Kun Saarela kääntyi poispäin, tapasi hän Laurilan ja Vieremän.
— Täälläpä te, hyvät onnettomuustoverit, vielä olette, sanoi hän. —Luulin teidän jo heittäytyneen mereen.
— Me pysymme laivalla viimeiseen asti, sanoi Vieremä. — Mutta salli minun lausua sinulle vilpitön tunnustukseni sankariteostasi.
— Mistä sankariteosta?
— Siitä, että veneestä poistumalla uhrauduit Alicen hyväksi. Nyt tiedän, että rakastat häntä.
— Tahdoin, mikäli minusta riippuu, pelastaa tuon pelkurin, tuon ruhtinas Uffiezin hengen. Itse en pelkää kuolemaa, sanoi Saarela hymyillen.
Vieremä tarttui Saarelan ja Laurilan käteen ja talutti heidät komentosillalle. Täällä olivat kapteeni Smith, majuri Butt ja eversti Astor. Kapteenilla oli toisessa kädessään äänensuurennustorvi. Toisen käsivartensa oli hän kietonut pienen tytön ympärille, joka itki. Hän lohdutti lasta viimeiseen asti.
Kapteeni pani torven suunsa eteen ja huusi miehistölle:
— Te olette tehneet voitavanne. Minä vapautan teidät nyt velvollisuuksistanne. Jokainen koettakoon nyt huolehtia itsestään. Mutta älkää vieläkään unohtako, että olette englantilaisia.
Majuri Butt seisoi käsivarret ristissä rinnalla, odottaen tyynenä ja levollisena kuolemaa. Eversti Astor piti käsiä silmiensä edessä ja nyyhkytti ääneensä. Hän ajatteli ehkä nuorta vaimoaan, — joka oli poistunut pimeyteen, ja lasta, jonka syntymää ei hän saisi nähdä — — —
"Titanicin" keulapuoli oli nyt melkein venekanteen asti veden alla. Kaikkialla porisi, loiskui, läiskyi ja pulppusi vesi. Hyteissä ja käytävissä tyrskyi ja pauhasi sisään virtaava vesi. Se tunkeutui joka paikkaan, murtaen ja särkien kaikki, mitä tiellä oli. Yhä korkeammalle nousi se komentosiltaa kohti. Ne, jotka olivat laivan keskellä, kapusivat käsipuita pitkin kauemmaksi peräkannelle. Ei nyt enää kestäisi kauan odottaa loppua.
Komentosillalla seisoessaan kuulivat ystävykset Vieremä, Laurila ja Saarela soittokunnan voimakasten sävelien välistä puhetta. Saarela erosi hetkiseksi tovereistaan ja meni lähemmältä kuulemaan, mitä oli tekeillä.
Silloin viritti soittokunta uuden kappaleen. Se oli tähän asti soittanut pelkkiä iloisia kappaleita ja siten pitänyt kuolemaan tuomitun väestön koko ajan siinä hiljaisessa toivossa, että kaikki vielä voisi käydä hyvin. Mutta nytpä alkoi soittokunta kaiuttaa erästä virttä. Kuolemaan tuomitut ihmiset, jotka seisoivat ympärillä, kuuntelivat tarkasti. Nuotti oli heille tuttu. Moni osasi sanatkin ulkoa. Miehet laskeutuivat polvilleen ja paljastivat päänsä. Yksi joukosta alkoi laulaa, senjälkeen toinen, ja niin edelleen. Yhä monenkertaisemmaksi tuli ääni; yhä korkeammalle kajahti laulu tähtitaivasta kohti.
Virren sävel, jonka kaikuessa "Titanic" vaipui syvyyteen, oli seuraava:
Likemmäs, Jumala, sua,Likemmäs sua!Vaikkapa vaivakin veisLuoksesi mua.Aina mun lauluni on:Likemmäs, Jumala, sua,Likemmäs sua.
Toivioretkeni kunPäättynyt on,Pimeys yltää mun,Yksin jo oon.Isä, vie luokses vain:Likemmäs, Jumala, suaLikemmäs sua.
Näytä siis kotihin päinMaahasi tie!Tyytyä lahjoihis suo,Mitkä ne lie.Minun on lohtuni:Likemmäs, Jumala, sua,Likemmäs sua.
Koska mun murheista maanKutsut sä pois,Kotiin, joss' itse oot.Muutako oisLauluni autuas:Likemmäs, Jumala, sua,Likemmäs sua.
* * *
Nearer, my God, to Thee,Nearer to Thee;E'en though it be a crossThat raiseth me,Still all my song shall be,Nearer, my God, to Thee,Nearer to Thee.
Though, like the wanderer,The sun gone down,Darkness comes over me,My rest a stone,Yet in my dreams I'd beNearer, my God, to Thee,Nearer to Thee.
There let my way appearSteps unto heaven,Ali that Thou sendest meIn mercy given,Angels to beckon meNearer, my God, to Thee,Nearer to Thee.
Then, with my waking thougtsBright with Thy praise,Out of my stony griefsBeth-el I'll raise;So by my woes to beNearer, my God, to Thee,Nearer to Thee.
Laulun viime sävelten kaikuessa teki laiva äkillisen keikauksen. Syntyi sanoin kuvaamaton pakokauhu. Ne miehet, jotka olivat peremmällä, tarttuivat lujasti käsipuihin ja kiipesivät korkeammalle. Toiset, jotka olivat lähempänä keulapuolta, suistuivat veteen tai hyppäsivät mereen ennenkuin laiva upposi.
Niitten joukossa, joitten oli onnistunut päästä laivan perän korkeimmalle kohdalle, olivat Vieremä, Laurila ja Saarela.
— Oi Tyyne, huudahti Laurila. — Sinä ennustit oikein. Mistä sinä tiesit? Mikä voima sinulle ilmotti sen asian? Voi, kunpa olisin hukkuvassa laivassa edes Tyynellä merellä! Siellä kuolisin mieluummin. Siellä itse vesi kuiskaisi sinun nimesi korviini.
— Meri kun meri! Ei ole väliä, missä kuolee, sanoi Vieremä.
— Samaa minä ajattelen, virkkoi Saarela. — Minustakin on yhtä hyvä kuolla missä tahansa.
— Mutta katsokaa tuota harmaahapsista miestä, sanoi Vieremä, osottaen vanhusta, joka kouristuksentapaisesti piti kiinni laivan perässä olevasta lipputangosta. — Hän näyttää menettäneen järkensä valon.
— Ei ole ihmekään, sanoi Laurila. — Miesparka myöhästyi siitä pelastusveneestä, johon hänen vaimonsa ja tyttärensä menivät. Hän olisi päässyt mukaan, mutta kun oli mennyt alas jotakin noutamaan, niin hän myöhästyi.
— Mc Dean-parka, sanoi Saarela. — Minä pelastin tulevan vävysiruhtinas Uffiezin tyttärellesi. En voinut nähdä hänen kuolontuskiaan.Nyt olisit onnellinen, ukko, jos itsekin olisit päässyt veneeseen.Kunpa voisin sinutkin pelastaa!
— Kuulkaa, mitä Mc Dean sanoo, kehotti Vieremä.
Toverukset kuuntelivat. Onneksi osasivat Laurila ja Saarela välttävästi englantia.
— Alice, Alice, huusi mielipuoli, — Kirottu sininen timantti. — Kirottu olkoon se hetki, jona sinun turhamaisuutesi tyydytykseksi sen ostin! Haa! Minä heitän sen mereen. Alice, anna tänne se turmiontuottaja. Laiva ei huku, jos se heitetään syvyyteen. Kas noin! Nyt painuu se pohjaan. Vielä tuikit ja viettelet. Kyllä kohta — no, nyt menet. — Haa Uffiezi, sinun tähtesi Alice — Goddam! Hell will open, but my part is in heaven! — Nice festival — oo-oo-oo — — — (Jumalauta! Helvetti aukenee, mutta minun osani on taivaassa! Soma juhla — oo-oo-oo).
Mc Deanin kädet heltisivät lipuntangosta, ja hän suistui korkealta mereen.
Nyt nousi laivahylku aivan pystyyn. Oli kammottava näky, kun laivan peräpuoli kohosi noin 150 jalkaa korkeana tornina tähtitaivasta kohti.
Nyt kuului hirmuinen räjähdys, joka pani ilman vapisemaan. Mahtava laivanrunko halkesi kahtia. Höyrykattilat lensivät paikoiltaan ja alkoivat pyöriä ympäri kammottavalla ryskeellä, melulla ja rätinällä. Kipinäsuihkut syöksyivät savutorvista. 1,600 kurkusta kuului hirvittävä kirkuna ja hätähuuto. Kaatuvat savutorvet ja mastot murskasivat monta ihmistä kuoliaaksi. Hitaasti, juhlallisennäköisenä upposi jättiläislaiva, ikäänkuin haastellen niitä kuolevaisia, jotka se oli kantanut tähän asti Englannista. Kolme suunnattoman suurta potkuria tuijotti liikkumattomana tähtitaivasta kohti. Ne ikäänkuin rukoilivat apua korkeudesta. Yhä syvemmälle vaipui laiva. Vieremä, Laurila ja Saarela seisoivat rinnakkain laivan perän reunalla, pitäen kiinni nuorasta, jonka olivat kiinnittäneet lipputankoon.
— Me heittäydymme mereen vasta sitten kun vesi koskettaa jalkojamme, sanoi Vieremä.
Jo koskettivat potkurien siivet vettä, joka olikin niitten asuinpaikka.
— Kun minä annan merkin, niin hypätään kaikki yhtaikaa veteen, sanoiVieremä.
— Mutta me voimme joutua imupyörteeseen, sanoi Laurila.
— Imupyörre syntyy vasta hetkisen sen jälkeen kun laivan perä en painunut veden alle. Silloin olemme jo kaukana meressä, vakuutti Vieremä.
— Nyt, huusi Vieremä.
Kuului voimakas molskaus, aivan kuin yksi ainoa henkilö olisi hypännyt veteen, vaikka hyppääjiä oli kolme.
Vieremä, Laurila ja Saarela olivat kaikki palkinnonsaaneita uimataiteilijoita. Heistä oli uiminen yhtä kevyttä kuin käyminen. Ainoa arveluttava seikka oli veden kylmyys. Mutta miehet olivat hyvin kestäviä siinäkin suhteessa.
— Ainakin neljä tuntia minä luulen pysyväni hengissä täällä vedessä, sanoi Vieremä tovereilleen, uidessaan heidän rinnallaan.
Jonkun matkan uituaan katsoivat miehet taakseen. Silloin näkivät he suuren aallon kohoavan siltä kohdalta, jolla "Titanic" oli uponnut.
— Kääntäkäämme päämme aaltoa vastaan. Siten voimme pitää varamme, ettei vesi pääse henkitorveemme, neuvoi Vieremä.
Ikäänkuin komennon mukaan kääntyivät Laurila ja Saarela samassa silmänräpäyksessä kuin Vieremäkin sinnepäin, mistä aalto vieri heitä vastaan. He kohoutuivat sen harjalle ja laskeutuivat toiselta puolelta alas. Jälessä tuli pienempiä aaltoja, jotka niinikään nostivat ja laskivat heidät.
Kun meren pinta oli tullut tasaiseksi, sanoi Vieremä:
— Näin on nyt käynyt. Ei ollut sinun Tyynesi eikä sen raumalaisen pojan pelko perätön. "Titanic", josta yleisesti ylpeiltiin, on nyt poissa. Se asia ei meitä sen enempää liikuta. Nyt on meidän vaan joko ajateltava pelastustamme tai heti vapaaehtoisesti painuttava syvyyteen. Minä puolestani uskon, että pelastus vielä tulee, kunhan vaan kestämme täällä kylmässä vedessä.
— Niinkö luulet, kysyi Saarela. — Uskotko jonkin laivan tulevan avuksi?
— Kyllä. Minä olin marconihytissä silloin kun sieltä lähetettiin"S.O.S." sähkösanoma.
— Saitko tietää, tuliko siihen vastaus?
— Sain. Vastaus tuli muutaman sekunnin kuluttua. Se kuului: "Carpathia tulee." Olen monta kertaa matkustanut "Carpathia"-laivassa. Se on suuri ja vielä nopeakulkuisempi kuin uponnut "Titanic". "Carpathian" kapteeni Rostron on minun persoonallinen tuttavani.
— Voi hyvä veli! Laiva voi viipyä kauan. Jaksammeko pysyä niin monta tuntia hengissä näin kylmässä vedessä.
— Uidaan kiivaasti. Uidessa lämpenemme ja jäsenemme pysyvät notkeina, sanoi Vieremä. — Jos oikein muistan, pitäisi tässä lähettyvillä olla eräs Golfin haaravirta. Jos löydämme sen, on siinä vesi melkoisen lämmintä.
— Mutta mihin suuntaan me uimme, kysyi Laurila.
— Se on jokseenkin yhdentekevää. Emme uimalla pitkällekään pääse. Kyllä "Carpathialta" nähdään kaukoputkella meidät. Minun tietääkseni on meidän uitava jokseenkin etelää kohti tullaksemme "Carpathiaa" vastaan. Se näet oli matkalla Newyorkista Välimeren maihin ja oli jokseenkin etelässä tältä paikalta saadessaan "Titanicin" sähkösanoman.
— Mutta mikä pitkä musta esine tuolla kelluu vedenpinnalla, huudahtiSaarela, joka katsoi taaksepäin.
— Kaiketi ruumis, sanoi Laurila.
— Ei se ole ruumis, väitti Vieremä, joka käänsi päänsä sinnepäin. —Ai, se on paksu lankku! Uidaan vähän taaksepäin ja vallotetaan se.
— Niitä näkyy olevan kaksikin, sanoi Laurila. — Kun nyt olisi nuoranpala taskussa, että saataisiin sitoa ne yhteen; silloin ne kannattaisivat meidät kaikki kolme.
— Minulla on nuoraa taskussani, sanoi Vieremä. — Matkoilla pidän sitä aina tarpeen varalta mukanani.
— Ja minulla on vankka pohjalaispuukko, jolla voidaan leikata nuora sellaisiksi kappaleiksi kuin tarvitaan, sanoi Saarela.
Pian olivat nuo väkevät uimarit vallanneet kaksi suurta lankkua, jotka höyrykattilain räjähtäessä olivat päässeet ulos laivan tarveainesäiliöstä.
— Terve Suomi, sanoi Laurila tarttuessaan lankkuun. — Tämä on Suomen havupuuta.
Vieremä otti nuoran taskustaan ja leikkasi siitä kolme pätkää, joilla hän sitoi lankut toisiinsa.
— Sidotaan vielä pelastusvyömme lankkuihin, että ne paremmin kannattavat, ehdotti Saarela.
Sanottu ja tehty. Nyt oli toveruksilla oiva lautta, jolla he saattoivat istua.
— Kohtalo näyttää suosivan meitä, sanoi Laurila. — Minustakin alkaa jo tuntua siltä, että me pelastumme. Mutta pahin on se seikka, että vaatteemme ovat likomärät.
— Minä tiedän keinon, miten lämmintä saadaan, sanoi Vieremä. — Olen kerran ollut Tyynellä merellä haaksirikossa ja koetellut sitä.
— Mikä se keino on, kysyivät Laurila ja Saarela ikäänkuin yhdestä suusta.
— Kaksi meistä hieroo ja pieksää yhtä kaikin voimin. Siten lämpiää ihon pinta.
— Koetetaan, sanoi Saarela. — Pieskää te minua ensin.
Saarela istui Laurilan ja Vieremän keskelle ja nämä alkoivat kaikin voimin kämmenpohjillaan hakata hänen märkiä vaatteitaan.
Noin viiden minuutin kuluttua sanoi Saarela:
— Jo riittää. Ihooni kuumottaa kovasti.
Senjälkeen piestiin Laurila ja viimeksi Vieremä yhtä hyvällä tuloksella.
— Tämähän on erinomainen keino pysyä lämpimänä, sanoi Laurila. —Kunhan nyt saisi ryypätä jotakin lämmittävää.
— Kuumaa teetä ja kahvia ei tässä ole tarjona, nauroi Vieremä. —Mutta oletko alkoholisti?
— En ole, mutta kyllä minä sitä olen vilustuttuani hiukan maistanut.
— Entä veli Laurila?
— Sinähän puhut kuin sinulla olisi alkoholivarastokin mukana, sanoiLaurila.
— Meri näkyy suosivan meitä, nauroi Vieremä. — Katsokaa, eikö tuolla hyppelehdi pullo. Se, joka tahtoo ensiksi lämmitystä, uikoon ottamaan.
Saarela molskahti heti veteen.
Pian palasi hän kädessään pullo, joka oli lähes puolillaan jotakin nestettä.
— Saadaanpa koettaa, mitä se sisältää, sanoi Vieremä.
Saarela aukaisi korkin ja haistoi.
— Konjakkia tuntuu olevan, sanoi hän.
— Arvaatteko, kenen peruja tämä pullo on, kysyi Vieremä hymyillen.
— En tiedä, sanoi Saarela.
— Kapteeni Smithin. Hänellä oli aina tällainen pieni pullollinen väkevää mukanaan. Joko pullo on pudonnut hänen taskustaan tai on hän sen tahallaan heittänyt pois, kun hyppäsi mereen, selitti Vieremä.
Toverukset ryyppäsivät konjakkia, lämmittivät sen suussaan ja nielivät verkalleen.
— Nyt ei tässä enää ole hätääkään, sanoi Saarela iloisesti. — Nälkää voimme kyllä kestää parikin päivää.
— Koska meri kerran on alkanut meitä suosia, niin kyllä se vielä ruokaakin voi antaa, jos tarvitaan, lohdutti Vieremä. — Tyynellä merellä haaksirikkoutuneena ajelehtiessani löysin kokonaisen laatikollisen laivakorppuja. Laatikossa oli vielä läkkipurkki, joka sisälsi lihaa, ja pullo, joka oli täynnä limonaatia. Siinä oli sekä ruokaa että juomaa.
— Oliko laatikko vedenpitävä, koska se pysyi pinnalla, kysyi Laurila.
— Oli, vastasi Vieremä. — Minulla oli täysi työ saada sen kansi veitselläni auki.
— Mitä tämä on, huudahti Saarela. — Kuulin selvästi koiran haukahtavan. Jokohan "Carpathia" lienee niin lähellä, että sieltä kuuluu koiran haukunta? — Kuulitteko te mitään? Laurila ja Vieremä myönsivät myös kuulleensa koiran äänen.
Elämä pelastusveneessä ja hukkuvien hätä niitten ympärillä.
Kun toverukset Vieremä, Laurila ja Saarela olivat jonkun ajan ajelehtineet lautallaan, kohtasi heitä surkea näky. Iso koira ui meressä, ja lapsi piti sen hännästä molemmin käsin kiinni.
— Meidän velvollisuutemme on rientää lapsen avuksi, sanoi Saarela. Ennenkuin toiset ehtivät mitään vastaamaan, oli Saarela meressä ja ui kiivaasti lasta ja koiraa kohti. Mutta päästyään lähelle huomasi hän lapsiraukan jo kuolleeksi. Samalla alkoivat koiran voimatkin uupua ja se lakkasi uimasta, ojensihe suoraksi ja heitti henkensä.
Saarela ui takaisin lautalle, kertoen havaintonsa tovereilleen.
Etäältä pimeydestä kuului kimakkaa naisten huutoa. — Kun ilma oli selkeä ja meri tyyni, erottivat toverukset sanatkin.
— Tässä veneessä on liiaksi väkeä. Meidän täytyy heittää arpaa, kutka hyppäävät mereen. Muussa tapauksessa me kaikki uppoamme, huusi eräs nainen.
— Arpaa on heitettävä yksinomaan miesten kesken, ehdotti toinen nainen.
— Miksi ainoastaan miesten kesken, huusi kolmas. — Kyllä miehen henki on yhtä kallis kuin naisenkin. Heitetään pikemmin arpaa naimattomien tai lapsettomien kesken. Kenelle arpa lankee, se hypätköön mereen, olkoon hän sitten nainen tai mies. Se on minusta tasapuolisuutta.
— Se on oikein, huusi neljäs nainen. — Minä en ole äiti. Minulla on kyllä vanhemmat elossa, mutta he tulevat toimeen ilman minua. Hyppään arvelematta mereen, jos arpa lankeaa minulle.
— Ei kelpaa, kuului joku vanha nainen huutavan. — Naiset saavat muutenkin kuin äitiyden tähden uhrautua enemmän. Miesten kesken on arpaa heitettävä.
— Ei tarvita arvanheittoa, huusi eräs nuori mies. — Minä olen valmis hyppäämään mereen muutenkin.
— Minä myös, huusi kaksi muuta miestä yhteen ääneen.
Kuului kolmenkertainen moiskaus. Miehet hyppäsivät mereen.
— Good bye! May God bless you (Hyvästi! Jumala teitä siunatkoon), kuului sitten aalloista. Mereen hypänneet miehet olivat amerikkalaisia.
Hetkisen kuluttua kuulivat toverukset hirvittäviä kirouksia ja hukkuvien kirkunaa toiselta suunnalta. Airot kolahtivat silloin tällöin veneen laitaan ja kumahtivat jonkun onnettoman, veneeseen pyrkivän päähän.
— Strike, strike (lyökää, lyökää), huusivat naiset.
Saarela pani kätensä torveen suunsa eteen ja huusi:
— Koettakaa pysyä vedenpinnalla! Minä tulen avuksenne. Samassa hyppäsi hän veteen ja ui sinnepäin, mistä hätähuuto oli kuulunut.
— Vieläkö olette elossa, huusi hän tämän tästä uidessaan. Ei kuulunut mitään vastausta. Saarelalla ei ollut muuta neuvoa kuin palata lautalle takaisin.
Nyt alkoi ystävyksiä taas viluttaa, ja entinen hieronta pantiin toimeen. Juuri kun Vieremää oli alettu hieroa, kuului taas hirveitä hätähuutoja merestä. Hukkuva tuntui tällä kerralla olevan hyvin lähellä.
— Nyt on minun vuoroni lähteä etsimään onnetonta, sanoi Laurila. — Hiero sinä, Vieremä, nyt Saarelaa, joka juuri on palannut kylmästä kylvystä, sanoi hän. Samassa syöksyi hän veteen. Kaikin voimin ui hän hätähuutoa kohti. Hän huuteli rohkasevia sanoja, ja hätähuudot vaikenivat hetkeksi. Nyt kuuli hän lasten itkua ja avunhuutoja. Laurila jännitti kaikki voimansa. Hän käänsihe selälleen, koska jaksoi siinä asennossa uida nopeammin.
— Olkaa hyvässä turvassa, apu on lähellä, huusi hän, katsoen taivaslaella kiiluviin tähtiin. Yhtäkkiä tunsi hän päänsä sattuvan kylmään, kovaan esineeseen. Hän käänsihe vatsalleen ja huomasi suuren jäämöhkäleen edessään. Sen pinnalla huomasi hän jotakin mustaa. Nyt koetti hän kavuta jäälle. Viimein onnistui hänen päästä sille.
— Jumalan tähden, täällä on ihmisiä. — Are you still alive (oletteko vielä hengissä), huusi hän.
— Wir leben noch, der Tod aber ist annähernd (me elämme vielä, mutta kuolema lähestyy), kuului naisen ääni.
Laurila ryömi naisen luo, joka makasi jäälohkareella kaksi vähäistä lasta sylissään.
Nainen, joka oli saksalainen, puhui katkonaisin sanoin tilastaan.
Sitten kertoi Laurila lyhyesti, että hänellä oli kahdesta lankusta tehty lautta vähän matkan päässä, ja että kaksi toveria odotti siellä. Hän kysyi naiselta, vetäisikö hän tämän ja hänen lapsensa mereen ja laahaisi heidät perässään lautalle. Tähän ehdotukseen ei nainen suostunut vaan sanoi pysyvänsä jäälohkareella, kunnes tulisi jokin laiva avuksi tai kuolema heidät pelastaisi. Kun Laurilan apua ei otettu vastaan, palasi hän takaisin lautalleen.
Paluumatkalla töyttäsi Laurila erääseen esineeseen. Heti huomasi hän sen lasipurkiksi. Hän lykkäsi sitä edelleen lautalle asti. Löytö otettiin mielihyvällä vastaan. Kun purkki, joka oli ilmanpitävästi sulettu, avattiin, huomattiin se olevan puolillaan voita. Voin päällä oli kaksi paperikääröä. Kun ne avattiin, huomattiin toisen sisältävän leipää ja toisen pienen läkkilaatikon, joka oli hyvin korkittu. Kun korkki oli avattu ja varovaisesti maistettu astian sisällystä, tunnettiin se miltei tuoreeksi maidoksi.
— Enkös minä ennustanut, että meri antaa meille vielä ruokaa ja juomaakin, huudahti Vieremä.
Toverukset eivät osanneet selittää, miten lasipurkki oli joutunut mereen. Se seikka, että läkkilaatikossa oli maitoa, oli heille kyllä selvä. Olihan "Titanicissa" mukana lehmiä. Kun laiva oli suunnattoman suuri, oli lypsylehmiä voitu ottaa mukaan varakasten tarpeeksi. Pienemmissä laivoissa ei niitä kovan merenkäynnin tähden voida kulettaa, vaan niissä käytetään maitojauhetta, jota sekotetaan veteen.
Nyt aikoivat toverukset ruveta aterialle.
— Mutta me teemme väärin, jos me ikämiehet nautimme tämän maitotilkan, sanoi Saarela. — Tuolla jäälautalla makaa äiti kahden vähäisen lapsensa kanssa. Meidän velvollisuutemme on viedä maito heille.
— Voileipää he myös tarvitsevat, lisäsi Vieremä. — Suletaan purkki uudelleen. Minä lähden ruokkimaan tuota onnetonta äitiä ja hänen lapsiaan.
Sanottu ja päätetty. Purkki sulettiin, ja Vieremä lähti kulettamaan sitä jäälautalle, joka olikin ajautunut jo lähemmäksi kolmen ystävyksen puulauttaa. Kun Vieremä oli päässyt jäälautan viereen, huusi hän saksaksi:
— Lebt ihr noch, liebe Unglücklichen (elättekö vielä, rakkaat onnettomat)?
Ei kuulunut vastausta. Vieremä toisti kahdesti kysymyksensä, mutta tulos oli sama. Nyt kiipesi hän jäälautalle nähdäkseen, olivatko onnettomat kuolleet. Varovaisesti lähestyi hän onnetonta äitiä. Hän painoi suunsa tämän korvaa vasten ja kysyi, jaksaisiko vaimo vielä puhua. Rinnasta tuleva korahdus oli ainoa vastaus, minkä hän sai.
Vieremä alkoi hieroa vaimon käsiä, jotka olivat aivan kylmät. Mutta turhaa oli hänen työnsä. Sitten alkoi hän tarkastaa lapsia. Jo ensi silmäyksellä huomasi hän nämäkin kuolleiksi.
— Rauha olkoon teille, sanoi hän hiljaa, laskeutui jälleen mereen ja ui lautalleen. Sinne päästyään kertoi hän tovereilleen havaintonsa.
— Me olisimme voineet tarjota onnettomille jotakin lievennystä, mutta he eivät sitä enää tarvinneet, huokasi Saarela.
Samassa kuului kauheita huutoja pimeydestä. Toverukset kuuntelivat.
— Get away, you madman (menkää pois, te mieletön), kuulivat he naisten huutavan.
— Savez ma vie (pelastakaa henkeni) kuului miehen ääni merestä.
— A Frenchman (ranskalainen) huusi joku naisista.
— C'est notre papa (se on meidän isämme), kuului samassa lapsen ääni.— Papa, allez en bateau (isä, tulkaa veneeseen).
— Je meurs avec plaisir, savant que mes enfants sont saves (minä kuolen mielelläni tietäessäni lapseni pelastuneiksi), kuului ääni aalloista, ja mies, joka ennen niin kiihkeästi pyrki veneeseen, vaipui rauhallisesti syvyyteen.
— Olisin mielelläni tahtonut tarjota paikkani tällä lautalla tuolle ranskalaiselle isäraukalle, voihkasi Saarela. — Olenhan minä yksinäinen mies.
— Niin minäkin tahtoisin tehdä, sanoivat Laurila ja Vieremä ikäänkuin yhdestä suusta.
Alkoi hiukkasen hämärtää. Kello oli 4 ja 5 välillä aamulla. Hukkuvien hätähuudot olivat jo vaienneet. Pelastusveneissä olijoista oli moni, ankarasta kylmyydestä huolimatta, vaipunut unentapaiseen horrostilaan. Laurila, Saarela ja Vieremäkin tunsivat kovaa väsymystä. He päättivätkin mennä vuorottain pitkälleen lautalle. Ensin tuli Vieremän vuoro. Kun hänen ruumiinsa oli ensin hierottu, paneutui hän pitkälleen lankulle, Laurilan ja Saarelan pitäessä vartiota.
Vieremä ei ollut vielä ehtinyt nukkua, kun Saarelan suusta kuului ilohuuto:
— Savupatsas taivaanrannalla! Laiva tulee pelastamaan meitä!
— Se on Carpathia, sanoi Vieremä, nousematta edes katsomaan. — Kuten jo olen sanonut, olin marconihytissä silloin kun Carpathialta tuli sähkösanoma.
— Kuinka kauan kestänee ennenkuin laiva on täällä, kysyi Laurila.
Vieremä nosti päätään, katsahti sinnepäin ja sanoi:
— Viimeistään tunnin kuluttua on Carpathia täällä. Kello on nyt jokseenkin 5. Muuten ei meillä ole mitään hätää. Nuo tuolla pelastusveneissä ovat avuntarpeessa enemmän kuin me.
Toverusten näkyvissä oli ainoastaan kaksi pelastusvenettä. Toinen niistä oli jokseenkin kaukana. Mutta he saattoivat selvästi nähdä, kuinka vilkkaaksi elämä muuttui pelastusveneissä, kun niistä huomattiin pelastajalaivan tulo. Toisesta, läheisemmästä kajahteli ilmoille raikas laulu. Senjälkeen alettiin kuorossa laulaa jotakin virttä.
Toveruksetkin virittivät laulun. Vielä heidän laulaessaan alkoi läheisemmästä pelastusveneestä kuulua kovaa väittelyä. Toverukset erottivat selvästi sanat ja kuulivat, että väittely tapahtui suomeksi.
— Sinne meni "Titanic" aarteineen, kuului nuoren miehen ääni. —Kaikki minun matkakapistukseni ja vähäiset rahavarani tekivät seuraa.
— Niin on minunkin laitani, kuului naisenääni. — Ei ole meillä mitään, kun joskus pääsemme maihin.
— Jokainen meistä on epäilemättä menettänyt suurimman osan omaisuuttaan, sanoi toinen, vanhempi nainen. — Omaisuudesta viis, kunhan vaan henki pelastuu.
Veneen kokkapuolelta kuului samassa helisevä naisen nauru.
— Näille minun viime sanoilleniko tuo noin nauraa, kysyi vanhempi nainen pahastuneen näköisenä.
— Niille minä nauran, kuului vastaus. — Minusta ei kenenkään henkeä voi pelastaa, koska sen on mahdoton vaaraankaan joutua.
— Siinä on hiustenhalkoja, huusi vanhempi nainen. — Henkihän meissä kaikissa on. Lienee jokin lahkolainen, kun luulee, ettei henki voi vaaraan joutua. Sanotaanhan raamatussakin: "Mitä antaa ihminen henkensä lunastukseksi?"
— Minä sain kuulla, että "Titanicissa" oli noin 800 miljoonaa markkaa rahaakin, sanoi se nuori mies, kääntäen puheen toisaalle.
— Siellä ne nyt ovat merenpohjassa, vastasi se vanha nainen.
— Luuletteko, että saisin pitää nuo rahat, jos saisin ne ylös, kysyi nuori mies.
— Tietysti, vastattiin.
— En usko. Ihmisten kateus on nykyään niin suuri, ettei ylösottaja saisi kymmenesosaakaan pelastamista aarteista. Kyllä lakimiehet osaisivat palkasta vääntää ja kääntää asiat. On siis hyvä, ettei kukaan voi tehdä yritystäkään noitten rahojen ylösnostamiseksi. Muuten on tämä haaksirikko minusta hyvä muistutus monelle mammonanorjalle. Luonto ottaa toisinaan väkevämmän oikeudella niiltä, jotka eivät ajoissa osaa tehdä itselleen ystäviä väärästä mammonasta.
— Se poika puhuu asiallista kieltä, sanoi eräs harmaapäinen vanhus. — Minä olin muutama vuosi sitten Amerikassa, jossa kova onni seurasi minua kaikkialla. Harhailin kymmenen päivää Newyorkissa. Etsin ansiota turhaan. Hädissäni kirjotin Vanderbiltille, pyytäen matkarahaa Suomeen. En saanut minkäänlaista vastausta. Nyt on luonto väkevämmän oikeudella ottanut Vanderbiltin perheestä monin kerroin enemmän kuin minun vaivaisen matkarahan Suomeen. Olen tyytyväinen luonnon tasottavaan työhön. Ihmiset polkevat oikeutta. Toiset mässäävät ja tuhlaavat toisten kärsiessä mitä hirveintä puutetta. Mutta kerran tulee luonto väliin, paiskaten kumoon miljoonamiehen yhtä hyvin kuin kerjäläisenkin. Tuo neiti tuossa — vanhus osotti Alice Mc Deania — tarjosi satatuhatta dollaria vanhan isänsä pelastuksesta. Mutta minä tiedän, ettei hänen isänsä eläessään tehnyt armeliaisuustöitä. Jos hän olisi tehnyt, olisi luonto ollut suopeampi hänelle. Mutta katsokaa tuota aalloilla ajelehtivaa ruumista, jatkoi vanhus. — Sillä on rahalompakko vielä kädessä. Noin ne mammonanorjat vaeltavat kuoleman valtakuntaankin.
— Minun on niin nälkä, alkoi samassa eräs vähäinen tyttö valittaa.
— Pyydä tuolta rikkaalta tädiltä leivänpalaa, nauroi vanhus.
— En minä osaa hänelle puhua. Pyytäkää te, hyvä setä, minun puolestani.
— Please give this little girl a little of bread, for she is very hungry (olkaa hyvä ja antakaa tälle pienelle tytölle vähän leipää, sillä hänen on kova nälkä), käänsi vanhus.
— What an inquiry (mikä pyyntö), huudahti nainen. — I want bread myself (minä tarvitsen itse leipää).
— Siinä kuulette, ettei mammona hädässä mitään merkitse, nauroi vanhus. — Minä olen tällä kerralla rikkaampi kuin tuo miljoonamiehen tytär, sanoi vanhus kaivaen taskustaan kastuneen leivänpalan ja antaen nälkäiselle lapselle. — Siinä on särvintäkin; se on kastettu Atlannin suolaveteen, lisäsi hän nauraen.
— Pelastaja tulee, huudettiin veneen kokkapuolelta. — Katsokaa savua taivaanrannalla!
— Niin näkyy, sanoi vanhus. — Me olemme tässä veneessä nyt samanarvoisia, mutta niin pian kun pääsemme laivaan, jakaudumme taas eri luokkiin. Luokkajaon määrääjänä on raha, jolla on arvonsa tuossa laivassa, koska ei se ole kärsinyt haaksirikkoa.
Pelastajalaivan nähdessään alkoivat rikkaat tulla harvapuheisiksi. Ainoastaan keskenään he puhuivat. Tuohon vanhukseen loivat he halveksumista osottavia katseita.
— Certainly, this old man is a socialist (varmaankin on tämä vanhus sosialisti) huomautti eräs ylpeännäköinen amerikkalainen rouva.
— I am a kosmopilitan (minä olen maailmankansalainen), huusi vanhus lujalla äänellä, joka kaikui kauas.
Pelastus tulee.
Cunard-linjan höyrylaiva Carpathia oli matkalla Newyorkista Eurooppaan. Sen hytit ja salongit olivat täynnä varakkaita amerikkalaisia, jotka aikoivat matkustaa Välimeren maihin kevättä viettämään. Välimeren maissa on ikuinen kesä ja terveellinen ilmanala. Sinne matkustelevat rikkaat amerikkalaiset yhtä hyvin kuin eurooppalaisetkin. Nuo maat ovat kovin tylyjä rahattomille, mutta kultakukkaron kantajille avaavat ne aarteensa, ottaen heidät tervetulleina vastaan. Esimerkiksi Italia on Euroopan kurjimpia maita niille, jotka eivät ole osanneet haalia kokoon suuria summia muitten ansiosta, mutta se hymyilee niille, jotka ovat tehneet omistamishalun elämänsä ainoaksi, pyhäksi päämääräksi.
Kello oli lähes 1/2 12 yöllä. Useimmat matkustajat olivat menneet yölevolle. Ei tässä laivassa ollut niitä, jotka olisivat murheella muistelleet kotia jääneitä omaisiaan, mitkä kärsivät puutetta.
Ainoastaan laivan päällikkökunta oli valveella. Nuori sähköttäjä istui marconihytissä työnsä ääressä. Hänellä oli kuulokypäri päässä ja oli juuri lopettamaisillaan työnsä siltä päivältä. Hänellä oli ollut täysi työ kaikenmoisten jäähyväis- ja tervehdyssähkösanomien lähettämisessä juoksevien toimiensa ohella. "Carpathia" oli ollut sähkösanomavaihdossa monen laivan kanssa. Tiedot, joita oli lähetetty sinne tänne, olivat melkein lukemattomat.
Nuori sähköttäjä oli juuri ottamaisillaan kypärin päästään mennäkseen nauttimaan muutaman tunnin lepoa, kun vielä tuli sähkösanoma. Häneltä pääsi kirous, sillä hän tunsi olevansa rutiväsynyt päivän raskaasta työstä. Pitikö hänen raataa ihan orjan tavalla? Vaatiko yhtiö, että hänen piti kuolla liiallisesta ponnistuksesta? Pitikö hänen istua työnsä ääressä koko yö?
Mutta suuttumus meni heti menojaan, sillä sähkösanoma, minkä hän nyt sai, ei ollut niitä tavallisia turhanpäiväisiä. Se ei tietänyt kertoa kauniista ilmasta eikä meren tyyneydestä. Hän kuuli joukon sekavia ääniä, joitten keskeltä hän saattoi selvästi erottaa hätämerkin "C.Q.D." Mistä se tuli? Oli selvää, että joukko eri laivojen sähkölaitteita oli toiminnassa, ja että niitten tiedonannot sekaantuivat toisiinsa. Mutta sähköttäjä oli varma siitä, että yksi tiedonannoista oli "C.Q.D." Nyt oli vaan saatava selville, mistä hätähuuto tuli.
Nuori sähköttäjä kuunteli jännitetyllä tarkkuudella. Hän ei voinut kirjottaa kirjaimilla koko sähkösanomaa, sillä se oli aivan sekava. Mutta varmaa oli, että jotakin vakavanluontoista tapahtui Atlannilla. Hän ei tietänyt, mitä tapahtui, eikä myöskään ollut selvillä siitä, tulisiko hänen heti antaa tieto kapteenille. Hän päätti hetkisen odottaa. Kenties pian tulisi selvempi sähkösanoma.
Äkkiä tuli uusi tieto. Se oli selvä ja täsmällinen eikä sitä voinut ymmärtää väärin. "S.O.S.", "S.O.S." kuului, tuo kamalaSave our souls(pelastakaa sielumme), joka lähetettiin vasta suurimmassa hädässä. Todistukseksi siitä, että hätä oli suuri, tuli seuraavassa silmänräpäyksessä toinen, näin kuuluva sähkösanoma: "'Titanic' on törmännyt jäävuoreen ja saanut vuodon. Veneitä pannaan kuntoon."
Tuskantunne valtasi nuoren miehen. Tämä tapaus oli ensimäinen hänen virka-aikanaan. Vapisevin käsin irrotti hän kuulokypärin päästään ja riensi paljain päin kapteenin hyttiin.
— Kapteeni, huusi hän, — "Titanic" on törmännyt jäävuoreen. Se sähköttää "S.O.S." Asema 40 astetta 16 minuuttia pohjoisleveyttä, 50 astetta 4 minuuttia läntistä pituutta. Mitä minä vastaan?
Kapteeni Rostron hyppäsi ylös.
— Oletteko varma siitä, ettette ole erehtynyt, huusi hän, ruveten pukeutumaan.
— Niin varma kuin olen omasta elämisestäni.
— Vastatkaa sitten, että "Carpathia" tulee.
Muutaman minuutin kuluttua seisoi kapteeni Rostron komentosillalla. Tyynenä ja maltillisena, kuten oikean merimiehen tuleekin, jakeli hän käskyjään. Kaikki laivamiehet herätettiin ja veneet pantiin kuntoon. Vapaavartiosto pantiin työhön konehuoneessa ja höyrykattilain ääressä. Kolme lääkäriä kutsuttiin paikalle ja heidän käskettiin panna kaikki kuntoon ottaakseen vastaan isomman joukon haavottuneita ja sairaita. Toimennusmiehet saivat tehtäväkseen muuttaa ruokasalit, salongit ja tupakkahuoneet sairaaloiksi ja makuuhuoneiksi. Keittäjät saivat käskyn valmistaa lämpimiä ruokia, kahvia, teetä ja suklaata. Ei mitään lyöty laimiin, ei mitään vaivaa säästetty.
Pian oli "Carpathia" suurimmassa vauhdissaan. Koneet työskentelivät vimmatusti. Suuria savupatsaita tulvi savutorvista. Suuri laivanrunko vapisi ja värisi, sillä vauhti oli kovempi kuin milloinkaan ennen. Matkustajat heräsivät, tulivat levottomiksi ja nousivat vuoteistaan. He menivät käytäviin saadakseen tietää, mitä oli tekeillä.
— Ei mitään merkillistä ole tapahtunut, vastasivat vartijoina olevat toimennusmiehet. Kapteeni koettelee vaan potkureita. Sellaisia koetuksia tehdään aina tällaisilla matkoilla.
— Se ei voi olla mahdollista, sanoi eräs herra. — Jos potkureita koeteltaisiin, tehtäisiin se työ päivällä. Jotakin muuta on tekeillä.
— Samaa minäkin ajattelen, vastasi toinen herra. — Potkurien koettelupuhe on paljas veruke, jolla matkustajia koetetaan tyynnyttää. Minä olen tehnyt niin monta pitkääkin merimatkaa enkä ole huomannut mitään potkurien kestävyyskoetta tehtävän. Sitä paitsi on tämä laiva siksi vanha, että sen potkurit on ehditty jo moneen kertaan koetella — — —
— Ja tehdä se työ päivällä, kuten jo sanoin, keskeytti edellinen puhuja.
— Mitä tämä kauhea jyry merkitsee, huusi eräs lihava, äkäisennäköinen herra, joka yöpuvussaan ryntäsi käytävälle. — Laivassa on liian kova vauhti. Olen ennenkin matkustanut "Carpathiassa", mutta tällaista hengenhädän kiirettä ei koskaan ole pidetty. Mitä nyt on tekeillä?
— Kapteeni koettelee potkurien kestävyyttä, vastattiin.
— Joutavia! Lapsi sellaisia puheita uskoo. Ajaako meitä takaa ryövärilaiva, jota koetetaan paeta?
— Herra otti kompassin esiin, katsoi siihen ja jatkoi:
— Suuntaakin on muutettu. Ei nyt olla Välimerelle menossa vaan pohjoiselle jäämerelle. Minun täytyy mennä puhuttelemaan kapteenia.
Vartijain kielloista ja selityksistä huolimatta riensi herra kapteenin hytille. Kun ei hän ovelle koputettuaan saanut vastausta, riensi hän komentosillalle.
— Herra kapteeni, sanoi hän. — Mitä merkitsee tämä tavaton nopeus ja suunnanmuutos? Matkustajat ovat huolestuneina. Moni arvelee, että ryövärilaiva ajaa meitä takaa.
— Rauhottukaa, sanoi kapteeni. — Ei Atlannilla ole ryövärilaivoja.
— Mutta mehän menemme pohjoista jäämerta kohti. Miksi suunta on muutettu, kysyi herra.
Kun kapteeni näki, ettei voisi herraa muuten tyynnyttää, päätti hän sanoa tälle toden.
— Ei meitä uhkaa mikään vaara, mutta me riennämme hengenhädässä olevien avuksi.
— Onko joku laiva haaksirikossa, kysyi herra.
— On. "Titanic" on törmännyt jäävuoreen ja uppoaa. Olen saanut useampia sähkösanomia sieltä.
— Anteeksi, herra kapteeni, kun tulin häiritsemään, sanoi herra, tarttuen kapteenin käteen. — Asiain näin ollen toivon, että vieläkin lisäätte vauhtia.
— En voi enää lisätä, koska laivamme turvallisuus olisi uhattu.
— Kiitoksia, herra kapteeni, tästä selityksestä! Jumala teitä siunatkoon ja suokoon, että pääsisimme ajoissa haaksirikkopaikalle, sanoi herra vielä kerran puristaessaan kapteenin kättä.
— Pyydän, sanoi kapteeni, ettette puhu asiasta muuten kuin tarpeen vaatiessa, sanoi kapteeni. — Se tieto, että riennämme hädänalaisten avuksi, voisi synnyttää matkustajissa tarpeetonta jännitystä ennen aikaansa.
— Se ei merkitse mitään, vastasi herra. — Minä otan osaa pelastustyöhön, herra kapteeni, jos saan luvan ja voin jotakin tehdä. On päinvastoin ilosanoma saada tietää voivansa palvella lähimmäisiään tällaisessa asiassa.
Herra kumarsi kapteenille ja poistui hyttiinsä, mutta hänelle ei enää uni maistunut. Useampia hänen tuttaviaan oli "Titanic"-laivassa. Kuinka hän olisi voinut nukkua saatuaan tietää, että niin monta ihmistä oli hengenhädässä sydänyöllä keskellä valtamerta?
Pian oli matkustajien kesken levinnyt se tieto, että laiva kiiti haaksirikkoutuneitten avuksi. Kaikkien sydän sykähteli ilosta saada olla mukana antamassa osanottoaan kärsiville ja mahdollisesti suorastaan antamassa apua heille.
Suuret joukko-onnettomuudet todistavat, ettei ihmisen sydän ole niin paatunut ja paha kuin kristillinen "jumaluusoppi" saarnaa, vaan että se päinvastoin, asiallisen sysäyksen saadessaan, tuntee olevansa yhtä kaikkien olentojen kanssa. Ainoastaan tavallisissa arkioloissaan ovat ihmiset itsekkäitä ja koettavat hyötyä "verivieraitten" kustannuksella. Hätääntyneille sykkii yleensä ihmisten sydän myötätuntoisesti. Heidän keskensä syntyy sellainen ennätyksensaanti-into, että kukin koettaa rientää toisen edelle, auttamaan onnettomia.
Komentosillalla seisova kapteeni Rostron oli kovassa jännitystilassa. Hän oli tuskallisen- ja kärsimättömännäköinen. Vaikka "Carpathian" vauhti oli mahdollisimman suuri, olisi hän mielellään tahtonut lisätä sen kahdenkertaiseksi voidakseen tuossa tuokiossa päästä onnettomuuspaikalle. Hän olisi tahtonut muuttaa raskaan höyrylaivansa kevyeksi ilmalaivaksi. Jokainen sekunti näet merkitsi paljon. Moni hukkuva ponnisti viimeiset voimansa pysyäkseen vedenpinnalla. Kuinka ihanaa olisi ollut temmata heidät silmänräpäyksessä "Carpathiaan"!
Laiva riensi suoraa päätä onnettomuuspaikalle. Nyt ei voitu ottaa huomioon väylällä mahdollisesti uiskentelevia jäävuoria. Hätääntyneitten pelastuksessa ei saa pelätä mitään vaaroja. Jos niitä on ja jos niissä sortuu, on se kuolema suuremmoista ja jaloa. Joka lähimmäisensä auttamisessa menettää oman henkensä, hän tekee suuren palveluksen koko kaikkeuselämälle.
Mikään varovaisuus ei nyt voinut tulla kysymykseen. "Carpathian" täytyi päästä määräpaikalleen. Tuhannet ihmishenget olivat kysymyksessä.
Pian oli suuri joukko matkustajia kannella. Jokainen ikäänkuin koetti tahdonvoimallaan lisätä vauhtia. Ja auttaahan yhdistynyt tahdonvoima paljon. Sillä on suuri voima. Laiva kiitikin eteenpäin niin vimmatulla nopeudella, että se tavallisissa oloissa olisi tuntunut pelottavalta ja epäilemättä aiheuttanut jonkin vian koneistossa. Mutta tällaisissa joukko-onnettomuuksissa tulee suuri, puolueeton luonto avuksi. Näkymättömät voimat suojelevat niitä, joitten kohtaloon ei kuulu määrätyllä vahinkokuolemalla eroaminen maallisesta elämästä.
Marconihytissä työskenteli nuori sähköttäjä kuumeentapaisella kiireellä. Ikäänkuin taikavoiman vaikutuksesta oli hänen väsymyksensä hävinnyt. Hän tunsi olevansa yhtä virkeä kuin vastikään olisi herännyt virkistävästä unesta. Luonto onkin varustanut ihmisen ruumiin niin viisaasti, että siinä tarpeen varalta on aina varavoimaa, kuten jokainen voi itselleen todistaa sellaisina hetkinä, joina ruumis olisi levon tarpeessa, mutta joina yhtäkkiä täytyy ryhtyä mielenkiintoiseen työhön, jota siveellisen velvollisuuden tunne ei salli lykätä tuonnemmaksi. Sähköttäjä lähetti tiedon toisensa jälkeen, että "Carpathia" tuli ja että se oli yhä lähempänä. Myös oli hän sähkösanomavaihdossa toisten laivojen, kuten "Virginianin", "Birman", "Balticin", "Frankfurtin" ja "Olympian" kanssa, ilmottaen näille tarkkaan "Titanicin" aseman. Hän sai vastauksia muista laivoista ja otti "Titanicista" vastaan uusia sähkösanomia.
Viimein tuli perikadon omaksi vihityltä "Titanicilta" se tieto, että matkustajat astuivat pelastusveneihin. Senjälkeen alkoivat sähkösanomat tulla yhä heikommiksi ja epäselvemmiksi. Tästä voi päättää, että laivan perikato oli lähellä. Kello 2 ja 20 minuuttia tuli "Titanicilta" viimeinen sähkösanoma, joka oli niin epäselvä, että sitä oli mahdoton kirjottaa sanoiksi. Senjälkeen ei tullut enää mitään. "Titanic", tuo uppoamattomana pidetty meren kuningatar oli vaipunut Atlannin kammottaviin syvyyksiin.
"Carpathia" tuli kovasta vauhdistaan huolimatta liian myöhään onnettomuuspaikalle, sillä suurin osa "Titanicin" väestöstä oli pelastuksen tullessa jo hukkunut. Pelastajalaivan jännittäessä kaikki voimansa näyteltiin 40 asteella pohjoisleveyttä ja 50 astetta länsipituutta hirvittävin surunäytelmä, minkä uudemman ajan meriliikkeen historia tuntee.
Soittokunnan soittaman kuolinvirren sävelten kaikuessa surullisen kammottavina istui osa ihmisiä pelastusveneissä. Kuvaile, lukija, sitä sydäntä ahdistavaa tuskaa, mikä täytti veneessä olijain rinnan, heidän nähdessään yli 1,500 henkeä vääntelevän käsiään uppoavan laivan kannella ja kuullessaan näitten sydäntävihlovat avunhuudot, voimatta kumminkaan pienimmälläkään tavalla auttaa kanssaihmisiään. Pelastusveneet olivat näet täynnä väkeä ja ne oli kiiremmiten soudettava pois uppoavan laivan läheisyydestä, koska uppoamisen synnyttämä imupyörre muussa tapauksessa olisi vienyt ne laivan mukana syvyyteen. Voi ajatella, miltä veneessä olijoista tuntui nähdä lähimmäisensä hengenhädässä, voimatta tehdä mitään heidän hyväkseen. He itkivät ja valittivat ääneensä, kun veneet poistuivat.
Ajattele, lukija, millä tunteilla istui vaimoparka lapsi sylissä pelastusveneessä nähdessään miehensä avuttomana, epätoivon valtaamana jäävän syvyyteen vaipuvan laivahylyn kannelle! Koeta, sinä, joka olet hellä äiti ja puoliso, asettua tuollaisten vaimoparkojen kannalle, ja varmasti tunnet jotakin outoa, jotakin, mikä tavallisissa oloissa on sinulle vierasta. Sinun sydämesi alkaa sykkiä osanottoa ja sääliä kaikille kärsiville, onnettomille ja lohdutusta tarvitseville. Tämä osanottosi merkitsee enemmän kuin sinä aavistat. Se merkitsee sitä, että sinä sisimmässäsi panet liikkeelle niitä eläviä voimavirtoja, jotka vaikuttavat ihmiskunnan pelastukseen.
Veneessä olijat kuulivat sen hirvittävän melun, joka syntyi, kun laivan höyrykattilat irtautuivat paikoiltaan, vierien korviavihlovalla räiskeellä sinne tänne. He kuulivat 1,635 ihmisen suusta kauheat hätähuudot ja voivotukset. Mahdotonta on sanoa, kutka kärsivät enimmin, nekö, jotka väkivaltaiseen kuolemaan tuomittuina seisoivat laivankannella, vai nekö, jotka omasta puolestaan verrattain turvallisina istuivat pelastusveneissä, ja jotka näkivät lähimmät omaisensa kauheaan kohtaloon vihittyinä! He eivät toisiaan peläten uskaltaneet palata takaisin ketään pelastamaan. Jos koko venekunta olisi suostunut palaamaan, niin mikä olisi ollut seurauksena? Ihmistulva olisi vierinyt laivankannelta pelastusveneeseen, joka tietysti olisi silmänräpäyksessä uponnut. Ei kukaan olisi pelastunut. Ei yksikään suu olisi voinut maailmalle kertoa mitään tuon kauhean yön tapahtumista. Veneessä olijain täytyi istua paikallaan, toimettomina, neuvottomina, vilusta väristen ja läpimärkinä ja vaan kuunnella, kunnes he olivat vähällä tulla mielettömiksi kauhusta, ja heidän sydämensä oli pakahtumaisillaan tuskasta. Kun hukkuvien surkeat hätähuudot alkoivat tulla yhä heikommiksi, ja kun kuolon hiljaisuus viimein tuli niitten sijaan, tuntui veneissä olijoista vähän helpommalta. Heidän järkensä valo ei enää ollut niin uhattu, mutta he kärsivät yhtäläisesti.
Strauss-puolisot syleilivät ja suutelivat kauan toisiaan ennenkuin aalto pyyhkäsi heidät mereen. Näinä kauhun hetkinä lähetti moni hartaat ja palavat rukoukset Korkeimmalle, joka sulkee syliinsä kaikki onnettomat, joka kuolemassa yksin voi lohduttaa, ja joka muuttaa kuolontuskat aikanaan mitä suurimmaksi riemuksi.
"Titanicin" ensimäinen perämies luutnantti Murdoch painoi viime hetkenä revolverinputken ohimoonsa ja laukasi. Hän kaatui hengettömänä komentosillalle, jota jäinen merivesi jo nuoleskeli. Hän tahtoi kuolla pikemmin kuin veteen joutuessaan. Tekikö hän itsemurhan? Epäilemättä. Mutta kenen asiana olisi häntä tuomita?
Eversti Astor ja majuri Butt puristivat tyynesti toistensa kättä ja hyppäsivät yhtä aikaa mereen. Miljoonamies Guggenheim, joka oli puettu mustaan hännystakkiin ja valkoiseen kaulahuiviin, hymyili, kun aalto tempasi hänet mukaansa. Kapteeni Smith otti vieressään seisovan lapsen syliinsä ja hyppäsi perässä. Kun sitten jättiläislaiva nousi pystyyn, heltisivät niitten kädet, jotka olivat pitäneet kiinni laivan perän reunasta, ja he putosivat mereen, josta heidän hätähuutonsa kohosivat ilmoille.
Tämän kauhean sekasorron aikana oli toverusten Laurilan, Vieremän ja Saarelan lautta jo kaukana onnettomuuspaikalta. He kuulivat ainoastaan tuskanhuutoja etäältä pimeydestä, voimatta tehdä mitään. Vuorottain poistuivat he lautalta saadakseen mahdollisesti pelastaa jonkun. Heidän vakaumuksensa mukaan olisi lautta vielä kannattanut neljännen henkilön, erittäinkin kun tämän pelastusvyö olisi sidottu siihen. Mutta niin kauas ei kukaan hukkuva ollut jaksanut uida.
Etäältä saivat toverukset kauhukseen katsella surkeata näytelmää. Erään kangasveneen ympärillä riehui vimmattu taistelu elämästä ja kuolemasta. Miehet, jotka ennen olivat olleet hyviä tuttavuksia, purivat ja kynsivät toisiaan. He kirkuivat ja ulvoivat kuin pedot. Vankkajäntereisiä käsiä tarttui veneen laitoihin, painaen ne alas. Veneessäolijat nostivat airot ja löivät umpimähkää sekä oikealle että vasemmalle. Mutta hukkuvien epätoivo oli rajaton. He eivät tunteneet iskuja eivätkä niistä välittäneet. Veneen laidasta eivät he hellittäneet. Jo kallistui vene ja vesi tulvi sisään. Mutta taistelu sen omistuksesta ei lakannut vaan tuli yhä tuimemmaksi.
Kuka voi moittia niitä, jotka tässä taistelussa pääsivät voittajiksi? Ei yksikään meistä, jotka emme ole kokeneet tuollaisia kauhuja, kelpaa heidän tuomarikseen. Emmekö me olisi samallaisia, jos yösydännä unisijaltamme joutuisimme Atlannin jäisiin aaltoihin kaikkea turvaa vailla? Henki on yhtä rakas toiselle kuin toisellekin. Ihmiset tallaavat toisiaan rynnistäessään ulos palavasta huoneesta. Mutta ulos päästyään on heillä maa jalkojensa alla. Toinen on laita merihädässä. Siinä tarttuu hukkuva oljenkorteenkin.
Toinen kamala näky, jonka todistajina toveruksemme olivat, oli se, että pari, kolme miestä taisteli tuolista, jonka kukin koetti yksin anastaa. Luonnollisesti ei tuoli olisi yhtäkään miestä kannattanut. Mutta hengenhädässä merellä menee ihmisen järki pian sekaisin. Hän tarttuu vähäpätöisimpäänkin esineeseen, ollenkaan kysymättä, onko siitä mitään apua. Tämä surkea taistelu päättyi siten, että vahvin miehistä sai yksin tuolin haltuunsa, mutta pian irtautuivat hänen kätensä siitä ja hän vaipui syvyyteen, tehden seuraa toisille.
Saarela huusi taisteleville miehille, kehottaen yhtä heistä uimaan häntä kohti, mutta kukaan ei näyttänyt sellaisessa jännitystilassa kuulleen huutoja. Muuten kuului niitä joka suunnalta, joten ei niihin olisi voinut panna sen suurempaa huomiota.
Eräässä pelastusveneessä oli lyhtykin valasemassa. Muuan laivamies, joka ennenkin oli ollut haaksirikossa, oli huomannut ottaa sen mukaan. Valastuksesta huolimatta olivat veneessäolijat mitä suurimman epätoivon vallassa. Ei kenelläkään naisella eikä lapsella ollut lämpimiä vaatteita. Muutamilla hienoston naisilla oli niin sanottu seurustelupuku yllään. Toisilla taas oli niin vähän vaatetta, että palelivat kauheasti. Veneessä oli niin vähän miehiä, että naisten täytyi ottaa osaa soutamiseen. Kun jonkun voimat loppuivat, täytyi toisen istua hänen paikalleen.
Näinä raskaina hetkinä tuli haaksirikkoutuneitten todellinen luonne selvästi ilmi. Täällä esiintyivät mitä suurin epäitsekkäisyys ja mitä kiihkein itsekkäisyys rinnan.
Eräässä veneessä oli 60-70 henkeä, niitten joukossa muuan saksalainen mies. Tämä oli ollut piiloutuneena veneen penkin alla sitä vesille laskettaessa. Koko ajan makasi mies samassa paikassa. Hän itki ja valitti menettämiään rahoja. Pelastamansa pienen määrän laski hän moneen kertaan. Kun häntä alkoi palella, hiipi hän lähelle erästä naista ja koetti kääriä tämän hameita ympärilleen. Pelastuksen tullessa hyppäsi hän penkille, tuuppi naisia ja lapsia, tahtoen päästä ensimäisenä "Carpathiaan".
Eräässä toisessa veneessä nähtiin Bruce Ismay. Hän oli puettu turkkeihin ja tossuihin ja otti osaa soutamiseen. Hän ei lausunut ainoatakaan sanaa. Ei ainoakaan hänen kasvojensa jäntere liikkunut. Ei kukaan tiedä, mitä hänen sisimmässään liikkui. Soimasiko omantunnon ääni häntä? Ei kukaan osaa vastata siihen kysymykseen. Vai etsikö ja löysikö hän verukkeita? Miehen kasvot olivat kuolonkalpeat, ja hänen silmiensä alla olivat mustat renkaat. "Mies näytti siltä kuin helvetti olisi riehunut hänen sisässään", sanoi sittemmin eräs veneessä olijoista.
Samassa veneessä oli kuusi kiinalaista vapaamatkustajaa, joitten läsnäolosta ei kukaan laivassa ollut tietänyt mitään. Kolme naista kuoli pian kauhun ja kylmän vaikutuksesta. Samassa veneessä oli myös muuan newyorkilainen vanha nainen. Kun miehet soutivat venettä pois hukkuvan laivan läheisyydestä, pyysi tämä nainen, että he lakkaisivat hetkeksi soutamasta, auttaakseen häntä kengännauhojen kiinnipanemisessa. Kun naiselle sanottiin, että saisi odottaa, pahastui tämä ja selitti, ettei kaiketi oltaisi selvillä siitä, kuka hän oli. Hän lupasi tehdä valituksen kapteenille, kun kerran vielä pääsisi laivaan, ja toimisi niin, että epäkohteliaisuus ja tottelemattomuus rangaistaisiin.
Tämän naisen jyrkkänä vastakohtana oli samassa veneessä kreivitär Rothes, joka oli kärsivällisyyden ja palvelevaisuuden perikuva. Koko yön istui hän soutamassa. Kun "Carpathia" tuli avuksi, antautui hän innolla hoitamaan sairaita ja kuolevia naisia ja lapsia. Onnettomat eivät tietäneet hänen nimestään vaan kutsuivat häntä "haaksirikkoutuneitten enkeliksi". Niin eriluontoisia ovat ihmiset. Toiset ovat aina vaatimassa palvelusta, toiset unohtavat omat tarpeensa ja palvelevat muita.
Toinen sähköttäjä Bride oli turhaan koettanut irrottaa pientä kangasvenettä, jonka hän oli löytänyt peräkannelta. "Titanicin" upotessa tarttui hän tuon veneen peräsimenhihnoihin. Äkkiä tunsi hän makaavansa vedessä vene kumollaan hänen päällään. Hän oli tukehtumaisillaan. Hän ei osannut selittää, miten asia tapahtui, mutta hetkisen kuluttua oli vene poissa ja hän saattoi taas hengittää. Hänen ensi ajatuksensa oli päästä niin kauas onnettomuuspaikalta kuin mahdollista. Kovasti sai hän ponnistella. Kaksi kertaa oli hän joutumaisillaan imupyörteeseen, mutta vältti sen viime hetkessä. Siinä uidessaan näki hän veneen kulkevan ohitsensa. Hän nosti toisen kätensä vedestä. Hetkistä neuvoteltuaan vetivät veneessä olijat hänet veneeseensä. Siinä ei siis ollut vielä liikaa kuormaa.
Bride tunsi heti veneen samaksi, jota hän turhaan oli koettanut irrottaa. Nyt oli hänet pelastettu siihen. Hän oli niin uupunut, että vaipui heti veneen pohjalle erään kuolleen viereen. Veteen joutuessaan oli hän loukannut molemmat jalkansa, ja niitä särki kauheasti. Kun hänet pelastettiin "Carpathiaan", loi hän katseen kuolleeseen. Tämä oli hänen työtoverinsa Phillips, joka oli työskennellyt viime silmänräpäykseen asti. Hän oli kuollut viluun ennenkuin hänen lähettämänsä "S.O.S." ehti tuoda lämpöä ja hoitoa hänelle itselleen.
Muitten laivalle jääneitten mukana oli eräs nuori suomalainen mies sisarensa ja tämän alaikäisen tyttären kanssa. He olivat päässeet kannelle vasta sitten kun kaikki pelastusveneet olivat poistuneet. Mainitut henkilöt olivat huomattavia siitä, että he olivat aivan tyyneinä. Ei kukaan nähnyt heidän kasvojaan tuskanväänteissä eikä kuullut hätähuutoja heidän suustaan.
Laurila, Saarela ja Vieremä olivat ennen mereen heittäytymistä kiinnittäneet huomionsa näihin henkilöihin. Pahaksi onneksi oli laivan uppoaminen niin lähellä, etteivät he ehtineet puhuttelemaan heitä, erittäinkin kuin vieraat olivat jonkun matkan päässä heistä, keskustellen vilkkaasti parin miehen kanssa, jotka niinikään olivat rauhallisia ja tyynennäköisiä.
Nuo kolme henkilöä olivat päättäneet kuolla yhdessä. Mies piti toisessa kädessään sisarensa, toisessa tämän tyttären kättä. Kun he olivat joutuneet veteen, koetti mies mahdollisimman kauan pitää sisarestaan kiinni. Mutta viimein täytyi hänen irrottaa kätensä. Sisar ja tämän lapsi olivat vaipuneet imupyörteeseen. Mies ponnisti kaikki voimansa ja onnistuikin pääsemään vedenpinnalle. Hän löi päänsä johonkin kovaan esineeseen. Käännyttyään katsomaan huomasi hän esineen lankuksi. Hän tarttui tähän ja asettui sille pitkälleen. Häntä palelsi kauheasti, mutta hän sai kumminkin vähän levätä.
Lankulla ajelehtiessaan joutui hän lähelle erästä venettä, joka oli täpötäynnä ihmisiä. Vene kallistui, ja kaikki siinä olijat joutuivat veteen. Syntyi kauhea taistelu elämästä ja kuolemasta. Useimmat upposivat. Ne, joitten onnistui jälleen päästä veneeseen, alkoivat rukoilla näkymättömiä voimia.
Tuossa pelastusveneessä olijoilla ei ollut aavistustakaan siitä, että "Titanicista" lähetettyihin avunpyyntösähkösanomiin oli vastattu. Moni tuskin tiesi sitäkään, että laivassa oli langaton sähkölennätin.
Kaitselmus suojeli pelastusveneissä olijoita siten, että meri pysyi tyynenä siihen asti, että "Carpathia" tuli avuksi. Jos olisi vähänkin tuullut, olisi vesi päässyt täpötäynnä oleviin pelastusveneisiin. Moni uskoi, että hänen rukouksensa kuultaisiin ja että pelastus viimein tulisi, niinkuin pian tulikin.
* * * * *
Toverusten lautta oli joutunut niin lähelle erästä venettä, että he saattoivat nähdä, mitä tapahtui. Merestä pisti esiin käsi, jonka omistaja rukoili apua. Eräs nainen nousi seisomaan, koettaen tarttua ojennettuun käteen. Mutta samassa menetti hän tasapainonsa. Kuului loiskaus, jota seurasi sydäntäsärkevä avunhuuto. Mereen pudonnutta naista ei voitu pelastaa vaan hän vaipui syvyyteen.
Samassa hyppäsi Saarela lautaltaan mereen, uiden kaikin voimin siihen suuntaan, missä nainen oli uponnut. Hetkisen kuluttua nousi tämä vedenpinnalle. Saarela tarttui naisen tukkaan, vetäen häntä perässään lauttaa kohti. Vieremä ja Laurila tulivat häntä vastaan. Nyt nostettiin nainen lautalle. Häntä alettiin hieroa ja hänen suuhunsa kaadettiin muutama tippa siitä konjakkipullosta, joka oli merestä löydetty. Mutta turhaan koettivat miehet saada häntä henkiin. Nainen oli kuollut.
— Nyt minä ymmärrän, miksi veli Saarela heti hyppäsi mereen tätä naista pelastamaan, sanoi Vieremä. — Hän on erehdyttävästi Alice Mc Deanin näköinen. Vai miltä sinusta tuntuu, veli Laurila?
— Samaa minä sanon, vakuutti Laurila.
Saarela punastui.
Vieremä pisti kätensä vainajan taskuun ja löysi sieltä pienen taskukirjan. Eräällä sen lehdellä luettiin:
"C'est mon dernier voyage. Le Titanic a faitnaufrage. Adieu, mon cher Paul!ton Alice."
(Tämä on viimeinen matkani. "Titanic" on tehnythaaksirikon. Hyvästi, rakas Paulini!Sinun Alicesi.)
— Siis Alice kaikessa tapauksessa, vaikka ranskatar, sanoi Vieremä, luoden tutkivan katseen Saarelaan.
— Olikohan tuo Paul vainajan sulhanen, veli vai isä, kysyi Laurila.
— Samantekevää. Minun velvollisuuteni käski minut menemään hukkuvan avuksi, lausui Saarela vakavasti. Mutta Vieremä ja Laurila kuulivat helpotuksenhuokauksen pääsevän Saarelan rinnasta. He selittivät sen niin, että Saarela oli hyvillään, kun ei vainaja ollutkaan Alice Mc Dean.
* * * * *
Kello 6 aikaan aamulla tuli "Carpathia" onnettomuuspaikalle. Ilohuudot kuuluivat veneistä. Mutta ne, jotka tiesivät menettäneensä omaisensa, eivät iloinneet vaan itkivät ääneensä.
"Carpathian" matkustajat olivat keräytyneet kannelle ottamaan haaksirikkoisia vastaan. "Welcome, welcome" (tervetuloa, tervetuloa)-huudot kaikuivat kannelta. Laivan köysiportaat oli laskettu alas niitten käytettäväksi, jotka jaksoivat omin avuin nousta laivaan. Naisia ja lapsia sekä tajuttomassa tilassa olevia miehiä nostettiin säkeissä kannelle.
Surullisen näytelmän tarjosivat hätääntyneitä täynnä olevat veneet. Ne olivat sijottuneet monta peninkulmaa pitkän jäälautan sivulle.
Kun kaikki veneet oli tyhjennetty, alkoivat toverukset meloa lauttaansa lähemmäksi. Päästyään "Carpathian" nuoraportaitten eteen he kysyivät, mitä tekisivät sille kuolleelle ranskalaiselle naiselle, joka oli heidän lautallaan. Laivasta vastattiin, että ruumis oli tuotava sinne, jossa lääkärit saisivat ottaa selvän, olisiko naisessa mahdollisesti vielä elonmerkkejä. Ruumis nostettiin säkissä ylös.
Toverukset nousivat reippaasti nuoraportaita kannelle. Laivamiehet ihmettelivät näitä haaksirikkoutuneita, joilla ei näyttänyt olevan mitään hätää.
Vieremä tunsikin useampia "Carpathian" matkustajia, jotka tulivat häntä onnittelemaan.
— Sinähän näytät siltä kuin olisit ollut huvimatkalla, nauroi amerikkalainen herra Charles Deep.
— Eihän meillä ole hätää ollut, vastasi Vieremä. — Meri on tuonut meille lauttapuut; se on antanut meille ruokaa ja juomaakin.
Itse kapteeni, joka oli Vieremän persoonallinen tuttava, tuli häntä onnittelemaan. Vieremä esitti toverinsa Laurilan ja Saarelan. Kaikki kolme seurasivat kapteenia tämän hyttiin, jossa he kertoivat seikkailujaan tuona onnettomana yönä.
Kun kaikista näkyvissä olevista veneistä oli ihmiset pelastettu, lähti "Carpathia" tiedusteluretkelle, kierrellen sinne tänne. Meressä uiskentelevista ruumiista ei otettu laivaan muita kuin ne, jotka tunnettiin. Muut jätettiin meren haudattavaksi. Olihan Atlanti yhtä hyvä hauta kuin kirkkomaakin.
Kun oli pelastettu kaikki, jotka pelastaa voitiin, pidettiin laivan hienoimmassa salissa kiitosjumalanpalvelus. Se oli liikuttava hetki ja monen silmistä vuotivat kyyneleet.
Kun "Carpathia" jo kiiti täyttä vauhtia Newyorkia kohti, tapahtui laivalla kohtaus, jonka seuraukset olivat kauas kantavat, kohtaus, joka puhuu selvää kieltä naisen sydämen vaatimuksista ja tunteista.
Erään hytin edustalla nähtiin seisovan nuori mies, kasvonväristään päättäen etelämaalainen. Hän oli levottoman näköinen, käveli edestakaisin, väänteli käsiään ja huokaili. Näytti siltä, että mies olisi tahtonut päästä hyttiin tapaamaan jotakin henkilöä. Hän katseli ympärilleen toivoen jonkun viranomaisen tulevan paikalle.
Nyt avautui hytin ovi ja lääkäri tuli ulos.
Nuori mies tervehti ja kysyi:
— Saanko luvan kysyä, hoidetaanko neiti Mc Deania tässä hytissä?Pyytäisin tietää, kuinka hän voi. Paraneeko hän varmasti?
— Kuka te olette, kysyi lääkäri.
— Ruhtinas Uffiezi, neiti Mc Deanin läheinen tuttava.
— Vai olette te ruhtinas Uffiezi, sanoi lääkäri ivallisella äänenpainolla.
— Olen. Tahtoisin tietää, miten neiti Alice Mc Dean voi.
— Siinä tapauksessa saan sanoa teille terveiset neidiltä, sanoi lääkäri.
— Kiitoksia, vastasi Uffiezi.
— Mutta ne eivät ole teille suopeat, jatkoi lääkäri. Neiti Mc Dean on minulle sanonut, että hän halveksii teitä eikä tahdo milloinkaan nähdä teitä.
— Se ei ole mahdollista! Te esiinnytte epäkohteliaana, herra tohtori.Mitä syytä neiti Mc Deanilla olisi halveksia minua, joka — — —
— Niin hän itse vakuutti, keskeytti lääkäri.
— Se ei voi olla totta, huusi Uffiezi, puiden nyrkkiä lääkärille. —En usko teitä. Tahdon tavata neidin itsensä.
— Ei mitään mielenosotuksia, sanoi lääkäri. — Laivalla on kurjuutta muutenkin, sellaisen raukan kuin te, tarvitsematta sitä enää lisätä.
— Raukanko — Mitä sanotte? Otatteko sananne takaisin?
— En ota. Raukka te olette!
— Tästä sanasta joudutte tilille, huusi Uffiezi.
— Koettakaa vetää, sanoi lääkäri nauraen. — En pelkää uhkauksianne.
Lääkäri poistui ja Uffiezi jäi sekavin tuntein seisomaan. Mitä nyt oli tapahtunut? Kuinka Alice voisi halveksia häntä? Olihan hän niin hyvin kuin kihloissa Alicen kanssa. Ei, ei! Lääkärin puhe ei voinut olla totta.
Tuo kauhea yö, jona "Titanic" hukkui, oli tehnyt ennen niin turhamaisesta Alicesta toisen ihmisen. Hänen kunnianhimonsa ja ylpeytensä oli ikäänkuin pyyhitty pois. Kaikki aistillinen suuruus näytti hänestä nyt vähäpätöiseltä. Hänen tulevaisuusihanteensa oli kohtalo särkenyt, ja hän oli sisäisesti tyytyväinen tähän särkemistyöhön.
Alice sulki silmänsä ja salli haaksirikkoyön kaikkien kauhujen esteettä temmeltää muistissaan. Hän näki ruhtinas Uffiezin taistelevan laivankannella päälliköitä vastaan. Hän kuuli tämän kauheat huudot. Hän näki, kuinka mies tahtoi päistikkaa hypätä väkeä täynnä olevaan veneeseen. Alice näki, miten Saarela, joka jo oli veneessä, poistui siitä antaakseen paikkansa Uffiezille, vaikka ei tästä miehestä ollut mitään apua soutamisessakaan. Hän näki Uffiezin veneessä kyyrysillään, naisten keskellä ja kuuli tämän kauheasti itkevän sekä huutavan madonnaa avukseen.
Alice näki, kuinka Uffiezi välittämättömänä istui veneessä, vaikka näki vanhan Mc Deanin, josta niin oli toivonut appiukkoa, olevan avuttomana hukkuvassa laivassa. Hän näki, miten hänen äitinsä epätoivon valtaamana heittäytyi mereen ja hukkui, kun ei voinut tehdä mitään miehensä pelastukseksi.
Alice näki, ettei Uffiezi ollut millänsäkään hänen äidistään enempää kuin isästäänkään. Tämä sama Uffiezi oli luvannut heittäytyä mereen, "Titanicin" potkurien ruhjottavaksi, jos Alice olisi käskenyt. Mutta kun tuli tosi kysymykseen, ei hän välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestään.