Tuskin oli Tavernier ehtinyt Pariisiin, kun onnettomuudet alkoivat keräytyä hänen päänsä ympärille, miehen, jota onnen tähti ennen oli niin suosinut. Hänen ainoa poikansa, josta hän oli ollut niin ylpeä, toivoen tästä seuraajaansa kauppamaailman ruhtinaana, kietoo hänet mielettömiin taloudellisiin vehkeilyihin ja hävittää hänen omaisuutensa. Kun hän taas lähtee Intiaan kootakseen uuden omaisuuden, seuraa onnettomuus häntä kintereillä ja kaataa hänet tautivuoteelle Moskovassa. Hän sairastuu kuumeeseen, joka pian tekee hänestä lopun. Hän kuolee yksinäisenä ja murtuneena. Sininen timantti on saanut ensimäisen uhrinsa Euroopasta, ensimäisen eikä viimeisen, sillä uhrien luku tulee olemaan suuri.
Nyt joutuu sininen timantti Ludviikki XIV:n haltuun. Se on tuon ylellisyyttä ja loistoa rakastavan kuninkaan aarreaitan ihanimpia koristuksia. Muuan kuninkaan läheinen sukulainen kantaa sitä eräässä juhlassa, sairastuu ja kuolee pian. Ei kukaan aavista syytä. Ei kukaan tiedä, mikä kirous piilee aarreaitan harvinaisimmassa helmessä. Sininen timantti ei herätä epäilystä. Kylmänä ja julmana, niinkuin se kerran oli intialaisen jumalankuvan silmässä, näkee se onnettomuuden seuraavan toistaan. Kuka tahansa näkee timantin loiston, joutuu sen poistamishalun valtaan. Madame Montespan, jota kuningas lempii, ja jonka toivomukset ovat käskyjä, haluaa kantaa sitä. Tähtenä säteilee se hänen valkealla kaulallaan. Kuninkaan silmiä häikäisee, mutta hänen rintansa lempi sammuu. Madame Montespan hylätään, ja turhuudessaan ja ylpeydessään kuolijaaksi haavottuneena naisena ja kuninkaan lempijättärenä näkee hän vaarallisimman kilpakosijattarensa madame de Maintenonin vallottavan hänen paikkansa maailman hurmaavimman hovin hallitsijattarena.
Kuuluisa talousasiain hoitaja ja ministeri Fouquet, vuosisatansa loistavimpia kavaljeereja ja henkevimpiä valtiomiehiä, on seuraava uhri. Hän on suuressa hovin ja kuninkaan suosiossa, ja hänen pyyntöönsä saada lainata sininen timantti erääseen juhlaan, suostutaan. Imartelijat ja kielittelijät vierottavat kuninkaan sydämen hänestä. Sotamiehet saavat käskyn vangita hänet. Hänet pannaan vankilaan, ja pian makaa hän mestattuna ennen niin armollisen kuninkaallisen ystävänsä toimesta, kuten väitetään.
Tämän jälkeen on timantti monta vuotta puoleksi unohtuneena kruunun aarreaitassa. Ludviikki XIV:sta seuraa Ludviikki XV, tätä taas Ludviikki XVI. Hovi pitää loistavia juhlia yöt päivät. Ranskan rikkaus ja loisto pannaan näkösälle. Ainoastaan sininen timantti on käyttämättä aarrekammiossa. Mutta eräänä päivänä löytää Marie Antoinette sen. Hänet hurmaa sen kauneus, ja hän ottaa sen kantaakseen mukanaan. Joskus lainaa hän sitä lähimmälle ystävättärelleen prinsessa Lamballelle. Heti puhkeaa vallankumous. Sen kauhut ja hirmunäytelmät eivät säästä edes kuninkaallisen perheen naisia. Marie Antoinetten ylpeä pää putoaa mestauslavalla. Hurjistunut joukko repii kappaleiksi prinsessa Lamballen. Sininen timantti on taas vaatinut uhrinsa. Vallankumouksen johtajat ottavat sen takavarikkoon ja tallettavat liikkuvan kaartin huostaan, jossa sitä mitä huolellisimmin vartioidaan. Mutta eräänä pimeänä syyskuun yönä 1792 häviää se jäljettömästi. Ei kukaan osaa selittää, miten se on hävinnyt ja mihin joutunut. Se pysyy poissa. Ja vuosien kuluessa joutuu se unohduksiin.
Neljäkymmentä vuotta myöhemmin istuu Amsterdamissa asuva timantinhioja Vilhelm Fals työhuoneessaan. Eräs vieras tulee asialle. Hän sulkee varovasti oven ja pyytää veistä. Tällä ratkoo hän takkinsa erään sauman ja ottaa sieltä ihmeellisen jalokiven. Se on sininen timantti. Se säteilee yhtä lumoavasti kuin ennenkin, vaikka sen yhdestä kulmasta on pala murrettu. Minkälaisten vaiheitten läpi se on kulkenut noina neljänäkymmenenä vuotena? Missä mellakassa ja onnettomuuksissa on se vahingoittunut? Kuka on tämä vaatimattomasti puettu vaeltaja, joka kantaa niin kallisarvoista koristetta takinsaumaansa neulottuna? Ja millä tavalla on se joutunut hänen haltuunsa?
Vilhelm Fals ottaa timantin ja tarkastaa sitä tottuneilla silmillään. Tässä on hänellä tehtävä, josta hän pitää. Tästä saa hän kunniaa ja ylistystä. Hän alottaa työn hiomalla timantin uudestaan, toimittaen sen huolellisesti ja hyvin. Sininen timantti ei menetä mitään säteilevästä kauneudestaan ja loistostaan. Mutta ei se menetä tuhoatuottavata voimaansakaan. Falsilla on nuori poika, joka varastaa jalokiven ja karkaa se mukanaan. Marseillessa myy hän sen ja palaa kotia. Siellä saa hän tietää isän kuolleen. Surun ja mielikarvauden painostamana on tämä tehnyt itsemurhan. Saatuaan tietää asian tekee poika samoin. Sininen timantti on vaatinut kaksi uutta uhria.
Se Marseillessa oleva mies, joka nyt on timantin omistaja, matkustaa Lontooseen, vieden jalokiven mukanaan. Hän tulee sinne sairaana ja rutivarattomana eikä köyhyydessään uskalla tarjota kaupaksi aarrettaan, peläten, että häntä syytettäisiin varkaaksi. Nälistyneenä ja kurjana, suunnaton rikkaus hallussaan hoipertelee hän katuja, kunnes eräänä päivänä, onnellisen tilaisuuden tarjoutuessa, saa myydyksi jalokiven. Hänen ensi tehtävänsä on hankkia itselleen ruoka-ateria. Mutta kun hän on monta päivää kärsinyt nälkää, ei vatsa siedä voimakasta ruokaa, ja hän kuolee.
Nyt kulkee sininen timantti taas monen käden läpi. Eräs herra Esrasohn myy sen 1830 amsterdamilaiselle pankkiirille Henry Thomas Hopelle 18-tuhannesta punnasta. Timantti jää moneksi vuodeksi pankkiirin perheeseen. Sieltä joutuu se amerikkalaisen jalokivikauppiaan Franckelin haltuun, joka vuorostaan myy sen eräälle venäläiselle suuriruhtinaalle. Suuriruhtinas murhataan Pariisissa, ja se ranskalainen jalokivikauppias, joka timantin ostaa, tulee mielipuoleksi ja ampuu itsensä.
Piakkoin senjälkeen joutuu onnettomuutta tuottava kivi Jildiz-kioskiin, Abdul Hamidin haltuun. Hän lahjottaa sen ihmeenkauniille suosikilleen, haaremin tähdelle Zubaidalle. Heti alkavat onnettomuudet. Maassa kiehuu ja kuohuu. Vallankumous puhkeaa. Nuorturkkilaiset marssivat Konstantinopoliin. Sulttaanin palatsi piiritetään. Portit säretään, ja joukot menevät sisään. Sulttaani, tuo pelkuri Abdul Hamid pakenee lempivaimonsa huoneihin. Mutta sinnekin tunkeutuvat hänen vihollisensa. Abdul Hamid luulee naisen, josta on kaikkein enimmin pitänyt, kavaltaneen hänet ja ojentaa revolverin tämän päätä kohti. Laukaus pamahtaa. Zubaida kaatuu kuolleena, ja Abdul Hamid viedään elämänikäiseen vankeuteen erääseen puoleksi rappeutuneeseen linnaan Bosporin yksinäiselle, etäiselle rannalle.
* * * * *
Rue de la Paix Pariisissa. Automobiilitorvien toitotus kuuluu yhtenään. Ajurien ruoskat läiskyvät. Omnibusvaunujen pyörät kumisevat. Sanomalehtipojat kirkuvat, tarjoten vastikään ilmestyneitä lehtiä. Café de Parisin päivällissoitanto kaikuu.
Alituinen kävelyllä olevien ihmisten virta kulkee katua edestakaisin. Muoti- ja jalokivikauppiasten ikkunat vetävät katsomishaluisia joukkoja luokseen. Englantilaisia ja amerikkalaisia, vaaleaverisiä skandinaavialaisia ja tummaihoisia espanjalaisia nähdään joukossa. Nähdään myös japanilaisia ja hiuspalmikolla varustettuja kiinalaisia. Pariisi on maailman kaikkien kansallisuuksien kokouspaikka; siellä yhtyvät maailman neljä ilmansuuntaa.
Erittäinkin jalokivikauppiasten ikkunojen edessä on tungos suuri. Muitten kalleuksien joukossa säteilee valkealla samettipohjalla ihmeellinen timantti, joka on tavattoman iso, nelikulmainen ja väriltään sininen. Sen loisto himmentää muut jalokivet. Komeampaa jalokiveä ei Rue de la Paixin varrella olevissa kaupoissa ole milloinkaan ennen nähty.
Pieni amerikkalaisseurue — yksi herra ja kaksi naista — kulkee käsi kädessä väkijoukon läpi. Miehellä on järkevät kasvonpiirteet ja ihan valkea tukka. Vanhempi nainen on selvästi herran vaimo, ja nuorempi, hienopiirteinen, ruskeasilmäinen, noin 19 vuoden ikäinen, heidän tyttärensä.
— Minä en pidä tästä töyttimisestä myymälänikkunojen edessä, sanoo amerikkalainen herra. Hän on tyytymätön ja tuuppii puolestaan muita. — Kun Alice ensi kerran lähtee tällaiselle retkelle, on hänen parasta palkata pari rotevata miestä avaamaan tietä.
Alice nauraa ja auttaa äitiään pääsemään eteenpäin. Pian seisovat kaikki kolme ikkunan edessä, katsellen sinistä timanttia.
— Ihmeellinen, huudahtaa vanhempi nainen. — Sellainen kivi, tuollainen verraton ihanuus!
— Isä, huudahtaa nuori nainen, ollen aivan haltioissaan. — Mennään sisään ja ostetaan tuo jalokivi. Ei sellaista ole koko Amerikassa.
Tyttö on itsepintainen. Hän vetää isäänsä käsivarresta myymälän ovea kohti. Nyt astuvat he sisään. Jalokivikauppias arvaa, että tulijat ovat upporikkaita, ja lähettää etevimmän kauppapalvelijansa puhuttelemaan heitä. — Älä päästä käsistäsi noita kultalintuja, kuiskaa hän vihjaten tämän korvaan.
Herra Mc Dean — se on isän nimi — pyytää saada lähemmältä tarkastella ikkunassa olevaa sinistä timanttia.
— Tarkottaako herra Hope-timanttia?
— Minä tarkotan tuota suurta sinistä timanttia.
— Se on Hope-timantti.
— Hope-timantti! Herra Mc Dean koettaa muistella. — Ai, siitä olen kuullut puhuttavan, mutta en oikein muista, minkä asian yhteydessä.
Kauppapalvelija tuo timantin esiin. Molemmat naiset tarkastelevat sitä asiantuntijain silmillä. Kauppapalvelija näyttelee sen kauneutta useampaa alustaa vasten..
— Tämä jalokivi on sopiva dollariprinsessalle, sanoo hän hymyillen, katsoen nuoreen naiseen.
— Hinta, sanoo herra Mc Dean kuivasti.
— 450-tuhatta frangia. Se on polkuhinta. Se on kerran riippunut Ranskan kuningaskruunussa, ja sitä on Marie Antoinette kantanut.
— Ai, nyt muistan, sanoo Mc Dean ja astuu askeleen taaksepäin. Tule, lapseni! En tahdo ruveta tekemisiin tuon timantin kanssa mistään hinnasta. En sittenkään huolisi siitä, vaikka se lahjotettaisiin minulle, ja vaikka saisin eläkkeen sen mukana. Se on onnettomuusesine. Se on verellä tahrattu. Se tuottaa kuolemaa ja turmiota omistajilleen.
Nuori nainen nauraa.
— Mutta isä! Emmehän me amerikkalaiset välitä loruista. Tuollaista uskottiin keskiaikana. Mutta meidän päivinä ei sellaista enää uskota. Sehän on kerrassaan naurettavaa — — —
— Se ei ole muuta kuin taikauskoa, herra, sanoo kauppapalvelija. — Ajatelkaa Hopea ja hänen perillisiään. Monessa sukupolvessa omistivat he kiven, eikä heille tapahtunut mitään pahaa. Ihmisiä, jotka eivät ole olleet tekemisissä tämän eivätkä minkään muun timantin kanssa, on myös murhattu ja ovat menettäneet omaisuutensa.
— Sen loisto on kammottava, sanoi rouva Mc Dean, joka tähän asti oli ollut hiljaisena katsojana. Se on niin kylmä, että tuntuu vilunväreitä selässä. En minä ainakaan tahtoisi sitä kantaa.
Alice-neiti lykkää ulos alahuulensa, kuten pilalle kasvatettujen nuorten naisten tapana on tehdä.
— Minä,minähaluaisin omistaa tämän jalokiven, sanoi Alice, — eikä sen loisto ollenkaan tunnu kammottavalta minusta.
— Hinta on liian korkea, selittää herra Mc Dean päästäkseen, jos mahdollista, irti koko asiasta.
— Oi herra, sanoo kauppapalvelija puoleksi ivallisesti, — ei ole mikään vaikeus milloin tahansa myydä sitä siihen hintaan. Herra Morgan — Pierpont Morgan, te tiedätte, — oli tunti sitten täällä. Hän lupasi palata iltapäivällä antaakseen varman tiedon. Mutta jos herra Mc Dean haluaa nyt tehdä päätöksensä — — —
Herra Mc Dean alkaa arvella. Käytännöllisenä, kuten kaikki amerikkalaiset, ja sitäpaitsi yhtä turhamaisena saa hän heti sen tunnelman, että hän saa aikaan suuren, hänen omille eduilleen suosiollisen kiihotuksen, jos arvelematta ostaa jalokiven, kun tullaan tietämään että itse rahakuningas Morgankin on pidättänyt itselleen miettimisaikaa. Hän, Justin Mc Dean on tietysti yhtä rikas kuin joku toinen Newyorkin raharuhtinas, mutta hänen rikkautensa on myöhempiaikainen kuin esimerkiksi Astorien ja Vanderbiltien. Sentähden ei hänen asemansa olekaan niin luja kuin noitten neljänsadan ryhmän. Mutta sininen timantti voi muuttaa asian. Se tulee puheenaineeksi koko Amerikassa. Sen historia tulee olemaan jokaisen huulilla. Samalla tulee Mc Deanin nimi saamaan yhtä suuren tunnustuksen. Alice on oikeassa. Olisi melkein mielettömyyttä jättää timantti ostamatta. Mutta tuo loru, mikä liittyy sen historiaan, ei tietysti ole niin vaarallista kuin miltä se kuulostaa.
Kun Mc Deanit poistuivat myymälästä, on sininen timantti heidän omansa. Alice säteilee onnesta ja näkee jo hengessä olevansa Newyorkin "sesongin" kuningatar. Hänen pieni, turhuuteen mieltynyt päänsä tekee suuria tulevaisuussuunnitelmia ja kuvittelee kaikkea sitä kunniaa ja mainetta, minkä sininen jalokivi hänelle tuottaa. Hän kuvittelee kaikkia niitä ihmeellisiä kertomuksia, jotka tulevat olemaan sanomalehdissä, ja jotka ylistävät hänen rohkeuttaan, kun hän uskalsi ruveta sinisen timantin omistajaksi huolimatta niistä onnettomuustiedoista, joita on liikkeellä siitä. Vielä hän ajattelee kaunista, nuorta ruhtinasta Uffiezia, jonka tapasi Rivieralla, ja jonka hän pian näkee Newyorkissa. Ruhtinatar Uffiezi sointuisi hyvin kauniilta. Ja kun ruhtinas saa nyt nähdä hänet sinisen timantin omistajana! Kun hän saa tanssia hänen kanssaan Newyorkin suurissa kemuissa! Oi sitä iloa! Mutta jos se, mitä sinisestä timantista kerrotaan, olisi totta, jos kuolema ja onnettomuus — — —
No sen asian laita saisi olla miten tahansa. Alice Mc Dean ei kumminkaan uskonut sanaakaan kaikesta siitä pahasta, mitä sininen timantti sai aikaan.
Ennätysmatka.
Ennenkuin jatkamme, koetamme muutamin sanoin kuvata, mitä tapahtui "Titanicin" lähtiessä Southamptonista. Laivalaiturilla tungeskeli tuhansia uteliaita katsojia, jotka tahtoivat nähdä jättiläisen lähdön merelle. Koko Southamptonin kaupunki ikäänkuin juhli tätä hetkeä. Suunnattoman laivamiehistön omaiset seisoivat ensi rivissä laivasillan reunalla. Naiset nostivat vähäisiä lapsiaan korkealle, jotta nämä näkisivät paremmin. Kyllä olikin laiva mastoineen, suunnattoman suurine, sakeata savua tupruavine savutorvineen, lukemattomine ikkunoineen ynnä muine merkillisyyksineen katsomisen arvoinen.
Höyrypilli vihelsi viime kerran. Kun väki, joka ei aikonut matkustaa mukana, oli astunut laivasillalle, vedettiin portaat laivaan ja kylkiportit sulettiin. Voimakkaat hinaajalaivat alkoivat työskennellä. Kun nyt "Titanic" hiljalleen liukui satamasta, huudettiin tuhansista suista rannalta sille jäähyväisiä.
Vähän loitommalla oli "New York"-niminen laiva seitsemällä vankalla teräsköydellä laituritolppiin kiinnitettynä. Sen miehistö seisoi kannella "Titanicia" tervehtimässä. Yhä lähemmäksi tuli jättiläinen, kunnes kumpikin laiva oli rinnatusten. Äkkiä kuului muutama kova paukaus. "Titanicin" voimakas imuvesi veti mukanansa toisen laivan. Nyt pantiin "Titanicin" koneet käymään taaksepäin täydellä höyryllä. "New York"-laivan perä kääntyi ulospäin. Yhteentörmäys näytti välttämättömältä. Mutta ikäänkuin ihmeen kautta se vältettiin, laivojen ollessa tuskin viiden metrin päässä toisistaan. Kapteenilta pääsi helpotuksenhuokaus, sillä hän tiesi mitä vaara merkitsi. Mutta useimmat matkustajat vaan nauroivat, sillä heistä tuntui tämä näytelmä mielenkiintoiselta. Laurila oli seisonut venekannella ja sieltä katsonut näytelmää. Hän kääntyi erääseen laivamieheen, joka oli tehtävissään kahden pelastusveneen välissä.
— Oli hyvä, että päästiin näin vähällä. Muuten olisi yhtiö saanut maksaa isot rahat vahingosta, sanoi hän.
— Kyllä, vastasi merimies. — Mutta kävi miten kävi. On kuitenkin huono enne, kun ensimäinen matka alkaa tällä tavalla.
Nyt kulki "Titanic" omalla voimallaan hiljalleen eteenpäin. Kun se hetkisen kuluttua sivuutti "Oceanic"-laivan, kuului taas köysien katkeamisen synnyttämä pauke. Mutta kaikki kävi hyvin, ja "Titanic" pääsi onnellisesti ohi. Matkustajat tuskin kiinnittivät huomiotaan tähän uuteen kohtaukseen. Ainoastaan vanha merimies lausui siitä mielipiteensä.
— Jos tämmöistä jatkuu, sanoi hän, — niin käy meille pahemmin.Cherbourgista tulee laivaan suuremman tuhon tuottaja.
Viimein irrotettiin hinaaja-alukset. Määräyksenantaja-sähkökellot soivat. Nyt alkoi jyske konehuoneissa, ja suunnaton laivanrunko rupesi tärisemään. "Titanic" sai vauhtia ja ohjattiin kanaalia kohti. Vaahto kuohui keulan edessä ja valtaavat, vaahtopäiset aallot kohosivat laivan kummaltakin puolelta. Englannin rannikko katosi näkyvistä, ja Ranskan rannikko alkoi näkyä. Tuli ilta. Majakat sytytettiin. Jo ollessa pimeä ankkuroitiin "Titanic" Cherbourgin edustalla.
Southamptonissa oli Laurila sivumennen saanut tavata erään vanhan tuttavansa ja ylioppilasaikansa toverin Niilo Vieremän, jota ei hän ollut nähnyt moneen vuoteen.
Nyt tapasivat ystävykset taas toisensa laivan tupakkasalongissa.
— On pitkä aika sitten kun viimeksi keskustelimme, ainakin on siitä viisi vuotta, alkoi Vieremä.
— Seitsemänkin vuotta siitä jo on kulunut, väitti Laurila. — Mutta sinä olet jo niin amerikkalaistunut, että sinua tuskin enää tuntee. Ennen oli sinulla viikset ja punaset posket. Nyt ovat ne poissa ja kasvoissasi on jo ryppyjä.
— Ensiksikin täytyy minun valittaa, että amerikkalaiset sairastavat partakauhua, alkoi Vieremä. — Ei siellä saa nuorehko mies olla rauhassa, jos eivät hänen kasvonsa ole sileät kuin vasikankuono. Minulla oli kerran pieni leukapartakin, mutta kun joka suunnalta mökötettiin pukinäänellä, täytyi se ajaa pois. Samassa rymäkässä menivät viikseni.
— Se on todella amerikkalaisen luonteen huono puoli. Miksi ei mies saisi pitää partaa? En ainakaan minä viiksistäni luovu, sanoi Laurila.
Ikäänkuin ei olisi Laurilan puhetta kuullutkaan, jatkoi Vieremä:
— Sitten ei elämä Amerikassa ole leikkiä, kuten moni luulee. Siellä jos missään täytyy tehdä ankarasti työtä, eikä päämiesten luottamustakaan ole niin helppo saada. Kesti kolme vuotta ennenkuin minuakaan huomattiin. Mutta kun olin keksinyt uuden laivanpurkauslaitteen ja saanut sille patentin, ylenin pian. Olen nyt yli-insinööri. Nyt olen "Titanicilla" tutkimassa sen koneita ja katsomassa, onko niissä mitään opittavaa.
— "Titanic" on ihmeellinen laiva, sanoi Laurila. — Kaikkien sen osien pintapuolinenkin tarkastus veisi aikaa enemmän kuin jalankäynti Helsingistä Turkuun.
— Siinä olet oikeassa, vastasi Vieremä. Matkustajahytteihinkin mahtuu väkeä enemmän kuin pariin suomalaiseen pikkukaupunkiin. Meillä on muuten komeata väkeä mukana. Tuolla esim. seisoo amerikkalainen miljoonamies eversti Astor. Hän on 48 vuoden ikäinen ja nai hiljattain 18-vuotiaan tytön. Hän on nyt toisen kerran naimisissa. Hän on rouvansa kanssa juuri palannut häämatkalta Egyptissä. Nuori rouva on — hm — sinä ymmärrät —
Laurila nyökäytti päätään.
— Ja tuo harmaapartainen, korkeaotsainen ukko on myös merkkihenkilö. Hän on kuuluisa sanomalehtimies William Stead. Häntä kutsutaan rauhanapostoliksi. Tuolla syrjemmällä on Benjamin Guggenheim, suuri rahamies hänkin. Häntä kutsutaan kuparikuninkaaksi. Äskettäin oli hänen nimensä kaikkien huulilla Alaskan hiilikaivosrettelöitten johdosta. Hänen vasemmalla puolellaan on presidentti Taftin adjutantti, majuri Butt, ja oikealla puolellaan miljoonamiehet John Thayer ja Clinch Smith. Minä en huolisi siitä rahamäärästä, jota nuo miehet edustavat. Mitä minä sillä tekisin?
Eräs noin 40 vuoden ikäinen, juutalaisennäköinen mies, nousi ylös, heitti sanomalehden kädestään ja lähti ulos.
— Tiedätkö, kuka tuo on, kysyi Vieremä.
— Joku sinun miljoonamiehistäsi, joita täällä kuuluu olevan alku toista tusinaa, naurahti Laurila.
— Eipäs. Kyllä hänkin on varakas mies, mutta tässä laivassa merkitsee hän enemmän kuin nuo rahakuninkaat yhteensä. Hän on Valkean Tähden linjan johtaja Bruce Ismay. Kapteenikin saa olla nöyränä hänen edessään. Mutta mennään nyt kävelylle.
Ystävykset lähtivät. Laivan käytävät olivat pitkiä kuin kaupungin kadut. Ensi luokan loistohytit oli varustettu kaikella mahdollisella ylellisyydellä. Talvipuutarha oli ihmeellinen laitos. Siellä oli tuhansia kasvavia, lemuavia kukkia ja tuuheita palmuja. Uimalaitos ja voimistelusali olivat myös suuremmoisia.
Laurila ei ollut ennen liikkunut sellaisen ylellisyyden keskellä.
— Minua ei tämä loisto ollenkaan liikuta, sanoi Vieremä. — Minun huomioni on yksinomaan kiintynyt laivan koneistoon. Ajattele, mitä merkitsee hankkia höyry laivan kolmeen höyrykoneeseen, kahteen nelisylinteriseen kolmiekspansiokoneeseen ja yhteen Parson-turbiiniin, joka kolmella jättiläispotkurillaan työntää laivaa eteenpäin. Ajattele, että laivalla on 29 höyrypannua. Et osaa arvata, kuinka mitättömäksi ihminen tuntee itsensä tuolla alhaalla konehuoneessa, jossa puolialastomat lämmittäjät hoitavat 159 tulisijaa.
— Ai, tuolla tulee ystäväni Saarela, sanoi Laurila. — Hän on maisteri niinkuin minäkin, ja suuri kielimies. Taitaa latinaisia virsiäkin ulkoa.
Laurila viittasi Saarelan luokseen ja esitti hänet Niilo Vieremälle.
Kolme tuttavusta ei ollut kauankaan keskustellut, kun Laurilan ja Saarelan huomio kiintyi erääseen nuoreen naiseen, joka istui isänsä ja äitinsä keskellä.
— Tuo nainen on tavattoman kaunis, sanoi Laurila. — Mitä sinä,Saarela — he olivat jo "sinut" — arvelet?
— Samaa minä sanon, tuumi Saarela.
— Oletko sinä vielä nuorimies, kysäsi Vieremä samassa Laurilalta.
Tämä näytti olevan hämillään.
— Hm — tuota julkisuudessa kyllä, sopersi Laurila.
— Ai, sinulla on morsian, ymmärrän, nauroi Vieremä. — Et siis omaksi hyväksesi katsele tuota kaunista naista.
— En suinkaan, vakuutti Laurila.
— No kuinka on uuden tuttavani Saarelan laita, kysyi Vieremä uteliaan näköisenä.
— Täysi nuorimies, vastasi Saarela reippaasti. — Ei ole salaistakaan morsianta.
— Muuten ei kukaan meistä voisi päästä käsiksi tuohon tyttöön, nauroiVieremä.
— Minä arvaan syyn, sanoi Saarela. — Hän on tietysti miljoonapohatan tytär.
— Oikein, sanoi Vieremä. — Hänen isänsä nimi on Mc Dean. Tämä on miljoonamies.
— No niin. Suuri on meidän välillämme oleva juova, sanoi Saarela. —Minä olen köyhä kuin kirkonrotta.
— Köyhyydestä viis, sanoi Vieremä. — Jos meillä olisi kreivin tai markiisin ontto arvonimi, niin uskaltaisimme kyllä tyttöä lähestyä. Amerikkalaiset miljoonamiehet ovat hyvin heikkoja eurooppalaisille aatelisnimille.
— Kun ei heillä omassa maassaan ole sellaista romua, nauroi Laurila.— Aatelit eivät menesty Amerikassa enempää kuin Pohjanmaallakaan.
Päivällispöytiä katettiin.
Ruokasalit säteilivät sähkölamppujen valosta. Kannelta kuului miellyttävää soittoa.
Päivällistä odottaessaan pistäytyivät Laurila, Vieremä ja Saarela tupakkahuoneessa. Samassa kun ystävykset olivat astuneet sisään, tuli sinne ruhtinas Uffiezi, jonka nimen lukija on jo kuullut. Ohi mennessään nyökäytti hän päätään Vieremälle, kysyen jotakin turhanpäiväistä asiaa, johon tämä vastasi naurulla.
— Näyttää siltä kuin sinä tuntisit kaikki tämän laivan matkustajat, sanoi Laurila. — Sinusta on tullut todellakin maailmankansalainen Amerikassa.
— Eihän siinä ole mitään merkillistä. Olen niin monta kertaa matkustanut tämän välin. Useat näistä varakkaista matkustajista ovat olleet mukana. Olen monta kertaa ennen tavannut tuonkin herran, italialaisen ruhtinas Uffiezin. Mies on viettänyt kovin tuhlaavaa elämää ja tehnyt suunnattomia velkoja. Nyt koettaa hän saada häkkiinsä tuon kultalinnun, miljoonamies Mc Deanin tyttären.
Uffiezi oli juuri istuutunut rouva ja neiti Mc Deanin väliin ja vei viimeksi mainitun käden huulilleen suudellakseen sitä. Hän lausui muutamia kohteliaisuuksia, joita ei tyttö, merkeistä päättäen, näyttänyt pitävän pahana. Isä ja äiti näyttivät olevan hyvin halukkaita antamaan tyttärensä ruhtinaalle. Nousisihan heidän arvonsa tällä tavalla noitten muitten neljänsadan miljoonamiehen silmissä.
Keskustelu koski kaikenmoisia pikkuasioita. Lopuksi suuntautui se jalokiviin. Alice kertoi, miten sininen timantti oli joutunut hänen haltuunsa.
— Kas vaan, huudahti Uffiezi. — Onko se jalokivi laivassa? Olen kuullut sen historian. Täytyy olla rohkeutta — — —
— Minä soisin, etten koskaan olisi kuullut puhuttavan siitä esineestä enkä nähnyt sitä, sanoi isä Mc Dean.
— Isä pelkää, että se tuottaa hänelle onnettomuutta, sanoi Alice. —Mutta kivi on minun eikä isän.
— Teidän hallussanne tulevat sen huonot ominaisuudet muuttumaan hyviksi, sanoi ruhtinas imarrellen.
Sillä välin kertoili Vieremä läheisten pöytien ympärillä olevista vieraista tovereilleen. Hän osotti filadelfialaista rouva Wideneriä, jolla oli mukanaan 140-tuhannen punnan jalokivet. Tuo nainen istui Astorien seurassa. Nuori rouva Astor oli viehättävä kaunotar. Ystävykset ymmärsivät, että koko naiminen oli johtunut kauneuden ja rahan kiihotuksesta. Astor oli näet 30 vuotta vanhempi vaimoaan.
— Meillä on muuten mukanamme iso joukko kotiin palaavia häämatkailijoita, noin 23 paria, jatkoi Vieremä. Mutta kun noita pareja päivällispöydässä istuttaessa laskettiin, olikin niitä 32.
Päivällisen jälkeen pistettiin eräässä salongissa tanssiksi. Vieremä esitti siinä tilaisuudessa toverinsa Laurilan ja Saarelan muutamille herroille, muitten muassa Mc Deanille.
— Minä pidän suomalaisista, sanoi neiti Mc Dean. — Olen käynyt Aavasaksalla huvimatkalla ja matkustanut muuallakin Suomessa, tuossa tuhatjärvien maassa.
Saarela oli mainio tanssija. Hän pyysi Alicen kanssaan tanssimaan ja pisti valssiksi. Seuraavalla kerralla sai Uffiezi pyörittää tyttöä. Saarela palasi paikalleen, ja Laurila loi häneen veitikkamaisen katseen.
— Pohjalaispojat ovat rohkeita, sanoi hän. — Kukapa olisi uskonut, että sinä Amerikanmatkalla saisit tanssia dollariprinsessan kanssa!
Saarela ei vastannut mitään. Hän oli vähäpätöinen suomalainen maisteri, kirjatoukka, tuo neiti taas miljoonamiehen ainoa tytär. Sitäpaitsi olisi ruhtinas Uffiezi välttämättä otettava laskuun. Mutta olihan tuollaisista pulista ennenkin selviydytty. Voisi käydä niinkin, että ruhtinas arvonimestään huolimatta vielä lyötäisiin laudalta, ja että Saarela — — — No, se oli rohkea toivomus, mutta saahan ihminen toivoa mitä tahansa.
Aamulla oli "Titanic" jo kaukana merellä. Atlannin korkeat aallot hyökkäsivät sen keulaa vastaan. Ylpeänä halkasi "Titanic" niitä. Keulassa ja peräpuolella tuntui hiljaista huojumista, mutta laivan keskellä tuskin tiesi valtamerellä oltavankaan. Matkustajat olivat siellä yhtäläisessä turvassa kuin olisivat istuneet kalliolla. Muuten oli tässä laivassa mahdoton tulla meritautiin.
Joukko herroja keskusteli kahvilassa laivasta, jossa he matkustivat.
— Jos suurien höyrylaivojen koko kasvaa samassa määrässä kuin tähän asti, on vaikea sanoa, mikä tulee lopuksi eteen, huomautti Mc Dean.
— Taistelu valtameren "sininauhasta" ei lakkaa koskaan, sanoi herra Bruce Ismay. — Muistan sen ajan, jolloin saksalaiset "Fürst Bismarck"-laivallaan vallottivat sen meiltä. Tuo laiva oli 1890-vuoden jättiläinen. Mutta tuo laiva kantoi ainoastaan 8,400 bruttotonnia. Se ei enää merkitse mitään. Nyt on "sininauha" jälleen Englannin oma, mutta se ei ole Cunard-, vaan Valkean Tähden linjan hallussa. "Titanic" on laivanrakennustaidon tähänastinen viimeinen sana. "Titanic" voisi ottaa "Fürst Bismark"-laivan kannelleen. Tämä suunnaton kehitys on tapahtunut 22 vuoden kuluessa.
— Ja nopeus on tuon ajan kuluessa lisääntynyt suuresti, huomautti McDean.
— Niin. Nopeuteen nähden on Cunard-linjalla ennätys, sanoi Ismay olkapäitään kohottaen. "Lucitania" ja "Mauretania" kulkevat 25 solmuväliä. Meidän yhtiömme ei kilpaile siinä suhteessa. Me pidämme matkustajien mukavuuden tärkeämpänä. Mukavuus on sellainen, minkälaista matkustava yleisö voi vaatiakin.
— Mutta nopeudella on kaikessa tapauksessa myös osansa näyteltävänä, väitti Mc Dean.
— Tietysti. Laivojen nopeutta on käytettävä hyväksi. Meidän linjamme tehtävänä on olla täsmällinen. Matkustajien täytyy olla vakuutettuja siitä, että jos he haluavat olla Newyorkissa, Pariisissa tai Lontoossa sinä ja sinä päivänä tunnilleen ja minuutilleen, saavat he mennä siihen ja siihen laivaan eikä heidän tarvitse pelätä minuutinkaan myöhästystä.
— Entä sumut ja jäävuoret sekä yhteentörmäykset muitten laivojen kanssa?
— Kapteenimme saavat ottaa laskuun nämä vaarat. Heidän täytyy olla sekä rohkeita että varovaisia. He saavat aavistaa odottamatonta voidakseen välttää sitä.
— Mutta kuinka sitten, jos he onnistuvat huonosti.
— Kunnon kapteeni ei koskaan onnistu huonosti.
— Pysähtykää! Odottakaapas! Kuinka oli kapteeni Smithin, oman päällikkömme laita hänen viime kesänä kulettaessaan "Olympic"-laivaa? Eikö hän epäonnistunut törmätessään yhteen "Hawken" kanssa?
— Ei suinkaan, sanoi Ismay, jonka varmuutta ei voitu horjuttaa."Hawken" kapteeni epäonnistui. Kapteeni Smithillä oli laki puolellaan.Hän ohjasi oikein ja oli oikeassa.
Eversti Astor, joka tähän asti oli äänettömänä kuunnellut, sekaantui nyt keskusteluun.
— Laki suojelee päällikköä. Tämän tarvitsee vaan seurata sen kirjainta, sanoi hän.
— Ja panee matkustajiensa hengen vaaraan, huomautti Stead.
— Matkustajat eivät koskaan ole olleet niin turvattuina kuin nykyajan laivoissa, sanoi "Titanicin" rakentajien Harland & Wolffin eräs yli-isinööri. — Uskokaa minua, herrani. Minä tiedän, mitä puhun. Olen ollut mukana rakentamassa useampia laivoja. Ne rakennetaan niin lujiksi, että kestävät kovimmatkin koetukset. Tässä laivassa on 16 tarkasti sulettavaa kammiota. Niitten ovet voidaan sulkea 15 sekunnissa komentosillalta. Sulkeminen tapahtuu siten, että kapteeni painaa sormellaan 16 sähkönappulaa.
— Mutta jos koneisto särkyisi tai muuten joutuisi epäkuntoon. Eikö silloin olisi turvauduttava pelastusveneihin, kysyi Mc Dean.
— Pelastusveneillä ei nykyään ole mitään merkitystä, selitti Ismay. — Laki määrää, että niitä täytyy olla, ja sentähden kuletetaan niitä mukana. Meidän turvallisuutemme perustuu vedenpitäviin kammioihin. Pari, kolme niitä saa täyttää vedellä, ja "Titanic" pysyy sittenkin pinnalla. Sama on laita, vaikka konehuone on vettä täynnä. Vielä on laita sama, vaikka laivan kokka ja perä särkyvät. "Titanic" ei voi upota, hyvät herrat! "Titanic" on turvallisuustoimenpiteitten ja uudenaikaisen laivanrakennustaidon ennätys. On mahdotonta hukkua, jos vaan ei hyppää mereen. Ismay kumarsi ja poistui.
— Tässä mainittiin jotakin ennätyksestä. Kuinka suuri on "Titanicin" vauhti, kysyi Mc Dean yli-insinööriltä.
— Se on rakennettu 21 solmuvälin nopeutta varten mutta voi saavuttaa 23 solmuvälin nopeuden.
— Siinä tapauksessa ei tällä matkalla saada mitään ennätystä. Ja mitäpä se merkitsisikään, sanoi Mc Dean.
— Tiedustelkaa asiaa kapteeni Smithiltä. Saadaan ennätys, jos hän tahtoo. Suora tie ja tasainen vauhti ovat tarpeelliset. Ajatelkaa vaan, että "Titanic", joka ei ole luvannutkaan erinomaista vauhtia, ehtii perille pikemmin kuin on laskettu.
— Katsokaa savua, herrat, sanoi eversti Astor, osottaen kädellään ylös. — Näyttää siltä, että konehuoneessa pidetään kovaa kuumuutta.
Kaikki katsoivat savua, joka sakeana tuprusi neljästä suuresta savutorvesta. Koko laiva tärisi keulasta perään asti.
— Herra Ismay lienee puhunut kapteenille.
— Ei tarvitse, sanoi yli-insinööri. Hänen paljas mukanaolonsa riittää. Atlanninlaivan kapteeni tietää, että kun johtaja on mukana, on kysymys suurimmasta vauhdista ja suorasta eteenpäinmenosta, vaikka olisi tuhansia esteitä tiellä.
— Mutta mitä sanoo laki?
— Se on vaiti, jos ei mitään tapahdu. Kapteeni ei saa ajatella sitä. Luuletteko, että nuorallatanssija mietiskelee, mitä tapahtuu, jos hän putoaa? Leipä ja ansio ovat tärkeämmät kuin itse henki. Herra Ismayn asemassa oleva mies voi tarkottaa paljon, vaikka ei hän siitä puhukaan. Mutta jos ei se, jota asia koskee, ymmärrä, niin voi hänen leipänsä käydä niukaksi.
Muuten on kapteeni lukenut koko asian johtaja Ismayn silmistä. On varmaa, että "Titanicin" matka tulee olemaan nopea. Joka elää, näkee, että "Titanic" siinäkin suhteessa saa ennätyksen — — —
— Jos te, hyvät herrat, sallisitte minun lausua julki, mitä tänä hetkenä tunnen, niin voisi keskustelumme joutua aivan toiselle suunnalle, jatkoi Mc Dean.
— Olkaa hyvä, herra Mc Dean, kehotti eräs kauppias nimeltä John Brown.
— Asia taitaa sittenkin olla hieman arkaluontoista.
— Ei tee mitään. Nyt sopii puhua kaikista asioista, kehotti useampi herra.
— No koska herrat suovat minun puhua, niin uskallan lausua erään synkän aavistukseni. Tämän laivan pelastusveneet tulevat kysymykseen tällä matkalla. Meistä miehistä ei tosin monikaan saa niitä käyttääkseen, mutta me saamme olla mukana todistamassa "Titanicin" ennätystä.
Herroilta pääsi makea nauru.
John Brown laski kätensä Mc Deanin olkapäälle ja sanoi:
— Herra Mc Dean ennustaa laivan hukkuvan, mutta onneksi ei se ennustus toteudu.
— Saadaan nähdä, sanoi Mc Dean oudolla äänenpainolla.
Näkymättömiä yhdyssiteitä.
Minä kutsuisin häntä vuosisatansa suurimmaksi neroksi, sanoi Alice Mc Dean nojatuolissa istuessaan, kun oli juuri lukenut valtamerellä joka päivä ilmestyvän lehden sen osan, jossa puhuttiin langattomasta sähkölennättimestä. — En tiedä ketään miestä, jota ihailisin niin suuresti kuin signor Marconia.
— Minun maamieheni on kadehdittava, huokasi ruhtinas Uffiezi, joka istui Alicen vieressä toisella tuolilla.
— Minun mielikuvitukseeni ei vaikuta laivassa mikään enemmän kuin noitten ihmeellisten kipinäin ajatteleminen, kipinäin, jotka kiitävät laivasta toiseen eetteriaaltojen kautta ja panevat ihmiset toistensa yhteyteen. On jonkin yhdistämä, jota ei voi nähdä, joka ei tarvitse mitään johtoa välittäjäkseen, ja joka paljaan ilman läpi löytää tiensä oikeaan paikkaan, sinne, mihin halutaankin. Näkymättömiä yhdyssiteitä…
— Se oli hyvä nimi — näkymättömät yhdyssiteet, sanoi ruhtinas Uffiezi. Samallaiset näkymättömät siteet yhdistävät ihmisten sydämet toisiinsa ja ajatukset, mitkä kulkevat aivoista aivoihin, jos ihmiset ovat toisilleen myötätuntoisia.
— Kertokaa. Selittäkää, jos osaatte.
— Asia on kokonaisuudessaan hyvin yksinkertainen. Laivoissa on yhtäläiset lähetys- ja vastaanottolaitokset kiinnitettyinä samalla tavalla jännitettyihin soittokoneihin, jotka ovat samassa huoneessa. Mitä tahansa toisen soittokoneen jännettä liikuttaa, saa vastaukseksi saman äänen toisessa. Siinä on langattoman sähkölennättimen peruste. Monimutkaisempi ei se salaisuus ole.
— Kertokaa enemmän.
— Sähköttäjä istuu marconisähkötyspöydän ääressä, jonne virtaa 110 voltin suuruinen sähkövirta. Hän panee virran kulkemaan voimistuttavan laitoksen läpi, joka monistaa virran voiman melkein mihin tahansa astemäärään, jonka hän haluaa. Sitten painaa hän sähkölennätinlaitoksessa olevaan nappulaan, ja niin kiitää sähkövirta pystysuoraa lankaa pitkin mastoon ja niihin vaakasuoriin lankoihin, jotka on kiinnitetty mastonhuippujen väliin, ja joista se sitten heittäytyy avaruuteen.
Otaksutaan, että esim. A-kirjain on mennyt ulos. Missä tämä tapaa marconilaitteen, joka on ihan samalla tavalla jännitetty kuin lähetyskonekin, vaikuttaa se jännitettyihin lankoihin, jotka sitten vastaanottolaitteen kautta ottavat vastaan lähetetyn kirjaimen. Sähköttäjä, joka istuu laitteen ääressä kohdistusmikrofooni korvien edessä, kuulee muutamia sähähtäviä tai läimähtäviä ääniä, jotka riippuvat hänen laitteensa luonnosta, ja jotka tulevat lyhyemmissä tai pitemmissä tahdeissa. Nämä äänet selittää hän, kuten on oppinut ne selittämään. Kirjain, sana, sanoma on tullut hänen luokseen 60-tuhannen peninkulman nopeudella tunnissa.
Alice kuunteli jännitetyllä tarkkuudella.
— Tuo kuulostaa unelta tai kummitusjutulta, sanoi hän. — Jos sellaisista asioista olisi puhuttu parikymmentä vuotta sitten, ei niitä olisi kukaan uskonut.
Palvelija, joka oli käynyt myymässä laivalehteä, oli lopettanut käyntinsä ensi luokassa. Nyt meni hän toiseen luokkaan ja sieltä siirtolaisosastoihin.
Useimmat matkustajat olivat kansilla. Niillä käveli, istui ja seisoi ihmisjoukkoja, suomalaisia, ruotsalaisia, tanskalaisia, norjalaisia, englantilaisista tietysti puhumattakaan.
Joukko juutalaisia, jotka haisivat sipulilta, istui eräässä nurkassa. Likaisuudestaan huolimatta olivat heidän nuoret naisensa kauniinnäköisiä.
Eräs äiti itki noin 3-vuotias tyttölapsi sylissään. Vieressä seisova, noin 18 vuoden ikäinen poika koetti lohduttaa äitiään.
— Minä murehdin kovasti Einoa. Se poika vasta on kiusankappale vanhemmilleen, kun ei lähtenyt mukaan. Minä en voi käsittää, mikä häntä riivasi, huokaili äiti.
— Älkää surko. Kyllä Eino siitä oppii, kun tulee vanhemmaksi. Ehkä hän malttaa mielensä ja tulee myöhemmin Amerikkaan, lohdutti poika.
— Kyllä se Eino oli kummallinen, kun sanoi, ettei hän lähde meidän kanssamme hukkumaan. Hän tahtoi ennustaa, että tämä laiva hukkuisi.
— Hyvää päivää! Saanko kysyä, mistä ollaan, kuului samassa osanottoa todistava miehenääni tuon naisen sivulta.
— Hyvää päivää! Me olemme Rauman kaupungin läheltä. Mieheni onAmerikassa, ja me menemme hänen luokseen.
— Mutta minä kuulin äsken, ettette saanut mukaanne kaikkia lapsianne, sanoi puhuttelija, joka ei ollut kukaan muu kuin Onni Laurila.
— En saanut, vastasi vaimo. — Eino-poika ei tahtonut lähteä mistään hinnasta matkaan.
— Mistä syystä ei?
— No sanokaas sitä. Poika väitti, että me hukkuisimme matkalla, ja ettei hän haluaisi hukkua meidän mukanamme.
Syvä huokaus pääsi Laurilan rinnasta, ja hänen huulensa liikkuivat.
— Tyyne, sanoi hän puoliääneensä.
Laurila näytti olevan syvällisen mielenliikutuksen valtaamana. Mutta hän koetti hillitä tunteitaan ja kääntyi raumalaiseen äitiin, kysyen:
— Kuinka vanha on se poikanne, joka niin ennusti?
— 10 vuoden ikäinen.
— Ja Einoko on hänen nimensä?
— Niin on.
— Väittikö poika todella, että tämä laiva hukkuisi, kysyi Laurila.
— Ihan todella.
— No ettekö sitten antaneet hänen ennustukselleen mitään arvoa?
— En tietenkään. Jos olisimme Einon puhetta uskoneet, emme mekään olisi lähteneet matkaan. Mutta mitä syytä olisi pelätä, että laiva hukkuisi? Matkustaahan ihmisiä alinomaa Amerikkaan ja sieltä takaisin. En ainakaan minä ole kuullut muun kuin erään laivan — en muista sen nimeä — hukkuneen.
— "Norge" oli sen laivan nimi, täydensi äidin takana seisova poikaVihtori.
— Juuri niin, vakuutti Laurila. — "Norge" oli tanskalaisen Thingvalla-linjan laiva ja ajoi — muistaakseni 1904 — Rockallin karille Skottlannin pohjoispuolella.
— Menemmekö mekin sen karin vierestä, kysyi mainittu Vihtori-poika.
— Emme, vastasi Laurila. Ainoastaan Thingvalla-linjan laivat ajavatsitä tietä, koska eivät ollenkaan poikkea Englannissa, selitti Laurila.Sillä reitillä, jota tämä "Titanic"-laiva kulkee, ei ole mitään karia.Meri on kaikkialla hirmuisen syvä, keskimäärin viisi kilometriä.
— Herra jumala! Onko meidän allamme nyt sellainen syvyys, huudahti äiti. Hänen sylissään oleva lapsi alkoi itkeä.
— Äiti, miksi ei Einokin ole täällä, kysyi lapsi.
— Eino tulee sitten myöhemmin, lohdutti äiti.
— Menevätkö Salli, äiti ja Vihtori mereen, kysyi lapsi. Tytön nimi oli näet Salli.
— Emme, lapseni, mereen mene. Isää me menemme katsomaan, sanoi äiti.
— Mistä syystä tuo lapsi niin puhuu, kysyi samassa toinen miesääni.Kysyjä oli Saarela, joka myös oli tullut paikalle.
— En minä voi ymmärtää, selitti äiti huolestuneena. — Sen verran osaan sanoa, että lapsen veli 10 vuoden ikäinen Eino-poikani ei tahtonut lähteä matkaan meidän kanssamme, koska uskoi laivan hukkuvan.
— Mitä sinä, veli, arvelet tällaisesta ennustuksesta ja pelosta, kysyiLaurila Saarelalta. — Eikö se tunnu omituiselta?
— Niin se tuntuu, vaikka en minä puolestani mitään vaaraa usko tarjona olevan, vastasi Saarela.
— Saanko kysyä, mikä on sukunimenne, kysyi Laurila.
— Rosblom, vastasi äiti.
— Kuinka kauas aiotte matkustaa?
— Oregonin Astoriaan. Mieheni on siellä.
— Mutta mitä te arvelette tuon Eino-poikanne pelosta? Oliko hän ennen ollenkaan ollut merellä?
— Kyllä. Ei hän muuten vettä pelännyt. Sentähden tuntuukin niin merkilliseltä, ettei häntä hyvällä eikä pahalla saatu lähtemään matkaan, sanoi äiti, jonka silmiin tulivat kyynelet.
— Minä en luule olevani taikauskoinen, mutta sittenkin uskon, että tuon pojan pelko välttämättä johtui jostakin syystä, sanoi Laurila.
— Asia on sitäkin omituisempi, kun pojat tuossa iässä ovat kovin seikkailuhaluisia, selitti Saarela.
— Se on minunkin käsitykseni, sanoi vaimo Helena Vilhelmina Rosblom. — Mielellään meidänkin Eino olisi tahtonut maailmaa katsella, mutta ei se vaan Amerikkaan lähtenyt. Voitteko te, hyvät herrat, selittää, mikä poikaa tässä tapauksessa pelotti?
— Vaikea sitä on selittää, vastasi Saarela. — Muuten minusta tuntuu, että lasten ennustuksissa tavallisesti on perää enemmän kuin täysi-ikäisten.
— Te saatatte minut levottomaksi, huokasi äiti.
— Älkää huolehtiko. Kaitselmuksen käsissä me olemme merellä yhtä hyvin kuin maallakin, lohdutti Laurila. — Mutta koska olemme joutuneet keskusteluun, en tahdo teiltä salata, että eräs naistuttavani minun kotiseudullani Pohjanmaalla ennusti samaan suuntaan kuin teidän Eino-poikannekin.
— Mutta ette tekään uskonut tuon henkilön ennustusta, koska lähditte matkaan, sanoi vaimo.
— En tietenkään. Nykyaikana on hyvin vaikeata uskoa ennustuksia. Eikä niitten sitäpaitsi tarvitse kirjaimellisesti merkitäkään sitä, mitä ne ovat tarkottavinaan.
— Niin minäkin tahtoisin uskoa, sanoi vaimo tyynemmännäköisenä.
— Mutta sopiihan meidän olla varovaisia, jos oma varovaisuutemme jotakin merkitsee, selitti Saarela.
— Laivaa ei karittomalla valtamerellä voi uhata mikään muu vaara kuin törmäys joko toiseen laivaan tai jäävuoreen, sanoi Vieremä, joka oli myös tullut paikalle. — Minä olen miltei lukemattomia kertoja kulkenut Atlannin poikki ja tullut sen asian tarkasti tietämään.
— Onko tällä isolla merellä jäävuoria? Onko näin suuri meri myös jäässä talvisin, kysyi vaimo Rosblom.
— Kyllä täällä keväisin ajelehtii jäävuoria, mutta ne eivät ole kotoisin tästä vaan Pohjoisjäämerestä, josta ne ajelehtivat tänne, selitti Vieremä.
— Eikö näin iso laiva voi niitä särkeä, kysyi Vihtori-poika.
— Ei, hyvä lapsi, vastasi Vieremä. — Ne ovat suunnattoman vahvoja.Ainoa keino on välttää niitä.
Samassa kiintyi seurueen huomio erääseen naiseen ja mieheen, jotka pitäen toisiaan käsipuolesta lähestyivät verkalleen.
— Mikä kirkas esine tuon naisen kaulassa riippuu, kysyi vaimo Rosblom.
— Se on kallisarvoinen jalokivi, vastasi Vieremä.
— Kylläpä ihmiset ovat turhamaisia, kun pitävät tuollaisia helyjä kaulassaan, tuumi vaimo.
— Kyllä meikäläisten mielestä, mutta heidän käsityksensä on toinen.
— Kyllä kai se tuollainen hely maksaakin muutaman sataa markkaa, arveli vaimo.
— Ei satoja vaan satojatuhansia. Kiven hinta on satumaisen suuri. Se maksoi viimeksi 450-tuhatta frangia eli yhtä monta meidän markkaa.
— Yhtä paljon kuin puoli Rauman kaupunkia, huudahti Vihtori Rosblom.
— Onpa se pari sitten rikas, tuumi vaimo.
— Ainakin pinnalta katsoen, sanoi Vieremä nauraen. — Mutta jos pantaisiin toimeen tarkka tutkimus noitten ihmisten varoista, voisivat ne kuivua hyvin pieneen.
— Tunnetteko te, herra, sitten nuo ihmiset, kysyi vaimo.
— Kyllä, vastasi Vieremä hymyillen. — Tuo nuori nainen on amerikkalaisen miljoonapohatan Mc Deanin ainoa tytär, nimeltä Alice.
— Entä hänen miehensä?
— Ei tuo herra vielä ole hänen miehensä. Vastahan se yrittää päästä.
— Ai, se on sulhaspoika, sanoi vaimo hymyillen. — Onko sekin amerikkalainen?
— Ei, vaan italialainen. Mies on kotoisin Venetsiasta ja hänen nimensä on ruhtinas Uffiezi.
— Ruhtinas, huudahti vaimo. — Ensi kertaa eläessäni näen ruhtinaan.Mutta aivanhan se on muitten ihmisten näköinen.
Koko seurue räjähti raikuvaan nauruun.
— Mitähän kansallisuutta nuo lienevät, kysyi Alice toveriltaan. Pari oli näet tullut lähelle seuruetta. Ai, mutta minä tunnen nuo kolme herraa, jotka on esitetty minulle. Tuo vaimo on varmaankin samasta maasta, koska he puhuttelevat häntä.
— Mutta mille he niin sydämellisesti nauroivat, kysyi ruhtinas Uffiezi.
— Tädin kirkas silmä, huudahti samassa pikkutyttö, juosten katsomaan lähemmältä Alice Mc Deanin sinistä timanttia.
— Mitä tämä pieni lemmitty sanoo, kysyi Alice Vieremältä.
— Hän puhuu tädin kirkkaasta silmästä, selitti tämä.
— Ai, lapsi tarkottaa minun sinistä timanttiani, sanoi Alice. Samalla otti hän kukkaronsa ja antoi sieltä lapselle hopeashillingin. Ruhtinas Uffiezi seurasi esimerkkiä ja antoi toisen shillingin.
Iloisena juoksi lapsi näyttämään rahoja äidilleen.
— Menkäämme pois täältä. Täällä haisee köyhältä väeltä, sanoi Uffiezi ranskaksi Alicelle, arvellen, etteivät nuo köyhät häntä ymmärtäisi. Samassa he käänsivät selkänsä ja lähtivät pois.
Saarelan kasvoista kuvastui suuttumuksen ilme.
— Mokoma ruhtinas, sanoi hän. Eikö sinun kurjassa isänmaassasi ole sitä lajia väkeä tarpeeksi? Lakasisit ensin oman kynnyksesi edustan. Vai onko sinun pinnallinen loistosi omaa ansiotasi?
— Eipä taida olla, nauroi Vieremä. — Jos tuo upea herra pantaisiin veloista ahtaalle, ei hänen takkiinsa jäisi nappeja.
Taas uusi naurunremahdus.
— Sentähden hän tuota kultalintua niin pyydystääkin, sanoi Saarela. —Mutta saa vaan nähdä, onnistuuko hänen pitää lintua häkissä.
— Siinä on uusi ennustus, jonka minä toivoisin toteutuvan veliSaarelan hyväksi, sanoi Laurila leveästi nauraen.
— Sitä minäkin toivon, säesti Vieremä.
Saarelan poskille nousi puna.
— Tiedättekö, mitä minä soisin, kysyi Saarela.
— Mitä, kysyivät Vieremä ja Laurila ikäänkuin yhdestä suusta.
— Että tuo kultalintu saattaisi pyydystäjänsä oikein ahtaalle.
— Se on soma aate. Silloinpa nähtäisiin, onko tuo uljas kavaljeeri sisäisesti sitä, miltä hän pinnalta nähden näyttää, sanoi Laurila.
— Mutta millä tavalla se ahtaallepano tapahtuisi? Te ymmärrätte, että tyttö haluaa ruhtinattaren arvonimeä yhtä paljon kuin ruhtinas tytön rahoja, selitti Laurila.
— Tämä merimatka ei ole vielä lopussa, alkoi Vieremä. — Otaksutaan, että ne ennustukset, joista olemme kuulleet puhuttavan, toteutuvat.
— Ettäkö laiva hukkuisi, kysäsi Saarela hätäisesti.
— Hukkuminen ei tietenkään tule kysymykseen, vastasi Vieremä. — Mutta otaksutaan, että laiva törmää jäävuoreen ja saa pienen vuodon.
— Entä sitten, kysyi Laurila.
— Sitten syntyisi laivalla pakokauhu. Vedenpitävät kammiot sulettaisiin kyllä heti ja laiva jatkaisi hiljaisella vauhdilla matkaansa. Mutta minä uskaltaisin melkein lyödä vetoa, että tuo uljas kavaljeeri ei silloin enää niin liehakoisi tuota naista, vaan olisi huolissaan omasta turvallisuudestaan, selitti Vieremä.
Saarela nauroi täyttä kurkkua.
— Veli Saarelan naurussa kuulin minä jotakin ritarillista, sanoi Laurila. — Uskallanpa ennustaa, että tämä mies tuollaisessa tapauksessa näyttelisi tuon ruhtinaan osaa mutta aivan toisella tavalla.
— Melkeinpä soisin tuon ennustuksen toteutuvan, sanoi Vieremä. — Se näet ei merkitsisi laivan hukkumista, vaan makeilevan kavaljeerin lujallepanemista.
— Mutta jos ei ruhtinas olisi millänsäkään, jos ei hän joutuisikaan pakokauhun valtaan, sanoi Laurila.
— Minä tunnen häntä lähemmältä kuin te ja moni muu, nauroi Vieremä. — Joku aika sitten tarjoutui Atlannilla hyvä tilaisuus koetella miehen rohkeutta ja pelkäämättömyyttä. Laivan potkurinnapa katkesi jostakin syystä. Minä seurasin tuon miehen kasvojenilmeitä ja näin, että hän oli kovan pelon vallassa, vaikka mainittu tapaus ei vielä merkinnyt laivan uppoamismahdollisuutta. Purjeet levitettiin ja niitten avulla päästiin hitaasti liikkumaan Irlannin rannikkoa kohti. Laiva käännettiin näet takaisin.
— Mutta oliko miehellä silläkin matkalla joku lemmitty, kysyi Laurila.
— Oli eräs ranskatar.
— Oliko se kultalintu?
— Nähtävästi. Muutenkos hän olisi sille ollut niin makea?
— No kuinka sitten kävi?
— Hyvin yksinkertaisesti siten, että mies näytteli "heikomman astian" osaa. Naisen oli lohdutettava häntä, vaikka ei edes ollut todellista hätää.
— Kerro enemmän, pyysi Laurila.
— Maihin päästyämme jouduimme taas samaan laivaan ja matkasimme länttä kohti.
— Vieläkö ruhtinas ja se ranskalainen kultalintu kuhertelivat?
— Eivät. Nainen vältti hänen seuraansa eikä ollut enää tuntevinaan häntä. Muuten on minun vakaumukseni se, ettei tuo mies edes ole mikään ruhtinas, vaan että hän käyttää sellaista arvonimeä pyydystystarkotuksiinsa.
— Siinä tapauksessa, että laiva kärsisi jonkin vaurion tällä matkalla, kävisi kai samalla tavalla, arveli Laurila.
— Aivan varmasti. Uskallan lyödä vetoakin, vakuutti Vieremä. — Se vaurio olisi ratkaseva tapaus. Tämä nykyinen kultalintu ei enää senjälkeen välittäisi koko makeasta kavaljeerista.
* * * * *
Alice Mc Dean oli seurueeneen kulkenut laivan joka sopukassa ja nähnyt kaikki, mikä oli näkemisen arvoista. Taitava opas, joka osasi kaikki selittää, oli mukana. Viimeksi oli hän käynyt konehuoneessa.
Oli murkinanaika tulossa, ja nuori pari käveli kannella edestakaisin lisätäkseen ruokahaluaan.
Alice oli mieltynyt Uffiezin ulkomuotoonkin, vaikka tietysti "ruhtinattaren" arvo häntä enimmin viehätti. Euroopanmatkalle lähtiessään oli hän kyllä mennyt kihloihin erään bostonilaisen liikemiehen Jim Winslowin kanssa. Mutta voihan kihlauksen purkaa. Muuten ei hänen tarvinnut pelätä mitään Jimin puolelta, sillä tämä oli tyynenluontoinen.
Kello soi, ja matkustajat menivät murkinalle. Alice ja Uffiezi olivat melkein kahdenkesken kannella. He eivät pitäneet kiirettä mennä ruoalle. Nyt tarjoutui Uffiezille hyvä tilaisuus tehdä tunnustuksensa. Alice näki tämän silmistä, että sellainen oli tulossa, mutta hän ei pelännyt vaan odotti sitä. Mutta kun ei tunnustusta ruvennut kuulumaan, ehdotti Alice, että mentäisiin murkinalle.
Nyt tarttui Uffiezi tytön molempiin käsiin, katsoi häntä silmiin ja sanoi hieman värisevällä äänellä:
— Alice! Ette saa mennä ennenkuin olen puhunut teille muutaman sanan, ennenkuin olen tehnyt teille erään kysymyksen, johon odotan vastaustanne. Sallitteko minun jäädä luoksenne koko elämänijäksi? Saanko aina olla vieressänne, kuten näinä onnellisina päivinä tässä laivassa?
Alice oli unelmiensa perillä. Ruhtinattaren arvonimi oli nyt varma. Hänen tarvitsi vaan ojentaa kätensä ja ottaa se vastaan. Mutta vaikka hän ulkopuolisesti oli tyyni, ei hän voinut estää sydäntään lyömästä nopeammin kuin tavallisesti. Ei kuitenkaan olisi näyttänyt viisaalta, että hän olisi heti antautunut. Ainakin muodon vuoksi täytyi hänen tehdä jonkinmoisia vastaväitteitä.
— Mutta minä olen kuullut, hyvä ruhtinas, että olette matkalla yksinomaan liikeasioissa, alkoi hän. — Te tilaisitte Amerikasta suuren joukon sotatarpeita ja palaisitte heti kotimaahanne mennäksenne sotanäyttämölle.
— Te olette saaneet vääriä tietoja, riensi ruhtinas oikasemaan. — Ei minua tarvita Italiassa. Siellä on kyllä miehiä. Ei ole vielä tullut se aika, että kutsuttaisiin mies talosta sotaan, kuten tapahtui suuren Viktor Emanuelin aikana. Jos se tulee, rientää ruhtinas Uffiezi ensimäisenä lippujen alle. Mutta jos te, Alice, torjutte minut luotanne, niin palaan Amerikasta heti kotio ja menen etsimään kuolemaa Tripoliksen taistelutanterelta. En voi elää ilman teitä.
Alice tuli liikutetuksi. Hän oli kyllä pitänyt varmana, että ruhtinas halusi vaan päästä käsiksi hänen rahoihinsa, mutta nyt alkoi hän uskoa, että Uffiezi pitäisi hänen personastaankin. Hän päätti panna miehen koetukselle.
— Te sanoitte, ruhtinas, ettette voisi elää ilman minua. Mutta kuinka kävisi siinä tapauksessa, että teidät pyydettäisiin kuolemaan minun tähteni!
Ruhtinas hymyili. Hän tiesi voittaneensa. Jos Alice olisi tahtonut torjua hänet luotaan, olisi hän tehnyt sen heti, käyttäen sitä säälimätöntä suoruutta, joka on nuorille amerikattarille ominaista. Hän ymmärsi, että Alice vaan näön vuoksi hieman mutkaili. Nytpä hänkin voisi näytellä osansa hyvin.
— Kuolla, huudahti Uffiezi teeskennellyn kiihkeänä. — Minäkö en kuolisi teidän tähtenne? Käskekää, ja minä hyppään heti mereen. Käskekää, ja minä ruhjoutan potkureilla itseni kuoliaaksi.
— Jumalan tähden, huusi Alice ja tarttui miehen käteen, koska näytti siltä kuin hän olisi odottanut käskyä pannakseen heti sen täytäntöön. — Älkää jumalan tähden tehkö mielettömyyksiä vaan menkää sen sijaan puhuttelemaan isää ja sanokaa tälle, että hänen ainoa tyttärensä aikoo mennä naimisiin ruhtinas Uffiezin kanssa.
Mc Deanin ja nuoren ruhtinaan välinen keskustelu kesti tuntikausia. Kun miehet viimein tulivat ulos Deanin loistohyteistä, kävivät he käsi kädessä ja tilasivat pullollisen samppanjaa. Se tyhjennettiin eräänlaisella juhlallisuudella, kuten lähellä olevat helposti huomasivat. Pian oli laivassa kiivaan pohdinnan alaisena kysymys, tulisiko ruhtinas Uffiezista ja Mc Deanin tyttärestä pari.
Alice istui päivällispöydässä harvinaisen komeasti puettuna. Sininen timantti riippui hänen kaulassaan platinaketjussa. Se kimalteli kuin taivaan tähti. Miljoonamiesten rouvat katselivat tuota tyttöä karsain silmin. He kadehtivat häntä. Muutamat arvelivat, että oli uhkapeliä noin nuoren tytön esiintyä sellaisessa häikäilevässä upeudessa ja komeudessa.
Niitten joukossa, jotka kaukaa ihailivat Alicea, oli Toivo Saarela. Tytön viehättäväisyys näytti lumoavan hänet siihen määrään, ettei hän muistanut pistää montaakaan ruokapalaa suuhunsa.
Niilo Vieremä nautti Saarelan käytöksestä kenties enemmän kuin tämäAlicen kauneudesta.
— Ei näy ruumis tarvitsevan maallista hyvyyttä sielun herkutellessa, sanoi hän leikillisesti.
Laurilalta pääsi äänekäs nauru.
— Ei tässä joka mies vaan uskaltaisi lähennellä miljoonamiehen tytärtä.
— Niin, ja ruveta ruhtinaan kilpakosijaksi. Laurila nauroi taas ääneensä.
— Ette uskone, mille minä nyt nauran, sanoi hän.
— Minulle tietysti, sanoi Saarela vähän alakuloisen näköisenä.
— Enpä suinkaan, vakuutti Laurila. — Minua naurattaa se seikka, että me uskallamme tässä puhua ääneemme arkaluontoisista asioista. Kun puhumme suomea, ei meitä tässä seurapiirissä kukaan ymmärrä. Täällä ei ole muita suomalaisia matkustajia kuin me.
— Eipä taida olla, sanoi Vieremä. — Muut suomalaiset ovat kolmasluokkalaisia. Meillä on se etu, että saamme tehdä havaintoja rahaylimystön keskuudessa, vaikka itse olemme köyhiä.
— Mutta ethän sinä, Vieremä, enää köyhä ole, huomautti Laurila. —Olet Amerikassa ansainnut pienen pääoman.
— Minun pääomani on niin pieni, että olen ryysyköyhälistöläinen useimpiin täkäläisiin verrattuna, sanoi Vieremä. — Mutta minkäs nuo upporikkaat minulle voivat, kun olen ostanut matkalipun toiseen luokkaan.
— Ja pukusi on moitteeton, lisäsi Laurila.
— Mutta me olemme joutuneet pois oikealta suunnalta, huomautti Vieremä.
— Onko laivan suuntaa muutettu, kysyi Saarela.
— Ei minun tietääkseni. Keskustelumme suuntaa minä tarkotin.
— Ai, meidänhän piti jatkaa niistä naima-asioista, sanoi Laurila vakavannäköisenä.
Saarela puri huuleensa. Nyt alkoivat hänen parhaat ystävänsä tulla liian pisteliäiksi. Sellaista se on. Hyvätkin ystävät joutuvat epäsopuun, liikkuessaan lemmenasiain lumotulla maaperällä.
— Minä kysyn sinulta avoimesti, sanoi Laurila Saarelaan kääntyen, — uskallatko todella ruveta ruhtinas Uffiezin kilpakosijaksi. Etelämaalaiset ovat kuumaverisiä. Jonakin kauniina päivänä voi ruhtinaallinen vastustajasi vaatia sinut kaksintaisteluun.
— Mutta jos Jim Winslow vaatii ruhtinaan ennenkuin tämä Saarelan, nauroi Vieremä.
— Ai, siitä tulee vielä hauska juttu, huudahti Laurila. — Tuon kultakanan omistusoikeudesta tulee epäilemättä taistelemaan kolme uljasta miestä, yksi amerikkalainen liikemies, yksi italialainen ruhtinas ja yksi suomalainen maisteri, joka on "köyhä kuin kirkon rotta". Hah, haa!
Saarela oli kuin uhrikaritsa kahden toverinsa välillä.
— Älkäähän nyt tuosta asiasta niin suurta numeroa tehkö, sanoi hän. — Tehän tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, etten minä suoranaisesti voi tuota tyttöä lähennellä. On kokonaan toinen asia, että ihailen hänen kauneuttaan. Sanoohan suomalainen sananlaskukin, "että katsoa saa mutta ei kajota".
— Miksi ei kajotakin saisi, jos vaan kykenee puolustautumaan, nauroiVieremä.
— Mutta minä en puolustaudu, ainakaan tuollaisissa asioissa, vakuuttiSaarela.
— Mitä tekisit siinä tapauksessa, että ruhtinas Uffiezi kutsuisi sinut kaksintaisteluun Alicen omistusoikeudesta, kysyi Laurila.
— En mitään. Sanoisin korkeintaan, etten ole millään tavalla pyrkinytkään tyttöä omistamaan.
— Ai, sinä ihailet siis Alicea paljaastaan taiteelliselta näkökannalta, ehätti Vieremä huomauttamaan.
— Ehkä niin. Voinhan teille sanoa vakaumukseni lemmenasioihin nähden. En koskaan aio naista omistaa enkä saada häntä haltuuni millään kaappausoikeudella.
— Siinä tapauksessa sinä et siis voisi avoimesti kosiakaan, väittiVieremä.
— En tietysti.
— Pysyt siis virallisesti naimattomana koko ikäsi, sanoi Laurila.
— Sitä en tiedä.
— Etkö tiedä, kysyi Vieremä. — Kuinka voisit joutua muodolliseen avioliittoon yhdenkään naisen kanssa, jos et kosi?
— Hän odottaa naisen kosivan, riensi Laurila huomauttamaan.
— Arvasiko toveri paikoilleen, kysyi Vieremä.
— Ei läheskään.
— Sittenpä olet arvotus, sanoi Laurila.
— Voin olla. En pyri avioliittoon enkä halua millään tavalla omistaa naista. Siitä huolimatta voin ihailla kaukaa miellyttäviä naisia.
— Mitä tuollainen ihailu merkitsee? Voineeko se tyydyttää sinua koko ikäsi, kysyi Laurila.
— En uskalla puhua mitään tulevaisuudesta.
* * * * *
Mc Deanin pöydässä istujat eivät aavistaneet, mistä nuo miehet puhuivat. Heillä oli oma puheenaineensa, joka koski Alicen sinistä timanttia.
— Tietysti kaikki se, mitä tästä jalokivestä puhutaan, perustuu paljaaseen taikauskoon, sanoi ruhtinas Uffiezi, luoden puolittain aran ja pelonsekaisen katseen Alicen kaulassa olevaan siniseen timanttiin. — Ei sellaisille puheille enää nykyisen valistuksen aikana arvoa anneta.
— Mutta miten on teidän katolilaisten laita, kysyi Mc Dean. Ettekö omista esimerkiksi madonnakuvallenne ihmeitätekevää voimaa? Eikö Italiassa uskota "pahan silmän" vaikutukseen? Jos niin on laita, eikö sellainen usko myös perustu taikuuteen?
— Ai, nyt te puhutte ihan toisista asioista, huudahti Uffiezi.
— Muodollisesti kyllä toisista, mutta asiallisesti samanluontoisista, väitti Mc Dean. — Sallikaa minun lausua oma mielipiteeni juuri madonnankuvan vaikutuksista, joita en suinkaan voi kieltää.
Uffiezi kuunteli korvat hörössä.
— Minusta on tuo kuva hurskastoivoisten ihmisten magnetisoima. Tuhannet ovat vuosisatoina katselleet sitä hartaudella, joten sen ympärille on muodostunut näkymätön, hyvyyttä uhkuva ilmakehä. Tämä on kuvan ainoa asiallinen voima.
— Voi olla. Minä en osaa selittää tuollaisia asioita, sanoi ruhtinas.
— En minäkään tunne luonnon salaisia voimia, jatkoi Mc Dean. — Mutta minusta tuntuu siltä, että on olemassa meille tavallisille ihmisille aavistamattomia voimia ja näkymättömiä johtolankoja, jotka sitovat ihmisten kohtalot toisiinsa, vaikka eivät kohtalonalaiset ole asiasta tietoisia. En minä voi uskoa, että mikään tapaus olisi sattuman varassa, kuten tähän aikaan paljaasta tottumuksesta väitetään. Kaikella on alkusyynsä ja seurauksensa. Jokainen tapahtuma on rengas kohtalojen loppumattomassa sarjassa, joka on alkanut aikojen alussa, ja joka loppunee vasta maailmankaikkeuden suuressa levossa. Meissä uinuvat voimat, joita emme tunne, siirtyvät esineihin, joita pitelemme, kuten esimerkiksi sähkö syntyy ja kehittyy epäelimellisistä olijoista. Miksi eivät siirtyisi ne epäsointuiset voimat, jotka ovat onnettomuuden ja kuoleman välittäjinä? Tämä timantti, joka sukupolvien vieriessä on vaeltanut onnettomasta kädestä toiseen — — —