.
Pekka. Tiesi heidän konstinsa, — mutta täytyy mennä käräjiin, jos ei muuten saa oikeutta.
Maija. Voi hyvänen aika!
Pekka. Olen minä käräjissä ollut ennenkin, niin että kyllä minä tiedän miten siellä ollaan.
Maija. Mutta jos ei auttaisi sittenkään, vaan raha menisi muille?
Pekka. Älä puhukaan sellaista, minä ainakaan en hyvällä anna.
Isäntä(tulee sanomalehti kädessä). Tässä on samalla tavalla kuin toisessakin Helsingin lehdessä.
Maija. (lopsahtaa toivottamana istualleen).
Pekka(kynsii päätään). Johan minä sinulle sanoin, että narripeliä.
Maija. Voi voi sentään!
Pekka. Johan minä sanoin.
Isäntä. Ainakin tahdon nyt takkini pois, siksi kun asia selvenee.
Pekka(riisuu takin). Siinä on.
Isäntä(menee tukkineen).
Maija. Aivan sydän halkeaa! Ensin semmoinen ilo ja nyt tällainen surkeus.
Pekka. Johan minä sinulle sanoin, että narripeliä koko arpajaiset.
Maija. Olisi kaiketi voinut sattua oikeinkin meidän kohdallemme eikä tällä tavalla.
Isäntä(tulee takaisin). Siellä on jo asiapoika hakemassa emännän leninkiä pois.
Maija. Ei kuuna päivänä! Leninkiä minä en anna, sillä se on minulle kuin tehty. En anna, en!
Isäntä. Sanoi poliisin tulevan hakemaan, jos ei hyvällä anneta.
Pekka ja Maija. Poliisin? (Katsovat toisiinsa.) Voi ja (ottaa leningin, nyyhkien). Se on niin sievä ja sopii niin hyvästi — en minä raskisi sitä antaa — eikä minulla milloinkaan ole ollut sellaista.
Pekka. Työnnä vaan menemään.
Maija(asettaa leningin takaisin laatikkoonsa). Mikäs siinä auttaa. (Huokaa.) mikäs siinä auttaa. (Yrittää antaa kotelon pari kertaa isännälle, vaan vetää sen aina takaisin. Viimein työntäisee sen päättäväisesti isännälle, joka poistuu. Purskahtaa itkuun.) Nyt se meni!
Pekka. Menköön, johan minä sen sanoin.
Maija. Sanoit! Sinä et ole milloinkaan omasta päästäsi mitään sanonut.
Pekka. Minäkö?
Maija. Juuri sinä! (Äänettömyys.) Kun ei olisi tultukaan tänne! Ei täällä ole maalaisella kuin alituinen huoli ja rauhattomuus.
Pekka. Jos mentäisiin takaisin maalle?
Maija. No se oli kuitenkin omasta päästäsi sanottu!
Pekka. Lähdetään jo tänä päivänä, niin päästään lauvantaiksi Paarmakankaalle kylpemään.
Maija. Voi, mennään! Eiköhän tuo isäntä uskoisi vuokran loppua velaksi?
Pekka.(huutaa ovesta). Isäntä hoi! Tulisitteko vielä tänne puheelle.
Isäntä(tulee), Mitä nyt sitte?
Maija. Me on tässä aijottu lähteä takaisin maalle, että jos isäntä uskoisi sen vuokran lopun velaksi, niin kyllä me toimitetaan.
Isäntä. Uskoisin mielellänikin, kun vaan tämä Pekka muuttaisi sosialisteista sen mielipiteen, että ne vaan makaavat.
Pekka. Joko tuo sitte pitäisi muuttaa?
Isäntä. Nehän ne vasta hommaavatkin.
Pekka. Taitaa niin olla.
Maija. Ja kyllä minä muistan, jos unohtuu.
Isäntä. No onnea matkalle sitte.
(Menee).
Maija. Vaan sen minä sanon, että arpajaisvoitosta ei puhuta kotipuolessa mitään.
Pekka. Ei; eikä sinun läningistäsi.
Maija. Ei siitäkään.
Pekka. Ja minä vielä sanon sulle yhden asian.
Maija. Sana.
Pekka. Että jos vielä joku arpalippujen kauppias tulee minulle tai sinulle kauppaamaan tavaroitaan, väännä siltä niskat nurin.
Väliverho.