Alice tarttui siniseen timanttiin.
— Voi isäkulta, älä tänä iltana puhu onnettomuudesta ja kuolemasta, pyysi hän. — Salli minun olla onnellinen silloin kun voin. Sitäpaitsi on ruhtinas jo sanonut, että sinisen timantin huonot ominaisuudet ovat muuttuneet hyviksi senjälkeen kun se joutui minun huostaani.
Päivällisen jälkeen kokoontuivat eri salongeissa olevat matkustajat kuulemaan soittoa. Soittokunta esitti parhaat kappaleensa, ja eräs mukana ollut kuuluisa amerikkalainen laulajatar antoi avustustaan. Nuoriso keskusteli. Tupakkasalongissa väittelivät herrat siitä nopeudesta, jolla laiva kulki. Muutamat ammattipelurit olivat saaneet joukkoonsa erään "oppimattoman" ja tarjoutuivat nyt kilvalla opettamaan tätä.
Komentosillalla kävelivät yövartijat edestakaisin, huutaen tämän tästä: "Kaikki hyvin!" Taivas oli tähtikirkas, ja "Titanic" kulki suurinta vauhtiaan.
— Piru vieköön, sanoi eräs vahtijoista. — Tänä iltana kuulin kerrottavan, että sininen timantti on laivassa. Se merkitsee onnettomuutta. Jos saisin sen käsiini, heittäisin sen arvelematta syvimmällä kohdalla mereen.
Tuhonsaattaja.
Kaukana pohjolassa, Grönlannissa, maailman suurimmalla saarella, joka on yli 2 miljoonan neliökilometrin laajuisen jääkentän peittämä, paistaa kesän lämmin aurinko häikäisevän valkeitten tasankojen yli. Kaikkialla vallitsee hiljaisuus ja äänettömyys. Ainoastaan jokin merenpinnalla loikova hylje tai lintu silloin tällöin keskeyttää huudollaan hiljaisuuden. Jäänkappaleita liukuu hiljalleen merivirran mukana rannikkoa pitkin. Mitään kauppalaivoja ei koskaan näy.
Mutta eräänä päivänä kuuluu kauhea paukaus, ikäänkuin suunnattoman suurella panoksella räjäytettäisiin kallionlohkare irti. Ääni kuuluu tuhatkertaisena kaikuna jääseinistä takaisin. Kaikki elävät olennot pelästyvät. Linnut nousevat korkeuteen ja hylkeet sukeltavat syvyyteen. Eräs suurista jäävuorista on "poikinut", kuten sanotaan. Jättiläisjäämöhkäle, joka painaa satojatuhansia tonneja, on irtaantunut emävuoresta ja syöksynyt mereen. Se vajoaa puolen korkeuttaan ja kohoaa taas ylös. Sitten kiekahtaa se muutaman kerran ympäri, kunnes saavuttaa tasapainonsa.
Suunnattoman suuri jäämöhkäle, täydellinen vuori, liukuu hiljalleen eteläänpäin. Se kohoaa toista sataa jalkaa vedenpinnan yli, ulottuen enemmän kuin tuhannen jalan syvyydellä vedenpinnan alapuolelle. Sinerviä ja hopeanhohtoisia luolia näkyy sen sivuilla. Sen huippu on satulinnan huipun kaltainen. Juhlallisennäköisenä liukuu se viikko viikolta yhä kauemmaksi rannasta. Eräänä päivänä saa se seuralaisekseen toisen jäävuoren, itseään vielä haaveellisennäköisemmän. Tuo kammottava jäävuorikulkue saa uusia seuralaisia Baffinin lahdesta ja Davisin salmesi.
Tänä keväänä liukuivat jäävuoret kauemmaksi etelään kuin tavallisesti. Ne lyöttäytyivät yhteen, muodostaen useamman kymmenen neliöpeninkulman laajuisen jäämanteren, jonka esijoukkona kulki lukemattomia pienempiä jäälohkareita. Ne jäähdyttivät veden ja ilman tavattoman kylmäksi. Ne soluivat suurien Atlannin-laivojen kulkuväylille, tehden merenkulun epävarmaksi. Aaveittentapaisina olivat ne piilossa, odottaen saalista. Ja voi niitä, jotka joutuivat koskettamaan niitten teräviä reunoja!
Musta höyrylaivanrunko kiiti hyvää vauhtia usvan halki. Tähystäjän jännitetyt silmät eivät nähneet muuta kuin epätasaista, harmaata sumua, joka lainehti edestakaisin, tehden eteennäkemisen mahdottomaksi. Höyrypilli vihelsi, ja vartija seisoi käsi konehuoneeseen johtavassa sähköttimessä.
Äkkiä oli laiva jäitten keskellä. Jäät olivat irtonaisia laattoja, jotka eivät suorastaan olleet vaarallisia laivalle, mutta jotka kovan kylmyyden yhteydessä todistivat suuremman jäävuoren olevan lähellä. Tähystäjän tarkkaavaisuus tulee kaksinkertaiseksi. Kapteeni, joka oli varovainen mies, hiljensi kulkua. Laiva kulki puolella vauhdilla, murtaen keulallaan jäänlohkareet. Potkurien työ oli raskasta, kun ne liikkuivat sakeassa jäänsohjussa.
Mutta nytpä ilmestyi sumusta jättiläismäinen valkea kummitus, joka oli monta sataa jalkaa korkea. Jäävuori! Tähystäjä antoi hälyytyksen, konehuoneen sähkökello soi, ja potkurit alkoivat pyöriä päinvastaiseen suuntaan. Ainoastaan muutaman kymmenen metrin päässä jäävuoresta pysähtyi laiva. Kapteeni ja perämiehet päästivät helpotuksen huokauksen ja onnittelivat toisiaan.
— Se oli lähellä silmää, herrat, sanoi kapteeni. — Jos tämä kohtaus olisi sattunut yöllä, olisimme olleet hukassa. Nyt on meidän varotettava muita laivoja.
* * * * *
Marconihytin sähkölennätinlaitos ratisi. Kipinät lentelivät avaruudessa ja saapuivat päämääräänsä. Suuri laiva, oikea merijättiläinen halkasi Atlannin aaltoja, ollen ensi matkallaan uutta mannerta kohti. Sähköttäjä otti vastaan sanoman ja kirjotti sen luettavaan muotoon. Sitten pani hän takin ylleen ja lakin päähänsä sekä riensi komentosillalle.
— Missä on kapteeni, kysyi hän.
— Merenkulkuhytissä, vastattiin. Sähköttäjä naputti ovelle ja astui sisään.
— Sähkösanoma, herra, sanoi hän.
— Mistä? Mitä siinä sanotaan, kysyi kapteeni, ojentaen kätensä ottaakseen vastaan paperin.
— "La Touraine" -laivalta ilmoitetaan, että edessämme on jäitä. Meri on täynnä jäävuoria aina 40 asteelle pohjoista leveyttä. Jääkentät ovat tavattoman laajoja. Ne ovat juuri meidän kulkuväylällämme.
Kapteeni silmäsi pian sähkösanoman. Hänen otsansa synkkeni, ja hän varjosti kädellään silmiään. Näytti siltä, että hän koetti keskittää ajatuksensa.
— Jäät ovat aikaisin liikkeellä tänä vuonna. On ikävää, että kohtaamme niitä juuri tällä matkalla, sanoi kapteeni.
Hän meni puhumaan miehilleen asiasta.
— Jäätietoja "La Tourainelta", sanoi hän. — Jääjoukkoja on kulkuväylällämme.
— Muutetaanko suuntaa, kysyi vanhempi perämies.
— Pitäkää se entisellään, vastasi kapteeni lyhyesti. Samalla loi hän katseen alas kannellaolijoihin, aivan kuin olisi tahtonut etsiä jotakin heidän joukostaan. Kun hän palasi merenkulkuhyttiin, olivat hänen tavallisesti niin turvallisen näköiset silmänsä levottomat.
Perämiehet neuvottelivat komentosillalla.
— Onko New Foundlandin lähistöllä jäätä, kysyi eräs heistä. — Olisiko edullisempaa mennä niin kauas etelään kuin mahdollista?
— Kyllä minäkin arvelen niin, sanoi toveri. — Mutta "äijä" jatkaa kyllä tätä suuntaa. Johtaja on laivassa.
— Mutta ei hän tiedä, mitä reittiä me kulemme.
— Kyllä vaan. Hän tietää sen. Kapteeni Smith on hyvin tukalassa asemassa. Toiselta puolelta vaatii johtaja ennätystä — sitä mies tarkottaa sanoessaan tahtovansa nähdä, "miten se työskentelee" — toiselta puolelta on hänen otettava huomioon laivan ja matkustajien turvallisuus. Mutta meillä on se lohdutus, ettei laiva voi upota, vaikka törmäisikin jäävuoreen. "Titanic ei voi upota", on tullut puheenparreksi.
— En minä kumminkaan haluaisi vaihtaa paikkaa kapteenin kanssa, sanoi ensimäinen perämies. — Minun hartiani eivät voisi kantaa niin raskasta edesvastuun taakkaa.
Muutaman tunnin kuluttua tuli uusi sähkösanoma. Kapteeni käski sähköttäjän tunnustamaan sen vastaanoton ja kiittää siitä. Hän otti sen mukaansa komentosillalle mennessään.
— Uusi ilmotus jäistä, sanoi hän miehille, — tällä kerralla"Tunesianista". — Sieltä on nähty enemmän kuin 200 jäävuorta.
— Muutetaanko suunta, kysyi se perämies, joka ennenkin oli tehnyt saman kysymyksen.
— Ei, vastasi kapteeni yhtä lyhyesti kuin edelliselläkin kerralla. —Emme muuta sitä.
Mutta kapteeni Smith oli raskasten huolien painostamana. 30-vuotisesta kokemuksestaan merellä tiesi hän paremmin kuin kukaan muu, mitä sähkösanomissa mainitut jäät merkitsisivät. 1892-vuodesta alkaen oli hän ollut Valkean Tähden linjan "Majestic"-laivan kapteenina, sen ensi matkasta alkaen. Sitten oli hän siirtynyt saman linjan yhä isompien laivojen päälliköksi. Koko hänen kapteenina-oloaikanaan ei ollut tapahtunut ainoatakaan onnettomuutta. Hän oli ollut varovainen eikä antautunut mihinkään uhmailuihin. Mutta nyt nämä jäävuoret! Niitten tarkkaa asemaa oli mahdoton määrätä. Olisi viisaasti tehty, jos niitä välttäisi. Mutta jos olikin viisas, tiesi myös, mitä yhtiö odotti. Yhtiö! Kunpa matka jo olisi tehty! Sittenpä sopisi vetäytyä maalle nauttimaan arvokkaan lepoa — — —
Kapteeni näki johtaja Ismayn tulevan tupakkasalongista raitista ilmaa nauttimaan. Hän meni kävelykannelle tätä tapaamaan.
— Sähkösanoma, sanoi hän, toivoen saavansa sanan toimintaohjeeksi. — Tässä on "Tunesianista" lähetetty sähkösanoma, joka lienee teistä mielenkiintoinen. Olkaa hyvä!
Mutta Bruce Ismay ei vastannut sanaakaan. Hän luki hätäisesti sähkösanoman, pisti sen taskuunsa ja jatkoi kävelyään aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut…
Vuodenaikaan nähden oli tavattoman kylmä, ja "Titanicin" kannella oli siis hyvin vähän väkeä. Joukko herroja keskusteli tupakkasalongissa. Muutamat huomauttivat tavattoman kylmästä ilmasta.
— Atlanti on aina kylmä tähän vuodenaikaan, sanoi Niilo Vieremä.
— Ei sentään aina, väitti joku. — Mutta talvi on ollut harvinaisen kylmä. Väitetään, että pohjoisempana liikehtii joukko jäävuoria. — Jos meillä on onni puolellamme, saanemme nähdä niitä lähemmältä ennenkuin tulemme perille…
— Onniko, huudahti eräs vanhempi herra, joka ennen oli ollut kapteenina Englannin laivastossa. — Kiitän sellaisesta onnesta! Jäävuoret ovat pahimpia vastuksia, joitten kanssa voi tulla tekemisiin. Miltä tahansa vaaralta voi suojella itseään, mutta ei jäävuorilta. Ne ovat merenkulkijain pahimpia vihollisia.
— Kohtalon työkaluja, lisäsi Mc Dean.
— Eräs kohtalon monista työkaluista, oikasi edellinen puhuja. Vedenalaiset karit tuhoavat enimmin laivoja ja ihmishenkiä. Mutta me tiedämme, missä niitä on ja voimme määrätä laivojen reitit. Meillä on majakoita ja merkkejä, jotka varottavat vedenalaisilta kareilta. Mutta kaikesta huolimatta ei karilleajoja voida välttää. Rannikkovesien pohjassa on kaikkialla haaksirikkoisten laivojen jätteitä, ja rannikkojen valkeassa hiekassa lepää tuhansittain hukkuneita merimiehiä, jotka ovat nähneet päivänvalon jossakin toisessa maanosassa.
— Ja sitten on sumu kiusana, sanoi Vieremä.
— Niin. Se on myös kohtalon työkalu. Me voimme välttää moniaita muita vaaroja, mutta kun sumu laskeutuu eteen ja tukkii näköpiirin, emme voi mitään. Te, herrat, jotka kulutatte aikanne tupakkasalongissa ja olette pahoillanne höyrypillin kimakoista vihellyksistä, ette aavista, mitä laivan päällikkö tuntee komentosillalla seisoessaan, kun sumu peittää näköpiirin. Siinä hän seisoo silmät auki kumminkaan näkemättä mitään. Voinette arvata, kuinka jännitettyinä hänen hermonsa ovat, kun hän katselee läpinäkymätöntä sumua laivasta, jonka kumminkintäytyypäästä eteenpäin.
— Mutta laki määrää hiljaisen vauhdin sumussa.
— Laki on vaiti niin kauan kun kaikki käy hyvin. Missä ei ole syyttäjää, siellä ei ole tuomariakaan. Jos jotakin tapahtuu, pannaan tutkimus toimeen. Mutta luonnollisesti on silloin jo myöhäistä. Merellä on aikojen kuluessa tapahtunut niin monta onnettomuutta, joitten syitä ei koskaan ole tutkittu. Parhailla toiveilla on monta laivaa lähtenyt satamasta, mutta eivät ne koskaan ole päässeet määräpaikkaansa. Ei ole koskaan saatu tietää, mihin ne ovat joutuneet. Jokin kohtalon väline on ne tuhonnut. Esimerkiksi ovat ne voineet törmätä ympärillä ajelehtiviin laivanhylkyihin tai jäävuoriin. Tuntemattomiin syvyyksiin ovat ne vaipuneet ihmisineen päivineen. Eikä ole jäänyt jälelle ketään, joka olisi tietänyt tapauksesta kertoa.
— Tämä keskusteluaine on kammottava, mutta kieltämättä mielenkiintoinen, sanoi Mc Dean.
— Jos herroilla on halua kuunnella, voin minä kertoa koko joukon merionnettomuuksien historiaa. Muutamia vuosia sitten makasin sairaana Englannissa. Saadakseni ajan kulumaan kirjotin erään teoksen meriliikekirjastoa varten. Sen nimi on "Jäävuorionnettomuuksia" ja se sisältää koko joukon jännittäviä asioita. Jos siis haluatte kuunnella…
— Kertokaa, huusivat herrat yhdestä suusta.
— Vaarat olivat niin suuria, ja niitä oli niin monta, alkoi kapteeni. — Vuosien kuluessa olivat jäävuoret tehneet sellaista tuhoa, että moni linja luopui entisestä reitistään ja valitsi eteläisemmän. Mutta tämä seikka ei poistanut onnettomuuksia; se vaan rajotti niitten lukua. Syyskuussa 1899 törmäsi höyrylaiva "City of Rome" matkallaan Glasgowista Newyorkiin jäävuoreen keskellä eteläistä reittiä. Laiva kulki ainoastaan puolella höyryllä ja sillä oli sumun tähden kaksinkertainen vartiasto. Laivassa oli 1,600 ihmistä. Näistä oli 500 salonkimatkustajia.
Nämä istuivat pöydässä yhteentörmäyksen tapahtuessa. Syöjät ja ruoat lensivät lattialle. Niin pian kun kauhun valtaamat ihmiset olivat päässeet jaloilleen, riensivät he kannelle. Onneksi oli kuri hyvä, ja muutaman minuutin kuluttua oli pakokauhu ohi, erittäinkin kun kapteeni vakuutti, ettei mitään välitöntä vaaraa ollut tarjona. Laiva oli halassut pitkän ja leveän jäävuoren ja saanut useamman vuodon. Mutta vedenpitävien kammioitten varassa pysyi laiva pinnalla ja pääsi muita vaaroja kohtaamatta satamaan.
Kaksikymmentä vuotta sitä ennen tapahtui merkillisin jäävuoreen törmäys, mitä koskaan olen kuullut kerrottavan. Vuonna 1879 törmäsi höyrylaiva Arizona, joka "Great Easternin" jälkeen oli sen ajan suurin laiva, jättiläisjäävuoreen 250 englannin peninkulman päässä S:t Johnista. "Arizona" kulki 18 solmuvälin nopeudella, ja törmäys oli kauhea. Se tapahtui yöllä, ja matkustajat nukkuivat. He syöksyivät vuoteistaan ja juoksivat kannelle yövaatteissaan. Syntyi kauhea pakokauhu, jossa joukko ihmisiä sai pahoja vammoja, puhumattakaan niistä, jotka itse törmäyksessä loukkaantuivat. Ihmiset koettivat rynnäköllä anastaa pelastusveneet, mutta miehistön onnistui tyynnyttää kauhun valtaamat matkustajat. Pian levisi se ilahuttava tieto, että laiva pysyi pinnalla vedenpitävien kammioitten avulla. Matkustajat tyyntyivät vähitellen. Nyt saattoivat päällystö ja miehistö ryhtyä työhön laivan irrottamiseksi jäistä.
Irrotustyö onnistui, ja laiva pääsi takaperin kulkemalla sulaan veteen. Kun Arizona 36 tuntia hiljaisella vauhdilla kulettuaan pääsi S:t Johniin, olivat kaupungin kaikki asukkaat laivalaiturilla ihmettä katsomassa.
— Mitä ihmettä, huudahti satamakapteeni, joka ensimäisenä astui laivaan. — Olen kuullut, että Glasgowista on joskus tuotu tänne kivihiiliä, mutta enpä vielä koskaan ole kuullut puhuttavan sellaisesta houkkiosta, joka toisi jäitä meidän seuduillemme. Laivan keulassa oleviin ammottaviin reikiin oli näet tarttunut suuria jäänkappaleita.
— Tehkää te vaan pilaa, sanoi laivan kapteeni. — Mutta me olemme hyvillämme, ettei meidän tarvinnut jääkaapissa mennä merenpohjaan.
Tuntuu todella merkilliseltä, että laiva voi selviytyä tuosta onnettomuudesta edes viottuneena. Mutta "Arizona" olikin tavattoman luja laiva. Muussa tapauksessa se epäilemättä olisi joutunut tuhon omaksi.
Tähän asti kertomissani tapauksissa ovat jäävuoriin törmänneet laivat pelastuneet perikadosta, jatkoi kertoja, — — mutta jokaista onnellista tapausta kohti on vähintäin tusina sellaisia tapauksia, jotka ovat päättyneet onnettomasti. Maaliskuussa 1841 hävisi "President"-niminen höyrylaiva, mukanaan 120 henkilöä, matkalla Newyorkista Liverpooliin. Samassa kuussa 1854 lähti höyrylaiva "City of Glasgow" mukanaan 400 henkeä, matkalla Filadelfiaan. Se ei koskaan tullut perille. 1856 hävisi Valkean Tähden linjan "Pacific"-laiva, vieden mukanaan 185 henkeä. "City of Boston", joka 1870 lähti Bostonista, mukanaan 191 miestä, joutui saman kohtalon alaiseksi.
Mutta pitkä onnettomuusluettelo ei vielä ole lopussa. Helmikuussa 1892 hävisi toinen Valkean Tähden linjan laiva nimeltä "Noronic" matkalla Liverpoolista Newyorkiin. Samassa kuussa hävisi "State of Georgia" Aberdeenin ja Bostonin välillä. Helmikuussa 1899 oli "Alleghanyn" vuoro hukkua Newyorkin ja Doverin välillä. Samassa kuussa 1902 hukkui "Huronian" Liverpoolin ja S:t Johnin välillä. Yhtään näistä onnettomuuksista ei ole koskaan saatu selvitetyksi. Ne kuuluvat meren suurimpiin arvoituksiin. Minun tietoni ulottuvat ainoastaan 1905 vuoteen asti, mutta senjälkeen on useita samallaisia onnettomuuksia edelleenkin tapahtunut.
Kun nämä jäljettömiin häviämiset ovat tapahtuneet helmikuusta toukokuuhun, voidaan jokseenkin varmasti päättää, että jäävuoret ovat olleet tuhontuottajina. Luultavasti ovat yhteentörmäykset olleet niin voimakkaita, että laivat ovat menneet pohjaan ennenkuin pelastusveneitä on ehditty laskea vesille. Ja ne matkustajat, jotka ovat pysytelleet laivankappaleilla, ovat pian paleltuneet kuoliaaksi.
Mutta on myös tapahtunut, että jäävuoreen törmänneen ja uponneen laivan miehistö on pelastunut ja jäänyt elämään. Ihmeellinen oli todella "Polariksesta" eloonjääneitten pelastus. Tämä oli valaanpyydystyslaiva, jonka jäät murskasivat Grönlannin rannikolla lokakuussa 1879. Miehistö kulki jäänkappaleella Golfin virtaa eteläänpäin, ja sen pelasti purjelaiva "Tigress" New Foundlandin edustalla puoli vuotta myöhemmin. Maaliskuussa 1893 pelasti parkkilaiva "Diana" edellisenä yönä uponneen höyrylaiva "Castlegaten" eloonjääneet matkustajat. Toukokuussa 1897 pelasti purjelaiva "Labrador" jäävuoreen törmänneen "Windsor Laken" eloonjääneen miehistön.
Kolme vuotta myöhemmin törmäsi höyrylaiva "Ireland" jäävuoreen saaden suuren vuodon, ja heinäkuussa 1896 joutui kuormahöyrylaiva "Concordia" Bellisle-salmessa samallaisen kohtalon alaiseksi. Sen keulassa oleva reikä oli niin suuri, että kuormavaunu olisi mahtunut siitä sisään. Olipa melkein ihme, että laiva pysyi uivana niin kauan, että pääsi S:t Johnin satamaan.
Yhtä merkillinen oli nelimastoisen laivan "Knight Bachelonin" seikkailu kesäkuussa 1897. Matkalla Newyorkiin sai se vielä suuremman reiän kuin "Concordia", ja ainoastaan eräs onnellinen tapaus pelasti sen uppoamasta.
Merkillisin oli kumminkin höyrylaiva "Portian" seikkailu. Tämä oli Newyorkin ja New Foundlandin välillä kesäkuussa 1893, mukanaan joukko huvimatkailijoita, kun kapteeni, jota sanottiin pohjoisella Atlannilla liikkuvien laivojen kaikkein kokeneimmaksi kapteeniksi, äkkiä huomasi suunnattoman suuren jäävuoren. Hän arvioi vuoren korkeuden 200 ja pituuden 800 jalaksi. Haaveellisesti leikattuine kristallisivuineen, joista valo heijastui kaikissa sateenkaaren väreissä, teki se kaikkiin läsnäolijoihin niin suuremmoisen vaikutuksen, että matkustajat pyysivät kapteenia ohjaamaan laivan lähemmäksi, jotta he saisivat huomioida sitä oikein tarkasti.
Kapteeni suostui pyyntöön ja ohjasi laivan hiljaa jäävuorta kohti. Mutta äkkiä kuului paukaus, aivan kuin tykki olisi lauastu. Samassa silmänräpäyksessä raapasi "Portia" johonkin esineeseen. Kuului kumea pauhina, ja jäävuori näytti menevän palasiksi. Kuvaamattomaksi kauhukseen huomasivat nyt matkustajat laivan ajaneen jäävuorenkappaleelle. Kun tämä vapautui itse vuoren painostuksesta, nosti se laivan keulan ylös, jolloin sen perä vaipui veden alle. Nyt ryhdyttiin varustamaan pelastusveneitä ruokavaroilla, mutta ennenkuin se työ oli pitkällekään joutunut, kallistui laivan alla oleva jäänlohkare, ja laiva pääsi vapaaseen veteen, kärsimättä pienintäkään vahinkoa.
On monta muuta esimerkkiä osottamassa, kuinka vaarallisia jäävuoret ovat. Joku on niitä täällä kutsunut kohtalon työkaluiksi, ja sen nimen ne todella ansaitsevatkin. Minun serkunpoikani hukkui ranskalaisen prikin "Vaillantin" haaksirikossa. Laiva ajoi hiekkasärkille. Sysäys oli niin voimakas, että laiva meni kappaleiksi. Haaksirikko tapahtui pimeänä yönä. Suuri osa 74 henkeä käsittävästä miehistöstä menetti henkensä joko uppoamalla tai murskautumalla kannelle kaatuvien mastojen ja raakapuitten alle. 35 miestä meni pelastusveneeseen, 7 erääseen jullaan ja 7 matalapohjaiseen veneeseen. Heillä ei ollut ruokaa, juomaa, purjeita eikä airoja. Heidän vaatteensa olivat hyvin niukat.
Aamulla erkanivat veneet toisistaan eikä jullaa näkynyt enää koskaan. Laivakoira, joka otettiin pelastusveneeseen, teurastettiin toisena päivänä ja syötiin raakana. Seuraavana yönä kuoli 4 miestä viluun. Heidän ruumiinsa heitettiin mereen, kun toiset ensin olivat ottaneet heidän vaatteensa.
Kolmantena päivänä tulivat haaksirikkoiset jäävuorien sekaan ja koettivat sammuttaa polttavaa janoaan syömällä jäänpalasia. Seuraavana yönä kuoli vielä 7 miestä. Senjälkeen ei tiedetä, mitä veneissä tapahtui, kunnes haaksirikkoiset seitsemäntenä päivänä huomattiin eräästä kuunarista. Pelastusveneessä oli vaan 4 ja toisessa veneessä 3 puolikuollutta, puoleksi paleltunutta miestä.
Haaksirikkoiset saivat mitä parasta hoitoa ja heidät laskettiin maihin S:t Pierressä. Kaikkien seitsemän miehen jalat olivat niin paleltuneet, että ne täytyi leikata pois. Viisi kuoli leikkauspöydällä. 74 miehestä jäi vaan 2 jälelle kertomaan tuosta kauheasta haaksirikosta.
— Kauheata on kuulla tuollaisia kertomuksia, sanoi Mc Dean, kun kertoja oli lopettanut puheensa. — Tuntee oikein voivansa pahoin. Mitä, jos Titanic — — —
— Ei mitään vaaraa, nauroi Niilo Vieremä. — Ei ole vielä kuultu, että jokin suuri uudenaikainen Atlannin-laiva olisi törmännyt jäävuoreen pääsemättä maihin. Mutta onhan epämiellyttävää tietää mentävän eteenpäin nykyisellä vauhdilla, koska vaaravoiolla tarjona.
— Mutta miksi ei vauhtia sitten hiljennetä! Ennenkuin ostin lipun, pyysin minä puolestani erityissitoumuksen siitä, ettei tällä matkalla koetettaisi saada mitään ennätystä. Useammat ystäväni tekivät samalla tavalla, ja yhtiö antoi pyytämämme lupauksen. Eihän meillä ole kiirettä. Miksi sitten ajetaan sellaista vauhtia kuin hengenhätä olisi kysymyksessä?
— Kysykää herra Ismayltä, sanoi joku.
Herrat vaihtoivat katseita.
— Emmekö me voisi lukea herra Ismaytäkin kohtalon työkaluihin, ehdotti Vieremä. — Useimpien onnettomuuksien syyn täytyy langeta yhtiöitten ja niitten johtajien niskoille. Ennätysajo, hurja kilpajuoksu rannasta rantaan aiheuttaa onnettomuuksia. Johtajat hoitavat ruoskaa ja kannuksia.
— Siltä näyttää. Mutta ottakaa huomioon, että osakkeenomistajat vuorostaan komentavat johtajia. Osakkeenomistajat eivät näe muuta kuin numeroita. Numerot taas merkitsevät ansiota tai tappiota. Ennätyksestä riippuu, kumpi puoli voittaa, ja paras ennätys on aika. Ihmisillä on kiire sekä todellisuudessa että mielikuvituksessaan. Tämä kiire mielessä koetetaan saada vauhti mahdollisimman suureksi, ja kapteenien täytyy huolehtia siitä, että määrättynä aikana päästään perille. Jos ei päästä, menettää yhtiö. Osakkeenomistajat pakottavat johtajaa; tämä taas kapteeneja, jotka saavat istua kahden tulen välissä. Johtaja Ismay on ihan häikäilemätön. Sentähden ryntääkin "Titanic" tällaista vauhtia eteenpäin. Mutta teidän, herrat, ei tarvitse olla levottomia. "Titanic" ei voi upota. Tapahtukoon mitä tahansa, ei laiva voi upota.
* * * * *
Tanssisalongissa istui Alice Mc Dean herrajoukon ympäröimänä. Keskustelu koski hänen sinistä timanttiaan. Ei kukaan uskonut sen onnettomuutta tuottavia ominaisuuksia; mahdollisesti ruhtinas Uffiezi kaikessa salaisuudessa teki niin. Olihan naurettavaa luulotella, että kivi — paljas eloton kivi — voisi tuottaa muuta onnettomuutta kuin sellaista, mikä riippuu ihmisten ahneudesta ja sisäisestä rikoksellisuudesta. Laskettiin leikkiä puoleen ja toimeen. Eräs nuori amerikkalainen huomautti, että pahin tuho, minkä sininen timantti voisi tuottaa, olisi se, että sen omistajatar joutuisi naimisiin arvottoman seikkailijan kanssa. Uffiezi punastui vienosti. Kääntääkseen huomion toisaalle alkoi Alice puhutella Laurilaa.
— Te lienette ainoa, joka ei ole lausunut mielipidettään minun timantistani, sanoi hän. — Mitä te siitä arvelette?
Laurila mietti hetkisen ennenkuin vastasi.
— Minä olen kasvanut Suomessa, kuullut paljon taruja ja kertomuksia noidista ynnä muista merkillisistä asioista, alkoi Laurila, — mutta en ole taikauskoinen enkä anna suurtakaan arvoa sellaisille asioille. On kuitenkin mahdoton aina sanoa, missä tosiasiat loppuvat ja mistä tarut alkavat. Kohtalolla on monta työkalua. Mutta minä toivon, että sinisen timanttinne luonne muuttuu teidän hallussanne, edellyttäen, että se ennen on ollut tuhoatuottava.
— Minä olen jo sanonut, että sen luonne on muuttunut, ja että siitä on tullut onnenkivi, nauroi ruhtinas.
— Uskotteko siis, että on olemassa selittämättömiä asioita, kysyiAlice Laurilaan kääntyneenä.
— Minä uskon, että taivaan ja maan välillä on moniaita asioita, joita me ihmiset emme ymmärrä.
— Oletteko spiritisti?
— En ollenkaan, mutta minä uskon, että kaikilla tapahtumilla on syynsä.
— Tiedättekö, kysyi Alice vakavannäköisenä, — että herra Steadilla, joka on mukana, on sellainen aavistus, että hän joskus hukkuu veteen? Hän sanoo, ettei koskaan ole turvassa merellä. Ja hän kuuluu viime yönä nähneen merkillisen unen kissoista. Se merkinnee jotakin ikävyyttä.
— Unet eivät merkitse mitään, vastasi Laurila. — Herra Steadin aavistus voi olla aivan perusteeton. Ei kukaan tiedä, millä tavalla tulee kuolemaan.
Huhtikuun 14 ja 15 päivän välinen yö 1912.
Meri oli ihan tyyni. Ainoastaan hienot väreet kulkivat vedenpinnalla. Yö oli pimeä mutta tähtikirkas. Linnunrata näkyi suoraan laivan yläpuolella.
Tämän tyynen veden pintaa kiiti jättiläislaiva "Titanic" kolmen potkurin työntämänä, 23 solmuvälin nopeudella. Kuten satulinna oli laiva lukemattomine ikkunoineen, valastuine kansineen ja neljine savutorvineen. Kuten merihirviö kiiti se eteenpäin, vaahtoharjaisten aaltojen noustessa sen kummallekin puolelle. Koko näyttämö oli verrattoman kaunis. Jos paljon matkustanut "lentävä hollantilainen" olisi ollut katsomassa, olisi hänen täytynyt tunnustaa, ettei ollut nähnyt mitään niin suuremmoista.
"Titanicin" komentosillalla tuntui jäätävän kylmä viima. Perämiehet seisoivat päällystakkien kaulukset ylös vedettyinä eivätkä puhuneet muuta kuin mitä toimessa oli välttämätöntä.
Eräs miehistä loi katseen lämpömittariin.
— On aika ottaa selvä veden lämpömäärästä, sanoi hän.
Eräs laivamies nosti sangollisen vettä merestä. Lämpömittari pantiin siihen.
— Se laskee, sanoi eräs. — Olemme kylmässä virrassa. Arvattavasti on myös jäävuoria lähellä, mutta näkeehän nyt hyvin.
— Laiva menee hyvää vauhtia, huomautti toveri. — Vauhti on yli 23 solmuväliä. Jos ilma pysyy suopeana, saamme ennätyksen. Se on kieltämättä jännittävä.
Vartijan kävellessä komentosillalla pidettiin ensi luokan suuressa salongissa konserttia. Toisessa luokassa oli niinikään konsertti. Alhaalla kolmannessa luokassa oli jo hiljaista. Köyhillä ihmisillä ei ole suurta elämäniloa. Matkallakin rasittavat heitä huolet.
Eivät sentään kaikki kolmasluokkalaiset vielä olleet unen helmoissa.Ainakin yksinäisten miesten puolella puheltiin vielä.
— Floridaanko aiotte asettua olemaan, kysyi eräs mies naapuriltaan.
— Niin. Koetan ansaita siellä vähän huonevelkani lyhennykseksi, vastasi puhuteltu.
— Mikä taas olikaan nimenne, kysyi toveri.
— Antti Leinonen.
— Te olette Helsingistä.
— Kyllä jokseenkin. En asu kaupungissa vaan noin 6 kilometrin päässä sieltä.
— Ettekö eilen sanonut, että olette rautatieläinen? Kuinka saitte niin pitkän loman?
— Minulla on kasvattipoika, joka on sijaisenani niin kauan kun viivynAmerikassa.
— Oletteko nainut mies?
— En. Minulla on ainoastaan vanha äiti hoidettavana.
— Tiedättekö, mitä minä päivällä kuulin kannella liikkuessani?
— No mitä?
— Siellä oli muutamia herraskaisia, jotka tiesivät kertoa, että täällä laivassa on eräs amerikkalainen miljoonamiehen tytär, jolla on sininen, tavattoman kallis jalokivi, minkä pitäisi tuottaa onnettomuutta.
— Niinkö taikauskoinen te olette?
— No en minä siitäkään tiedä, mutta niin vaan kuulin kerrottavan. Sitäpaitsi puhuttiin vielä jäävuorista, jotka olisivat ihan laivamme kulkuväylällä. Mitä, jos laiva tällaisella vauhdilla törmäisi jäävuoreen ja hukkuisi?
— Hukkua ei se voi. Siinä kuuluu olevan sellaisia vedenpitäviä kammioita, joitten varassa se pysyy pinnalla, vaikka saisi pahankin vuodon, vakuutti Leinonen.
— Merkillistä, sanoi naapuri. — Kaikkien huulilla ovat samat sanat, ettei tämä laiva muka voi hukkua.
— Asiantuntijat vakuuttavat niin.
— Hyvä olisi, jos niin olisi laita. Minä olen kumminkin toista mieltä.Mutta täytyy koettaa nukkua. Hyvää yötä!
— Hyvää yötä.
* * * * *
Laurila oli saanut kutsun tulla Mc Deanin pöytään syömään päivällistä.Vieremä ja Saarela olivat niinikään saaneet kutsun.
Kun Laurila päivälliskahvin juotuaan meni hyttiinsä ottamaan päällystakkiaan, koska aikoi tupakoida kannella, putosi hänen matkalaukkua avatessaan Tyyne Perälän valokuva siitä ulos. Hän otti kuvan käteensä ja suuteli sitä.
— Kunpa tietäisit, rakas Tyyne, kuinka kaukana minä jo olen. Oi, kunpa sinäkin olisit mukana!
Samassa tuli hän kääntäneeksi kuvan.
— Mitä tämä on, huudahti hän. — Tyyne on lyijykynällä kirjottanut kortin toiselle puolelle: "Ole varoillasi siinä 'Titanic'-laivassa!" — Hän pelkää, että laiva hukkuisi. No mutta! Kylläpä on tyttöparka heikkohermoinen.
Laurila pisti kuvan povitaskuunsa ja riensi kannelle. Siellä kävellessään katseli hän taas Tyynen valokuvaa. Hän muisteli niitä hauskoja hetkiä, mitkä oli viettänyt hänen seurassaan. Oli epävarmaa, kuinka kauan hän tulisi viipymään Amerikassa, mutta kaikessa tapauksessa toivoi hän jonkun ajan kuluttua palaavansa Suomeen ainakin noutamaan Tyyneä.
Laivakello löi 10. Ensimäinen perämies tuli hytistään ja riensi komentosillalle. Siellä oli vartijanmuutto. Se tapahtui sukkelasti. Heti oli ensimäinen perämieskin toimessaan. Hän loi katseen pitkin laivan pituutta.
— Ensi vuonna minä kenties olen jo kapteenina, sanoi hän itsekseen. — Kun yhtiö yhä rakennuttaa uusia laivoja, uskon pian pääseväni päälliköksi, koska olen kauan palvellut. Tietysti saan ensin pienemmän laivan haltuuni. Niin, niin. Pienestä se äijä Smithkin alkoi ja on nyt tämän jättiläislaivan kapteenina.
Ensimäinen perämies tiesi, että paljo riippuisi "Titanicin" ensi matkasta. Hänellä oli lähinnä kapteenia suurin edesvastuu, mutta hän saisi myös osansa kunniasta, jos kaikki kävisi hyvin. Tästä matkasta tultaisiin paljo puhumaan.
Hän meni peräsinhyttiin.
— Kaikki hyvin, kuului vartijan yksitoikkoinen ääni.
— Hyvä on! Laiva kiitää nuolena eteenpäin, sanoi ensimäinen perämies tovereilleen.
— "Parisian" sähkötti äskettäin. Se on 100 peninkulman päässä meistä, ja ilmottaa, että jäät peittävät 75 neliökilometrin alan merenpintaa.
— "Parisian" kulkee pohjoisempaa reittiä kuin me.
— Onko kapteeni ollut ylhäällä?
— 8 ja 9.15 välillä. Hän ei antanut mitään muita ohjeita kuin että tähystyksen tulee olla tarkka.
— Nyt on ihan selkeä. Tähtiä näkyy taivaanrantaan asti. Kauniimpaa yötä ei voi toivoa.
Silloin kuului kovaa soittoa ensi luokan salongista. Kun kerran ovi avautui, kuuluivat "Mustalaisrakkaus"-valssin sävelet selvästi.
— Meillä on mukana joukko nuorta väkeä, sanoi eräs miehistä. — Joka ilta on tanssittu. Kelpaa niitten siellä pitää hauskaa. Toista on seisoa tässä ja tuijottaa pimeyteen.
— Dollariprinsessa on arvatenkin mennyt kihloihin tuon mustasilmäisen italialaisen kanssa. On siinäkin ennätys "Titanicille". Tästä lähtien matkustavat naimahaluiset dollariprinsessat yksinomaan meidän laivassamme.
— Oletteko nähnyt Bruce Ismaytä tänään, kysyi kuudes perämies, kun ensimäinen perämies Murdoch hetkisen viivähti hänen luonaan.
— Olen iltapäivällä. Hän näyttää hyvin tyytyväiseltä mutta ei sano mitään. Kello on nyt vasta 11.35, mutta minä soisin sen jo olevan 12 saadaksemme tietää, kuinka pitkän matkan laiva on kulkenut näinä kahtenatoista tuntina.
Perämiehet olivat taas äänettöminä ja tuijottivat eteenpäin. Heidät oli vallannut selittämättömän kammon tunne. Jotakin odottamatonta, kamalaa oli tulossa. Tuntui siltä kuin he olisivat tahtoneet sanoa, että laiva kiiti joka sekunnissa kymmenen metriä eteenpäin perikatoaan kohti.
Kansilla vallitsi täydellinen äänettömyys, Salongeistakaan ei enää kuulunut soittoa. Useimmat matkustajat valmistautuivat yölevolle. Ainostaan joukko herroja istui tupakkasalongissa. Oli sunnuntai, eikä englantilaisen tavan mukaan kortinpeluu ole silloin niin kiihkeätä kuin arkipäivinä.
— Näin tyyntä yötä ei vielä ole ollut koko matkallamme, sanoi ensimäinen perämies. — Mutta merkillistä! Minusta tuntuu aivan siltä kuin tänä yönä tapahtuisi jotakin kauheata — — —
Hän vaikeni heti. Mastossa oleva tähystäjä antoi kolme varotusmerkkiä. Perämiehet sävähtivät ja jännittivät silmiään nähdäkseen, oliko vaara tarjona. Ensimäinen perämies painoi korvaansa mastoon johtavan puhelimen torveen ja kuunteli hetkisen.
— Keulan edessä, ihan keulan edessä on jotakin, huusi hän.
— Jäävuori on keulan edessä, vastattiin mastosta.
Ensimäinen perämies astui muutaman askeleen konehuoneeseen johtavaa sähkötintä kohti. Hän tarttui sen kädensijaan ja oli hetkisen epäröivällä kannalla. Kylmä hiki pursui hänen otsastaan. Panisiko hän laivan koneiston käymään täydellä voimalla taaksepäin vai kuinka?
Nyt oli tullut se silmänräpäys, joka ratkasi "Titanicin" kohtalon. Nyt oli laiva jo jäävuoren edessä. Jättiläismäisenä, valkeana, onnettomuutta uhkaavana kummituksena oli se siinä. Jäävuori oli noin sata jalkaa korkeampi laivaa ja välkähteli vaaleansinervänä tähtien heikossa valossa. Se oli niin lähellä, että siihen olisi voinut miltei koskea. Nyt kuului kumea jyrinä, kauhea raappina ja korviavihlova ritinä. Kaikki kannella olevat tulet sammuivat. Oli pilkkopimeä. "Titanic" vapisi ja natisi keulasta perään asti. Laiva repi suuria kappaleita jäävuoresta ja heitti ne peräkannelle. Mutta vauhti oli niin kova, ettei laiva seisahtunut vaan kiiti jäävuoren ohi. Muutaman sekunnin kuluttua oli jäävuori jäänyt näkymättömiin laivan taakse.
Komentosillalla seisovat miehet olivat tapahtuman aikana olleet kuolonkalpeina ja aivan kuin halvautuneina. Onnettomuus oli tapahtunut niin pian, etteivät he olleet käsittäneet tapauksen merkitystä ennenkuin oli myöhäistä. Vasta nyt sai herra Murdoch toimintavoimaa. Hän tarttui molemmin käsin konehuoneeseen johtavien sähköttimien kädensijaan ja ilmotti: Pysäys! Kuumeentapaisella kiireellä painoi hän niihin 16 näppäimeen, jotka saivat vedenpitävien kammioitten väliset ovet sulkeutumaan. Täten estettiin välitön yhteys laivan eri osien välillä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi kapteeni Smith komentosillalla.
— Mitä, jumalan tähden, on tapahtunut! huudahti hän.
Ensimäinen perämies selitti koko tapahtuman yhdellä ainoalla sanalla:
— Jäävuori.
— Oletteko sulkenut kammiot, kysyi kapteeni.
— Kaikki kuusitoista.
— Kutsukaa sitten kaikki miehet kannelle. Pankaa pumput käyntiin, jos tarvitaan. Toimikaa niin, että tulet saadaan sytytetyksi, ja panettakaa varmuuden vuoksi pelastusveneet kuntoon.
Neljäs ja kuudes perämies riensivät toimittamaan niitä tehtäviä, joista ei voitu huolehtia puhelimen välityksellä.
— Saamme toivoa, ettei asia ole niin vaarallinen, sanoi kapteeni. —Mutta edellyttää sopii mitä tahansa.
Heti senjälkeen aukasi kapteeni Smith marconihytin oven 1 ja astui huoneeseen, jossa molemmat sähköttäjät olivat. Miehet olivat käyttäneet koko iltapäivän erään laitteessa olevan vian korjaamiseen.
— Olemme törmänneet jäävuoreen, sanoi hän tyynesti. — Valmistautukaa lähettämään hätämerkki, mutta odottakaa, kunnes palaan.
Ovi sulkeutui, ja kapteeni riensi portaita alas. Sähköttäjät katsoivat kummeksien toisiinsa. Nuorempi sähköttäjä oli juuri ollut nukkumassa ja oli yöpuvussaan.
— Mikä on tarkotuksena, Phillips, kysyi hän toveriltaan.
— Enpä minä tiedä. Tunsin vaan sysäyksen. Ehkä on laiva hangannut jäähän. Ukko on hermostunut. Mene sinä uudelleen levolle. Minä koetan päästä Cape Racen yhteyteen — — —
Näitten tapausten sattuessa vallitsi "Titanicilla" pimeys. Ne harvat matkustajat, jotka eivät vielä olleet menneet levolle, kummastelivat, miksi tulet olivat sammuneet.
— Arvattavasti ovat moottorit tulleet liian kuumiksi, arveli joku. —Mutta pianhan ne yhdistetään akkumulaattoreihin.
— Mutta koneet ovat lakanneet käymästä, sanoi joku toinen. — Mitä lienee tapahtunut?
— Ei suinkaan mitään merkittävää. Ilma on ihan tyyni ja selkeä.
Onni Laurila oli matkalla hyttiinsä "Titanicin" törmätessä jäävuoreen. Hän kääntyi takaisin ja meni portaita ylös. Hän näki useampia ihmisiä rientävän ohitsensa. Eräs nainen kysyi häneltä pelosta värähtelevällä äänellä:
— Mitä on tapahtunut? Onko hengenvaara tarjona? Hukummeko me? Miksi vallitsee laivalla täydellinen pimeys?
— Ei ole mitään vaaraa, vastasi Laurila tyynesti. — Olkaa aivan huoleton. Tulet sytytetään taas pian.
Samassa sytytettiin taas kaikki tulet. Laurila jatkoi matkaansa venekannelle. Joukko laivamiehiä riensi hänen jälkeensä pelastusveneille, joita he alkoivat panna kuntoon. Laurila pysähtyi hetkiseksi katsomaan ja jatkoi sitten matkaansa tupakkahuoneeseen. Kortinpelaajat istuivat pöytien ääressä täydessä touhussa, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Laurilasta tuntui tämä näytelmä omituiselta. Varmasti oli jotakin tapahtunut, koska laiva seisoi paikallaan, ja pelastusveneitä pantiin kuntoon. Nuo pelurit eivät kuitenkaan näyttäneet välittävän mistään.
Ihan tupakkasalongin edustalla seisoi Harland & Wolffin yli-insinööri kaukoputki silmien edessä. Hän tarjosi sen Laurilalle ja viittasi laivan peräpuolen suuntaan.
— Suunnaton jäävuori, sanoi hän, — korkeampi kuin laivamme mastot.Oli onni, ettei se särkenyt koko laivaa.
— Onko "Titanic" vahingoittunut, kysyi Laurila.
— Arvattavasti. Mutta kammiot on jo sulettu. Minä takaan, ettei "Titanic" voi upota. Mutta miksi tämä melu, kun ei hengenvaaraa ole tarjona? Ihmiset ovat liian pelkureita.
Elämä laivan kansilla oli tullut yhä vilkkaammaksi. Päälliköt antoivat käskyjä tyynesti mutta kovalla äänellä. Joukko ensi luokan matkustajia oli tullut kannelle. Alhaalta kuului huutoja, jopa kirkunaa.
Kapteeni juoksi ohi.
— Hei, kapteeni! Mitä on tekeillä? Onko vaara tarjona, huusi yli-insinööri.
— Jäävuori on revässyt puhki laivan kyljen. On kysymys elämästä ja kuolemasta. Mutta olkaa jumalan tähden vaiti. Asiasta ei saa puhua sanaakaan ennenkuin on välttämätöntä.
Kapteeni kiirehti sähköttäjähyttiin.
— Pyytäkää apua! Lähettäkää "C.Q.D." huusi hän ovesta. — Ja antakaa minulle tieto heti kun olette saaneet vastauksen.
Sähköttäjät loivat toisiinsa kysyvän katseen. Heistä tuntui naurettavalta, että "Titanic" pyytäisi apua. Laivahan seisoi paikallaan, ja törmäys jäävuoreen tuntui verrattain mitättömältä. Mutta heidän velvollisuutensa oli totella, ja niin lähettivät he "C.Q.D." merkin. [Come quick danger, s. o. tulkaa pian; vaara.]
Mutta muutaman minuutin kuluttua avautui taas hytinovi. Tulija oli taaskin kapteeni.
— Mitä te olette sähköttäneet, kysyi hän.
"C.Q.D.", vastasi Phillips.
— Ei kelpaa, sanoi kapteeni. — Lähettäkää "S.O.S." [Save our souls, s.o. pelastakaa meidän sielumme.]
— Kyllä, herra.
Kapteeni sulki oven ja sähköttäjät loivat taas kysyvän katseen toisiinsa.
— Tämähän kuulostaa vakavalta, sanoi nuorempi sähköttäjä. — Minusta tuntuu kysymyksenalaiselta,voikomikään hengenvaara olla tarjona. Kuinka voisi "Titanic" upota? Eiköhän se ukko houraile? Mutta täytyyhän meidän totella käskyjä.
* * * * *
Laurila meni peräkannelle. Sielläkin pantiin pelastusveneitä kuntoon. Muutamia matkustajia kuleskeli kannella kysellen, mitä oli tapahtunut. Ei kukaan voinut käsittää, mistä oikeastaan oli kysymys. Matkustajille ei vielä annettu tietoja asian oikeasta laidasta. Jos niin olisi tehty, olisi pakokauhu tullut niin suureksi, että olisi ollut mahdoton panna edes pelastusveneitä kuntoon. Sitä paitsi ei miehistö olisi voinut kuulla päällikköjen antamia käskyjä. Sekasorto olisi ollut kuvaamaton.
Mikään yöllinen harjotus ei tämä näytelmä voinut olla. "Titanicilla" ei oltu vielä kertaakaan harjoteltu pelastusveneitten kuntoonasettamista. Laurila oli kuullut, mitä kapteeni sanoi yli-insinöörille ja tiesi siis hyvin, mistä oli kysymys, mutta hän ei uskaltanut puhua muille sanaakaan asiasta. Hän ei tahtonut olla pakokauhun aikaansaattajana. Hänen tuli olla vaiti, kunnes päällikkökunta itse puhuisi.
Suurilla portailla kohtasi Laurila Niilo Vieremän, joka oli työvaatteissa.
— Valmistaudu ottamaan vastaan pahinta, sanoi tämä Laurilalle. — "Titanic" on tuomittu perikatoon. Kahden tunnin kuluttua uppoaa laiva. Minä olin törmäyksen aikana konehuoneessa. Näky oli kauhea. Koko laivankylki repesi aivan kuin olisi ollut paperista tehty. Oli sellainen jyrinä ja rytinä kuin salama olisi iskenyt. Sysäys oli niin ankara, että höyrypannut siirtyivät paikoiltaan. Sisään työntyvät jäänlohkareet löivät kuoliaaksi kaikki ne lämmittäjät, jotka työskentelivät keulanpuoleisten tulisijojen ääressä. Ulostulviva höyry poltti kuoliaaksi vähintäin 12 lämmittäjää. Ne laivamiesraukat, jotka nukkuivat keulapäässä, ovat varmaankin menneet kappaleiksi. Vesi tulvaa koskena sisään, ja keulapuoli painuu veden alle. On kauhea näytelmä. Tämä haaksirikko on kamalin, mitä maailma milloinkaan on saanut tietää.
— Mutta vedenpitävät kammiot. Kuinka on niitten laita, kysyi Laurila. — Eikö laiva pysy pinnalla niitten varassa? Hän tunsi omituista puistatusta ruumiissaan.
— Tyhmyyksiä, sanoi Vieremä. — Kammiot eivät merkitse mitään, kun puoli laivan pohjaa on repeytynyt. Viisi kammiota on jo täynnä vettä, vaikka ainoastaan kaksi saisi olla, jos laiva pysyisi vedenpinnalla. Muuten uskon, että sysäyksen ollessa niin ankara ja äkkiarvaamaton ei yksikään ovi voinut sulkeutua tarkasti.
Ystävykset tarttuivat toistensa käsiin ja katsoivat toisiaan silmiin.
— Nyt tiedät kaikki, sanoi Vieremä. — Nyt ei meillä ole aikaa hukata, jos mielimme saada pelastusvyön.
Samassa alkoi soittokunta soittaa. Se oli asettunut johonkin kannelle. Sen iloiset sävelet tuntuivat omituisen virkistäviltä tällaisessa tapauksessa, kun kuolemaa katsottiin silmästä silmään.
— Jos asia on niin vakava kuin se näyttää olevan, sanoi Laurila, — niin käyttäytykäämme miehekkäästi ja pankaamme parhaamme lasten ja naisten pelastamiseksi.
Ystävysten mennessä alas hakemaan pelastusvöitä, kuului käsky, että kaikki matkustajat kokoontuisivat kannelle. Palvelijat kulkivat huoneesta huoneeseen herättämässä niitä, jotka jo olivat nukkuneet. — Ei ole niinkään vaarallista, sanoivat he. — Ainoastaan varovaisuuden vuoksi käsketään matkustajat kannelle. Ei kestäne kauan. Noin neljännestunnin kuluttua on kaikki taas hyvin.
Laurila ja Vieremä tapasivat taas toisensa portaissa. Nostolavat seisoivat paikoillaan, ja kaikkien täytyi käydä.
Naiset olivat enimmäkseen puoleksi puettuina. Muutamat olivat yövaatteissa, paljain jaloin. Toisilla oli tohvelit jalassa ja päällystakki yllä. Muutamat taas olivat sellaisessa puvussa, kuin olisivat valmiina menemään päivällispöytään. Useimmilla oli mukanaan hengenpelastusvyö. Mutta kukaan ei näyttänyt levottomalta. Moni nauroi ja laski leikkiä. Silloin tällöin kuului jokin huudahdus.
— On uhkapeliä kutsua matkustajia sydänyöllä kannelle, huudahti eräs nainen, joka näytti kovin tietoiselta omasta arvostaan. — Minä teen valituksen, kun päästään Newyorkiin.
Nainen alkoi kääntyä portaita alas, mutta ylös tulvehtiva joukko työnsi häntä eteenpäin. Tästäkös nainen tulistui.
— Senkin karja, kun tekee väkivaltaa. Hei, seis! Tiedättekö kuka minä olen? Ette taida tietää, ketä te töytitte! Kyllä minä teidät — — —
— Suu kiinni, kuului käskevä miehenääni. — Joutukaa vaan, jos ette mieli joutua jalkoihin! Ei tässä nyt kysytä teidän arvoanne. On samantekevä, kuka te olette. Yhtä hyviä me muut olemme.
Taas alkoi nainen kääntyä portaita alas ihmisvirtaa vastaan.
— Minä en ole mikään leikkikalu eikä minua ajeta noin vaan huvin vuoksi yösydännä kannelle pakkaseen. Että kehtaavatkin — — —?
— Tukkikaa nyt suunne, huusi eräs nainen, joka kantoi lasta kummallakin käsivarrellaan. Ei tässä nyt ole kysymys mistään huvista. Nyt on tuhansien henki kysymyksessä.
— Odottakaa, kun päästään Newyorkiin, puhkui nainen.
— Ei ole mitään takeita siitä, että saatte käydä sinne merenpohjaa myöten, huusi eräs miehenääni. — Pois tieltä! Ei tässä nyt mahtavuus auta.
— Mutta ettekö te, senkin aasi, tiedä sen vertaa, ettei "Titanic" voi hukkua, huusi ylpeä nainen.
— Pois tieltä vaan, huudettiin takaa.
Laurila loi vakavan katseen Vieremään, kuunnellessaan tätä ikävää kinastusta. Vieremä hymyili surunvoittoisesti. Hänen olisi vaan tarvinnut lausua yksi ainoa sana saadakseen tuon ylpeän naisen hirvittävän pakokauhun valtaan, mutta sitä ei hän tehnyt.
Laivan aliosassa oli vesi jo noussut metrin korkealle. Joka sekunti nousi se yhä. Ei kestäisi kauan, kun vesi tunkeutui tulipesiin, pumput lakkaisivat toimimasta ja loppu olisi edessä. Mutta tätä salaisuutta ei Vieremä voinut uskoa kenellekään. Jos hän olisi sen uskonut, olisi suurin osa ihmisistä jo portailla sotkettu kuoliaaksi.
Ollessaan puolimatkalla kannelle tapasi Laurila Saarelan.
— Kuule ystävä, sanoi hän. — Etkö muista sitä pientä tyttöä, joka äitinsä sylissä itki, kysyen, menevätkö he mereen?
— Ai, sitä raumalaista äitiä, joka ei saanut nuorinta poikaansa mukaan, sanoi Saarela.
— Juuri niin. Tuon pojan ennustus on nyt toteutunut. Mutta missä on äiti pikkutyttönsä ja poikansa kanssa?
— Arvattavasti alhaalla. He ovat kai sikeässä unessa, vastasi Saarela. — Mutta koetetaan päästä kolmanteen luokkaan katsomaan, emmekö voisi heitä pelastaa.
Laurila ja Saarela koettivat päästä alas, mutta vastaan tuleva ihmisvirta työnsi heidät mukanaan kannelle.
— Jos he nukkuvat siellä alhaalla, on heidän kohtalonsa varma, sanoiLaurila.
— Mutta ehkä he ovat jo päässeet kannelle. Ehkä tapaamme heidät siellä, lohdutti Saarela.
— Toivotaan niin, huokasi Laurila. — Minua säälittää niin tuo pikkutyttö. Voi, kunpa saattaisin hänet pelastaa!
— Kyllä minäkin tahtoisin, rakas ystävä. Mutta jos kaitselmus — — —
* * * * *
Kolmannen luokan eri osastoissa oli hirmuinen näytelmä. Väki tahtoi rynnistää ulos, mutta laivan miehistöstä oli vartijoita ovilla revolverit kädessä. Tahdottiin näet odottaa, kunnes suurilla pääportailla tulisi tilaa. Sitten vasta päästettäisiin kolmasluokkalaiset ylös. Mutta luonnollista oli, että kolmannessa luokassa matkustavista naisista ja lapsista myöhästyi suurin osa pelastusveneistä. Nämä olivat näet jo täynnä väkeä silloin kun kolmasluokkalaisten vuoro viimeinkin oli tullut päästä venekannelle. Hukkuneista julaistu tilastokin osottaa, että kolmasluokkalaisia naisia ja lapsia pelastui sangen vähän.
Kun hengenhädässä olevat, laivan alimpiin huoneihin sijoitetut kolmasluokkalaiset koettivat siis rynnistää ulos, huusivat aseestetut vartijat ovella:
— Te pääsette ylös, kun tulee käsky. Mutta jos joku sitä ennen yrittää mennä, ammutaan hänet paikalla kuoliaaksi.
Tämä kauhea vaihtoehto sai hätääntyneet odottamaan ylempää käskyä, joka, kuten jo sanottiin, tuli myöhään. Voi arvata, minkälaisessa hirvittävässä tuskassa ihmisraukat olivat tätä virallista käskyä odottaessaan. Jos astuisi ovesta ulos pelastusta hakemaan, saisi luodin rintaansa. Jos jäisi odottamaan virallista ulospääsykäskyä, avautui synkkä, musta vedenpinta silmien eteen eikä olisi mitään toivoa enää päästä pelastusveneeseen, koska ne jo olivat täynnä ja poistuneet laivahylyn lähettyviltä. Mutta toivo, se himmeä toivo, että ehkä pääsisi veneeseen tai että voisi pelastusvyön avulla jonkun ajan pysytellä vedenpinnalla, pidätti ihmisraukkoja.
Ulospääsyvuoroa odottavien kolmasluokkalaisten keskuudessa tapahtui sydäntäsärkeviä näytäntöjä. Tuskanhuudot, itku ja voivotukset täyttivät huoneen.
Samassa kuului komento:
— Kolmasluokkalaiset kannelle!
Kauhea sekasorto.
Kun kolmasluokkalaisille oli annettu lupa lähteä kannelle, syntyi hirveä rynnistys. Irlantilaiset ja italialaiset pyrkivät ensimäisinä ulos. Englantilaiset, skandinaavialaiset ja suomalaiset seurasivat perässä. Jokaisella oli hengenpelastusvyö ympärillään. Alhaalla oltiin vaaran merkityksestä selvillä paremmin kuin kansilla.
Ovella oli tungos niin suuri, että moni oli pakotettu erkanemaan omaisistaan. Kun väki viimein oli päässyt kannelle, huusi kapteeni megafoonista eli äänensuurennustorvesta:
— Naiset ja lapset ensin! Kaikki miehet astuvat sivulle! Naiset menevät seuraavalle kannelle!
Miehet astuivat syrjään. Naiset katselivat epäröiden toisiinsa ja tottelivat vaan hitaasti käskyä. Muutamat hienoston naiset nauroivat kannella ja sanoivat, että olisi pistettävä tanssiksi, koska oli kylmä, joten vältettäisiin vilustuminen. Kylmää olikin useampi aste.
Naisten mennessä toiselle kannelle laskettiin veneet alas, kunnes ne olivat tämän kannen tasalla. Laivamiehistö ja muutamat miesmatkustajatkin auttoivat naisia veneihin, ja pian oli ensimäinen vene selvänä. Järjestys vallitsi ja moni kieltäytyi lähtemästä laivasta. Venekannelta kuului taas komento, ja toisia veneitä laskettiin alas. Pian hävisivät ne pimeään yöhön.
Samaan aikaan kun ensimäinen pelastusvene laskettiin vesille, alkoi laivan höyrypilli soida, ja raketteja ammuttiin ilmaan. Sihisevinä tulikäärmeinä kohisivat ne monen sadan jalan korkeuteen ja räjähtivät. Kapteeni Smith oli näet huomannut kaukana olevan laivan. Sen lyhdyt näkyivät selvästi.
— Se ei voi olla kaukana, korkeintaan viiden penikulman päässä, sanoi ensimäinen perämies kaukoputki silmien edessä — Se kulkee hitaasti. Arvattavasti on se jäissä. Päästäkää useampia raketteja.
Raketti toisen jälkeen nousi korkeuteen, sihisten ja paukkuen.Höyrypilli soi yksitoikkoisella, lujalla äänellä, ja höyry pauhasi.Kaiken tämän melun seasta kuuluivat soittokunnan sävelet. Lepäämättäviritti soittokunta kappaleen toisensa jälkeen.
Nyt ryntäsi joukko nokisia, mustia miehiä kannelle. Nyrkit ojossa ja kiroillen raivasivat miehet tietä pelastusveneille. Kauhun valtaamina vetäytyivät matkustajat syrjään. Miehet olivat lämmittäjiä. Sisään tulviva vesi oli pakottanut heidät lähtemään konehuoneesta. Hädin tuskin olivat he päässeet siitä kauheasta asemasta, että olisivat hukkuneet jäiseen veteen työnsä ääressä. Nyt etsivät he epätoivon vimmalla pelastusta. He eivät tahtoneet suotta kuolla, koska olivat täyttäneet velvollisuutensa viimeiseen asti. Paikalleen jäädessään eivät he kumminkaan olisi enää voineet mitään tehdä laivan pelastamiseksi. Raskasta ja vaikeata oli heidän työnsä, mutta silminnähtävää surmaa tahtoivat hekin paeta. He tahtoivat elää. Veneihin, veneihin, huusivat he.
Mutta päällikkökunta ja laivamiehistö asettui heidän tielleen, pakottaen heidät väistymään.
— Näyttäkää olevanne englantilaisia, huusi kapteeni äänensuurennustorvesta. Tällä huudolla oli ihmeellinen vaikutus. Lämmittäjät vetäytyivät taaksepäin ja asettuivat odottavien riveihin. Englantilaisten kansallisuustunteeseen vetoamalla on useimmissa tapauksissa valtaava vaikutus.
Mutta lämmittäjien alussa antama huono esimerkki oli tarttunut italialaisiin ja irlantilaisiin. Muutamat heistä olivat olleet polvillaan, huutaen avukseen madonnaa ja pyhää Patrickia. Nyt nousivat he ja koettivat rynnäköllä vallata erään veneen. He taistelivat petoeläinten tavalla, sysäten naiset ja lapset syrjään. He kynsivät, potkivat ja löivät. Muutamat olivat ottaneet puukon esille. Ei mikään näyttänyt heitä pidättävän.
Mutta ennenkuin he olivat saaneet haltuunsa pelastusvenettä, joka hitaasti laskeutui laivan sivua alas, riensi vankkarakenteinen mies paikalle. Vieremä tunsi miehen presidentti Taftin adjutantti Buttiksi. Tämä piti revolveria kädessään, ojensi sen tunkeilevia miehiä kohti ja huusi jyrisevällä äänellä:
— Minä ammun jokaisen, joka astuu askeleenkin lähemmäksi. Väistykää, väistykää, sanon minä.
Kuului pari laukausta.
Tämän odottamattoman avun innostamina vetivät laivan päällikkökuntaan kuuluvat miehetkin esiin revolverinsa. He ampuivat muutaman laukauksen ilmaan. Italialaiset alkoivat väistyä. Laivamiehet ahdistivat heidät peräpuolelle. Mutta miesten huudot ja hurjat sadatukset eivät lakanneet. Pelastustyö oli nyt kumminkin mahdollista.
Pelastusveneitä täytettäessä näki Vieremä harmaapartaisen miehen ja vanhan naisen seisovan erään loistohytin edessä. Koska juuri täytettävä vene oli vasta puolillaan, sanoi hän parille:
— Tulkaa! Veneessä on tilaa teille molemmille.
— En tule ennenkuin kaikki naiset ja lapset on pelastettu.
— Mutta vaimonne, sanoi Vieremä, tahtoen taluttaa tämän veneeseen.
— Ei se käy päinsä, vastasi nainen. — Me olemme olleet yhdessä enemmän kuin 40 vuotta emmekä nytkään eroa toisistamme.
Vieremä tunsi nuokin ihmiset. Mies oli pankkiiri Isidor Strauss ja nainen hänen vaimonsa. Olisi ollut väärin erottaa heitä vasten heidän tahtoaan. Koska he olivat eläneet niin kauan yhdessä, oli heillä oikeus kuollakin yhdessä.
Kääntyessään sivullepäin näki Vieremä eversti Astorin tulevan vaimoaan kantaen. Hän kantoi naista yhtä helposti kuin tämä olisi ollut vähäinen lapsi. Laskiessaan naisen veneeseen kysyi hän, saisiko seurata mukana, koska nainen — hänen vaimonsa — oli sairas. Eräs päällikkö antoi kieltävän vastauksen. Silloin suuteli Astor vaimoaan ja vetäytyi takaisin uppoavan laivan kannelle. Kun vene poistui laivan läheltä, huusi Astor:
— Hyvästi, rakkaani! Me tapaamme toisemme Newyorkissa. Mutta kun vene oli kadonnut pimeyteen, näytti eversti menettäneen mielenmalttinsa. Hän juoksi edestakaisin kannella epätoivon valtaamana. Mitä häntä nyt auttoivat miljoonat? Hän tahtoi elää. Tuo pimeä syvyys kammotti häntä. Jos hänen täytyisi kuolla, kuolisi hän laivassa.
— Minä tahdon kuolla laivassa, hoki hän itsekseen. — Kuolen mieluummin laivassa, mieluummin laivassa — — —
Erään veneen ääressä seisoi johtaja Ismay. Tämä auttoi kahta naista astumaan veneeseen.
— Me olemme ainoastaan siivoojattaria, sanoi toinen nainen.
— Te olette naisia, vastasi Ismay. — Kuoleman edessä lakkaa kaikki arvonerotus.
Nyt oli "Titanicin" keulapuoli vajonnut niin syvälle, että vesi tulvehti salonkikannelle. Sekasorto oli kauhea. Miehet juoksivat kannelta toiselle ja laivansivulta toiselle.
Kymmenen venettä oli jo laskettu vesille. Joka venettä täytettäessä saatiin nähdä sydäntäsärkeviä jäähyväisnäytelmiä. Joka veneeseen oli joku mies koettanut päästä väkivallalla. Mutta laivamiehistö oli estänyt heidät pääsemästä ja laskenut veneihin ainoastaan niin monta miestä kuin tarvittiin soutamaan.
Silloin tällöin kuului loiske. Moni mies oli epätoivon valtaamana heittäytynyt laivasta mereen. Muutamia näistä otettiin veneihin. Toiset hukkuivat. Moni loukkaantui mereen hypätessään niin pahoin, että meni tainnoksiin ja hukkui.
Ne jonkin vieraan laivan valot, mitkä kapteeni oli nähnyt, olivat kadonneet näkyvistä. Siitä laivasta ei liene huomattu "Titanicin" hätämerkkejä, koska se jatkoi matkaansa. Muutenhan olisi mahdoton selittää, miksi ei se vastannut annettuihin hätämerkkeihin ja tullut avuksi. Eikä nyt enää ollut kysymys tunneista vaan minuuteista.
Ihmisvirta vyöryi kannella, temmaten mukaansa ystävykset Laurilan, Vieremän ja Saarelan. Nyt oli laivan peräpuoli jo niin ylhäällä, että oli vaikeata pysyä pystyssä kannella.
Peräpuolelta riippui vene, joka oli vasta puolillaan väkeä. Meressä sen alla oli toinen vene, joka odotti määräyksiä.
— Soutakaa köysiportaitten eteen toiselle puolelle ja odottakaa, huusi eräs päällikkö.
— Niin, niin, vastasi eräs veneessä olevista laivamiehistä. Mutta sen sijaan että olisi totellut käskyä lykkäsi hän veneen laivan luota ja alkoi kaikin voimin soutaa poispäin. Veneessä olijat näkivät selvästi, kuinka epätoivoinen laivan tila oli. Oli siis kysymyksessä oman hengen pelastaminen. Jos olisi vitkasteltu, olisi laiva voinut upota, ja siten syntynyt pyörre olisi vienyt veneen syvyyteen.
Tuskin oli vene kadonnut näkyvistä, kun joku huusi, että keulapuolella otettaisiin miehiä veneeseen. Useimmat miehet riensivät sinne. Laurila jäi paikalleen ja meni katsomaan, kun viimeistä venettä laskettiin peräpuolelta. Kaksi naista pyysi ja rukoili laivamiehiä, että nämä odottaisivat muutaman minuutin ennenkuin laskisivat veneen vesille.
— Mieheni tulee, voihki vanhempi nainen.
— Se on minun isäni, sanoi toinen. — Saatte viisituhatta dollaria, jos odotatte. Kymmenentuhatta, kaksikymmentätuhatta. Hyvä Jumala! Odottakaa häntä. Hän meni vaan hakemaan lämpimiä vaatteita. Odottakaa, odottakaa!
— Onko hän mennyt alas, keskeytti päällysmies, joka piti johtoa. — Voi viipyä ennenkuin hän ehtii takaisin. Mutta saahan hän mennä johonkin toiseen veneeseen.
Mies, jota sanotut naiset kaipasivat, oli Mc Dean. Hänen henkensä pelastamiseksi tarjosivat hänen vaimonsa ja tyttärensä rahasummia. Mutta mitä arvoa rahalla oli tällaisessa tapauksessa? Lankunpätkä nyt kävi omaisuudesta. Sija pelastusveneessä oli suuri aarre.
Laivamiehet päästivät köysistä, ja vene laskeutui hiljaa. Mutta se pysähtyi kolmannen kannen kohdalle, sillä naiset alkoivat huutaa, että veneessä oli vaan kaksi miestä, jotka osasivat soutaa.
— Tässä on mies, joka on hyvä soutaja, ja joka on satoja kertoja laskenut Oulunjoen koskia, huusi Laurila, osottaen ystäväänsä Toivo Saarelaa.
— Kyllä sinä olet yhtä hyvä soutaja, vastasi Saarela. — Mene sinä veneeseen.
Ennenkuin Saarela ehti saada Laurilalta uutta vastausta, tunsi hän voimakkaan sysäyksen selkäänsä ja putosi päistikkaa veneeseen naisten keskelle. Samassa alkoivat köydet natista, ja vene laskeutui hiljalleen alas. Kaikki kävi hyvin, kunnes vene oli noin kymmenen jalan päässä vedenpinnasta. Siinä tulvi suunnaton vesisuihku eräästä torvesta, joka oli laivan kyljessä. Nyt oli tarjona se vaara, että vene täyttyisi vedellä.
Eräs laivamies huusi hänelle, että hän päästäisi köyden irti. Mutta sellaisessa tungoksessa ei hän voinut mitään tehdä. Naiset itkivät ja voivottivat surkeasti. Mutta aivan kuin ihmeen kautta siirtyi vene vähän sivummalle ja laskeutui verkalleen veteen. Se oli välttänyt uhkaavan vaaran.
Äkkiä pimeni alhaalla olevan veneen yläpuolella. Kaikki veneessä olijat katsoivat ylös ja näkivät kauhukseen toisen veneen päänsä päällä. Ylhäällä olevassa veneessä huomattiin myös vaara. Kummastakin veneestä huudettiin ja annettiin hätämerkkejä. Mutta miehet, jotka ylhäällä venekannella, kuudenkymmenen jalan korkeudella merenpinnasta, laskivat venettä alas, eivät sellaisessa hälinässä ja pauhinassa voineet kuulla hätääntyneitten huutoja. Yhä alemmaksi laskeutui raskas, väkeä täynnä oleva vene, uhaten seuraavassa silmänräpäyksessä rutistaa kuoliaaksi alhaalla olevassa veneessä istuvat ihmiset.
Saarela ei tietänyt, mitä olisi tehtävä. Mutta hätä keksi keinon. Hän sieppasi pohjalaispuukkonsa ja heitti sen veneen perässä olevalle laivamiehelle, kehottaen tätä leikkaamaan köydet poikki. Tämä teki niin, ja alempi vene saatiin viimeisessä silmänräpäyksessä tieltä pois.
Juuri kun laivamies leikkasi toista köyttä poikki, kuului laivan venekannelta korviavihlova hätähuuto. Katsoessaan ylös näki Saarela ruhtinas Uffiezin, joka mielipuolen tavalla taisteli hänestä kiinni pitävän päällysmiehen kanssa, koettaen heittäytyä alas laskettavaan veneeseen. Uffiezin kasvot olivat kuolonkalpeat ja tuskanväänteissä.
— Päästäkää minut, kirkui ruhtinas, — päästäkää! Minä en tahdo hukkua kuten veteen tapettava kissa. Päästäkää minut, te kirottu englantilainen! Päästäkää, päästäkää!
Alice Mc Dean istui siinä veneessä, johon Saarela oli päistikkaa heitetty. Tämä hetki merkitsi paljon Saarelalle. Kuten lukija muistaa, oli hän koko matkalla ihaillut Alicea. Hänen toverinsa Laurila ja Vieremä olivat huomanneet kaiken tämän ja osittain ivanneetkin häntä. Mistä syystä, jääköön heidän omaksi asiakseen. Ei ainakaan Laurilalla olisi ollut syytä olla edes mustankipeä, koska hänellä oli varma morsian Suomessa. Mitä taas Vieremään tulee, oli hänkin nuorimies, mutta niin innostunut ammattialaansa, ettei hän välittänyt kauniistakaan naisista.
Saarelan kilpakosija pyrki nyt siis samaan veneeseen, jossa hän jaAlice Mc Dean olivat.
— Päästäkää Jumalan tähden hänet veneeseen, huusi Alice. — Armahtakaa minua! Älkää riistäkö häntä minulta! Luigi, Luigi, hyppää alas!
Vene oli niin täynnä, ettei se olisi enää voinut ottaa ainoatakaan henkilöä lisää. Nyt teki Saarela pikaisen päätöksen. Hän tiesi, että Alice rakasti ruhtinasta. Koska hän itsekin rakasti Alicea, käski hänen paras ihmisyytensä hänen uhrautua Alicen hyväksi. Hän ei tahtoisi estää ruhtinaan ja Alicen onnea.
Ennenkuin ruhtinas ennätti hypätä alas, tarttui Saarela ylhäältä riippuvaan jäiseen köyteen ja alkoi kavuta sitä ylös, päästäkseen takaisin uppoavan laivan kannelle. Kapuaminen oli kovin vaikeata, sillä hänen kätensä olivat kylmästä jäykistyneet. Samassa näki hän ruhtinas Uffiezin hyppäävän veneeseen. Kauan ponnisteltuaan pääsi hän viimein kannelle.
Voi ymmärtää, kuinka sankarillinen Saarelan teko oli. Vene, josta hän vapaaehtoisesti oli poistunut, oli viimeinen. Laivalla oli enää vaan yksi ainoa, kokoonkäännettävä kangasvene, mutta juuri kun Saarela pääsi takaisin kannelle, sieppasivat muutamat miehet sen ja hyppäsivät se mukanaan mereen, edes avaamatta sitä. Ei Saarelalla siis ollut vähintäkään pelastuksentoivoa. Ja kuitenkin oli hän vapaaehtoisesti poistunut vankasta pelastusveneestä, joka jo oli meressä lähtövalmiina!
Kumpi todella rakasti Alicea, Uffieziko vai Saarela? Tietysti viimeksi mainittu, koska hän tahtoi antaa henkensä tuon naisen tähden. Todellinen rakkaus on valmis suurimpaankin uhraukseen.
Kannelle päästyään etsi Saarela Laurilaa ja Vieremää, joihin oli tutustunut matkalla, ja joista hän oli saanut vilpittömät ystävät. Missä he nyt olivat? Joko he olivat heittäytyneet mereen? Pelastusveneeseen eivät he olleet voineet päästä, koska se vene, jossa Alice Mc Dean poistui, oli viimeinen. Siinä hätääntyneitten keskellä kävellessään näki hän useampia miehiä, jotka olivat polvistuneet rukoilemaan. Valtaavalla hartaudella rukoilivat miehet näkymättömiä voimia. Useamman silmistä loistikin sisäinen rauha ja tyytyväisyys.